Kosminen heimo

11.11.1990 

Kasvattaminen on ihmisen sosialisaation muoto ja näin liittyy ihmisen  ja ihmisyhteisön omaan kehitykseen. 

Geenitutkimusten perusteella nykyihmisen alkuperä on Afrikassa. Myös kielitieteilijät ovat tulleet siihen tulokseen, että ihmisen alkukieli syntyi Afrikassa. 

Kieli on ihmisen kasvatuksen ja sosialisaation väline. Voisi olettaa, että myös kasvatuksella on juurensa Afrikassa. Afrikan kulttuureista on vähän kirjallista tietoa. Varhaisin kirjoiotettu tieto löytynee Egyptistä.

 Nykyinen  afrikkalainen kasvatus voidaan jakaa kolmeen osaan: traditionaaliseen kasvatukseen, kristilliseen kasvatukseen ja islamilaiseen kasvatukseen.

Jokaisella yhteiskunnalla riippumatta sen rakenteesta, on oma systeeminsä lastensa ja nuorisonsa kasvattamiseksi. Kasvattaminen parempaa elämää varten on ollut huolenaihe kautta ihmisen historian. Kasvatuksen päämäärät ja menetelmät vaihtelevat eri paikoissa, eri kansoilla, eri ihmisryhmillä. Muinaisessa kreikassa kasvatuksella pyrittiin fyysisesti ja henkisesti tasapainoiseen ja sopusointuiseen ihmiseen. Roomalaiset painottivat puhetaitoa ja sotilaskoulutusta. Vanhassa Afrikassa ihanteena oli sotilas, metsästäjä, ylevä luonne, joka hyvin sopeutui omaan sosiaaliseen yhteisöönsä. Perinteiseen kasvatukseen kuului tarkoituksenmukaisuus. Kasvatus oli väline tiettyyn päämäärään, ei itsetarkoitus. Kasvatus kohdistui käytännön tarpeisiin ja aikuisuuden saavuttamiseen. Erityisesti painotettiin sosiaalista vastuuntuntoa, työorientaatiota, poliittista osallistumista ja henkisiä sekä moraalisia arvoja. Päämäärä, sisältö ja opetusmenetelmät olivat  päällekkäisiä ja yhteydessä toisiinsa. 

Perinteisen afrikkalaisen kasvatuksen ominaisuudet on Abdou Moumoni kirjassaan "Education in Africa" esitellyt seuraavasti:
1) Yhteisön ja sosiaalisen luonteen tärkeys
2) Läheinen yhteys jokapäiväiseen materiaaliseen ja henkiseen elämään
3) Moniulotteisuus (kaikenkattavuus) sekä päämääränä, että menetelmänä
4) Asteettaisuus ja progressiiviset päämäärät yhtydessä lapsen fyysisen, henkisen ja tunne-elämän kehityksen vaiheisiin
Afrikkalaisen kasvatuksen päämäärät ovat monet, mutta perimmäisenä päämääränä on tuottaa yksilö, joka on rehellinen kunniotettava, taitava, yhteistyöhaluinen, ja joka mukautuu aikansa sosiaaliseen järjestykseen:
1) Kehittää lapsen piileviä fyysisiä taitoja
2) Kehittää luonnetta
3) Kasvattaa kunnioitusta yhteisön vahimpiin ja auktoriteetteihin
4) Kehittää henkisiä taitoja
5) Saavuttaa erityinen ammatillinen taito ja terve suhde rehelliseen työhön
6) Kehittää yhteenkuuluvaisuutta ja rohkaista yhteisten asioitten käsittelyyn
7) Ymmärtää, nauttia ja kehittää yhteisön kulttuuriperintöä

