Tuomo Saali‎ > ‎

Näyttelyarvioita

HS: 19.10.2014

Tuomo Saali herkuttelee väreillä

Timo Valjakka

HS, arvio


Tuomo Saali: Reunalla, 2013, öljy kankaalle.


Ar­vio: näyt­te­ly
Tuo­mo Saa­lin maa­lauk­sia 22.10. saak­ka Tai­de­sa­lon­gis­sa (Bu­le­var­di 3). Ti–­su 11–17.

Ku­ten Tuomo Saalin (s. 1957) näyt­te­ly ja sen yh­tey­des­sä il­mes­ty­nyt kir­ja ker­to­vat, hän on kul­ke­nut tai­tei­li­ja­na pit­kän mat­kan. Hän de­by­toi eks­pres­sii­vi­sil­lä li­to­gra­fioil­la vuon­na 1986 ja maa­lauk­sil­la kol­me vuot­ta myö­hem­min. Maa­la­ri­na hä­nen tien­sä on ol­lut mut­kai­nen ja pai­not­tu­nut vä­lil­lä avoi­meen ko­ris­teel­li­suu­teen, vä­lil­lä us­kon­nol­lis­sä­vyi­siin mai­se­ma­nä­kyi­hin.

Uu­sia maa­lauk­sia yh­dis­tä­vä tee­ma on au­tio ta­lo, jol­lai­sia Saa­li on va­lo­ku­van­nut mat­kus­taes­saan Ro­ma­nian Trans­sil­va­nias­sa. Maan­tie­teel­li­nen paik­ka ei kui­ten­kaan ole tär­keä, sil­lä yk­si­näi­set au­tiot ta­lot ovat vah­vo­ja ja kos­ket­ta­via sym­bo­le­ja, si­jait­si­vat­pa ne mis­sä ta­han­sa.

Tii­vis­täen voi­si sa­noa, et­tä ai­na kun kat­som­me ta­loa, kat­som­me tois­ta ih­mis­tä tai it­seäm­me. Jos ta­lon ik­ku­nat ovat rik­ki ja ovi rem­pal­laan, nä­ky pu­hut­te­lee mei­tä en­nen kaik­kea tun­teen ta­sol­la. Vie­lä voi­mak­kaam­pi ko­ke­mus syn­tyy kun näem­me ta­lon ole­van il­mi­lie­keis­sä, ku­ten muu­ta­mas­sa Saa­lin maa­lauk­ses­sa.

Vaik­ka näyt­te­lys­sä riit­tää draa­maa, en kui­ten­kaan us­ko, et­tä se on Saa­lin pääl­lim­mäi­nen ai­he. Hän on ai­kaa sit­ten osoit­ta­nut ole­van­sa roh­kea ko­lo­ris­ti ja tai­ta­va maa­lin­kä­sit­te­li­jä, ei­vät­kä hä­nen uu­det maa­lauk­sen­sa muu­ta tä­tä ku­vaa. Päin­vas­toin, au­tiot ja sa­tun­nai­ses­ti lie­keh­ti­vät ta­lot tar­joa­vat hä­nel­le oi­val­li­sia läh­tö­koh­tia suo­ras­taan her­ku­tel­la vä­rien ja maa­lien rik­kail­la omi­nai­suuk­sil­la.

Vaik­ka näyt­te­lys­sä riit­tää draa­maa, en kui­ten­kaan us­ko, et­tä se on Saa­lin pääl­lim­mäi­nen ai­he. Hän on ai­kaa sit­ten osoit­ta­nut ole­van­sa roh­kea ko­lo­ris­ti ja tai­ta­va maa­lin­kä­sit­te­li­jä, ei­vät­kä hä­nen uu­det maa­lauk­sen­sa muu­ta tä­tä ku­vaa. Päin­vas­toin, au­tiot ja sa­tun­nai­ses­ti lie­keh­ti­vät ta­lot tar­joa­vat hä­nel­le oi­val­li­sia läh­tö­koh­tia suo­ras­taan her­ku­tel­la vä­rien ja maa­lien rik­kail­la omi­nai­suuk­sil­la.

________________________________________________

Demokraatti 20.10.2014


Sortuvia, taloja, viivaa ja värejä


Tuomo Saalin ura on kulkenut graafikon työstä maalarin suuriin kankaisiin. Ensimmäiset huomiota herättäneet teokset olivat litografioita. Niiden perusmuoto muistutti televisioruutua, ja niiden aineksetkin olivat peräisin populaarikulttuurin maailmasta.


Edellisessä Taidesalongissa pitämässään näyttelyssä Saali esitteli värikylläisiä maalauksia. Pieni, kahdensadan vuoden takaisen romantiikan taiteen mieleen tuova vaeltaja oli niissä heitetty suurten vuorten, meren tai pilvien eteen.


Nyt pääosassa on talo. Miltei aina se on rapistunut, joskus romahtamassa, joskus se on liekeissä. Väreissä on samaa intensiteettiä kuin edellisen näyttelyn maalauksissa, mutta niitä hillitympiä teokset kaikesta dramaattisuudestaan huolimatta ovat.


Talolla, rakennuksella on vahvoja symbolisia latauksia.Se luo turvallisuutta, kodin henkeä, mutta se voi olla myös vertauskuva ihmisestä, joka on löytänyt kiinteän paikan maailmassa, ehkä maailmankaikkeudessakin.


Tarkoittavatko rapistuvat talot sitä, että ihmisen paikka maailmassa ei olekaan enää niin vahva kuin aikaisemmin?  Onko kysymys henkilökohtaisesta vai yleisinhimillisestä epävarmuudesta?


Vaikuttavia maalauksia. Itse pidän kyllä enemmän Tuomo Saalin aikaisemmista värikylläisistä teoksista.

Seppo Heiskanen


tulijavesi-2014.jpgTuomo Saali: Tuli ja vesi, 2014


_______________________________________________

Kaleva 14.10.2012 Taivas nousee pääosaan

LUONNON ARMOILLA. Tuomo Saalin maalauksia Galleria Harmajassa Oulussa (Kirkkokatu 11 B) 28.10. saakka.

Muutamia vuosia sitten taidemaalari Tuomo Saalin (s. 1957)  maisemia hallitsi suuri vuori. Helein pastellisävyin toteutettuna se tuntui kylpevän eteläisen auringon lämmössä. Yksinäinen ihmishahmo, joka usein oli kuin suoraan alenevassa polvessa sukua  Caspar David Friedrichin maalausten vaeltajille, oli jo silloin mukana kuvassa.

Saalin uusissa teoksissa taivas nousee pääosaan halliten kuvapintaa.

Väriskaala liikkuu vahvasti harmaan asteikolla, ja yksinäisten kulkijoiden ohella maalauksista löytyy myös ihmisjoukkoja.

Nämä pienet ihmisryhmät ovat etsijöitä, usein kuin jonkin luonnonkatastrofin jäljiltä selviytyneitä, uuden aamun valjetessa tähyämässä horisonttiin.

He määrittävät myös maalausten mittakaavaa korostaen ihmisen paikkaa osana luontoa. 

Esittävyys on Saalin maalauksissa yksi taso. Siihen katsojan on helppo tarttua. Maalausten varsinainen luonnonvoima on 

kuitenkin se, mitä tapahtuu maalaamisen materiaalisuudessa.

Saali maalaa kiihkeästi. Kun maalaus on alussa, hän tietää vain suunnan, ja joskus täytyy ajaa kaikki laivat karille löytääkseen etsimänsä.

Väri kerrostuu, sitä pestään pois ja lisätään taas. Tämän myötä jokaisessa maalauksessa on läsnä useita erilaisia tunnetiloja.

Prosessin edetessä maalauksen pinnassa alkaa tapahtua ihmeitä – ihan konkreettisesti myös siinä, kuinka itse öljyväri 

käyttäytyy. Maa, meri ja taivas liukenevat ja vyöryvät toisiinsa.

Kokemus luonnon keskellä olemisesta välittyy vahvana.

Leena Kangas Anabasis

Tuomo Saalin öljyvärimaalaus Anabasis, 2012.


                        ____________________________________________________________________________ Henkeäsalpaava (Näyttely: Saali)
21.3.2012
Tuomo Saali: Vaativa polku. Galleria Saskia   (Pirkankatu 6, Tampere) 28.3.2012 saakka

.

Minussa elää romantiikan ajan kaipuu kokea suuria luonnonvoimia, ajattelen, kun katselen Tuomo Saalin maalauksia. (En kuitenkaan viittaa tässä sen enempää romantiikkaan tai Caspar David Friedrichiin, vaikka hän tuleekin mieleen monella tavalla.)
Saali maalaa valtavia taivaita, ilmavirtojen mukana kohoavia suunnattomia pilvimassoja, merta, horisontista puristuvaa auringonvaloa ja pieniä ihmisiä rannalla. Siinä se, ja se riittää.
Teokset eivät ole niin valtavia kooltaan kuin niiden vaikutus katsojaan antaisi olettaa. Valo ja tunnelma saavat haukkomaan henkeä. Oranssit ja turkoosit täyttävät taivaan. Ja Saalin öljyvärien käyttö on niin perinpohjaisen taitavaa, että välillä on mentävä vilkaisemaan maalausta sivusta, koska en usko sen olevan kaksiulotteinen pinta. Mutta se on.
Jos minulla olisi sellaista valtaa, käskisin kaikkia oitis menemään Saalin näyttelyyn. Se on tila, jossa olla omien ajatustensa kanssa, mutta jossa samalla pakotetaan tuntemaan. Näyttely huokui minulle rauhaa, vaikka ymmärrän myrskyn nousevan ja ihmisten olevan pikkuruisia luonnon armoilla. Ja kuitenkin: rauha.
Kuinka etuoikeutettuja me olemme, että meillä on tällainen katastrofaalinen, myrskyävä, ennakoimaton planeetta! Henkeäsalpaavaa.
RJ.

_________________________________________________________________________________

HS - Kulttuuri 24.11. 2011

Apokalyptisia pilvimassoja

Tuomo Saalin maalauksia 30.11. saakka Taidesalongissa (Bulevardi 3) 

Tuomo Saalin (s. 1957) uusissa maalauksissa luonto ja ennen kaikkea taivas on suuri. Ihmisen osa on olla pieni, luonnon suuruutta maalausten alareunassa ihaileva tai pakeneva olento.

Saalin maalaukset tuovat nopeasti mieleen monet niitä edeltäneet kuten Akseli Gallen-Kallelan värillisesti vahvat Afrikka-maalaukset, August Strindbergin synkät ja myrskyisät visiot sekä tietenkin 1800-luvun romantikot, jotka usein sijoittivat maalauksiinsa mikroskooppisia ihmisfiguureja korostaakseen luonnon suuruutta ja ylevyyttä.

Aineksia kaikesta tästä, vähintään sadan vuoden takaisesta, on seuloutunut Saalin teoksiin. Myös oma aikamme ja sen mutkikas suhde luontoon on niissä läsnä. 2000-luvulla luonto on enemmänkin huolen kuin ihailun kohde.

