Ensikokemuksia digijärkkäristä

 

 

 

 

Aivan ensiksi varoituksen sana. Tämä teksti ei juurikaan sisällä teknisiä tietoja tai pikselintirkistelyä. Olen tähän kirjoittanut puhtaasti subjektiivisia käyttökokemuksia joista voi olla iloa ja kenties hyötyäkin lähinnä lukijalle joka suunnittelee ensimmäisen digirungon ostamista.

 

Aloitin valokuvaamisen 1980-luvun alussa, siitä alkaen olen kuvannut dialle ja mustavalkoiselle, enimmäkseen kinokoossa, mutta jonkun verran myös rullafilmille. Perusasioista minulla on siis kokemusta. Kuvaukseni on ollut, ja on, puhtaasti harrastuskuvausta pois lukien satunnaiset lehtiin myydyt kuvat ja ystäville ja kylänmiehille tehdyt keikat, niitä on ollut hyvin vähän. En ole koskaan kuvannut kovin paljoa, enimmilläänkin diafilmiä on mennyt vuodessa parikymmentä rullaa, eikä mustavalkoistakaan koskaan sen enempää, useimmiten filmiä on mennyt selvästi vähemmän.

Kuvaamiseni motiivit ovat mahdollisimman tavanomaiset, lähipiirin dokumentointi ja se, että kuvaaminen on yksinkertaisesti hauskaa. Taiteellisia, sosiaalisia tai taloudellisia ambitioita ei kuvaamiseen ole liittynyt. Tärkein syy on kuvaamisesta nauttiminen, siihen liittyy toisaalta kuvaamisen vapaus (amatöörin suuri siunaus) ja toisaalta se, että olen kokenut kuvatessani oppivani uutta ja kuvaajana ellen kehittyväni niin ainakin muuttuvani. Tämä on tietysti trivialiteetti, ihminen on kaksikymppisenä jotakin muuta kuin neliviitosena. Valokuvaaminen toimii tässä mielessä tietysti myös peilinä, kuitenkin peilinä jota ei kannata tuijottaa, ainoastaan silloin tällöin vilkaista. Nyt kuitenkin eksyn aiheesta.

 

Olen nyt noin vuoden kuvannut digirungolla (APS-C). Kamera on Pentaxin K20D, netistä löytyy tuosta testejä ja arvioita pilvin pimein joten ei siitä enempää. Rungon valinta ei ollut vaikeaa, minulle on vuosien varrella kertynyt niin paljon K-bajonettilaseja, että objektiivikiinnityksen vaihtaminen olisi ollut mieletöntä etenkin kun tuossa kamerassa on vakaaja rungossa. Ostin digirungon ennen kaikkea uteliaisuudesta. Halusin selvittää kuvan laadun käytännössä ja sen, muuttaisiko digirunko omaa kuvaamistani. Säästin rungon hintaa varmaan pari vuotta; viikossa vähän rahaa syrjään, kuukaudessa vähän enemmän. Lykkäsin ostamista jonkin aikaa, koska toivoin Pentaxin lanseeraavan rungon jonka kenno olisi kinoruudun kokoinen, niin ei kuitenkaan käynyt eikä ilmeisesti käykään.

 

Kuvan laatu oli, kuten ennakoinkin, hyvä. Olen jo jonkin aikaa skannannut dioja ja mustavalkonegoja Nikonin Coolscan-sarjan diaskannerilla, ja nuo skannaukset ovat minulle vertailupohjana. Toinen kriteeri on se, etten tulosta A4-kokoa suurempaan, nämä ovat siis oman käyttöni reunaehtoja. Digirunko tuottaa kuvia, jotka mainiosti kestävät tulostamisen A4-kokoon ja joiden terävyys ja värientoisto ovat verrattavissa hyvään diaan.  Diaan skannattuna nimenomaan diaskannerilla, tasoskannerilla jälki on paljon, paljon huonompaa eikä oikeastaan edes vertailukelpoista.

