Tiinaleenan muistosivut

  • Nämä ovat Tiinaleenan muistoksi ja muitten lapsensa menettäneitten lohduksi ja rinnallaelämiseksi tarkoitetut sivut. Tiinaleena syntyi marraskuussa 1994 ja hukkui kotipihalla olleeseen vesisaaviin elokuussa 1996.
  • Suurin osa teksteistä on kirjoitettu ensimmäisinä surunvuosina. Mitä enemmän kirjoitin, sitä lohdutetummaksi tulin. Siksi toivon, että nämä sivut saisivat olla edes pieneksi lohduksi myös heille, joilla juuri nyt on pahin tuska päällä.                                                                   10.10.2006  - Kaarina-       

 

 Vuodet vierivät (2015)


In Memoriam

"Rakas lapseni",
toim. Leena Vilkka

12 vuoden jälkeen

Tintti lensi taivaaseen
- Laulu
-Youtube-video

Lapsensa menettäneelle

Osanottoni 5.12.2007

Kuvia Tintin elämästä

Kuvia Tintin elämästä II

Niin läksit enkeli kultainen

Vierailuja taivaasta

Kirje Tintille pyhäin-
päivänä 1996

Isänpäiväkirje 1996

Vuosipäivänä -97

Pyhäinpäivänä 1997

Surun purkua ja lohdutuksen lähteitä

Sisarusten surusta

Israelin-matkalla kuultua

Tänään seitsemän

 10 vuoden jälkeen

Pyhäinpäiväksi 2006

Johannan runo 

Jeesus ja lapsi -kuvia

  • Meedio-asiaa 7.12.06
  • Joulu 2006 26.12.06
  • Tiinaleenan taivasjoulu 
    (kirjoitettu 1996)

  • 13-vuotispäivänä 26.11.07

  • 14-vuotispäivänä -08

  • Enkelivauva-keskustelu

  • foorumi

  • Muitten lasten muistosivuja 
    (Käpy-yhdistyksen sivu, jossa  linkkejä muistosivuille)

  • Tekla
  • Susannan blogi

    IS:n nettilehdestä 3.11.06

    Kiitokset 5.11.06

    Vastauksia viesteihin 9.11.06

    Enkeleistä 10.11.06

  • Ajatuksiani tänään 12.11.06

  • Hajanaisia ajatuksia  15.11.06

    Muistovärssyjä

    Runoja ystäviltä

    Kian kirjoitus elokuussa -96


    Käpy-yhdistyksen kotisivu

  • Kirjavinkkejä

  •  
    Kuvia

  • Lapsen kuoleman aiheuttama suru 

     

     



    Tintin hauta, jouluaattona 2006
    (Kuva: J.B.)

    CD, jolla on myös
    Tintti-laulu


    Ilmainen www-laskuri

  • Tapaamme taivaassa, Tintti-pieni



    Meidän pieni tyttäremme on kuollut!

     

    Pieni tyttö, joka vielä aivan äsken vilahti hiukset hulmuten ovesta ulos pakahduttavaan elokuun helteeseen, on yhtäkkiä poissa. Käsittämätöntä, mutta niin hirvittävän totta.

    Kunpa elämää olisi voinut silloin kelata takaisin kuin videonauhuria. Edes tunnin tai puoli tuntia. Kunpa vieläkin voisi palata takaisin tuohon vuosien takaiseen lauantai-iltapäivään. Kunpa saisi elää edes yhden ainoan minuutin uudelleen, juuri SEN minuutin. Olisin paikalla, olisin ihan vieressä, herkeämättä vahtisin jokaisen askeleen. Vartioitsisin jokaisen pienen tyttöni hetken. En antaisi hänen mennä.

     

    Mutta ei. En voi palata takaisin varjelemaan lastani. En voi liioin vaatia tilille suojelusenkeliä tai Jumalaa. Heitä ainoita, jotka kaiken näkivät ja siitä huolimatta antoivat sen tapahtua. Jumalalla lienee pätevä syy, miksi hän antoi minun pienen tyttöni kuolla yhden vuoden kahdeksan kuukauden ikäisenä.

     

    Iso vesisaavi, joka keskellä pihamaatamme silloin seisoi, oli melkein täynnä lasten uima-altaasta tyhjennettyä vettä. Siinä se odotti viilenevää iltaa ja sitä, että kastelisimme sillä helteessä kuivuneet kukkapenkkimme ja ne muutamat herneenvarret. Mutta Tiinaleena-kulta ehti ensin.

     

    Sieltä hän löytyi, puolen tunnin tuskallisen etsimisen jälkeen. Liian myöhään. Keskeltä kotipihaa, keskeltä iloisten kesäleikkien. Liian läheltä, jotta olisimme löytäneet hänet ajoissa. Siihen loppui kesäauringosta nauttiminen, siihen loppuivat sisarusten vesileikit ja pikkuveljen iloiset jokeltelut. Siihen loppui isin sanomalehden luku ja äidin kesästä nauttiminen. Siihen loppuivat naapureitten pihatyöt.

     

    Oli aika ennen Tiinaleenan kuolemaa, ja on aika Tiinaleenan kuoleman jälkeen. Tuntuu kuin koko ajanlasku olisi silloin alkanut alusta. Uudesta, tuskallisesta alusta.

     

    Minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen paikalle hälytetyn pelastusmiehistön johtajan katse, kun hän otti minut ja muut lapsemme kainaloonsa ja pyysi meitä lähtemään sisälle. Sanoittakin ymmärsin, että hän tietää jotain, jota minä en tiedä. Jotain, jota en halua kuulla, mutta jonka silti vaatimalla vaadin saada kuulla.

