Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot

 

 

JUKKA KEMPPINEN

 

 

TÄTÄ KAIKKI

ASIANOMAISET

NOUDATTA­KOOT

KORKEIN OIKEUS,

IHMISET JA YH­TEISKUNTA

1918-1990

 

 

 

 

Kulttuurihistoriallinen väitöskirja,

joka esitetään humanistisen tiedekunnan suostumuksella

julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa

lokakuun 24 päivänä 1992.

 

 

VAPK-KUSTANNUS

HELSINKI


 

1 HISTORIA JA MIELI  7

         1.1 LÄHTÖKOHDAT  8

         1.2 KYSYMYKSENASETTELU  11

         1.3 HISTORIAN KUVASTIN  28

         1.4 LAITOSHISTORIA  47

 

2 TUOMIOISTUIN  53

         2.1 KEISARILLINEN SUOMEN SENAATTI  54

         2.2 VALVOJA JA VALVOTTAVA  78

         2.3 MUUTOKSENHAKU  87

         2.4 TOIMINTA- JA TYÖTAVAT  98

         2.5 JUTUN KIERTO  110

         2.6 LAUSUNNOT JA LAINTARKASTUSKUNTA  117

 

3 TUOMARIT  121

         3.1 MIELI JA MENTALITEETTI  122

         3.3 RIIPPUMATTO­MUUS   154

         3.4 AMMATTI  171

         3.5 AMMATTITUOMARIT  178

         3.6 TUOMARIN URAKIERTO  185

         3.7 TUOMARIN TULOT  192

         3.8 KORKEIMMAN OIKEUDEN TUOMARIT  203

         3.9 TAUSTA JA REKRYTOINTI   233

 

4 JUTTUMÄÄRÄT  264

         4.1 TILASTOINTI  265

         4.2 TUOMIOISTUINTEN TILASTOT  265

         4.3 TILASTOSARJAT  266

         4.4 JUTUT JA OIKEUSLÄHDEOPPI  272

         4.5 JUTTUJEN LAJIT  279

 

5 MUSTA LAATIKKO JA KOLMIKANTA  283

         5.1 JUTTUJEN JAOTTELU  284

         5.2 VA­LI­KOIMI­NEN JA RATKAISEMINEN  309

         5.3 PERINTEISEN KÄSITYKSEN KRITIIKKI  315

         5.4 OIKEUSTAPAUKSET  318

         5.5 TEORIA  321

         5.6 JOHTOPÄÄTÖS  354

 

6 HAARAUTUVIEN POLKU­JEN PUU­TAR­HA  356

         6.1 KIELEN  TUOTTAJA JA KULUTTAJA  357

         6.2 PIENI LAUSEOPPI  361

         6.3 PIENI TYYLIOPPI  380

         6.4 KIELEN TIETOINEN LUOMINEN  391

         6.5 PIENI OIKEUSHISTORIA  402

 

7 ILMIÖ JA ASPEKTI   429

         7.1 VAIKEA KYSYMYS  430

         7.2 OIKEUDELLISUUS  436

         7.3 KONFLIKTIT  441

         7.4 VAKINAISET TUOMIOISTUIMET  444

         7.5 MENTALITEETTI  445

         7.6 VIRASTO   446

         7.7 ANNA­LISTI­EN OPPI  452

 

8 KIRJALLISUUSLUETTELO  454

         8.1 PAINAMATTOMAT  LÄH­TEET   455

         8.2 VIRALLISJUL­KAI­SUT  456

         8.3 DOKUMENTTEINA KÄY­TETYT LÄHTEET 461

         8.4 TUTKIMUSKIRJAL­LISUUS  481

 


   ESIPUHE

 

Kun käsikirjoitus menee painoon, tulee tunne, että sitä voisi olla valmis aloitta­maan tutkimus­työn tai kenties jo luonnostelemaan tekstiä. Mutta paperit on kirjoitettu ja opinnäyte on esitettävä.

       Silmäys sisällysluetteloon osoittaa, että tutkimus on rakennettu kirja­vista aineis­ta. Se on poikkitie­teel­linen, koska siinä on käy­tetty täy­teen mää­rään kulttuuri­historian ja oikeusteorian väli­neitä. Meto­dia ei ole saanut valmiina, vaan se  on mittatilaus, koska nämä kak­si ovat kirjoit­ta­jan omia välineitä - ja kolmas­kin,  tuomioistui­mes­sa työs­ken­te­lyn tuoma tieto.

       Hankkeesta on osavastuussa Turun yliopiston kulttuurihistorian lai­tos, etenkin professori Keijo VIR­TANEN, joka on rikoslain 5 luvun 2 ':n tarkoit­tamin ta­voin käskenyt, palkannut, kiusannut ja muu­ten­kin tahal­laan taivuttanut ja vie­tellyt tekijää tutkimuk­seen. Toinen osalli­nen on ollut oikeus­neuvos Martti MIETTI­NEN, entinen kor­keim­man oikeu­den jäsen ja kaiken kulttuurin tuntija. Hän on tahal­laan neuvoil­la, toimil­la ja kehotuk­sil­la edis­tänyt tutkimuksen valmi­sta­mis­ta. ­

       Ilman arvoisia opponentteja, professorei­ta Aulis AARNIOta ja Veikko LITZENiä, tätä tukimusta ei olisi. Virallisen vastaväittä­jän asemas­sa he tulevat tekemään tiettäväksi, millaisia ansioita tut­kimus on vailla. Silti heitä on osoitettava sormel­la. Monitieteelli­sen tutki­muksen tekijä on akateemisessa ympä­ristössä outo lintu - rara avis - jollaiset eivät ole rauhoitettuja. Sekä juristi AAR­NIO että histori­antutkija LITZEN ovat kan­nus­ta­neet ja tuke­neet tavan­omai­sesta dispositiosta poikkeavaa yritys­tä käyttäen samalla sitä kritiikkiä ja ankaruutta, jota sellaiset hankkeet erityis­es­ti kaipaavat.

       Kiitosta on kanavoitava myös taustavaikuttajille. Perhe on suh­tau­tunut kärsi­välli­sesti tähän­kin eksootti­seen sairauteen, keski-iällä raken­nettuun väitöskir­jaan, joka lienee aiheuttanut kauan kestäneen ammat­ti­maisen kirjoittami­sen jälkeenkin epä­miel­lyt­tä­viä yllätyksiä. Kirjoittava ihminen ei yleensäkään ole miellyttävä ilmes­tys, vä­hi­ten väitös­kir­jan tekijä. ­Vai­mo­ni, filosofi­an maisteri Marja Kemp­pi­nen, on kaiken muun avun ja tuen lisäksi käyttä­nyt ammattiluki­jan ja kirjan­kustan­tajan taito­aan myös tässä yh­teydes­sä.

       Olen vaivannut monia henkilöitä sekä yksityisesti että heidän virka­toi­mis­saan ja saanut apua. Keskus­teluyhteys eräisiin kor­keim­man oikeu­den eläkkeellä ja viras­sa oleviin jäseniin on tuottanut tietoja ja täsmen­nyksiä eri kysy­myksiin. Vaikka olen halunnut rajata vielä elävät ja toi­mivat henkilöt tutkimuk­sen reuna-alueille, monin kohdin on ollut turvau­duttava elävään muistiin kysele­mällä vanhim­milta vanhimpia heidän vielä muis­tamiaan asioita.

       Isäni, laamanni Kullervo Kemppinen, on toiminut 40 vuoden koke­muk­sellaan paholaisen asian­aja­jana lukemalla tekstin eri versioita kriitti­sesti, "vastapuolen silmin", kuten asiaan kuuluu. Ystäväni van­kein­hoidon koulutuskes­kuksen johta­ja Aimo Myllylä on tukenut sekä hengessä että toimin.

       Tutkimus on tietokonehidasteinen. Sen kestäessä mikro on ollut kovilla ja koneet kasvaneet niin että tutkimus on saanut suuntaa konei­den mah­dol­li­suuk­sis­ta. Tekstin­kä­sit­te­ly, taulukko­laskenta, graa­fiset esi­tykset ja tietokannat ovat omaa työtä. ­

       Olen nauttinut apurahoitusta Emil Aaltosen Säätiöltä ja Oskar Öf­lundin säätiöl­tä.

       Toimin vuodesta 1975 vuoteen 1991 yhtäjaksoisesti korkeim­man oikeu­den esitte­li­jä­nä, vii­meksi vanhempana oikeussihtee­rinä. Syksyl­lä 1991 aloitin hovioi­keu­denneu­voksena Helsingin hovioi­keudes­sa.

 

       Jukka Kemppinen 15.5.1992


 

1 HISTORIA JA MIELI


 

       1.1 LÄHTÖKOHDAT

    Kuten Celsus määrittelee osuvasti, oikeus on hyvän ja koh­tuul­lisen tai­detta. Oikeus on vakaa ja horjahta­ma­ton halu antaa kullekin se, mikä hänen on. Oikeuden ohjenuo­rat ovat: elää kun­niallisesti, varoa loukkaa­mas­ta toisia, antaa kullekin omansa. Oikeu­dentun­to on tie­toa jumalalli­ses­ta ja inhimillises­tä, käsi­tys oikeasta ja väärästä.[1]

   

    Oikeus määritellään monin tavoin. Oikeudeksi sanotaan sitä, mitä on aina pidetty koh­tuul­lisena ja hyvänä, ja se on luonnon­oi­keutta. Yleiseksi oikeu­deksi sanotaan sitä, mitä kaik­ki tai useimmat ovat eri valtioissa pi­täneet hyödyllisenä. Oikeu­deksi sanotaan meillä myös tuomari­oi­keutta.. Tuoma­rin sanotaan jaka­van oikeutta myös silloin kun hän ratkai­see jutun vää­rin.[2]

   


       Kor­kein oikeus  on säännösten, toi­min­to­jen ja ihmisten historial­linen ­sum­ma. Se on historiassa muut­tuva valtion elin, jolla on suhteessa hallitus­valtaan ja muuhun valtioval­taan autonomia ja suhteessa ihmisiin oikeusjut­tujen ratkaisijana ehdoton auktoriteetti. Vaikka asian­osainen ei hyväksyisi ratkaisuja, ne pannaan täytäntöön.

       Käsitys tuomioistuimesta säännellyn väkivallan eli oikeammin pakko­vallan ­käyt­tä­jä­nä on sinänsä oikea mutta pelkästään tekninen.[3] Väkivaltaa tai sen uhkaa eli pakkovaltaa käyttä­vät myös sairaalat, koulut ja sosiaa­li­toi­mi. Väkivallan eettinen ongelma on sääntelemättömyys ja väkivallan ympärillä alati väijyvä valhe, joka panee autoritaarisen laitoksen keksi­mään ja sepityttä­mään itsestään tari­noita. Käsitystä lain pyhyydestä, jota perustel­tiin Suomessa ainakin 1900-1945 poliittis-ideologisesti, pidettiin yltiöposi­ti­vis­min aikakau­del­la 1930-1970 tarpeetto­ma­na konstruk­tio­na.[4] Vuoden 1970 aikoina taas oltiin havaitsevinaan lainkäy­tön luokkaluonne ja tuomio­istuin­laitoksen rooli ahtaiden luokkaint­ressien väkivaltaisena ylläpitäjänä. Tämä vasemmistolai­nen ajattelutapa perustui ainakin väitteen mukaan ­Karl Marxin ja V.I. Leninin analyysei­hin, ja sen taustalla on Karl Popperin Plato­nis­ta ja Hegelistä johtaman kaavion mukaisesti messi­aani­nen usko tiettyjen luokki­en ja niiden edusta­mien arvojen ylemmyy­teen.[5] Viimein 1980-luvun alusta alkoi esiintyä toisaalta postmodernia ajattelua, joka kiistää kokoavi­en, synteettis­ten näkemysten pätevyyden, ja toisaalta ihmisoi­keusajattelua, joka jälleen kiinnittää huomiota yhteiskun­nallisia institutioita, kuten parlamentaarisen demokratian ja laillisuutta ylläpitä­vän oikeuslaitoksen, periaatteisiin ja sääntöihin.[6]

       Mikään näistä ajatussuunnista ei ole osoittautunut erityisen hyödylli­seksi kon­kreet­tisen tuomioistuimen konkreettista toimintaa selitettäessä. Mikään niistä ei kerro, miten jotkut kysymykset juridisoituvat oikeuden­käynneiksi ja mitä tuomioistuin tarkkaan ottaen, lainsäädän­nön ja perinteit­tensä rajaamana, ratkaisee ja mitä se ei ratkaise. Kussakin ajatus­suunnassa on etevät puolensa mutta yksikään ei herätä dogmaattista kiihkoa tunnus­tautua opin kannattajaksi.

       Sen vuoksi ainoa jäljelle jäävä mahdollisuus on selvittää kirjoituksista ja pape­reista, mitä on todella tapahtunut ja mitä on puhuttu. Tehtävä on selvittää puheen ja tekojen jännitettä ajallisesti muuttuvana ilmiönä. Positivistien olettamusta, että jokin kieli, kuten tuomioistui­mien ratkaisuis­saan käyttämä, olisi yleiskielenä ymmärrettävää ja että kielellisesti peruste­lut olisivat aitoja, ei ole hyväksyttävä. Keskeinen oikeudellinen käsite tai yleinen tuomiois­tuimen fraasi voi osoittau­tua yhtä monikerroksiseksi ja vaikeaselkoi­seksi kuin jokin toinen liturigisen kielenkäytön ilmiö, esimer­kiksi vanhurs­kauttamisoppi tai oppi lopun ajan tapahtumis­ta.

       Tutki­mus­koh­de on Suomen korkein oikeus perustami­ses­ta­aan vuodesta 1918 vuoteen 1990. Tutkimuk­sen peruskysymys on historiankir­joituksen klassinen wie es eigentlich geworden ist, ja siksi tutkimus on historiaa, ei aikaulottuvuuden sivuuttavaa oikeustie­dettä. Kohta kohdalta  pyritään faktojen esittelyn jälkeen kysymään historiallis­ta muutos­ta ja hakemaan sen syitä.

       Käsitys korkeimmasta oikeudesta edellyttää käsitystä yhteis­kun­nasta. Kun tunte­ma­tonta se­li­te­tään epämääräisellä, tulos ei voi olla kiistaton. Se on tulkinta, ei totuus. Tulkintaa mitataan vakuuttavuudella. Tulkitsijan asenteena kriitti­syys on tarpeellinen mutta vaarallinen.[7]

       Jokai­nen oi­keus­juttu on histo­riaa, men­nei­syy­den ta­pah­tu­ma­sar­ja, joka on asetet­tava ny­kyi­syy­den merki­tysyh­tey­teen ja jo­ka vai­kut­taa tu­le­vai­suu­teen. Tuomioistuin pyrkii helpotta­maan nykyisyyden painetta projisoi­malla menneisyyden normeja, ennakkopää­töksiä ja kokemussääntö­jä tulevai­suu­teen.[8] Vaikka laki annetaan noudatettavaksi ja suuntautuu tulevaisuuteen, se rakentuu menneisyydestä ja nykyisyydestä. Lakien esitöissä on vanhas­taan ja viimeksi kuluneina vuosikymmeninä säännönmukaisesti ollut selkeästi historiallinen jakso, joka otsikoidaan "nykyinen tilanne ja asian valmistelu" ja diagnosti­nen osa, jossa tehdään selkoa uudistukseen pää­määristä ja siihen sovellettavista keinoista.

       Lain­käyttö on la­kia toteut­tavaa ja oi­keut­ta luo­vaa. Vuon­na 1992 avio­puo­lisoi­den vel­ka­suh­tei­ta, mak­suväli­neri­koksia, ja ta­kaisin­saantia kon­kurs­si­pe­sään koske­vat tuo­miois­tuinrat­kaisut luovat jo ali­oi­keu­dessa uutta oikeut­ta, koska niitä koske­vat lait ovat uus­ia ja täyt­ty­vät si­säl­löllä vasta, kun niitä toteu­te­taan.

 

 

       1.2 KYSYMYKSENASETTELU

 

On selvitettävä, miten tuomioistuin on vaikuttanut yhteiskuntaan ja yhteis­kunta sitä ympäröivään tuomioistuimeen. Kohtioita on neljä: kor­kein oikeus, suomalaiset ihmiset, hallitusvalta instituuti­oina ­ja hallitus­valtaa kunakin aikana käyttävät ihmiset. Tuomiois­tuin on instituutio samalla tavoin kuin valtioneu­vosto ministeriöineen ja eduskunta. Näillä instituuti­oilla on oma historiansa, jolla on monimut­kainen vaikutus yleiseen histori­aan. Instituution kolonialisoi­vat ihmiset, joiden toiminta on osittain hitaasti muuttuvien materiaalisten rakenteiden ja vielä hitaam­min muuttuvi­en mentaalis­ten rakenteiden määräämää. Yksityisten ihmisten aloitteilla ja teoilla on pieni osan­sa, vaikka juuri lainkäytössä muuan perusdogmeista on tuomarin toimen täydellinen epäpersoona­llisuus. Tuomari on vanhan ranskalaisen iskulauseen mukaan "lain suu". Tuomarissa puhuu laki. Todellisuudessa myös korkeimman oikeuden tuomareiden toiminnassa on persoonallisia piirteitä ja jokin osa itse instituution toiminnasta voidaan osoittaa nimetty­jen henkilöiden tahto­maksi.

       Ins­ti­tuu­ti­on toiminta kohdistuu kansalai­siin, joiden asioita se käsitte­lee ja joiden käyttäyty­mis­tä se pyrkii ohjailemaan. Sekä riita- että rikosasioi­den ratkaisut, ennakko­päätökset ja julkaisemat­to­mat ratkaisut, on tarkoitet­tu muun ohella malliksi vastaisen varalle.

       Tämä kysymyksenasettelu on niin yleinen ja laaja, että siihen ei voi vastata yhdellä tutkimuksella eikä edes usealla tutkielmalla. Vastaus alkaa hahmottua vasta tutkimuspe­rinteen kertyessä. Vaikka avaraa kysymystä, tuomioistuimen ja yhteiskunnan vuorovai­kutussuhteen                   selvit­tämistä ei ole hylättävä, tuloksissa on tyydyttävä aineiston koontiin ja ryhmittelyyn historian aika-akselille ja johtopäätösten ja selitysten esittämiseen erilaisil­le havaituille ilmiöille.

       Kun kohteena ovat tuomioistuimen, oikeastaan Suomen kolmen oikeusasteen kaikki jutut 1918-1990, näiden juttujen oikeudellinen ja historiallinen sisältö, ratkaisujen kielelli­nen kehitys syineen, korkeim­man oikeu­den tuomarit muuhun tuomarikuntaan ja virkakuntaan verrattuina koko tutki­mu­sa­jan­jak­son kulues­sa, ja itse instituu­ti­o eli virasto, on tyydyt­tävä detalji­seli­tyk­siin, alustaviin johtopää­töksiin ja osatotuuk­siin, epävar­moihin yleistyksiin ja problematisointeihin.[9]

       Suomalaisia tuomioistuimia on tutkittu laajasti ja tutkitaan edelleen oikeustieteen piirissä. Prosessioikeudessa käsitellään niiden toimintatapo­ja, oikeuksia ja velvollisuuksia. Valtiosääntöoikeudessa käsitellään niiden järjestysmuodon perusteita. Hallinto-oikeudessa käsitellään tuomioistuinten jäsenten virkamiesoikeudellista asemaa. Mutta ulkopuolinen näkökulma on outo. Juristi näkee tutkimuksensa kohteen juridiikan sisältä ja lähestyy sitä juridiikan keinoin ja käsittein. Historiantutkijan näkökulma on ulkopuoli­nen. Oikeusta­paus on juristille oikeudellinen kysymys ja siihen esitetty vastaus, jossa kiinnostaa lähinnä se, onko vastaus oikea vai ei ja poikke­aako se aikaisemmin annetuista vastauksis­ta. Historiantutkijalle oikeusta­pauksella on myös paino. Yksittäinen ratkaisu tai ratkaisu­jen ryhmä saattaa  olla kiinnostava, vaikka se olisi juridisesti ongelmaton. Sotilaspassin polttajien jutut Helsingin raastuvanoikeudessa 1970-luvun alussa ovat kiinnostavia todisteita aikakauden poliittisista arvoista ja kertovat samalla, miten suhtautuminen auktoriteetteihin oli muuttunut. Oikeustieteessä niille on tuskin sijaa. Jotkut 1930-luvun vekselijutut kiinnostavat juristia kannan­ottoina vekselioikeuden lakkaamiseen ja käännet­tyyn todistustaakkaan, kun taas historioitsija näkee niissä primaariaineistoa kansalaisten velkaantumi­sen selvittämiseksi ­pu­la­kau­delle. Pelkkä velka ei kerro vielä kovin paljon; velan hakeminen tuomioksi ja ulosotto sitä vastoin kertoo.

       Tuomioistuinten toiminta sopisi tutkimusaiheeksi sekä oikeushistoriaan että oikeus­sosiologiaan. Oikeushistoria on kuitenkin perinteisesti keskitty­nyt huomattavasti etäisem­män aikakauden ongelmiin ja oikeussosiologia puolestaan ei tiettävästi ole päässyt pureutumaan tuomioistuinten rakentei­siin tuon tutkimussuunnan kannalta toissijaisessa aikadimensiossa.

       Niinpä tuomioistuinten tutkimustilanne on outo. Tutkimuksia ei ole juuri lainkaan. On kaksi kirjaa, RAUHALAn Keisarillista Suomen senaat­tia koskeva tutkimus, joka on ilmestynyt vuosisadan alussa, ja TYYNILÄn aivan uusi tutkimus samasta aiheesta.[10]  Itsenäisyyden ajan tuomioistuimis­ta ei juridisen kirjallisuuden ohella ole oikeastaan mitään. Jopa historiikke­ja on niukasti eivätkä tuomarit ole liioin tavanneet kirjoittaa muistelmia, joten sekundaarimateriaalikin on hyvin niukkaa. Primaarimateriaali taas on lukkojen takana. Tuomioistuinten arkistoissa on hyvin runsaasti sellaisia oikeusjuttuja koskevia muistioita ja muistiinpanoja, jotka on perinteisesti tulkittu salaisiksi. Niitä ei näytetä kenellekään, paitsi kyseisen tuomioistui­men jäsenille ja virkamiehille.

       Kansainvälisesti tutkimustilanne on hiukan valoisampi, mutta vain hiukan. Saksassa on DÖHRINGin lainkäytön historia. Amerikkalainen DAWSON on kirjoittanut Saksan, Ranskan ja Englannin tuomioistuimista ja tuomareista. Ruotsissa BERGHOLZ on oikeustieteellisessä tutkimukses­saan sivunnut useita historiantutkimuksen kannalta merkittäviä erilliskysy­myksiä.[11] Yhdysvaltojen tuomioistuinlaitoksesta on suhteellisen runsaasti tutkimuksia ja julkaisuja.

       Tutkimustilannetta tekisi mieli verrata kirkon historiaan. Kirkon uusin historia on aika selkeästi teologisen fakkitieteen kirkkohistorian mandaatti­a, mutta sen sijaan kirkon vanhempi historia kuuluu elimellisesti yleiseen historiaan ja sillä on keskeiset yhtymä­kohdat sosiaali- ja taloushistoriaan ja kulttuurihistoriaan. Tuomioistuimia ja niiden harjoittamaa "ortodoksiaa" ei ole huomattu integroida yleiseen historiaan.        Näistä syistä tämä tutkimus on eräin osin umpihankeen hiihtämistä.

       Kor­keimman oi­keu­den vuo­sit­tai­nen jut­tu­mää­rän on vaihdellut 1918-1990 nä­en­näi­ses­ti mel­ko pal­jon. Ratkaistujen juttu­jen kes­kimää­rä´vuodessa on ol­lut noin kolme ja puoli tuhatta, tai tarkasti 3369 ratkais­tua jut­tua vuodessa.

 

Figure 1               KKO - RATKAISTUJEN JUTTUJEN LUKUMÄÄRÄ 1918-1990

 

                                            PITKÄ AIKAVÄLI

 

       Ratkaistujen juttujen muuttuva määrä heijastaa muuttuvia henkilö­re­sursseja  ja vaihtele­vaa jut­tu­jen tarjontaa.

Figure 2               KKO - RATKAISTUJEN JUTTUJEN LUKUMÄÄRÄ

       Rat­kais­tu­jen jut­tu­jen ku­vaa­jas­sa on tuo­miois­tuimen käynnis­tys­vai­heen jälkeen ensim­mäinen pu­dotus 1925. Tuolloin tuo­mioistuin jou­tui tilastoi­maan enemmän rat­kaisematto­mi­a kuin rat­kaistuja jut­tuja. Tilanne koheni, kun käyttöön saa­tiin koko­naista yhdeksän apujä­sen­tä, jolloin tuomarimäärä lähes kaksin­kertaistui.

       Seuraava tilastopiikki johtuu sotavuosista. Vuonna 1942 korkein oikeus ratkaisi kaikkien aikojen ennätysmäärän juttuja, lähes 8 000. Rästipiikki on kuitenkin vähäinen, koska jutut olivat talvisodan aiheutta­mia ja sinänsä rutiinimaisia.[12] Vuodesta 1944 vuoteen 1950 rästijuttujen määrä nousee jälleen yli 5 000 jutun. Tälläkin kertaa syynä ovat sodasta eli alueluovu­tuk­sista ja sotavahin­gois­ta aiheutu­neet ­maan­han­kin­ta- ja sotilas­vam­ma-asiat. Tuoma­rei­den määrää  lisättiin huomatta­vasti niin että korkein oikeus toimi viitenä viisihenkisenä jaostona. ­Vuon­na 1965 jut­tu­ja rat­kais­taan poik­keuk­sellisen vähän, ja kasaantu­vaa rästiä purka­maan otettiin nel­jäs ja­osto ni­mit­tä­mällä ylimää­räi­siä oi­keusneu­voksi­a, joita käytettiin jatkuvasti 1980-luvun puolivä­liin asti.[13]

       Vuosina 1975-1978 rästijut­tujen määrä kasvoi huimaavasti. Jälleen ker­ran ratkai­su oli resurssien väliaikainen lisääminen. Korkeimman oikeu­den historian muuan kysymys on tämän vaihtelun syiden ja taustojen selvittä­minen.