Digikameroiden ja etenkin pienen kennon digikompaktien heikkouksia ovat, kuten yleisesti tiedetään, kohina ja dynamiikka. Filmillä olen yleensä kuvannut ISO 100:lle, jonkin verran 400:lle. Digillä olen silloin tällöin kokeillut 800:aa, kohina ei tuolloin vielä kasva merkittäväksi eikä ole minua häirinnyt lainkaan. Suurempia herkkyyksiä en ole edes kokeillut. Dynamiikan rajallisuuden kanssa täytyy tuon, kuten kaikkien APS-C runkojen, kanssa vain oppia elämään. Keskeinen ongelmahan käytännössä on usein vaalean pään palaminen puhki, Pentax selviää tuosta kuitenkin varsin hyvin (itse asiassa siinä on tietty säätö, jolla tuon voi käytännössä välttää), normaali varovaisuus valotuksessa ehkäisee kyllä puhki palamisen.

Perusasetuksilla kuva on luonteeltaan rauhallinen. Kontrasti on suhteellisen loiva ja värientoisto levollinen ja yleensä neutraali, sininenkin pysyy hyvin kurissa. Luonnonvihreä ei korostu liikaa, mitä hieman etukäteen pelkäsin. Ihon sävyt pysyvät hyvin. Kaikkiaan toistosta tulee mieleen jotkut Kodakin E-6 diafilmit, modernit Ektachromet ehkä ennen kaikkea. Kameran omia parametreja muuttamalla voi tietysti vääntää toistoa minne haluaa, mutta minulle nuo perusasetukset sopivat hyvin.

Kuvanlaatu on siis tarkoituksiini (ISO 100 - 800, ei tarvetta kovin nopeaan sarjakuvaukseen, vedosten maksimikoko mahdollinen rajauskin huomioonottaen A4) hyvä.

 

Etukäteen tietämäni vaikeus oli se, että kenno on kinoruutua pienempi. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi 50 mm:n objektiivi ei käytännössä enää ole normaalioptiikka vaan lyhyt tele, 75 mm. Telekuvaajalle tämä on tietysti hyvä asia, itse olen kuitenkin kuvannut useimmiten välillä 28 - 105 mm joten en tuosta juuri hyödy, pikemminkin päinvastoin. Kinokoolle hyviä ja nopeitakin laajakulmia olisi pilvin pimein, mutta APS-C-kennolle tilanne on toinen. Kameran mukana laitoin Pentaxin kittilasin kakkosversion joka on merkittävästi ykköstä parempi. Tämä 18 - 55 korjaa laajakulman puutetta, mutta vain välttävästi. Tuo 18 mm vastaa kinokoossa 28-millistä, kittilasissa se on kuitenkin hidas ja vääristääkin. Yleisin laajakulmainen polttovälini kinokoossa on ollut 35 mm minkä pitäisi olla laadultaan hyvä ja käytännössä vääristämätön ja vinjetoimaton. Optiikkojen suhteen päätin jo ennen kameran hankkimista, että tuo kittioptiikka olisi ainoa APS-C-kennolle konstruoitu. En halua ostaa laseja joita voin käyttää ainoastaan tuossa digirungossa mutten filmirungossa. Toistaiseksi tähän laajakulmaongelmaan on ratkaisuna toiminut Sigman 24 mm f1,8, joka APS-C-kennolle toimii suurin piirtein 35-millisenä. Polttoväliä ajatellen nopeana lasina tuo Sigma on kuitenkin suuri ja raskas, niin on tosin runkokin. Kiinteitä 24 ja 28-millisiä minulla on toki pienempiäkin, mutta niiden valovoima on sitten heikompi. Vastaavasti normaalioptiikkana pitää käyttää 35-millistä, joita ei pilvin pimein ole kovin nopeana tarjolla. Tämä hankaluus laajakulmien kanssa on minulle keskeinen syy kaivata kinokoon kennoa, silloin kuvakulma pysyisi samana digille ja filmille. Mutta kun ei niin ei. Ongelma helpottuisi jos suostuisin käyttämään APS-C-kennolle konstruoituja laseja (siis tuon kittilasin lisäksi). Pentaxin DA-sarjassa olisi aivan kelvollisia laajakulmia, mutta niitä en voisi sitten filmirungoissa käyttää, joten ei tule kauppoja. Ovatko Pentax, Hoya ja Samsung kuulolla? Haluan rungon jossa on täyden kinokoon kenno!

