Nuoret matkoilla‎ > ‎

Sodder

Vuosaaren seurakunnan ystävyysseurakunta on Venäjällä, Sodderissa. Nuoret ovat tehneet Venäjälle muutaman matkan ja tutustuneet ystävyysseurakuntaan sekä lastenkotiin Sodderissa. Nuoret ovat osallistuneet sekä seurakunnan että lastenkodin avustamiseen lahjoittamalla varoja ja joululahjoja, sekä keräämällä hyväkuntoisia käytettyjä vaatteita siellä jaettavaksi. Alla on kaksi nuorten matkakertomusta joiden välityksellä voit aistia jotakin matkasta Sodderiin. Matkakertomusten kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.
 
Matkakertomus I
Novje-Peski 2.-4.10.2009

Lähdimme matkaan perjantai aamuna aikaisin. Pieni bussimme oli lastattu täyteen tavaraa ja ihmisiä. Matkallamme oli yhteensä 11 osallistujaa. Puolet joukostamme oli käynyt Venäjällä ennenkin, me loput olimme ensikertalaisia. Lähdimme matkaan odottavin ja jännittynein mielin.



Tullissa olimme varautuneet seisomaan kauan ulkona, kun autoa tarkastettaisiin ja tavaroitamme tutkittaisiin, mutta tullivirkailijat olivat asiallisia ja mukavia ja pääsimme jatkamaan matkaamme pian. Venäjän puolelle päästyämme maisemat muuttuivat pian. Metsä oli hoitamatonta ja tiet huonokuntoisia. Ensimmäisen kylän läpi ajettuamme näimme talot, jotka olivat hauraita puutaloja. Emme olleet koskaan nähneet tällaisia taloja Suomessa, jossa kaikki talot ovat hyväkuntoisia verrattuna Venäjän pienten kylien taloihin.

Perjantai-ilta hämärtyi ja maisemien katselu oli mahdotonta. Saavuimme Novje-Peskin kylään illalla. Yöpyisimme Novje-Peskin kirkossa lattialla nukkuen. Kirkko on kaunis keltainen puukirkko. Meille oli iltapalaksi jääkaapissa kaalikeittoa, jonka emännät olivat meille valmistaneet.

Lauantaiaamu valkeni kylmän raikkaana. Näimme kylän ensimmäistä kertaa päivänvalossa. Astuin kirkon ovesta ulos ja näin ensimmäisenä vastapäätä olevan talon. Seinät ja katto oli päällystetty mustalla muovilla. Ulkona pyykkinarulla roikkui pyykkejä, vaikka ulkona oli pakkasta. Sotkuisella pihalla haukkui pieni koira.

Teimme aamulla pienen kävelyretken Novje-Peskin kylässä. Maisema oli karua, mutta omalla tavallaan todella kaunista. Novje-Peskin kylä sijaitsee järven rannalla. Kylässä on kaksi pientä kauppaa ja yksi kirkko. Kylässä ei ole yhtään kaivoa, joten paikalliset joutuvat hakemaan puhtaan juomaveden yli 10 km päästä. Pyykin pesuun ja teevedeksi kelpaa nk. ruskea vesi.

Suurin osa taloista oli harmaita huonokuntoisia puutaloja, joissa saattoi jokaisessa talon nurkassa asua perhe, yhteensä siis jopa neljä perhettä yhdessä talossa. Harmauden keskeltä löytyi myös maalattuja taloja, jotka olivat paremmassa kunnossa. Jokaisen talon pihalla oli vahtikoira haukkumassa. Näimme myös palaneita ja rakenteilla olevia taloja.

Lauantai aamupäivällä Veskelyksen lastenkodin ja lähikylien lapsia ja nuoria liittyi seuraamme. Lapsia oli yhteensä yli 30, nuorimmat iältään 4 vuotta ja vanhimmat 18-vuotiaita. Lauloimme veisuja yhdessä kukin omalla kielellään. Leikimme monia eri leikkejä, pelasimme lentopalloa ja askartelimme lasten kanssa koko päivän. Lapset saivat maalata itselleen pienet puiset ristit ja ikonit. Lapset olivat iloisia ja heidän kanssaan oli ihana olla. Osa nuorista puhui englantia, mutta nuoremmat eivät, mutta ei kielimuuri leikeissä haitannut. Lapset opettivat meille venäjää ja me opetimme suomea. Onneksi kuitenkin seurassamme oli tulkki koko päivän. Illalla veimme lapset takaisin lastenkotiin. Pääsimme myös käymään lastenkodissa sisällä. Tytöillä ja pojilla on omat puolet, joissa on oleskeluhuone, makuusalit ja kylpyhuoneet. Tilat ovat kodikkaat ja tilavat. Lapset olivat innoissaan kun saivat esitellä kotiaan meille.