     

    Tiinaleena oli löytynyt vesisaavin pohjalta, mukanaan pieni hiekkalapio ja punainen tutti. Alkoi tuskallinen kysely: miksi en ymmärtänyt katsoa vesisaaviin, miksi kukaan joka katsoi ei nähnyt häntä siinä? Veteen heijastuneet pilvet ja puitten latvatko, vaiko peräti lastani hakenut enkelikö näkemisen esti? Miksi kenenkään ei sallittu nähdä, ei kuulla, ei aavistaa?

     

    Tiinaleenaa yritettiin elvyttää kotipihalla, sen jälkeen terveyskeskuksessa ja kaiken lopuksi yliopistollisessa keskussairaalassa. Kaikki tehtiin mitä voitiin, tehostetusti. Silti saimme kotiin puhelinsoiton, joka kertoi: pieni rakas Tiinaleena on poissa. Tiinaleena ei tule kotiin.

     

    Tapaturmainen, äkillinen kuolema on käsittämätön shokki. Siihen ei ole voinut kukaan varautua, ei valmentautua. Olet vain yhtäkkiä siinä, koko maailma romahtaneena. Seisot ikäänkuin ulkopuolisena, uskottelet ettei tämä ole totta, ei tämä voi olla totta. Kohta, aivan kohta minä herään, ja kaikki on ollut unta. Aivan varmasti jossain täytyy olla jonkunlainen katkaisin, jolla minä pysäytän tämän, kelaan takaisin ja aloitan alusta. Sitten kaikki menee taas niin kuin pitää. Tiinaleena juoksee syliin, lämmin suloinen pikkutyttö. Menemme illalla nukkumaan, aivan kuten aina ennen. Tiinaleena juo maitopullon, pitelee isiä kädestä pinnasängyn raosta.

     

    Mutta ei. MIKÄÄN ei palaudu entiselleen, kaikki palaset ovat hukassa. Vallitsee täysi kaaos.

     

    Vai vallitseeko sittenkään? Jossain yläpuolellamme, käsittämättömässä kaikkeudessa, on Jumala, joka "vartioi minun askeleitani joka hetki". Hän on läsnä myös tässä, tässä hirveässä tuskassa. Jotain siitä ikuisuuden ja jumalallisuuden läsnäolosta luulen kokeneeni tuona kauheana lauantai-iltana, jolloin Tiinaleenamme kuoli. Vaikka oloni oli sanoinkuvaamattoman epätoivoinen, lohduton ja särkynyt, kaiken pohjalla oli silti tunne, että olemme lujasti ja turvallisesti Isän sylissä.

     

    Kun saimme puhelun, jossa kerrottiin Tiinaleenamme kuolleen, aloin huutaa. Huutoni lomasta kuulin silloin 8-vuotiaan esikoistyttäreni hätäisen rukouksen: "Jeesus, auta äitiä justiinsa nyt! Aamen!" Sekö se oli, joka herätti minut ymmärtämään, ettemme ole hukassa emmekä yksin? Senkö takia sain sittenkin kokea, että on joku, jolla on tilanne hallinnassa? Auttoiko Jeesus äitiä ”justiinsa nyt”?

     

    Uskon, että auttoi. Joka tapauksessa ikinä ennen en ole kokenut olevani niin lähellä Jumalaa ja taivasta kuin tuona iltana, oman pienen tyttäreni kuoleman jälkeen. Matkasiko henkeni hänen mukanaan ja häntä saattamaan sinne kauas pois, sainko sittenkin sen mielettömän tuskanikin keskellä olla hetken aikaa lähellä sitä Elämää, jonne kuolema avaa portit? Ja senkö takia minulle ei ole tullut yhtään kertaa epäilystä siitä, ettäkö Jumala olisi meidät hylännyt?

     

    Lapseni kuolemasta on kulunut tätä kirjoittaessani kolme vuotta. Välimatka viimeiseen tapaamisemme päivä päivältä kasvaa, mutta samalla välimatka tulevaan tapaamiseemme lyhenee. Uskon, että tapaamme taivaassa, koska ”uskomalla Herraan Jeesukseen pääsemme me varmasti taivaaseen”. Uskonasiat ovatkin juuri ne, jotka kaikista eniten lohduttavat ja antavat voimaa elää tämä jäljellä oleva maanpäällinen elämä uskoen, toivoen ja rakastaen.

     

    Kuolema on asia, joka panee ajattelemaan ja kyseenalaistamaan kaikki ”totuudet”, joihin siihen asti on uskonut. Jäljelle jää vain tärkein.

     

    kun sydän kysyy ”miksi Jumala salli lapseni kuoleman”, vastausta en löydä. Luotan kuitenkin Daavidin sanoin: ”Sinun silmäsi näkivät hänet jo idullansa, sinun kirjaasi oli kaikki kirjoitettu. Ennen kuin Tiinaleena oli elänyt päivääkään, olivat kaikki hänen päivänsä jo luodut.”

     

    Fredrik Wislöfin kirjassa ”Sinulle joka olet menettänyt läheisesi” sanotaan: ”Mitä olisi tapahtunut rakkaillemme, jotka kuolivat nuorina, jos he olisivat saaneet elää? Me emme tiedä sitä. Kukaan ei tiedä. Me tiedämme vain, että Jumala otti heidät pois, koska se oli parasta heille.”

     

    Se, että Jeesus voitti kuoleman ja valmisti meille pääsyn Isän tykö, on minulle nyt maailman tärkein asia. Uskomalla häneen saan syntini ja syntisyyteni anteeksi ja perintöosan taivaan kultaisessa kodissa. Minäkin.

     

    Tapaamme taivaassa, Tintti pieni.