SOTA VEI HISTORIAN OPETTAJAN PROPAGANDATEHTÄVIIN

Fil.tohtori, professori Martti Ruutu (2.3.1910–8.4.2005) ei palvellut sodassa rintamalla vaan tiedotustehtävissä. Hänet oli vapautettu varusmiespalvelusta vakavan verenmyrkytyksen vuoksi.

Talvisodan syttyessä 29-vuotias Martti Ruutu oli juuri väitellyt historian tohtoriksi (Savo-Karjalaisen osakunnan historia II) ja työskenteli Helsingissä Kallion yhteiskoulun rehtorina ja historian opettajana. Hän sai palvelusmääräyksen Vaasaan, reserviluutnantti Ilmari Turjan, Suomen Kuvalehden silloisen päätoimittajan johtamaan Puolustuslaitoksen tiedotuslaitokseen. Turjan lähimpiä miehiä olivat kirjailija Arvi Kivimaa ja taloustutkija, toimittaja Toivo A. Wiherheimo eli Tavi, jolta Ruutu sai ensimmäiset opastukset sota-ajan propagandan tehtävistä ja luonteesta. Työtovereina olivat myös nousevat kirjailijat Lauri Viljanen, Mika Waltari, Viljo Kajava ja Toivo Pekkanen. ”Muistan erityisesti talvisodan päättymispäivän 13. maaliskuuta 1940. Meitä oli paikalla 8–10 henkilöä. Kuuntelimme järkyttyneinä radiosta, kuinka meiltä oli riistetty kymmenesosa maatamme. Ja yhtäkkiä Viherheimo sanoi, että nyt töihin: ’Te kuulitte ja kaikissa Suomen kodeissa on kuultu sama. Nyt meidän pitää pystyä sanomaan jotakin niille ihmisille, vaikka olemme kaikki yhtä järkyttyneitä.’ Jokainen meistä pantiin soittamaan maakunnan lehtiin niin, että kun ihmiset seuraavana päivänä heräävät, lähimmässä lehdessä olisi jotakin heidän tuekseen sanottua. Marskihan tietysti hoiti asian ylivoimaisesti päiväkäskyllään.”

Jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941 vastaperustettuun valtion tiedotuslaitokseen VTL:ään koottiin henkilöstöä, josta moni oli Martti Ruudulle tuttu jo Vaasan ajoilta sekä opiskeluvuosilta Helsingin yliopistosta kuten koko tiedotuslaitoksen päällikön apulainen Lauri Puntila. Martti Ruutu sai ensin tehtäväkseen toimia tiedotuslaitoksen kotimaanosaston tuotantotoimiston päällikkönä. Toimiston tehtävänä oli tuottaa kirjallista materiaalia sotapropagandaa varten.  Kun tiedotuslaitoksen kotimaanosaston päällikkö FT Heikki Waris siirtyi Suomen Huollon toiminnanjohtajaksi, Ruutu tuli hänen tilalleen ja jatkoi tehtävässä sodan loppuun, syksyyn 1944. Tuotantotoimiston päälliköksi tuli FT Eino Jutikkala.

”Kotimaanosaston päällikkönä tehtäviini kuului yhteydenpito viranomaisiin, eri järjestöihin ja kansalaisryhmiin aina propagandatehtävien sanelemien tarpeiden mukaan, ja edelleen suullisten tilannekatsauksien, etenkin sotilaspoliittisten katsauksien pitäminen yhä laajenevalle joukolle mm elinkeino- ja kunnalliselämän luottamushenkilöitä. Lehdet ja radio eivät voineet sotaoloissa käsitellä näitä asioita riittävästi. Jouduin esittämään luottamuksellisia tietoja ei-julkisista asioita ja liittämään niihin arvioita, millä oli merkitystä sotapropagandassa. Näiden esitysten asiallinen pitävyys osoittautui sodan pitkittyessä yhä tärkeämmäksi kuulijoiden kannalta. Hankkimiani tietoja jouduin käyttämään myös tiedotuslaitoksen ohessa toimivassa salaisessa VIA-verkostosta, johon Waris minut tutustutti.”