Ennen kirkolle paluuta kävimme viemässä vaatteita ja leluja eräälle perheelle. Ryhmämme vetäjä meni viemään tavaroita sisälle taloon. Seisoimme tien vieressä odotellen, kun talosta tuli ulos vanhempi nainen, joka kantoi kädessään pussia. Nainen tuli luoksemme ja tarjosi pussia meille. Pudistelimme päätämme, ettemme voi ottaa mitään vastaan. Lopulta nainen kiipesi bussiimme sisään ja laski pussinsa istuimelle, ja tuli hymyillen ulos.

Saimme kutsun mennä käymään talossa sisällä. Astuimme sisään oveta kylmään eteistilaan, josta johti ovi sisälle taloon. Astuimme pieneen eteiseen, jossa perheen nuori äiti leipoi. Tervehdimme äitiä ja siirryimme olohuoneeseen, jossa lapset olivat. Lapset hymyilivät meille ja kukin kantoi uutta lelua kainalossaan. Lapsia oli yhteensä kuusi, vanhin tyttö oli 9-vuotias. Olohuoneessa oli TV, pieni parivuode, ja pyörätuoli. Olohuoneessa oli myös pieni makuualkovi, jossa oli kaksi sänkyä. Toisella sängyistä makasi poika. Meille kerrottiin, että poika on vaikeasti vammainen, ja poika on saanut pyörätuolin vasta vähän aikaa sitten. Hyvästelimme perheen ja lähdimme takaisin bussiin, jossa avasimme naisen antaman pussin. Pussissa oli kasa tuoreita lettuja.

Sunnuntaiaamuna kävimme viereisessä kylässä, Sodderissa, messussa. Paikalla oli muutamia vanhempia kyläläisiä. Pappi puhui venäjää koko messun ajan. Esitimme seurakuntalaisille muutaman veisun suomeksi. Sodderin kylä on suurempi kuin Novje-Peski, mutta huonokuntoisempi. Kylän keskellä kulkee joki, jonka yli menee silta. Silta on melkein poikki, mutta paikalliset käyttävät siltaa yhä. Törmäsimme Sodderissa kävellessämme neljään lehmään, jotka kävelivät vapaina tiellä. Messun jälkeen lähdimme kotimatkalle kohti Suomea.

Venäjän matka jäi sydämiimme mukavana ja opettavana kokemuksena. Opimme uutta anteliaisuudesta ja auttamisesta. Ihmiset, joilla ei ole paljoa annettavaa, haluavat antaa vähästään pois, kuten tämä nainen halusi välttämättä antaa lettunsa meille. Opimme ettei onni ole materiaa ja rikkauksia, koska kylien asukkailla ei ole kuin kaikki tarpeellinen kodeissaan, jos sitäkään, mutta he ovat onnellisia. Pienten kylien asukkaat hymyilivät paljon ja osaavat olla onnellisia elämän pienistä iloista.

 

 

Matkakertomus II
 


Itsenäisyyspäivän aamuna meitä kokoontui Hard Gospel Cafen takapihalle pieni, osittain toisilleen tuntematon, ryhmä. Matka Venäjän Sodderiin oli kuitenkin tarkoitus taittaa yhdessä kaikkien seitsemän kesken. Suunnitelmissa oli mm. viedä joululahjoja ja muuta tarpeellista tavaraa lastenkotiin ja vierailla pyhäkoulussa. Tavarat pakattiin autoihin ja sitten lähdettiin.

