VIRTUAALIHEVONEN / SIM-GAME HORSE

JÄLKELÄISET

02.11.2022 - ah-o Royal Shaz - i. Lazaros VH21-315-0022 - Elizabeth VRL-14982

PJ-Kvaalikisa Italiassa, kirjoittanut omistaja

1283 sanaa

Hannaby Hanami viikolta Ulriikka ja Aino matkasivat suoraan Italiaan muiden palatessa takaisin Sveitsiin. Kiaran oli jollain ihmeen tavalla järjestänyt kaksikolle tilaisuuden päästä näyttämään kykynsä PJ-kvaalikilpailussa ja tietenkin tavoitella valmista paikkaa isoihin kisoihin. Ulriikka ei osannut odottaa millainen matkasta tulee, sillä Ruotsin kisamatka oli mennyt hänen osalta aivan reisilleen. Vieläkin tulee itku, kun asiaa ajattelee. Aino puolestaan oli valmis juoksemaan Milanon merkkipuodeille ja nauttimaan hyvästä juomasta sekä ruuasta.

Luksuksena heille oli varattu täysmajoituksen Centro Ippico de Rosan tallilta kaikille hevosille. Jo saapumispäivänä tallilla kävi kauhea vilinä, nimittäin kaikki kilpailijat hevosineen pääsivät nauttimaan hemmottelusta. Seuraavan aamuna lähtölistan ympäristö keräsi väkeä ympärilleen, puhumattakaan Ulriikasta, jonka sydän jätti muutaman lyönninvälistä.

“Voi herranen aika”, Ulriikka tuskaili lähtölistojen äärellä, mutta hänen vaimea tuskan ääni katosi kielisopan sekaan. Vaimea suomalaisen hiljainen avunhuuto oli mitätön muiden seassa. Ääni oli kuitenkin sen verran huomattavissa, että Aino osasi reagoida.

“Mitä?”, Aino kyseli kauempaa hieman kummaksuneena letittäessään Trixien harjaa.

“Tässä on pakko nyt olla jokin virhe”

“Joo, luokka 3. on aivan oikein Hanan ja Trixien kanssa, mutta luokassa pitäisi olla vain Sinä ja Dio sekä mää ja Latz. Mutta miksi ihmeessä Vouti on ilmoitettu tähän?!”, paniikki oli todellinen, että Aino ei voinut uskoa lukemaansa.

“Jos epäilet mun tehneen, niin soita suoraan Kiaranille”, Aino kurtisti kulmia.

“E-en epäilekään! Pystyyköhän tätä muuttamaan… Voi hitto kello on jo 11”, pian olisi Ulriikan aika startata Trixien kanssa. Eikö joskus kykeni hoitaa asiat ajoissa.

“Hei, mä voin käydä jututtamassa ratamestaria ja tuomaristoa. Pistä sä sillä aikaa Trixie kuntoon ja verkkaa nopee”, Aino yritti lohduttaa ja lähti ripein askelin selvittämään asiaa.

“Kiitos”, Ulla huikkasi nopeasti ennenkuin nainen katosi nurkan taakse ja ryhtyi jatkamaan Trixien valmistelua. Miksi aina sattuu ja tapahtuu, kun apukädet puuttuvat.

Trixien verryttely onnistui kiireestä huolimatta hyvin ja jollain tuurilla aikataulut pääsivät venähtämään. Ulriikalla oli hetki aikaa ihailla edellisen luokan loppuverryttelijöitä. Lauman saapuessa verryttelykentälle Trixie jännittyi ja tarkkaili sivukorvalla sekä -silmällä ympäristöä. Ulriikka päätti jäädä sivummalle odottamaan vuoroaan ja sitten hänen silmään osui pilkullisen hevosen ratsastaja. Harvinaista nähdä knabbi estekentällä. Wau, Ulriikka ihaili tuntemattoman pehmeää ja varmaa ratsastustyyliä. Kaikessa ajatuksessa Trixie otti harhaisen askeleen eteen ja osui melkein toisen tuntemattoman hevosen kylkeen.

“Sorry”, Ulriikka huokaisi ja nolana meni vielä kauemmaksi odottelemaan vuoroaan. “Tämä tästä vielä puuttui”, nainen puhui itsekseen ja uppoutui uudestaan ajatuksiinsa. Trixie ei ollut innokas menemään radalle ja sai hetken aikaa pyydellä tammaa sisälle kilpailukenttää. “Voi nolo nyt taas”, Ulriikka huokaisi syvään ja Trixie pinkaisi sisälle nurmikenttää. Tamma ylipäätään oli viime aikoina epäileväinen hyppäämään. Eläinlääkärin mukaan terve ja hyväkuntoinen, että sitten motivaation puute oli varmaan korvien välissä - enemmän ratsastajalla. Pitäisikö myös itse harkita uran vaihtoa.

