Filosofia ja tieto


 
  • Länsimaissa tieto erotetaan tietäjästä 

  • Idässä tietäjää ei voi olla ilman tietoa 

  • Lännessä erotetaan aine ja idea

  •  Idässä keho ja ajatus kuuluu yhteen

  •  Lännessä erotetaan käytäntö ja teoria

  •  Idässä niitä on vaikea erottaa

  •  Lännessä tieto on teorian hallintaa

  •  Idässä tieto on taitoa - hiljaista tietoa

  •  Suomessa sanan tieto alkuperä on tie

  •  Kiinassa "Tao" on tie tietoisuuteen

  •  Tietoisuus tulee toiminnasta 

  • Taolaisuudessa sielu ja ruumis on yhtä

  •  Budhalaisuus erottaa sielun ja ruumiin

  •  Tietoisuus syntyy mietiskelystä

Taolaisuus perustuu luonnon ilmiöiden panteistiseen tarkasteluun ja shamanismiin. Tao merkitsee tietä joka syntyy vastakkaisten voimien, yin ja yang tasapainosta. Olavi K Fältin mukaan Tao vastaa intialaisen ja länsimaalaisen mystiikan alkuolevaista. Kun kugfutselaisuudessa tao merkitsee harmoniaa yhteiskunnassa, taolaisuudessa harmonia löytyi universumin ja luonnon järjestyksestä. Taolaisuuden merkittävin opettaja on Laozi (n.300 eaa). Hän korostaa yksinkertaista pakotonta elämää. Hyvälle elämälle on vierasta kiire ja kilpailu. Asiat tapahtuvat silloin kuin ovat tapahtuakseen. Taon saavuttaa vain mieli, joka kykenee harjoittamaan sopusuhtaista ei tietämisen taitoa. Kun mieli opitaan jättämään omiin oloihinsa se työskentelee ilman pakkoa omalla tavallaan  ja toteuttaa luonnostaan ihmisen luovaa potentiaalia.

Konfutselaisuus oli pohjimmiltaan empiiristä. Uskottiin, että kaikki mihin ihminen uskoo tulee korvista ja silmistä. Epäsuoraan kokemukseen, tai päättelyn avulla saatuun tietoon ei uskottu. Kungfutse (551-479),  kungfutsealaisuuden perustaja oli ensimmäinen moraalikasvattaja. Hänen siveysoppiinsa kuuluvat  ihmisyys, oikeustaju, nuhteettomuus, viisaus ja uskollisuus.  Ihmisen velvollisuudet toisiinsa nähden on määritelty viidessä hierarkisessa  tasossa: valtiollinen, isällinen veljellinen, aviollinen ja toverillinen. Tasa-arvo oli tuntematon käsite. Alamainen alistettiin ruhtinaalle, isä pojalleen, nuorempi vanhemmalleen, vaimo miehelleen, toveri ystävälleen. Kugfutselaisuus tavoitteli maailmankaikkeuden kokonaisnäkemystä, maanpäällistä onnea.

Buddhalaisuus tuli Kiinaan Intiasta. Buddhalaisuuden lähettiläät, kiertävät munkit saivat pitkän vastustuksen jälkeen lopulta jalansijaa Kiinassa. Budhalaisia kirjoituksia alettiin kääntää ja opettaa kiinan kielellä.  Näihin kuuluivat mm. parthialaisen An Shigaon ja dayuezhi munkin Zhilou Jiachan kirjoitukset.

Budhalaisuus toi käsitteiden analyysin ja loogisen päättelyn ja käsitteli ihmisen alkuperää, epäoikeudenmukaisuuden syitä, univerumin substanssia, asioiden sisäisiä rakenteita ja tietoisuuden olemusta. Vasta budhalaisuuden mukana näistä filosofian peruskysymyksistä tuli myös kiinalaisen filosofian pohdinnan kohteita.