Juuri siksi Saalin dramaattisiin ja taidokkaasti maalattuihin pilviin sisältyy myös raskaita ja jopa apokalyptisia sävyjä. Metallinharmaat pilvimassat voi helposti nähdä rikinkatkuisina saasteina, tulivuorten purkauksina tai valtavina räjähdyksinä. Laskevan auringon kauneuden voi kuvitella vaihtuneen kauhuun niitä rannoilta pakenevien pienten ihmisten mielissä.

Vaikka luonnon ja ihmisen tulevaisuus näyttää Saalin maalausten perusteella epävarmalta, nostan hattua hänen kyvyilleen selviytyä hankalasta aiheesta. En muista, että synkkyyttä olisi aikaisemmin  tarjoiltu minulle näin nautittavassa muodossa.

Timo Valjakka

Tuomo Saali: Brotherhood, 2011, öljy kankaalle


                               _________________________________________________________________________________________________________

HS - Kulttuuri - 4.8.2011 

Kiven sisässä näkyy vieraiden kädenjälki

Taide saa ihmiset ajattelemaan, tuumii tuomiotaan suorittava vanki.

VEERA NUUTINEN HS

Helsingin vankilan interiööri on laitosmaisen kolkko.

Sörnäisten punatiilisen linnoituksen sisäpuolella on vastassa harmaiden metalliovien, karujen seinien ja metallinpaljastimien maailma. Loisteputket kajastavat kylmää valoa.

"Kauniisti sanottuna tämä paikka tarvitsi vähän väriä", sanoo taidekasvatuksen opiskelijaJoonas Tähtinen.

Vankilan käytävillä ja seinillä sitä nyt on. Niitä koristavat Tähtisen ja hänen opiskelukavereidensa maalaukset, jotka ovat syntyneet Aalto-yliopiston kurssilla.

Yleisöltä suljetun Vieras-näyttelyn on kuratoinut kurssin opettaja Tuomo Saali. Helsingin vankila aikoo lunastaa osan töistä näyttelyn päätyttyä.

Tähtisen siveltimestä seinälle syntyi Palasina (2011).

Ihmishahmon kasvoja peittävät harmaan- ja ruskeansävyiset, pikselimäiset värialueet. Taiteilija on suunnannut työnsä nimenomaan vangeille.

"Lähdin miettimään vankilaa ihmisen sisäisenä tapahtumana", Tähtinen kuvailee.

"On tapahtunut jotain, ja henkilö on tavallaan hajonnut palasiksi. Vankila on paikka, jossa palaset pannaan kohdalleen."

Tauluja on myös perhetapaamishuoneessa, jossa vankien omaiset näkevät ne.

Lapsiakin on ajateltu. Joukossa on sadunomaisia, pastellivärisiä maalauksia. Ainakin kahden työn nimessä esiintyy sana "pako".

Jos Vieras-näyttelylle voi määritellä teeman, se liittyy ulkopuolisuuteen.

Tuomo Saalin mukaan ristiriidan synnyttää se, että taiteilijat tuovat näkemyksensä tilaan muurien toiselta puolelta - yhteiskunnasta, joka on määritellyt vankilan asukkien teot sopimattomiksi.

Helsingin vankilaan tehtiin kaksi tutustumiskäyntiä, joiden jälkeen opiskelijat pohtivat muun muassa, onko vankila rangaistuslaitos vai kehittymisen paikka.

Yksi opiskelija jätti kurssin kesken koettuaan työskentelyn eettisesti ongelmalliseksi.

Vankilaympäristössä päiväohjelma on kurinalaista ja aikataulutettua. Joskus virikkeet ovat vähissä.

Helsingin vankilan asukkailla on ajoittain mahdollisuus taideterapiaan. Väripilkut laitoksen arjessa otetaan positiivisesti vastaan.

Helsingin vankilan kirjastossa työskentelee vanki Patrik Palm.

Ruotsalainen Palm on kiinnostunut nykytaiteesta ja musiikista. Hän on käynyt katsomassa näyttelyn.

"Monista töistä huomasi, että ne heijastelevat stereotypioita, joita tekijöillä on vankilasta. Ihmisille on muodostunut amerikkalaisista tv-sarjoista kuva, että vankilassa olisi synkkää", Palm arvelee.

"Mielikuva on väärä. Tämä on enemmän kuin halpa hotelli."

Hänen suosikkiteoksensa on Tähtisen Palasina.

"Minusta tämä sanoo aika paljon. Se esittää jotakuta, joka on eksyksissä, ikään kuin hajalla, ei täysin läsnä."

Palm on suorittanut kahdeksan kuukauden vankilatuomiostaan seitsemän. Hänestä vankiloihin voisi tuoda enemmänkin taidetta.

"Taide piristää ja saa ajattelemaan. Jokainen näkee sen eri tavalla, jolloin tulkinnoista voi keskustella. Lisää taidetta vankiloihin, kaikenlaista taidetta!"

                               _________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio
Voiko taidetta opettaa?

Turun Sanomat 18.11 2010 


• Vääristymiä. Tuomo Saali ja Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat. Galleria Berner ja Vanhan Raatihuoneen Galleria 28.11. saakka.

Sanotaan, että taidetta ei voi opettaa. Silloin tarkoitetaan, että ”suureksi” taiteilijaksi ei tulla kouluja käymällä vaan pikemminkin jonkin henkilökohtaisen erityislahjakkuuden siivittämänä. Romantiikan aikana tätä lahjaa kutsuttiin neroudeksi.

Tänä päivänä ei nerokorttia onneksi enää käytetä, vaikka hyvät taiteilijat kokemukseni mukaan tapaavat olla myös älykkäitä. Taiteilijaksi tullaan, jos jaksetaan päivittäin kohdata uraan liittyvä suuri epävarmuus ja yhdistää siihen pitkäjänteinen ja mielellään intohimoinen työnteko.

Vaikka taidetta ei siis voikaan opettaa, aherretaan taiteen opissa kuitenkin laajalti ja monella tasolla. Nykyisen Aalto-yliopiston siipien suojassa toimiva Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen linja kouluttaa kuvataiteen opettajia, mutta myös taiteilijoita. Millaisin tuloksin? Sen voi tarkistaa Vanhalla raatihuoneella, missä on esillä syventävän kaksivuotisen maalauskurssin tuotoksia.

Näyttelyssä on esillä 18 teosta yhtä monelta tekijältä. Kun kutakin tekijää edustaa vain yksi maalaus on kokonaiskuvan muodostaminen oppilaiden taiteellisista valmiuksista hankalaa. Figuratiivisuus, hillitty ekspressiivisyys ja sen alalajina erityisesti semiabstrakti värimaalaus edustavat ajan henkeä näyttelyn tarjoaman otoksen mukaan. Mitään erityisen järisyttävää ei ole tarjolla.

Mukana on myös kurssin opettaja, taidemaalari Tuomo Saali, jonka pesti Taikissa on kestänyt jo kunnioitettavat 24 vuotta. Saalin maalaus Seitsemäs aalto myötäilee paremmin kirjailijana tunnetun August Strindbergin 1900-luvun alun palettiveitsiekspressionismia. Korkean ja pilvenharmaan grisaille-taivaan alla on kuvattu pieniä ihmishahmoja, joiden synteettisen väriset ulkoiluvaatteet muodostavat anakronistisen kontrastin ainakin romantiikan maisemaperinteeseen kolorismiin.

Saali on muussa yhteydessä korostanut figuurien mittakaavallista merkitystä sekä tulkinnut etenkin yksittäisen hahmon Caspar David Friedrichin maisemaromantiikassa vaeltavaksi alter egoksi.

Antti Mikolan siniharmaassa jäämaisemassa on paitsi koira myös hienoa kevättalven hämärän tuntua. Mutta mitä vuosisataa tämä maalaus tavoittelee? Modernia stilleben-maalausta edustaa Carolina von Schantzin Puutarhassa II, jossa avattujen passiohedelmien sensuellit ja intensiiviset punaiset, oranssit ja keltaiset on sijoitettu tehokkaasti mustaa taustaa vasten. Paljon viileämpi on Riikka Laurén , jonka Nojaava tyttö on elegantti sinisen, mustan ja valkoisen etydi.

Elina Gyldén on rakentanut tiukasti sommitellun mutta arvoituksellisessa valohämyssään uteliaisuutta herättävän maalauksen Ulottumattomissa. Myös Aino Syksy käyttää hillittyä, ruskeavoittoista palettia tutkielmassaan urbaanin ympäristön peilauksista ja heijastuksista. Mikko Rekosensuurikokoisessa Formation of Pain -maalauksessa huomio kiinnittyy suorituksen taitoon ja tarkkuuteen.

Usea teos edustaa maalauksellista ja värillisesti lämmintä ”väripilvimaalausta”. Tämä on erittäin raskaasti kilpailtu nykymaalauksen osa-alue, jolla erottuvan ilmaisun löytäminen on vaikeaa.

Kriitikkona huomaan pohtivani sukupuolen merkitystä niin aiheen valintaan, väri-ilmaisuun kuin muodonantoon. Mistä konventioista johtuu, että taiteilijan sukupuoli on erehtymättömästi diagnostisoitavissa pelkästään teoksen formaalisten piirteiden lukemisen avulla?

LARS SAARI
                                                      ____________________________________________________________________________________________

Unikare 1.11.2010

Teksti: Karoliina LaaksoKuvat: Anneli Perkiö


TUOMO SAALI OPPILAINEEN TURUSSA

Tuomo Saali: Seitsemas aalto, 2010.Vanhan Raatihuoneen Galleria ja Galleria Berner täyttyvät tällä hetkellä taidemaalari Tuomo Saalin ja Taideteollisen korkeakoulun kuvataidekasvatuksen opiskelijoiden töistä. Näyttelyn löyhänä teemana on "vääristymiä", mitä opiskelijat ovat tarkastelleet omasta perspektiivistään. Teokset ovat Saalin kaksivuotisen maalauskurssin satoa, ja useat niistä on tehty varta vasten tätä näyttelyä silmälläpitäen. - Koskaan aikaisemmin en ole järjestänyt opiskelijoiden kanssa näyttelyä, jossa olen myös itse mukana. Aika on otollinen, koska yhteishenki ryhmässä on hyvä ja puolet lahjakkaasta joukosta lopettelee opiskeluaan, Saali toteaa.

Vääristymiä on ensimmäinen Taik:in kuvataidekasvattajien näyttely Turussa, ja samalla myös ensimmäinen opintolinjan perinteisempi, galleriassa pidettävä taidenäyttely: aikaisemmin kurssin näyttelyjä on pidetty mm. Helsingin rautatieasemalla ja lentoasemalla. - Kaikilla 18 taiteilijalla on ollut vapaus omien teostensa valmistamisessa. En ole tehnyt mitään ennakkokarsintaa, joten näyttelyssä on monenlaista työtä, mutta se on ihan kivakin toisaalta. Työt ovat katsomista varten, Saali kertoo. Suurin osa opiskelijoista on lähtemässä opettajan uralle, mutta osa heistä on luonut myös näkyvän taiteilijanuran ja pitänyt omia näyttelyjä. Saalilta itseltään on näytteillä tuore teos Seitsemäs aalto.

