asiatekstit‎ > ‎sisämeren laidalla‎ > ‎

05 Saarten suojissa



MERI  MUOKKAA  YMPÄRISTÖÄ  JA  LAJISTOA

Suomen merenrannikon luonteeseen kuuluu rantojen monimuotoisuus ja rantavyöhykkeen suuri suhteellinen osuus ulappaan verrattuna.  Avoimuuden ja suojaisuuden vaihtelu on osa tätä monimuotoisuutta: saarten ulkosyrjällä meri koettelee kasvien ja eläinten kestävyyttä, mutta saarten väliin jää alueita, jotka voivat olla hyvinkin suojaisia.

Vaikka saaristossa irtoaines ei huuhtoudu rantavyöhykkeestä yhtä tehokkaasti kuin avomeren äärellä, aines on silti lajittunutta, sen mukaan kuinka avoimissa aallokko-olosuhteissa ollaan.  Tarkkaa rajaa erityyppisten pehmeiden pohjien välille on hankalaa vetää, koska tyyppi vaihtuu toiseen asteittain, ja pienipiirteisyyden takia elinympäristötyypit ovat usein myös hyvin pienialaisia ja lähellä toisiaan.

Saariston eliölajien alkuperällä ja elinympäristöjen suojaisuudella on taipumus kulkea kädekkäin niin, että mitä merellisemmäksi saaristo käy, sitä leimallisemmin lajisto on peräisin merestä.  Joidenkin lajien levinneisyydelle tietty suolapitoisuus muodostaa ylitsekäymättömän esteen, ja lajin sisällä suurin yksilökoko saattaa muuttua suolaisuuden vaihtelua seuraten.  Saaristomeren ydinalueella, ulkosaaristovyöhykkeellä suolaisuus on kaikkialla käytännöllisesti katsoen sama, ja vaihtelu on paljolti tulosta tosistaan poikkeavista fyysisistä tekijöistä.
 

BENSKÄR (DRAGSFJÄRD),  ULKOSAARISTO  PIENOISKOOSSA

Esimerkkisaaremme sijaitsevat Saaristomeren itälaidalla, lähellä Högsåran saaristokylää.  Saariryhmä muodostuu kahdesta pitkulaisesta pääsaaresta, Norra ja Södra Benskäristä, ja epälukuisesta määrästä pienempiä saaria.  Erikoislaatuisen virtaussysteeminsä takia Benskär ei ehkä ole aivan kuin mikä muu saariryhmä tahansa tällä alueella, mutta suojaisuuden vaihtelun puolesta se on kuin ulkosaaristo pienoiskoossa, ja saarten ympärillä on lähes kaikkea suojaisesta merenlahdesta selkävesien pikkusaarille.

Benskärissä jako merellisiin ja makeanveden lajeihin näkyy esimerkiksi putkilokasvien kasvupaikoissa.  MERIAJOKAS on yksi harvoja aidosti mereisiä putkilokasveja, ja sen esiintymät ovat avoimilla hiekkarannoilla, missä olosuhteet ovat yleensä liian epävakaat järvien kasveille.  Meriajokaskin on sopeutunut elämään vasta muutaman metrin syvyydessä, missä aallokon vaikutus on vaimentunut riittävästi sen juurtumiselle.

Makeanveden kasveista HAPSIVITA selviää, paitsi salmien suojassa, myös samoissa avoimissakin paikoissa kuin esimerkiksi rakkolevä, mutta kasvualustaksi ei käy kallio, vaan se tarvitsee pehmeäpohjaisen kasvupaikan juuristolleen.  ÄRVIÄT ja ahvenvidat ovat mieltyneet aivan erityisesti salmien suojaisimpiin katvealueisiin, missä aallokko ei ole liian rajua mutta veden laatu silti hyvä.  Hiljalleen virtaavassa vedessä näyttää viihtyvän erityisesti MERISÄTKIN; ja vähäisillä kivipinnoilla kapeikon poikkeavissa olosuhteissa JOUHILEVÄ, jota tavallisesti tapaa myös rakkolevän seuralaisena aika avoimillakin rannoilla.