Ylitimme rajan Vaalimaalla. Kokeneempi osa ryhmästä tiesi sieltä pääsevän helpommin yli suurenkin tavaramäärän kanssa. Varmuuden vuoksi jokainen säkki ja laatikko oli kuitenkin punnittu ja merkitty. Ongelmia naapurimaan tulliviranomaisten kanssa ei onneksi kuitenkaan tullut, ja iltapäivän mittaan matka jatkui Venäjän maisemissa. Ensin pysähdyimme rajan tuntumassa varastolla, josta lastasimme jo melkein täydet autot vieläkin täydemmäksi tavaroista. Varaston pihalla maisemia katsellessani sain esimakua tulevasta: hyvin ränsistyneet kerrostalot ankeine pihoineen puhuivat puolestaan. Myös paikalliset käymälät olivat nähtävyys jo sinänsä. Mieluummin pysäytimmekin auton metsän reunaan.

Sää helli meitä matkalaisia, sillä auton ikkunasta avautui luminen talvimaisema, mutta ilma oli tyyni. Pienten pysähdysten ja eväiden voimin taitoimme matkaa Laatokan rantaa pitkin Käkisalmen ja Sortavalan läpi. Illan suussa pääsimme väsyneinä ensimmäiseen majapaikkaamme, Ruskealan pappilaan Laatokan pohjoispuolelle. Olimme Karjalan mailla, jotka ennen sotia kuuluivat Suomelle.

Ruskealassa meistä pidettiin hyvää huolta. Pappilasta huolehtii jo ikääntynyt suomalaispariskunta, joka matkalaisten yömaksuilla rahoittaa kirkon rakentamista. Kirkkosali olikin jo noussut harjakorkeuteen, mutta tehtävää olisi edelleen paljon. Valitettavasti pariskunta kertoi, ettei työlle ole nähtävästi jatkajaa heidän jälkeensä. Kaikesta huolimatta he vaikuttivat iloisilta ihmisiltä. Yhdessä illalla juhlimme maamme itsenäisyyttä hyvin pienimuotoisesti kakun ja kynttilöiden merkeissä suomenlippujen koristaessa pöytää. Saunan jälkeen olimme valmiita nukkumaan.

Aamulla matka jatkui itään päin. Ylitimme vanhan Suomen ja Venäjän välisen rajan määränpäänämme Veskelys. Muutamia tunteja ajettuamme saavuimmekin Veskelyksen kulttuuritalolle, jossa oli meneillään ilmeisesti jonkin sortin perhejumalanpalvelus. Suomalainen pappi puhui lähinnä Venäjää, mutta osa opetuksesta oli suomen kielellä, jonka meidänkin tulkkinamme toiminut Irina-rouva sitten käänsi venäjäksi.

Kulttuuritalo oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Vielä en ollut nähnyt mitään kovin ravisuttavaa. Ihailimme seinille maalattuja suuria kalevalaisia kuvia Väinämöisestä ja Ainosta. Mitä ilmeisemmin kalevalainen perintö, kuten sadut yleensäkin, elää rajan toisella puolella paljon vahvempana kuin meillä täällä Suomessa.

Otimme Irina-rouvan matkaamme ja suuntasimme Veskelyksen lastenkodille. Se oli matkamme pääasiallinen tarkoitus. Lastenkoti oli suuri ja kolhonnäköinen rakennus, joka kaikinpuolin kaipaisi kunnostusta. Lastenkodin johtajatar, Irina hänkin nimeltään, otti meidät lämpimästi vastaan. Saimme ruokaa, jonka jälkeen purimme suuren osan lastista. Muutamia lapsia pyydettiin auttamaan ja reippaasti he tulivatkin. Meille esiteltiin valokuvia lapsista vuoden varrelta ja sitten olikin lasten valmisteleman esityksen vuoro.

Lapset lauloivat, tanssivat ja esittivät breakdancea. Mukana oli myös lapsia, jotka eivät asu lastenkodissa. Esitys oli juhlasalissa, joka oli sisustettu kohtalaisen viihtyisäksi. Sen ja ruokasalin lisäksi emme pyynnöistä huolimatta päässeet käymään rakennuksen muissa osissa – ja nämä kaksi huonetta olivat vain murto-osa rakennuksesta. Johtajattaren mukaan määräykset estävät vieraiden pääsyn rakennuksen muihin osiin. Mieleen ei voinut olla nousematta ajatusta siitä, että muita osia kodista ei vain haluttu näyttää. Mitä siellä sitten peiteltiin? Kurjuutta vai jotain muuta? Tai ehkä säännöt olivat vain säännöt.