Kiinassa suosittu buddhalaisuuden haara, prajna-oppi suhtautui skeptisesti kaikkeen  ja kielsi ilmiöiden ja asioiden todellisuuden.  Tämän suuntauksen täydellinen skeptimismi oli suunnattu budhalaisuuden traditiota vastaan, mutta kiinassa siitä tuli uhka perinteistä konfutselaisuutta vastaan. Se rohkaisi sivistyneistöä luopumaan patriarkaalisesn suvun vallasta ja kohtaamaan elämänsä ykslöinä. Skeptisismi ei ollut Intialaisten ajattelioiden alkuperää jo kreikkalaiset Georgias (n.483-375 eKr) ja Pyrrhos (n.365-275 eKr) esittivät skeptisiä käsityksiä havainnoista. Pyrrhon sanoi että kaikki substanssi on olemassa ja ei olemassa yhtä aikaa. Sama ajatus löytyy Prajnaparamita sutrasta.  Phyrron ja Prajna oppi pitivät ihmisen ajatusta epäluotettavana. Ilmiöistä ei voi sanoa ovatko ne totta vai illuusiota. Kreikkalaisen ja Buddhalaisen ajattelun samankaltaisuus on eittämättä tulosta kulttuurien vuorovaikutuksesta. Pyrrhonin kerrotaan matkustaneen Intiaan Aleksanterin armeijan mukana hellenisoimaan paikallisia kulttuureja.

Oppi elämän arvosta , alkuperästä, väliaikaisuudesta , kärsimyksestä ja vapaudesta vetosi kiinalaiseen sivistyneistöön. Uusi filosofia näki yksilön erillään perheen ja valtion poliittisesta ja moraalisesta siteestä.  Perhe nähtiin nyt vankilana; seksi ja avioliitto kärsimyksen lähteenä. Vapautuakseen sosiaalisesta vankilastaan yksilön tuli ajella päänsä, ruveta selibaattiin, elää köyhyydessä ja erota perheestään ja yhteisöstään. Budhalaisuudesta syntyi protesti patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan. Se vaikutti myös naisen aseman kohentumiseen. Keisarinnat Dogwager Hu ja Wu Zetian olivat läheisessä yhteydessä buddhalaisuuteen. Kiinan vähemmistökansallisuudet omaksuivat buddhalaisuuden hanien konfutselaista ylivaltaa vastaan.

Buddhalaisuuden vaikutuksesta Kiinan kolme valtauskontoa alkoivat kilpailla keskenään, kunnes lopulta niille löytyi sopiva työnjako. Song dynastian keisari Xiaozong esitti: Käyttäkää buddhalaisuutta mielen kultivointiin, taolaisuutta elämän eliksiirinä ja konfutsealaisuutta maailman hallitsemiseen.

Taolaisuudesta vaikutteita saanutta Zenbuddhalaisuutta pidetään kokonaan kiinalaisena luomuksena. Tämä ei ole aivan totta. Sen perustajana pidetään Bodhidharmaa  joka tuli joko Intiasta tai Persiasta.

Sokrates (470-399 eaa) piti itseään henkisenä kätilönä. Hänen tehtävänään oli auttaa toisia synnyttämään tietoa, ei synnyttää itse. Tietoa saatiin sokratisella metodilla,  esittämällä "tyhmiä kysymyksiä". Yksi näistä kysymyksistä  kuuluu: "Mitä on tieto?" Filosofi perää vastausta kysymykseen, jota arkielämässä pidetään itsestäänselvänä. Theaitetos-dialogissa esitetään kolme vastausyritystä tähän kysymykseen: 1. "Havainto on tietoa." Vastaus ei Sokratesta tyydytä: Tieto sisältää käsitteellisen aineksen, joka puuttuu havainnosta. Näin havainto ei voi olla tietoa. 2. "Tieto on oikea käsitys." Tämäkin määritelmä osoittautuu riittämättömäksi. Jospa oikea käsitys on syntynyt sattumalta tai väärästä syystä. Tieto edellyttää muutakin kuin oikean käsityksen. 3. "Tieto on hyvin perusteltu tosiuskomus". Viimeinen vastaus on pohjana modernille käsitykselle tiedosta.
Socrateen mukaan myös hyve on tietoa. Hyveellisellä ihmisellä on astiat täynnä ja rauha talossa. Pyyteellisellä ihmisellä on reikä astiassa, eikä pyyteet koskaan lopu. Hän kuolee ylensyöntiin kuin ahmattilintu. Samaan aikaan eläneen Kallikleen mukaan taas voima on tietoa. Voima on paremmuutta ja näin ollen totuutta.  Hyveellisyys on kiven elämää. Halujen ja kykyjen toteutus kuuluu luonnonmukaisuuteen.

Sokrateen oppilas Platon nostaa tiedon ideoiden tasolle. Hänen mukaansa aito tieto kohdistuu ideoihin, eikä näennäisiin aistitodellisuuden asioihin. Tieto edellyttää ajattelua ja irtautumista havaintojen maailmasta. Ellei olisi ideoita ei olisi mitään mihin mieli voisi tukeutua. "On olemassa kaunis sinänsä ja hyvä sinänsä ja sama koskee kaikkia asioita, joita edellä sanoimme olevan monia: toisaalta katsomme, että niitä kutakin vastaa yksi idea, joka on yksi ja ainoa, ja nimitämme sitä siksi, mitä tuo asia varsinaisesti on" Platonin valtiossa hallitsijalla tuli olla kyky erottaa luulo todellisesta tiedosta. Tämä oli myös suurin hyve: Sokrateen mukaan hyve on tietoa.

