Amatöörifilosofiaa

Amatöörikirjalijan ja amatöörifilosofian statukseni yhtyvät kirjojeni sisällöissä lukuunottamatta historiallisen romaanisarjani kahta viimeistä osaa, jotka ovat kuta kuinkin puhtaita seikkailuromaaneja. Lisäksi olen kirjoittanut blogeja Savon sanomien blogisivustolle tuoden niissä esiin sen, mitä ajattelen erilaisista todellisuuskäsityksistä. 

Kutsuin itseäni joskus ateistiksi, mutta olen yrittänyt nykyisin välttää tuota nimitystä. Uskonnot eivät oikeastaan ole mitään filosofisia kehitelmiä, vaan vailla tieteellistä pohjaa olevia mytologioita kuvitelluista henkiolennoista. Jos teismiä ei voi pitää filosofia-liitteen arvoisena, ei tarvita ateismin filosofiaakaan.  

Olen lukenut jonkin verran kognitiotieteen käsityksiä ihmisten ajattelusta ja neurotieteilijöitten käsityksiä aivojen toiminnasta. Olen sitä kautta saanut päähäni ajatuksen, että ilman niiden tuntemusta ei voi olla mitään oikeaa tietoa vaikkapa siitä, miten tiedämme, onko joku totta vai ei. Samoin käsitykset mistään perimmäisistä todellisuuksista ovat luuloja, kunnes aivojen toiminta on saatu kunnolla selitettyä mm. siinä, miten tietoisuus syntyy tai mitä se nyt lopulta tarkoittaakaan. 

Minulla on tieteellinen koulutus, joka ei toki ole kovin korkeatasoinen. Filosofiaa en yliopistossa lukenut, joten tietoni sillä tasolla ovat vähäiset. Toisaalta pelkästään puhtaan filosofian tärkeyteen ilman taustalla olevaa eri tieteitten sanomaa en oikein usko. Menneen ajan filosofisten oppien lukeminen on enimmäkseen ajan tuhlausta, jos haluaa jotain maalman nykymenosta ymmärtää. 

Etiikka on tässä suhteessa poikkeus. Siinä käsitellään ihmisen moraalia ja sen perusteita. Vaikka nykyajan evoluutiopsykologian kaltaiset tieteet pystyvät selittämään sitä ilman uskontoihin vetoamista, Platon ja Aristoteles ovat edelleen käyttökelpoisial lähteitä. Koska itse kannatan järjen ja empiiristen kokeitten ylivoimaa tiedon varmistamisessa, esitän Aristoteleen kannan ihmisen järjellisyyden puolesta. 

Aristoteleen mukaan ihmisen tärkein erityispiirre muihin elollisiin oliolajeihin verrattuna on järjellisyys. Lajin edustaja on ”hyvä”, kun se toteuttaa mahdollisimman hyvin sen olemusta eli tehtävää. Hyvän ihmisen elämää johtaa järki sekä yksityisessä että sosiaalisessa elämässä.

Ihmisestä ei tule silti hyvä tässä mielessä luonnostaan, vaan tämä rationaalisuus toteutuu vain kasvatuksen kautta. Aristoteles jakoi ihmisen sielun rationaaliseen ja irrationaaliseen osaan. Irrationaalinen eli haluava sielunosa liikuttaa ihmistä ja siinä mielessä määrää ”luonnostaan” tämän tekemiset. Eläimissä halujen tyydyttämisen tarve johtaa tekoihin suoremmin kuin ihmisissä, joilla on kyky kokea tietoisesti olevansa itsenäisesti toimivia olentoja. Kasvatuksen kautta haluava sielunosa voidaan opettaa tottelemaan järjen ääntä. Kun irrationaalinen osakin on muuttunut rationaaliseksi siinä mielessä, että se haluaa sitä, minkä järki sanelee, ihminen on hyvä ihminen.  

Aristoteles liitti selityksiinsä vielä käytännöllisen järjen. Sen tehtävä on keksiä, mitä kulloinkin pitää tehdä, jotta eläisi hyvin. Vai pitäisikö sanoa, mitä kulloinkin pitäisi haluta tehdä, siis jos on oikein perusteellisen hyvä ihminen?

 Elämästä tulee näin hyvin päämäärätietoista, josta impulsiivisuus on kaukana. Aristoteleen yksi suurimpia ansioita oli logiikan kehittäminen. Hänen tutkijansa ovat kiteyttäneet filosofin ajatuksista loogisen syllogismin, jota voisi käyttää apuna, kun asioita harkitsee ihan viimeisen päälle:

                             Henkilö a tahtoo, että asiantila p toteutuu

                             a uskoo, ettei p toteudu, ellei hän tee tekoa q

                             a tekee teon q

Vaikka tätä syllogismia ei ihan joka käänteessä kirjaimellisesti käytäkään, niin kai se päättelyn taustalla sitä suoraan tiedostamatta varsin usein on. Seuraava lainaus (Nikomakhoksen etiikka X kirja, 8. luku 8:25) kiteyttää filosofin asenteen:

Se, joka käyttää järkeään ja hoitaa sitä, näyttää olevan paras ja jumalten eniten rakastama. Sillä jos jumalat vähääkään välittävät ihmisten asioista, kuten heidän ajatellaan tekevän, olisi järkevää, että he iloitsevat parhaasta ja siitä, mikä on eniten heidän kaltaistaan, toisin sanoen järjestä, ja että he palkitsevat niitä, jotka eniten rakastavat ja kunnioittavat sitä, koska he kantavat huolta siitä, mikä on jumalille eniten rakasta, ja toimivat oikein ja jalosti. Ja siitä ei ole epäselvyyttä, että kaikki tämä koskee eniten viisasta. Hän siis on eniten jumalten lemmikki. Ja sellaisena hän on myös todennäköisesti onnellisin, joten tälläkin tavoin viisas osoittautuu onnellisimmaksi.

Edelliset sanat sotivat aika pahasti kristinuskon käsityksiä vastaan. Luther arvosti järkeä tieteen asioissa, mutta uskon asioissa sitä piti karttaa kuin ruttoa. Aristoteleen mielestä jumalat eivät ihmisen asioista piitanneet jopa niin, että niistä edes tienneet. Kristinuskon Jumala ei ainakaan Vanhan testamentin perusteella anna järjen intohimojaan eikä varsinkaan vihaansa kahlita. Ei siis ihme, että Aristoteleen etiikka Lutheria suuresti kiukutti.  

Väite, että viisas on onnellisin, on myös epäilyttävä. Mutta jumalien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.