       Lähdettäessä hakemaan vastausta tuomioistuimen tuotoksen määrään ja rakenteeseen on ensin selvitettä­vä lähtökohdat eli resurssit ja juttujen tarjonta. Viimeksi mainittu käy ilmi alempien oikeuksien juttumää­ris­tä. Tarkaste­lua voidaan yksin­ker­taistaa jät­tämällä hovioi­keudet huomiot­ta, koska lähes kaikki alioi­keuk­si­en ratkaise­mat varsinaisasi­at voivat päätyä kor­keim­man oi­keu­den rat­kaista­vik­si.[14]

       Kor­keimman oikeu­den työ­määrään vaikuttavat suuresti myös maa- ja vesioi­keusjutut ja vakuutusasi­at sekä hakemusasiat, kuten armonanomuk­set ja kanslia-asiat, kuten nimitykset. Asutusasi­at tulivat korkeim­paan oikeu­teen omaa reittiään. Sekä 1920-luvulla vuokra-alueiden lunastusta koske­neet asiat. joita nimitetään yli­mal­kai­ses­ti "torppari­vapau­tukseksi", ja 1940-luvulla maanhan­kin­ta­lainsäädännön mu­kai­nen siirto­väen ja rintama­miesten asuttami­nen käsiteltiin paikallisissa lautakunnissa ja  muutok­sen­hakuoi­keus oli rajoi­tet­tu de­tal­ji­kysy­myk­siin. Silti vuokra-alueiden lunasta­minen lisäsi korkeim­man oikeuden työmäärää suuresti, koska itse lunastus­oikeu­desta sai valittaa. Siksi 1920-luvun vuosikirjoissa on runsaas­ti oudon tuntuisia ratkaisuja, joissa Helsingissä toimiva tuomi­oistuin ratkaisee syrjäseudun pikkutilan palstojen sijoituksen ja ottaa kantaa suunniteltu­jen tilojen elinkelpoisuu­teen.

       It­senäi­syy­den ajan alusta tuomiois­tuinten hidas tukehtu­mi­nen näkyy suoraan tilastois­ta.

 

Figure 3               ALIOIKEUKSIEN JUTTUMÄÄRÄT

                                   ERITYISEN KOVIA AIKOJA

 

       Rikosasi­oiden kuvaaja on huo­miota­herät­tävä, ja sen syy on yksi­käsit­teinen: kieltola­ki. Alioikeuk­sien käsittelemistä rikosasioista oli 1920-luvulla jopa 90 pro­senttia kielto­la­kirikosta tai ­juo­pu­musta koskevia sakko­juttuja. Rangaistus­määrä­ysme­nettely siirsi suuren määrän baga­telliasioita kansliaan. Samaan aikaan luovuttiin lainhuuto-, kiinnitys- ja holhousa­si­oi­den pa­kollises­ta käsitte­lystä käräjillä, jolloin alioikeuksien tilastot kaunis­tui­vat.

Figure 4               RIKOASIOITA 100 000 ASUKASTA KOHTI RAASTUVANOIKEUKSISSA

Figure 5               RIITA-ASIOITA 100 000 ASUKASTA KOHTI KIHLAKUNNANOIKEUKSISSA

Figure 6                KKO - LAINKÄYTTÖ SOTAVUOSINA

       So­ta­vuosina ali­oi­keudet ku­tis­tui­vat ko­koon. Se­litys ei ole sota- ja kent­tä­oi­keuk­sis­sa, kos­ka nii­den jut­tumäärät olivat suhteellisen vaatimat­tomia rauhanajan alioikeuksien juttumääriin verrattuna. Oikeutta kerta kaikkiaan la­kat­tiin käymästä ja tuomioistuintoi­minta osoittautui rau­hanajan organi­saatioksi. Lisäksi Suomi muuttui poikkeuslainsäädän­nön, kuten sotatilalain ja tasavallan suojelulain nojalla hallintovaltioksi, jossa myös hallinnollisten riita-asioiden määrä ja merkitys vähenivät samalla tavalla kuin eduskun­nan työmäärä. Jat­koso­dan pitkinä rauhallisi­na jaksoina suuri osa niistä kysy­myk­sistä, jotka normaali­olois­sa aiheutti­vat oikeuden­käynte­jä, ratkaistiin hallinnolli­sesti tai sitten viranomaisme­nettelyyn turvautu­matta - myös perintö- ja testamenttijut­tujen määrä oli vähäinen.­ Muutok­sen­ha­ku­oikeutta kor­keim­paan oi­keu­teen oli rajoitettu poikkeus­lailla. Vieläpä normaa­liolois­sa ti­las­tot täyt­tä­vät velkomu­sasiat olivat ajoittain kokonaan poissa tuomi­ois­tui­mista, koska velallisille ja vuokra­laisille oli myönnet­ty lail­la morato­ri­oita.[15]

       Sotien jälkeen vaikeat huo­neenvuokra-asiat eivät tulleet tuo­mioistui­miin, koska vuokra­sään­nöste­lyn voi­massa ollessa vuo­kran määrää, vuokra­suh­detta ja vuokra­suhteen syntymistä ja purkamista ­kos­ke­vat asiat ­rat­kais­tiin kunnalli­sissa huo­neen­vuokralau­ta­kun­nis­sa - toisin kuin vuodesta 1973 alkaen, jolloin alioikeuksiin perustettiin erityisiä maallikkojen asiatunte­musta käyt­täviä asunto-oikeuksia ja hovioi­keuk­siin huoneenvuo­krajaostot.

       Rikos- ja riita-asioiden suhteellisen osuuden vaihtelu alioikeuksissa heijastaa hakemus­lainkäytön kehitystä eli kansliamenettelyn, maksa­mis- ja rangaistus­määräysten käyt­töön­ot­toa, mutta silti rikos­asioiden piikit ovat hyvin selviä: kieltolaki, sodan päät­tymisen jälkeiset säännöstelyri­kokset eli musta pörssi ja li­säänty­nyt vä­kivalta­rikolli­suus, sekä vuoden 1965 ja vuoden 1975 pyl­väis­sä lii­kenne­ri­kok­set. Puh­taat velko­mukset näky­vät kovin sel­västi alioi­keus­ti­las­tois­ta. Rii­ta-asi­oi­den mää­rä kohoaa nii­den muka­na, ja 1930-luvun pulakausi näkyy tilas­tos­sa dramaat­ti­sesti. Kovana vuonna 1930 melkein puo­let alioi­keu­ksien jutuista oli vek­seliasi­oi­ta.

Figure 7               VELKAA JA KORVAUSTA KOSKEVIEN JUTTUJEN MÄÄRÄT KOVINA VUOSINA ALIOIKEUKSISSA

       Kor­keimman oikeu­den ja alioi­keuksien ­jut­tu­mää­rien vertaami­ses­sa on otettava huomi­oon vii­ve. Ali­oikeuden ratkaisusta korkeimman oikeuden ratkaisuun kestää hyvässä tilanteessa kaksi vuotta, mutta on ollut aikoja, jolloin lainvoimaisen ratkaisun saamiseen on kulunut viisi, jopa seitsemän vuotta jutun vireille panemisesta.[16]

       Muutoksenhakutiestä huolimatta alioikeuksien, hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden juttumää­ri­en kuvaajat ovat todellisuudessa yhteismi­tat­tomia. Alioikeuksien pylväät heijasta­vat välittömästi oikeuselä­män ja yhteiskun­nan muutoksia sotineen ja kriisei­neen. Korkeimman oikeuden murtoviiva heijastaa toista todelli­suutta. Korkeim­paan oikeuteen eivät missään tapauk­sessa päädy ne jutut, jollaisia alioikeuksissa on paljon. Päin vastoin, tilastollisesti suuret ryhmät muodostuvat rutiiniasioista, joissa ei haeta muutosta. Myöskään juttujen suuruus ei heijasta niiden merkittävyyt­tä korkeim­man oikeuden kannalta. Asiakirjojen laajuuden mukaan arvioi­den suuria ovat usein hyvin tavanomaiset rikossarjat tai pelkästään sotkui­set velkomu­sasiat, jotka ovat oikeudellisesti kuitenkin ongelmattomia. Sitä vastoin jutun viipyminen alioikeudessa korreloi positiivi­sesti. Jos juttu on alioikeu­dessa käsiteltävänä useita kertoja ja se ratkaistaan yli vuoden kuluttua vireille tulemisestaan, se saattaa olla asia, jossa mennään ja päästään korkeim­paan oikeuteen.

       Tuomioistuimen toiminta voi heijastaa kolmea hyvin erilaista toiminta­mallia. Alioikeus­ta­sol­la ratkaisu­toiminta on olennaisesti re­dundanttia ja reduktio­nistista. Redun­danssi on informaati­ote­orian termi. Entropia, ter­mo­dy­namiikas­ta informaa­ti­ote­oriaan lainattu sana tar­koittaa suljetun järjestel­män pyrkimys­tä suurimpaan mah­dol­li­seen epäjär­jes­tykseen; ympäristöstä poikkeava lämpöti­la ta­saantuu; virittyneisyys katoaa. Kielelli­ses­sä järjestel­mässä entropia vähentää viestin tajutta­vuut­ta. Redundanssia on esimerkiksi viestin reiteroi­tuminen. Kielessä redundantte­ja ovat merkit, jotka eivät ole välttämättömiä viestin ymmärtämiseksi. Yleiskie­lessä redundanssilla tarkoitetaan usein toistoa ja sinänsä tar­peettomia ilmaisuja. Redun­danssi on kuitenkin entro­pian vihollinen ja viestin välitty­misen välttä­mätön ehto.

       Jos vaikkapa tietokoneohjelman virhe aiheuttaisi tekstiin säännöllisiä virheitä, esimerkik­si sivuuttai­si ä- ja ö-kirjaimet, teksti olisi silti luettavis­sa. Jos tekstis­tä poistet­taisiin satunnai­sesti mielivaltaisia kir­jainryhmiä, se olisi käsitettävää arvion mukaan puolel­la kirjain­merk­kimäärällä. Samalla tavalla ihminen ym­märtää ympäristö­meluun välillä hukkuvaa puhetta tai pätkivää radiolähetystä.

       Alioikeuksien työtä ja toimintaa ei siksi pidä väittää mekaniiseksi eikä tautologisek­si. Jutut ovat vuosikymmenestä toiseen suurelta osin samanlai­sia ja ne ratkaistaan samankaltaisin kaavoin. Alioikeuden tehtävä on kuitenkin pitää oikeuden kanavaa auki, sillä tuomioistuin, joka ratkaisisi vain erikoisia juttuja erikoisesti, ei olisi oikeusyhteisön ymmärrettävissä.

       Reduktionismi puolestaan tarkoittaa esimerkiksi husser­lilaisessa feno­menologias­sa maailman näkemistä ilmiönä, jonka merkitys on ihmisen tajuttavissa redusoi­malla eli jättämällä huomiot­ta eksistenssikysymys. Maailmaa tar­kastellaan olemassaolon - Sein - tai merkityksen - Sinn - kannalta redusoimalla eli poistamalla jompikumpi. Tieteenteori­an vulgaari­perinteessä reduktionismia on ajoittain käytetty peittele­mättömästi hauk­kumasana­na väitettäessä, että joku yrittää palauttaa ilmiöt niihin tai näihin perusilmiöi­hin, selittää kanan tutkimalla kananmunaa. Esi­merkiksi marksis­mi-leninismi on nähty kielelli­senä jär­jestel­mänä, jossa hyvin useat ilmiöt johdetaan teorian hahmotta­mista perusperiaat­teista. Samalla tavalla vanha käsitelainoppi käsitti rakentavansa oikeustie­teestä syllogistista käsitepyra­midia. Taustaihanteena oli geometrian aksiomaattinen järjestelmä. [17]                    Alioikeus redusoi suuren osan jutuistaan yksinkertai­siin oikeudelli­siin periaattei­siin ja sääntöihin. Sellaisia jut­tuja ei esiinnykään erityisen usein, joiden ratkaise­mi­nen ei onnistuisi hyvin omaksutuin siviilioikeuden, rikosoikeuden ja prosessi­oi­keuden peruskurssitiedoin.

       Reaktio on hiukan enemmän kuin reduktio. Alioikeudet ja hovioikeu­det esimer­kik­si reagoivat sekä lakien että oikeudellisen ilmapiirin muutok­siin. Muutokset eivät aina perustu koviin fak­toihin. Mittarit osoittavat, että kun esimerkiksi liikennejuo­pumus saa poik­keuksellista julkisuutta, rangais­tustaso kovenee, tai kun rikosoikeudel­listen katso­musten muutos lyödään lukkoon lainmuutoksella ja tavoit­teet ilmaistaan hallituk­sen esityksen peruste­luissa, esimerkiksi  ­omai­suus­ri­kosten rangais­tustaso laskee verrattu­na väkivaltari­koksiin.[18]

       Oikeuskulttuuri muuttuu reaktioin. Muutos, esimerkiksi kulut­ta­jan edun korosta­mi­nen, lähtee yksittäisistä ajattelijoista, saavuttaa poliittista kanna­tusta ja puhkeaa laik­si tai välittömästi oikeuskäytännön muuttumi­sek­si. Kulttuu­rinmuutos saattaa myös näkyä jo ennen lain säätämis­tä. Oikeus­toi­mi­lain vuonna 1982 muutetun 36 ':n nojalla so­pimuksia voidaan yleisesti koh­tuullis­taa. Korkein oikeus oli ryhtynyt kohtuulli­s­tamaan sopimuksia jo joitakin vuosia aikai­sem­min ja kiertoteitse se oli päässyt useissa tapauksissa samaan tulokseen esimerkiksi 1930-luvun pulakauden oloissa ja sotien jälkeisen rahan arvon nopean alenemisen aiheuttamissa tilanteissa. Siitä huolimatta korkein oikeus ja tiedemie­het olivat pitävinään pääsääntönä sopimusten sitovuutta ja muuttamattomuutta Lainmuu­tok­sella osittain siunat­tiin tapahtu­nut tosiasia, osittain annettiin tuomiois­tui­mil­le valtuus menetel­lä tavalla, jonka ne olivat jo omaksuneet erikoisti­lanteissa. [19]

       ­So­pi­mustasa­pai­non ajatus oli sekä anglosaksisessa oikeus­kulttuu­ris­sa että skandi­naavisessa kirjallisuu­des­sa tunnustettu jo 1940-luvulla. Sopi­musta ei tullut tulkita irral­laan sen tarkoi­tuksesta, vaan tulkinnassa oli otettava huomioon myös taloudel­linen todelli­suus ja sopijapuolten talou­delliset ja kulttuuriset voimasuhteet. Kahden asiallisen kauppi­aan sopimus­ta luetaan toisin kuin suurkauppiaan ja "pienen ihmi­sen" tekemää. Kult­tuurinmuu­tos oli toteutunut oikeus­käytännössä kaikissa oikeusas­teissa 1980-luvun alussa. Muutos oli helppo, koska ajattelutapa ei poikennut ratkaisevasti vanhasta kristillis-humanistisesta heikomman osapuolen suojaamisen periaatteesta.[20]

       Etenkin ruotsalaisessa siviilioikeudessa tähdennettiin riskinjaon periaa­tetta. Vahinko­tilanteessa on järkevää ottaa vakiintuneiden periaatteiden, kuten tuottamuksen ohella huomi­oon osapuol­ten mahdollisuus saada korvausta vahingosta esimerkiksi va­kuutuksen johosta. [21]

       Oikeuskulttuurin ilmiöt ovat aina kaksisuuntaisia. Jo­kin - äänekkään väes­tönosan mentali­teetti, poliittiset ilmiöt, talou­delliset ilmiöt, uudet ajatusrakennel­mat - vaikuttaa lain­säädän­töön ja oikeuskäy­täntöön. Nämä puolestaan vaikuttavat men­taliteet­tiin. Siksi  oikeudel­lista perinnettä, esimerkiksi suh­tautumista perusteetto­man edun palauttamiseen tai työnteki­jän irtisanomissuo­jaan, ei voi selittää oikeus­kulttuurin muutoksel­la. Selittä­jä ja selitettävä ovat vaihdannaisia.

       Uusi laki on vanhan kielikuvan mukaan "kansan tahto". Sitä se on useimmiten vain teknisesti. Lain historiallisuus on vaikea teoreettinen ongelma. Vaikka otaksuttaisiin, että asianmukaisesti valmistellun, kansan­edustuslaitoksen säätämän lain sisältö vastaisi "kansan tahtoa" antamisensa aikana, miten käy, kun olot muuttuvat mutta laki ei? Oikeudenkäymiskaa­ri, maakaari ja kauppakaari, kaikki alkujaan vuodelta 1734, kon­kurs­si­sään­tö (1869) ja osakeyh­ti­öla­ki (1895) myönnettiin jo ennen toista maailman­sotaa vanhentu­neiksi ja asunto-osakeyhti­ölaki (1926) sotien jälkeen muuttunei­ta oloja täysin vastaamatto­maksi. Kauppalaki puuttui tykkänään ja irtaimen kaupan konflikte­ja ratkais­tes­saan tutkijat suosittivat Ruotsin vuoden 1906 kauppalain säätelyä ja se omaksuttiin oikeus­käytännössä sangen pitkälle eräin poikkeuksin.[22]

       "Kan­san" sijasta voisi otaksua, että lakien muutta­mis­ta olisivat ajaneet intressi­piirit, kuten luotonantajat ja velkakaupan harjoitta­jat, osak­keen­omistajat ja asukkaat.

       Käytännössä nämä lait olivat useiden muiden ohella oikeusministeriön lainval­miste­luosaston uudistettavien luetteloissa ja niiden uudistustyötä tehtiin koko itsenäisyyden aika. Monistettuja ja painettuja selvityksiä ja mietintöjä on koko joukko.

       Lakitekstin pakottaa valmiiksi "poliittinen tahto", joka puolestaan riippuu eturyh­mi­en painostuksesta eli lobbaamisesta, julkisuuden paineesta ja käytettävissä olevista resurs­seis­ta. Suomes­sa on yleisesti ollut puutetta sekä taloudellisista että henkilöresurs­seista.

       Regulointi on sääntelyä, joka kuuluu perustuslain mu­kaan eduskunnal­le ja toissijai­sesti valtioneuvostolle, mutta todellisuudessa sitä harjoittavat myös tuomio­istuimet. Tuomio­is­tuin reagoi yksittäi­sen ilmiön sijasta ongelma­ryhmään ja luo ratkaisutoiminnan puitteet. Osakeyhtiöla­ki, asunto-osakeyh­tiölaki ja sopimusoikeudel­li­set normit eivät riittäneet estämään grynderiraken­tami­sen epäkohtia sotien jäl­keises­sä tilan­teessa. Korkein oikeus raken­si useilla prejudikaa­teilla "grynderi­oikeuden" ja loi grynderi­vas­tuun ilman kirjoite­tun lain tukea. Vahin­gonkorvausoikeu­dessa niin sanottu ankara, tuottamuk­sesta riippumaton vastuu on ollut suurin osin oikeus­käytännön luomaa ja selvästi tietoista regulointia. Alkujaan eräät vaarallisina pide­tyt toiminnat  aiheuttivat harjoitta­jal­leen lain nojalla vastuun myös tilanteissa, jossa vahingon aihe­uttajan viaksi ei jäänyt mitään varomatto­muutta eikä laiminlyön­tiä. Tällai­nen vastuu lii­tettiin muun muassa rautatielii­kenteen harjoittami­seen ja sähkö­laitoksen ylläpitä­miseen. Jos veturin piipusta lentänyt kipinä aiheuttaa tulipalon, rautatiet vastaa­vat vahingoista. Jos puu kaatuu myrs­kyssä sähkölinjalle ja joku saa surmansa maassa makaa­vista johtimista, sähkölaitos on vas­tuussa. Tätä vastuun tyyppiä, vaarantamisvastuuta, on laajennettu tietoisesti reguloi­den.

       Kun reduktionismi lankeaa luonnostaan alioikeuksille, hovioikeuksilla on puoles­taan hyvä tilaisuus harjoittaa reaktiivista lainkäyttöä. Regulointi on suureksi osaksi korkeim­man oikeuden tehtävä. Nämä kolme hierarkiata­soa sopivat myös tuomareihin ja selittävät, miksi eräät tuomari­tyypit menestyvät tietynlaisissa tehtävissä mutta osoittautu­vat taas muissa keskin­ker­tai­siksi.

       Eräs tuomari­tyyp­pi kokee täyttä­neen­sä velvolli­suu­ten­sa seuraamalla mahdolli­simman tiukasti lain kir­jainta ja tuomiois­tuimen­sa perinnettä. Reduktio­nismi edellyttää suurta huolelli­suutta ja uutteruut­ta, jotka ovat tuomarin hyveitä. Reaktiivi­suus liittyy osittain tuoma­rin temperamenttiin. Eräät tuomarit ovat toisia halukkaam­pia "vas­taamaan ajan haastei­siin" ja kilpai­lemaan itsensä, toisten ja lainsäätäjän kanssa. Reguloin­ti asettaa harjoitta­jalleen korke­at tiedolliset ja taidolliset vaatimuk­set. Silti juuri korkeim­man oikeuden piirissä on aina ollut tuomareita, jotka ovat ratkaisu­toiminnassaan seuranneet vakaumus­taan lain oikeasta suuntaa­mi­sesta. Joissakin tapauksis­sa tällainen avantgardismi saa kannatusta. Joskus kysymyksessä on tietoi­nen läpimurto, kuten 1950-luvun alussa esineoikeu­dessa jakolain tultua voimaan. Kiinteis­tön määräalan oikeudellista luonnet­ta koskevat pohdinnat pyyhkäistiin oikeuskäytän­nössä jokseenkin nopeasti syrjään. Samalla tavalla korkein oikeus toteutti analyytik­kojen perustele­man käsitekim­pun hajoittamisen erilliskysymyk­siksi monissa 1950-luvun kuolinpesää sivun­neissa ratkai­suissaan. Kuolin­pesän oikeudellinen luonne ja se kysymys, onko pesä mahdollisesti yhtiöön verrattava oikeushenkilö, ratkaistiin ottamalla kanta kuolinpesän velvol­lisuuteen ja oikeuteen saada lainhuuto kiinteään omaisuuteen, perintöosuuden luovuttami­sesta, perinnös­täluopumi­sesta ja alaikäisen edustuksesta. Samalla tavalla korkein oikeus hahmotti ja toteutti grynderi­vastuun yhteiskunnallisen epäkohdan kanavoi­duttua lainsäädännön puutteelli­suuden johdonmukaiseksi hyväksikäytöksi 1950-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa.

       Oikeustapausten ja korkeimman oikeuden antamien lausuntojen analysointi näyttää osoittavan, että reguloinnin suuret aikakaudet olivat 1920-luvun ensimmäinen puoli­kas, 1930-luvun loppupuoli, 1950-luvun loppu­puoli, 1960-luvun loppu ja 1970-luvun loppu. Tämän hetken suunta on laskeva, perinnäiseen pitäytyvä. Reguloinnin aikakaudet näyttävät olevan samat kuin vuosisadan taloudelliset nousukaudet. Reaktiivisia vaiheita näyttävät olevan aikakaudet 1930-1935 ja 1955-1960 sekä 1970-1975.

       Juttujen määrissä ja jutturuuhkissa on havaittavissa samansuuntaisuutta tämän periodi­soinnin kanssa.

 

       1.3 HISTORIAN KUVASTIN

 

Lait ovat teks­teinä ja mielle­komplekseina, joita tuo­mio­istuimet, lakimie­het ja kan­sa­lai­set so­velta­vat, kan­sa­kun­nan kuva. Emme osaa lukea tuota kuvaa ellei meillä ei ole, mihin ver­ra­ta sitä. Histo­ria hahmot­taa ilmiöiden ajalli­sen sarjan menneisyydestä ­ny­kyhet­keen ja tule­vai­suu­teen.

       Historiantutkijan kertomus aiheestaan, kuten korkeim­masta oikeu­desta, on perusteltu kuvitelma, koska tut­ki­ja jou­tuu rekonst­ruoi­maan  tapahtumiin juonen ja mielen. Sana "kuvitelma" ei tarkoita, että kuva ei perustuisi tosiasioihin. Se tarkoit­taa, että kuva perustuu muuhunkin kuin tosiasioihin. Nykyhet­ken ymmärtäminen historian läpi ei ole sanan positivistisessa mielessä tie­teel­listä, mutta se on tiedollista.

       Kun kysytään, miksi tuomioistuin toimii tietyllä taval­la, vas­tausta on haettava ensin laista. Tuomiois­tuin tekee rat­kaisunsa ­lain mu­kai­sesti eli hyväksy­tyn oikeuskäsityk­sen no­jal­la. Tuo käsitys sisältää lakitekstien lisäksi joukon itses­tään­selvyyksiä, kuten opit lakien voimassa­olosta, ja joukon piileviä taustaoletuk­sia ja ideologisia sitoumuksia, kuten käsityksiä todistei­den sitovuu­desta, ihmisen tahdon ja toiminnan suhteesta ja syy-yhteydestä.

       Perinteinen oikeushistoria kohtaa rajansa, kun ryhdy­tään hah­motta­maan, mikä jossain määri­tellys­sä tilanteessa on oi­keu­del­lista ja mikä ei: mikä vuoden 1905 suur­la­kossa ja vuoden 1906 eduskuntareformissa oli juridiik­kaa ja mikä politiik­kaa? Mikä historialli­nen sisältö oli vuoden 1918 poikkeuslain­sää­dän­nöl­lä ja oikeudenkäytöl­lä? Tuohon poik­keuslainsää­dän­töön kuu­luu mm. 22.7.1918 annettu laki kor­keim­mas­ta oikeu­des­ta. Miten oi­keu­den­käytössä näkyvät torpparivapau­tus, kieltolaki, 1930-luvun la­ma­kau­si ja nousukausi, sota ja sodan jäl­kei­nen pu­la­? Miten sodan seuraukset näkyvät oikeus­käytän­nössä? Esiintyykö lain­käytössä nyt post‑struktura­lismin ha­vait­semaa arvojen ja ar­vi­oi­mis­pe­rus­teiden pirs­tou­tu­mista?

       Kulttuurihistoria problematisoi oi­keu­den itsestäänselvyyksiä. Laki­mies tie­tää, mikä on hänen alaan­sa. Kulttuurihis­torioit­sija ei tiedä sitä. Oman tai vie­raan val­ti­on sotilaan ampumi­nen voi olla kansainvä­lisen oikeuden tunnustama so­ta­toi­mi, jonka tekijä jää rankaisemat­ta, ­hal­lin­to­toi­mi sotavä­en järjestyssäännön sallima­na teloittami­sena taistelus­sa, täy­tän­töönpanoa tuomittua teloi­tet­taessa tai ri­ko­s, jos ammuttu on antautunut vanki. Vaikka am­pu­mi­sel­la on am­mu­tul­le yksiselitteinen si­säl­tö, tapahtu­man kie­lel­lis­tä­mi­sel­lä taisteluksi, ka­ha­kaksi, väli­koh­taukseksi, pak­kotoi­mek­si, terrori-iskuksi, mur­hak­si tai te­loi­tuk­seksi on huo­mat­tava mer­ki­tys. Valta on sillä, joka määrää diskurssin. Tämän tyyppi­nen valta, ilmiöi­den kielellinen kiinnittämi­nen juridisiksi, kuuluu perin­teisesti tuomiois­tui­melle.

