asiatekstit‎ > ‎sisämeren laidalla‎ > ‎

08 Ripaus monimuotoisuutta



JOS  KAUKOKAIPUU  KUITENKIN  ISKEE

Aina silloin kun Itämeren vähälajisuus alkaa ahdistaa, mieli alkaa harhailla ympäröivien valtamerialueiden suuntaan muutaman lisälajin toivossa.  Siinä, että sellaisina hetkinä toiveet kohdistuvat pääasiassa Atlanttiin, ei varmaankaan ole mitään kummallista, onhan siihen sentään Itämerestä vesiyhteys ja onhan sen monimuotoisuus Itämereen tottuneelle kuin toisesta maailmasta.  Äkkiseltään ei tule mieleen, että suolaisuudesta sinällään olisi etua muuten kuin lajirunsauden (ja suolateollisuuden) kannalta, ja vuorovesikin voisi olla eduksi meren vesiolosuhteille, mutta vesillä liikkujalle se taas on hankala ilmiö, erityisesti saariston karikkoisilla vesillä.  Sen sijaan muutama atlanttinen eläinlaji, esimerkiksi pikkuseepioista (mustekaloista) tai kunnollisen kokoisista ja värikkäistä merietanoista, piristäisi kummasti Itämeren vedenalaista eliömaailmaa.

Nykyisellä Itämerellä ja sen edeltäjillä on aina ollut kohtalonyhteys Atlanttiin siinä mielessä, että kun vesiyhteyttä ei ole ollut, Itämeren paikalla on ollut järvi, ja olosuhteet merivaiheiden aikana ovat vaihdelleet vesiyhteyden koon mukaan.  Nykyisinä aikoina, kun vesiyhteyttä Tanskan salmien kautta ei ole uhkaamassa mikään, terveisiä Atlantista tulee lähinnä suolavesipulssien muodossa, jotka ovat kylläkin toisen onni, mutta kolmannen korvapuusti.  Kun vettä tulee tavallista suurempi annos, se korvaa vuosien mittaan happikadon valtaan joutuneet Itämeren syvimpien alueiden pohjavedet ja elvyttää näiden alueiden pohjaeläimistön, mutta toisaalta Suomenlahdella pulssilla on taipumus nostattaa pohjalla uinuvat ravinnevarastot pintaan ja aiheuttaa lisärehevöitymistä, kaikkine sen seurauksineen.

Viime aikoina erityisesti kaikkein voimakkaimmat suolavesipulssit ovat olleet harvenemaan ja pienenemään päin, ja tällä on todettu olevan yhteys Itämerenaltaan kokonaisvaluntaan: mitä suurempi jokien Itämereen tuoma vesimäärä on, sitä vähemmän suolavesipulsseja Pohjanmerestä tulee.  On todennäköistä, että valumalla puolestaan on tekemistä Skandinavian säätyypin vaihteluiden kanssa, mutta syy-yhteyksien selvittäminen on vielä kesken.

Suurimmatkin suolavesipulssit ovat mitättömiä niiden mullistusten rinnalla, joita tarvittaisiin, jotta Itämeren tilanne monimuotoisuuden kannalta muuttuisi oleellisesti.  Olisiko merenpinnan nousu ilmaston lämpenemisen seurauksena sellainen suuri muutos, joka nostaisi Itämeren suolaisuutta ratkaisevasti?  Totta kyllä, että vaikutukset olisivat suuria, niin kauan kuin lisää vettä virtaisi, mutta Tanskan salmien ahtautta tämä ei muuttaisi juuri miksikään, ja Itämeri säilyisi edelleenkin sisämerenä, joka saa suolavettä vain pieninä annoksina kapeiden salmien kautta.  Jos siis vieläkin jää kaipaamaan Itämereen lisää monimuotoisuutta Atlantin suunnasta, voi aina asettaa toivonsa seuraavaan jääkauteen tai sellaisiin muutoksiin, joihin oma mielikuvituskaan ei enää riitä.