Kurjaksi tiedoksi Aino ei saanut hoidettua asiaa ja soitto Kiaranille paljasti, että ilmoittautuminen oli tehty aivan oikein hänen puolesta. Jostain syystä nimet olivat menneet sekaisin ja vieraskieliseltä vastuuhenkilöltä Aino ei saanut selkeää vastausta, vaikka itse vähän paikkakunnan kieltä osasi puhua.

“Uskomatonta”, Ulla tuskaili Latzin selässä. Ori tuntui sentään rennolta ja kivalta, mutta tunteet tarttuivat myös tulitanssijaan. “Rrrrr-aaauuuhassa”, Ulla yritti lepyttää kierroksilla käyvää oria, mutta turhaan. Latz halusi mennä ja meinata, ei mitään turhaa piipertämistä.

“Hei ratsastat nyt Latzin hyvin ja sitten sulla on tunti aikaa verkata Vouti. Mä laitan sen sulle kuntoon, heität vaa Latzin karsinaan ja -”

“Kiitos, jään sulle velkaa kyllä”, Ulriikka antoi rautiaalle orille pitkät ohjat ja valmistautui lähtöön.

“Tiedän, eipä kestä”, Aino virnuili omaan ilkikuriseen tyyliinsä.

Voutin selkään Ulriikka nousi pienellä jännityksellä. Tämän jännityksen Vouti suorastaan imi itseensä ja selkeistä avuista huolimatta liikkui jäykin askelin. Rentous oli tammalle vaikein paikka ja ratsastajan jännittäessä tamman jännitys nelinkertaistui. Tamman kaula oli yhtä korkealla kuin kirahvilla, että Ulriikan oli vaikea nähdä eteenpäin. Onneksi tamma ei heittänyt kuppia nurin virheistä ja osasi vähän katsoa minne jalkansa laittaa, mutta vieterin kaltainen jäykkyys sai tamman hieman säpsyksi ja käymään kierroksilla.

“No kokeillaan. Tässä on 120 cm pysty. Antaa tulla”, Aino korotti metrin korkuista estettä reilusti.

“Se on menoa nyt”, Ulriikka haki hyvää lähestymistä ennen estettä. Suora linja, helppo homma. Puolipidäte. Katse. Henkitä sisään ja ulos.

“Noin, huh, selvisin”, Ulriikka huokaisi syvään esteen jälkeen ja hopeinen tamma otti muutaman ilopukin. Oli sitä ennenkin hypätty isompia esteitä, mutta tällä hevosella ei ennen tätä hetkeä ja siksi se tuntui aivan kauhealta.

“Se meni helposti. Entä 130 cm”, tällä kertaa Vouti oli jännittynyt ja epävarma estettä kohtaan, mutta meni reippain askelin kohti ja otti ratsastajan kannustuksen läpi. Ei ongelmaa, hienosti ponnisti ja varoi puomeja. 130 cm okseri ei tuntunut juuri enää missään. Adrenaliini virtasi naisen veressä. Lisää, korkeampia, vauhtia, jiihaa!

“Erikoista, ehkä kerrankin tuuri oli mukana juuri oikeana hetkenä”, Aino naurahti ja antoi ratsukon jatkaa omatoimisesti. Häntä ei enää tarvittu.

“Jos tuntuu ettei tuu mitään, nii sit vaan keskeytät”, Aino neuvoi vielä ja poistui Dion luokse. Pian hänkin pääsisi näyttää taitonsa kameroiden edessä.

“Joo, kokeillaan eka miten menee”, Ulriikka ravasi sisälle kilpailukenttää ja yhtäkkiä kaikki se päivän aikainen stressi ja jännitys katosi. Nyt nainen alkoi palautua normaaliin moodiinsa.

Turhaan hän jännitti, nimittäin puhdas rata sieltä tuli. Vielä nopeasti ratsastettuna, ettei tullut virhepisteitä.

“Siis aivan uskomatonta”, Ulriikka riemuitsi ja antoi Voutin painaa täyttä häkää lämmittelyaluetta ympäri.

“No tosiaan, wow”, Aino vilkaisi ratsukon suuntaan ja valmistautui heti perään menemään Dion kanssa radalle. Dio oli hyvässä ja rennossa vireessä, varma voitto Aino hoki itselleen ennen radalle menoa. Ulriikka hyppäsi alas ja seurasi Ainon suoritusta silmät kiiluen. Aino ratsasti kauniisti ja pehmeästi täydellisen puhtaan radan, mutta harmillisesti tuli virhepisteitä ihanneajan alituksesta.

