Kritiikkejä‎ > ‎

Jyrki Vainonen

Jyrki Vainonen: Tornit. Tammi 2009, 239 s.

 

LUPAUKSIA JA PETOKSIA

 Marjatta Ripsaluoma

 Useimmissa kulttuureissa on eräs sama satumuotti: kuninkaallisten kosioriitit. Väki näkee ne tärkeiksi, koska kosijan suoriutuminen kuninkaan antamista tehtävistä kertoo sille, mitä odottaa tulevaisuudelta. Miten kansaa hallitaan.

 Paras palkitaan prinsessalla ja puolella valtakunnasta. Monissa tarinoissa prinssi on pukeutunut tai naamioitunut kerjäläiseksi ja sitten annetuissa tehtävissä onnistuessaan pääseekin kansakunnan huipulle.

 Tarinoissa on mentävä seitsemän meren taakse, yhdeksän sylen syvyyteen. Oikeastaan nämä ovat nuorten miesten selviytymiskertomuksia, malleja joita asetetaan heidän eteensä.

 Jyrki Vainonen on kirjoittanut modernin sadun, jossa yhden tällaisen nuoren miehen elämä kerrotaan. Jo aiemmissa kirjoissaan, esimerkiksi vuonna 2003 julkaistussa romaanissa Mykkä jumala on itsessään voima, yliluonnollinen, mutta luonnollisen selityksen lopussa saava, kuin virta joka kuljettaa väkeä kohti vääjäämätöntä.

 Nämä sadut eivät noudata sadun raamia kuin joiltain osin. Lukija ei voi aavistaa miksi vääjäämätön tapahtuu. Lukijaa ei johdatella, häntä ravistellaan.

 Fantasian olemus

Vainonen liikkuu kirjailijana fantasian ja sci-fin rajamaastossa niin kuin moni nuoremman sukupolven kirjailija. Tätä lajia ei pidä sekoittaa valheelliseen kioskiviihteeseen eikä varsinkaan television halpis-sarjoihin. Tai katastrofielokuviin, joissa tärkeintä ovat efektit, kaikenlainen meteli.

 Fantasian syy ei ole todellisuudesta pakeneminen, vaan ihmisen persoonallisuuden näkeminen, sen kehitys, vaikka hän näennäisesti pysyisi samana.

 Vainonen kirjoittaa joidenkin selvien myyttisten vertauskuvien avulla. Tornit, hissit, siinä ihmisen teknomaailmoja jotka tässä toistuvat. Yllättävä teknomaailma tavataan myös valtakunnasta, josta romantikot oli ajettu ulos. Se merkitsi rakkauden ja seksuaalisuuden lopullista erottamista toisistaan.

 Sitten on se Toinen, eli luonto, joka alkaa luoda outoja yhtälöitä. Esimerkiksi jatkuva sade, tulvat ja elämän ennakoimattomuus ovat jo nykymaailmassakin olemassa.

 Tässä kirjassa moni Toinen on myös nainen. Äiti, sisko, morsian, työtoveri. On ilmeistä, että myös tällainen toinen ihminen tarvitaan. Tässä se näyttäytyy toisena sukupuolena, mutta sillä tavoin, että sukupuoli myös helposti sekoittuu toiseensa. Toiseuteen liittyy myös väkivaltaa tai sen aavistus.

 Elokuvamaailmasta kirjaa vastaavat Andrei Tarkovskin hyvin vetiset maisemat, kirjoista löytyy esimerkiksi Johanna Sinisalon tapa käyttää nopeita elokuvamaisia leikkauksia tehokeinona. Yllätykset eivät ole itsetarkoitus.

 Silti ratkaisut, joihin ihmiset tässä kirjassa päätyvät tai joihin konkreettisesti ajautuvat (lautalla!), ovat hätkähdyttäviä. Vainonen näyttää päätelleen, että ihminen on tietyin reunaehdoin luopumassa inhimillisyydestään.

 Vaihtoehto olisi vaikean, osin mahdottoman elämän vangiksi jääminen. Tässä kirjassa toivon pilkahduksia ei juuri näy. Ehkä yksi ja ainut, mutta se tärkein, on. Rakkaus. Vaikka vain välähdyksittäin.

 

Comments