 Aristoteles (384 - 322 eaa) esitti kritiikkiä Platonin ideaoppia kohtaan. Hänen mukaansa ideoiden avulla ei pystytä selittämään aistitodellisuuden jatkuvaa muutosta. Ideathan ovat pysyviä. Miten ne voivat selittää muutosta. Jos aistimaailman ideat ovat kopioita muuttumattomista ideoista, niin eikö niidenkin pitäisi olla muuttumattomia. Aristoteleen tieto kohdistuu universaaleihin. Tieto edellyttää yleistettävyyttä. Hänen mukaansa kaikki ihmiset haluavat luonnostaan tietoa. Mutta mitä on tieto? Vaikka havainto ja kokemus voivat tarjota tiedon sukuista varmuutta, tieteellinen tieto on jotain muuta.
 Filosofia alkoi ihmettelystä, siitä alkaa myös tieto ja tiede. Tieto edellyttää tietoa syistä. Syy on vastaus kysymykseen miksi. Aristoteles esittää syyn käsitteen analyysin. Hän esittää neljä  syytyyppiä: 1. Aineellinen syy selittää  miksi tapahtunut muutos on sellainen kun se on. Miksi yksi asia muuttuu toiseksi, tähän ei riitä pelkkä aineellinen syy. On ilmeistä, ettei aine aiheuta omaa muutostaan. 2. Muodollinen syy viittaa asian sisäiseen luonteeseen ja olemukseen. Kysymys on periaatteesta, kaavasta tai laista, jonka alainen muuttuva objekti on. Muoto rajaa muutoksen mahdollisuuden. 3. Vaikuttava syy tarkoittaa sitä ulkoista tekijää, joka on käynnistänyt muutoksen. Vaikuttava syy lähentelee modernia kausaalisen syyn käsitettä. 4. Finaalinen syy esittää päämäärän jota kohti muutos suuntautuu. Miksi haluamme tietoa? jotta voisimme soveltaa sitä elämämme hauskuttamiseksi. Elämämme hauskuttaminen on tällöin finalistinen syy tiedon janoon. Aristoteleen analyysitavasta huomaa hänen työskentelytapansa loogisuuden. Hän onkin tieteellisen, loogisen tutkimuksen isä. Tiede etsii tosiasioita. Aristotelle toisin kuin Platonille tieto perustuu aistihavaintoihin. Kuitenkaan pelkkä havainto ei riitä tiedon yleistämiseen: "Sillä vaikka havainto koskee sitä mikä on sellainen ja sellainen, eikä yksilöolentoa, silti havaitsemme yksilön tietyssä ajassa ja paikassa, ja on mahdotonta havaita sitä mikä on yleistä ja pätee kaikissa tapauksissa". Tieto sinänsä ei ole inhimillisen toiminnan päämäärä, vaan muutos, joka tapahtuu teon vaikutuksesta. Aristoteles esitti inhimillisen teon selitysmallin, praktisen syllogismin: a) pyrin päämäärään X, b) Uskon etten saavuta päämäärää X, jos en tee tekoa Y, c) Siis: Ryhdyn tekemään tekoa Y. Toisin kuin yleensä loogisissa päättelyissä johtopäätös on itse teko. Lopputuloksena jotain todella tapahtuu. Näin tieto muuttuu toiminnaksi.

Kirkkoisä Augustiinusta (354-430) pidetään yhtenä kristillisen kirkon suurimmista oppi-isistä. Platonin tavoin Augustinus inhoaa muutosta. Hänen mielestään vain se mikä pysyy muuttumattomana, on todella olemassa.  Voidaanko mitään tietää varmasti? Keppi, jonka työnnämme veteen näyttää taittuneelta: tosiasiassa se on suora. Illuusiot ovat meille tuttuja. Mistä tiedämme, etteivät ne ole vallanneet koko havaintojemme kenttää. Mistä tiedämme, ettei koko maailma ole vain illuusiota. Augustinuksen mielestä vaikutelma on epäilyksetön. Jokainen, joka epäilee, tietää ainakin yhden totuuden: oman olemassaolonsa. Epäilyksettömyyteen liittyvä tieto-opillinen ero, aistimuksen ja sen kohteena olevan asian välillä on länsimaisessa ajattelussa perustavanlaatuista. Koko tieto-oppia ei olisi ilman sitä.