       Normin sisältö on oikeudellinen kysymys. Normin sisäl­lön muuttu­minen on historial­linen kysymy­s. Juristi pitää kor­keinta oi­keutta totuu­den indeksi­nä. Se mitä korkein oikeus päättää, on totta ja oikein. Teoreettisesti tämä ei pidä paikkaansa. Aineelli­seen totuuteen pääsemisen saattaa estää puutteellinen todistelu tai oikeuden­käyntiasetelma esimerkiksi tilanteessa, jossa syytetty hakee muutosta ja korkeim­man oikeuden mielestä häntä olisikin rangaistava törkeäm­mäs­tä rikokses­ta; sellaista muutosta ei saa tehdä reformatio in peius -kiellon johdosta. ­Kor­keimman oikeu­den ratkai­su on lopulli­nen, mutta siitä ei johdu, että se olisi oike­akin.

                      Mentaalihistorian päämääränä on tavoittaa ja kartoittaa ihmisryh­mi­en mieltä. Kartta on par­haassakin tapauksessa karkea, mutta kansainväli­nen tutkimus on saanut otteen suurten kansan­ryhmien mentali­teetin muutoksis­ta esimerkiksi suhtautumi­sessa kuole­maan, tuskalliseen rangais­tukseen tai seksuaalisuuteen.[23] Historiallisesti poikkileikkauk­senomainen, ajallisesti pysäytetty ammattiryhmitty­män asennetutkimus on vakiintunut sosiologi­assa ja sosiaalipsykologi­assa.

       Mentaalihistorian olennainen pyrkimys on tavoittaa hen­ki­löiden kielen ja toimimi­sen maailma ja tuon maailman hahmotta­mi­sen apu­välineet ajassa. Jos esimerkik­si useeriston isänmaallisuutta tutkittaisiin haastattele­malla nykyisiä upseereita, tutkimus voisi käyttää luontevasti sosiaalipsyko­logian mene­telmiä. Jos tutkimus pyrkisi selvittämään upseereit­ten isän­maallisuut­ta 1918-1990, se olisi historiaa, nykyisin luultavasti juuri mentaalihis­tori­aa, koska käsitteellisesti hyvin epäselvän ja historiallisesti monin tavoin ehdollisen "isänmaallisuuden" kielelliset ilmentymät eivät olisi aatehistori­allisesti kovin kiinnosta­via. Pappien suhtautuminen raittiu­teen voisi olla käytännöllisen teologian alaan kuuluva tutki­mus, mutta siitä voisi tulla myös mentaalihistoriaa, jos raittiuden käsite onnistuttai­siin operationalisoi­maan suhteessa reaalisiin päämääriin ja intresseihin.[24]

       Suomalaisen tuomioistuimen tutkimuksessa mentaalihistoriallinen ­metodi olisi ilmeisen käyttö­kelpoinen selkeissä osakysymyksissä, esimer­kiksi suhtautumises­sa kuolemanran­gaistukseen tai pakkokastrointiin. Historialli­sen muutoksen kuva jäisi valjuksi, koska tämän tyyppisten kysymys­ten kanssa joutuu tekemisiin yleensä vain tuomarikunta, ja sen menettelyn määrää laki eivätkä asenteet.

       Suomalaisen tuomioistuimen historiallinen, muuttuva kuva on hahmo­tetta­va primaarima­teriaalista käsin eli tuomioistuimen päätöksistä ja sen jäsenten muista kirjoituksista. Kuvaa on täydennettä­vä tutkimuksella, joka antaa tietoa tuomarei­den käsityksistä itsestään ja ammatistaan. Tällainen tutkimus on kohdistettu tuomarikulttuu­riin, tuomarie­tikettiin, tuomaripe­rinteeseen ja etenkin tuomareiden erikoiskieleen.

       ­Tut­ki­muk­ses­sa on pyrittävä ver­taa­maan sitä, mitä korkeim­man oikeu­den toimin­nas­ta ja tehtä­vistä on säädetty, määrät­ty ja päätetty, siihen mitä todel­lisuu­des­sa on tapahtunut.

       Ulkoa päin tarkasteltuna ajattelu- ja toimintata­vat ovat alakult­tuuria, tuomarikult­tuuria. Si­sältä päin, syventyen tarkasteltu­na ne ovat tuomarin mentali­tee­ttia. Nykyajassa tarkastellen satunnaiset erot peittävät lai­na­laisuu­det näkyvis­tä. Pitkän ajan kuluessa käy ilmi, mikä on py­syvää ja mikä vaih­televaa ja satunnaista. Vähän on pysy­vää, mutta ilmiöitten muuttumisen rytmit vaihtele­vat. Eräitä asioita luullaan muuttumat­tomiksi, kuten esimerkiksi tuomarin puolueet­to­muutta ja tasapuoli­suut­ta. Eräät ilmiöt muut­tuvat, ku­ten esi­mer­kiksi kir­joittamista­vat ja perustelu­tekniik­ka. Eräitten muu­tosten mittaami­nen käy tietyin varauksin päinsä, kuten tuomari­kunnan sisäisen arvojärjes­tyksen ja tuloraken­teen selvittämi­nen. Eräitten muu­tosten, kuten tuomarin­viran arvostuk­sen mittaaminen vaatisi yh­teiskunta­tieteellistä metodia ja muutosten johtamista lähteistä välillises­ti.

       Korkeimmalla oikeudella on oma historiansa. Kun tämä eri­tyinen his­toria suhteute­taan yleiseen eli siihen, mitä maassa tapahtuu, tuloksena on eräs kuva yhteiskun­nas­ta.   

       Mentaalihistoria ei ole henkilöiden motiivien arvailua eikä persoonat­tomien aatteiden eikä oppien esittelyä. ­Se on historiallista selittämis­tä, joka ottaa huomi­oon myös sel­laiset toi­minta- ja ajatus­tottumukset, joita ei ehkä ole pantu paperil­le ja joita asianomaiset henkilöt eivät kenties milloin­kaan ole tulleet tietoisesti pohtineeksi. Mentaliteetti joka on FEBVREn onnistu­neen määrittelyn mukaan "henkinen työkalupakki", l'outillage mental, tarkoittaa välineitä, jotka ovat työssä välttämättömiä, mutta jotka on tapaa korjata pois työn valmistuttua. Niiden käyttö tunnetaan jäljistä. Suomen korkeimman oikeuden historiassa luonteenomainen ja tämän tutkimuksen kannalta keskeinen ilmiö on ratkaisu­jen niukka perusteleminen, ajoittain perustelematta jättäminen. Tätä ongelmaa tuonnem­pana käsiteltäessä korkeimman oikeuden kirjoitustapoja on verrattu Ruotsin ja Saksan perinteisiin. Poikkeaminen tästä perinteestä sattuu ajallisesti tämä vuosisa­dan alkuun ja ilmiön selitykseksi esitetään sortokausi. Tuomareiden varovaisuus, heidän ilmaisunsa niukkuus, heidän sisäisen kulttuurinsa lujuus ja luoksepääsemättömyys asetetaan sorto­kauden poliittisen oikeus­taistelun yhteyteen ja osoittautuu siten suomalaisen legalismin kääntöpuo­leksi. Aikana jolloin poliittista taistelua käytiin tuomioistuimissa ja tuomi­oistuinten viroista, mahdollisimman tiukka pureutuminen perinteisiin muotoihin eli "ikivanhaan lakiin" oli poliittinen välttämättömyys - joka tavalla tai toisella hirtti kiinni.[25]

       Näin päästään vastaamaan konkreettisiin kysy­myk­siin, kuten siihen, miksi korkein oikeus ratkaisee nykyisin niin pal­jon kon­kurssiasioita ja niin vähän rakennus­urak­kaa koskevia, miksi se ratkaisi 1960-luvulla runsaasti avi­opuolisoiden omaisuus- ja velka­suhteita koskevia juttuja, 1950-luvulla niin paljon kiinteistöä ja kuolleen jäämistöä  koskevia riita-asioita, vuonna 1940  tapaturma­va­kuutusta koskevia asioita ja 1930 vahingonkor­vausta koskevia; mik­si tuoma­reik­si nimite­tään tiettyjä ominai­suuk­sia ja koke­muk­sia omaavia henkilöi­tä;  miksi korkeimman oikeuden tuoma­reissa ei ole monta, joilla olisi tietoja elinkeino­elä­mästä tai järjes­töistä, puo­luepoli­tiikas­ta tai valtionhal­linnos­ta, rahamaail­mas­ta tai ri­kollisista.

       So­siaalinen todellisuus on ha­vainnoita­vissa il­maustensa kaut­ta kuten Norbert Elias tähdentää.[26] Länsi­maiset kor­keakulttuurit toimi­vat tuntei­den varassa, mutta eivät tuntei­den välittömien il­maisujen, vaan nii­den manipu­loinnin ja hillit­semisen. Se on aito hovimies, joka osaa käyttää tunteiden kieltä lanke­amatta itse niiden an­saan.

       Hovin ympärille keskittyneessä 1600-luvun ja 1700-luvun Ranskassa mo­ralismi (Mon­taigne, La Roche­foucauld, La Bruyère) ja "filoso­fia (Montes­quieu, Rousse­au, Diderot, d'Alem­bert, Voltaire) oli yhteis­kunnal­linen ilmiö. Taistelussa pai­kasta au­ringossa aseina olivat sanat ja tavat, eli tietty suo­sittu mentaliteetti. Raha ei ollut ainoa pää­oma. Myös si­vistynei­syys eli kulttuuri oli rahan ve­roista pää­omaa, jota pys­tyi kartuttamaan ja jonka voi menet­tää.

       Pierre Bourdieu jatkoi Eliasin työtä ja ko­rot­ti "dis­tinktion" ja ratkai­sun teke­mi­sen eli maun määräämisen (juge­ment) sosi­aalisen kilpailun keskei­silmiöksi. Bourdieun "juge­ment" tarkoittaa sanan­mukai­sesti tuomiota.[27]

       Tuomioistuin on elin, jolla on sama sosiaalinen tehtävä kuin yhteis­kunnan eliitillä, määrätä maku. Bourdieun mukaan kak­si hallitsevaa ylintä luokkaa, vanha ja uusi, paaluttavat kul­loinkin progressiivisek­si päätetyn maun alu­een ajatussuunnista pukeutu­mis- ja kulutustot­tu­muk­siin, ja saavat apua kulttuuri­ses­ti joh­tavalta luokal­ta. Alem­mat luokat omaksuvat nämä tuomiot pakosta tai osoit­tamalla "hyvää tahtoa" eli omaksumalla korkean kulttuu­rin arvoja kulttuurin kuluttajina.

       Tämä on muuan tapa nähdä tuomioistuimen todellisuus.Toinen perinne näkee tuomarit lain  mykki­nä orjina to­teuttamas­sa abst­rak­tis­ta valti­otah­toa sel­laisena kuin se on saa­nut il­mauksensa kuol­leissa kir­joituk­sissa ja kolmas perinne oikeuden oraakkeleina.

       Tuomioistuimen historian teema on oikeudellisen kysynnän ja tar­jonnan problema­tiikka. Korkein oikeus tuottaa dis­kurs­sia ratkai­suina ja lau­suntoi­na, mutta samal­la se tekee eli tuottaa oi­keutta ja tyydyttää kansalais­ten tar­pei­ta. Kor­kein oi­keus ei "sovella" eikä "har­joita" oi­keuden­mu­kai­suutta, koska oikeu­den­mukaisuudesta ei ole valmista koo­dia. Oikeu­den­mukai­sen rat­kaisun tekemi­nen on luova pro­sessi, ja se super-oi­keus tai Richti­ges Recht, oikea oikeus,  jo­hon rat­kaisut ver­tautu­vat, on muunnetta­vissa ­sa­maksi ilmiöryhmäksi kuin kun­nianar­voisa luonnonoi­keus.[28]

 LARENTZ viittaa Rudolf Stammlerin 1902 ilmestyneeseen teokseen "oikeasta oikeudes­ta", joka olisi kolmas vaihtoehto lakipositi­vismia vieroksuvalle ja luonnonoikeudesta pelästyneelle. LARENTZ ampuu Stammlerin opin upoksiin jokseenkin vaivattomas­ti osoittamalla, ettei universaalisesti oikeita käyttäytymisnorme­ja voida verifioida, mutta sen sijaan hän osoittaa yksityisoikeudessa, rikosoi­keudessa ja julkisoikeu­dessa tunnus­tettuja oikeusperiaatteita, kuten syyllisyyssääntö eli tuottamus­periaate, legaliteettiperiaate ja oikeusval­tioajatus.

       Tässä tutkimuksessa luonnonoikeusajattelu ja oikeusperiaatteisiin tukeutuva ajattelu, olkootpa LARENTZin tai esimerkiksi  DWORKI­Nin tekoa, vedetään tavanomaista lähemmäs toisiaan, koska  luon­nonoikeuden universaaliusvaatimusta ei oteta sen vakavammin  kuin  käsitelainopin täydellisyysvaa­timusta. Jos  luonnonoikeusperiaatteet käsitetään nimetyn oi­keus­kult­tuurin piirissä yleisesti hyväksy­tyiksi, sisällöllisesti tavanomais­ta normita­soa abstraktisemmiksi periaatteiksi, luonnonoikeuden ja "oikean oikeuden" välille ei jää väitettyä eroa.

       Tämä tulkintatapa poistaa sen systemaattisen ongelman,  jonka klassis­ten luonnonoi­keusaatteiden ilmaantuminen perustuslakeihin  ja ihmisoi­keussopimuksiin on aiheuttanut. Luonnonoikeusnormin  piti vuosisadan alun ajattelijoiden mukaan olla "lain yläpuolella" tai sen ulkopuolella. Tässä kuitenkin oikeusperiaatteen ja oikeusnormin ero näh­dään operatio­naali­sena. Periaatetta ei voida soveltaa samalla tavalla kuin sääntöä.

       Historiallisen luonnoikeusopin kritiikin esittää osuvasti ROSS. Normin ja periaat­teen erottelun toteuttaa ALEXY, joka huo­maut­taa, että normista voidaan todeta, kuuluuko se oikeusjärjestyk­sen sisäpuo­lelle vai ei, mutta sitä vastoin periaatteesta ei voida sanoa  tätä. DWORKIN puolestaan sanoo, että periaatteilla on vain "painodimen­sio", ja lienee tuonut suoma­laiseen oikeuskieleen normin ja periaatteen punninnan käsitteen. AAR­NI­O hylkää hänkin historial­li­sen luon­nonoi­keusa­jattelun siksi, ettei luonnon­oikeu­dellista "normia" voi legitimoida oikeusjärjes­tyksen ulkopuolella.

                      Oikeutta ei löydetä aarrekammiosta, jonka aukaisemiseen tuomaril­la olisi taikasa­na, eikä kaatopai­kal­ta, josta sen tavoittaisi vain valistunein. Lain­käyttö ei ole erillinen valtakun­ta, jossa toimimaan olisi kelvollinen vain initioitu, rohkea ja lahjakas "Indiana-Dwor­kin".[29] Lain­käyt­tö yksit­täista­pauk­sissa ja institutio­naa­li­se­na, historial­li­se­na ilmiönä, on kirjalli­seen (lait ja ennakko­ta­paukset) ja näkymättö­mään (perinne ja men­tali­teetti) taus­taan tukeutu­vaa tuotantoa, jonka ­arvoa kutsu­taan oikeuden­mukaisuu­dek­si.

       Korkeim­man oikeuden muu kuin lain­käyt­tö­toi­min­ta on osoit­tau­tunut hyvin kiinnos­ta­vak­si, mutta se on ollut pakko jä­ttää vä­hälle, kos­ka kor­keimman oi­keuden lausun­tojen kokoami­nen, kopi­oiminen, ryhmitte­ly ja analy­soi­mi­nen oli­si toinen väitöskirja­työ. Korkein oikeus tuoma­rei­den  nimittäjänä ja lausuntojen antaja­na olisi perustut­ki­muksen aihe.

       Instituutiolla on itseymmärrys eli kä­sitys it­ses­tään. Tuota käsitystä se markkinoi muille. Korkeimman oi­keu­den tapauksessa omakuva on epäile­mättä vajaa. Korkeimman oikeuden ratkaisemat asiat ovat kuitenkin valtion koko­naisuuden kannalta suurelta osin vähäpä­töisiä ja tau­tologi­sia. Valtaosa oikeudenkäynneistä on juoksevia asioita, ­mutta eivät ne pois juokse. Taloudelliselta merkitykseltään hyvin suuria oikeusriitoja taas ei tuoda tuo­mi­oistuimiin usein. Ne rat­kais­taan muualla, sovittelumenettelyllä tai välimies­oikeudessa. Tuomio­is­tuimet ei­vät ole harjaantuneet rat­kaisui­hin, jotka edellyttävät po­liittista ymmär­rys­tä.  [30] Sen ne ovat omalla taval­laan oman histo­riansa aikana osoitta­neet. Valtio­sään­nön mukaan monet poliittiset suurkysy­mykset eivät Suo­messa kuulu tuomiois­tuinten toimival­taan, mutta asetelma näyttää olevan muuttu­massa perin­pohjai­sesti ihmisoi­keussopi­musten ja Euroopan yhdenty­misen takia. Pääministeri Risto Ryti oli joutua pahoihin poikkeuksellisiin vaikeuksiin todettuaan tuomarimaises­ti keväällä 1940, ettei luovu­tetun Karjalan asukkailla ollut oikeutta saada valtiolta korvausta menetyksis­tään. Niistä säädettiin korvauslaki.

       Suomalaiselle tuomarille laillisuus on sekä päämäärä että keino, koska perintei­nen positi­vismi mää­rittelee laillisuuden ja oikeuden­mukai­suu­den samaksi asiaksi. Laillisuus on yhtä kuin maan voi­massa olevien laki­en noudattami­nen.

       Tämä on lyhyen kantaman ajatus. Varsin huomat­tava osa oikeu­desta on lakien to­teuttamis­ta eli distri­butii­vista oi­keutta eli sisällön antamista laeille. Lailli­suus ei ole tila, joka vallit­see tai ei vallitse, vaan määrällinen ilmiö. Kan­sa­laiset saavat oi­keutta parem­min tai huonom­min. Kysy­mys on muun ohella tehok­kuudesta, siitä miten helppo tai vai­kea on päästä oi­keuk­siinsa.[31]

       Oikeus ei ole lakien summa. Osa keskeisistä pe­riaat­teis­ta on laissa säänte­le­mättö­miä. Suomen lain­sää­dän­nöstä ei löy­dy niin sanottua ri­kosoi­keudel­lista legali­teetti­pe­riaa­tet­ta, joka ilmaistaan iskulau­seella nulla poena sine lege, nul­lum crimen sine lege poena­li, ei ran­gais­tusta el­lei ole ran­gais­tussäännös­tä, ei rikos­ta ellei tekoa ole laissa kiel­let­ty. Legali­teetti­peri­aa­tteesta on joh­dettu lievemmän lain peri­aate, jon­ka mu­kaan rangais­tuk­seen ei voida tuomita lainkaan, jos teko ei tuomit­se­mishetkel­lä voimassa ole­van lain mukaan enää ole ran­gaistava. Jos laki on muuttunut lievem­mäksi, tuomi­taan lie­vemmän lain mukaan.[32]

       Tuomioistuimella, varsinkin korkeimmalla oikeu­della, on suuri sym­boliar­vo. Ihmisten on vaikea elää, ellei­vät he us­ko, että jossain on itsenäi­siä eli­miä, jotka pyrkivät totuu­teen ja oikeuteen. Kun tuo kansalais­ten joskus pinta­puolisiin käsityk­siin perustuva totuus ja oi­keus ei näytä toteutu­van oikeu­denkäynnissä, seurauk­sena voi ol­la, että "luot­tamus oikeuslaitok­seen" kärsii.

       Jos luottamus tuomioistuimiin notkahtaa, seurauk­set voivat olla pe­lot­ta­via. Tämä näkö­kohta on ollut mo­nille uusi. Tuomioistuimen toiminta­edel­ly­tys on julkisuus ja uskot­ta­vuus, kuten mui­denkin virastojen. Kun uskotta­vuus ei enää perustu auktoriteet­tiin, se olisi hankitta­va selosta­malla asiat ja peruste­le­mal­la päätökset julkisesti niin että tark­kaavainen lukija vakuuttui­si pää­tök­sestä, vaikka ei olisi selvillä lainopin hienouksista. Tätä ajatusta on useissa kirjoissaa tähdentänyt eriytisesti AARNIO.[33]

       Kollegio tasoittaa individualismia tehokkaasti. Korkeimman oikeu­den jäsenten äänes­tys­frekvens­seis­sä on tiet­tyä ka­saantumista; on ollut oikeus­neuvok­sia jotka ovat olleet kolle­goi­taan hana­kam­pia äänes­tä­mään. Tällai­silla laskelmilla ei kui­tenkaan ole mainit­tavaa mer­ki­tystä, koska korkeim­man oi­keu­den millään vuo­si­kymme­nel­lä ei esiin­ny  ame­rikka­laisen tuomi­ois­tuin­kir­jal­lisuu­den tunnista­maa tyyp­piä "The Great Dis­sen­ter", suuri erimielinen tai äänes­täjä.[34]

       Nimitys­profii­lis­ta jyrkästi poik­keavat tuomarit eivät pis­tä sil­mään vuosikir­joista, ei­vät­kä lii­oin oi­keusneuvoksik­si siirtyneet professo­rit.  Tuoma­ri häi­vyt­tää taustan­sa ja aikaisem­man ammat­tikielen­sä kir­joitta­essaan päätök­sensä perus­telu­ja ja kollegio tasoittaa lopun. Toisin kuin esimerkiksi Norjassa Suomessa enem­mistön mielipide on aina enemmistön yhteinen lausuma, eikä yhden tuomarin lausuma, johon muut yhtyvät. ­Kor­keimman oikeu­den hyvin tunteva lu­kija kyllä toisaal­ta jos arvaa rat­kaisus­ta, kenen kirjoittama se on.[35] Päälinjasta on joitakin poikkeuksi­a, kuten president­ti F.A. Pehko­nen. Hänen eriävät mielipiteensä nousevat esiin 1920-luvun ja 1930-luvun ratkaisuista.

       Michel FOUCAULTin kehittämillä metodeilla on merkitystä tuomio­istui­men toimintaa tutkitta­essa. Sama koskee ranskalaisten annalistien metode­ja[36] FOUCAULTin tuotannossa useissa teoksissa esiintyy kaksi keskeistä käsitystä, tiedon arkeologia ja episteeminen ruptuura. Tiedon arkeologia on metafora, joka viittaa FOUCAULTin metodiin: lähteet eivät kerro, mikä niistä on tärkeä ja mikä ei. Samalla tavalla kuin arkeologia kerää kaivaukselta kaiken, mittaa ja merkitsee muistiinsa löytöjen sijainnin kolmin koordinaatein, "tiedon arkeologi" saattaa todeta aineistoa lajitelles­saan, että jokin satunnaiselta näyttänyt teksti on yhtä tärkeä tai tärkeämpi kuin suuri ja kuuluisa kirja. Kirjoittaminen ja puhuminen eli diskurssin tuottaminen on kaikissa yhteiskunnissa rajoitettua, valvottua,  järjestetty­ä ja uudelleensuunnattua vallankäytön intressissä. Kielen muunnoksilla on omat transformaatiosääntönsä ja keinonsa estää satunnaisen, painavan tiedon esiin tuleminen. Tekstiä ei ole ymmärrettävissä pelkkänä tekstinä, vaan suhteessa toisiin teksteihin. E­pis­tee­mi­nen ruptuu­ra eli tieto-opillinen siirtymä tai murros puolestaan tapahtuu usein huomaamattomasti. Sanojen merkitys muuttuu, eivätkä puhujat ole itse perillä siitä.

       Kulttuurihistoria ei tutkimussuuntana ja meto­diikkana voi ra­joittua näky­väisen tutkimi­seen. Sellaisena se olisi itsenäisenä tieteenä viime kädessä tarpeetonta taiteiden ja tie­teiden histo­riikkia. Sosiaalinen todelli­suus on sinänsä näkymätöntä. Se on havaitta­vissa vain ilmene­missään, kuten kulttuurissa. Kulttuurin ilmenemiä ovat taiteen ja tieteen tulokset, mutta sosiaaliseen todellisuu­teen kuulu­vat myös esimerkiksi lai­tokset ja viras­tot, kuten yliopisto tai kor­kein oi­keus. Niiden selittämi­nen edellyttää lukuisia valinto­ja, koska toimintatapojen, toimijoiden ja toiminnan tulosten luette­loimi­nen ei riitä. Kirjalli­suuden historia tutkii kirjallisuutta sen omassa paradig­massa. Samalla kun irtau­du­taan puh­taan kuvai­lun tieltä, as­tu­taan kult­tuurihis­tori­aan.[37]                  

       Dokument­teihin perustuvan tutkimuksen lisäksi myös kulttuurihistoria voisi käyttää osallis­tu­van ha­vainnoinnin tek­niik­kaa, samaa kuin esi­merkik­si Knut PIPPING sosiologi­sessa väi­tös­kir­jassaan[38]. Tuo tek­niikka ei välttä­mättä vie pe­ril­le kulttuuri­historiassa. Pe­rus­mate­riaalin uskot­tavuus edel­lyttäisi systemaattista havainnointia ja sitä täydentäviä systemaattisia, saman mallin mukaan suoritettuja haastatteluja.                   

       Haastattelututkimukseen korkein oi­keus olisi kovin pieni populaatio, kaikkiaan kolmi­senkymmentä elos­sa olevaa jäsentä ja viitisenkym­mentä entistä ja nykyistä esit­teli­jää.[39] Tutkijan ja tutkittavien henkilöt vaikut­tai­si­vat ratkai­se­vasti tutki­muk­sen onnistu­mi­seen.[40]

       Tutkimuksen metodin tulee olla toistettavis­sa. Pohjal­taan samalla tavalla kuin luon­nontie­teessä myös historiassa toisen tut­kijan tulisi voida päätyä sa­moista lähtö­kohdista samoihin tu­loksiin.