 

Kuvaamiseeni digirunko on vaikuttanut vähemmän kuin mitä ennakoin. Kuvien määrä on kasvanut jonkin verran, ei kuitenkaan dramaattisesti. Tämä osin johtuu digin välittömästä palautteesta. Kuva on heti nähtävissä, joten samasta aiheesta on luontevaa ottaa erilaisia variaatioita. Toinen syy on tietysti, että filmi maksaa koko ajan enemmän ja enemmän, alkuinvestointien jälkeen digikuvaus on ilmaista tai hyvin halpaa (vedostaminen on sitten toinen juttu). Tilanteessa jossa filmille kuvaisin kaksi tai kolme ruutua kuvaan nyt digille kolme, neljä tai viisi, sen suurempi ei muutos ole. Kuvaan siis samalla tapaa kuin filmille, ruudun kerrallaan enkä sarjatulella. Varioin vain hieman enemmän kuin filmille. Kynnys erilaisiin kokeiluihin on digillä paljon matalampi kuin filmillä, edelleen välittömän palautteen ja kuvaamisen edullisuuden vuoksi. Nämä kokeilut on kätevä sitten käydä läpi tietokoneella ja poistaa, kaikkea ei tarvitse ikuisesti säilöä. Kaikkiaankin aivan kuten filmillä, niin myös digillä säilytän vain osan kuvista ja hävitän muut, luultavasti digillä hylättyjen osuus on suurin piirtein sama kuin filmillä, tilastoja en ole aiheesta tehnyt.

 

Etukäteen vierastin digikuvaamisessa sitä, ettei kuvaa fyysisenä esineenä ole olemassa. Mustavalkonega ja dia ovat olemassa aivan oikeasti, ne eivät muutu ja niihin voi aina palata uudenlaisia variaatioita ja käyttötarkoituksia varten. Jotenkin luonnottomalta tuntui, että kuva on olemassa vain ykkösinä ja nollina. Tähän kuvien aineettomuuteen totuin kuitenkin nopeasti, osin koska diojen ja negojen skannauksen vuoksi minulla oli valmis varmuuskopiointisysteemi; työkopiot koneen kiintolevylle ja varmistukset sekä ulkoiselle kiintolevylle että DVD-levyille. Arkistointiin liittyi kuitenkin vaikeus, jota en etukäteen osannut miettiä. Diakelkat on järjestetty aiheen mukaan ja diat nimetty juoksevalla numeroinnilla joka ilmaisee kelkan ja dian paikan kelkassa; k0171d03 on siis kelkan 171 kolmas dia. Vastaavasti mustavalkonegat on nimetty filmin, liuskan ja ruudun numeron mukaan, 02500103 on siis filmi 250 ja ensimmäisellä liuskalla oleva kolmas ruutu. Systeemi on ollut toimiva ja siihen on perustunut diojen ja negojen arkistointi Accessiin ja myöhemmin ThumbsPlusiin. Mutta entä digikuvat, joilla ei ole fyysistä sijaintia? Kuvausaikaan perustuvan nimeämisen hylkäsin heti epäinformatiivisena, samoin pelkän juoksevan numeroinnin. Kuvatiedostojen oli määrä sijaita samassa yhdessä ainoassa hakemistossa kuin skannattujen diojen ja negojen; tiedostojen pilkkominen useampaan hakemistoon vaikeuttaisi tarpeettomasti kuvien selaamista ja hakua. Pienen miettimisen jälkeen otin käyttöön systeemin, jossa kuva nimetään aihekokonaisuuden mukaan juoksevassa numeroinnilla. Niinpä esimerkiksi merkintä 0020010 ilmaisee aihekokonaisuuden 2 (perheenjäsenet) ja siinä kymmenennen kuvan. Toimivaa, mutta riittävän yksinkertaista. Muutoin Accessissa ja ThumbsPlusissa toimin aivan kuten diojen ja negojen kohdalla.  Arkistointi kuitenkin muuttui Photoshopin CS4:n myötä; siinä nyt ensimmäistä kertaa Bridge on niin nopea, että sitä voi oikeasti käyttää kuvaselaimena. Niinpä Bridgen avainsanoja voi nyt järkevästi käyttää hakuihin, etenkin kun ne tallentuvat itse kuvaan toisin kuin ThumbsPlusin tietokanta. Näinollen ThumbsPlus on nyt oikeastaan hyödytön, enkä enää olekaan sen tietokantaa ylläpitänyt. Nyt riittävät Access ja Bridge arkistointiin.