AINUTLAATUINEN ITÄMERI

Vaikka pitäisikin lajiniukkuutta kielteisenä seikkana, ei voi toisaalta olla ajattelematta itseään kultalusikka suussa syntyneenä, kun katselee Saaristomeren vedenpäällisen luonnon rikkautta, saarten ja selkävesien loputonta vuoropuhelua ja saariluonnon vaihtelua alueelta ja saarelta toiselle.  Olen joskus päässyt seuraamaan huvivenerallia Kalifornian edustalla, ensin yhteen suuntaan pitkin monotonista rannikkoa (lähes ilman saaria), sitten takaisin, ja ajatellut että ainakaan tähän en Saaristomertani vaihtaisi, en edes rannikon legendaaristen kelppimetsien takia.

Paitsi että ajan tappaminen saaristossa houkuttelee luonnostaan pohtimaan omaa ja naapurin asemaa maailmankaikkeudessa, Itämeren äärellä kannattaa aina silloin tällöin myös uhrata muutama ajatus meren eliöiden keskinäisille riippuvuuksille; kenties siinä sivussa omien ennakkokäsitysten oikeutuksellekin.

Itämeren eliöistä ei oikein voida sanoa, että yksikään niistä olisi Itämeressä kotonaan, vaan kukin niistä on joutunut sopeutumaan itselleen vieraisiin olosuhteisiin omalla tavallaan.  Toisaalta, vaikka pitää paikkansa, että meri- ja makean veden lajit elävät täällä yhtälailla edellytystensä äärirajoilla, ne ovat voittajia pikemminkin kuin häviäjiä kamppailussa rajallisista resursseista.  Vaikka lajimäärä on alhainen, se ei tarkoita että eliöitä lukumääräisesti olisi vähän, tai että ne tässä suhteessa selviäisivät huonommin kuin lajikumppaninsa valtameren rajummissa elinoloissa ja moninaisten kilpailutekijöiden puristuksessa.


LEVÄSIIRA,  YKSI  ITÄMEREN  MENESTYJISTÄ

Leväsiirat ovat esimerkki eläinryhmästä, jonka lajeista vain muutama selviää Itämeren oloissa, mutta jolla juuri Itämeren lajiniukkuuden takia on keskeinen merkitys Itämeren ehkä tärkeimmälle biotoopille rakkolevävyöhykkeelle, niin rakkolevän laiduntajana kuin vyöhykkeen kalojen saaliseläimenäkin.  Leväsiiroista on myös vertailukelpoista tutkimusmateriaalia atlanttisilta elinpaikoilta, joten ne ovat mitä sopivin tutkimuskohde ekologisen tiedon kartuttamista ja vuorovaikutussuhteiden selvitystyötä ajatellen.  Suvun Idotea lajeja elää Pohjois-Atlantissa 7, joista Pohjois-Itämereen on levinnyt 3, itämerensiira (Idotea baltica), hoikkaleväsiira ja tyrskyleväsiira.

Itämerensiira on kolmesta täällä esiintyvästä lajista tavallisin.  Se on myös kooltaan suurin ja parhaiten sopeutunut vaihteleviin elinympäristöihin, mikä vastaa hyvin sen elintapoja valtamerissä: se on lähes kosmopoliittinen laji, ja sen elinpiiriä ovat yhtä hyvin vuorovesivyöhykkeet kuin ajelehtivat levät ja niiden muodostamat pikku saarekkeetkin.  Leväsiirat ovat päältä litistyneitä, ja niiden raajat ovat erittäin hyvin sopeutuneet ottamaan tiukan otteen monentyyppisestä kasvillisuudesta.  Näitä molempia ominaisuuksia tarvitaan valtameren rannoilla levien lomassa, missä aallot paiskovat levänvarsia toisiaan vastaan.
 