Pääsaarten väliin jäävän sisälahden puoli on jo vanhastaan JÄRVIRUO’ON kasvualuetta, eikä sameudesta ole sille haittaa; ellei nyt sitten sinisimpukoiden muodossa, sillä niitä on asettunut ruokojen varsille paksuna kerroksena siivilöimään sameuden sisältämää ravintoa itselleen.  Joskus vähäravinteisten vesien aikaan rakkoleväkin saattoi kasvaa lahdella yhtenäisenä kasvustona sulassa sovussa järviruokojen kanssa, mutta nyt jäljellä on vain joitakin huonokuntoisia yksilöitä.

Mutta myös eläimet Itämeressä, eivät vain kasvit, ovat alkuperältään matkalaisia niin meristä kuin järvistäkin.  Mikäpä kuvaisi tätä erityispiirrettä sattuvammin myös Benskärissä kuin LIUSKAMERIETANAN ja LAMPIPOLYYPIN kohtaaminen.  Merietanat ovat polttiaiseläinten syöjiä, ja niiden tavallisia elinpaikkoja ovat koralliriutat.  Riuttojen merietanat saattavat olla hyvinkin värikkäitä ja suurikokoisia, mutta polyypit ovat niidenkin tärkeää ravintoa.  Lampipolyyppi ei ole vaatimattoman ja pienikokoisen liuskamerietanan ainoaa ravintoa Itämeressä, mutta etanakanta on selvästi riippuvaisin sen runsaudesta.  Lampipolyyppi tulee makeista vesistä ja viihtyy erityisen hyvin hapsividalla, joka sekin on murtoveteen sopeutunut sisävesien kasvatti.
 

ITÄMERI,  RAVINNONKIERROLTAAN  LÄHES  SULJETTU  MERI

Itämerta on luonnehdittu joskus ”tavallista suuremmaksi vuonotyyppiseksi suistoalueeksi”, mikä kuvaa sen fyysisiä piirteitä osittain sattuvastikin: onhan se tosiaankin vesialue, joka on yhteydessä valtamereen matalan ja kapean salmen välityksellä.  Toisin kuin vuonoissa, Itämeressä ei kuitenkaan ole vuorovettä, eikä sen suolaisuus vaihtele vuoroveden mukana.  Itämeren ulapoiden mitat oikeuttavat sitä paitsi kutsumaan sitä mereksi eikä vain merenlahdeksi.

Ravinnonkierron puolesta Itämeri on lähes suljettu systeemi, eikä suurin osa niistä ravinteista, jotka siihen joutuvat, joko suoraan tai jokien välityksellä, poistu Tanskan salmien kautta isommille vesille.  Kun ravintoketjujen hyvinvointi valtamerissä yleensä on riippuvainen ravinteiden saatavuudesta, Itämeressä lähin suuri ravinnevarasto ei ole koskaan kaukana, ei merten syvyyksissä, eikä lopullisesti ravintoketjujen ulottumattomissa.  Ongelmana kokonaisuuden kannalta on pikemminkin ravinteiden liiallinen määrä kuin liian vähäinen, siitä huolimatta että esimerkiksi kaikki levät joinain kausina pystyisivät käyttämään hyväkseen huomattavasti suurempia ravinnemääriä, kuin mitä meren pintakerroksissa on tarjolla.  Niinä vuodenaikoina levillä on voimakkain kasvuvaihe meneillään, vesi on lämpötilaltaan kerrostunutta, mikä estää ravinteiden kulkeutumisen pohjan ravinnevarastoista levien ulottuville.

Vaikka ravinteita siis meren hyvinvoinnin kannalta on liikaa, elämän kiertokulun kannalta talvi merkitsee välttämätöntä ravinnevarastojen täydentymistä rantavyöhykkeessä, sillä silloin lämpötilakerrostuneisuutta ei ole eikä niin muodoin estettä pohjasta liuenneiden ravinteiden kulkeutumiselle meren kaikkiin osiin.  Ajoittain ravinteiden leviäminen saa työntöapua Pohjanmeren puolelta, kun Itämereen työntyvät suolaiset vesimassat sysäävät pohjan vesikerrosten suurimmat ravinnevarastot liikkeelle Gotlannin syvänteistä.  Tämän suolavesipulssin vaikutuksesta myös muiden merialueiden ravinnevarastot lähtevät liikkeelle, ja silloin liikarehevyys näkyy selkeimmin.

Meressä, jossa saariston osuus on niin huomattava kuin esimerkiksi juuri Saaristomeressä, huomattava osa ravinteita kiertää myös lyhyempää reittiä saariston sisällä, poistumatta Suomenlahden tai Itämerenaltaan puolelle.  Tämä kiertomekanismi kylläkin tunnetaan,
mutta tarkkaa selvitystä sen määrästä ja merkityksestä ei ole toistaiseksi tehty.