VIA – Vapaus-Isänmaa-Aseveljeys – oli kesällä 1940 perustetun Suomen. Aseveliliiton Työjärjestön, SAT:n, toiminnan jatkaja. Sen tehtävänä oli maaseutukyliä myöten saada verkostoon mukaan kansalaisia, joiden avulla elvytetään ja pidetään yllä talvisodan luomaa yhteishenkeä ja vaikutetaan yleiseen mielipiteeseen.  SAT:a johti aluksi Heikki Waris, syksystä 1941 lähtien FT L. Arvi P. Poijärvi, ja nimi oli muutettu VIA:ksi, sillä nimiväännös ”satiaiset” herätti turhaa uteliaisuutta.  Pian Valtion tiedotuslaitos luopui muodollisesti VIA:sta, mutta salainen verkosto jatkoi työtään suoraan pääministerin kanslialle alistettuna, ja sille perustettiin oma valvontakomissio, jonka puheenjohtajana oli puolustusministeriön asettamana eversti Lasse Leander. ”Minä olin kotimaanosaston päällikön tehtävien lisäksi hankkimassa ja jakamassa verkostolle tietoja, jotka kertoivat enemmän kuin sensuuri salli radiossa ja lehdissä VIA:n toiminnanjohtajaksi tulin elokuussa 1943, ja silloin oli sen valvontakomission jäseninä mm työväenjärjestöjen edustajina tannerilainen Emil Huunonen ja Skdl:ää lähellä oleva Yrjö Vesa sekä etsivästä keskuspoliisista Esko Riekki. Valtion tiedotuslaitosta edusti ensin Lauri Puntila, myöhemmin Kustaa Vilkuna.”

Kesästä 1941 asti Martti Ruutu ryhtyi pitämään päiväkirjaa. ”Osastopäällikön puhutteluissa tuli vastaan tehtäviä ja niihin liittyviä tavoitteita, perusteluja ja selvityksiä, joita saattoi olla tarpeen palauttaa myöhemmin mieleen. Erityisen tarkkaan kirjoitin sotatiedotukset, koska alkoi menetetyn Karjalan takaisinvalloitus. Sotaliikkeistä, joista ei voinut lehdissä paljon kertoa, me saimme tietää runsaammin ja annoimme eteenpäin taustatietoa, myös suursodasta.”

”Eteeni alkoi nousta kotimaisia pulmia, jotka olivat merkittäviä kuten jatkuvasti hoidettava työvoimakysymys, kun miehet ja monet naisetkin olivat rintamalla ja kun sota näytti kestävän paljon pitempään kuin alussa oli kuviteltu. Myös tuottajien ja kuluttajien välit kiristyivät ja juopa maaseudun ja kaupunkien väestön välillä kasvoi. Kotimaanosaston päällikkönä jouduin hoitamaan näitä asioita ja pitämään jatkuvaa neuvotteluyhteyttä ministeriöistä alkaen eri laitoksiin ja kansalaisjärjestöihin, jotta voisimme vaimentaa ja ennakolta torjua esiin nousevia kärttyisiä, ärtyisiä ja kateutuvia mielialoja.”

Syyskuussa 1944 Suomessa elettiin hyvin painostavassa ja pelokkaassa ilmapiirissä. Aselepo oli tullut voimaan 4. syyskuuta ja rauhanvaltuuskunta valmistautui matkalle Moskovaan. Martti Ruutu sai tehtäväkseen huolehtia salaisen VIA:n arkistosta, joka ei missään tapauksessa saanut joutua vääriin käsiin. Esimerkiksi koko tuhansien nimien asiamiesverkosto olisi joutunut vaikeuksiin nimien paljastuessa. Niinpä suuri osa papereista tuhottiin, mutta historian miehenä Martti Ruutu ei voinut hyväksyä, että kaikki tieto VIA:n toiminnasta tuhottaisiin. Keskusteltuaan tilanteesta eversti Leanderin kanssa Ruutu päätti piilottaa aineiston paikkaan, josta sitä ei osata etsiä, isänsä huvilalle Mäntyharjuun.