Tuomas Akvinolainen (1221-1274) oivalsi Aristoteleen filosofian mahdollisuudet kristinuskolle. Hänen mielestään "mikään ei estä ihmistä, joka ei ymmärrä todistelua, hyväksymästä uskonsa nojalla jotain, joka voidaan tieteellisesti tietää ja todistaa". "Huomaamme, että oliot joilla ei ole tietoa, sellaiset kuin luontokappaleet toimivat päämäärää varten ja tämä on ilmeistä niiden toiminnassa aina tai melkein aina, samalla tavoin ja takaa parhaan lopputuloksen. On siksi ilmeistä, että ne saavuttavat päämäränsä suunnitelmallisesti, eivätkä vain sattuman kauppaa. Mutta millä ei ole tietoa, ei voi liikkua  kohti päämäärnsä, paitsi jos sitä ohjaa olio, jolla on tieto ja äly; siten kuin nuolta ohjaa jousiampuja. Näin on olemassa älyllinen olento, jonka kautta kaikki luonnon oliot ovat suuntautuneet kohteisiinsa; ja tätä me kutsumme Jumalaksi".

Ranskalaisesta René Descartesista (1596-1650) tuli uudenajan filosofian perustaja. Hänen päämääränään oli löytää ehdottoman varmaa tietoa. Hänen mielestään kaikkea tuli epäillä. Hänen mielestään havaintoon perustuva tieto on aina epävarmaa, sillä mistä tiedän etten ole unessa. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma. Virheellinenkin tieto on olemassa siksi, että ajattelen. Cogito, ergo sum; ajattelen, olen siis olemassa. Hän teki saman havainnon kuin kirkkoisä Augustinus yli tuhat vuotta aikaisemmin. "Suljen nyt silmäni, tukin korvani, estän kaikki aistini toimimasta, häivytän ajatuksistanikin kaikki aineellisten kappaleiden kuvat tai koska tämä on tuskin mahdollista, katson ne turhan aikaiseksi tai vääräksi. Sitten, askarrellen vain omassa itsesäni ja tutkien sisäistä olemustani, yritän tehdä itseni vähitellen tutummaksi ja tunnetummaksi itselleni". Todettuaan olevansa pelkkä substanssi jonka koko olemus ei ole muuta kuin ajattelua, hän näkee ruumiinsa erillisenä vain ulottuvana eikä ajattelevana oliona. Descartesin mukaan erotuksena ruumiista hengen voimat ovat vapaat. Kun henki vapaudestaan haltioituneena  etenee ymmärystäni nopeammin seuraa virheitä ja erehdyksiä. Tämä on syynä aistiharhoihin ja illuusioihin.

Ajatuksen vapaus oli tärkeää Hollannissa vaikuttaneelle Spinozalle. "Kenenkään ihmisen mieli ei voi olla kokonaan toisen hallinnassa, sillä kukaan ei voi vapaaehtoisesti siirtää toiselle luonnollista oikeuttaan ajatella ja arvioida asioita vapaasti, eikä häntä voida siihen myöskään pakottaa...Nämä kysymykset kuuluvat ihmisen luonnollisen oikeuden piiriin, josta hän ei voi luopua edes omasta tahdostaan". Spinoza näkee välttämättömyyksien ja pakon lukitseman maailman. Hän ei lähde etsimään vapautta minästä, vaan näkee maailman kokonaisvaltaisesti. Hänelle todellisuus on perusolemukseltaan yksi ja jakamaton ja sen näennäinen moninaisuus on illuusiota. Kaikella on syynsä ja selityksensä, eikä mitään tapahdu kuin kokonaisuuden kautta, suhteessa kokonaisuuteen, kokonaisuuden määräämällä tavalla. Hänelle tämä kokonaisuus on Jumala. Tämä on myös Islamilainen käsitys Jumalasta. Tieto tästä kokonaisuudesta, luonnosta - Jumalasta saavutetaan intuitioiden kautta. "Intuitio" on Spinozan tietohierarkian korkein taso. Tämän alapuolelle jäävät "järki" ja "mielipide". Jumalan olemuksen tavoittava intuitio saavutetaan alempien tasojen kautta. Vapaata tahtoa ei ole. Spinozalle tieto määrää vapauden asteen: " Edellinen (orjuutettu), riippumatta siitä mitä tahtoo, tekee tekoja, joista hän on täydellisen tietämätön; jälkimmäinen (vapaa ihminen on itsensä herra ja hän ainoastaan tekee tekoja, jotka ovat ensisijaisen tärkeitä elämässä". Vapaus on siis tietoa koskeva määre: vapaa ihminen tiedostaa todellisuuden luonteen ja välttämättömyyden.