ITÄMERENSIIRAN  ELINKIERTO

Itämerensiira on sopeutunut pohjoisen Itämeren olosuhteisiin mm. ajoittamalla päälisääntymiskautensa kevääseen, niin että poikaset syntyvät heinäkuussa, samaan aikaan kuin niiden tärkeimmässä elinympäristössä on meneillään kesän toinen kasvuperiodi: ahdinparran uusi sukupolvi nimittäin aloittaa silloin kasvunsa, tarjoten sopivan elinympäristön lisäksi myös runsaasti ravintoa.  Osa siiranaaraista lisääntyy kahdesti, mutta yhden ikäluokan tuottaminen on tavallisinta.  Valtamerissä, jossa talvi ei ole yhtä ankara ja sopivaa syötävää riittää pitkin vuotta, leväsiiran lisääntyminenkin on ympärivuotista.  Jo eteläiselle Itämerelle tultaessa Pohjois-Itämeren tiukat lisääntymiskaudet ovat alkaneet horjua ja munia kantavia naaraita tavataan pitkin kesää.

Monien äyriäisten tapaan itämerensiiran paritteluun kuuluu esivaihe, mikä tarkoittaa sitä, että siirakoiras tarrautuu kiinni naaraan selkäpuolelle, usein jo vuorokausia ennen itse parittelutapahtumaa.  Tämä käyttäytyminen on koiraan keino varata itselleen naaras, joka on kehittymässä hedelmöittämiskypsäksi.  Ajoittamalla parittelu heti kuorenvaihdon jälkeen taataan poikasille riittävän pitkä kasvuaika naaraan vatsaan kiinnittyneenä ennen seuraavaa kuorenvaihtoa.  Poikasten kehittyminen kestää noin kuukauden.  Parittelu tapahtuu yleensä kesäkuun alkuun tultaessa ja poikasten liikkeellelasku viimeistään heinäkuussa.  Naaraat viettävät poikasten kantoaikana piilottelevaa elämää, ruokaillen pääasiassa rakkolevien tyvipuolella, ja noin 2 millin mittaiset poikaset saavat aloittaa elämänsä rakkolevä- ja rihmalevävyöhykkeen rajalta.

Poikasten ensimmäisenä tehtävänä on etsiytyä ahdinpartakasvustoon, joka on niiden pääasiallisin elinympäristö.  Rihmalevät ovat poikasten ravintoa, mutta, mikä vielä tärkeämpää, hienorakenteisesta levästä pienikokoiset poikaset saavat paremman otteen kuin rakkolevästä.  Näin ne eivät huuhtoudu yhtä helposti aallokon mukana avoveteen saalistajien armoille.  Syksyllä seuraa muutto rakkolevälle ja poikkeuksellisen voimakas kasvukausi.  Talvi on kasvun puolesta hiljaiseloa, ja tärkeintä siiroille on tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi, sillä rakkolevävyöhykkeen kalalajeista ainakin 17 käyttää sitä ravintonaan.  Ennen keväistä lisääntymiskautta siirakanta on ehtinyt vähentyä noin kymmenenteen osaan.  Itämerensiirat elävät 13 -15 kuukauden ikäisiksi, ja suurimmat koiraat ovat täysikasvuisina noin kahden ja puolen sentin mittaisia, naaraat hieman alle kaksi senttiä.


VÄRIMUUNNOKSET

Itämerensiira on lajina mielenkiintoinen myös sen takia, että sen lukuisat geneettiset värimuunnokset ovat pieni pala monimuotoisuutta yhden yksittäisen lajin sisällä.  Kuten moni muukin selkärangaton, niin niveljalkaisista kuin nilviäisistäkin, se pystyy lisäksi sopeuttamaan väritystään ympäristön mukaiseksi kromatoforien eli värisolujen avulla.  Ravintokin vaikuttaa siiran yleisväritykseen, mikä käytännössä tehostaa elinympäristöön sulautumista.  Geneettisten ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksen tuloksena kahta täysin väritykseltään identtistä siirayksilöä on vaikeaa löytää.