 

Lopuksi, mitä sanotaan hänelle joka on ehkä pari vuotta kuvannut digikompaktilla, ja harkitsee nyt järkkärin ostamista? Perusjärkkäri (APS-C-kennolla, tavallisin kennon koko) kittilinssillä maksaa nyt keväällä 2009 nelisensataa. Sitä ei voi enää pitää kohtuuttomana hintana edes puolivakavissaan harrastajalle.  Etuja digikompaktiin kyllä kertyy. Aivan viime aikoina on digikompaktien fyysisesti pieniin kennoihin alettu tunkea toistakymmentämiljoonaa pikseliä. Tämä tarkoittaa sitä, että tuollaiset kamerat kohisevat usein jo perusherkkyydellä. Tuota kohinaa ne sitten yrittävät enemmän tai vähemmän onnistuneesti poistaa, mikä usein tarkoittaa kuvan pehmenemistä. Järkkärissä kenno on merkittävästi suurempi joten kuva ei kohise ollenkaan niin paljon, joten aggressiivista kohinanpoistoa ei tarvita.  Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että järkkärin tuottama kuva on laadullisesti parempi usein jo aika tavanomaisessa valaistuksessa (ja ero kasvaa käänteisesti valon määrään nähden).  Laatueroja tulee muussakin, järkkärissä vaalea pää ei pala puhki niin helposti ja usein värivirheitä on vähemmän; tässä on tosin kompakteissa suuria eroja.  Järkkärit toimivat nopeammin, laukaisuviivettä on vähemmän ja kamera on kuvausvalmis nopeammin, se myös tallentaa kuvia nopeammin. Tarkennus on pääsääntöisesti nopeampi.  Mutta kaikkiaan varmaankin tärkein etu on kuvan laatu.  Aivan erityisesti täytyy mainita, että kaikki järkkärit voivat tallentaa kuvia myös RAW-muotoon. Tämä antaa merkittävästä suuremmat mahdollisuudet kuvan jälkikäsittelyyn. Osa kompakteistakin pystyy tähän, jos kuvien käsittely kiinnostaa paljon, on RAW-mahdollisuus kovin hyvä olla olemassa. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Järjestelmäkamera on suurempi kuin tyypillinen kompakti. Pienimmillään kokoero näihin superzoom-kompakteihin on vähäinen mutta selvä. Jos käytössäsi on ollut tällainen hulvattoman pitkän polttovälin (sanotaan jotakin 28 –  380 tai mitä niitä onkaan) zoomari, et järjestelmäkameraan välttämättä ostohetkellä yhtä pitkää polttovälialuetta saa. Jos kompaktillasi olet hyvin paljon kuvannut alueella vaikkapa 400 millin molemmin puolin, ei se välttämättä järkkärillä onnistu yhtä helposti ja halvalla. Kaikissa järkkäreissä ei ole kuvanvakaajaa rungossa, ja objektiiviin rakennettu kuvanvakaaja pitkällä polttovälillä maksaa edelleen jonkin verran. Ja järkkärissä yhdistelmästä tulee selvästi suurempi kuin zoomkompaktissa. Järkkäreihin tietysti on saatavaissa monelaisia ja monenhintaisia laseja, sehän juuri on järkkärin ajatus. Tyypillisesti niihin myydään tuollaisia 50 – 200-laseja, jollainen on se melko pitkä putki, se vastaa 300-millistä. Tuollainen ei välttämättä maksa paria sataa enempää. Edelleen halvoissa järkkäreissä ei useinkaan ole videomahdollisuutta, ei kääntyvää näyttöruutua eikä giljoonaa erilaista kuvausohjelmaa. Huomautettakoon vielä, että järkkäreihin on mahdollista ostaa sekä hyviä, että huonoja objektiiveja.

Kokoavasti: jos kuvaat pitkäpolttovälisellä zoomkompaktilla ja olet kaikin puolin tyytyväinen kuvan laatuun, sinun todennäköisesti ei kannata laittaa järkkäriä.

Jos kompaktisi polttoväli loppuu välille 100 – 200 mm ja haluat pitempää polttoväliä, kannattaa harkita järkkäriä mieluummin kuin hirveän pitkällä polttovälillä varustettua kompaktia.

Jos olet tyytymätön kuvan laatuun (ja vika on kamerassa eikä sinussa), kannattaa laittaa järkkäri. Erityisesti jos vähässä valossa kuvista tulee mielestäsi jotenkin tuhruisia, tai jos kuvat kaikkiaan ovat mielestäsi jotenkin pehmeitä, kannattaa ilman muuta laittaa järkkäri.

Vielä lopuksi, ole Pentax kiltti ja tee se täyden kennon runko!