 
KUMPUAMINEN  PIRSTOO  VEDEN  KERROSTUNEISUUDEN

Vuoroveden ohella pysyviin merivirtoihin liittyvä kumpuaminen on tärkeimpiä ravinteikkaan veden tuojista valtamerissä.  Erityisesti trooppisten ulapoiden pintavedet ovat pysyvästi eristyksissä ravinteikkaasta veden pohjakerroksesta lämpötilakerrostuneisuutensa takia ja elämää niissä on siksi niukalti.  Elämä keskittyy sinne mihin virtojen pyörteet ja rajapinnat ravinteita kasaavat, tai missä pohjaa pitkin virtaava ravinteikas vesi kohtaa maata ja nousee pintaan yhteyttämistoiminnan piiriin ja sitä kautta koko ravintoketjun käyttöön.  Myös Itämeressä pintakerroksen kesäiset ravinnevarastot täydentyvät ajoittain kumpuamisen seurauksena, ja yhteyttäminen voi, tilanteesta riippuen, saada huomattavankin piristysruiskeen kesken kasvukautta.

Suomessa tyypillisintä kumpuamisaluetta on Suomenlahti, jonka rantaviiva on riittävän selkeä voimakkaallekin kumpuamisilmiölle, ja johon nähden vallitsevien tuulten suunta on sopivin: kun tuuli puhaltaa lounaan ja pohjoisen väliltä riittävän kauan ja sopivalla voimalla, se ajaa pintaveden ulapalle, ja korvaava vesi tulee syvältä meren pohjalta.  Kummunnut vesi on aluksi kylmää ja kirkasta, mutta se sisältää paljon käyttämättömiä ravinteita.  Osa ravinteista varastoituu salamannopeasti rihmalevien käyttöön, mutta mitä muuta kumpuamisen yhteydessä tapahtuu on ainakin osittain kiistanalaista.  Planktonlevien kasvun voi odottaa samentavan veden uudestaan noin viikossa, mutta jos uudelleensamentuminen tapahtuu nopeammin, saattaa olla, että kumpuamistapahtuma on suurimmalta osiltaan peruuntunut, kummunnut vesi valunut takaisin syvänteisiin ja samea pintavesi palannut takaisin rantavyöhykkeelle.

Saaristomerellä, joka on rikkonainen eikä muodosta selkeitä maan ja meren rajoja, kumpuamiset ovat yleensä epämääräisiä, rajoittuvat merivyöhykkeeseen ja ovat sielläkin paikallisia ja vikkeläliikkeisiä.  Näin ollen äkilliset kirkkaan veden jaksot ovat täällä harvinaisia, mutta toisaalta ravinnepulssejakin tulee harvemmin, ja veden sameus seurailee hieman verkkaisemmin planktonleväkukintoja.  Mereen virtaavilla joilla ei Saaristomeren selkävesillä juuri ole silminnähtävää vaikutusta veden laatuun, mutta toisaalta mereen päässeet ravinteet kulkeutuvat täältä vain hitaasti pääaltaisiin.  Näillä alueilla on lisäksi aina tarjolla jokin ranta, johon tuuli ja aallokko osuu, ja missä irtoaines sekoittuu veteen.  Virtojen mukana aineksella on sitten taipumus kulkeutua paikasta toiseen ja ylläpitää jatkuvampaa sameutta.
 

BENSKÄRSFLADAN,  REHEVÖITYVÄ  SISÄLAHTI

Palataksemme esimerkkisaarillemme Benskäriin: useimmissa suhteissa ne eivät poikkea olennaisesti ympäröivästä merialueesta, mutta pääsaarten välisessä kapeikossa vallitseva virtaussysteemi on kuin paikallinen 10 minuutin ja 10 senttimetrin vuorovesisysteemi; se on sitä paitsi kiehtovaa katseltavaa ilman sen kummempia pohdiskeluja sen luonteesta tai seurannaisvaikutuksistakin.  Aivan kuten vuorovesivirtausten vaikutuspiirissä parhaimmillaan, meri kuljettaa ravinteita mukanaan paikalleen asettuneiden eläinten käyttöön, mutta voimakkaimmilta virtapaikoilta se kuljettaa myös liiallisen orgaanisen aineksen mennessään, ehkäisten pohjan tukehtumista kasautuvaan materiaaliin.  Pienellä alueella kapeikossa tilanne on ihanteellinen vedestä ravintonsa suodattaville eläimille, mikä näkyy esimerkiksi poikkeuksellisen runsaana hietasimpukkakantana.