Lasten esitykset olivat ihanaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Muutaman laulun he esittivät jopa karjalaksi. Sen jälkeen oli viimein joululahjojen vuoro. Suurimmaksi osaksi kaikki sujui hyvin. Kaikki lapset saivat lopulta ainakin yhden lahjan, ja olimmehan me tuoneet mukanamme paljon muutakin tavaraa. Hellyttävää oli katsoa, kuinka lähes aikuiset miehenalutkin ryntäsivät pehmolelukassille ja poistuivat hymyillen nallekarhu kainalossaan. Pari tyttöä halusivat meidän kanssamme yhteiskuvaan ja ryhmäkuva koko porukastakin otettiin. Toinenkin asia sai kuitenkin mielen epäileväksi. Moni lapsista oli nimittäin sairaalassa. Meille kerrottiin, että he ovat menneet sairaalaan rutiinitarkastuksiin. Lastenkodin lapsille sellaisia kuulemma tehdään säännöllisesti. Epäilys silti jäi. Meidän oli Taijan kanssa tarkoitus tehdä lasten kanssa muutamia askarteluja, mutta aikaa ei siihen sitten ollutkaan. Jätimme askartelutarvikkeet johtajattarelle, joka oli syvästi kiitollinen. Uskoaksemme hän on ottanut tarvikkeet käyttöön. Lastenkoti oli kokemus, jota tuskin unohdan.

Illan mittaan vierailimme vielä sikäläisen pyhäkouluopettajan, Tatjanan, luona. Hän asuu lastenkodin vieressä olevassa kerrostalossa ja pitää meidän seurakuntamme rahoittamaa pyhäkoulua kotonaan. Rappukäytävä oli kolkko ja kostea, ovessa ei ollut lukkoa. Tatjana on lyhytraajainen ja sen verran ylipainoinen, ettei enää kykene liikkumaan sängyltään mihinkään. Hänen sisarensa Kalina asuu lähellä ja hoitaa siskoaan. Nyt Kalina oli valmistanut meille ruuan. Ruoka näytti hyvältä, mutta asunnossa oleva vahva ihmiseritteiden haju hillitsi ruokahalua. Vaikeuksia tuotti myös minulle tuntematon venäläinen tapa olla juomatta mitään ruokailun yhteydessä. Saimme silti ainakin jotain vatsan pohjalle. Vieraanvaraisuus siellä oli kuitenkin sydäntälämmittävää. Lähtiessämme huomasin, että pihalla oli keskeneräinen kivitalo. Sitä oli alettu rakentaa, mutta se ei valmistuisi enää koskaan. Se on tyypillinen näky Venäjällä.

Illalla veimme Irinan kotiinsa, jossa oli meneillään Raamattupiiri. Kävimme tervehtimässä sisällä seurakunnan uutta nuorta pastoria ja muita vieraita. Jätimme Irinallekin joitain tavaroita. Ennen hän oli ottanut vastaan paljon kaikenlaista tavaraa, vaatteita ja muuta, jotka olivat hänen kauttaan kulkeneet sitten niitä tarvitseville. Nyt Irina kuitenkin kertoi, että uusi pastori oli kieltänyt häntä välittämästä avustuksia ihmisille, ja siksi hän ei uskaltanut ettää ottaa tavaraa vastaan kuten aikaisemmin. Irinan luota jatkoimme matkaamme eri autoilla eri suuntiin, sillä seuraavan yön tulisimme yöpymään eri paikoissa. Kävimme kurkistamassa Peskin kirkkoon, jossa olisi mahdollisesti tarkoitus joskus järjestää nuortenleiri.

Meidät naiset pudotettiin kyydistä Sodderin kylässä. Yövyimme erään vanhan pariskunnan luona, jotka ovat Annin kummipojan, Serijosan isovanhemmat Ville ja Tyyne. Vaikka he eivät olleet minua ja Taijaa koskaan tavanneetkaan, ottivat he meidät lämpimästi vastaan: syöttivät ja juottivat ja tarjosivat lämpimän pedin. Tyyne ja Ville olivat aivan ihania ihmisiä! Sellaista vieraanvaraisuutta ei usein Suomessa näe. Mukaan he vielä antoivat itse tekemäänsä vadelmahilloa ja mandariinit evääksi. Hedelmiä ei siellä kuitenkaan kauppojen hyllyillä paljoa ole. Tulen aina muistamaan tätä pariskuntaa lämmöllä ja rukoilemaan heidän puolestaan.

