Camera Obscura



 


Camera obscuran käyttö taidemaalarin apuvälineenä 1400-luvulla mullisti ihmisen tavan nähdä ympäristönsä. Uusi optinen perspektiivi syrjäytti tunne- ja arvoperspektiivin käytön. Taiteessa pyrittiin nyt jäljentämään "todellisuutta".

Camera obscurassa valo päästetän pienestä reiästä pimeään huoneeseen. Ulkopuolella oleva näkymä heijastuu huoneen takaseinälle ylösalaisin.  Ennen valokuvausmateriaalien keksimistä taiteilija tallensi kuvan piirtämällä paperille. Galileo Galilei (1564 - 1642) käytti Camera Obscuraa auringonpilkkujen havainnointiin. Se olikin tärkeä väline tiedemiehille ja taiteiolijoille sekä hupiväline rikkaille 1600-luvulla. Sitä hyödynnetiin myös kiertävissä taikuriesityksissä luonnonihmeenä. 

Kehittyneissä malleissa oli linssi ja peili, jolla kuva käännettiin oikein päin. Hyomattava Hollantilainen fyysikko ja tiedemies Constantijn Huygens (1596-1687) esitteli kirjeessään Zijne Oudersille camera obscuraa 13. huhtikuuta 1622. “Minulla on kotonani Drebbelin instrumentti, joka epäilemättä ihailtavalla tavalla tuottaa pimeässä huoneessa heijastuksen avulla maalauksen vaikutelman; minun mahdotonta kuvailla tätä kauneutta sanoin; tämä johtaa siihen, että kaikki maalaustaide kuolee, koska tässä on elämä itse, jotakin korkeammalla tasolla, mitä ei sanoin pysty kuvaamaan" ( Hockney 2001, 210).

Aikakauden taiteilijoiden tapaan esimerkiksi Jan Vermeer van Delft (1632 - 1675) tuotti 40 tunnettua maalausta, joista voidaan nähdä, että joissakin hän käytti apunaan camera obscuraa.

Camera Obscura vaikutti myös aikakauden filosofiaan ja ajatteluun. René Descartes perusteli inhimillistä havaintoa ja ajattelua camera obscuran avulla seuraavasti: Havainto muodostuu aistimuksesta sekä tähän liittyvästä arvostelmasta. Havainnossa ei tapahdu oliolajin siirtymää substanssista toiseen, eikä myöskään atomien siirtymistä mieleen. Havainnossa kohde vaikuttaa väliaineen kautta aistinelimeen ja edelleen aivoihin. Descartes erottaa aistimuksen, mielen ja  havainnossa muodostuvan kuvan ja havainnon kohteen. ja tekee camera obscura-vertauksen, joka on ollut monien aistihavaintoa koskevien modernien teorioiden lähtökohtana (Descartes Optiika).

Myös John Locke (1632 – 1704) vertaa mieltä, Camera obscuraan. Haivaitsemme olioiden kuvia, jotka piirtyvät verkkokalvolle. Sekä havainto että aistimus voivat tarkoittaa aistimukseen perustuvan idean muodostamista, aistihavaintoa, aistikohteen fysiologista vaikutusta aistielimeen ja aivoihin, näiden pohjalta syntyviä ideoita. Mieli on Lockelle peili tai camera obscura, mutta siellä tapahtuu myös reflektiota ja aktiivista ajattelua kun havainto muodostuu. Locke erottaa primaariset ja sekundaariset kvaliteetit, jotka aiheuttavat aistimuksia ja havaintoja. Sekundaariset kvaliteetit ovat ulkoisia voimia,  jotka vaikuttavat aistinelimiimme. Primaariset kvaliteetit ovat olioissa itsessään olevaa. Se, että mieli esittää maailman, ei ole jumalan varassa, kuten Descartesilla, vaan perustuu kvaliteettien ja ideoiden vastaavuuteen. Valistuksen aikaan camera obscura osaltaan auttoi aikakauden ajattelua perustelemaan uuden vapaan, yksityisen ja individualistisen subjektin määrittämisessä.  Linssienhioja Baruch Spinoza (1632 – 1677) kävi kirjeenvaihtoa Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646 – 1716) kanssa. Leibniz tapasi Spinozan vuonna 1676 ja luki joitakin tämän julkaisemattomia kirjoituksia. Häntä on epäilty mm. Isaac Newtonin (1642 - 1727) ja Spinozan ajatusten omimisesta.