Tuomo Saali ja Sampsa Indren sekä Indrenin maalaus Beninistä.Saali valmistui Taideakatemiasta vuonna 1983 ja aloitti Taideteollisessa korkeakoulussa opetustyöt jo 24 vuotta sitten. Vaikka Saali ei nuoruudessaan ajatellut itseään opettajaksi, pitää hän taidekasvatusta nykyisin hyvin tärkeänä osana toimintaansa ja sanoo sen myös tukevan omaa taiteellista työskentelyään. - Taidekasvatustyö on arvokasta ja olen itsekin osa sitä. Kokonaisuutena sen vaikutus yhteiskunnassa on paljon laajempaa kuin vaikutus koskaan kuvataiteilijan ammatissa, Saali toteaa. - Maalaamista ei voi lukea kirjoista, vaan ymmärrys siihen syntyy kokemuksen kautta. Maalaaminen toimii myös identiteetin vahvistajana.

Eräs Saalin kurssilaisista, Sampsa Indrén, kertoo innoittuneensa Saalin opetuksesta paljon. - Saali on loistava opettaja; oikein harmittaa, kun ei voi enää olla hänen oppilaansa. Olen saanut Saalilta paljon vaikutteita käsialallisessa ja värillisessä ajattelussa, Indrén sanoo. Indrén kuvailee itseään formalistiksi, jolle itse maalaaminen on tärkeintä. Hän on opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa taidekasvatusta vuodesta 2004 lähtien ja siirtynyt tänä syksynä kuvataiteen puolelle kuvataiteen maisterin koulutusohjelmaan.

Indréniltä on esillä Afrikka-aiheisia teoksia, jotka ovat peräisin hänen Beninin opintomatkaltaan. Värikkäissä maalauksissa esiintyvät Indrénin matkalla kohtaamat hahmot, kuten paikallinen voodoo-päällikkö, jonka Indrén sai kunnian ikuistaa kyläjuhlan jälkeisenä aamuna. Päällikkö oli heittänyt voodoo-vaatteensa pois ja kaivautunut ylös hiekasta siviilivaatteissaan kuvattavaksi. - Halusin tuoda väreillä esille päällikön kankkusilmeen ja kuuman aamuauringon. Afrikassa on hyvin yhteisöllistä, mutta halusin kuvata päällikön ylhäisessä yksinäisyydessä turkoosissa taustassa, sillä kaikki me olemme kuitenkin loppujen lopuksi yksin maailmassa, Indrén toteaa.Elina Gylden: Ulottumattomissa.

Elina Gyldéniltä näyttelyyn oli valikoitunut uunituore tempera- ja öljyvärityö Ulottumattomissa. - Olin vuoden Italiassa vaihdossa ja olen maalannut niistä tunnelmista. Minua kiinnostaa poikkeuksellinen valo, joka toimii kiintopisteenä silmälle, Gyldén kertoo.

Näyttelyn hätkähdyttävimpiä teoksia on Mikko Rekosenraadollinen Formation of Pain. -Olen halunnut kääntää kivun kokemuksen visuaaliseen muotoon, kuvailee Rekonen teostaan.

Vääristymiä Vanhan Raatihuoneen Galleriassa ja Galleria Bernerissä 29.10.-28.11.2010.

http://www.unikankare.net/kirjoitukset/karo_Vaaristymia01112010.html


                            _________________________________________________

Näyttelyarvio:
Savon Sanomat 6.2.2010

VUOREN LUMOISSA

Pielavedellä syntynyt Tuomo Saali jäi kiinni Italian Dolomiittien jylhiin maisemiin

Kuopio
Risto Löf


Valkohuntuisen vuoren jykevä hahmo kohoaa suuren öljyvärimaalauksen keskiöön.Alapuolella seisoo pieni ihminen, yksinäinen vaeltaja. Pilvet puhaltavat vielä pyörteitä romanttiseen maisemaan.

Pielavedellä varttuneen kuvataiteilija Tuomo Saalin (s. 1957) maalausten teemat muistuttavat saksalaisen Caspar David Friedrichin tunnettua teosta Vaeltaja sumumeren yllä vuodelta 1818. Romantiikan ajan maalauksessa yksinäinen mies seisoo vuoren huipulla ja katsoo sumuiseen laaksoon.

Yhtymäkohdat ovat selkeät, mutta Saali näkee teostensa taustalla merkittävämpiäkin vaikuttajia lguin Friedrich.
 
 - Friedrichin maalaukset eivät ole sillä tavalla koskettaneet minuun. Maalauksissani voi nähdä Akseli Gallen-Kallelan ja Vincent van Goghin vaikutteita. William Turner on aina kummitellut töissäni, Saali kertoo.

Vaikutteiden mukaisesti Saalin töistä henkii vahva impressionismin ja romantiikan henki, Ylevissä vuorimaisemissa pelkoon ja tuntemattoman uhkaan yhdistyy kauneus: heleät ja lämpimät värit.

—Työhuoneellani on muutama isommassa koossa oleva maalaus. Niissä valon ja varjon tuntu on vielä dramaattisempi.

Kukkulan takaa

Tuomo Saalin vuorimaalauksia on parhaillaan esillä Vaeltajan värikartta -näyttelyssä Galleria 12:ssa Kuopiossa.

Sarja sai alkunsa kuutisen vuotta sitten, kun Saali teki retkivaelluksen Dolomiittien vuoristoon Italiassa. Kokemus jäi kytemään alitajuntaan.

— Kun uudet ideat tulevat, ne tulevat salakavalasti ja vaivihkaa. Aluksi niitä saattaa pitää merkityksettöminä, mutta ne valtaavatkin kaiken.

Vaelluksen jälkeen Saali on maalanuut kymmeniä vuorimaisemia. Alppien sijaan teosten vuori muistuttaa enemmän Himalajaa.

—Taiteilijana olemisen tuska on sitä, että huomaa, että maalaa kymimenettä samanlaista työtä. Muuntuminen on hyvin tärkeää. Näyttelyssä varioin samaa teemaa, mutta eri väreissä.

Vuoren lumo ei ole sattumaa: vuoristot ovat kiehtoneet Saalia aina. Maisemamaalauksia hän on tehnyt kouluajoista lähtien.

Vuorissa on melkein aina se ihmeellisyys, mitä vuoren takana on. On kyltymätön jano nähdä, mitä seuraavan kukkulan takaa löytyy.

Vuoriin liittyvät keskeisesti myös pilvet.

— Se on toinen kohde, joka on tullut parin viime vuoden sisällä aiheistoon mukaan. Muodon löytämissssä on ollut
kova taistelu.

Pangalta akatemiaan

Saalin maalauksia nähtiin viimeksi Kuopiossa viisi vuotta sitten Galleria Kapriisissa. Tuolloin teemat olivat toiset.

—Tavaramerkikseni on muodostunut egyptiläisen taiteen teema. Se kehittyi sitten paratiisimaiseksi kuvaksi, kukka-aiheeksi ja muuttui buddhalaisuuteen, Buddhan kuviksi.

Nykyiset vuorimaalaukset voi nähdä niin ikään viittauksena buddhalaisesn ajatukseen vuorelle kiipeämisestä totuuden etsimisenä.

Oman tien etsimistä on ollut myös Saalin taiteilijaura.Pielaveden Pankalta hän lähti nuorena Savonlinnan taidelukioon. Matka jatkui Oriveden opiston ja Lahden taidekoulun kautta Suomen taideakatemiaan, josta Saali valmistui 1983.

Nyt Saali on opettanut piirustusta ja maalausta yli kaksikymmemtä vuotta Taideteollisessa korkeakoulussa.

— Pidän opettamisesta. Kun antaa energiaa, sitä myös saa. Nuoria ihmisiä on kiva tavata. Omalla työhuoneella on muutoin niin yksinäistä, Saali kertoo.

Tuomo Saali: Tiettömällä tiellä. Öljymaalaus, 2009.


                             _________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
30.3.2008 Uusi Suomi 

Vaeltaja värimeren yllä


Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

Tuomo Saali Galleria Amassa Helsingissä 22.4. saakka

Kirjoittaja
Otso Kantokorpi

                                      
Missä silmä lepää, 2007                                                                          Vielä vähän matkaa, 2007

       _____________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 15.4.2008

Maalari antautuu valolle ja väreille


Tuomo Saalin maalauksia 2.2. 4. saakka Ama-gelleriassa 

Hyvää toivoo yleensä saavansa lisää. Tuomo Saalin  näyttelyä katsoessa mieleeni tulee päinvastainen ajatus. Hänen uudet maalauksensa ovat sillä tavalla hyviä, että niitä soisi näkevänsä kerralla vähemmän kuin tässä komeassa näyttelyssä.

Saalin (s. 1957) maalausten ongelma on se, että ne kaikessa visuaalisessa herkullisuudessaan ovat herkullisia jokseenkin samalla tavalla. Kun samaa toistetaan kymmeniä kertoja, uupumus nostaa väkisin päätään. Roimasti ankarampi ripustus olisi ollut näyttelylle eduksi ja korostanut teosten parhaita puolia.

Maalausten lähtökohta on yksinkertainen: asetetaan pieni ihmishahmo kuvan alareunaan ja hänen taakseen kuvapinnan lähes reunojaan myöten täyttävä vuori. Tuloksena on eksistentiaalinen peruskuva, jonka voi tulkita monella tavalla, ihmisen suhteena luontoon, maailmaan, maailmankaikkeuteen ja niin edelleen.

Saali on löytänyt kuvan retkeillessään Dolomiiteilla ja tuxkiessaan 1800-luvun saksalaista romantiikkaa. Hän näyttää katsoneen tarkasti myös Akseli Gallen-Kallelan Afrikassa tekemiä valontäyteisiä maalauksia, mikä näkyy etenkin hänen tekniikassaan. Oman aikamme taiteilijoista lähimmäksi osuu ruotsalainen Peter Frie, jonka tapaan myös Saali käyttää leveitä itse maalattuja puukehyksiä.

Tämä kaikki muodostaa vain perustan, joka antaa Saalin sukeltaa paletin kirkkaimpiin ja eksoottisimpiin väreihin ja käyttää niitä tavalla, jota nykytaiteessa ei aikoihin ole nähty. Hänen maalauksissaan on kyse puhtaasta aistinautinnosta, osaavan maalarin antautumisesta intensiiviselle vaio- ja värielämykselle. Se säteilee kauas kehysten ulkopuolelle ja
myös pysyy mielessä pitkään.

Timo Valjakka

 Tuomo Saali: Missä silmä lepää, 2007, öljy.