Lapset oppivat tekemällä. Kouluna toimi kotikylä ja opettajina aikuiset ja vanhemmat lapset. Lasten ja murrosikäisten kasvatus tapahtui osallistumalla juhliin, rituaaleihin, näytösten, laulujen,  tanssin ja musiikin avulla matkimalla ja ulkoa oppimalla. He oppivat osallistumalla maanviljelykseen, kalastukseen, kutomiseen, keittämiseen, kaivertamiseen, ompelemiseen jne. Vapaa-aikona harrastettiin painia, tanssia ja rummutusta sekä akrobatiaa, että juoksukilpailuja. Henkisiin harjoituksiin kuului paikallisen historian oppiminen, legendat, runot, arvoitukset, tarinat sekä  ympäristön ekologian, maaperän muotojen ja eläimien sekä kasvien tarkkaileminen. Oppiminen oli vaiheittaista ja tietyin välein järjestettiin kokeita, joilla testattiin oppijan kykyjä. Näitä kokeita olivat suoritus-  ja initaatio(aikuistumis)seremoniat . Jatkokoulutusta palvelivat valituille erityiset salaiset kultit. Täällä opittiin hallitsemaan niitä salaia voimia (kuviteltuja tai todellisia) jotka kuuluvat afrikkalaiseen filosofiaan, tieteeseen ja uskontoon. Riippumatta koulutuksen tasosta, kaikille löytyi oma tehtävänsä yhteisössään. Työttömyyttä ei tunnettu siinä mielessä kuin nykyään. Oli harvinaista, että joku kuljeksi ympäri kyliä ilman tekemistä.

Oppiminen alkaa lapsella jo äidin rintaa imiessä. Afrikkalainen lapsi viettää viisi ensimmäistä vuottaan lähellä äitiään. Moniavioisessa perheessä lapsella saattaa olla useita äitejä, mutta perimmäinen vastuu on biologisella äidillä, joka kantaa lastaan selässään kaikkialla töissään ja matkoillaan. Äiti pitää lapsensa puhtaana, pesee, nukuttaa, huolehtii hähestä sairaana ja opettaa puhumaan. Täynnä uteliaisuutta lapsi oppii äitinsä kaikki liikkeet ja eleet, oppii tunnistamaan hänen hymynsä, murheensa ja kyyneleensä.

Vähitellen lapsen uteliaisuus ylettyy äidin ulkopuolelle. Neljä - kuusivuotiaana isovanhemmat tai sedät ja tädit ottavat osaa lapsen kasvatukseen antamalla lapselle pikkutehtäviä, opettaen lapselle kuuliaisuutta ja kunnioitusta vanhimpia kohtaan. Samoin he tarkkailevat lasta ja antavat käyttäytymisohjeita. Isovanhemmat opettavat myös suvun ja yhteisön historiaa. Afrikkalainen kasvatus on globaalista. Jokaisen sosiaalisen instituution tehtävänä on moraalisen ja käytännöllisen ohjauksen antaminen, mikä valmistaa poikia ja tyttöjä ottamaan oma paikkansa yhteisössä.

Perinteinen kasvatus pohjautuu ikäryhmiin. Ikä on tärkeä tekijä afrikkalaisille. Sen perusteella määritellään taloudellisia ja sosiaalisia etuja erityisesti kun on kysymyksessä saaliin jako, palkkiot tai omaisuus.  Afrikkalaiset lapset rakastavat ympäristönsä tutkimista, aikuisten observointia ja matkimista, uusien näköalojen löytämistä. Tässä he eivät poikkea lapsista muualla maailmassa. Mikä erottaa heidät on heidän spontaanisuutensa jonka avulla he pitävät yhteyttä menneeseen: he tanssivat, liikkuvat rytmikkäästi, hyppelevät,  kiipeilevät puissa yksinkertaisesti siksi, että heidän sisaruksensa tai vanhimmat tekevät niin. Heti kun he löytävät ruumiinjäsenensä, he rupeavat käyttämään niitä. Afrikkalaiset lapset ehkä eroavat eurooppolaisista lapsista siinä, että heillä on suora kontakti musiikin ja tanssin stimuloivaan maailmaan. Eräältä afrikkalaiselta musikantilta kysyttiin: Missä afrikkalaiset lapset oppivat tanssimaan? Hän vastasi äitinsä selässä. Eräs somalialainen ystäväni oli erimieltä asiasta, hän sanoi, että lapset oppivat rytmin jo äitinsä kohdussa.   

M.A. Fadip on kuvaillut Länsi-Afrikkalaista lasten kasvatusta teesissään "Sosiology of the Yoruba" 1970    seuraavasti:
Tyttären varttuessa äidin tehtävänä on opettaa yhteisön sääntöjä, hygieniaa ja  hyviä tapoja. Eräs tärkeimmistä on oikean ja vasemman käden käyttö. Oikeaa kättä käytettiin perinteisesti käsin ruokailuun, eikä sillä saanut koskettaa likaisiin paikkoihin. Lasta rangaistiin, jos hän tuli aamiaiselle pesemättä kasvojaan ja hampaitaan.

