runot


SATAKYYSKYTMERKKITROKEETA    12.11.2009

Runomuotoisista tekstareista alkanut loppusoinnullisten tekstinpätkien kyhäily karkasi lopullisesti käsistä hiljattaisen espanjanmatkan aikana ja nyt loppusointua pukkaa jo kotonakin, ilman erityisiä yllykkeitä; eikä 160 merkkiä enää riitä mihinkään.  Jos vielä kauemmaksi taaksepäin penkoo, loppusointuja tuli harjoiteltua Winterreisen käännöksen yhteydessä, joten asianomainen aivoalue kai pohjustettiin jo silloin.

Kauanko tätä kestää on sitten toinen juttu.  Suomen kielihän ei oikein sovellu loppusoinnullisen runouden tekemiseen rakenteensa puolesta, joten sopivan ilmaisutavan löytäminen lajityypin sisällä ei ole mitenkään itsestään selvää.  Nyt alkaa jo kuitenkin vaikuttaa siltä, että loppusointujen mahdollisuudet ovat laajemmat kuin mitä ensinäkemältä vaikuttaa.

Trokee (yksi painollinen tavu - yksi painoton) luontuu kieleen ehkä parhaiten, mutta sen vaarana on, että poljennoksi muodostuu mieluummin marssi kuin valssi.  Jos päämääränä ei ole tehdä mitallista runoa, joka on tarkoitus säveltää toistuviksi säkeistöiksi, voi ottaa huomattavastikin vapauksia ja saada aikaan vaihtelua tätä kautta.

Omaa tapaani rakentaa säkeitä ei kannattane etsiä runouden oppikirjoista.  Tai kaiketi se on jossain kupletin ja yleispätevämmän runouden rajamailla, vähän aiheesta riippuen.  Itse voisin kuvata tulosta nimityksellä kilosäe, mutta luokittelu jääköön muiden huoleksi.

Runoni lähtevät liikkeelle joskus tietystä ajatuksesta, joskus pelkästään herkulliselta kuulostavasta loppusoinnusta.  Loppusointuja seuraamalla runo päätyy joskus aivan jonnekin muualle kuin mitä oli tarkoitus; umpikujaankin, mutta ainahan voi peruuttaa.  Sattumanvaraisuus ja assosiaatioiden tuottamat yllätykset ovat toisaalta tärkeä osa loppusointujen viehätystä, jolle en osaa enää sanoa ei.  Joka tapauksessa prosessiin kuuluu uudelleenkirjoittamista ja yksityiskohtien hiomista, joskus vielä silloinkin kun runo on jo verkossa.



WINTERREISE    5.3.2009


Winterreise on hieman kuin Lied-kirjallisuuden kuningaslohi: sitä kannattaa kääntää, vaikka ei o-saisikaan.  Puristit tosin ovat sitä mieltä, että kääntämisen pitäisi olla kokonaan kiellettyä.  Itse olen vähän kahden vaiheilla: tunnelmahan muuttuu väistämättä suomennettaessa, mutta ehkä se, että sanontaan tulee vähän ytyä ei ole niin kovin vaarallista.

Kimmokkeen kääntämiseen sain Helsingin juhlaviikkojen näyttämöversiota varten tehdystä käännöksestä, joka oli kylläkin selkokielinen, mutta jonka rytmi ei aivan kaikissa kohdissa mielestäni toiminut tyydyttävästi.  Näin ollen käännöksen piti siis olla laulettava.

Käännös syntyi vedenalaisvalokuvauksen sivutuotteena, hieman kuin ristisanatehtävien korvikkeena (sudokuja ei niihin aikoihin vielä ollut).  Kenties fyysinen ponnistelu ja ylenpalttiset visuaaliset elämykset vaativat vastapainokseen sisäänpäin kääntymistä ja toisenlaiseen äänimaailmaan keskittymistä.  Ekstra bonuksena oli, että käännöksen tekoaikoihin pystyin hyräilemään koko laulusarjan riittävällä tarkkuudella kääntämistä ajatellen (nyt en enää menisi takuuseen).