       __________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Taide-lehti 1/2005

Valon lähettiläs

Tuomo Saali, Galleria Artina, Helsinki


Aurinko on saapunut Helsingin galleriataivaalle Tuomo Saalin Puutarhassa näyttelyn muodossa. Harmaana iltapäivänä tämä näyltely on kuin virkistävä etelänmalka. Kun astuu galleriatilaan, valon voima häkelIyttää. Näyttely on kaunis, valo on kaunista, valo on väriä. Ja vaikka värit ovat vaaleita, ne eivät menetä voimaansa. Värit ovat tavallisia kellaisia,  punaisia ja sinisiä, mutta yhdistelyssä on niiden salaisuus. Yksi väri ei vielä paljon kerro, mutta on taito saada väreistä persoonallinen kokonaisuus. Saalin käsialaan Iiittyy herkkä kosketus, ja väri on hänelle ilmeisen tärkeä elementti, mutta niin että aihe ja väri eivät ole ristiriidassa. Saalin värimaailma on rikas ja työt avautuvat vähän kerrallaan; tuntuu että ne ovat pohjaton aarreaitta. Myös aihepiiri on kiinnostava: työt puhuttelevat ensin täysin omalla kielellään, joka sitten muuttuukin käsitettäväksi. Kieli on yleismaailmallinen, uskontoon, rotuun tai kansallisuuleen katsomatta. Se on taiteen kieli.

Suoranaisia esikuvia on turha etsiä, sillä Saali ottaa ajatuksen sieltä toisen täältä ja yhdistää niistä maalauksellisen kokonaisuuden. Taidelainat ovat olleet pinnalla viime vuosina, mutta on kiinnostavampaa sovittaa vaikutteet omiin teoksiinsa kuin lainata suoranaisesti. Oman tiensä kulkijoita tarvitaan aina. Näyttelyssä havaitsee  impressionistisia aiatuksia, post- impressionistisia sekä positiivista symbolismia. Katsoja tekee mieIIyttävän matkan taiteen lähihistoriaan aina sadan vuoden taakse ja kokee välähdyksenomaisesti jotain tuttua, mutta ei kuitenkaan tuttua. Saali pitää linjansa puhtaana ja on perinnetietoinen maalari. Kun siihen Iisää vielä itämaiset ja egyptiläiset vaikutteet, tuloksena on  Tuomo Saalin maalaus.

Teosten aiheet varioituvat niin pieniin kuin isompiin kokoihin, joita voi katsoa loputtomasti. Näyttely on melko laaja katsaus Saalin tämän hetkiseen tuotantoon. Työt ovat hyvin viimeisteltyjä ja kehystys on oma lukunsa. Saali leikkaa kehykset puusta taidokkaasti; ne ovat koristeellisia, aukkoja sisältäviä kehyksiä. Ne sopivat hyvin tyyliin ia antavat teoksiin Iisää ulottuvuutta.

Kaikesta dekoratiivisuudestaan huolimatta teokset ovat kiehtovia, niissä on aina joko yksi tai useampi ihmishahmo, usein lootusasennossa istumassa painovoimaa uhmaten lummelammessa tai kukkameressä. Havaitsin myös jugendiin viittaavia piirteitä, kun ihmishahmo muuttuu puuksi eräässä maalauksessa. Näyttelyssä  on paratiisillinen ja uskonnollis-  filosofinen tunnelma, jota värit vielä korostavat. Tunnelma on eksoottinen, kun ottaä huomioon että tekijä on suomalainen. Tunnelma on yhtäaikaa vakava ja iloinen. Jokainen maalaus on yksilö, vaikka aihe toistuukin miltei samana. Sarjallisuus ei ole maalarin tarkoituksena.

Suomessa on tehty paljon tummasävyisiä maalauksia, johtuen tietenkin ilmastosta, valoa on talvella vähän. Saali ei palvo pimeyttä, vaan hän on avannut tien toisenlaiselle maalaustavalle; valon lähettiläs on astunut esiin.

On kaksi tietä; joko Iähestyä tummuutta tai sitten valoisuutta, jälkimmäinen on positiivisempi vaihtoehto. Värillä maalaaminen muuttuu valon maalaamiseksi aina ennemmin tai myöhemmin. Katsoja, lähdettyään näyttelystä, huomaa että maalaus elää ja on voimissaan. Tuntuu, että monet nykymaalarit ovat unohtaneet taiteen historian. Taide voi kehittyä vain historiansa kautta; harvoin tehdään mitään ihan uusia keksintöjä. Tässä näyttelyssä näkee tien uudistumaan kykenevään maalaukseen.

Hannu Sillanpää

Kirjoittaja on vantaalainen taidemaalari.

Järvipuutarha, 2003-2004, öljymaalaus

       __________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Savon Sanomat 5/2005

Valokylvyssä virkistyt

Tuomo Saali ja Tiina Malinen tarjoilevat klassisen viehkeää ja teknisesti oikeaoppista maalaustaidetta.

Maalauksia. (Galleria Kapriisi, Kuopio)


Hölmöläiset kantoivat säkeillä valoa ikkunattomaan pirttiinsä. Järjetöntä. Ei se niin tapahdu.

Valoa voi kantaa sisään vain kehyksissä. Niiden sisään  pitää vain ensin vangita valo. Jos osaa.

Tiina Malinen ia Tuomo Saali osaavat. Heidän yhteisnäyttelynsä Galleria Kapriisissa on häikäisevää paistetta.

Tuomo Saali (s. 1957) jäi väkevästi mieleen, kim hän 1980-luvun alussa esitteli maalauksiaan kotipaikkakunnallaan Pielavedellä. Saali osoittautui synnynnäiseksi maalariksi, aivan erityisellä tavalla. Lennokkaat, mutta määrätietoisesti vedellyt figuurit näyttäytyivät usein ruskeasävyisessä  käsitteellisessä tilassa. Se oli vaikuttavaa, mukaansatempaavaa.

Saali aloitti taideopintonsa Savonlinnan taidelukiosta 1970-Iuvulla, kävi Oriveden Opiston ja Lahden Taidekoulun ja viimeisteli koulutuksensa Taideakatemiassa, mistä hän valmistui 1984. Saalin näyttelytoiminta on rytmiltään vilkas ja taidollisesti vakaa. Touhua riittää, kun hän päivätöikseen opettaa Taideteollisessa Korkeakoulussa.

Tuomo Saalin teokset eivät tarioa mitään kiperää älyllistä pähkinää purtavaksi, mutta sitäkin enemmän puhdasta nautintoa  ja iloa taidokkaan maalaustaiteen edessä.

Verratonta sisutustaidetta, sanoisin, ilman ilkeyden häivää!

Vuosien mittaan Saali onesiintynyt hillittynä, eleganttina ja maalaustaiteen historiaa vailla häpeän häivää kumartavana taiteilijana. Hänen innoituksensa lähde on ilman muuta impressionismi. Sen hän on kantanut 1800-luvulta 2000-luvulle tavalla, jota tyylin suuret mestarit epäilemättä arvostaisivat. Teknisesti Saalin maalaukset ovat aina olleet erittäin haasteellisia mutta samalla jopa hämmästyttävän virheettömiä! Ja vaikka impressionismi on läsnä hänen uusimmissakin teoksissaan, hän on häivyttänyt niistä genren aikasidonnaisuuden. Saali nojaa menneeseen mutta esittää tuoretta.

Kapriisin maalausten figuurit viittaavat itämaiseen mystiikkaan, mutta sisällölliseksi painolastiksi saati käskyttäjäksi meditatiivisesta hahmotuksesta ei ole. Hyvä näin. Figuuri paremminkin vain turvaa lempeän harmonian ja keskeissommittelun, ja viime kädessä vapauttaa taiteilijan siihen, mikä näyttäytyy oleellisimpan: Saali luo kerroksellisella, eloisalla värityksellään ja kukoistavalla, ajoittain pumpulinpehmeällä pintakudelmallaan valoa ja iloa, rauhaa ja virkeyttä. 

Vehkalahdelta (nyk. Hamina) kotoisin oleva Tiina Malinen (s.1959) on valmistunut Taideteollisesta Korkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 1995. Malisen ja Saalin tiet ovatkin mitä ilmeisimmin risteytyneet Taideteollisessa, opettaja-oppilas -tilanteessa.

Malinen sopii verrattomasti Saalin näyttelykumppaniksi vaikka pinnallisia yhtymäkohtia uskoisi olevan enemmänkin.  Elintilasta ei kuitenkaan käydä minkään kaltaista taistelua.

Mitä kaikkea Taideteollisessa ikinä opetetaankin, mutta tekniikasta ei näemmä tingitä milliäkään!

Saalin ja Malisen näyttelyt olisivat itse asiassa hyviä tutustumiskohteita alan opiskelijoille.

...

Hannele Tikkinen

Tuomo Saali: Järvipuutarha on taiteilijan värikylläisimpiä teoksia Kapriisin näyttelyssä.

        ____________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:

Helsingin Sanomat 8.1.2005

Taidemaalari ikuisessa kiertokulussa

Puutarhassa. Tuomo Saalin maalauksia 23.1. saakka Galleria Artinassa, Fabianinkatu 4. 

Tuomo Saalin näyttelyssä yhdistyy monenlaisia tyylejä. Niistä löytyy niin itämaisia vaikutteita kuin ranskalaista impressionismia ja täplämaalaustakin. Saali on aina ollut hyvin koristeellinen maalari, ja tästäkin näyttelystä jää vaikutelmaksi lyyrisellä kolorismilla ruuditettu koristeellisuus.

Joskus Saali on hämäävän symbolistinen, mutta se jää väin hämäykseksi. Näyttelyn ainoaksi symboliksi jää buddha-figuuri, joka toistuu lukuisissa maalauksissa epäpersoonallisesti tulkittuna.

1950-lukulaiseen tyyliin Saali käyttää buddha-hahmoa komposition täplät kokoavana elementtinä. Hänen buddhastaan ei löydy persoonallista tulkintaa Cris af Enehielmin buddhakuvista tutun arkisen väännön tapaan.

Itämaisen estetiikan ja länsimaisen maalaustaiteen yhdistäminen on sinänsä kiehtovaa. Miten yhdistää vuosituhantinen muuttumattomana säilynyt anonyymia käsityöläisyyttä korostava perinne länsimaisiin neronleimauksiin?

Saali on ratkaissut sen toistamalla ja varioimalla yhtä ja samaa puutarhateemaa periaatteessa loputtomiin. Kehyksissä hän matkii itämaisia puuleikkauksia, joita on esillä täälläkin etnisissä sisutusliikkeissä ja basaareissa.

Yksittäisten maalausten jono muodostaa sarjan jossa käydään läpi länsimaisen ja suomalaisen  maalaustaiteen historiaa Claude Monetista Rafael Wardin kautta Anita Snellmaniin - ja Tuomo Saaliin itseensä. Näyttely on niin vaikuttava kokonaisuus, että se hipoo jo esitystä.

Anne Rouhiainen

Tuomo Saali: In the Garden of the Sea, öljy, 2004.

                 _______________________________________________________________________________________________________________


Lelujen rikasta arkielämää
Näyttelyarvio:

Turun Sanomat 18.10.2003

Kymmeniä pieniä sinisiä, keltaisia ja valkoisia leluautoja huolella maalatuissa riveissä, pehmoleluja seisomassa, istumassa ja ryhmäkuvassa. Siinä lämminhenkisen ja tematiikaltaan moniulotteisen -näyttelyn keskushahmot.

Helsinkiläisen taidemaalarin ja kuvataideopettajan Tuomo Saalin (s.1957) taidetta on nähty yksityis- ja yhteisnäyttelyissä vuodesta 1982.