Camera obscura osoittautui liian hankalaksi ja joustamattomaksi välineeksi taiteilijoiden ja tiedemiesten välineenä. Se ei pystynyt selittämään, miksi ihmisen aistimus ei ole suorassa suhteessa todellisuuteen, kuten aiemmin arveltiin (Crary 1992, 137). Ihmisen aistimuksia pyrittiin selvittämään mittaamalla ärsykkeen vastinetta.  Niin näkö kuin muistakin aistimuksesta tuli mitattavia suureita. Kun Johann Wolfgang von Goethe  (1749 – 1832) selitti näkökokemusta  laadulla, nyt selitystä etsittiin määrästä. Myös ajatuksia pyrittiin määrittämään. George Boole (1815 - 1864) pyrki löytämään ajatusten lakeja) matematiikan keinoin (Crary 1992, 145 - 147). Luonnontieteen laein pyrittiin selittämään Ihmisen toimintaa. Psykofysiikka pyrki osoittamaan, että ajatuksia, tunteita ja toimintaa voitaisiin selittää termodynamiikan opein. Vaikkei termodynamiikka sellaisenaan selitäkään orgaanisia ilmiöitä, sitä on lainattu informaatioteoriaan, joka on pohjana mm. digitaalisessa valokuvauksessa. Psykofysiikan oppeja on myöhemmin pyritty soveltamaan mm. virtuaalitodellisuutta kehitettäessä.

Sensationalismin vastainen reaktio perustui osittain filosofiseen idealismiin, jonka mukaan aistihavainnossa mieli ei ole suoraan eikä myöskään representaatioiden kautta yhteydessä ulkoisiin objekteihin, vaan konstituoi havaiannon viime kädessä itsestään käsin. 1800-luvulla valokuvaus syrjäytti Camera Obscuran  mielen mallina. Kun valokuvaus pysäytti kuvan, uskottiin, että myös ihmisen mieli voitaisiin taltioida valokuvan avulla. Sitä hyödynnettiin mm. tutkittaessa mielisairauksia.

Elokuva teki kuvan uudelleen eläväksi. Se tuotti uuden mallin mm. Freudin uniteorioihin. 1900-luvun alussa käynnistyi voimakas fenomenalismin ja idealismin vastainen reaktio, joka Englannissa johti analyyttisen filosofian syntyyn. G. E. Mooren (1873 – 1958), Bertrand Russellin (1872 – 1970),  Alfred Ayerin (1910 – 1989) aistinsisältöjä koskevat kehittelyt keskittyivät loogisen empirismin ja uudenlaisen tieteellisen filosofian perusteiden luomiseen. Kyse on eräänlaisesta representationalistisesta teoriasta, jossa mieltä ei kuitenkaan enää hahmoteta analogioiden avulla camera obscurana vaan käsitteellisillä tarkasteluissa itse aistihavainnosta käsin. Aistihavainto kohdistuu aistinsisältöön ja aistinsisältö edustaa materiaalisten objektien maailmaa. Nämä ovat teorian ydinteesejä.

Crary (1992) tarkastelee camera obscuran merkitystä näkemiselle ja sitä kautta inhimillisen tiedon muodostukselle ympäristöstämme ja ihmisestä itsestään, kuinka camera obscura johdatti ihmisen ulkoisen todellisuuden näkemisestä ihmisen aistijärjestelmien toiminnan tarkasteluksi. 

Crary osoittaa, että Descartesille, Lockelle ja George Berkeleylle (1685 – 1753) camera obscura merkitsee muutakin kuin vain optista laitetta. Se toimii mallina havainnoimistapahtumasta monilla tasoilla näiden filosofien teksteissä. Tavallinen käsitys on, että renessanssin perspektiivistä kulkee punainen lanka "camera obscura -mallin" kautta valokuvaan ja elokuvataiteeseen. Crary (1992) murtaa tämän näennäisen jatkuvuuden ja näkee valokuvan yhtenä modernin teknologian momenttina ilman selkeitä siteitä taaksepäin. Missä on se camera obscuran ja valokuvan välinen juopa, jota Crary painottaa? Valokuvaus kuuluu aivan uuteen teknisen uusinnettavuuden maailmaan eroten radikaalisti aiemmista instrumenteista, joilla ei ole mitään tekemistä kuvien massatuotannon kanssa. Niinpä tapa esittää kolmiulotteista todellisuutta kaksiulotteisella tasolla tuli niin vallitsevaksi, että se on myös muokannut ihmisen omaa tapaa hahmottaa todellisuutta. Tosiasiasiassa ihminen kuitenkin näkee todellisuuden toisin kuin kamera, sillä katselemme todellisuutta kahdella silmällä, jolloin näkökuva on kolmiulotteinen (Anttila, 1989). 

Lähteitä:

Anttila Lauri (1989) Ajatus ja havainto.  Kuvataideakatemia, Helsinki. 

Crary Jonathan(1992) Techniques of the Observer on Vision and Modernity in the Nineteenth Century. MIT Press, London.

Descartes René (2000) Teokset I: ”Järjen käyttöohjeet”, ”Metodin esitys”, ”Optiikka”. Gaudeamus, Helsinki.

Hockney David (2001) The Secret Knowledge Thames & Hudson, London.

 <-  Camera obscura  ->