       Perinne edellyttäisi, ettei tutkimusta tuotaisi aivan ny­ky­ai­kaan kiinni. BRAUDE­LIN mukaan vanha FEBVRE tapasi toistella: L'histoire du passé, l'his­toire du pré­sent.[41] Men­nei­syyden historia on nykyhetken histori­aa. Tiu­kimmin­kin tie­teellinen kirja men­neisyy­den ai­ka­kaudes­ta hahmottuu kirjoitushet­kestä käsin, sen hetken mah­dolli­suuksin, sen hetken arvostuk­sin. Tutkija pystyy itse johonkin mittaan varo­maan a­na­kro­nis­meja,  mut­ta nykyhet­kes­tä eli omasta sijainnistaan historiassa hän ei pääse eroon. Tope­liuksen 30-vuotinen sota kertoo melkein yhtä paljon 1800-luvusta kuin 1600-luvusta. HUIZINGAn Keskiajan syksy on tutki­mus myös ensim­mäi­sen maail­manso­dan pirstoiksi lyömästä Euroopasta. Hermeneutti­nen kehä hallitsee myös historiassa. Selittäjä kuuluu itse selitettävään ilmiöryhmään.

       Tuomarin harjoittama ratkaisutoiminta on historiantut­ki­mus­ta. Jo­kai­nen oikeusjut­tu, joka tulee tuomioistui­men rat­kais­ta­vaksi, on tapahtunut menneisyydessä, ja sen tulkinta pe­rustuu histori­alli­siin dokumentteihin, kuten asiakirjoihin ja haastat­teluihin, joita tällä alalla nimitetään todistajan­kerto­muksiksi. Toisin voisi luulla, mutta oikeudelliset dokumentit ja haastat­telut eivät ole sen luotet­tavam­pia kuin historiassa yleensä­kään, vaik­ka ne on tehty tiuk­kojen sääntöjen mukaan ja vaikka lausun­not on esitetty valan velvoituksin rangais­tuk­sen uhalla.

       Tutkimus perustuu käsitykseen tuomioistui­men rat­kai­sus­ta fik­tio­na eli todellisuu­teen viitteelli­sesti perustuva­na esityksenä. Ratkaisu sisältää välttämättömästi tulkinnan. [42] Pe­rin­tei­ses­ti aja­tel­laan, että tuo­mi­ois­tui­men pää­tös on to­tuus asias­ta. Se ei pidä paik­kaansa tek­ni­ses­ti eikä te­oreetti­sesti. Mate­riaa­liseen totuu­teen pyri­tään, mutta se voi jäädä tavoitta­matto­miin jo pro­sessi­oikeu­del­lisista syistä - sik­si et­teivät kaikki asian­osaiset ole muka­na jutussa, vaan joku on kuollut tai pois­sa, tai siksi, että joku on  tyy­tynyt alioi­keu­den pää­tökseen tai siksi, että joku on unohta­nut vedota tiet­tyyn to­siseikkaan tai johonkin la­kiin.

       Tuomioistuimen tehtävä ei ole totuuden selvit­tämi­nen, vaan jutun ratkaise­minen, ja virallisen oikeusideologi­an mukaan rikosproses­sissa noudate­taan akkusatorista eli syyttä­mis­menette­lyä inkvisitori­sen eli tutki­mismenettelyn sijasta; siviili­proses­sissa on vallalla käsittely­menettely. Lain katso­taan kiel­tävän tuomiois­tuinta oma-aloitteisuudesta. Tuomi­ois­tuin ei saa ratkaisus­saan pääsään­nön mukaan nojautua sellaiseen, mitä asian­osaiset eivät ole esittäneet tai vaatineet.

       Sitä mukaa kuin mahdollisuudet aineellisen totuuden tavoittami­seen ovat parantu­neet tuomiois­tuin on väistynyt ja jättänyt kentän asian­osaisille. Inkvisitorinen eli tut­kimis­menetelmä on nimensä mu­kaisesti in­kvisition perua.[43] Suomessa oli nimellisesti vuoteen 1948 voi­mas­sa legaalinen to­distusteoria, jossa su­vaitut ja kielle­tyt todistelutavat ja nii­den merkitys oli koe­tettu määri­tellä ennakol­ta. Törkeis­sä rikos­asiois­sa puoli näyt­töä ei riit­tänyt rangais­tukseen tuomit­semi­seen, vaan rikosjuttu jäi ikään kuin kesken. Sellaisen sil­minnä­kijän kerto­musta, joka ei saanut tehdä valaa, ei periaat­teessa saanut ottaa ensinkään huomioon. Todistajanjäävin il­meneminen oikeudenkäynnin kestäessä saattoi johtaa asian­omai­sen julistami­seen "peräytysto­distajak­si". Asian­osainen voitiin eräissä harvi­naisissa tilanteis­sa vuo­teen 1948 asti velvoittaa tekemään "puh­taantunnonvala". Senkin jälkeen velallinen voitiin ulosoton ja konkurssin yhteydes­sä velvoittaa tekemään "il­maisuvala". Keskiaikaiset Jumalan ja yhteisön sanktioimat todis­te­lutavat jatkuivat syvälle tälle vuosisadalle. Eräässä mielessä ne jatkuvat edelleen. Todista­janvala on lain mukaan vannottava Jumalan nimeen. Jumalan vetäminen oikeussaliin on esimerkki kulttuu­rin hi­taiden voimien vaiku­tuksesta nykypäi­vässä.

       Refor­matio in peius -kielto merkitsee si­tä, että kun esimer­kiksi yksin teoin teh­dyistä törkeästä pahoin­pite­lystä ja kuoleman­tuotta­mukses­ta nel­jäksi vuodeksi vankeuteen tuomittu henkilö hakee korkeim­massa oikeudes­sa lievennys­tä ran­gaistuk­seensa, niin vaikka korkeim­mas­sa oikeudessa oltaisiin sillä kan­nalla, että teko olikin tappo, josta oikea rangaistus olisi kah­deksan vuotta vankeut­ta, tätä vaihtoehtoa ei voi to­teuttaa. Muutok­sen­hakijalla on olevi­naan turva siinä, ettei asia voi muuttua hä­nelle itselleen huo­nom­paan suun­taan siksi, että hän hakee muutos­ta. Samansuuntai­nen on väittä­mistaakka. Tuo­mioistuin ei saa pe­rus­taa päätöstään siviiliasi­assa sellai­seen seikkaan, jo­hon asian­osai­nen ei ole vedon­nut.

       Syytesidonnaisuus ja väittämistaakka eivät ole johdon­mukai­sesti toteutetta­vissa korkeim­massa oikeudessa, koska laki kieltää periaatteessa vetoamas­ta sellai­siin todistei­siin tai seikkoi­hin, jotka eivät olleet alioikeu­dessa esillä. Kun näistä ongelmista keskus­tellaan, on tapana viitata tuomi­o­is­tui­men mate­riaaliseen prosessinjohtoon eli oikeuteen kysymyk­siä esittä­mällä johdatella asianosaisia tuomaan esiin riittävä pro­sessima­teri­aaln. Ylioi­keuk­sien mahdollisuudet materi­aaliseen prosessin­joh­toon ovat kuiten­kin rajoitetut ja alioikeuksissa ongelmana on tuomarin keskeinen rooli. Niin kauan kuin tuomari­koulutus on hajanaista, on kohtuu­ton­ta, että jutun lopputulos voi jäädä riippumaan tuomarin taitavuudesta, kun asian­osai­selle yleen­sä ei oikeus­paikkaa koskevien säännösten johdosta ole mahdolli­suutta valita, missä hänen juttunsa käsitel­lään.

       Diakronian ja synkronian ristikoiminen on rehel­lisintä. Sinänsä rajattua aihetta, erästä tuomiois­tuinta tutkit­taessa on kytkettävä toisiinsa tämän hetken ja mennei­syyden asiat. Meto­dinen huojunta ja tulkinto­jen epä­varmuus sekä tutkijan sub­jek­tiivisuus tulevat silloin kaupan­päällisiksi.

       Francois EWALD kirjoittaa Michel FOUCAULTISTA puhues­saan:[44]

 

       Yleisten oikeusperiaatteiden tehtävä on taata oikeus­järjes­tyk­sen pysy­vyys ja jatku­vuus. Historioit­sijana joudun huo­mautta­maan, että niiden keksimi­nen osoit­tau­tui välttämättö­mäksi juuri samaan aikaan kuin "la lon­gue durée" eli pitkä kesto tuli oi­keuselämään. Oikeus­tieteen perin­teiset lähteet ovat osoittau­tu­neet yhä tilapäi­sem­miksi ja väliaikaisem­miksi, vaikka lakien normatiivinen sisältö ei muutu niin nopeasti. Yleiset oikeuspe­riaatteet ovat notkeita, ne kestä­vät muutok­sia ja jopa poik­keuksia, joiden tur­vin oikeu­del­linen jär­jes­telmä pystyy itse pohji­aan myöten muut­tumatta vas­taamaan muuttuvan ajan haastei­siin..

                      Yleiset oikeusperiaatteet osoittavat, että yhteisö itse halu­aa sitou­tua histo­riaansa, perimään­sä, oikeudelli­seen traditi­oonsa ja perus­tukseensa. Kun viittaami­nen luontoon ei enää käy päinsä yhteisö viittaa yleisiin oikeuspe­ri­aatteisiin ku­vates­saan itse­ään ja ilmaistes­saan, mihin se on yhteisönä sitoutunut.

 

       FOUCAULT pohti myös oikeusperiaatteita. Häntä huvitti havain­to, että näissä periaatteissa manifestoi­tuu abstrakti­sen ajattelun mahdotto­mana pitämä ilmiö: praksis joka muuttuu il­miöksi ja osoittaa, että on teo­reetti­sesti mahdollista löy­tää ajatellen keinoja, joita käyttäen ihmiskunta voi välttyä kohta­loista kolkoim­mas­ta. Nämä periaatteet ovat näet muodos­tuneet mahdolli­simman tarkoin tosiasi­oiden ja kokemusten ei­vätkä teo­rian vaati­musten perusteel­la. Lisäksi yleisten oi­keus­peri­aat­teiden ana­lysoimi­nen osoittaa, että tämän päivän filosofian on oltava uskollise­na omalla perimäl­leen histo­riallisen prak­siksen historiaa.

       Asian ydin on suunnilleen tuossa. Hans Kelsenin puhdas oikeusop­pi on vaikutta­nut voimakkaasti suomalaiseen oikeusajatte­luun.[45] Kelsen piti mah­dotto­ma­na justifioida oikeut­ta oikeu­den sisältä muu­toin kuin for­maali­sesti. Yleisten oikeuspe­riaat­teiden levi­äminen ja muuttumi­nen ylikansalli­sesti sitoviksi ih­misoi­keuksiksi osoittaa käytän­nössä, että klassinen kysy­mys lain oi­keuden­mukai­suudesta on sittenkin täysin oikein asetettu ja että siihen on vastat­tava elämän tai kuole­man ehdolla.

       Yleiset oikeusperiaatteet, Dworkinin periaatteet ja luonnon­oi­keus tarkoitta­vat tässä esityk­sessäni useimmiten samaa, lain tavoin nouda­tettavia oikeudellisia ja ei-oikeudellisia sääntöjä ja päättely­tapoja, joissa suora kytkentä käytännössä ratkaista­vaan ongel­maan ei käy päinsä. Sellainen periaate on ettei ketään saa ran­gaista epäin­hi­millisesti eikä kiduttaa. Par­lamentti ei saa sää­tää la­kia, joka sallisi tällaisen. Sellainen periaate on, että jokaisel­la on oikeus tasapuoli­seen oikeuden­käyntiin (fair trial).  Mutta lisäksi yleisten oikeuspe­riaattei­den veroi­sia ovat monet harkin­tasäännöt ja -perusteet, kuten tuottamus ja tahalli­suus, syy-yhteys ja syylli­syys, hyöty­mi­nen ja riski.

                      Oikeustapausten suuri lukumäärä aiheuttaa tilastointi- ja si­sältöon­gelman. Kor­keimman oikeuden vuotuiset juttumäärät on ti­lastoitu ja tilastot julkais­tu koko tutkimuk­sen käsittele­mältä ajalta. Pe­rus­tiedot ovat ratkais­tujen juttujen määrä ja niiden jakau­tumi­nen muutamiin perusloh­koihin, kuten siviili- ja ri­kosasioihin. Seuraavalla hierarkiatasolla tilastointi muut­tuukin ongelmal­lisek­si. Vain 1980-luvul­ta on käytettävissä täydelliset juttutiedot sekä asioista, joissa muutok­senhakulu­paa ei ole myönnetty, että niistä, joissa korkein oikeus on tehnyt pääasiarat­kai­sun. Vuo­desta 1984 alkaen sekä vali­tukset että valituslu­paha­kemukset on ti­lastoitu juttu­ryhmit­täin.

                      Ti­etoa asianosaisten va­li­tuslu­paha­kemuksissaan esittämien preju­di­kaatti­kysymys­ten ja kor­keimman oikeuden ratkaisemien preju­di­kaattijut­tujen vastaavuu­desta ei ole. Sellai­sen laatimi­nen olisi kä­sityötä - 3000 juttua vuo­dessa. Kä­sityö olisi tulok­setonta, koska valitus­luvan perusteek­si esi­te­tyt oikeusky­symykset ovat ainakin joka toisessa jutussa epämääräi­siä, ylei­siä, näen­näisiä tai tekais­tuja. Ran­gais­tusvanki hakee todelli­suudessa alennusta tuomi­oonsa ja muotoilee muutok­sen­ha­kemuksensa prejudi­kaattipyyn­nöksi, jonka aiheena on rangais­tuk­sen mittaami­nen. Velkomus­ju­tussa hävin­nyt osapuoli väittää, että prejudi­kaatti todistustaa­kan jakami­sesta olisi tarpeen.

                      Tämä tutkimus perustuu kaikkeen olemassa olevaan julkais­tuun ja julkai­sematto­maan tilastoai­neistoon korkeim­man oikeuden jutuista vuosilta 1918-1990. Samalta ajalta on vastaavat hovioi­keuksi­en ja alioi­keuksien ti­lastot. Hovioikeuksi­en juttujen tilastoinnis­sa on kuitenkin ilmennyt jatku­vasti puutteita ja ongelmia. Kolmen oikeusas­teen juttujen vertaa­mi­nen toisiinsa on edellyttä­nyt tilastoainek­sen muok­kaa­mista. Julkaistu tilastoai­nes oli ennen sotia erinomais­ta. Sotien jälkeen lukusarjat ovat niukkoja, kunnes vuonna 1970 siirryttiin nykyisen kaltai­seen tilastoin­tiin, ja tilastoja ryhdyttiin julkaisemaan vuosittain nimellä Tuomio­is­tuinten toiminta.

                      Painetuissa tilastoissa hovioikeuksien ja alioikeuksien juttu­määrät on ilmoitettu vuosilta 1945-1949, 1955-1959 ja 1960-1964 summi­na. Eri vuosien juttumäärät onnistut­tiin kuitenkin löytämään tilasto­keskuksen arkistosta lyijy­kynäkonsepteina.

                      Oikeustilaston siirtäminen tietokoneella luettavaan muotoon olisi tärkeää, mutta siihen menisi useita mies­työvuosia. Teh­tävä ei ole mekaani­nen, vaikka ti­lastoai­nes on pai­nettua. Tilas­toin­tiperus­teissa on niin paljon muutoksia, et­tä lukusar­jo­ja on muokattava käyttöä varten. Julkais­tuisssa tilas­toissa esiintyy hankalia yhdistel­mi­ä.

                      Tilastointiperusteet ja juttujen oikeuskysymykset eivät liity juuri lainkaan toisiinsa, joten juttujen ryhmittely on vain suuntaa anta­va.

                      Suomessa on mah­dol­lisesti maailman paras tabellilaitos. Suomen viralli­sessa tilas­tossa ja ennen kaikkea 1800-luvun lopun ja vuosien 1900-1936 oi­keusti­lastois­sa on aineistoa, joka voi avata syvältä talous- ja sosiaa­lihistori­an, kun se otetaan tie­teelli­seen käyt­töön. Oi­keustilastois­ta 1891-1936 voidaankin seura­ta markan ja manttaa­lin tarkkuudella maaomai­suuden siirty­mistä yk­sityisil­tä yh­teisöille ja yhteisöiltä yksi­tyisille maan kaikissa käräjä­kunnissa ja tuo­miokunnissa. Ri­kosasioissa on menty us­komat­to­maan yksityis­kohtai­suuteen, koska ri­kokset ja rangais­tukset on tilastoitu useiden kymme­nien eri muuttu­jien mu­kaan. Autonomian ajan tilastot ovat kolmikieli­siä loistopainoksia. Itsenäi­syyden ajan vuosijulkai­sut ovat hiukan vaatimattomampia, mutta sisältävät erinomaisia yhteenve­toja ja kat­sauksia. Sodan keskeyttä­mä julkaisutyö ei koskaan palautunut entisel­leen.

                      Tähän tutkimukseen liittyvät tilastot, diagrammit ja muut graafiset esityk­set ovat kirjoittajan laatimia. Oikeudenkäyntejä koskeva tilastoaines perustuu oikeustilasto-julkaisuun, jonka ainesta on muokat­tu edelleen. ­Kor­keim­man oikeu­den jäseniä koskeva n. 500 sivun laajuinen tieto­kanta on käsityö­tä. Se sisäl­tää nimikirja­tie­dot, matrikke­litie­dot, biblio­gra­fia­tie­dot sekä muusta kirjalli­suudes­ta peräisin olevaa hen­ki­löi­tä koske­via tie­toja. Bibliografiatiedot on koottu Bibliog­rafia Juridica Fennica -teos­sarjan kymme­nestä niteestä ja niitä on kohdittain täydennetty.

                      Henkilöitä koskevat tilastot ja taulukot ovat keski-ikää ja keskimää­räistä virkaikää sekä rekrytoi­mis­ta koskevien selvitys­ten pohjana. Aikai­semmat virat ja luottamus­tehtävät an­tavat viit­teitä korkeimman oikeuden jäsenten mahdollisista si­dosryh­mistä. Bibliogra­fi­atiedot perustele­vat tutkimuksessa esitetyt väitteet tuo­mareiden kirjal­lisesta toimin­nas­ta tai sen puuttumisesta.

Ohessa on esimerkkinä kolme 150 tuomaria koskevista tietueista.

 

       Nimi:                            Nordgren, John Berndt nro 118       

       Jäsen:                         1917‑03‑04 ‑ 1937‑06‑03

       Elinaika:                                           1867‑06‑22 ‑ 1941‑02‑04 s. Porvoo

       Koulu:   Viborg svenska lyceum

       Tutkinnot: Kameraalitutkinto 1891

       Aikaisemmat virat: Viipurin HO:ssa esittelijänä 1899‑1903, jolloin erotettiin hallinnol­lista tietä notaa­rin virasta. Palautettiin virkansa 1906. HOA 1906. HON 1909

       Muut virat: VRYO:n pj 1918

       Muut toimet: Viipurin rahatoimikunnan sihteeri 1899‑1906. Asianaja­jana Viipuris­sa 1903‑1906. Suomen Kauppapankki Oy:n julkinen asiamies 1907‑1913. Oli Viipuris­sa asues­saan useita vuo­sia jäsenenä kaupun­ginvaltuustos­sa ja Viipu­rin Säästöpan­kin halli­tukses­sa, jonka puheen­johtajanakin toimi joitakin vuo­sia, sekä väkijuo­main vähit­täismyyn­ti‑ ja anniskeluyh­tiön hallituksen puheen­johtaja­na. Helsingin arvopape­ri­pörssin johtaja­na 1914. Suomen Sokeriyh­distyksen sihtee­ri­nä 1914. Suomen Kauppa­pank­ki Oy:n toisena johtajana 1914‑1916 ja Helsin­gin Osakepan­kin johta­jana senaatto­riksi nimittä­miseensä asti. Helsingin osakepankin hallintoneuvoston jäsen vuodes­ta 1921.

       Puoliso: 1) 1896 fil.maist. Gerda Selina  Söderhjelm, 1868‑1931, joka oli senaat­tori Wer­ner Woldemar Söderhjelmin ja Amanda Olivia Clou­ber­gin tytär, ks. nro 80 ja varapu­heen­johtaja nro 15.  Gerda Selina Söderhjelmin isä Werner Wolde­mar Söder­hjelm, jäsenen nro 74 eli Gustaf Adolf Lan­genski­öldin anoppi Ida Charlotta Söder­hielm ja jäse­nen nro 77 eli Johan Julian Serla­chiuksen appi Karl Vik­tor Söderh­jelm olivat sisaruk­sia. Gerda Selina Söder­hielm ja presi­dentti nro 15 Berndt Julius Gro­tenfeltin  vaimo Aline Söder­hielm olivat sisaruk­si­a.

       2) 1937 Greta Elisabeth Hildén, 1895 ‑ , maanvil­jelysneu­vos Arthur Gideon Hildénin ja Emilia von Bonsdorffin tytär Ikaalisista.        

       Vanhemmat: Kapteeni Berndt Ulrik Nordgren, 1824‑1878, ja Hulda Chris­tina Munck, 1838‑1920, joka oli tie‑ ja vesikulkulaitosten en­simmäisen luokan insi­nöö­rin, kapteeni August Carl Lud­vig Munck af Fulki­lan ja Sofia Fredrika Tihlma­nin tytär Hämeenlin­nasta.

       Kirjallisuus:                (Förh.) JFT 191

       Muuta: Vangittuna 1912‑1913. Kresty.

 

       Nimi:      Lilius, Frans Oskar nro 123               

       Jäsen:   1918‑08‑02 ‑ 1928‑12‑12

       Elinaika:                     1871‑04‑15 ‑ 1928‑12‑12 s. Kangasala

       Koulu:   Hämeenlinnan normaalilyseo          

       Tutkinnot: FK 1892. MOK 1896. MOT 1904

       Aikaisemmat virat: LVO:n nuorempi jäsen 1907‑1912. Esittelijä SOO:ssa ja protokol­lasih­teeri 1908. Senaattori 1917‑04‑03

       Muut virat: Valtioneuvoston jäsen ja oikeusministeri 1922, 1924 ja 1925

       Muut toimet: Laki‑ ja talousvaliokunnan sihteeri vp. 1900 ja talous­valio‑­kunnan sih­teeri 1904‑1905 vp. Kan­sanedustaja 1911‑1917. Jäsen suuressa vali­okunnassa 1911‑1914 ja tarkastus­valiokun­nassa 1911‑1913, Pj. 1914 laki‑ ja talousva­liokun­nassa. Työ‑ ja vanhuusva­kuu­tuskomitean sihteeri 1905‑1907. Jäsen komiteassa, joka 1904 asetet­tiin laatimaan ehdotusta juovutusjuoma­lainsäädännön uudi­sta­miseksi. Jäsen 1905 ko­miteassa, joka asetettiin denaturoi­mista koske­van ase­tuksen tarkasta­mista varten. Jäsen 1910 työvä­envakuu­tusta tutkimaan asetetussa komite­assa. Pj. 1913 mal­lasvero­tuksen uudista­mista varten asetetus­sa komiteassa. Perustuslakiko­mi­tean jäsen 1917. Sotavä­keä koskevaa lainsää­däntöä varten asete­tun komi­tean jäsen 1918. Suoma­lais‑norjalai­sen rajakomissi­on jäsen 1922‑1924. Suoma­laisen lakimie­syhdistyksen vpj. 1904‑1913 ja pj. 1913‑1920. Laki­mies‑leh­den toimittaja 1904‑1920. Pohjoismaisen lakimies­kongres­sin Suomen paikallisjoh­tokunnan jäsen 1919 lähtien. Helsingin kau­pun­gin terveydenhoi­tolautakunnan jäsen 1906‑1912. Kansanva­listus­seuran johtokunnan jäsen ja rahastonhoitaja 1910‑1928.

       Puoliso: Naimaton   

       Vanhemmat: Kangasalan kappalainen, varapastori Frans Emil Lilius, 1827‑1871, ja hänen toinen vaimonsa Maria Matilda Hilden, 1837‑1903, joka oli Lapu­an kappalai­sen, varapastori Bror Constantin Hilde­nin ja tämän toisen vaimon Mathi­da Wold­sted­tin tytär. F.O.Lilius ja jäsen nro 191 Lars‑Henrik Lilius eivät ole sukua. Yhtei­nen esi‑isä on syntynyt 1712.

