Pieni pienkirjamiljööanalyysi

lähettänyt V Korhonen 25.2.2011 klo 22.19

Kirjallisesta tuttavapiiristä tarttui kielenkäyttöön käsite "pienkirjailija". Kiitokset sen keksijälle, jonka nimi valitettavasti on päässyt unohtumaan. Käsite kuitenkin lanseeraajansa mukaan tarkoitti kertaluokkaa 2000 kappaleen myyntiin päätynyttä tekstintekijää, jos muistan oikein. Tietysti monelle, kaupallisestikin kustannetulle, kirjalle 2000 olisi astronominen lukema, verrattavissa gigaparsekiin matkan pituudesta puhuttaessa. Mutta oli myynti sitten 2, 20, 200 tai 2000, yhteistä näille lukemille on se, että niiden turvin ei jäädä päätoimiseksi kirjailijaksi.

Pienkirjailijan käsite voitaisiin nähdä hyvin suomalaisena ilmiönä. Löytyisikö pienkirjoista siis joitakin kotimaisia elementtejä. Löytyyhän niistä, kun etsitään. Seuraavassa muutamia näistä julki tuotuna.

Järvi on usein läsnä. Vettä tietysti tulee myös taivaalta jossakin kohdassa perus–pienkirjaa, mutta perussuomalainen järvimaisema edustaa enemmän paikallaan pysyvää nestekeskittymää. Joki on myös suosittu tietyissä osissa Suomea, mutta meri esiintyy selvästi harvemmin. Maastonmuotoina nämä tullevat edustamaan hyvin pysyvää infrarakennelmaa tulevissakin pienkirjoissa.

Järvellä liikkumiseen soveltuu vene, mielellään soutu– ja puusellainen. Lasikuitu ja perämoottori tulevat kyseeseen lähinnä kirjan pahisten käytössä. Sankari sankarillisesti soutaa ja sankaritar samalla mättää sisään vuotavaa vettä takaisin järveen. Jalmari Sauli on lanseerannut käsitteen ”kolmen hengen vene”: Yksi soutaa, toinen mättää ja kolmas huutaa apua. Tämän klassikon soisi tekevän paluun kotimaiseen kirjallisuuteen.

Järven rannalla on sitten entinen kansakoulu. Viimeisiltä tehtäviltään tietysti peruskoulu, mutta vaikka kirjoittaja olisi itse kuullut kansakoulusta vain kuulopuheissa, hän kuitenkin käyttää paikasta tätä kansan syvien rivien muistiin syöpynyttä nimeä. Kansakoulu on todennäköisesti ollut muutaman kymmenen vuotta tyhjillään, mutta sitten se jollakin tavalla pääsee (joutuu) tapahtumien keskipisteeseen. Nämäkin, vanhan kunnon rakennusosaamisen aikana pystytetyt paikat, tullevat säilymään kymmeniä vuosia. Nimi ehkä jossakin vaiheessa vakiintuu entiseksi peruskouluksi.

Kansakoulu on jossakin pitäjässä, jonka keskustasta löytyy sitten rivitalo. Suomalaisen asumisen välimuotona, kotoa omaan omakotitaloon siirtymisen yhtenä lenkkinä, rivitalokaksio sisältää sellaisia tunnelatauksia, että ilman sitä on turha kuvata mitään merkittävämpää. Lisäksi taloyhtiö tarjoaa erinomaisen pelikentän mitä erilaisimmille konflikteille. Taloyhtiötaistelut ovat monelle lukijalle niin perusarkipäivää, että niille on helppo nauraa. Samalla saa nauraa omille naapureille. Rivitaloasunto, irtaimena ominaisuutena, on myös helppo ostaa ja myydä ilman turhia tunnesiteitä. Vertaa esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantiehen. Saisiko vastaavaa (”isoa kirjaa”) aikaiseksi rivitalosta? Rivitalo on mitä pienkirjallisin elementti elämässämme.

Vuoden aika pienkirjassa on usein kesä, joka sallii hieman kummallisemmat tapahtumat kuin kamala pakkastalvi. Kesällä on tietysti juhannus ja sitä monesti vietetään leirintäalueella. Nämä ja koko tässä tekstissä kuvattu ympäristökombinaatio ei ole ollenkaan loppuun kaluttu, vaan mitä dynaamisin ja elinvoimaisin ympäristö. Henkilöt, ihmiset, he tekevät sen elämän kirjaan. Heidän muotoilussaan tekstintekijän taito mitataan. Tuntuupa tältä pohjalta vahvasti siltä, että pienkirjalla, erityisesti näitä kansallisia ominaispiirteitä kantavalla pienkirjalla, on jatkossakin oma siivunsa lusikoitavana kansallisessa kirjallisuuskakussa.