John Locke (1632-1704) piti ihmisen mieltä syntyään tyhjänä tauluna - tabula rasa, johon kokemukset piirtävät merkkinsä. Kokemus ei ole ainoastaan tiedon lähde, vaan myös tiedon koetinkivi. Kokemus tarjoaa kriteerin, joka ratkaisee uskomustemme totuuden tai epätotuuden. Ideoiden perusta on havainnoissa. On esineitä ja asioita koskevia ulkoisia havaintoja, sekä tietoisuutemme tilaa koskevaa sisäistä havainnointia. "Kaiken materiaalin ymmärryksellemme tarjoaa havaintomme joko ulkoisista aistittavista objekteista tai sitten oman mielemme sisäisestä toiminnasta, jonka itse havaitsemme. Nämä kaksi ovat tiedon lähde, ja niistä syntyvät kaikki ideamme, joita meillä on tai voi olla". Oliot synnyttävät meissä ideoita, jotka edustavat niitä. Tätä kutsutaan havainnon edustusteoriaksi. Tietoisuuteni on tämän syntyvän idean kanssa tekemisissä ja itse olio jää minulle etäiseksi. Tieto-opillisesti mielessäni oleva idea (havainto) on ensisijainen suhteessa itse olioon. Locke jakaa ideat yksinkertaisiin havainnon aiheuttamiin ideoihin ja monimutkaisiin yksinkertaisista ideoista syntyviin mielen muokkaamiin ideoihin. Kiinteys, liike ja muoto ovat yksinketaisia ideoita. Kauneus, kiitollisuus, ihminen, armeija, universum ovat monimutkaisia, komplekseja ideoita. Yksinkertaisiin ideoihin nähden mieli on passiivinen vastaanottaja, kompleksit ideat aiheuttavat mielen toimintaa. Mieli työstää materiaalia, jota sisäinen ja ulkoinen havainnointi on tuottanut yksinkertaisina ideoina. Aistimiin perustuvan tiedon lisäksi Locke puhuu "inutiivisesta" omaa olemassaoloamme koskevasta tiedosta, sekä "demonstratiivisesta", todistukseen perustuvasta tiedosta. Jumalan olemassaolo perustuu demonstratiiviseen tietoon. Ongelmana Locken empirismissä on ilmiöt ja oliot joita ei voi normaalisti havaita kuten syy-yhtedet. Myös aistivaikutelmien ensisijaisuus astittavaan nähden tuottaa ongelmia, mistä voimme tietää, että aistivaikutelmani vastaa todellisuutta. Locke korostaakin, että todellisuutta koskeva tietomme on väkisinkin epävarmuuden sävyttämää ja parhaimmillaankin ainoastaan todennäköistä.
 
"Jokaiselle joka tarkastelee inhimillisen tiedon kohteita on ilmeistä, että ne ovat joko ideoita, joita tosiasiassa on painettu havaintoon; tai sellaisia jotka on havaittu huomioimalla tunteita ja mielen toimintoja; tai vihdoin, ideoita, jotka on muodostettu muistin ja mielikuvituksen avulla - joko yhdistämällä, jakamalla tai vain esittämällä niitä ideoita, jotka edellä mainituilla tavoilla on alunpitäen havaittu". Näin krjoittaa Berkley tutkielmassaan inhimillisen tiedon periaatteista. Idealismissaan hän menee pitemmälle kuin Locke. Kun ideat Lockelle edustivat olioiden materiaalista substanssia, niin Berkleyn mukaan mitään mielestä riippumatonta ulkoista tdellisuutta ei voi olla olemassa. "En väitä minkään esineen olemassaoloa vastaan jos sen olemassaolo voidaan tavoittaa havainnolla tai järjellä. En aseta millään tavoin kyseenalaiseksi sitä, että esineet jotka näen silmiilläni ja joita kosketan käsilläni, ovat todella olemassa. Ainoa asia minkä kiellän  on se mitä filosofit kutsuvat aineeksi tai aineelliseksi substanssiksi". Kun Locke jakoi oliot ominaisuuksiltaan primaarisiin, ihmisen aisteista riippumattomiin ja sekundaarisiin havaitsijasta riippuvaisiin, Berkley kumoaa tuon kahtiajaon vääräksi. Hänen mielestään sen paremmin muoto kuin värikään ei ole itse esineessä. Kaikki ominaisuudet ovat mielessä ja henkistä laatua - niiden alkuperä on meissä itsessämme eikä esineissä tai olioissa. Berkleyn mukaan olemassaolo on havaituksi tulemista. On olemassa tietty "luonnon järjestys", joka koskee ideoiden välisiä suhteita. Tieteen tehtävänä on kuvata ideoiden välisiä suhteita. Jumala säätelee luonnon särjestystä ja säännönmukaisuutta. Koska Jumala havaitsee kaiken, niin kaikki minkä Hän havaitsee on olemassa, sillä olemassa olo on havaituksi tulemista.