       Kirjallisuus: Suomen lainopillinen yhdistys 1862‑1912 LM 1912 s. 221‑223  333.[46] XI pohjoismainen lakimieskongressi LM 1919 s. 209‑237 3334. Presidentti August Nybergh LM 1920 3742. Heinrich Dernburg LM 1908 3950.  Kansantajuinen lakiasiain käsikirja ynnä kaava­kokoelma. Toim. J.B. Sa­raste, F.O. Li­lius, Hugo Rautapää, J.K. Paasikivi ja Allan Serlachius. Porvoo 1910‑1914. 958. s.  173. Laino­pilli­sia peruskäsitteitä Yhteiskunnallinen käsikirja 4192.  Yhteiskun­nal­linen käsikir­ja. Toim. Oskari Autere, Einar Böök, J. Fors­man, F.O. Li­lius, Matti Hele­nius‑­Seppälä ja Väinö Voionmaa. Kansanva­lis­tusseu­ra. 628 s. Helsinki 1910. 4280.  Kat­saus päävirtauksiin XIX:nnen vuosisa­dan oikeustietees­sä LM 1904 s. 81‑93 4404.  Lainsäädännön luonteesta ja tekniikasta sana­nen. Valvoja 1922 4405.  Politiikka sekä lainsää­däntö ja oikeuslaitos LM 1910 s. 85‑88 4406.  Uusi suunta Saksan lakitieteessä LM 1910 s. 138‑147 4407.  Vanhoja ja uusia laintul­kitsemisteori­oja LM 1906 s. 106‑111, 133‑138 4408.  Vertai­levasta oikeustietees­tä LM 1903 s. 4‑12 4409.  Avi­oliitto. Valtiotietei­den käsi­kirja 1921 5529.  Avi­opuolisoiden omai­suussuhtei­den järjes­tämi­sestä LM 1910 s. 221‑250 5530  Avi­opuolisoiden välisten oikeus­suhteiden järjes­tämisestä LM 1920 s. 171‑276 5531 Hol­hous Valtiotie­teiden käsikirja 1921 5532 Eräs suomalainen "substitu­tio qvasi­pupi­laris" LM 1905 s. 14‑19 5746. Muutamia huomau­tuksia keskinäisestä testa­mentista LM 1905 s. 39‑49, 83‑90 5747. "Nauravien perillis­ten" perintöoikeudesta LM 1909 s.51‑62 5748. Onko testamentti muuttu­maisillaan meillä vapaa­muotoi­seksi LM 1907 s. 44‑53 5749. Sananen testamentin tuntomerkeistä LM 1908 s. 75‑83 5750.Testamentin muodosta Suomen oikeuden mu­kaan. Väitös­kirja. Helsin­ki 1903. 226 s. Vastaväit­täjä W. Chydeniuksen lausunto JFT 1904 s. 202‑206 5751.Testamentin peruuttamisesta LM 1925 s. 101‑120 5752. Sodan vaikutuksista hankintasopimuksiin LM 1916 s. 135‑152 6214. Ennak­kopää­töksiä osinkokupon­gin oikeudelli­sesta luontees­ta LM 1915 s. 336‑345 6996. Riitakysymyksiä ilmaoi­keuden alalta LM 1911 s.5‑9 7895. Är lagstiftning önskvärd angående det kollek­tiva arbetsaf­ta­let Suomen lakimiesten kokouksen pöytäkirja 1907 9342. Palkollis­lain­säädäntömme uudistus LM 1907 s. 207‑221 9597. Huru bör begreppet "lifsfar­lig sjukdom" Finska Läkaresälls­kapets handlingar 1907 10841. Ensimmäinen nuorisotuomioistuin Suomeen LM 1915 s. 111‑114 11670. Ennakkopäätöksiä 1918 vuoden lainkäytöstä LM 1918 s.312‑318 12126. Lainkäytöstä Korkeimmassa oikeudessa v. 1920 LM 1920 s. 258‑271 12127. Laintulkintakysymyksiä senaatin oikeusosas­tos­sa v. 1917 LM 1917 s. 268‑280 12128. Oikeuslaitos ja oikeuden­käyntimenet­tely Yhteis­kunnallinen käsikirja 1910 12129. Tuomarin suhtautumi­nen oikeusoppineiden mielipiteisiin Festskrift för presi­den­ten, juris ut­riusque doctor Berndt Julius Grotenfelt. Hel­sing­fors 1929. s. 315‑321 12130. Vuoden 1919 lainkäytöstä Korkeimmassa oikeu­dessa LM 1919 s. 276‑293 12131. Onko rikos­asioissa todistelun uudestaan tutki­minen sallitta­va Suomen lakimiesten kokouksen päivä­kirja 1907 12559. Oikeudenkäyntilai­toksemme uudistus LM 1906 s. 146‑148 13474. Nykyinen kokoontumis‑ ja yhtymisoikeutemme LM 1905 s. 200‑204 14017. Viime valtiopäivien lainsäädäntötulokset LM 1911 s. 115‑118, LM 1912 s. 198‑20114379. Vuoden 1913 val­tiopäivien lainsäädäntötyö LM 1913 s. 147‑150 14380. Venäläisten oikeuksia Suomessa. Tarkaste­lu keisarikun­nan minis­teri­neu­voston ehdo­tuksesta "Muiden Venäjän alamais­ten saattamisesta oi­keuksien­sa puo­lesta yhdenvertai­siksi Suomen kansalaisten kanssa". Kirja. R.A.Wre­de, K.J.Ståhlberg, E.Est­lander, F.O.Lilius. Helsingin 1910 59 s.15134. Uudistusvir­tauksia Ruotsin virka­miesoloissa. Hajanaisia matkahavainto­ja  LM 1908 s. 231‑240 15585 Perusteet teolli­suuslai­tosten manttaaliksi arvioi­misella tientekoa varten 16538. Sukunimeä koskevan lainsäädännön tarpeelli­suudesta LM 1906 s. 67‑70 16593. Lääninedustus. Yhteiskun­nal­linen käsikirja 1910 17087. Eräs leima­verokysymys LM 1916 s. 249‑255 17735.Juutalaiskysymys. Yhteis­kunnallinen käsikirja 19269. Suom. LM 1905 s. 221‑224 11580.

       Muuta: Wäinö Kannel, Frans Oskari Lilius 1871‑1928. Suo­malai­nen lakimie­syh­distys 1898‑ 22/10 1948 s. 237‑239

 

       Nimi: Fagerström, Johan Waldemar nro 127

       Jäsen:   1919‑03‑19 ‑ 1937‑03‑02

       Elinaika:                     1867‑03‑02 ‑ 1962‑05‑25 s. Savitaipale

       Koulu:   Viborg svenska lyceum

       Tutkinnot: FK 1889. MOK 1893

       Aikaisemmat virat: Esittelijä Viipurin HO:ssa 1899‑1903 ja 1907‑1909. HOA 1909‑1912. Tuomit­tiin yhdenver­taisuuslain vastusta­misen joh­dosta 1913 Pieta­rin piirioikeudessa samoin kuin useat muut HO:n jäsenet ja virkamiehet 1 v 4 kk linna­van­keuteen, menettä­mään virkansa ja olemaan 10 vuoden ajan kelpaa­maton valtion ja kuntien laitos­ten palvelukseen. Vapautui Krestystä 1914.

       Muut toimet: Asianajaja Viipurissa 1903‑1905. Vt. kunnallis­pormestari 1905‑1907. Viipurin yksityisen suo­malaisen yhteiskoulun kouluneu­voston puheen­johtaja ja jäsen Vii­purin kaupun­gin kauppakou­lun ja kunnallisen työn­välitystoi­miston johto­kun­nassa sekä terveydenhoito­lautakunnassa ja kaupungin köyhäina­si­anajaja­na.Suomen metallite­ollisuudenharjoittajain liiton asianvalvoja 1915‑1917. Kone­pajain tapaturma­vakuutu­syhtiön ja Rauta­ruukkien tapaturmava­kuutu­syhtiön asianvalvo­ja 1915‑1919. Suomen työnantajain keskusliiton asianval­voja 1917. Suo­men teolli­suu­denharjoitta­jain keskinäi­sen tapa­turma­vakuu­tu­syhdistyk­sen toi­mitusjoh­taja 1918‑1919. Pohjois­mai­den osake­pankin hallinto­neuvoston jäsen 1906‑1919. Poh­jois­maiden yh­dyspan­kin hallintoneu­voston jäsen 1919

       Puoliso: 1895 Sigrid Karolina Pesonius, 1871‑1924, joka oli Jyväs­kylän alkeiso­pis­ton rehtorin Gottlieb Leopold Pesoniuk­sen ja Fredrika Sofia Söder­strömin tytär. Gott­lieb Leopold Peso­nius ja nro 72 kohdal­la jäseniä mainittu Johan Wil­helm Peso­nius olivat veljek­set.                    

       Vanhemmat: Viipurin lääninsairaalan taloudenhoitaja Henrik Alexan­der Edvard Fager­ström, 1824‑1894, ja hänen toinen vaimonsa Johan­na Amalia Platán, 1841‑1921, joka oli Savitaipaleen kappalai­sen Petter Platánin ja Anna Elisabet Europeuk­sen tytär.

       Muuta: Veli Elis Birger Fagerström oli Viipurin HOA, ylisota­tuo­mari 1918‑1919, Suo­men kauppapank­ki Oy:n pääjohtaja ja Pohjoismaiden yhdyspankin johtaja vuoteen 1941. Toinen veli Viktor Arvid Fager­ström oli agronomi, SOK:n hallin­to­neuvos­ton pj. 1917‑1927 ja Pohja‑­yhtiön hallintoneuvos­ton pj.

 


 

      


 

       1.4 LAITOSHISTORIA

 

Laitosten ja virastojen historikkeja on jo jokseenkin pal­jon.[47] Temmek­sen "puolivi­ralli­sessa" kirjassa vi­rastoja kuva­taan kansakunnan muistina ja otetaan kantaa byro­kraat­ti­seen sa­laamisen perintee­seen ja reviiritais­te­luun. Kir­jasta käy ilmi, että oi­keushallinto ja oikeuslai­tos ovat hal­linto­histo­rian suuria aukkoja. Suomen hallinto­historia -teos taas si­vuuttaa kokonaan oikeushal­linnon. Näitä aukkoja on nyt käyty täyt­tä­mään hal­lintohis­toria-projektissa, mutta oikeuslai­toksen histori­aa ei tiettä­västi ole tekeillä. Liikelaitoksis­ta ja yrityksistä on kirjoitettu erin­omaisia his­torioi­ta, kuten viimeksi Yrjö BLOMSTED­TIN Kansallis-Osake-Pankki 100 vuotta. Helsingin yliopiston uusi historia val­mistui äsket­täin. Tilaus­työnä toteu­tettujen histo­rioiden perin­ne alkaa olla niin pitkä, että niille on kehitty­nyt oma meto­diikkansa ja omat perin­teensä.

       Yrityshistorioiden ongelma on ajoittain esiintyvä puo­lu­eel­lisuus ja si­sään­lämpi­ävyys. Hank­keen tilaaja ei ker­naasti maksa ikävien asioiden levittele­misestä ja on toisaalta hyvillään, jos oman laitok­sen asema ko­rostuu ja ikään kuin jalostuu valmiissa jul­kaisussa. Yhteis­kun­tasuhteiden selvittämi­nen ei taas tunnu niin tär­keältä. Virasto-, laitos-, yritys-, maa­kunta- ja pitäjänhisto­rioiden johdosta tiedäm­me, miltä tällaisten teosten tulisi näyt­tää.

       Syyt oikeuslaitoksen tutkimuksen vähäisyyteen ovat selviä. Oikeus­lai­toksen historia tarjou­tuisi hal­linto-oikeu­del­li­seksi historiikiksi, jollaisen mielenkiinto olisi suhteelli­sen vähäi­nen. Jotta oikeus­lai­tok­sen historia avautuisi, se olisi suhteutet­tava maan yleiseen histori­aan, joka het­kittäin on onnetto­muudek­seen sivunnut maail­manhis­toriaa. Sii­nä kohdin kysy­myk­senasette­lu tulvisi yli äyräitten­sä.

       Toiseksi oikeuslaitoksen historia törmäisi oikeu­den­käyn­tien histori­aan. Lainkäytön määrälli­nen ja sisällöllinen selvittä­minen ei ole ollut tähän mennessä mahdollista. Nyt se on, mutta tehtävä edel­lyttää verrat­tain mittavaa tilastoaineiston inventoin­tia ja muokkausta.

       Yleiset tuomioistuimet tuottavat vuosit­tain ilmoitusten ja luet­teloi­den ohella varsinaisasi­ain­pöytäkir­joja määrän, jota ei lie­ne rohjettu edes arvioida. Pöytäkirjat ovat suurim­malta osal­taan arkistoitu tuomioistui­miin, maakun­ta-arkistohin ja val­tionar­kis­toon. Luovute­tun Karjalan alu­een tuomi­okuntien ja Vii­purin hovioikeu­den arkistot ovat Mik­kelin maa­kun­ta-arkis­tos­sa.

       Vaikka tuomiokirjat ovat historiantutkimuksen klassinen lähde, viime vuosisadan lopun ja tämän vuosisa­dan ­tuo­mi­ois­tuin­ten pöytäkir­jat ovat jok­seen­kin kos­kema­ton lähde, vaikka sekä primaariaineisto että tilasto­julkaisut tarjoaisivat hyvän pohjan sosiaali- ja taloushistorialle ja vaikka niillä olisi merkitystä myös kulttuuri­historian kannalta. Keinoja niiden hyödyk­si käyttä­mi­seen ei ole toistai­seksi kehi­tetty. Myös suomalai­sen kri­minologian rinnalle voisi kehittyä käytännöllinen oikeus­tiede,  juri­dikolo­gia,  joka tutkisi tuomioistuinten käsittelemiä ilmiöryh­miä.

       Tuomioistuinten pöytäkirjojen käyttäminen on vaikeaa. Poliit­ti­sessa historias­sa on perintei­sesti käytetty kuuluisien oikeu­den­käyntien, kuten presidentti Ståhlbergin kyyditystä kos­kevan ju­tun ja Mäntsä­län kapinan jutturyhmän asiakirjavihkoja. Jaakko PAAVOLAISEN tutkimukset pu­naises­ta ja valkoi­sesta ter­ro­ris­ta ja vuoden 1918 vankileireis­tä ovat myös lain­käytön tutki­musta, vaikka kysymys on kriisiajas­ta ja tilapäisistä tuomi­oistuimista. Lars BJÖRNEn väitöskir­ja Syihin ja lakiin eikä mie­lival­taan perus­tuu yksin­omaan Turun hovioi­keu­den ja korkeim­man oikeu­den pöytäkir­joi­hin so­tienvä­lisen ajan Suomen kommunis­tiju­tuissa. Juha SIL­TA­SEN väi­töskir­jassa äärioi­keisto­lai­suudesta oikeu­den pöytä­kir­joja on käytetty laajasti. Läh­teitä käy­tetään joskus puut­teelli­sesti. Histori­antut­kija ei aina onnistu sel­vit­tämään itsel­leen jutun prosessi­oi­keudellista ase­telmaa. Ellei hän ole selvittä­nyt itsel­leen, mistä asias­sa syytteen mu­kaan oli kysymys ja mihin oli haettu muutosta, arvio tuomi­oistuimen ratkai­susta voi olla virheelli­nen. Tut­kija saattaa valitella väärän ratkai­sun jättämis­tä voimaan, vaikka se lähde­viittauk­senkin mukaan johtui siitä, ettei­vät asian­omaiset hakeneet muu­tosta. Sellaista oikeus­jär­jes­tel­mää ei liene, jossa muutoksenhakutuomio­is­tuin voisi omasta aloi­tteestaan ottaa jutun tutkitta­vak­seen.

       Korkeimman oikeuden historian kirjoittaminen erillään muusta tuomio­is­tuinlaitok­sesta johtaisi yksipuolisuuteen. Lainkäyttö­asioissa korkein oikeus saa materiaalin­sa a­lemmilta oikeuk­silta ja välillisesti asian­osaisilta.

       Siksi ratkaisu on vaihtaa tuomioistuin tutki­muksen koh­teesta indi­kaat­torik­si. Päähenkilö siirtyy todistajak­si, ja kos­ka se puhuu omassa asias­saan, sen puhei­siin on syytä suhtau­tua va­rauksin. Kaikkea mitä se sanoo voidaan käyttää to­disteena sitä vastaan. [48]

       Oltuaan kauan aatteiden esittelyä ja tosiasioiden valikoivaa kirjaa­mista narratiivi­nen historia[49] heit­tyi tällä vuosisadalla tapahtumien historiaksi. Teot ja ta­pahtu­mat olivat tärkeitä, ajatukset ja aatteet vähemmän tärkei­tä. Hetkit­täin näytti siltä, että poliittinen ja yleinen histo­ria ovat yh­tyneet.

       Tapahtumien ottaminen historian aineksiksi on metodi­sesti pul­mallis­ta, koska kukaan ei tiedä, mikä tapahtuma on. Histo­rialli­nen tapahtuma on viime kädessä asia, jonka historian­kir­joittaja korottaa esiteltä­väk­seen.Il­miöt yhdistyvät tapahtu­miksi vain tutkijan mieles­sä; kokijalle ne voivat olla irral­li­sia.

       Poliit­tisessa historiassa on joskus vähätelty ti­lantei­ta, joita tutkija ei ole halun­nut käsitel­lä, kuten esi­mer­kiksi val­koista terroria Suomen his­torian­tutki­muksessa Jaakko Paavo­lai­seen asti tai ns. vallan­kaappausuhkaa 1948. Tapahtumien suu­rentelusta eivät taas esimerkit lopu: men­neitten vuo­si­kym­me­nien tapa kertoa Suomen suuri­ruh­tinaanmaan kouris­tus­vai­heesta tämän vuosi­sadan alussa tai Por­voon valtio­päivät 1809. Lähes kaikki se, mikä oli mer­kittä­vää, oli jo päätetty. Keisa­rin val­taistuin­puhe veti puo­leensa kaiken huomion. Vuosikym­me­nik­si unoh­tui esi­merkiksi se rikosoi­keudelli­sesti mielen­kiin­toinen tilan­ne, että Suomen herrat van­noivat uskol­li­suutta vieraan maan hal­litsijalle samaan aikaan kun oman maan miehet taistelivat emä­maan alamaisina tuon vieraan valtion jouk­koja vastaan Uumajal­la.[50]

       Tapahtumien historia joutui huonoon huutoon Ranskan histo­rian­tutkimuk­sessa 1930-luvulla ja seuraavalla vuosikymme­nellä se työnnettiin määrätietoisesti syrjään.

       Férnand BRAUDEL oli ryhtynyt kertomansa mukaan kirjoit­tamaan väitöskir­jaa Espanjan suurvalta­kau­den päättymises­tä, Filip II:n sodas­ta Englantia vastaan. Kirjoittaessa hänelle kävi il­meiseksi, että kirjan pää­henkilö olikin Välimeri eikä suin­kaan Filip II tai Elisabet. Tutkimuksen äärellä hän joutui määritte­lemän kantansa muuttumat­tomiin ja muuttu­viin historian deter­minantteihin ja lisäksi niihin, jotka muut­tuvat vain hitaasti. Hänen kannanmää­rittelystään, joka esiintyy tutkimuksen La Méditerranée et le monde médi­ter­ranéen à l'époque de Philippe II esipu­heessa, tuli suun­nan­näyttäjä kaikelle kult­tuurihistorialle, myös suomalai­sel­le, joka on kauan kamppail­lut talous-, sosiaali- ja aatehistorian risti­kossa.

      

       Tämä kirja on jaettu kolmeen osaan, joista jokainen koettaa kuvata koko­naisuut­ta kannal­taan.

                      Ensimmäinen on tutkimus historiasta, joka on miltei muu­tokse­tonta, ihmi­sen historiaa suhtees­sa ympäristöön­sä. Tämä histo­ria  kehkeytyy verk­kaan ja muut­tuu vit­kallises­ti, toistaa itseään taajaan ja käy kehinä, jot­ka toistu­vat loputtomiin. En halunnut jättää tätä his­torian puolta huomiotta, vaikka sen olemassaolo on mil­tei ajatonta ja vaikka se kertoo ihmisen koske­tuksesta elotto­maan, sillä tartut­tuani tähän aiheeseen en halun­nut enää tyytyä perintee­seen eli sellai­seen aluen maan­tie­dettä sen histo­riaan yhdistävään katsauk­seen, joita tapaa niin vähän mer­kitsevinä niin monien kirjo­jen alusta lyhyin viittauk­sin kiven­näisvaroi­hin, maan­vilje­lyksen muotoi­hin, paikal­li­seen kasvistoon, ai­heina joi­hin ei enää mil­loinkaan palata ikään kuin kukat ei­vät tulisi takai­sin joka ke­vät, ikään kuin lintu­jen parvet jähmet­tyisi­vät kesken muut­tolen­tonsa, ikään kuin pur­sien ei olisi pur­jehdit­tava todel­liselle merelle, joka muut­tuu kuten vuo­denajat muuttu­vat.

                      Tämän muuttumattoman historian päällä ja sen yläpuolel­la on hidasrytmi­nen ryhmien ja joukkojen historia, jota olisi voi­nut hyvin­kin kutsua sosiaali­histori­aksi, ellei tätä sanaa olisi suistettu täydes­tä merkitykses­tään..

                      Näin olen päätynyt purkamaan historian kolmeksi alene­vaksi ta­soksi. Ehkä pikem­minkin erotan toisistaan his­toriallisen ajan, maan­tieteellisen ajan, yhteis­kunnal­lisen ajan ja yksi­lön ajan.

 

Arkikokemus vahvistaa todeksi sen historiatieteen ongelman, jo­hon BRAU­DEL viittaa äskeisessä. Niin kauan kuin tapahtumat ovat kes­ken, niiden suhteuttami­nen on jokseen­kin vaikeaa. Tämän näkee aina aikalais­kirjoi­tuk­sista ja arvoste­luis­ta. Kykyä arvioida käsillä oleva tilanne oikein pidetään poikkeuksellise­na.[51]

       Sodat ja kriisit ovat näkyviä asioita ja niiden aiheut­tamista muu­tok­sista on vii­meksi kertynyt ainutlaatui­nen kokemus Euroopan vuosilta 1989-1991. Kulttuuri­nen muutos on hidasta ja huomaama­tonta - sen panee merkille siitä, että sitä ei havaitse. Vasta nähtyään van­han valoku­van, vasta luettuaan vanhaa kir­joi­tus­ta tulee tajunneek­si, miten paljon on muuttunut.

       Organisaatiossa esiintyy taajaan asioita, joita pide­tään nyt mah­dot­tomina, mutta huomenna ne ovat itsestään selviä. Kor­keim­man oikeu­den supista­minen tai ryhmittämi­nen vain kahdeksi jaostoksi oli joiden­kin mielestä 1970-lu­vulla järjetön ajatus. Nyt se on totta ja joi­denkin vuosien mentyä voi olla luonnollista, että korkein oikeus olisi supistu­nut vie­lä puo­leen tai kolman­nekseen nykyisestään. Prejudi­kaattituomi­oistuin ja hovioi­keuksien ja ulosoton­haltijoi­den toi­mintaa val­vova revisio ovat kovin eri asioita. Jompaakumpaa on paino­tettava; painot on jo heitetty siihen vaaka­kup­piin, jossa preju­dikaattitoi­minta on, ja välttämättömät johto­päätök­set on tehtävä pian jättä­mällä tietoisesti vähälle juttujen kam­paami­nen oikeuden­käynti­virheiden ja paina­vien syiden löytämisek­si.

       Lainkäytössä muutokset ilmenevät muuttuneista tavoista, asenteis­ta ja ar­vois­ta. Suhtautuminen omai­suus- ja väki­valtari­koksiin on usein mai­nittu esimerkki. Kun 1990-luvun tuo­mari lu­kee korkeim­man oi­keu­den ensim­mäis­ten toi­mintavuosien kon­septi­kir­joja  hän yllät­tyy ensim­mäiseksi sii­tä, että kielellis­ten ja tyylillis­ten muu­tosten pinnan alla ajatte­lu- ja argu­mentaa­tiota­pa on sit­ten­kin sama. Hän panee merkille, että ran­gais­tukset väkival­tari­kok­sista pysy­vät "taksata­tiivis­sa" eli eivät olisi nykypäi­vänä­kään mah­dotto­mia. Sen si­jaan ran­gais­tuk­set omai­suus­rikoksis­ta olivat ne­lin- viisin­kertai­sia tämän­het­ki­siin verrattu­na. Siinä missä paa­tu­neelle varkaalle tuomi­taan nyt tör­keästä varkau­desta kuusi kuu­kautta vankeut­ta, annet­tiin sil­loin neljä vuotta kuri­tushuonetta.

       Suhtautuminen siveellisyysrikoksiin on muuttunut totaa­lises­ti, mutta vahingon­kor­vausoikeudellinen tuottamus taas ar­vioi­tiin ja ilmaistiin silloin samaan tapaan kuin nyt.

       On väärin päätellä, etteivät logiikka ja syy- ja asia­yhteyden taju muutu, kun arvot muuttuvat. Logiikan ja dia­lektiikan päättelysään­nöt saattavat pysyä lähes muuttu­matto­mina, tai niiden muu­toksen ryt­mi on perin hidas, mutta hidas histo­ria vaikut­taa siihen, mi­hin lo­giik­kaa ja päättelytaitoa käytetään. Se ei vai­kuta suo­raan loppu­tulokseen, vaan ratkaistavien kysymys­ten vali­kointiin eli tehtävä­nasetteluun.

       Platon kuvaa oikeuden­käyntiä ja sen eettisiä ongelmia kuin nykyih­mi­nen, mutta hänen luon­nontie­teensä vaikut­taa meis­tä vie­raal­ta.[52] Luon­nontie­teelli­sen ajatte­lun läpi­murto 1600-luvulla ei ol­lut uusien ajat­teluta­pojen kek­simis­tä. Fran­siskaa­nit olivat ot­taneet ne käyt­töön jo kol­mesataa vuotta ai­kai­semmin. Näitä ajat­telutapoja vain alet­tiin nyt sovel­taa alu­eil­la, jotka dogmatii­kan luultiin tyhjentä­neen.[53]

       Ne muutokset, jotka aiheu­tuvat laki­en ku­moamisesta ja uusien säätä­mises­tä, ovat pintaa. Kir­joi­tustapojen muut­tui­nen ei ehkä ole niin syväl­le­käypää kuin toi­votaan. Hitaat, sy­välle käyvät muutokset on saa­tava esiin erit­telyllä, ja osa­kult­tuurin tutkimi­nen kielen kaut­ta ei onnis­tu, jos tuomio­is­tui­men kieltä pitää suljettu­na, oma­lakisena alueena. Merkitseviä ovat suhteet muihin kielenkäy­tön erikois­alu­eisiin ja yleiskie­leen.[54]

       Historianfilosofian kannalta kaikkein mielenkiintoisim­pia ovat hitaat muutokset peruskategorioiden, kuten kausalitee­tin ja ihmisen tekojen motiivien ymmärtämi­sessä. Nämä muutokset ilmenevät puhtaimmin rikosoikeu­dessa esimerkik­si tahallisuutta ja hätävarjelutilannetta tutkit­taes­sa ja yksityisoi­keudessa tuotta­musta eli laimin­lyöntiä ja tarkoi­tusta selvi­tettäessä.


 

 


 

 

2 TUOMIOISTUIN

 


 

       2.1 KEISARILLINEN SUOMEN SENAATTI

 

Keisarillinen Suomen senaatti ei ollut vuosisadanvaihteen valistuneen ­val­tiokä­si­tyk­sen mukai­nen hallitus, eikä sitä voinut verrata Ruotsin ja Tans­kan hallituk­siin.[55]  Korkeim­man oikeuden edeltä­jä, senaatin oikeu­so­sasto, muistutti asemaltaan, miehitykseltään ja perinteiltään Ruotsin ja Tanskan sekä Norjan unionin purkauduttua 1905 perustettua korkeinta oikeutta, mutta pohjois­maisille ylimmillä tuomioistuimilla ei enää 1800-luvun lopulla ollut poliittisia tehtäviä. ­Vaik­ka valtio­neu­vos­to ja korkein oikeus jatkoivat vuonna 1918 yhdessä senaatin perinnet­tä, hyvin suurelta osin entisin tehtävin ja samoissa huonetiloissa, talousosaston muuttui perin pohjin, sillä puolueolot mullistui­vat ja uusi valtioneuvosto oli, toisin kuin edeltäjänsä, 1919 annetun hallitus­muo­don mukai­sesti edus­kun­nalle poliitti­sesti vastuul­liseksi elimeksi.