Nyt galleria Rayassa esillä oleva pieni öljyväritöiden kokonaisuus on syntynyt viimeisen parin vuoden aikana.










Lelut symboloivat monia asioita

Saalin lisäksi muutkin nykytaiteen tekijät ovat penkoneet tätä maalaustaiteen hyvin vanhaa leikki- ja leluaiheen aihepiiriä. Mainita voi esimerkiksi Petri Hytösen, Eija Keskisen ja Katja Tukiaisen.

Yleensä leluilla ja erityisesti kuvien leikkikaluilla on useampia dimensioita. Ne voivat symboloida muun muassa kodin, arjen ja perheen läsnäoloa, lapsuutta, sen muistoja tai pelkästään esineellistyvää maailmaa.

Kiinnostava ilmiö onkin, että samaan aikaan kun aikuisuus pusertaa lapsuutta nurkkaan niin talouden, kulttuurin kuin ajankäytönkin nimissä, kuvataide visualisoi aikuismaailman jalkoihin jäävää lapsuuden leikin maailmaa ja tekee sen merkitystä näkyväksi.

Arjen inhimillisyyden ja ihmisen elämän mittakaavan osoittajana Tuomo Saali evästääkin näyttelynsä katsojan Albert Camus´n mukaan : "Millainen mies olisinkaan, ellen olisi ollut se lapsi joka olin!"

Leikkikalujen sosiaalihistoriaa

Jotkut Saalin leluaiheisista maalauksista näyttävät suodattuvan kuin muistin läpi. Nostalginen vaikutelma syntyy näiden teosten tekstuuria hallitsevasta runsaan valkoisen värin määrästä, joka luo utuisuuden ja kaukaisuuden tunnetta valon takaa häämöttäviin pehmoleluihin.

Aivan kuin esimerkiksi herkkä olisi kenen tahansa pysäytetty muistikuva lapsuuteen sekä lapsiin liitetystä esinemaailmasta.

Kuten tiedetään, aikuisten mieltymykset ja unelmat ovat kautta leluesineen historian – 1700- luvulta saakka – ratkaisseet, mitkä esineet pääsevät tuotantoon. Tuomo Saalin teoksiin on valikoitunut niin poikien rakastamia autoja kuin sekä tyttöjen että poikien suosimia nallekarhuja.

Näitä leluklassikkoja Saali maalaa milloin tiukasti rajattujen, upeaväristen neliöiden sisään, milloin vapaammin väriekspressionismiin sitoutuen. Jälkimmäisestä tyylistä voi mainita esimerkiksi maalauksen

Väriräjähdyksiä leikkipaikoilla

Eräs monipuolisen kokonaisuuden näyttävimmistä ja omaperäisimmistä maalauksista on kuin maaliaineen hallittuja väriräjähdyksiä loistava

Saali on pelkistänyt työssä esittävyyden äärimmilleen niin, että kaikki siihen liittyvät muodot kätkeytyvät paksujen siveltimenvetojen sekaan.

Silti katsoja voi poimia väri-ilottelun lomasta paitsi selviä kuvallisia lähtökohtia myös nopeita liikevaikutelmia. Niitähän leikkikin usein sisältää.

IINA ANTINLUOMA


• Tuomo Saali: . Galleria Raya – 26.10
Tuomo Saali: Hot rod Heart

                                      ________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 28.3.2002

Kivan maalausta

Pieni-suuri maailma, Tuomo Saalin maalauksia 7.4. saakka Galleria Artinassa, Fabianinkatu 4. 

Tuomo Saalii tohtii uusiutuneissa maalauksissaan käydä rohkeasti käsiksi vakavassa taiteessa vähän vierastettaviin naiivisuuden tuntoihin. Hän maalaa leveällä pensselillä leluja röykkiöittäin, ruudukkoihin sijoitellen, ilmeitä hakien.

Mitenkään pieneksi ja lapselliseksi ei näyttely jää. Lelueläimistä tehdyt  maalaukset ovat asetelmia, mutta oikeastaan myös maisemia, ryhmämuotokuvia, välillä peräti kuin kunnioitettuja monimutkaisia historiamaalauksia. Pienillä elementeillä synnytetään kokonaisia historioita. Niin leluilla itselläänkin tehdään.

Ja maalauksia pitää olla paljon, kuten lelujakin, kyse on runsauden humalluttavuudesta. Loputtomien kuvamaailmojen rakentaminen söpöjen ja mukavien elementtien kautta on tietysti lähellä pikkusievyyttä, mutta mielestäni Saali on siltä useimmiten turvassa jo hehkeän sivellintyöskentelynsä kautta.

Saali tohtii paljon; myös nykyisenä suurisuuntaisten eleiden aikana keskittää maalauksensa fokuksen detaljiin, pieneen, mutta rohkeaan maalin kiepaisuun, jonka läheltä katsotun keskeneräisyyden tarkoitus on näyttää joltakin isommalta, esittää jotakin. Aivan kuten lelunkin tarkoitus.

Pienien taitavien värikiepaisuiden summana seinällä roikkuu monia väristä raskaita komeita leikkejä, kokonaisia pikku maailmoja, jotka ovat itse väriä, mutta kuvaavat todellista ja kuviteltua, ja joita on tavattu kutsua maalauksiksi.

Pessi Rautio

                                                         
          Tuomo Saali: Tule ja puserra                                                                    Tuomo Saali: Rytmiä peliin

            ______________________________________________________________________________________________________________________
Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 7.10.1999

Maalauksen puutarhoja ja maisemia
Tuomo Saali huumaa uusromanttisen paksulla värillä

Ikuista ja katoavaista, Tuomo Saalin maalauksia 17.10. saakka Galleria Artinassa, Fabianinkatu 4.

Tuomo Saalin maalausnäyttely on kuin puutarhaan astuisi. Niin kuin ei puutarhakaan jätä koreilematta runsaudella, niin eivät Saalin mmalauksetkaan  jätä yhtään kohtaansa vaille maalauksellisuuden mehevyyttä.

Hieman raamatullisen olon näyttely katsojalle suo. Nämä jo edellisistä näyttelyistä tutut ihmis-puut jotka ojentelevat käsiään kohti korkeuksia ovat kuin ylistystä, kuin psalmeja.

Harvoin nykytaiteessa  näin suursymbolisia kuvia näkee.

Ihmishahmot liittyvät asennoiltaan myös egyptiläiseen  kuvaustapaan.

Tällaista elämänpuukäsitettä on ollut lähes kaikissa  kulttuureissa. Siksi Tuomo Saalikin voi sitä maalauksissaan toistaa yhä uudelleen ja uudelleen, näyttelyn täyteen.

Näyttelyn nimessä "Ikuista ja katoavaista" kerrotaan se, kuinka nämä elämästä täyttyvät ja taas vähentyvät muodot ovat toistuvuudessaan ikuisia.

Sokerilla jäykistettyjä

Mielteitä muihinkin aikoihin voi nähdä.

Saalin tapa tehdä maalauskankaan nelikulmiota sulattavia muotoja muistuttaa läheisesti Art Nouveaun pyrkimystä totaaliteokseen.

Saalin värinkäytön tuhlailevuuden vertaisia pitää taas hakea 80-lukulaisen romanttisesta maaIaushuuman näyttävimmistä tekijöistä.

Vaikka Iähtökohta säilyy aina lähes samana, ornamentaalisena kasvustona, niin Tuomo Saali saa maalauksiinsa melkoisesti vaihtelua täyskypsän maalarin lailla. Erityiskiitoksen Saali ansaitsee siitä että valtavan runsaista ja kirjavista värikerrostumistaan huolimatta hän osaa säilyttää kokonaismuodon.

Vaikka teoksissa on makeutta on niissä myös vakavuutta, ne ovat kuin sokerilla jäykistettyjä.

Koristetta, dekoraatiota, romanttista ja itsestään huumaantuvaa pintaa tämä kyllä on, mutta maalaustaide — näin mehukkaana — on dekoraatioon taipuvaa aina. Mitä sitä kiertelemään.

Kummalla tavalla Saali saa kuitenkin tällaisen yltiösymbolisen maalaustaiteen tuntumaan puhtaimmalta maalaukselta.

Pessi Rautio

Tuomo Saali: Olet niin kaunis tänään, 1999

             _________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Keskisuomalainen 1998

Sukellus Eedeniin

Tuomo Saalln maalauksia Galleria Siriuksessa, Jyväskylä 4.10.1998 saakka.

Tuomo Saalin maalaukset ovat persoonallisia ja siksi ne tunnistaa juuri hänen tekemikseen jo Kirkkopuiston reunalta. Katua ylitettäessä on aikaa valmistautua persoonallisuuden tuottamaan nautintoon, sillä se on tärkeintä, mitä katsoja voi tällä hetkellä maalarilta odottaa.

Tällaisella odotuksella on historiallinen taustansa. Onhan modemismi lähes koko vuosisatamme ajan asettanut avantgarden etusijalle ja avantgardistisen tyylin vanhetessa edes taiteilijoiden persoonallisuus ei ole sitä pelastanut. Selkeästi uutta pitää tulla tilalle. Jälkimodernistisessa ajuttelussa uutuuksien ihanne on kumottu, mutta taidemaailman käytännöissä näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Mitäänsanomaton video tai installaatio voi siksi ohittaa hyvän maalauksen.

Tuomo Saalin maalaukset liittyvät aikaamme, jossa ei esiinny yhtä valtatyyliä. Nyt taiteen traditio on kuin aarreaitta, josta taiteilija ammentaa tarpeidensa mukaan. Monityylisyys ja tyyliyhdistelmät yhdistävät nykymaalareita ja hämmästyttävän usein myös niin, että he sulautuvat toisistaan erottamattomaksi massaksi. Persoonallisuuden mahdollisuus liukuukin silloin "auktoriteettitaiteiIijoiden" töiden nöyrään seuraamiseen ja moisesta kuvavilkuilusta syntyy persoonallisuuden paradoksi.

Kyseiseen porukkaan ja ajan suomiin mahdollisuuksiin rinnastettuna Tuomo Saalin maaIaukset edustavat nykyhetkeä mutta ovat merkittävällä tavalla myös omansalaisia — siis teoksia, jotka vain Saali on voinut maalata. Tällaisessa tilanteessa on tapana sanoa, että taiteilija on Iöytänyt itsensä maalarina. Taiteilijalle itselleen se merkitsee maalaamisen todellista onnea.

Saali on Iöytänyt yhden aiheen, jota hän kymmeninä maalauksina varioi ja toistaiseksi päättymättömästi. Kun on löytänyt merkityksellisen kosketuskohdan maalauksen ja maailman välille, ei olekaan syytä hypätä johonkin muuhun. Siksi Galleria Siriuksen näyttelyn teokset ovat samalla sekä samanlaisia että erilaisia. Mukana on myös maalauksia, jotka eivät todista tekijänsä persoonallisuutta, vaan pelkästään toistavat sitä.

Voisi jopa ajatella siten, että aihe on taiteilijalle niin valmiina, että se on aivan kuin osa maalauspohjaa. Valkoinen kangaspinta ei siis olisikaan hänelle kammoksuttavan tyhjä, sillä arkaainen figuuriaihe on asettunut siihen jo kuvan mittakaavaa valittaessa. Figuuri antaa maaIaamiselle puitteet, mutta se ei ole vain välikappale.