"Vaikka kaikki tietomme alkaa kokemuksesta, se ei siltikään kokonaisuudessaan synny kokemuksesta" toteaa Kant (1724-1804). Hänen mukaansa kaikkeen tietoon liittyy käsittellinen aines, joka on a priori ja siksi rationalistinen alkuperältään. Mutta mikään käsite ei ole mitään ilman materiaalia, jota työstää; sen tarjoaa empiristinen kokemus. "Havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita, niinkuin käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä". Tieto edellyttää molemmat. Kantin filosofiaa kutsutaan transsendaaliseksi filosofiaksi. Kaikki aistimustoimintamme edellyttävät avaruudellisuuden ja ajallisuuden peruskäsitteet. Aika ja avaruus ovat tajunnan yleiset aistmusmuodot. Ne ovat a priori, koska ne edeltävät havaintoa. Ei ole niin, että olisi aluksi jonkinlainen raaka havainto, jonka perusteella tietoisuus sitten johtaisi avaruuden ja ajan ulottuvuudet. Kaikki havainto on suhteutettava ihmisen inhimillisen tietouden perustoimintatapoihin. Ymmärtäminen vaatii peruskäsitteitä. Yksi näistä on kausaliteetti, syy - seuraus suhteet: "On yksi ja sama sanonko: ilman lakia, jonka mukaan havaittu tapahtuma aina viittaa sitä edeltävään tapahtumaan, josta se seuraa yleisen säännön perusteella, havaintoa koskevaa arvostelmaa ei koskaan voi pitää kokemuksena; vai ilmaisenko itsäni näin: kaikella, josta kokemus opettaa minulle, että se tapahtuu, täytyy olla syy". Kausaalisuus on siten mielekkään kokemuksen ennakkoehto.Lisäksi Kant nimeää 11 muuta ymmärryksen peruskategoriaa jotka hän johtaa Aristoteleen logiikasta: "ykseys", "moneus","kaikkeus","substanssi","mahdollisuus", "satunnaisuus" ja välttämättömyys". Olemme aina sidoksissa ymmärryksemme rajoihin. Emme pääse kokemusmaailmamme ulkopuolelle. Kysymykset maailman selitysperusteista tai tarkoitusperistä on mahdotonta ymmärtää. Ymmärrystä ei ole ilman käsitteitä, ja käsitteet on rajoitettu kokemukseen, jonka ylitse ne eivät pääse. Ajattelumme tuottaa ideoita, joilla ei ole vastinetta todellisuudessa; Jumalan idea ja maailman kokonaisuuden idea syntyy tällä tavoin. Inhimillisen mielen toiminnassa meidän on havainnon ja ymmärryksen rinnalle kohotettava vielä yksi korkeampi taso: puhdas järki. Ideat luovat pohjan puhtaalle järjelle. Kokemus on mahdollista ilman ideoita, mutta puhtaan järjen käsitteet "ylittävät kaiken kokemuksen ja ovat siten transendentteja". Täten puhtaanjärjen ideat ovat aina uskon varasssa. Kokemus ei voi osoittaa niitä oikeiksi tai vääriksi. Tälläinen on esimerkiksi maailman kokonaisuuden idea. On hyödyllistä ymmärtää maailmaa kokonaisuutena. Tämä auttaa meitä soveltamaan ymmärrystämme kokemusmaailman piiriin kuuluviin rajoitetumpiin asioihin. Vaikka emme voi tietää onko Jumala olemassa, itse käsite puhtaan järjen ideana on kumminkin pätevä, sillä se jäsentää todellisuuttamme. Esimerkiksi moraalitajumme nojaa Jumalan ideaan. Kantille pelkkä tieto ei riitä vaan tieto on vietävä tekoihin. Moraalitajumme säätelee tapaa jolla teot suoritetaan. Ylin periaate Kantin moraaliteoriassa on kategorinen imperatiivi. Periaate on imperatiivi, koska se velvoittaa ja kategorinen, koska se on ehdoton. Tälläisiä periaatteita on vain yksi: "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi". Kyseessä on kriteeri, jolla toimintaa voidaan arvioida. Se on sukua kristilliselle periaatteelle: "Ja niin kuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille". Muita raamatun käskyjä Kant pitää hypoteettisina imperatiiveina, koska niitä ei voida pitää täysin ehdottomina. Ihminen on päämäärä sinänsä: "Toimi niin että kohtelet ihmisyyttä sekä omassa itsessäsi että toisissa aina päämääränä, eikä koskaan pelkästään välineenä". Voin noudattaa kategorista imperatiivia vain, jos valinta on minun, jos noudatan sitä siksi, että se on Jumalan käsky, se menettää merkityksensä minulle tietoisena yksilönä, eikä näin ollen olekaan ehdoton. Tämä edellyttää vapautta. Mitä on sitten vapaus? "Vapaus on puhdas idea, jonka  objektiivista reaalisuutta ei voida mitenkään osoittaa, ei sen paremmin luonnonlakien, kuin minkään mahdollisen kokemuksenkaan perusteella". Se ylittää tietokykymme rajat.