Matt. 12: 41-44: ”Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: Totisesti: Tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

Koskettavaa oli, että monet ihmiset Sodderin kylässä –Tyyne ja Ville mukaan lukien- puhuivat myös karjalaa, siis suomea. Meidän yöpaikassamme oli keskuslämmitys, joka on siellä päin harvinaista. Puulla sekin talo kuitenkin lämpesi, eikä puiden tekeminen ole vahoille ihmisille vaivatonta–varsinkaan kun puut tuodaan pihaan tukkeina.

Lähtöpäivän aamuna kävelimme Sodderin raittia pitkin kylän keskustaan. Talot olivat toinen toistaan ränsistyneempiä tai kierompia: kylä on rakennettu suon päälle ja siksi talojen seinät uppoavat hiljalleen maahan. Niin hataran näköisiä rakennuksia saattaa Suomessakin pellon reunassa nähdä–hylättynä. Tiet olivat koko matkamme ajalta olleet kuoppaisia ja jopa ajokelvottomia, ei asfalttia tai ojia.

Koko kylässä ei ollut ulkovaloja, ja siksi yö tulikin hämärän hiipiessä. Keskellä kylää oli joki, jonka yli menevä silta oli lahonnut ja notkollaan. Joella näimme naisen, joka haki rannasta vettä. Naisella oli kaksi ämpäriä, jotka täyttyivät ruskeasta vedestä –vedestä, jolla tee keitetään ja pyykit pestään. Nainen huiskutti iloisesti, kun otimme valokuvaa.”Suomalaisia!” hän huusi naapurilleen. Puhdasta vettä saa vain naapurikylän lähteestä, josta se on autolla haettava. Kylät eivät nimittäin ole lähekkäin. Suomalaisen silmin elämä kylässä on ankeaa. Siellä he kuitenkin tyytyväisinä elelevät, kun ei paremmasta ole tietoa. He ovat karjalaisia, ja Karjalassa on monen suomalaisenkin juuret, minunkin.

Sodderin kylässä oli kauppa, posti ja jopa terveyskeskus, jossa emme vierailleen. Keskellä kylää on seurakuntatalo, jota kävimme sisäpuolelta kurkistamassa. Vaikka elämässä on paljon puutetta, seurakuntaelämä kukoistaa. Jokaisessa kodissa, jossa vierailimme, oli ikoneita ja muita uskonnollisia kuvia.

”Ps. 89: 16: Onnellinen se kansa, joka riemuiten ylistää sinua, Herra! Se kansa saa vaeltaa sinun kasvojesi valossa.”

Paljon nähneinä hyvästelimme Villen ja Tyynen. Hyppäsimme autoon ja lähdimme kotimatkalle. Poikkesimme vielä Irinan luona. Hän tarjosi meille kotonaan kahvia ja piirasta. Ulko-ovi niin matala, että siitä piti kyyryssä kulkea. Irina nauroi, että niin tulevat vieraat aina nöyrinä sisään. Pysähdyksen jälkeen jatkoimme taas matkaamme ja toivotimme Irinalle siunasta. Hän jäi hymyillen huiskuttamaan pihalle ja jatkaa laupeudentyötään siinä määrin kuin sallitaan, ja vähän enemmänkin. Jumalalta hän oli pyytänyt merkkiä, jos hänen on määrä jatkaa työtään –ja merkin hän on saanut.

Tuliaisten ostamisen jälkeen karavaanimme kulki kohti kotimaata. Maisema veti hiljaiseksi maammelaulun soidessa stereoissa. Tämä oli se paljon puhuttu Karjala kaltoinkohdeltuine luontoineen ja kansoineen. Talven lumi peitti haavat ja pelon alleen. Vaikka mieleen oli painunut paljon kurjuutta, päällimmäiseksi olivat nämä ihmiset jättäneet uskon ja toivon. Matkamme ajankohta, Suomen 91. itsenäisyyspäivä, toi matkaamme vielä suuremman latauksen. Me emme olisi ilman sotaveteraaniemme rohkeutta ja Jumalamme armoa tässä, vaan me olisimme Venäjän läntisin lääni, kuten Karjala nyt.