Minä ite


 

Minä olen Kaarina. Lempinimiäni ovat Kapu, Kuahkura, Kaakernaks ja Kaana. Kapu-nimen minulle antoi pikkusiskoni, Kuahkura-nimen nuoruusaikainen ystäväni, Kaakernaksin armas aviomieheni ja Kaanan tyttöystäväni.

Olen parantumaton yökyöpeli, ja näitä sivujakin kyhäilen yleensä yön pimeinä ja hiljaisina hetkinä, jolloin "soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu, ja öitten varjoon talon touhu hukkuu".

Onneksi perheeni on ymmärtäväinen, tai sitten he ovat vain sopeutuneet tähän olosuhteiden pakosta. Ja onneksi minä saan nukkua aamuisin pitkään. Olen ollut lapsesta asti illanvirkku ja aamuntorkku, ja siinäkin mielessä on onni, että minua siunattiin työpaikalla, jossa nykyisin on vain iltavuoroja.

Olin 16-vuotias, kun läksin lapsuuskodistani maailmalle. Sitä ennen olin ollut jo "viikonloppulapsi" vajaan vuoden ajan, eli olin töissä kotikuntani kunnantalolla harjoittelijana ja asuin viikot tuttavaperheessä "kirkolla", viikonloput kotona.  16-vuotiaana sain työpaikan lähikaupungista, sanomalehden toimituksesta, ja silloin toteutui minun kansalaiskouluaikainen haaveeni: "Saisinpa kirjoittaa joka päivä koneella!". Siitä lähtien olen totisesti saanut. 

Kun nyt sitten on noin 30 vuotta "kirjoittanut koneella", kaikki kymmenen sormeani ovat tehneet jo aika pitkän työrupeaman. Silti vapaa-aikanakin kirjoitan. Tosin vapaa-aikana kirjoitan omia tekstejäni, työaikana toisten.

 

Olen aina tykännyt kirjoittaa myös pitkiä kirjeitä. Asuessani yksin kirjoitin monena yönä pienen yksiöni keittokomeron pöydän ääressä, punaisen kerniliinan päällä, liuskasotalla kirjeitä ystävilleni. Ilon- tai ahdistuksen purkauksia. Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiaa.

Valitettavasti olen vaan niin monisanainen. Varmaan monet kirjeitteni lukijat lähestulkoon uupuivat, samoin lienee käynyt niille, jotka ovat joutuneet tutustumaan minuun eri keskustelufoorumeilla tai saaneet/saavat minulta sähköposteja. Minulta puuttuu taito kirjoittaa lyhyesti. Lempiaforismini onkin: "Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyitä kirjeitä, siksi kirjoitan pitkiä".  Ilmeisesti joku muukin on kokenut siis samoin.

Tälle sivustolle olen kopioinut kirjoittamiani tekstejä menneiltä vuosilta, lähinnä niiltä ajoilta jolloin tein surutyötä Tiinaleena-tyttäremme kuoleman jälkeen. Kirjoitin silloin hyvin paljon: muistokirjoituksia, kirjeitä, päiväkirjaa, osanotto- tai lohdutuskirjeitä lapsensa menettäneille, sekä keskustelufoorumeille. Osan noista kirjoituksista olen tallentanut koneelleni.

Jossain vaiheessa haaveeni oli, että yrittäisin kirjoittaa Tiinaleenan muistoksi sekä itseni ja toisten lohduksi ihan Oikean Kirjan, mutta se ei toteutunut. Jotkut ystäväni ja keskustelufoorumienkin ihmiset kannustivat minua siihen, mutta jostain syystä kirjoitin mieluummin pelkästään sinne livenä kuin yksikseni kotona kenenkään juuri sillä hetkellä minua "kuulematta".

Tiinaleenan kuolemasta on tätä kirjoittaessani jo 10 vuotta. Lapset ovat kasvaneet, minä olen vanhentunut. "Aikuista" minusta ei tainnut koskaan tulla. Tietyllä tapaa keskenkasvuiseksi itseni tunnen, elämänmyllerrysten vuoksi osin myös reissussa rähjääntyneeksi. Mutta olen kokenut, että huolimatta huonoudestani - tai juuri siksi! - Taivaan Isä on pitänyt hyvää huolta.

Olen kiitollinen miehestäni Rennestä, sekä kaikista neljästä lapsestani, joista yksi on jo Perillä Jeesuksen luona. Hartain toiveeni on, että eräänä päivänä saisimmme kaikki olla siellä, Jumalan varmassa ja ikuisessa tallessa. Olen kiitollinen myös monista hyvistä ja uskollisista ystävistäni ja sukulaisistani, jotka ovat olleet rinnalla sekä ilossa että surussa.

Teen tätä sivua sitä mukaa kuin aikaa ja inspiraatiota ja materaalia löytyy.