       ­Se­naa­tin oli nautit­ta­va hal­litsi­jan luot­tamusta, mutta val­tiopäivien luottamus ei ollut tarpeen. Vuo­desta 1906 yleiseen ja yhtäläi­seen äänioi­keu­teen perustu­neella edus­kunnalla ei ollut val­taa halli­tuksen kaatami­seen, mutta sitä vastoin hal­litsi­ja hajoitti edus­kunnan useita kertoja, kunnes maailmanso­dan aikana vähän väliä toistuva hajoitus aiheutti vaaliväsy­mystä, ja vuonna 1917 kohtalokkaat valtalaki- ja itsenäisyys­päätökset tehnyt eduskunta, joka jatkoi toimintaansa tynkänä ilman val­lankumouk­sen tehnyttä vasemmis­toa yli vuoden 1918, toimi edustuksel­lisesti tyhjän päällä. Monet aikaisemmat johtavat hahmot, joiden joukos­sa oli huomatta­via lakimiehiä, olivat kyllästyneinä vetäytyneet valtiopäi­vä­työstä ennen kriisivuosia.

       Oikeusosaston ja korkeimman oikeuden kesken jatkuvuus ilmeni voimakkaampana, ja itsenäisyy­den vuosikymmeninä epäjatkuvuus katosi monesti näkyvistä. Korkein oikeus oli vain nimeä muuttanut senaatin oikeusosasto. Kuitenkin korkein oikeus oli toisin kuin oikeusosasto valtio­sään­nön toteuttami­sen kannalta keskeinen elin; oikeuso­saston virat olivat olleet teoriassa ja vuoden 1898 jälkeen käytännössäkin määräai­kaisia, hallitsijan suosiosta riippuvia, kun taas korkein oikeus täydensi käytän­nös­sä itse itseään, sen virat olivat elinaikaisia ja virkamiehet erottamat­to­mi­a.

       Oikeusosastossa, maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 nimite­tyssä ylimeno­kauden senaatissa ja ensimmäisessä korkeimmassa oikeu­des­sa oli runsaasti valtiollisessa politiikassa toimineita henkilöitä. Hei­dän sijaansa ei tullut uusia. Tasavallan puoluepo­liittisessa kentässä käsi­tys tuomarin puolueettomuudesta oli hahmottunut uudestaan.

       Senaatin ohjesääntö oli vahvistettu jo 18.8.1809 ja sitä muutettiin ja täydennettiin useita kertoja ennen kokonaisuudistusta 13.9.1892.  Ta­lous­osastossa oli yhdeksän toimituskuntaa ja koska myöhempään päämi­niste­riin verrattava senaatin varapu­heen­johtaja oli vailla toimitus­kuntaa, ­kum­mas­sa­kin osastossa oli asetuksen mukaan vähintään kymme­nen senaatto­ri­a. Senaattorit nimitti hallitsija kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ja senaattorin tehtävä muuttui nyt päätoimiseksi. Kaikkien oikeusosaston jäsenten ja kahden talousosaston jäsenen oli oltava lainoppineita ja ko­keneita ja taitavia tuomarin­toi­missa. Kaikkien senaattorien oli oltava maassa synty­neitä suomalaisia miehiä tai sellaisia henkilöitä, jotka olivat vakinaisesti maassa asuvia ja saaneet Suomen kansalais­oikeuden.[56]

       Oikeusosaston oli hoidettava ylimpänä tuomioistuimena varsinaista lainkäyttämistä ja pidettävä huolta siitä, että "oikeutta maassa lain ja asetusten mukaisesti hoidetaan". Sen ­kä­si­tel­tä­viä asioita olivat siviilirii­dat ja  -asiat, jutut ja asiat, joissa valitus oli tehtävä oikeuso­sas­toon kuver­nöö­rien ja muitten viran­omais­ten päätöksistä esimerkik­si ulosottoa­sioissa, valitukset maanjako-oikeuksien päätöksis­tä, hakemukset eriva­pau­tuksen saamisesta esimerkiksi avioeroon, armonanomukset, päätök­sen purkamisen ja laiminlyö­dyn ajan palauttami­senhakemuk­set,. kysy­mykset laillisesta tuomioistui­mesta, kun sen määräämi­nen on korkeim­man vallan asiana, valitukset virkaylennyk­sistä hovioikeuksissa ja siellä tehdyistä ehdotuksis­ta avonaisiin tuomari­nvirkoihin asettamista varten, ilmoitukset sellaisten oikeuskun­taan kuuluvien virkojen avonaisuudesta, joihin aset­tami­nen oli keisarin asiana, erinäiset virkava­pausasiat, hakemukset luvata virka- ja palvelus­miehille maan oikeusvirastoissa lähteä ulkomaan paikkaan, milloin sellaista lupaa tarvitaan, eräitten prokuraat­torinviras­ton, hovioi­keuksi­en ja sotatuomarin viraston virkojen täyttäminen ja virkaeron myöntäminen, jäsenten määrää­minen lainvalmistelu­kuntaan, oikeuskuntaan kuuluvien, virkaeron saaneit­ten virkamiesten hakemukset uudestaan päästä virkaan, isonjaon järjestelyn hakemukset, jos jakokun­nan osakkaat eivät ole hake­muksesta yksimielisiä ja kysymykset raastu­vanoikeuden ja maistraatin asettami­ses­ta kaupunkiin. sellaisten virastojen kokoonpanon ja toiminnan uudestaan järjstämisestä sekä uusien virkain asettamisesta niihin. Kuole­mantuomion täytäntöönpa­neminen edellytti hallitsijan vahvis­tusta.

       Oikeusosaston oli annettava säädetyt ilmoitukset, tiedot ja tilastot prokuraattorille ja lähetettävä hallitsijalle oikeusosastossa valmistettu kertomus toiminnastaan.[57]

       Oikeusosaston tehtäväpiiri oli siis muutoin olennaisesti sama kuin korkeimman oikeuden, mutta korkeimmalla oikeudella on lainkäyttö- ja nimitysasioiden lisäksi korkeimmasta oikeudesta annetun lain 5 ':n mukaan tehtävänä antaa hallitukselle "lausuntonsa kysymyksistä, jotka koskevat perustuslain taikka siviili- tai rikoslainsää­dännön alaan kuulu­vien lakien säätämistä, muuttamista, selittämistä tahi kumoamista. Korkeimman oikeuden asia on, kun se katsoo tarvittavan lain taikka asetuksen muutosta tai selitystä, tehdä Hallitukselle esitys sellaiseen lainsäädäntötoimenpitee­seen ryhtymi­sestä."

       Poliittinen valtarakenne oli senaatin aikana peräti toinen kuin myö­hem­pi, ja senaatin toiminta­mahdolli­suudet olivat Suomen tasavallan hallituk­seen verrattuna rajoitetut. Parla­mentaris­missa hal­litus ja edus­kunta ovat jatkuvas­sa vuorovaikutus­suhteessa ja hallituk­sen on nautittava edus­kun­nan luotta­musta, mutta 1906-1917 tilanne ei ollut tämä. Useassa vaiheessa edus­kunta ja hal­litus toimivat yhteisin päämäärin ja saman­suun­taisesti. Mar­raskuun mani­festin 1905 jälkeen nimitetyllä Mechelinin senaatilla oli laa­ja perustus­laillisten tuki ja se otti ajaakseen perus­tus­laillisten ohjelmaa. Tuossa senaatissa oikeus­toimitus­kuntaa joh­ti aikai­sem­minkin senaattorina ollut August Nybergh (1851-1920), joka kuoli kor­keim­man oikeuden presi­dent­tinä, ja sivii­litoi­mi­tus­kuntaa hovioi­keu­dena­sessori, lainval­miste­lukunnan jä­sen F.H. Lilius (s. 1860), joka oli myö­hem­min eduskun­nan oi­keusasiamies ja Turun hovioikeuden presi­dentti. Kama­ri­toi­mi­tus­kunnan päällik­kö oli mui­noinen van­ha­suo­malainen, tilas­tol­li­sen päätoimis­ton perusta­ja K.E.F. Ig­na­tius (s. 1837) ja kauppa ja teol­lisuus­toi­mituskun­nan päällikkö proto­kol­lasih­teeri K.J. Ståhl­berg (s. 1865).

                      Tämän perustuslaillisten senaatin oikeusosaston muodos­tivat professo­ri, vapaaher­ra R.A. Wrede (1851-1938), Ilomantsin tuo­miokunnan tuo­mari A.H. Snellman (1848-1911), oikeusosas­ton esit­telijäsihtee­ri K.J. Timgren (1852-1916), Kurkijoen tuo­miokunnan tuomari K.W. Wilsk­man (1849-1929), entinen hovioikeu­denasessori, pankinjohtaja F.A. Kumlin (1845-1910), entinen ho­vioikeu­denases­sori J.Fr. Lundenius (1849-1911), entinen hovioi­keudenasessori Edv. Palda­ni (1858-1917), entinen hovioi­keu­denasessori, pankin­johtaja C.A. Almqvist (1859-1919), Tammelan tuomi­okunnan tuomari Wald. Kyan­der (1850-1924) ja 1900-1901 se­naattorina toiminut ho­vioikeuden­neuvos L. Homén (1844-1906). Homénin kuoltua häntä seu­rasi se­naatto­rin virassa Halikon tuo­miokunnan tuomari A.W. Gran­ström (1852-1918). He olivat kokenei­ta ammatti­tuomareita ja verrat­tain iäkkäitä, ainakin verrattuna 40-vuotiaaseen Ståhlber­giin. Tämä senaatti erosi kokonaisuudes­saan 11.6.1909. Useat tämän oikeusosas­ton jä­senistä oli aikai­semmin erotettu poliitti­sin perustein hovi­oi­keuden viroistaan.

                      Talous­osaston varapuheenjohtajana toimi elokuusta 1908 yli­opis­ton vanhasuomalai­nen rehtori Edv. Hjelt, kun Mechelin, Igna­tius, Otto Don­ner, Lilius, Homén ja eräät muut olivat eron­neet kesä­kuussa 1908 ja hallitus vaihtui. Hjeltin senaat­tiin kuuluivat mm. Kaarlo Castrén, Hugo Rauta­pää, Aug. Hjelt, J.K. Paasikivi, Otto Sten­roth ja J.R. Daniel­son-Kalmari. Paasi­kivi oli 38-vuotias ja myö­hempi kor­keimman hal­linto-oikeu­den presi­dentti Rautapää 34-vuo­tias.

                      Hjeltin senaatin oikeusosastoon tulivat hovioikeuden­neuvos San­teri Saarinen (1857-1914), 36-vuotias hovioikeu­denasessori ja myöhempi korkeimman oikeuden jäsen ja hovioikeu­den presidentti Aleksi Käpy - Y.S. Yrjö-Koskisen sisaren­poika -  korkeim­massa oikeudessa erittäin pitkän uran tehnyt hovioi­keu­denasessori ja kan­sanedustaja W.A. Andersin (1871-1944), joka oli korkeimman oi­keuden jäsen 1919-1941[58] , entinen hovioikeu­denasessori Johannes Pelto­nen (1868-1941), hovioikeuden­neuvos A.A. Liuksiala (1861-1944) - Agat­hon Meurmanin poika -  Mänty­harjun tuomiokunnan tuo­mari Benja­min Annenberg (1865-1925), Ha­likon tuomi­okunnan tuoma­ri Johannes Pesonen (1864-1919), Hollo­lan tuo­miokunnan tuo­mari K.L. Helanen (1864-1929), hovioikeuden­neuvos A.W. Ruusuvaa­ra (1867-1923), entinen hovioikeu­de­nasessori Kyösti Auer (entinen Tappura) (1865-1929), Iisalmen tuomiokunnan tuo­ma­ri Ju­lius Saraste (1857-1914), vain Venäjällä tuomarintut­kin­non suo­ritta­nut tulli­laitok­sen pää­tireh­tööri Eugraf Nyman (1862-1934) ja lääninsihtee­ri, proku­raattorinapulainen Samuel Valentin Koski (1867-1934). President­tinä toimi hovioikeuden presidentti Felix Florentin Saarikoski (1843-1919).

 

       Senaatin perintö oli kaksinainen. Oikeusosaston kaksi vii­meistä miehi­tystä muodos­tui keskenään vihamielisistä puolu­eista ja kol­mas oli itse asiassa näkymättömä­nä läsnä, ruotsin­kieliset. Kie­litaistelu ei ollut ajankoh­tainen autonomian loppu­vaiheessa. Itsenäi­syyden ajan alussa siitä tuli hyvinkin ajan­kohtainen, mutta tuomioistuinlaitok­sen kannalta silloin kävi ilmi, että suomettare­laiset ja perustuslailliset suomenkieli­set olivat mie­hittäneet virkapaikat yllättävän laajasti ja pysyväs­ti.

       Laillisuustaistelu oli käyty suurelta osin tuomioistui­missa ja Turun ja Viipurin hovioi­keuden useat jäsenet olivat saaneet pas­siivi­sella vastarin­nallaan sankarin­maineen. Senaatin oikeusosas­to ei ollut kun­nostautunut alamaisten silmissä. Uusi korkein oikeus ei pääs­syt lähte­mään puhtaan pöydän äärestä, vaan val­miiksi rasi­tettu­na.

       Joltisenakin onnena tuomioistuimen tule­vai­suuden kan­nalta voinee pitää sitä, että eräät poikkeuksel­lisen vaikeat ve­nä­läisomaisuut­ta kos­kevat asiat ratkaistiin hallintolin­jalla. Kor­kein oikeus oli kuitenkin erittäin työllistetty. Vai­keat, laajat ja mutkikkaat lahjoitus­maa­kysymykset rat­kottiin pala pa­lalta 20-luvun kuluessa ja 1930-luvun alussa maanja­ko-ongelmina ja kiin­teistöriitoina. Suuri torppariva­pautus ja Lex Pulkki­nen tulivat yleisiin tuomiois­tuimiin vuokralau­takunnista siten, että muutok­senhakuoi­keutta oli rajoitettu. Silti korkeimmassa oikeudessa käsitel­tiin vuosina 1921-1925 noin 1.600 vuokra-alueen lunastamista koske­vaa asiaa, eli vuosittain lähes neljännes kaikista valitusasioista. Uutta tuomi­oistuinta suosi laki, jonka mu­kaan valtiori­kosylioikeuden puna­kapinaa koske­vista pää­tök­sistä ei voinut va­lit­taa; muutok­sen­ha­kuoi­keus valtiori­kosoi­keu­des­takin oli ra­joi­tet­tu. Korkein oikeus joutui kyllä vuodesta 1920 teke­mi­siin myös poik­keusajan rikosasi­oi­den kanssa etenkin armah­dusasiois­sa, mut­ta "likainen työ" oli tehty.[59]

       Vuonna 1918, elokuun 2. päivänä korkeimman oikeu­den jäseniksi nimitet­tiin seuran­neen lokakuun 1. päivästä lukien aika­kauden parhai­ta kykyjä, kuten entinen senaattori, presidentti August Nybergh, myöhempi presi­dentti F. A. Pehkonen - vuo­sisadan tuomari, jos yksi olisi nimet­tävä - pro­fessorit O.Hj. Gran­felt ja J. ­Gro­tenfelt, teräväkynäinen ja monitaitoi­nen tohtori F.O­. Lilius, myöhempi oikeuskansle­ri Axel Charpen­tier, vaikut­tavan maineen jo alituoma­rina saanut Wilhelm Blå­field sekä am­mat­ti­miehiä hovioi­keuk­sista ja esitteli­jänvi­roista.

       Historiallisesti korkein oikeus perustettiin pettävien odo­tus­ten varaan. Lain korkeim­masta oikeudesta antoi tynkäedus­kunta kesällä 1918, jol­loin huo­mattava osa äänestäjä­kunnasta istui vankileireillä. Lain si­sältö osoit­taa kiistattomasti, että tuomi­oistuin oli tarkoi­tettu vah­van hallitusvallan perustuslail­liseksi tueksi ja että kor­keimman oikeuden valta tehdä lainsää­däntö­aloit­teita ja antaa lausuntoja lakihankkeista oli tarkoi­tettu keskei­seksi.

       Korkeinta oikeutta oli puuhattu hyvin pitkään. Senaatin ehdo­tus korkeim­man oikeuden perustamisesta valmistui 1907. Työ­tapoja yritettiin yksinker­taistaa valtiopäivil­lä 1908 tehdyillä toivo­musaloitteilla. Korkeim­man oikeuden perustamista yritettiin jäl­leen 1909. Hankkeet raukesivat.

       Maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 porvarillinen val­tuus­kunta antoi 16.3.1917 julkilausuman, jossa vaadittiin uutta hal­litusmuotoa ja erityistä korkein­ta tuomioistuin­ta. Van­hentu­neen lainsäädän­nön kehittä­mi­seen olisi pyrittävä.[60]

       Koko senaatti erosi. Uuden Tokoin senaatin asettaminen oli pit­kien neuvottelujen takana. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen sosiaalidemo­kraatit työskentelivät sangen pitkälle omas­sa pii­rissään, ja porvarillisella puolella todellista valtaa käytti porvarillinen yhteistyövaltuus­kunta, jonka edustajat vailla ju­ridista valtuutta matkustivat neuvottele­maan Pietariin Miljuko­vin väliaikaisen hallituksen kanssa.

       Senaatin oikeusosasto nimitettiin puhtaasti puoluepo­liittisin pe­rus­tein. Sen  jäseniksi tulivat suo­mettarelai­set Jo­han­nes Pel­to­nen, Väinö Hirvinen ja Antti Heikkilä ja ruotsa­lai­sen kansan­puolueen Julius Groten­felt, Axel Charpen­tier, Wilhelm Blå­field ja Berndt Nordgren sekä nuor­suomalaisten F.A. Pehkonen ja F.O. Lilius.[61]

       J.K. Paasikiven päiväkirjan mukaan suomalaisille riit­ti, että edes yksi aikaisempi oikeusosaston jäsen jatkaisi vi­ras­saan, ja K.J. Ståhlberg ja Lauri Ingman olivat samalla kannal­la tässä asi­assa. Julius Grotenfelt oli kuitenkin ilmoittanut, että ruotsa­lai­nen puolue ei hyväksyisi sellaisia henkilöitä, jotka olivat se­kaantuneet laittomi­en asetusten soveltamiseen. R.A. Wrede ja August Nybergh olivat tulleet keskuste­lemaan Kan­sallis-Osake-Pankkiin suomalai­sen puolueen ehdokkaista oi­keusosastoon:

 

                      Siinä Wrede ja Nybergh oikein suurennuslasilla tarkas­ti­vat eh­dokkai­den mennei­syyttä: Olivatko he joko suora­naiseti tai epä­suorasti olleet sekaan­tuneet "collabo­ra­tionisme'­en" ja siten kompro­mettoineet itsen­sä? - Lo­pulta löydettiin kolme sellaista, jotka voitiin hyväk­syä, yksi niistä tosin Wreden ja Nyberghin ­mielestä - hyvin epäil­len.[62]

       Vuoden 1917 ensimmäi­sille valtiopäiville annettiin hal­lituk­sen esityk­set nro 6 ja 7 korkeimman oikeuden ja korkeimman hal­linto-oikeuden perusta­misesta. Esityk­sen mukainen tuomarin erottamat­to­muus he­rätti edus­kunnan vasemmistossa vastarintaa.

       Hovioikeudenpresidentti K. Söderholm tervehti lähete­kes­kuste­lus­sa ilolla lakiesitys­tä, joka tekisi lopun yli sata­vuoti­aasta epäkohdasta, kor­keimman tuomio­istui­men jäseniltä puuttu­vasta erottamattomuudesta. Vasemmis­ton Edv. Valpas-Hänni­nen ja Otto Ville Kuusinen olivat sitä mieltä, että ehdotus sai­si ai­kaan "valtion valtiossa, intialaisen kastin, jossa ei ole aino­atakaan läpeä, mihin pääsisi ulkoapäin raitista ilmaa tai min­käänlaista vaikutusta".[63] Lakivaliokunta eh­dotti äänes­tyksen jälkeen pre­si­den­tin ja jä­sen­ten nimittämistä viiden vuoden mää­räajaksi. Edus­kun­nalla tu­lisi olla tilaisuus esittää arvostelun­sa tuomi­oistui­men työs­ken­telys­tä ja etusija nimityksiin olisi niillä korkeim­man oikeuden jä­senillä, joiden toiminta ei ollut antanut aihetta oikeutettuun muistutuk­seen. Tuomareiden pitäisi toisaal­ta olla erottamattomia, mutta ei "hajoit­ta­vaan riippu­mat­tomuu­teen asti".

       Oikeisto vastusti. Hovioikeudenasessori E.V. Sopanen arveli tuomi­ovallan joutuvan "henkilöille, jotka syrjävaikutuk­sille alttiina tieten­sä tai tietämättään taipuisivat noudat­ta­maan val­litsevia vir­tauksia, jopa vallassa olijain pyyteitäkin." Oi­keus­toimitus­kun­nan päällikkö, myöhempi professo­ri ja yliopis­ton reh­tori Antti Tulenhei­mo lausui:" Erottamattomuus ei ole tuomarin vuoksi olemassa, vaan juuri kansan vuoksi, sen vuoksi että niin hyvin köyhä kuin rikas sekä se joka kuuluu puolueeseen taikka toi­seen, saa oikeut­ta." Tuomioistuimen nimeksi oli tarjolla korkeimman oikeuden ohella ylin tuomioistuin.

       Eduskunta hyväksyi lain 30.7.1917, mutta lakia ei vah­vistet­tu. Sitten eduskunta hajoitettiin monille kansanedustajil­le hen­kilö­kohtaisesti kohta­lokkaan valtalain johdosta.

       Interregnum vallitsi. Uusi eduskunta, joka oli kokoon­tunut vuoden 1917 toisille valtiopäiville 1.11.1917, lähetti lakiva­liokuntaan ehdotuksen jo kertaalleen hyväksytyn lain vah­vistami­sesta, mutta lakivaliokunta oli toista mieltä, koska kor­keimman oikeuden jäsenten riippumattomuus ei ollut turvattu. Svinhufvu­din senaatti antoi 3.12.1917 uuden esi­tyksen laiksi korkeimmasta oikeudesta. Jäsenet, joita olisi ol­lut presidentin ohella 12 ja joiden eroamisikä olisi ollut 68 vuotta, olisivat olleet erotta­mattomi­a. Lakivaliokunta ei ollut lausunnossaan 21.1.1918 erot­tamatto­muuden kannalla. Senaatin oli­si hankittava ylimmän oikeu­den jäseniksi ehdotetuis­ta perus­tus­lakivaliokun­nan lausunto. Vasemmisto katsoi, että lausunto olisi ollut pyydettä­vä eduskun­nalta.

       Nimenomaan K.J. Ståhlberg oli ollut jyrkästi sillä kan­nalla, että korkeim­pia oikeuk­sia koskevat lait olisi annettava perus­tus­lain säätämis­järjestyk­sessä. Kun asia tuli kapinan jäl­keen uu­delleen esille, tähän kysy­mykseen ei lainkaan palattu. Laki säädettiin yksinker­taisessa järjes­tykses­sä; se ei kuulu tasa­vallan perustuslakeihin eikä valtiosään­töön. Lainsäätä­misjärjestyk­sestä keskusteltiin. Ståhlbergin johtama lakiva­liokun­ta empi, sillä uudessa laissa korkeimman oikeuden tehtäväksi määrättiin tuomarei­den ja ulosoton­haltijoiden valvominen. Valiokunnan lausunnon mukaan tämä oli kuitenkin vanhastaan hallitsijalle kuuluva tehtävä, joten sen sisällyttäminen lakiin korkeimmasta oikeudesta ei muuttanut aikaisem­paa oikeustilaa.

       Lausuma on arvoituksellinen. Se näyttäisi tarkoittavan, että hallitus­vallasta uskottiin osa korkeimmalle oikeudelle. Vaikka ajatus on kauas­kantoinen, se jäi myöhempinä vuosikym­meninä vaille käytännön merki­tystä. Laki korkeimmasta oikeudesta sisäl­tää mää­räyksiä lainkäyttöval­las­ta, toimeen­pa­no­val­las­ta (nimityk­set) ja lainsää­däntöval­lasta (lausun­not). Se on valtiosään­nön keskeisiä osia - kuulumatta val­tiosään­töön. Lain sisältöön nähden on mahdol­lista katsoa, että laki annet­tiin väärässä järjestyk­sessä.

       Tynkäeduskunnan suuri valiokunta asettui 16.5.1918 hallituksen muutetusta esityksestä an­tamas­saan mietin­nössä erotta­matto­muuden kannalle.[64] Suuren valiokunnan kanta hyväksyttiin täys­is­tun­nos­sa 28.5.1918 äänin 64-26 erittäin kiivaan keskuste­lun jäl­keen ja laki annet­tiin 22.7.1918.[65]

       Laki kulki rinnan hallitusmuotoa koskevan lakiesityksen kans­sa ja on luettava yhdessä hallitusmuodon silloisen version kanssa. Korkeimman oi­keu­den aloittaessa toimintansa tähdättiin paljon presidentti­val­tai­sempaan järjestelmään kuin vuotta myö­hem­min saatiin. Poliittisesti meneillään oli saksalaissuuntaus ja tekeillä kuninkaanvaali, yllättävä käänne hallitus­muo­don vaiheissa. Sekä presidenttivaltaisuus että kuningasajatus olivat ulko- ja talouspo­liittisesti perusteltuja. Eräät Vaasan senaatin jäsenet olivat sitoneet jo maaliskuussa 1918 Suomen Saksaan noottienvaihdolla niin tiiviisti, ettei puhe vasallisuhteesta ole aivan yliampuvaa.[66]

       Erottamattomuus oli ollut maa­lais­lii­ton ja muiden porva­rillis­ten puolueiden ankara kiista­kysymys. Käsitykset ja ajatukset korkeimman oikeuden tehtävistä ja toi­mivallasta olivat siis ehtineet muuttua moneen kertaan poik­keuk­sellisissa oloissa 1917-1918.