Tuomo Saalin maalausten persoonallisin piirre kiteytyy vastakohtaisuuteen, jossa yhdistyy sisältöön keskittyvä symbolisti ja maalauksellisuutta korostava formalisti. Kun osapuolet Ioksahtavat kohdalleen, syntyy vastakohtaisista näkökulmista hyvä maalaus. Tästä syntyy myös kriittinen havainto, joka voi tuntua järkyttävältä. SymboIisti ei saa mennä missään tapauksessa fomalistin edelle, vaan pikemminkin antaa myöten. Jos taas formalisti tulee Iiian itseriittoiseksi, on seurauksena toistoa. Kiperä tilanne, jonka takia taiteilijan pitää vaaittaa tekemisensä joka kerta uudelleen.

Sitten aiheeseen. Tuomo Saali käsittelee maalauksissaan ihmisen onnen mahdollisuutta. Hän kääntää katsojan huomion tulevaisuuden utopioista tai pikemminkin sen epävarmuudesta myyttiseen alkuhetkeen. Silmä sukeltaa Eedeniin, keskelle puutarhaa ja koskematonta luontoa. lhminen ui kukissa ja auttaa ruumiillaan puun kasvua.

Äärimmäisen romanttisena ja dekoratiivisenakin, jos vain formalisti pitää maalauksen haIlinnassa, Tuomo Saalin taide sisältää tärkeän viestin. Hän siirtää kosmisen maailmankuvan nykyhetkeen ja sytyttää katsojassa ajatuksen: eikö edistys ole jo niin pitkällä, että ihmiskunta voisi luoda todellista tasapainoa, todellista onnea. Siinä vaiheessa 
ihminen ei olisi parempi maan matosta, ei myöskään pahempi.

Hannu Castren

Tuomo Saali käsittelee maalauksissaan ihmisen onnen mahdollisuutta.

      
       _________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Kaleva 20.1.1998

Yhtä luonnon kanssa
 
Tuomo Saalin maalauksia Galleria Harmajassa Oulussa 1.2. saakka.

Taidemaalari Tuomo Saalin (s. 1957) maalauksissa kaikki on moniselitteisesti yhtä. Historia on nykyisyyttä. Ilma on vettä ja vesi maata. Valtavien kukkamerien keskellä henkilöhahmot vaeltavat hiljaisina, sulautuvat osaksi ympäristöään ja vähitellen muuntuvat osaksi puita ja kukkia.

Vain linnut, kalat ja laivat ovat vapaita.

Saalin maalauksissa on symbolisesti ja konkreettisesti aineksia monikerroksisesti. Linnuilla, kaloilla ja laivoilla on vankka sijansa symboleina kirkkotaiteessa. Kauempana historiassa ne ovat olleet osa hieroglyfien merkkikieltä.

Maalausten myyttiset, pelkistyneet henkilöhahmot attribuutteineen ovat myös lainoja vanhasta egyptiläisestä taiteesta. Mutta teosnimet johdattavat muuallekin. Sirnornis·lintu ikivanhaan Kiinaan, Odysseus kreikkalaiseen, Fransiskus kristilliseen kertomusperintöön ja Anima jungilaiseen tulkintaan ihmiskunnan yhteisestä sielusta kaukana menneisyydessä.

Feminiininen Maan äiti, jonka kädet kasvavat hedelmäpuun oksiksi, on myös osa yhteistä animaamme.

Historian polkuja vapaasti  liikkuva taiteilija liittää hahmoihinsa myös sitaatin suomalaisesta taiteesta. Hän tekee 
oman variaationsa Akseli Gallen-Kallelan vaikuttavasta maalauksesta Lumpeisiin hukkunut.

Katsojallakin on vapautensa yhdistää symbolisia, ajallisia ja maantieteellisiä tasoja. Mielestäni Sinornis Iintu kämmenellään on kuin pohjoinen Fransiskus talvisessa koivumetsässä.

Saalin maalauksissa värikerros toisensa jälkeen on syntynyt pitkällisen ja mietiskelevän työprosessin aikana. Päällimmäiset pinnat antavat  kurkistaa taustaväreihin. Nyt päällimmäisenä on vaalea tai syvä keltainen, 
aikaisemmin tumma sininen. Pinta elää ja hengittää.

Maalausprosessi on tuottanut myös ajan mittaan muuntuneita variaatioita samasta teemasta. Uusissa versioissa värit ovat myös vaaleampia ja korostavat pintaa.

Tuomo Saalin värien mehevä kokonaisuus muistuttaa taidemaalari Rafael Wardin maalausten sävyä ja pintaa. Wardi on ollutkin Saalin opettaja Kuvataideakatemiassa.

Ja molemmilla mielenkiinto suuntautuu enemmänkin ranskalaisen värimaalauksen runollisiin  perinteisiin kuin saksalaistyyppiseen ekspressionismiin.

Riitta Mäkelä

Maalaus kuin runo. Tuomo Saalin teos Se joka näkee kaiken voi nähdä myös itsensä (1996).

       _____________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Uusimaa 14.2.1998

Vakuuttavaa väreilyä
Vesa Hiltunen

(Kuvaa klikkaamalla näet sen suurempana)



       _________________________________________________________________________________________________________________________________________________
Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 26.3.1997

Luonto maaliin kätkettynä

Tuomo Saalin maalauksia 13.4. asti Galleria Artinassa, Fabianinkatu 4.

Tuomo Saalin maalaukset ovat erilaisia kuin ennen, ei silti etteikö niiden egyptiläiseen päin hoikistuvat ihmishahmot, muhkea värinkäyttö ja sulava sivellinjälki olisi tunnistettavissa. Saalin maalaukset ovat nyt vailla kuvatiIaa. Ne ovat pintaa. Stewen löytää tuosta lähes olemattomasta pinnasta kuvien äärettömän tilan. Minulle se on vaikeaa. 

Teoksissa, missä luonto kasvaa teoksen litteässä maalitilassa yhdeksi ihmisvartalon kanssa (joka juurtuu jaloistaan puuhun) on sulautumisen lopputuloksena dekoraatiota joka metaforana voi toimia luonnon kaikkivaltiuden tasolla, mutta lopulta katsoja jää ihmettelemään, miksi mukana on tuo kuva: ihminen, kukka, lintu tai kala, kun kyse ei enää ole visuaalisesti havaitun esittämisestä.

Vaikka tällainen sinänsä kuluneenkin kuvallisen symbolin atomisoiminen ja ripotteleminen ympäri kuvapintaa tuntuu hyvin mielenkiintoiselta tieltä, tuntuu silti että Saali jättää tällä nykyisellä tiellään tekemästä sen lopullisen hyppäyksen — se olisi kai abstraktio, jota sitä taas on nähty kyllä ihan riittävästi.

Pessi Rautio

            
Elämänlanka, 1992-1996                                          Pesäpuu, 1996
       _________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Pohjalainen 1997
Tuomo Saalin öljymaalauksia Galleria Artinassa, Helsinki

Saalilla värisuora Mynttiin


Tuomo Saalin grafiikkaa olen nähnyt Vaasassa, muistaakseni nuorten grafiikan biennaalissa. Saalin öljymaalauksia olen nähnyt kahtena kesänä Pyhäniemen kesänäyttelyssä Hollolassa.

llmeisesti näistä maalauksista, jotka olivat ensin pieniä puu- ja henkilökuvia ja sittemmin värillä ja valolla rakennettuja renessanssimaisemia, minulle jäi tunne, että tämän miehen tekemisiä täytyy seurata hieman tarkemmin.

Enkä pettynyt. Galleria Artinaan ripustettu näyttely esitteli uudenlaisen Saalin. Paitsi, että kuvakoko oli kasvanut, maaIauksiin oli tullut yhä enemmän vuloa, väriä ja riemua, olemisen onnea. Sillä sitähän maalaaminen Saalille on.

Maisemasta viis, kun pintaan nousee siitä olennaisin, kukat, kalat, puut sekä hahmu, joka pitää tätä kaikkea olevaista loputtoman Iempeästi kämmenellään kuin Lassi Heikkilän Suomi-runossa.

Kirjalliset sitaatit tulevat muutoinkin Iähelle Saalin maalauksissa. Nyt myös entistä selkeämmin opettajan Rafael Wardin ilakoiva ja runsas sivellintekniikka.

Maalaus Värit ja tuoksut (1996) on taiteilijan kunnianosoitus opettajalleen ja harvinaisen kaunis. Lähes koko maalauksen pinnan täyttää kukkameri ja egyptiläisestä taiteesta tuttu, sivusta kuvattu hahmo näkyy vain yläosastaan, kun se monissa Saalin maalauksissa on koossa pitävä rakenne.

Mutta Saali ei ole Wardin inkarnaatio, kaukana siitä. Siinä, missä Wardi muistetaan keltaisestaan — jota Saali on käyttänyt maalauksensa Lahja (I996) taustassa -  Saali on rikastanut palettiaan Cezannen suuntaan. 

Ja niin tullaan jo Eemu Myntin väreihin, turkoosiin ja reippaaseen punaiseen. Myntin tuo etsimättä mieleen myös kukkien runsaus. Näilläkään ei lumpeita Iukuun ottamatta ole botanista määritystä.

Myntin kaltainen on myös Saalin maalaustapa: mietiskellen, hitaasti, harkiten, jotta lopputulos olisi mahdollisimman keveän näköinen.

Mikä sitten olisi ominta Saalia, tietoisista tai tiedottomista esikuvista vapaata? Ehkä se tässä näyttelyssä on muiden Iuotujen kanssa tasavertainen ihmishahmo, joka pyristelee vapauteen jo Saalin varhaisessa grafiikassa.

Välillä hahmo on puuhun kiinni kasvanut. Näin on käynyt esimerkiksi maalauksessa Pesäpuu (I996). Maalauksessa Anima (1994 — 95) hahmon kasvot ovat kukan peitossa. Joskus hahmo Ievittää kätensä, niin kuin maalauksessa Ihana elämä (I996) tai käärii ne vartalonsa ympärille niin kuin maalauksessa Kesytetty (l995).

Joskus hahmot saavat seurakseen niitä pienemmän arkkitehtonisen rakennelman, niin kuin maalauksessa Luomiskertomuksia II. Vain ihmisellä on kyky nauttia luonnosta, Saali näyttää sanovan. Se ei kuitenkaan ole yksipuolinen nautintaoikeus, vaan sisältää myös vastuun Iuonnon säilyttämisestä. Ehkä tämä  on se maisema, jonka Saali Iuo maalauksiinsa sisäisesti. Mitkä näkymät niistä silloin avautuvatkaan.

Tuomo Saali ei oIe yhdentekevä maalari. Siksi mielipiteet hänen taiteestaan jakautuvat. Minä jään ainakin toistaiseksi fan-kIubiin.