Paperit piilotettiin 22.9., päivää ennen kuin Neuvostoliiton ja Ison-Britannian valvontakomissio saapui Suomeen. Aineisto käärittiin öljykankaaseen ja laitettiin sinkkiarkkuun. VIA:n henkilökortiston lisäksi mukana oli lähetetyt alkuperäiset puhelintiedotukset ja myöhemmin lähetetyt ohjekirjeet, jotka vastaanottaja yleensä hävitti kehoteuksen mukaan. Lopuksi Ruutu pani mukaan myös 1943 aloittamansa päiväkirjan, johon hän kirjoitti viimeisen kerran kätkemistä edeltävänä iltana, 21.9.1944. 

Ruutu sai puolustusministeriöltä käyttöön auton ja autonkuljettajan. Todistajina olivat mukana hänen omasta luotettavasta toimistoväestään sihteeri Sirkka-Marja Massinen ja toimittaja Aito Anton. ”Lähdimme matkalle hyvin aikaisin aamulla, ja yli 200 kilometrin matka Lahden ja Heinolan kautta kesti tunteja. Hautasimme arkun sorarinteeseen, jossa jo poikavuosieni intiaanileikeistä oli jäänyt valmiita kuoppia, mistä valita kätköpaikka. Sirkka-Marja Massinen otti paikasta tarkat jalkamitat niin että se löytyisi tarvittaessa.

Sovimme, ettei papereiden kätkemisestä puhuta – aivan kuten olimme vähän ennen Mäntyharjun matkaa sopineet Suomalaisella Klubilla pidetyn VIA:n keskuskanslian läksiäislounaan aikana, että VIA:sta ollaan hiljaa vuosikymmeniä.”

Arkku pysyi piilossa 1970-luvun lopulle saakka, jolloin Martti Ruutu päätti vävynsä Erkki Falckin kanssa kaivaa sen ylös. Suureksi pettymykseksi arkkuun oli päässyt vettä, ja öljykäärön sisällä olevat paperit olivat läpimärkiä ja osin homehtuneita. Falck tarjoutui ottamaan paperit säilytykseen ja kuivamaan talonsa ullakolle Kauniaisiin, ja sieltä ne löytyivät, kun Martti Ruutu vuosia myöhemmin otti yhteyttä Kansallisarkiston johtaja Veikko Litzeniin ja kertoi aineistosta. 1989 Ruutu luovutti sinkkiarkun sisältöineen Kansallisarkistolle ja uusien menetelmien avulla osa papereista pystyttiin konservoimaan lukukuntoon. 

Ensimmäisen sotapäiväkirjansa vuosilta 1941–42 Martti Ruutu oli antanut silmäiltäväksi isälleen, jolle se oli jäänyt ja siten säästyi turmeltumiselta toisin kuin sinkkiarkkuun piilotetut paperit. Martti Ruudun pojantytär Aura Falck ja hänen miehensä Pekka Adolfsen kopioivat kuitenkin sinkkiarkussa olleen päiväkirjan sivut ja kirjoittivat ne niin hyvin. puhtaaksi kuin kykenivät. Kun sen kopio luovutettiin Kansallisarkistoon muun aineiston jatkoksi, perhe innosti Ruutua työstämään päiväkirjansa niin hyvin kuin se vain hänelle oman käsialansa tuntien oli mahdollista. Näin sai alkunsa Martti Ruudun 90-vuotispäivän aikaan vuonna 2000 julkaistu teos Me uskoimme Suomeen. Sotapäiväkirja 1941–44. Sen toimitti VT Ilkka Seppinen, joka laati päiväkirjamerkintöjen oheen taustatiedot sodan kulusta.

Kirjoittanut Martti Ruudun sotapäiväkirjateoksen esipuheen pohjalta Marjatta Möttölä