       Riitakysymykset olivat nimitysjärjestelyt, määräaikai­suus, riippumat­to­muus suhtees­sa muuhun valtioval­taan ja ero­amisikä, joka hiukan selittä­mättömästi kohosi kaavaillusta 68 vuodesta ylikorkeaksi ja poik­keukselli­seksi 70 vuodeksi. Kor­keimman oi­keu­den jäsenen virkavastuu ratkaistiin vasta 1922 mi­nisterivas­tuu­lail­la[67] ja lailla valtakunnanoi­keu­desta, jonka mukaan oi­keus­neu­voksen virkasyyteforum on val­ta­kun­nanoikeus. Tuoma­rin virka­syy­teforum on muutoin yleisesti hovioikeus.[68]

       Todelliset linjaratkaisut tehtiin edellytyksin, jotka eivät toteutuneet ja niiden vuoksi korkein oikeus sai lainsäädännöllisen aseman, joka ei vastaa sen tosiasiallista asemaa. Korkeinta oi­keut­ta koskevaa lakia säädettä­essä kapina oli kukistettu ja lain säätäjät olivat yksimielisiä "lujan hallitusval­lan" tar­peelli­suudesta, mutta tuon vallan lähemmästä luonteesta oli suu­ria erimielisyyk­siä: kuningas, tasavalta vai valta maan tasalta. Pelkkä hallitus­muoto ei ratkaissut keskei­siä kysymyk­siä. Aivan ilmeisesti nimenomaan maalais­liitto ja mahdollisesti edistys­puolueeksi organisoitunut osa perus­tuslaillisis­ta-nuor­suomalai­sista olisi ollut peri­aattees­sa valmis hajautta­maan hal­litusval­taa siirtämällä maakuntien tai läänien tasolle todellis­ta rat­kaisu­val­taa. Vasemmis­ton verinen vallankaap­pausyri­tys lo­petti tällaiset ajatukset ja johti suomalai­seen vallankeskityk­seen.

       Korkeimman oikeuden asema tuli uudelleen keskustelun kohteek­si hallitusmuodosta taisteltaessa vuoden 1919 val­tiopäivillä. Ståhlbergin komitea, joka oli laatinut hallitus­muo­toa koskevan esitysehdotuksen, oli ehdottanut säännöstä:"Jos on ilmeistä, että jokin säännös ei ole syntynyt perustuslainmu­kai­sessa jär­jestyk­sessä, älköön tuomari tai muu virkamies sitä so­vellutta­ko."[69]

       Korkeimman oikeuden lausunto hallitusmuotoa koskevasta esi­tyk­sestä on hyvin poliittinen ja hyvin kummallinen.[70] Sen alus­sa suo­sitetaan monarkkista hallitus­muotoa - keväällä 1919. Tämä lausu­ma jäi lausun­toon äänin 7-6. Korkein oikeus ehdotti, että sään­nös, jonka mukaan valtioneu­voston jäsenten tulee naut­tia edus­kunnan luotta­musta, olisi jätettävä hallitus­muodosta pois, koska sellaista ei ollut muiden parla­mentaa­risesti hallit­tujen valti­oiden laeissa ja säännös saattaisi aiheuttaa vaikeuk­sia kriisi­aikoina. Tässä asiassa oikeusneuvos F.O. Lilius esitti eriävän mielipi­teen. Korkein oikeus halusi antaa presidentille ehdotto­man veto-oikeuden perustuslakikysymyksissä.

       Kun eduskunta on yksikamarinen, ovat ne takeet harkit­sematto­mia päätök­siä vastaan, jota kaksikamarijärjes­telmä tietää, han­kit­ta­vat toisin keinoin. Korkeim­man oikeuden mielestä ne ovat saa­ta­vissa siten, että tär­keimmissä lainsäädäntö­kysymyk­sissä pre­si­dentin vahvis­tus on oleva eduskunnan hyväksymän lain voi­maan tulemi­sen ehdot­to­mana edellytyk­se­nä.

       Korkein oikeus vastustaa hallitusmuodon 2 ':n lausumaa, jonka mukaan valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa val­tiopäiville kokoontu­nut eduskunta. Oli kyseenalaista, voitiinko kansaa pitää oikeussubjektina. Lisäksi lausuma tuo mieleen aja­tuksen, että eduskunta kansan edustajana olisi koko valtiovallan haltija. "Tämä ajatus ei kuitenkaan ole oikea, sillä valtioval­taa käyttä­vät myöskin hallitus ja tuomioistuimet; ja samoin kuin näiden mai­nittujen oikeus perustuu lakiin, perustuu siihen edus­kunnan­kin oikeus valtiovallan käyttämiseen. Periaatteelli­sesti edus­kunnan oikeus siis ei ole eri luonnetta."

       Tämä käsitys lienee virheellinen.[71] Lainsäätäjän ja lain­käyt­tä­jien valta eivät voi olla samaa luonnetta. Hallituk­sella ja tuo­mioistuimilla ei ole keinoja eduskuntaa vastaan; eduskun­nalla on keinot näitä kahta vastaan.

       Korkein oikeus halusi palauttaa hallitusmuotoon Ståhl­bergin ko­mi­tean ehdottaman säännöksen. Ehdotuksen mukaan tuomari tai vir­kamies ei saanut soveltaa asetukseen sisältyvää sää­nnös­tä, joka on risti­riidassa perustuslain tai lain kanssa. Korkein oi­keus halusi tuomioistui­mil­le oikeu­den lakien perustuslainmu­kai­suuden tutkimiseen. Lain soveltaminen ei olisi ol­lut sal­littua, jos laki oli ristirii­dassa perustuslain kanssa. Kor­keim­man oikeuden lausunnosta välittyy selkeä kan­nanotto tuo­miois­tuinten poliittises­ti tukeman vahvan presiden­tinvallan puo­lesta. Mutta tällä lausun­nolla ei ollut poliittisia menesty­misen mahdolli­suuksia.

       Suuri valiokunta puolsi hallitusmuotoon sitten tullutta sään­nöstä asetusten perustus­lainmukaisuuden tutkimisesta ja li­sä­si:"Jos syntyy epäilyksiä jonkin lain valtiosäännön­mukaisuu­des­ta, ratkaisee kysymyksen korkein oikeus."[72]

       Toisin sanoen ajatus korkeimmasta oikeudesta perustus­laki­tuomi­oistuimena tuli jälleen esille. Mutta presidentin val­taoi­keuk­sista taistelta­essa suuri valiokunta muutti mielensä ja poisti korkeimmalta oikeudelta oikeuden tarkastaa lakien perus­tuslain­mu­kaisuutta. Lindman arvioi, että tämä oli oikeistoa vastaan suun­nattu toimen­pide "vaikka edus­kunnassa nähtävästi suhteelli­sen vähän ymmärrettiin kysymyksen merki­tys."[73] Rafael Erich ja Paavo Virkkunen koettivat saada säännöksen takaisin hallitus­muo­toon, mutta ehdotus hävisi äänestyksessä 100-77.

       Hallitusmuodon viimeiset vaiheet äänestyksineen kii­reellisyy­des­tä ja lepäämään jättämisestä ovat erittäin monisyi­set ja kie­tou­tuvat presiden­tin valtaoikeuksi­en ohella valtion­hoitaja Man­ner­heimin henkilöön. Vasem­mis­to Tannerin johdolla taas pyrki pake­toimaan kannatuksensa suureen armah­duslakiin, joka saatiinkin aikaan. Mannerheim puolestaan mietti hyök­käystä Pietariin, hallitusmuo­don jättämistä vahvis­tamatta ja edus­kunnan hajoittamista.[74]

       Hallitusmuototaistelussa korkein oikeus otti siis tois­tuvasti poliittisia kantoja ja sen yli käveltiin. Hallitusmuodon yksi­tyiskohdissa oli niin suuria poliittisia kiistakysymyksi­ä, että kysymys korkeimman oikeuden asemasta ja toimivallasta jäi lopul­ta syrjään, vuonna 1918 annetun lain määräysten varaan, ja myö­hemmän kehityk­sen kannalta keskeinen oikeus lakien perustus­lainmukaisuuden tutkimiseen jäi korkeim­malta oikeu­delta saamat­ta. Toteutumatta jäivät korkeimman oikeuden suosittama tasaval­lan presidentin ehdoton veto-oikeus ja hallituksen esitykseen kuulunut pakko pyytää korkeimpien oikeuksien lausunnot kaikista lainsäädän­töasiois­ta.[75]

       Nykyhetken perspektiivistä asioita tarkastellen Suo­meen ei koskaan syntynyt aitoa paikallis­hal­lintoa. Lääninhalli­tukset ovat hallituksen orgaa­neja, jotka toteuttavat keskushal­linnon tehtä­viä ja tarkoitusperiä. Vuoden 1918 kunnallislaki, joka oli sekin aikakauden suuria poliittisia kysymyk­siä, epäon­nis­tui. Kunnat eivät saaneet mai­nittavaa val­taa ja jäi­vät rahoi­tuk­sessa olennai­sesti riippu­viksi valtion­avuis­ta. Vuon­na 1918 erit­täin vaikeaksi tiedetty kaupunkien ja maa­laiskuntien ero jäi niin ikään ratkai­sematta, kun välimuodot, kauppala ja taajaväki­nen yhdyskun­ta, osoittau­tuivat huonoiksi ratkaisuiksi. Suomessa val­litsi tal­visotaan asti "Saõ Paolo -ongelma". Helsin­kiä lukuun ottamatta lähes jokaisen kaupungin kyljessä oli ylisuuri ja köy­hä maalais­kunta, jota kaupunki ei halunnut ja kunta ei jaksanut kustantaa. Helsingin maalaiskunnassakin oli Malmi ja Tapanila, mutta ytimeltään se oli keskiaikainen kirkkopitäjä. Kaupun­gin velvoitteet katujen rakenta­mi­ses­ta kansa­kouluihin, poliisilai­tok­seen ja ter­veyden­huoltoon, olivat aivan toiset kuin maalais­kuntien. Siten esimerkiksi Pispala ei kuulu­nut Tampe­reen kaupunkiin eivätkä Talikkala ja Karjala Viipurin kaupun­kiin. Sama ongelma oli poliisihallinnos­sa ja oikeudenhoi­dossa. Maalais­kunnis­sa toimivat nimismiehet ja kihlakunnanoi­keu­det, kaupun­gissa polii­silaitok­set ja raastuvan­oi­keudet. Maalla syyttäjän tehtä­vät säly­tettiin nimismiehille. Kaupungeissa syyt­täjinä toimivat kaupungin­viskaalit.

       Suomalainen demokratia ei syntynyt vuoden 1918 näkökul­masta katsottuna säädelty­nä prosessina sellaiseksi kuin minä se esiin­tyy val­tiosääntöoikeuden oppikirjois­sa. Suoma­lainen demo­kratia oli mo­nien yhteensattumien tulos ja vanha tapa viitata etevästi laa­dittuun hallitus­muotoon ja sen jälkeen perustuslaki­na annet­tuun valtiopäivä­järjestyk­seen on jossain määrin hämäys­tä. Lienee tunnettua, että hallitusmuodon presi­denttival­taisuus ei ole oi­keudellinen kysymys, vaan henkilökysymys.

       Tuomioistuinlaitoksen tehtävä ja valta on tämän palape­lin osa. Kor­keim­malle oikeu­delle oli aiottu huomattavasti kes­keisem­pi ja tärkeämpi tehtävä kuin se, jota se alkoi hoitaa olo­jen alettua vakiintua 1919-1920.

       Kun hallitusmuoto oli vahvistettu kesällä 1919 ja Man­nerheim oli hävinnyt vaaleissa Ståhlbergille, korkein oikeus ajettiin alas ja siitä tuli hovioikeuksien tavoin työskentele­vä "tavallinen" tuomioistuin hahmolla olleen perustuslakituomiois­tuimen si­jaan.

       Korkeimmasta oikeudesta oli tarkoitettu korkeimman oikeuden oman lausunnon mukaan poliittista suodinta, eräänlaista ylähuonetta ja mer­kittä­vän hallitusvallan käyttäjää. Näin ei käynyt. Sangen pian kävi ilmi, että merkittävät oikeudelliset kysy­myk­set, kuten kansanedusta­jien immuniteetti ja vangitsemi­nen tai puolueitten tai sanomaleh­tien lakkaut­taminen, olivat minis­teriöiden hallintoasioita, joiden kanssa lainkäytöllä ei ollut paljon tekemistä.

       Kaksikymmentäluvun lopun korkein oikeus on varjo kymmenen vuoden takaisista suurista suunnitelmista. Sen näkee myös henkilövalin­noista.

       Vallan kolmijaon oppi on poliittinen uskonkappale. Lain­säätä­jän ja tuomioistuimen tulisi pysytellä erossa toisistaan ja toi­meen­panevan vallan irrallaan näistä kahdesta. Taustalla on alkujaan Montesquieun oivallus, että vapaus on hyvettä tärkeämpi tavoite. Vapauden tae on vallan hajoit­tami­nen, esimerkiksi kolmelle taholle, jottei yksikään tyranni kykenisi kerää­mään sitä itselleen. Jaon perustaksi katsottiin laki ja lain perustaksi yhteiskuntasopimus. Seurauksena oli aluksi Ranskan suuren vallanku­mouk­sen terrori, jonka mm. Immanuel Kant hyväksyi, koska kansan säilyminen oli tärkeämpää kuin tyrannin. Toinen seuraus oli lain ylivalta ja lain kultti, mutta samalla kun 1800-luvun yhteiskuntakehitys lisäsi äänioikeuden myötä kansalaisten mahdollisuuksia osallistua elämäänsä koskevaan päätöksentekoon, laki etääntyi teknikkojen erikoisalueeksi. Näitä teknikko­ja olivat etenkin tuomarit.[76]

       Kysymys lain­säätä­jän ja tuomioistuinten suhtees­ta on puhtaasti puolu­epo­liit­tinen. Suomessa ei tiettävästi vuoden 1918 jälkeen ole ollut poliittis­ta puoluetta, joka olisi avoimesti ajanut tuomiois­tuin­ten vallan lisäämistä. Sen sijaan on selvästi nähtävissä, että alioi­keudet ja hovioi­keudet jatkoivat autonomian aikana vakiin­tunutta toi­mintaansa jokseen­kin muutoksitta itsenäisessä Suomes­sa. Korkein oikeus sen sijaan ryhtyi viettämään pysyvää kak­soiselämää. Lain­käyttöasioissa se toimi super-hovioikeutena. Se lainasi suuren osan tuomareitaan, kirjoittamistavat ja työsken­telytavat hovioi­keuksilta.

       Nimitysasioissa korkein oikeus oli saanut odottamat­to­man val­lan. Kansain­välinen vertailu osoittaa, ettei ole perus­tetta pi­tää korkeimman oikeuden keskeistä roolia nimityksissä millään taval­la asioiden luonteesta eikä rakenteesta johtuvana. Saksassa ja Ranskassa nimitykset on keski­tetty neuvostoille. Englannissa nimitykset ovat siten korporatiivisia, että tuoma­reiden ammatti­kunta valitsee itse priimuksensa, mutta rekrytoin­nin pohja­na ovat tuomareiden lisäksi syyttäjät ja asianajajat. Näihin päi­viin asti ylähuo­neen lordina on tuskin istunut henki­löä, joka ei olisi ollut kymmen­tä - kahtakym­mentä vuotta oikeu­denkäyn­tiasianajaja, barris­ter. Suomen kor­keimmassa oikeudessa on yh­teensä kaksi entistä asianajajaa.

       Hallitusmuodon ja lain suomaa valtaansa lainsäädäntö­aloittei­den tekemi­seen korkein oikeus on käyttänyt hy­vin vähän. Sitä vastoin lausun­not, joista on lähem­min puhe tuonnempana, ovat mielenkiin­toisia ja tärkeitä korkeim­man oikeuden aseman ja val­lan kannal­ta.

       Vastoin vallan kolmijaon dogmia, joka edellyttäisi lainsäädäntövallan, lainkäyttöval­lan ja toimeenpanovallan erottamista toisistaan, korkein oikeus osallistuu lainsäädäntöön antamalla  valtio­neu­voston eli käytän­nössä oikeus­ministeri­ön pyynnöstä lau­suntoja laeista. Lausunnon pyytä­mi­seen ei ole estettä, vaikka kaksi oi­keusneu­vosta ja yksi hallintoneu­vos olisivat jo käyneet lain läpi laintar­kastuskun­nassa.

       Valtioneuvostolla ei ole mitään velvolli­suutta pyytää lausuntoa. Lausuntoa ei hankittu maailman­sotien välisenä aikana esimerkiksi tasa­val­lan suojelulaista eikä sota­tilalaista, vaikka molemmat vaikuttivat muun ohella korkeim­man oikeuden ja kaikkien tuomiois­tuinten toimival­taan keskeises­ti. Jälkiviisauden valossa on huomautettava, että hyvin olennai­nen vangitsemisky­symys eli hallinnol­li­sille viran­omaisille annettu poik­keuk­sellinen oikeus pitää ihmisiä tutkin­to­vankeu­dessa tai turvasäilös­sä mää­räämättö­män ajan - vuosia, kuten käytännössä kävi ilmi - tuli lakiin eduskun­nan tahdosta ja tuomi­oistuimia kuulematta. Korkeimman oikeude lausuntoa ei pyydetty vuoden 1930 sotatila­laista eikä tasavallan suojelu­laista.

       Tuomioistuimet olisivat tuskin puuttuneet vangitsemis­kysymyk­seen, koska ne eivät pitäneet sitä itselleen kuuluvana asiana. Vasta kun vangi­tun juttu oli tullut oikeuteen, tuomiois­tuimen oli lausuttava tutkintovan­keuden jatkamisesta tai syyte­tyn va­pauttami­sesta. Tämä asiaintila muut­tui pakko­keinolain tul­tua voimaan 1989.

       Korkein oikeus on antanut useita satoja lausuntoja, joiden ase­man pitäisi olla oikeus­lähdeopilli­sesti tär­kein lakitekstin ja lakiesityksen jälkeen. Käy­tän­nössä näitä lausunto­ja ei ole olemassa. Kun niitä ei ole luetteloitu eikä julkaistu muutoin kuin satunnaisesti, niiden olemassa­oloa ei tiedetä ja niitä ei käytetä laintulkinnas­sa. Korkein oikeus ei itsekään tukeudu lau­suntoi­hinsa sen jälkeen kun ne ovat unohtuneet suul­lisen perimän piiristä. Ehdotukset lausuntojen luetteloimisesta ja julkaisemi­sesta eivät ole johta­neet tulok­seen.[77] Syy lienee osittain poliittinen; tuomioistuin kenties ujos­te­lee omaa poliittista vaikutusvaltaan­sa. Osittain syyt saattavat olla toisar­voi­si­a. ­Vaik­ka lausunnot ovat enimmäk­seen hyvin korkeatasoisia ja kes­kei­siä ja kohdittain korvaa­mat­to­mi­a, on myös vähem­män onnis­tu­neita lausuntoja ja yksityiskohtia. Ongelma liittyy laajempaan salaamisen ja julkisuuden yhteyteen, tuomioistuimen salaisiin asiakirjoihin. Juttujen ratkaisemisen yhteydessä laaditut muistiot ovat salaisia, vaikka niihin sisältyy säännölli­sesti ratkaisun ymmärtämisen kannalta ensiarvoisen tärkeitä tietoja ja kannanottoja esimerkiksi aikai­sempiin oikeustapauksiin, oikeuskirjallisuu­dessa esitettyihin tulkintasuo­situksiin ja itse lakien tulkin­taan. Yhdistetty­nä päätösten perustelujen niukkuuteen ilmiö on -. Ranskaa lukuun otta­matta - kansainvälisesti vertaillen ja historiallisesti ainutlaatui­nen.[78]

       Korkeimman oikeuden varhaisvuosien jäsenten henki­lö­tiedot osoitta­vat, että tuomioistuin kääntyi suurista aikeista huoli­matta sangen perin­tei­selle tielle.[79] Suurmies­luokan juristi O.Hj. Granfelt erosi. Rekrytoinnit suoritettiin Allan Särkilah­tea lu­kuun ottamatta hyvin tavanomaisesti poimimalla rangista eteviä ali­tuomareita ja hovioi­keuden­neuvoksia .

       Tuomiois­tuintyö osoittautui muutoksenha­kura­joi­tus­ten puuttumisen ja raskaan pöytäkir­jaamisjärjestelmän takia arkiseksi, harmaaksi ja työlääk­si. Jäsenet joutuivat lukemaan läpi laveatkin asiakirjat kaikissa jutuissa, joissa muutosta oli haettu, lainkaan katsomatta siihen, oliko alempien oikeuksien päätöksen muuttamiseen aihetta. Jo 1920-luvun puolivä­lissä asiat olivat ruuhkau­tuneet ja vuosi­kym­menen lopulla jou­duttiin turvautu­maan laajasti apu­jäseniin, kunnes 1.2.1930 lu­kien perus­tettiin kokonaista yhdek­sän uutta oi­keus­neu­voksen vir­kaa ja kahtena jaostona toiminut korkein oi­keus sai kolmannen jaoston - josta luovuttiin vuoden alusta 1991. Välillä käytössä on ollut pitkiäkin aikoja neljäs jaos­to ja sotien jälkeen viides, joka ratkaisi lähinnä siirtoväen asutuksesta johtuneet maanhan­kintalain mukaiset asiat.

       Poikkeuksista huolimatta etiketti edellytti, että kor­keim­man oikeuden jäsenet eivät opettaneet eivätkä julkaisseet. Sitä vastoin Pohjoismainen lakimieskokous, Suo­ma­lainen Laki­mie­syh­distys ja Juridiska Föreningen ovat olleet pitkiä aikoja korkeim­man oikeu­den man­daat­teja, ja Laki­mies-lehteä toimitettiin vuosi­sadan alussa kauan kor­keimmas­ta oikeudesta käsin, kun Allan Ser­lachius ja F.O. Li­lius kuului­vat sen toimi­tuskuntaan, ja jälleen 1980-luvulla, kun pää­toimit­tajana oli Pirkko-Liisa Haarmann. JFT-lehden päätoimittajana toimi Gunnar Nybergh. Curt Olsson ja Göran Portin ovat olleet sen toimitussihteerejä.[80]

       Oikeusneuvos on virka-asemaltaan yliopiston professoria kor­ke­ampi. Tätä nykyä oikeusneuvos kuuluu palkkausluokkaan A 31 ja professori palkkausluokkaan A 28 eli samaan kuin esittelijä­neu­vos ja ylemmän palkkausluo­kan hovioikeudenneuvos. Palkat ovat vuonna 1991 28.101 mk/kk ja 21.264 mk/kk.

 

 

            KORKEIN OIKEUS ERÄISSÄ MUISSA  VALTIOISSA

 

       Tapio Takki on selvittänyt Ruotsin, Saksan ja Ranskan korkeimpi­en oikeuksien rakennetta ja toimintaa.[81] Yleistietoja näistä val­tiois­ta ja muista maista on saata­vissa juridisista ja yleis­­teoksis­ta. Tiettävästi kaikkien kehittyneen oikeuskulttuurin valtioiden korkeimmista oikeuksis­ta on ole­massa runsaasti sekä laitosten historiaa että nykyisyyttä koske­vaa kirjalli­suutta, Suomea lukuun ottamatta.[82]

       Tämä on argument­ti teesil­le Suomen korkeim­man oikeu­den halki­naisesta perinnöstä ja menneisyyden pelosta. Tans­kan kor­keimman oikeu­den historia ei jätä juuri mitään toi­vo­misen varaa. Teossarja käsit­telee laa­jasti muun muassa seu­raa­vat ai­heet; Tuo­mioistuimen pe­rustami­nen; sen maan­tieteellinen toimi­alue; sen toimipaikat; organisaatio ja menet­telytavat asiakir­jojen sine­töimisestä jä­senten istumajär­jestyk­seen; kor­keimman oikeuden suhde hallituk­seen vuoteen 1746, vuo­desta 1746 vuoteen 1849 ja viimeksi maini­tun vuoden jälkeen; tuomioistuimen suhde julkisuu­teen - yksi­tyiskoh­taisin selostuk­sin lehdistön hyökkäyk­sistä yksittäisiä tuomarei­ta vastaan; oi­keudenkäyn­ti­menettely, tuomion laati­mi­nen ja juttujen laatu - esimerkiksi lyhyt esitys oikeus­tieteen ja tuomi­oistuimen oman organisaa­ti­on vaikutuksesta käsi­teltävien asioiden laatuun eli muuan tämän tutki­muk­sen pe­rus­kysymyksistä, kirjoitta­jana profes­sori Thøger Nielsen; kor­keim­man oikeu­den oikeuskäytäntö oikeus­lähteenä, kir­joittajana pro­fessori Stig Iuul; korkein oikeus ja rikosoikeus; rekrytointi korkeimpaan oikeu­teen; asianaja­jat; 300-sivuinen henkilöma­trik­keli; korkeimman oikeuden arkisto.

       Tanskassa siis toteutettiin kattava ja järjel­linen tut­kimus korkeim­masta oikeudesta, sen asemasta ja merkity­sestä, kolmekym­mentä vuotta sitten korkeimman oikeuden ja eri tutkijoi­den yhteistyönä.

       Ruotsin korkein oikeus on ollut monessa oman korkeimman oi­keu­temme mallina. Sen jäsenmäärä on 22, sen kolme jaostoa istuvat 5-jä­senisi­nä kuten meilläkin ja valituslu­vat myöntää kolmijäseninen jaos­to tai yhden miehen jaosto; lupajärjestelmä on saman tyyppinen kuin meillä, mutta se on ollut käytössä vuodesta 1942.[83] Ylimääräis­tä muutoksenhakua kos­kevat säännök­set ovat saman tyyppiset kuin omamme. Valituslupa-asiat valmis­tellaan korkeimman oikeuden kansliassa, joka oli vuoteen 1972 korkeim­man oikeuden yhteydessä naapuritalossa toimiva eril­li­nen virasto, Nedre justitiere­vi­si­on. Esit­te­li­jöi­den asema on toinen kuin meillä, sillä revisi­osih­tee­rin virka ei ole elämän­ura, vaan molempia osapuolia hyödyttä­vä kouluttautu­misvai­he tuomarin uralla.

       Saksassa, joka on liittovaltio, ylin lainkäyttö on ha­jautettu viideksi haaraksi. Kussakin valtiossa on oma yleinen apelli­tuomioistui­mensa (Oberlandsgericht) ja erikoistuomiois­tui­met. Korkeimpia oikeuksia ovat Karlsruhessa toimiva korkein oi­keus, Bundesgeri­chthof, Ber­liinissä liito­hallinto-oikeus (Bun­desver­waltungsgericht) ja näi­den lisäksi ylimmät työtuomiois­tuin, sosi­aaliasiain tuomioistuin (Bundessozialgeri­cht), val­tiova­rain tuo­mioistuin (Bundesfinanz­regricht), liittovaltion patent­tituomi­oistuin ja toimialaltaan Suomen aikaisempaa vir­kaylioi­keutta vastaava Bundesdi­ziplinrge­richt.[84]

       Bundesgerichthof (BGH) on muutoksenhakutuomioistuin. Hyppy­va­litus on sallittu, koska asianosaiset saavat tietyissä tilanteissa si­vuuttaa välias­teen. BGH:ssa on kymme­nen siviilise­naattia, viisi rikos­senaattia, kartellise­naatti ja kuusi erikoissenaattia sekä tut­kintotuoma­reita. Pää­sään­töi­sesti senaatit toimivat viisi­jäseni­sinä. Samalla tavalla kuin Suo­messa ja Ruotsis­sa poik­keaminen aikaisemmasta prejudikaatista edellyt­tää kvalifioi­tua kokoonpa­noa eli suurta senaattia, jossa on puheenjohtaja ja kah­deksan jäsentä. Prejudikaatti on kuitenkin määritelty toisin kuin meil­lä. Senaatti saa itse poiketa omasta aikaisemmasta pre­judikaa­tistaan. Poik­keaminen toisen senaatin ennakkotapauk­sesta tai suuren senaatin ratkaisusta on sallittua vain suurelle se­naatil­le. Lisäksi on käytettävissä yhdistetty suuri senaatti.