Marjatta Hietaniemi

                                                    
Tuomo Saali, Atlantis, öljy 1992                                                                                       Tuomo Saali, Siena, öljy 1992

             _________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 24.9.1994

Ikuisen kaupungin inspiroimat

Tuomo Saalin maalauksia 2.10.saakka galleria Seulptoriassa, Yrjönkatu 11

Tuomo Saali tarjoaa herkuttelevan maalauksen ystäville täyttävää silmänruokaa Sculptorissa. Hänen maalauksensa ovat impressionistisia kaupunkinäkymiä ja piirroksellis-maalauksellisia, ihmisistä riisuttuja mielikuvitusmaisemia.

Tuliaisia Roomasta

Kun astuu sisään Tuomo Saalin näyttelyyn, mieleen muistuvat Jaakko Sieväsen muutaman vuoden takaiset tulkinnat renessanssi-interiöoreistä. Saali tosin maalaa pienemmille kankaalle, mutta hän pirstoo kupolien ja kaarikäytävien muotoja Sieväsen tavoin informalistis-impressionistisiksi kuviksi.

Saalin tila- ja valoelämys on intensiivisen Roomassa työskentelyn tulosta. Vaikuttavien aukio-maalausten rinnalla ikuisen kaupungin teemoja löytyy värikylläisistä maalauksista, joiden sommitteluna on riviin ja päällekkäin asetettujen postikorttien ryhmä.

Saali muistetaan paksulla öljymaalilla piirretyistä puu- ja arkkitehtuuriteemoista. Naivistisuus on nyt vaihtunut sinfonisemmaksi elämykseksi. Näyttelyssä kaksi erilaista maalauksellisuuden lajia tulevat esiin rinta rinnan: perimmäinen seinä on omistettu sieville pienille fantasiamaalauksille, josta jokainen voi poimia omalle seinälleen mieleisimmän näytteIymuiston.

Tiina Nyrhinen


       _____________________________________________________________________________________________________________________________________________


Helsingin Sanomat 21.5.1992

Näyttelyarviointi:

Suuria tunteita ja mielikuvien iloja kutistuneessa formaatissa
Pienimuotoinen maalaus on suosiossa

...
Koriste ja holvikaari

Koristeellinen ja herkästi päätään kohotteleva leikkokukka seikkailee Tuomo Saalin maalauksissa eri mittakaavoissa. Useimmiten kukka esiintyy jättimäisenä koristeena keskiaikaisen arkkitehtuurin rinnalla. Kivettyneessä kukassa maalauspintaa rytmittää ympyrään — kuin kalansilmään — mahdutettu kaupunkitihentymä, toisessa ympyrässä kasvaa kivettynyt kukka.

Saali ei selvittele suhdettaan kukkiin tai kirkkoarkkitehtuuriin sen yksilöidymmin, mutta jotain kaunista ja juhlallista voi kuvien myötä kuvitella välittyvän.

Koristeellisuus ja tyyneys olisivat silmiinpistäviä, ellei Saali käsittelisi maalia niin karkealla kädellä. Yksi kuvan elementti on aina maalaus materiana, paksuina kerroksina pursotettuna tai lastalla levitettynä. Surrealistinen efekti korostuu, kun kalat uiskentelevat Atlantiksen maiseman yli tai hekumalliset huulet leijuvat halki Dolce Vitan.

Saalin maalaustekniikan ja värimaailman lähes tavaramerkkimäinen ilme ei ulotu Paratiisi-sarjan akvarellikirjoon.

Tiina Nyrhinen

Tuomo Saalin maalaus
       ________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Pielavesi-Keitele 19.4.1990

Tuomo Saali "muutti" vihreille niityille
Taiteilija on tuntojensa tulkki

Helsinkiliänen taiteilija Tuomo Saali on päässyt eroon grafiikan ahdistuksesta ja palannut pensseleineen elämän vihreille niityille - samoille niityille joita hän lapsuusvuosinaan Pangalla tallusteli. Varttuneena, oppineena ja nuoruuden uhmasta vapautuneena hän haluaa maalauksillaan puolustaa näiden niittyjen olemassaoloa ja kauneutta.
 
Minulta on kysytty viime aikoina, mlten on mahdollista muuttaa maalauksen aihetta ja kieltä — mitä maalauksissani on kieltämättä kahden viimeisen vuoden aikana tapahtunut.

Voin vastata: ensinnäkin muutos joka on tapahtunut, on ollut eräänlaista hidasta hivuttautumista toisen ratsun selkään, en tosin usko vieläkään vaihtaneeni hevosta, vaikka siihen pyrinkln. Itse koen muutoksen hyvin pienenä, sillä olenhan itse kaikki maalaukseni maalannut.

Mielestäni elämässä muutenkin on vain muutamia hetkiä, jolloin asiat ovat kirkkaita ja suoraviivaisia. Kuulumme alati muuttuvaan sosiaaliseen ja ekologiseen rakenteeseen, siksi mekään emme pysy samanlaisina. 

Maalaaminen on ajattelua ja koska ajattelu on jatkuvaa prosessia, on myös maalaaminen sitä. Tosin ihmisessä on paljon perusrakenteita, jotka pysyvät luonteeltaan samanlaisina Esimerkiksi käsitys hyvästä ja pahasta ja ylipäänsä eettiset arvot - hyvä näin.

Mitä tietoisemmaksi asenteeni maalaamiseen on tullut, sitä tärkeämmäksi on muodostunut kysymys "miksi maalaan?" Muutos maalauksissani on ollut tarpeellinen myös tämän kysymyksen vastauksen Iöytämiseksi. Tosin mlnulla on vahva tunne, että olen koko ikäni maaIannut näitä maalauksia, mutta vasta nyt ne muuttuvat näkyviksi. Maalaaminen eroaa muista asioiden suorittamisesta siinä, että se on tarkempaa ja se vaatii ehdottomasti keskittymistä.

Yksinkertaisesti kuvaan maalauksissani asioita joihin uskon. Minulle ei enää riitä, että "teen vain maalauksia", vaan mitä maaIaamani kuvat minulle merkitsevät ja mitä ne merkitsevät taiteilijana olemiseeni. Maalaamisen sisältö on siinä, miltä asiat näyttävät tai  päinvastoin.

Uudet maalaukseni ovat runollisempia, joten ne vetoavat ehkä suoremmin tunteeseen ja Iuulen, että tässä  tunteessa on ehkä niiden sisältämä viehättävyys.

Olen edelleen sitä mieltä, että maalauksien hyvin tärkeä olemus on sen viehättävyydessä. Kyse on ilIuusiosta, jolla on myös eräänlaisia maagisia ominaisuuksia.

En usko maalaamalla muuttavani tai parantavani maailmaa tai en ylipäätään ole kiinnostunut vallasta - koska suuressa mittakaavassa kyse on siinä. Mutta tietenkin olen mukana jatkuvassa vaikuttamis- ja muuttamisprosessissa, joka jatkuu sukupolvesta toiseen.

Maalauksissani on vahvasti mukana ihmisen suhde Iuontoon. En ole pelkästään sinisilmäinen optimisti. Kyse ei ole vain minun tai sinun onnellisuudesta, koska maailmassa on ikävä kyllä asioita, jotka tekevät elämän vaikeaksi.

Uskon kuitenkin ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja tällaisesta yksilötasolla tapahtuvesta vastuuntunnosta olen maalannut.

Mlelestäni maalaamisessa on aina kyse omasta suhteesta  ympäröivään maailmaan. Eli jos sinulla on paljon kysymyksiä, inspiraatiosta tuskin on pulaa.

Tällä hetkellä elän Helsingin yksityisnäyttelyn jälkeistä hiljaisempaa valhetta. Tosin maalaamisen intohimo on vähitellen heräämässä uudelleen.

lntohimoisesti haluan maalata maalauksen, joka olisi täydellinen, vaikka tiedänkin, että se on mohdotonta - joten kyse on pelkästään rakkaudesta.


                      
Syntymäpäivä
       ____________________________________________________________________________________________________________________________________________
Näyttelyarvio: 
Savon Sanomat 1990


Uudistunut Tuomo Saali

Tuomo Saalin maalauksia Ars Liberan galleriassa 6.5. saakka.

Nuoren Tuomo Saalin taiteilijan ansioluettelo on pitkä ja mittava. Hänen pitäisi olla myös kuopiolaisille hyvä tuttu, sillä syntyjään pielavetisenä hän on ennättänyt olla mukana useammassakin kuopiolaisessa näyttelyssä.

Saali tuli tunnetuksi jo viimeisinä opiskeluvuosinaan rämäköillä rockbändikuvillaan ja tahti jatkui tiiviinä valmiina taiteilijana tv-ruutunäkymillä. Aloitteleva taiteilija julisti voimallisesti maalauksillaan ja grafiikallaan.

Tänään vähän yli 30-vuotiaana maalari on täysin uusiintunut. Edelleen maalauksissa on sanoma, mutta se ei enää hyppää suoraan katsojan silmille vaan vaikuttaa eleettömyydellään paljon entisiä keinoja tehokkaammin.

Saali tunnustautuu romantikoksi eikä kaihda naivistisia piirteitäkään maalauksissaan. Luonto on tullut nyt lähelle - toinen ihminen, linnut, kasvit ja kalatkin kuvataan hellyydellä ja ystävinä. Saalin töissä on hartautta ja nöyryyttä P. Fransiscus Assisilaisen tapaan, onpa näyttelyssä peräti kaksi maalausta aiheena P. Fransiscus. Taiteilija itse sanoo, että hän on nyt omimmillaan, ja tämän näyttelyn töiden perusteella tuohon on helppo yhtyä. Maalari on nöyrtynyt todellisuuden edessä ja se henkii myös väistämättä näyttelystä.

Tuomo Saalin tekniikka on varsin persoonallinen. Hän levittää palettiveitsellä paksun hartsimaisen massan maalauspohjaan useimmiten horisontaalisin vedoin saaden aikaan suurikuvioisen struktuurin. Tämän pinnan päälle hän maalaa paksuin värein venytetyn henkilöhahmon ja harvat lisäkuviot. Kokonaisvaikutelmana on voimakas kontrasti taustan ja kuvioiden struktuurin välillä.

Pintavaikutelman tehokkuudesta huolimatta Saali on maalari, jolle väri on tärkein ilmaisuelementti. Tausta saa maalauksissa lasyyrimaisesti levitetyn väripinnan ja figuurit paksun värimassan. Ehkäpä juuri tämä kontrasti hehkuttaa värejä ja antaa taustan suurille pinnoille suorastaan aineettomuuden vaikutelman. Vielä kolmas vastakkaisuus syntyy taustan melko tasaisen värivaikutelman ja figuureissa herkästi vaihtuvien värivivahteiden välille.
 
Saali on runollinen tai romanttinen hyvällä tavalla, sitä hän on niin sanomaltaan kuin  toteutuksissaankin. Aivan hyvin voisi sanoa, että näyttelyssä on 12 omakuvaa, niin aidosti koetulta välittyvät aiheet katsojalle. Näyttely on kokonaisuus, josta ei tee mieli poimia erilleen yksittäisiä töitä.