Toisaalta näyttää siltä, että tässä tapauksessa kapeikon kautta saarten sisäpuolelle kulkeutuu orgaanista ainesta enemmän, kuin mitä sieltä poistuu, koska kapeikon vieressä oleva pieni poukama toimii aineksen saostusaltaana.  Poukamassa voimakas hajotustoiminta kuluttaa hapen pohjalle kasautuneesta aineksesta, mikä entisestään nopeuttaa ravinteiden palautumista takaisin kiertokulkuun.

Vaikka parhaassa virtapaikassa vesi on usein sameaa sisälahden vaikutuksesta, siitä ei näytä siinä kohdassa olevan suurempaa haittaa, koska vesi kuitenkin on liikkeessä lähes aina.  Liiallinen ravinteiden määrä näkyy tyypillisinä rehevöitymisen merkkeinä vasta hieman kauempana kapeikon ulkopuolella, siellä missä veden virtaus hidastuu.  Lahden puolella vesi on kaikki kesäkuukaudet hyvin sameaa, ja pikkupoukaman pohjalla on paksu ja hutera sedimentoituva kerros, kelvoton paikka niin kasveille kuin pohjaeläimillekin.

Keskikesällä sisälahdessa käy kuitenkin melkoinen molske.  Koska olosuhteet ovat enimmäkseen kuvauskelvottomat, silloin kun meno on vilkkainta, käsitys lahden kalakannasta perustuu muutamaan hajahuomioon.  Lahnoista ja säyneistä olen varma, mutta muitakin särkikaloja varmaan on.  Ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö piikkikalat kuuluisi kalastoon, ja tuulenkalojenkin voi satunnaisesti nähdä vierailevan siellä.

Tästä voi päätellä sen itsestäänselvyyden, että vedessä on runsaasti eläinplanktonia.  Kalalajistosta taas voi päätellä, että pohjaeläimiäkin täytyy olla, vaikka lahden perukassa niitä ei juuri näy.  Kun lahden vesi kirkastuu syksyllä, myös kalat kaikkoavat samalla.  Minne ne siirtyvät, on vaikeaa sanoa, mutta satunnaisesti voi nähdä vaikkapa muutolla olevan parven lahnoja, joiden tiedetään muuttavan syvempään veteen laajallekin alueelle saaristossa.
 

MAATUVA  LUONNONSATAMA

Benskärsfladan on perinteinen huviveneiden maihinottopaikka jo vuosikymmenten takaa.  Nykyisellä perustuotannon ja orgaanisen aineksen kasautumisen tahdilla matalimmat alueet saattavat kuitenkin olla täyttymässä ennenaikaisesti.  Jos näin ei tapahdu, yksi selitys saattaa olla siinä, että sisälahdella on myös taipumus ajoittain tyhjentää itseään: kun tuuli käy koillisesta riittävän pitkään ja voimakkaana, suppilosta ahtautuvat vesimassat vievät suuren osan päällimmäisestä pohja-aineksesta mennessään.

Jos maan kohoaminen jatkuu samaa tahtia kuin tähän saakka, joskus runsaan sadan vuoden kuluttua Södra Benskäristä pääsee Norran puolelle kuivin jaloin.  Voi olla, että salmissa virtaava vesi pitelee puoliaan ja raivaa itselleen uoman vielä silloinkin, kun maayhteyden olisi jo pitänyt muodostua nykyiselle merenpohjalle.  Benskärsfladan muuttuu kuitenkin vääjäämättä poikkeuksellisesta kahden saaren välisestä suppilosta tavalliseksi V:n muotoiseksi merenlahdeksi tavallisen saaren kainalossa.  Kuitenkin jo kauan ennen sitä vielä nykyään keskikokoiselle purjeveneelle riittävästä sisälahden pohjukasta on tullut vain jollien maihinottopaikka.  Elleivät sitten pessimistit kuitenkin ole oikeassa ja optimistit väärässä siinä, että maapallon ilmasto on lämpenemässä ja meren pinta nousemassa.


 

Comments