Geneettisiä värimuunnoksia itämerensiiralla on viisi päätyyppiä, yksivärinen, hienokuvioinen, karkeakuvioinen, leveäraitainen ja kaksiraitainen.  Näiden lisäksi voidaan erotella vielä muutama päätyyppien yhdistelmä.  Geneettisesti hieno- ja karkeakuvioinen päätyyppi tulevat vain naaraan perimästä, mutta käytännössä itämerensiirasta esiintyy sukupuolten väli- ja käänteismuotoja, joten myös koirailla voi olla näitä naaraan värimuunnoksia.  Edellisten lisäksi on vielä tummia yksivärisiä yksilöitä, mikä on tulosta siitä, että siiran mustat värisolut ovat pysyväisesti laajentuneita.
Kuten todettiin, siira on erityisesti talvella lajin säilymisen kannalta kriittisen saalistuksen kohteena, ja eri värimuodoilla on selkeä ekologinen merkitys.  Kirjavat muodot pystyvät välttämään saaliiksi joutumista paremmin suojaisilla rannoilla, missä levien sekovarret ovat yleensä kirjavia.  Kirjavuus aiheutuu levän päällä kasvavista päällysvieraista, erityisesti valkoisista, leväruvesta ja merirokosta, jotka rauhallisilla kasvupaikoilla ovat runsaampia kuin aallokossa.  Avoimilla rannoilla levät ovat yksivärisempiä, ja yksiväriset siiratkin selviävät parhaiten.
 

SUKUPUOLTEN  VÄLISET  EROT

Itämerensiiran sukupuolet poikkeavat sekä värityksensä että kokonsa puolesta toisistaan.  Kokoeroa selitetään sillä, että naaras joutuu käyttämään osan pituuskasvustaan lisääntymiskoneistonsa rakentamiseen, ja koiras taas keskittyy nimenomaan pituuden kasvattamiseen, koska siitä on sille hyötyä parittelukumppanin hankkimisessa.  Pituutta kasvaakseen koiraat oleskelevat naaraita useammin levän kärkiosissa, sillä kärkiosat ovat ravintona parempia kuin tyvi.  Naaraat taas viettävät aikaansa mieluiten rakkolevän tyvipuolessa, missä ne ovat paremmassa turvassa saalistajilta ja missä niiden ei silti tarvitse tinkiä mahdollisuuksistaan paritella.

Koiras- ja naarasjälkeläisiä syntyy yhtä paljon, mutta sukupuolten keskimääräinen väritys poikkeaa toisistaan.  Yksivärisiä koiraita on enemmän kuin naaraita, ja yksivärisen ahdinparran seassa vietetyn nuoruusvaiheen aikana naaraat joutuvat koiraita useammin saalistuksen kohteeksi.  Tilanne tasaantuu seuraavana kesänä lisääntymisvaiheen aikana, kun koiraat joutuvat parittelukumppaniaan hakiessaan olemaan enemmän näkyvillä kuin naaraat, ja altistuvat silloin useammin myös saalistukselle.

 
VÄRITYKSEN  KEHITTYMISEN  HISTORIA

Vaikka erot sulautumisessa ympäristöön selittävät hyvinkin johdonmukaisesti erilaisten värimuotojen keskinäiset suhteet, ei ole itsestään selvää, kumpi on syy, kumpi seurausta.  Värimuodot ovat voineet syntyä sukupuolten elinympäristövalintojen seurauksena, tai sukupuolten väritys on määräytynyt geneettisesti, ja erilainen väritys on johtanut erilaisen elinympäristön valintaan sukupuolten kesken.  Sukupuolivalinnan kuitenkin on todettu olevan väristä tai koosta riippumatonta, mikä näyttäisi vahvistavan sen käsityksen, että värimuotojen luontevin selitys on tarve sulautua elinympäristöön saalistuksen välttämiseksi.

Värimuotojen keskinäisiä yleisyyssuhteita sekoittaa vielä saalistusmallien olemassaolo eli sama ilmiö, jonka sienestäjä kokee sieniä etsiessään: tiettyä kohdetta etsivälle (saalistajalle tai sienestäjälle) kehittyy piankin tietty mielikuva siitä, mitä ollaan etsimässä, ja tämä helpottaa kohteen löytämistä.  Siiroja syövien eläinten saaliiksi joutuvat ensimmäisinä tavallisimmat värimuodot, ja harvinaiset muodot jäävät rauhaan, vaikka ne eivät sulautuisikaan ympäristöönsä.  Tämä selittää itämerensiiran kohdalla esimerkiksi harvinaisten raidallisten värimuotojen olemassaolon.  Saalistusmallit voivat myös muuttua ajan mittaan ja eri värimuotojen alttius joutua saaliiksi vaihdella, jos värimuotojen keskinäiset erot jostain syystä muuttuvat.  Eli sienestäjävertausta käyttääksemme, kun kesä on ohi, silmä tottuu ajan mittaan hakemaan suppilovahveroita kantarellien sijaan.
 