Pertti Pulkkinen

Maailmalle, 1990
      ____________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 14.12.1989

Takaisin ruohonjuurelle
Tuomo Saali ja Senja Vellonen palaavat perusasioihin


Tuomo Saalin maalauksia Taidegraafikot-galleriassa 30. I2. saakka. Senja Vellosen maalauksia ja taileilijakirjoja galleria Sculptorissa 3l. I2. saakka.

Jos asian haluaa ilmaista juhlallisesti, voi sanoa että Senja Vellosen ja Tuomo Saalin näyttelyitä yhdistää paneutuminen kuvan ja elämän perusasioihin. Vellonen tarkkailee valoa ja väriä, Saali ihmisen luontosuhdetta.

Molemmat pohtivat asioita, joita ei tarvitse kääntää monimielisiksi merkeiksi eikä kyIvettää ironiassa. Molemmat liikkuvat ajassa ajattomasti, hartaasti ja kunnioittavasti.

Tuomo Saalin kuvien päähenkilönä on Pelastaja, mieshahmo, joka välillä saa pyhän Fransiskuksen nimen, välillä kesyttää eläimiä ja parantaa puita nimettömänä.

Saalin aikaisempiin angstisiin "tv·kuviin" verrattuna tunnelman muutos on huikea. Pelastajat, siipirikkolintujen hoivaajat ja sateenkaaren kannattelijat asettuvat kuvakenttiin hiljaisesti ja nöyrästi.

Saali on korvannut sommitelmien kireät jäinnitteet maalauspinnan tapahtumien kontrasteilla: värin "muuraamisen", materiaalisen virtailun ja ohuiden, melkein paljaaksi jätettyjen pintojen vuorottelulla.

Saalin kuvat ovat helppoIukuisia, sydämellisiä puheenvuoroja luonnon ja ihmisen tasapainoisen suhteen puolesta. Mutta myös tasapainoisten ihmissuhteiden puolesta. Syntymäpäivän sankari ja sankaritar kohtaavat toisensa egyptiläisen arvokkaassa asetelmassa, täydellisessä harmoniassa.

...
Leena-Maija Rossi

          
Franciscus 1989                                                       Hyvä palvelija 1989

       __________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Suomen Sosialidemokraatti 11.11.1987

Leikkisiä tarinoita

...
Tiettyä aikakausien Iomittumista on Tuomo Saalin töissä Taidegraafikoiden galleriassa (19. 11. saakka). Hänen litografioidensa peruspinta on jokaisessa työssä televisioruudun muotoinen. Ruudusta töllistelevät ja pyrkivät uloskin vahvan ekspressiivisesti, suorastaan Munchin tapaan hahmotellut figuurit.

Saalin vedokset ovat tehokkaita ironisuudessaankin. Dallasin väki, Evolat, kolmosvisojen ja kymppitonnien juontajat sekä muut nykyihmisten kotitontut ovat munchmaisesti kasvottomia, asennoiltaan epätoivoaan julistavia.

Mutta Saali ei ole pelkästään ironian viljelijä. Hän on myös taitava graafikko. Hänen vedoksissaan värillä on syvyyttä ja voimaa, maalauksellistakin tehoa. Näyttely on ehyt ja yhtenäinen, turhia töitä ei ole mukaan kelpuutettu.
...

Seppo Heiskanen


       
        ________________________________________________________________________________________________________________________________________

Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 12.11.1987

Jännitystä paperikuvaruudussa

Tuomo Saalin litografioita Taidegraafikoilla 19.11. saakka.

Tarjoilija odottaa hienotunteisesti sivummalla viimeistä tilausta. Kuulusteluvalo sytytetään, aikaa uhkailu ja kiristys. Ihmisen paras ystävä ärisee kaikkea muuta kuin lauhkeana. Miten nämä kuvat liittyvät toisiinsa? Ne kuuluvat paperiseen videoinstallaatioon, jonka Tuomo Saali on koonnut litografioistaan.

Saalin televisioruudun muotoisten kehysten sisään pakatut sommitelmat ovat jo monista aikaisemmista yhteyksistä tuttuja. Ruuduissa vaihtelevat jännittävät, painostavat, myös pitkästyneet ja ikävystyneet tunnelmat, menossa on päättymätön jatkosarja.

Useimmissa kuvissa on kyse kolmen henkilön ryhmästä ja keskinäisistä suhteista. Liikkeet ovat voimakkaita, joustavia ja ulos ruudun rajoista suuntautuvia. Harteikkaat ja hintelät figuurit vuorottelevat, uhkailevat toisiaan, väistelevät Iyöntejä, alistuvat, yrittävät poistua huomaamattomasti tai vajoavat välinpitämättöminä tuoleihinsa. Ääriviivat kasvavat yhteen, niistä muodostuu polveilevia abstrakteja kuvioita.

Murrettujen sävyjen joukossa Saali käyttaä korosteväreinä voimakkaita punaisia, puhdasta valkoista ja mustaa, sinisiä ja violetteja. Vastavärien yhdistäminen tuo oman Iisänsä pingottuneisiin tunnelmiin. Taustan liituvedot myötäilevät virtaviivaisten ihmishahmojen linjoja ja vahvistavat Iiikettä. Paikoittain väri Ieviää myös spontaanin maalauksellisesti.

Saali hallitsee ruudun suljetun maailman, sen tapahtumat ja jäntevät jännitteet. Suurpiirteinen mutta hallittu tyyppien, eleiden ja tilanteiden luonnehdinta kertoo nopeasti vaihtuvien kuvien uutterasta tutkimisesta.

Leena-Maija Rossi

Tuomo Saali: Ihmisen paras ystävä, litografia

       
      _______________________________________________________________________________________________________________________________________________


Näyttelyarvio:
Helsingin Sanomat 1986

Television rosvoja


Tuomo Saalin litografioita Galleria Katariinassa 11.5. saakka.

Skatta-ryhmästä tuttu ja Taidehallin ulkoseinää parhaillaan heinäkolmiollaan pehmentävä Tuomo Saali esittää yksityisnäyttelyssään kokoelman värilitografioita. Suurin osa niistä on tämän kevään aikana valmistuneita.

Monissa yhteisnäyttelyissä Saalilta on nähty Iaukkaavia vinttikoiria ja pitkäkaulaisia kirahveja. Näihin jäykkiin kuviin en koskaan ole ollut järin ihastunut, mutta ehkä niiden läsnäolo näyttelyssä on paikallaan, osoittamassa miten paljon Saalin ilmaisu on vapautunut ja miten suuren askeleen hän on ottanut eteenpäin.

Uudet teokset tarjoavat meksikolaisia desperadoja pitkäkorvaisten muuliensa kera kuin ryhmäkuvaan asettuneina. Aurinko paahtaa kuumasti ja näyttely muistuttaa otosta jostakin kreisistä italo-westernistä. Suurin miinus siinä on ehkä rosvojen rentouden tarttuminen myös taiteilijaan, monessa teoksessa olisi tiukentamisen varaa.

Väritelevisionkirjavilla (ja -muotoisiIIa) desperadokuvillaan Saali sijoittuu lähelle Leena Luostarisen ja Risto Suomen kaltaisia postmodernikkoja, joiden teoksista huokuva romantiikka on yhtä paljon kaipuuta lapsuuden sarjakuviin kuin eIettyjen kokemusten heijastusta — televisioajan taidetta.

Timo Valjakka

Neljän kopla

       ______________________________________________________________________________________________________________________________________
Osa näyttelyarviosta:
Savon Sanomat 10.2.1985

Nuoret Lapinlahdella
Kuumat kuvat

Lapinlahden taidekeskuksessa voi nyt käydä hehkuttamassa kohmettunutta sisikuntaansa. Järeät kuvat ja kuumat värit saavat lämmön virtaamaan sisään silmien kautta. On iloista puolukanpunaista suoraan putkilosta eikä seinillä leiskuva vihreäkään, tuo perinteinen viileä väri hyydytä, sen verran rehevä ja kylläinen se on.

Kolme helsinkiläistaiteilijaa. Kaarina Kaikkonen, Tuomo Saali ja Martti Kukkonen ovat pystyttäneet näyttelyn taidekeskukseen. Tuiki tuntemattomia he eivät savolaisyleisölle ole. Kaikkonen on iisalmelaissyntyinen, Saali Pielavedeltä ja Kukkonen on lähtenyt valloittamaan maailmaa Joensuun kupeelta, Kontiolahdelta. Nuoret ovat valmistuneet Suomen Taideakatemiasta pari kolme vuotta sitten.

Kukkoselta nähdään pelkästään maalauksia, Kaikkonen ja Saali esittävät maalaustensa lisäksi myös kivipiirroksia, jotka syntyvät pitkällisen ja monivaiheisen työskentelyn tuloksena.
                                                              ***
Kolmikon näyttely on varsin eheä, suhteellisen samanhenkinen. Kokonaisuus onkin nuorten taiteilijoiden esittämäksi nykytaiteen näyttelyksi oikeastaan harvinaisen sovinnainen; kukin pohjaa työskentelynsä ihmeen tiukasti 1900-modernismin perinteeseen.

...

Tuomo Saali kohoaa ilman muuta näyttelyn positiiviseksi yllättäjäksi.

Saali seuraa aikaansa siinä, että hänen suurten maalaustensa aiheena on koira, 1980-luvun suosituin aihe taiteessa. Toteutuksessa hän seuraa vain itseään. Jos nyt jonkin verran
pointillisista kujeilua töissä aavistaakin. Oikeaoppinen pointillisti Saali ei toki ole; hänen pelottavan hurjien koiriensa takana välkkyy ja vilisee ison pensselin levyiset täpliköt. Kuin hurraava yleisö, jonka kamera koiraa seuratessaan tekee virtaviivaiseksi värimereksi. Kiivas vauhti ja liike on tuntuva. Valtaväri vihreä on harvinaisen rohkea valinta -
toimiva ja onnistunut.

Ja kyllä härmäläinen "gringo" kalpenee entisestään kun Saalin "El Kid" astuu valkokankaalle täyttäen kuvaruudun uhkaavalla olemuksellaan. Saalin meksikolaisteema tuntuu ihan pähkähullulta tällä kylmässä pohjolassa ja siksi se kai niin riemastuttava kokemus onkin. Saali kehittelee teemaa usein eri töin - koko tarina kiteytyy taiteellisensa
nappisuorituksensa kivipiirroksessa El Kid (nro 21).

Saali suosii sommittelussaan etualalle ryhmittynyttä väkijoukkoa (kysymyksessä on varmasti myös kivipiirrostekniikassa helpotuksen suova asetelmaratkaisu). Tuo todella intensiivinen ryhmä imaisee katsojan mukaan tapahtumiin. Sarjan öljymaalausversiossa Neljän kopla Saali hehkuttaa hurjaa tunnelmaa verenpunaisella taivaalla ja saa polvet tutisemaan uhkaavan nelikon miltei kallistuessa katsojan päälle.

Perin tuttu ja usein tyhjänpäiväisenä tehosteena käytetty maalauksellinen kikka, valuvat värit, on kerrankin paikallaan, jopa aivan välttämätön osa korostamassa teoksen ilmaisuvoimaa.

Hannele Tikkinen

Tuomo Saalin kivipiirros El Kid

      _______________________________________________________________________________________________________________________________________________