Luonnetta kehitettiin mm. kilpailuilla. Painikilpailuja järjestettiin jopa viisivuotiaille. Rehtiä peliä rohkaistiin. Niin voittajija,  kuin voitettujakin onniteltiin, kun he tekivät parhaansa. Pääasia ei ollut voitto, vaan peli. Afrikkalaiset pitävät hauskaa myös matemaattisilla taitopeleillä, kuten Ayo, jossa pelaajan täytyy voittaa vastustajansa neljällä laskumenetelmällä.

Vastuu lasten kasvatuksesta kuuluu koko yhteisölle. Tärkeätä ovat hyvät tavat, perinteet ja moraalisäännöt . Onnistuneen kasvatuksen merkkejä  ovat rehellisyys, pitkäjännitteisyys ja avoimmuus. Eri osissa Afrikkaa kasvatuksen päämäärä oli periaatteessa sama: tuottaa mies tai nainen joka oli hyödyksi ja ylpeydeksi yhteisölleen. Nykyäänkin suurin osa varhaiskasvatusta ja ammattiin kouluttautmista tapahtuu Afrikassa perinteisellä tavalla. Perinteinen ammattikoulutus vastaa lähinnä suomalaista oppisopimusta:

1) Maatalousammatit - maanviljely, kalastus ja karjatalous
2) Käsityöammatit - kutominen, veistäminen, raudan valmistus ja pajatyöt, saippuanvalmistus, maton kutominen, viinin valmistus, ruukun valmistus, värjääminen ja kampaaja
3) Muut ammatit - pappeus, parantaja, tuomari, sotilas, päälikkö, metsästäjä, rummuttaja, laulaja

Kanga Kalembu-Vita Zairesta kuvaa perinteistä kasvatusta esityksessään "Black Civilization and Education" Lagosissa 1977:
Kasvatuksen tehtävänä on
- valmistaa avioliitoon, sosiaalisiin, uskonnollisiin ja teknisiin valmiuksiin
- valmistaa ajatteluun, käytännön viisauteen, esteettisyyteen jne
- valmistaa tahdon voimaan, askeettisuuteen,   epäitsekkyyteen, kuolevuuteen, fyysiseen kestävyyteen, itsehillintään

Afrikkalaisessa konteksissa pyritään yksilön muokkaamiseen individualistista yhteisön elimelliseksi osaksi. Eikä vaan yhteisönsä jäseneksi, mutta myös koko luomakunnan jäseneksi, loppujen lopuksi kosmiseksi jäseneksi. Afrikan kasvatus liittyy keskeisesti yhteisöön ja on kasvatusta elämää varten ja jatkuu läpi elämän.

World Black Festifal of Arts and Culture Lagosissa vuonna 1977 esitettiin Afrikan uusi  koulutusohjelma jatkeeksi perinteiselle: Ympäristön observointi, spontaaniset aktiviteetit, opetuspelit, tyttöjen ja poikien yhteisopetus, initaatio rituaalit, puhetaito, tanssit, eläinsadut, laulut, organisoitu tavalla, joka tuottaa tasapainoisia ihmisiä jotka hyvin sopeutuvat olosuhteisiinsa.

Mitä sitten meillä on opittavaa Afrikkalaisesta kasvatusperinteestä. Ehkä tärkeintä olisi oppia sen kokonaisvaltaisuudesta. Länsimainen aineksen osittelu ei välttämättä tuota kovinkaan pitkäjännitteisiä oppimistuloksia. Oppimistapahtuman kannalta opettajan rooli ei ole ratkaiseva, oppimistapahtumaan liittyvät myös muut oppilaat ja käytännössä oppiminen tapahtuu myös muiden oppilaiden avustuksella. Olisi entistä enemmän käytettävä ryhmän dynamiikkaa hyväksi oppimistapahtumassa. [ Afrikkalainen kyläyhteisö on sopivan kokoinen sosiaaliselle kasvamiselle. Sosiaalisen kasvun kannalta 150 henkeä on yhteisön optimikoko].

Lähteitä:

A. Babs Fafunwa : Education in Africa, London,1982

Unesco: The educational process and histography in Africa, Paris, 1982

L. Festo Bahendwa: Christian Religious Education in  the Lutheran Dioses of North-Western Tanzania, Helsinki, 1990

Somalialainen ruokakulttuuri