“Perhana, melkein”, Ulriikka puhui itsekseen, kun Ainon suoritus jäi viidennelle sijalla. Hänen suoritus nousi kuudennesta kolmanneksi. Apua. Jännitys tiivistyi, kun Tomas Bengström kiilasi listan toiseksi ja mitä kummaa. “Olen voitolla? Eikäää”

“Hei vau, olisit onnellinen. Joskus virheistä voi olla hyötyä”, Aino iski silmää ja verryteltyä laskeutui alas ratsun selästä. Ulriikalla ei ollut sanoja kuvaamaan tunnetta, että hän oli juuri nuorella ja toisinaan raa’alla hevosella voittanut luokan.

“Harmi, ettei ole pääluokka”, Ulriikka virnuilu leikkisästi.

“Ja Welcome to Italy, warm-up 120-130 cm luokan voiton vie Sveitsin edustaja Ulriikka Arvo hevosella Voúrtsa. Toiseksi sijoittuu Tomas Bengström ja kolmanneksi Matteo Locatelli. Suuret onnittelut!”, kuulutus katosi taustamelun sekaan. Kerrassaan uskomatonta.

After Ride- tapahtumassa Ulriikka oli enemmän omissa oloissaan tasoittamassa tunnemyrskyä, kun Aino tahtoi löytää kuuman esteratsastajan rinnalleen - edes täksi yöksi. Ulriikka joi makeaa cocktailia kaikessa rauhassa hieman syrjässä, mutta hänen rauhallisen hetken rikkoi ystävällinen tervehdys. Ulriikka leimahti samantien punaiseksi, kun hänen ihannoima pilkkuhevosen ratsastaja ilmestyi hänen luokse.

“Hei”, Ulriikka sönkötti takaisin rallienglanniksi.

“Hei, suomi varmaan kelpo kieli ellei ranskaa tai latviaa osaa”, nainen vastasi pirteäksi takaisin.

“Ömm, joo. Hei, Olen Ulriikka Arvo”

“Amelie Caput”, Ulriikka oli uudestaan hukassa, mutta tällä kertaa sanojen kanssa.

“Mistä tulet?”, nonni hieno möläytys, mutta hän ei muutakaan keksinyt sanoa.

“Latviasta. Olit Sveitsin edustaja? Sveitsi on kaunis maa ja oli pakko tulla kehumaan hevostasi sekä onnittelemaan voitosta. Todella harvinainen ja kerrassaan kaunis väri”, Amelie kehui. Hän vaikutti olevan lievässä hiprakassa, mutta ainakin rehellinen sanoissaan.

“Kiitos, paljon. Lämmittelyssä ihailin hevostasi. Kaunis ja notkea knabiksi”, möläytys numero kaksi. Mutta annetaan yhtä rehellistä ja suoraa palautetta, kun tuli vastaanotettua. “Mutta Latviassa en ole ikinä käynytkään”, Ulriikka yritti vielä pelastaa tilanteen jatkamalla keskustelua eri aiheesta.

“Ah, etkö. Suosittelen kääntymään. Dzelzainin linna on kaunis paikka”, Amelie vastasi pienen hymyn kanssa.

“Dzelzain? Ömm, voi kuulostaa creepyltä, mutta meillä sieltä useampi hevonen haettu”

“On vai? Minkä nimisiä?”, Amelie uteli ja hänen silmissään syttyi uteliaisuuden kiilto.

“Tesoro Zen jaaa Duc Noctis sekä oisko ollu vielä Soleil de Dzelzain”, Ulriikka yritti muistella koulupuolen hevosia, mutta hänelle se oli harmaata aluetta.

“Ihanko totta?! Mitä Hankalan linnalle kävi, luulin että ovat siellä”, Amelie oli ihmeissään.

“Siitä en ole varma, mutta Kiaran kävi ne hakemassa. Tai jotain pelastamaan isolta luonnon katastrofilta. Oh, ja Luna I asuu myös meillä”

“Haha, uskomatonta. Tää on jo outoa. Aikamoinen yhteensattuma”, Amelie oli hämmentynyt ja innostunut yhtäaikaan.

“Mutta hei kiitos lyhyestä juttelusta, täytyykin mennä”, perinteisesti suominolona Ulriikka lähti heti lipettiin, kun alkoi tuntua liian jännältä ja punastuis sadankertaistui erikoisesta yhdistävästä tekijästä. Ehkä he vielä törmäävät, ainakin sitten varsinaisessa PJ-kisassa.