Etusivu‎ > ‎Elämäntarinoita‎ > ‎Tiedemaailma‎ > ‎

Viikari Matti Juhani

s.22.5.1943 Oulu, k. 10.12.1994 Helsinki. Kemin lyseon 1.lk 1954, yo 1962.

Matin vanhemmat olivat kouluneuvos Osmo Viikari ja opettaja Elsa o.s. Tiitto ja puoliso professori Auli Kostioja. Matin isä, joka oli kansakouluntarkastaja, toimi silloin tällöin opettajien sijaisena myös Kemin lyseossa. Koulussa Matti oli enemmän lukumiehiä kuin urheilija, vaikka pelasikin innokkaasti jääpalloa. Hän omaksui lukemansa ja hallitsi hyvin myös opiskelutekniikan. Näiden taitojen avulla hän pärjäsi koulussa erinomaisesti, ja jos ei joskus pärjännyt, se näkyi välittömästi myös ulospäin. Lukuaineissa ei hänelle huonot numerot kelvanneet, ja sen eteen hän teki myös töitä. Kun luokalla syntyi useinkin keskustelu- tai väittelytilaisuuksia, oli Matti niiden itseoikeutettu puheenjohtaja. Hänen viehtymyksensä aatehistoriaan tuli jo kouluvuosina näkyviin.

Matti valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1966 ja filosofian tohtoriksi 1977.

Matti opiskeli ja toimi tutkijana useissa ulkomaisissa yliopistoissa, kuten Bonn, Göttingen, Mainz, Leipzig ja Cambridge. 
Hän toimi Alkoholitutkimussäätiön tutkijana 1973-79, Valtio humanistisen toimikunnan tutkijana 1980-84, Helsingin yliopiston dosenttina 1978-84 ja professorina 1984-94.
Matilla oli myös monia luottamustehtäviä. Hän toimi mm. Suomen Historiallisen seuran johtokunnassa 1968-78, tutkijajäsenenä 1978-94 sekä PPO:n inspehtorina 1989-93.

Matin entinen työtoveri yliopistoajoilta kirjoittaa hänestä näin:

”Matti Viikari tunnettiin ennen kaikkea legendaarisena opettajana, omalaatuisena persoonana ja oppineena ajattelijana. Vuoden 1977 väitöskirjaa ja vuonna 1983 ilmestynyttä Historiankirjoituksen historian artikkeleita lukuun ottamatta Matti Viikari tuotanto jäi vähän tunnetuksi. Viikari tunnettiin ennen kaikkea puhujana: loisteliaana luennoitsijana sekä innostavana että peräänantamattomana keskustelijana.
Miksi Viikarin kirjoitukset jäivät varsin tuntemattomaksi jopa hänen lähimmille oppilailleen ja kollegoilleen? Ensinnäkin, suurin osa hänen tuotannostaan ilmestyi hajallaan erilaisissa pienilevikkisissä julkaisussa. Toiseksi, - ja keskeisemmin - useiden aikalaistodistajien mukaan Viikari vähätteli itse omia kirjoituksiaan.

Viikarin lyhyitä yleisluontoisia aatehistorian eri aspekteja käsittelevät artikkelit ovat kiintoisaa luettavaa. Parhaimmillaan hänellä on nimittäin harvinainen kyky tiivistää isoja aatehistoriallisia kaaria pieneen muotoon. Laajan lukeneisuutensa ja selvien näkökulmiensa avulla hän pystyy ja uskaltaa ottaa myös kantaa suuriin kysymyksiin. Tämän takia ne informaationsa ohella antavat paljon purtavaa myös tutkimuksellisessa mielessä. Parhaita esimerkkejä ovat Viikarin jo 
Historiankirjoituksen historiassa julkaisemat kirjoitukset, varsinkin artikkeli Historiallisista synteeseistä ansaitsee tulla luetuksi uudelleen kelle tahansa, joka joutuu pohtimaan historiallisen ajattelun historiaa.

Yhteistä kirjoituksille on oppineisuus ja rohkeus tarttua suuriin kysymyksiin. Laiskaa älyllistä tasapäisyyttä ja tavanomaisten latteuksien toistamista ei teksteistä löydy. Viikarin kiinnostus historiallisiin kohteisiinsa (olkoon se feodalismi, vanhan maailman viisaus tai perinteinen suomalainen viinanjuonti) ei koskaan ole antikvaarista: pelkkä kohteen kiinnostavuus sen itsensä vuoksi ei riitä, vaan jokainen asia asetetaan osaksi suurempaa kokonaisuutta.”


Matin kirjallisesta tuotannostaan on kerrottu mm. Jatulin numerossa XXV, missä kirjoitusluetteloa kahden sivun mittainen määrä.