Hegeliä (1770-1831) askarruttavat vapauden kysymykset. Hän lähtee etsimään vapautta historiallisen analyysin pohjalta ja saa vapaudesta tarkoituksen ihmisen olemassaoloon: "Maailman perimmäisenä päämääränä on hengen tietoisuus vapaudestaan". Maailmanhistoria on hengen, tietoisuuden, maailmanhengen kehitystä. Maailmanhistorian päämääränä on vapaudentietoisuuden kasvu ja täydellistyminen. Hegelille vapaus ei merkitse vapautta  toimia rajattomasti oman mielensä mukaan: "Jos kuulemme sanottavan, että vapauden määritelmä tarkoittaa kykyä toimia niin kuin haluaa, sellainen väite vain paljastaa ajattelun kypsymättömyyden, jossa ei ole häivähdystäkään absoluuttisesta vapaasta tahdosta, oikeudesta, eettisestä elämästä, jne". Hegel kutsuu tätä tuttua näkemystä vapaudesta "muodolliseksi" tai "abstraktiksi" vapaudeksi. Aito vapaus on jotain syvempää ja konkreettisempaa. "Vapaus välittömän ja luonnollisen ihannetilana ei ilmene välittömänä eikä luonnollisena, vaan se täytyy pikemminkin hankkia ja vasta voittaa, nimittäin kasvattamalla äärettömästi tietoa ja tahtoa. Siksi luonnontila on pikemminkin vääryyden, väkivallan ja hillittömän luonnonvietin aiheuttamien epäinhimillisten tekojen ja tunteiden olotila. Tosin yhteiskunta ja valtio rajoittavat näitä, mutta se merkitsee noiden tympeiden tunteiden ja raakojen viettien, kuten edelleen myös mielivallan ja intohimon heijastuneen halun rajoittamista... Pikemminkin rajoittaminen on edellytys, josta vapaus on lähtöisin, ja yhteiskunta ja valtio ovat olotiloja, joissa vapaus päinvastoin toteutuu". On olemassa absoluutti - on olemassa absoluuttinen totuus, heijastuu Hegelin vapauden käsitteestä. Hän etsii kaikkeuden perimmäistä ykseyttä, jonka nimeää absoluutiksi. Hegelin mukaan ei voi olla yleistä ilman yksitystä, eikä yksitystä ilman yleistä, ei myöskään äärellistä ilman ääretöntä, eikä ääretöntä ilman äärellistä. Absoluutti on yleinen, ääretön - oliot, ihmiset ovat yksityisiä ja äärellisiä. Tämä poikkeaa Kristillisen kirkon näkemyksestä, jossa ääretön (Jumala) voi olla ilman äärellistä(ihminen). Maailmanhistoria on absoluutin itsetiedostuksen prosessia. Tämä tiedostusprosessi ei voi olla olemassa ilman äärellistä tiedostusprosessia  - ihmistä. Tiedostaminen on ylin hengen toiminnoista. Miten absoluutti tiedostaa? Ainoastaan yksityisten, äärellisten ihmistietoisuuksien kautta. Ja miksi? Koska kaikki tiedostaminen vaatii subjektin ja objektin käsiteparin, se edellyttää erottautumista ja irrottautumista. Tiedostaminen edellyttää tiedostajan ja tiedostetun. Hegel tutkii tiedostamisen kehitystä. Tietoisuus kytkee ihmisen maailmaan. Ihmisestä tulee ihminen tiedostamisen kautta. Tietoisuuden kehityksen päämääränä on absoluuttinen tieto.Vähitellen tietoisuus kehittyy tälle tasolle, jossa se irrottautuu oman itsensä ja maailman vastakohtaisuudesta; jossa se tunnistaa itsensä toisessa tietoisuudessa. Vähitellen se näkee oman olemisensa universaalisuuden ja voittaa yksilöolemisensa asettamat, aikaisemmin niin ylittämättömät rajat. Tietoisuus sulautuu todellisuuteen ja tavoittaa totuuden täydellisenä. Absoluuttinen tieto on näin taso jossa tietoisuus yhtyy absoluuttiin, jossa tietoisuus ja kaikkeus ovat yhtä. Se on ylin tietoisuuden taso jossa äärellinen ja ääretön yhtyvät - yksityinen muuttuu yleiseksi.  Äärirajoillaan todellisuutta ei voida erottaa sen käsitteestä. Käsite on Absoluutti tai henki. Hegelin ajattelutapa on dialektiikkaa. Käsitteet muodostuvat ristiriidoista. Niinkuin yksityinen on yleisen vastakohta, samoin kaikista käsitteistä on löydettävissä vastakohtansa. Jokainen käsite osoittaa oman kieltonsa.  Vastakohtaparit synnyttävät uuden käsitteen. Esimerkiksi olemassaolon ja olemattomuuden käsitteistä syntyy tuleminen. Mikä tulee toisaalta ei ole ja toisaalta on. Kaikki käsitteet sisältävät oman vastakohtansa siemenen kuten  tuleminenkin.  "Mikä on järjellistä, on todellista, ja mikä on todellista on järjellistä". "Jos julistamme Olemassaolon Absoluutin määreeksi, saamme jälkimmäisen ensimmäisen määritelmän. Absoluutti on oleminen" Tämän kaikkeuskuvan määrää käsitteellinen pakko. Jopa satunnaisuuskin on välttämätöntä; luonnollisen maailman osana sekin on osa Absoluutin itseilmaisua ja itsetiedostusta.