LEVÄSIIRA  LAIDUNTAJANA

Leväsiirojen merkityksestä laiduntajana on usein esitetty arvioita, erityisesti rakkolevän katoamisen yhteydessä 70- ja 80-lukujen vaihteessa.  Useat suoritetut ruokintakokeet viittaavat vahvasti siihen, että itämerensiira valitsee elinpaikkansa sen mukaan, minkälaisen suojan ympäristö tarjoaa luonnonvoimia ja saalistusta vastaan, ei niinkään parhaiden laidunnusominaisuuksien perusteella.  Niinpä siira nuoruusvaiheessaan hakeutuu rihmalevän joukkoon sen takia, että se vastaa paremmin pienen siiran piiloutumis- ja kiinnitarrautumisvaatimuksia kuin rakkolevä.  Rakkolevän tyviosa tulee syödyksi ensimmäisenä sen takia, että se tarjoaa suojatumman elinympäristön sitä syöville siiroille, ja kärkiosat, jotka itse asiassa olisivat parempaa ravintoa, jäävät alkuun laiduntamatta.

Etenipä itämerensiira laidunnuksessaan missä järjestyksessä tahansa, se voi ajoittain lisääntyä sellaisiksi massaesiintymiksi, että rakkolevä hupenee olemattomiin 2 - 3 vuodessa. Siirojen lukumäärä voi kasvaa äkillisesti ja voimakkaasti pääasiassa kolmenlaisista syistä, saalistuksen äkillisesti vähentyessä, siirojen ruoan lisääntyessä merkittävästi tai lisääntymisen onnistuessa poikkeuksellisen hyvin, esimerkiksi tavallista lämpimämmän lisääntymiskauden ansiosta.  70- 80-luvun leväkatoa Suomen rannikoilla on selitetty seuraavalla tapahtumasarjalla: voimakkaan rehevöitymisen seurauksena rakkolevän uudistuminen estyi, ja ahdinparran määrä lisääntyi huomattavasti.  Muutaman vuoden kuluttua, kun rakkoleväkanta oli jo vanhentunut ja heikentynyt, se joutui äkillisen voimakkaan laidunnuksen kohteeksi, ilman että sillä olisi vieläkään ollut mahdollisuutta uudistua kasvattamalla uusia yksilöitä.  Vanhentumisen, heikentymisen ja laidunnuksen yhteisvaikutus aiheutti sen, että lopulta rakkolevä vähentyi lähes olemattomiin.

Kuten tiedetään, rakkolevä on sittemmin toipunut, eikä uutta äkillistä ja voimakasta taantumista ole tapahtunut.  Aikaisemminkin rakkolevän elämään on kuulunut vaihtelua, eikä ilmiössä sinällään olisi mitään erityisen huolestuttavaa, ellei rakkolevävyöhykkeen yleiskunto näyttäisi heikentyneen pysyvämmin.  Vyöhyke on kaventunut syvästä päästään, sameuden ja siitä aiheutuvan valonpuutteen takia, ja saattaa myös olla, että rehevöitymisen myötä levästä on tullut parempaa ravintoa leväsiiroille, mikä saattaa kohdistaa rakkolevään uusia paineita tehostuneena laidunnuksena.

Luultavasti, jos rakkolevän kato uudelleen tulee samalla voimalla kuin 70- ja 80-lukujen vaihteessa, se tapahtuu useamman kuin yhden tekijän yhteisvaikutuksesta.  Luultavasti nytkin vaaditaan tuntuvasta suolavesipulssista alkunsa saava isompi prosessi.  Mutta luultavasti rakkolevä myös on entistä heikompi tällaisessa isommassa prosessissa.


 

Comments