"Ihmisen tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa" uskoo Marx (1818-1883). Tietoisuus muovautuu aineellisten ehtojen mukaan. Ajattelu - filosofia - on yhteiskunnallinen tuote. "Hallitsevan luokan ajatukset ovat jokaisena aikana hallitsevia ajatuksia, ts. se luokka, joka on yhteiskunnan hallitseva aineellinen voima , on samalla sen halitseva henkinen voima". Täten absoluuttista, puhdasta tietoa ei ole olemassa, vaan tieto värjäytyy aina havaitsijan taustan mukaan tietoisuudeksi. Marxille tietoisuus ei ole tavoite sinänsä, vaan väline muutokseen. Tietoisuuden kasvu johtaa laadulliseen muutokseen. Materiaaliset olosuhteet johtavat henkiseen muutospaineeseen. Historiassa yhteiskunnan muutoksen välineitä ovat olleet vallankumoukset, vallan siirtyminen yhdeltä yhteiskuntaluokalta toiselle. Ylimpänä tavoitteena yhteiskunnallisessa muutoksessa on vapaus.

Heidgegger (1889-1976) kysyy miten voimme ymmärrtää maailmaamme? Vastauksena on jokapäiväisten ilmiöiden tarkastelu. Ymmärryksemme maailmasta kasvaa arkisen toiminnan kautta . Olemme maailmassa tehdäksemme ja tuottaaksemme jotakin. Tätä filosofista tarkastelutapaa kutsutaan Fenomenologiaksi. Käytännön toimiin tarvitsemme teoreettisen tietoisuuden jota ei voi erottaa tietäjästään. Eli tietoon sisältyy hiljainen tieto.

Sartre (1905-1980) kysyy mikä on olemassaolomme perimmäinen syy?
Toiminnan kautta ihminen ymmärtää olemassaoloaan. Inhimillinen todellisuus muotoutuu hänen tekojensa mukaan. Toiminnalla pitää olla tarkoitus ja se on valinta. Ihminen on aina tienhaarassa. Ihmisen olemassaolon ratkaisee hänen valintansa. Sartren ajattelutapaa kutsutaan eksistentialismiksi. Olemassa olo on kokonaisvaltaista ja valinta pohjautuu hiljaiseen tietoon.