       Tuomarinvirkaan nimittäminen edellyttää Saksassa kahta valtion­tutkin­toa, paitsi jos nimitettävä on professori sellaisessa yliopis­tossa, jossa näitä tutkin­toja suoritetaan. Tuomarin­va­lin­nat BGH:in te­kee tuoma­rinva­lintalau­takun­ta, johon kuuluu minis­terei­tä ja liit­topäivi­en valitsemia jäseniä.

       Tuomareiden riippumat­tomuutta tähdentävät erikoismää­räyk­set ja mahdol­lisuus saattaa asia erikois­senaatin tutkitta­vaksi, jos tuomaria on esimerkiksi kii­rehditty virkatoimissaan ja hän itse katsoo menettelyn loukkaavan riippu­mattomuuttaan.

       Lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan piiriin kuulu­vien teh­tävien hoitaminen on tuomarilta kiellettyä. Opetus- ja tutki­mus­toiminta on sallittua. Välimiehe­nä toimiminen on luval­lista vain, jos tuomarin ovat nimenneet molemmat asianosaiset tai rii­dan ulkopuolinen sivullinen. Asiantuntijalausuntojen an­taminen on kiellettyä. Oikeudellisten neuvojen antaminen maksus­ta on kiellet­tyä.

       BGH:n revisio edellyttää pääsääntöisesti muutoksenhaku­lu­paa tai re­vision perustei­den hyväksymistä. Menettely pääjutus­sa on suulli­nen. Ratkaisu voi olla kassaatio eli palauttami­nen tai reforma­torinen ratkaisu, jolloin muutoksenhakutuomiois­tuin rat­kaisee jutun kokonaan tai osittain uudestaan.[85]

       Ranskan tuomioistuinlaitoksen alin aste koostuu 469 alioikeu­desta ja 181 ylioikeu­desta, tribunaux de grande instan­ce, ja ri­kosasioissa rikos­tuo­mioistuimista, tribunaux de correc­tion, ja poliisioikeuksista, tribunaux de police. Muutoksenhaku­asteina on 35 apellituomioistuinta. Törkeät rikos­asiat ratkaisee kussa­kin departementissa istuva tuomioistuin, jossa on kolme tuomaria ja yhdeksän valamiestä.

       Ranskan korkeinta oikeutta, jonka nimi on Cour de cas­sation, koskeva perussäädös on Code de l'organsiation judicaire I-II, La Cour de cassation. Sen perustuslaillinen asema perustuu enemmän ta­paan kuin lakiin, koska vuoden 1958 gaullistinen pe­rustuslaki sivuuttaa tuomioistuin­laitoksen vähällä. Cour de cas­sationin toimivalta rajoittuu periaatteessa ylimääräi­seen muu­toksenha­kuun, mutta se on prejudi­kaattituomi­oistuin. Se ei tutki to­si­asiakysymyksiä, vaan on niissä sidottu alempi­en oi­keuksien rat­kaisui­hin. Ratkaisu on tuomioistuimen nimen mukaisesti kas­saa­tio, jutun palaut­taminen.

       Tuomioistuin toimii kuutena kamarina, joista viisi on ­siviili­ka­mareita. Jäsenten lisäksi tuomoistuimeen kuuluvat syyt­täjät, asianajajat ja esitte­lijät (conseiller référéndai­re).[86] Kamari on toimivaltainen viisijäsenisenä. Vaikeat asiat käsitel­lään seka­kamarissa tai täysistunnos­sa.

       Tuomarinvirkaan nimittäminen edellyttää tuomarintutkin­toa ja tuoma­rikou­lua (vuoteen 1970 Centre national d'études ju­di­caires, nykyisin Ecole nationale de la Magistratu­re).[87] Kou­luun otetaan vaativaksi sanotun valin­takokeen kautta ja kou­lu­tus kes­tää kolme vuotta.

       Tuomarikunta jakautuu tuomareihin ja syyttäjiin, joista vain tuomarit ovat erotta­mattomia. Rotaatio syyttäjänvirasta tuoma­rinvirkaan ja tuomio­istuinta vaihtaen syyttä­jästä tuomarik­si on tavallinen. Suomessa tällainen rotaatio on käytössä vain raastuvanoikeuksissa, joissa kaupun­ginviskaalit siirtyvät usein oikeusneuvosmiehiksi. Ho­vi­oi­keuk­si­a taas syyttä­jän tehtäviä hoitava kanne­vis­kaali on esitteli­jä ja käytän­nös­sä tuleva hovi­oikeudenneu­vos.

       Nimitykset tuomarin­virkoihin rat­kai­see erityinen komis­sio. Kor­keim­man oikeuden nimityk­set tekee tasaval­lan pre­siden­tin joh­tama asiantun­ti­jakomitea (Con­seil Supérieure de la Magistra­tu­re), joka toimii myös kurinpitoelimenä. Korkeimman oikeuden jä­seniksi nimite­tään peri­aat­teessa vain omassa tuomi­ois­tuimessa ja apel­lituomi­ois­tuimes­sa kokemuk­sensa hankki­neita henkilöitä ja nykyi­sin usein myös oikeustie­teen profes­sorei­ta.

       Ranskalaista tuomioistuinlaitosta kokonaisuudessaan ja eri­tyi­sesti sen korkeinta oikeutta kuvaillaan usein eris­tyneeksi ja suljetuksi. Tuomiois­tuinlaitok­sen ulkopuo­lella, asiallisena pidetyssä kirjallisuudessa ja leh­dis­tössä - Le Monde, L'Express - tuomarikun­taa pidetään usein yhteis­kunnal­li­se­na ongelmana. Kes­kus­te­lu on viime vuosi­na ollut vilkasta eräitten räikeitten ta­paus­ten johdosta. Teho­kkaasti orga­nisoimalla eriste­tyn ja itseään täydentä­vän tuomari­kunnan ongelmat ovat yhteydessä maan tuomi­ois­tuinlai­toksen pe­rintei­sesti heik­koon arvostuk­seen ja kansalaisten mieli­pi­demit­tauksista il­menevään vähäi­seen luotta­mukseen. Myös tuomio­is­tuin­ten kirjoitus­tyyli on niin lapidaarista, että sen lähem­män sisällän sanotaan olevan maallikon tavoittamattomissa.

       Ranskan tuomioistuinlaitoksen erikoisuudet johtuvat aika laajasti Napoleonin toteutta­masta uudelleen organisoinnista, joka toteutettiin uuden lainsäädännön yhteydes­sä suuren vallankumouksen jälkeen. Niistä ajoista alkaen ranskalaiset tuomarit ovat olleet eurooppalaisesta perin­teestä poiketen selkeämmin valtion tai jopa hallituksen virkamiehiä kuin tuoma­rit muissa maissa.

       Itävallassa on kolme ylintä oikeutta, yksi siviili- ja ri­kosasioille, yksi joka ratkaisee hallintoriidat, ja perustus­la­ki­tuomioistuin, jonka toimival­taan kuuluvat myös ihmisoi­keusasi­at ja vaaleja koskevat asiat.

       Hollannissa alioikeuksien, Kantonengerechten, Rechtban­ken, ylä­puolella toimii viisi apellituomioistuinta, Gerechtsho­ven, ja niiden yläpuo­lella lainkäytön yhtenäisyyttä valvova kor­kein oi­keus, Hoge Raad. Tuo­mioistuimilla ei ole oikeutta tutkia lakien perustuslainmukaisuutta, jonka ratkaisevat hallitus ja parla­mentti yhdessä, mutta sen sijaan ne voivat kieltäytyä so­velta­masta lakia, joka on ristiriidassa valtion sopimusten kans­sa.

       Belgiassa tuomioistuinasioissa ylintä tuomiovaltaa käyt­tävä korkein oikeus toimii kolmena kamarina, joista yksi käsitte­lee siviili- ja kauppa­oi­keudelliset asiat, toinen ri­kosasiat ja kol­mas sosiaalitointa ja valtionva­roja koskevat ja sotilasasiat. Korkein oikeus on prejudikaatti­tuomioistuin.

       Sveitsin tuomioistuinlaitoksen organisatio ja laki ovat ai­heel­lisesti olleet esikuvia paljossa.

       Suomessa pe­rintei­nen pitäytyminen Saksan oikeuteen joh­taa usein vir­heellisiin tuloksiin, koska Saksan oikeus hei­jasti en­nen ja hei­jas­taa nyt Saksan valtioraken­net­ta. Sveit­sin vuoden 1912 siviililakikirja on Suo­messa tärkeä läh­de ja esimerkiksi patenttilain­säädäntöm­me ratkai­sevat vaikut­teet ovat Sveitsistä, eivät Saksasta. Sveitsin korkeatasoinen proses­sioikeus on tukenut kansallista tutkimustamme, ja siviilioikeu­dessa velvoite- ja vahin­gon­korvausoikeus ovat saaneet vahvoja vaikut­tei­ta Sveitsistä. S­veit­sis­sä on yhdis­tetty yleis­valta­kunnalli­nen lainsää­däntö puhtaasti paikalli­seen, kanto­neit­tain toimivaan tuomiois­tuinlai­tok­seen, jonka ylin aste on liit­to­tuomiois­tuin Lausan­nessa.

       Italiassakin syyttäjän tehtävät kuuluvat samaan rotaati­oon tuo­marin­virkojen kanssa. Tuomarin riippumattomuutta on täh­den­netty rajaamalla lainsää­däntötehtävät selkeästi lainkäyttö­tehtä­vistä ja kieltämällä erikois­tuo­miois­tuimet. Korkein oikeus on kassaa­tiotuomioistuin, joka toimii vain prejudikaatti-ins­tans­si­na.

       Englannin House of Lords, ylähuone johtaa historiansa par­la­men­tin perusta­misesta 1200-luvulta. Ylähuoneessa istumaan oikeu­tet­tuja on tällä het­kellä yli tuhat, Canterbu­ryn arkkipiis­pa ja piispat, herttuat, markiisit, jaarlit, varakreivit ja ba­ronetit ja valitut korkeimman oikeuden tuomarit. Lainkäyttöa­si­oissa ylä­huoneessa istuvat juttuja pelkäs­tään tuomarit.

        Paikallistasolla rauhantuomarit ratkaise­vat yli 90 prosent­tia ri­kosasi­oista. Vaka­vam­mat rikosasiat käsi­tellään yleisessä ali­oikeudessa, Magi­strate's Courts, joita on noin 700. Törkeissä rikosasi­oissa on käytet­tävissä valamiehistö, jury, joka vuoden 1967 lainmuu­toksen jälkeen voi äänestää syyl­lisyys­kysymyk­sestä niin että enemmistö 10‑2 riittää langet­tavaan tuo­mioon. Krei­vikunnan tuo­mioistuin County Court käsit­telee alim­pana oi­keusas­teena sivii­liasiat. Näitä tuomioistuimia on noin 370.

       Muutoksenhakuaste on nimeltään The Supreme Court of Judicatu­re, joka  koostuu vuodesta 1971 kolmesta osas­tosta, Court of Appeal, Crown Court ja High Court of Jus­tice. Tämä tuo­mioistuin toimii eri paikkakun­nilla. Crown Courtin ja High Cour­tin päätök­sistä saa hakea muutosta Court of Appealista ja sen ratkaisuista puolestaan ylähuo­nees­ta, jos Court of Ap­peal myöntää siihen lu­van.

       Englantilaiset tuomioistuimet ovat pieniä ja tuomarin­vi­rat hyvin palkattuja. Koko maan hovioikeus­tason ja ylähuoneen tuomarei­den yhteen­laskettu lukumäärä on pienem­pi kuin esimerkik­si Helsin­gin hovioi­keuden.

 

 

       2.2 VALVOJA JA VALVOTTAVA

Hallitusmuodon 53 ':n mukaan ylintä tuomiovaltaa oikeusasioissa käyttää korkein oikeus, joka valvoo sen ohella tuomareiden ja ulosottovi­ranomais­ten lainkäyttöä. Saman sisältöiset säännökset ovat korkeimmas­ta oikeudes­ta annetun lain 1 ':ssä.

       Hallitusmuodon 59 ':n mukaan korkeimman oikeuden jäsentä syy­te­tään virkavir­heestä valtakunnan­oikeudessa. Syytteitä ei ole nostettu eikä harkittu. Toisin kuin muut tuomarit korkeim­man oikeu­den jäsen on siten käytännössä va­paa virkavas­tuusta. Niissä ta­pauksis­sa, joissa tasaval­lan presi­dentti voidaan halli­tusmuodon 47 ':n 2 momentin mukaan panna syytteeseen, syytettä ajetaan korkeim­mas­sa oikeudessa.

       Muita tuomareita syytetään virkavirheestä hovioikeudes­sa, paitsi hovioikeuden jäseniä korkeimmassa oikeudessa. Virkasyyt­teet olivat aikaisem­min tavallisia, mutta asiat poikkeuksitta vä­hä­pä­töi­si­ä. Alituoma­reiden virkasyytteet koskevat nekin useimmi­ten muodollisuuksia, mutta oikeustapauksista löytyy vähäinen määrä tapauksia, joissa syytetty esimer­kiksi on tuomittu lain sallimaa ankarampaan rangaistukseen. Lisäksi on muutamia oikeustapauksia, jotka ovat johtaneet viraltapanoon; nuo jutut ovat johtuneet tuomitun henkilökohtaisista ongelmista tai väärinkäytök­sistä tuomiokunnan hallinnossa.

       Korkeimman oikeuden esittelijää syytetään virkavirheestä hovioikeu­dessa.[88] Hän vastaa yhdessä ratkaisun tehneiden korkeimman oikeuden jäsenten kanssa ratkaisun sisällöstä, mutta vastuun toteuttaminen olisi tältäkin osin jo järjestelyiltään ongelmallista. E­sit­te­li­jän oma oikeu­delli­nen vastuu rajoit­tuu siihen, että toimi­tuskir­jat eli asianosaisille annetta­vat kappaleet korkeimman oikeuden ratkaisua on laadittu virheettömästi, että ratkaisuista tehdään määrätyt ilmoitukset eri viranomaisille ja niistä peri­tään ­sää­det­ty leima­ve­ro. Käytän­nössä asian­osai­nen tosin saa virheel­lisesti perityn leimaveron ta­kaisin yksinkertaisesti valitta­malla asiasta läänin­oikeu­teen. Esitteli­jän vastuu voisi siis tul­la ajan­kohtai­seksi vain siten, että korkeim­man oikeuden päätök­sen asian­osaiselle annettava kappa­le olisi virheelli­nen. Koska tuomiois­tuimella on nykyisin oikeus itse oikaista ilmeiset virheet ratkaisuis­taan, tämäkään vastuun tyyppi ei tule ajankohtai­seksi.

       Kuka valvoo korkeinta oikeutta? Kysymys ei ole turha eikä truismi. Jerzy WRÓ­BLEWS­KI esittää seuraavan lainkäytön eräänä määritelmänä.

 

                         Pääsäännön mukaisesti lainkäyttäminen tarkoittaa kontrolloituja ratkaisu­ja. Kontrolli on institutio­na­lisoitu lain määräämällä tavalla ja se vaihtelee eri oikeus­järjestelmis­sä. Kontrolli tähtää siihen, että lainkäyttö vastaa säännök­sissä määrät­tyä siten, että myös lakia käyttävän elimen arvottavia valintoja valvotaan, koska myös arvoar­vostelmat kuuluvat kontrollin piiriin. Myös muuta kuin institutionaalista kontrollia harjoitetaan: siitä vastaavat oikeus­tiede ja julkinen mielipide. Niiden merkitys vaihtelee lainkäytön funktio­naalisen yhteyden mukaan ja riippuen käytössä olevas­ta oikeudellisesti tai hallinnollises­ta ratkaisu- tai ohjausjärjestel­mästä. [89]


 

       Eduskunnalla ja valtioneuvostolla ei ole valvonnan valtaa. Eduskun­nan oikeusasi­amies ja valtioneuvoston oikeuskansleri puolestaan valvovat myös tuo­mio­is­tui­mia ja vaativat myös käytänössä niiden jäseniltä selityk­siä. He voivat antaa tuomaril­le tai tuomioistui­melle huomautuksen ja lähettää asiakirjat syyttä­jälle syytteen nostamista varten. Korkein oikeus on saanut oikeus­kansle­rilta selityspyyntöjä, mutta tiedossa ei ole tapaus­ta, jossa korkeim­man oikeuden toimin­nasta tehty kanteltu oikeus­kansle­rille olisi johtanut tämän toimenpi­teeseen. Joskus on ollult kysy­mys jokseenkin ilmei­sestä virheestä esimerkiksi oikeudenkäynti­kulujen tuo­mitse­mi­sessa korvatta­vak­si. Kun normaali virkasyytemahdolli­suus puut­tuu, oikeus­kansle­rilla ja oikeusa­siamiehellä ei oikeastaan ole käytettävis­sään muuta keinoa kuin saattaa käsityksensä laintulkin­nasta korkeimman oikeu­den tietoon. Esitteli­jän saattaminen vastuuseen toimitus­kirjojen oikeellisuu­desta tai leimaveron asianmukaisesta perimisestä on täysin mahdollis­ta. Hallin­nollinen oikaisu­menettely riittää kuitenkin useim­missa tapauksissa. Tiede­tään että joissakin harvinaisissa tapauksissa esittelijä on maksanut omista varoistaan asianosai­selta perusteet­to­masti perityn leimaveron.[90]

       Muo­dol­li­sesti korkeimman oikeuden jäsenen vastuu toteutetaan val­ta­kunnan­oi­keudessa, mutta todellisuu­dessa kontrollia voi harjoittaa vain kor­kein oi­keus itse sen epävirallisen kontrollin lisäksi, jota julkisuus merkit­see. Lainkäyttöasian vieminen valtakunnanoikeuteen merkitsisi neljännen oikeusasteen käynnistämistä. Se on periaat­teessakin aiheetonta myös sellaisessa harvinaisessa tapauksessa, jossa korkeimman oikeuden ratkaisu olisi todettavissa ilmeisen virheelliseksi.

       Sitä vastoin julkisuuden tarjoamia kontrollimahdollisuuksia on käytet­ty niukasti. Oikeustapauksia on kommentoitu oikeustieteessä ja oikeustie­teelli­sis­sä aikakauskirjoissa, Lakimiehessä, Defensor Legisissä ja JFT:ssä (Tidskrift utgiven av en juridisk förening i Finland) koko niiden ilmesty­misajan; itse asiassa JFT huolehti oikeustapausten julkaisemisesta vuoteen 1918 asti. Vaikka kommentoitaviksi valikoituvat helposti juuri ne ratkai­sut, joiden lopputulos on epäselvä tai kiistainen, tieteellisessä perinteessä kritiikki on totuttu esittämään hyvin hillitysti tai peitetysti.[91]

       Korkeimman oikeuden menettelyn tai ratkaisun lainvas­tai­suus on määritte­lykysy­mys. Mitä korkein oikeus tekee, se on laki. Roma locuta, res finita. Mutta jos korkein oikeus soveltaa "väärin" lakia tai kansainvä­listä sopi­mus­ta, edus­kunnan keino on säätää uusi laki,  ja julkisuuden keino on pai­nostaa.

       Tällaisista tilanteista on esimerkke­jä. Eräs tunnettu tapausoli Hannu Sala­man jumalan­pilkka­juttu, joka johti välittömästi lain muuttamiseen. ­Kun korkein oikeus on tehnyt ratkai­sun, joka ei ole lainsää­tä­jän mielen mukai­nen, kysymys on joskus tuomioistui­men tietoisesta viestistä lain­sää­tä­jälle. Harkin­nal­le varaa jättävät lainmuutokset saattavat puolestaan joskus kuihtua siksi, etteivät tuomio­is­tui­met ryhdy soveltamaan niitä.

       Rangaistuksen mittaamminen rikosasioissa voisi olla prejudikaateilla ohjattava kysymys. Korkein oikeus on kuitenkin harjoittanut sitä hyvin harvoin.[92] ­Ri­kos­lain 7 luvussa säännelty rangais­tus­ten yhdistä­minen oli tarkoi­tettu voimaan tullessaan 1939 ja vielä uudistettuna 1974 toisenlai­seksi menette­lyk­si kuin se mekaa­ninen tapa, jolla tuomiois­tui­met kor­keim­man oikeuden johdolla sovelsivat sitä. Korkein oikeus on antanut runsaas­ti ennakkopäätöksiä yhdistämi­sestä - niitä on voimassa olevina FKKO:ssa vielä 49 - mutta niissä ei ole montakaan, joissa olisi todelli­suu­des­sa kysymys mittaami­ses­ta eli tuomitun kärsittäväksi jäävästä van­keustuomi­osta. ­Ran­gais­tuk­sen täytän­töön­panon lykkäyse­tu voitiin ehdolli­ses­ta ran­gais­tuksesta kesä­kuus­sa 1918 annetun, vuonna 1976 uudistetun lain mu­kaan kytkeä vahin­gon­korvauk­sen maksa­miseen. Säännös jäi kuol­leek­si kirjai­meksi siitä huolimatta, etä korkein oikeus pyrki ohjaamaan käytäntöä prejudikaateilla.[93]

       Kriminologian tukema lainvalmistelu on toteuttanut vuoden 1918 jälkeen kansalais­so­dan seurauksi­na ehdonalaisen vapauden ja ehdollisen rangaistuksen, sitten rikoksente­kijän steriloin­nin ja kastroinnin, pakko­lai­toksen, nuorisovankilan, työsiirtolat ja muut avolaitokset, ­kuoleman­ran­gaistuksen poistamisen laista, kansalaisluottamuksen menettä­mi­sen poista­mi­sen, kuritushuo­neen lopettami­sen, ­päi­vä­sa­kot, rangais­tus­mää­räyk­set, rikesa­kot ja joukko­lii­ken­teen tarkas­tus­mak­sut. Lähes aina rikosoikeudelli­set lainmuutok­set ovat aiheuttaneet ankaran ennakkopää­tösten tarpeen, ja usein korkein oikeus on joutunut itsekin hankaluuksiin lainmuutosten ylimeno­kausi­ksi. Yleisiin oppeihin luetuista oikeudellisista kysymyksistä on suhteellisen paljon oikeustapauk­sia, mutta erinäisistä rikoksista sitäkin enemmän. Rikoksen yrityksestä' FKKO:ssa on 52 ratkai­sua, osallisuu­desta 45, tahallisuudesta 34, vanhentumisesta 52, syyntakei­suudesta 16, uusimi­sesta 16, rikosoikeuden soveltamisalasta 14 ja menet­tämisseuraamuksesta 89. Esimer­kiksi o­mai­suus­rikoksista varkautta koskevia ratkaisuja on oikeusta­paus­ha­ke­mis­tois­sa 93, väären­nys­tä 93, petosta 125 ja henkirikok­sista murhaa 23 ja tappoa 24.[94] Siveelli­syysri­kok­sia on vain kolme.[95]

       Korkein oikeus on vältellyt koko toimintansa ajan kriminaali­poliittisia linjauksia, vaikka se on joutunut osallistumaan raskaisiinkin ratkaisuihin. Esimerkiksi pakkoka­stroinnista oli hankittava korkeimman oikeuden lausunto. Kriminaalipoliittista linjausta on harjoitettu antamalla ennak­ko­päätöksiä ehdollisen vankeusrangaistuksen tuomitsemisesta nuorille tai rattijuopoille, mutta sen sijaan rangaistuksen mittaamiseen ohjaamista ei ole käsitetty korkeimman oikeuden tehtäväksi ainakaan julkaistujen oikeus­tapausten mukaan. Kuitenkin rangaistustasosta kertova FRAK-tietokanta osoittaa, että suurissakin linjoissa on ongelmia. ­Väkivalta- ja omaisuusri­kosten törkeysarviointi on muuttunut tutkimusajanjakson kuluessa dramaat­tisesti. Törkeä pahoinpitely ja törkeä varkaus arvioitiin sotien välisenä aikana yhtä törkeiksi rikoksiksi, joista mitattiin kahdesta neljään vuotta kuritushuonetta. Viimeistään 1980-luvulta, usein lainmuu­tosten jälkeen, törkeästä pahoinitelystä voi tulla vuosi tai kaksi vankeutta ja usein ehdot­to­ma­na, kun taas varkauden yksikkörangaistus nousuu hyvin harvoin vuo­teen. ­Vaik­ka rikos­oi­keu­del­li­ses­ta oikeus­käy­tän­nös­tä löytyy selviä, lain­muu­toksiin liittymättö­miä suunnan- ja linjan­muu­toksia, sieltä ei löydy linjauk­sia eikä avauksia. Korkeimman oikeuden vakiintunut menette­ly on sinän­sä oi­ke­aop­pinen. Käytännön kiristäminen on aina arveluttavaa; siitä saatiin kokemuksia 1970-luvun rattijuoppoustapauk­sissa. Tuomioistuimen on hyvin vaikea ankaroittaa seuraamuksia kiristä­mällä käytäntöä. A­loi­te kuuluu lainsää­tä­jälle sitä sel­vem­min, mitä mer­kit­tä­vämpi asia on kysy­myk­sessä.

       Joskus korkeimman oikeuden ratkaisut eivät tyydytä niin sanottua kansa­laismielipi­dettä. Niiden ei tarvitse­kaan tyydyttää, koska tuomioistuin on useimmiten pätevämpi arvi­oimaan oikeudellisia asioita ja todisteluky­symyksiä kuin yleisö. Yleisön "mielipide" ei myöskään usein perustu riittäviin ja monipuolisiin tosiasiatietoihin. ­Mut­ta voi tulla tilanteita, jossa tuomio­is­tuin on eden­nyt liian pitkälle esoteeri­sen tietämisen poluille ja julkinen kritiikki on paras jarru.

       Suomessa tuomioistuinten perinteinen kunnioitus ja lakimiesyhteisön lähes järkähtä­mätön haluttomuus keskustella ratkaisun lopputuloksesta näkyy "kuuluisien juttujen" - cause célébre - harvinaisuutena. Mieliä kiih­dyt­tä­neet ratkaisut on tehty poikkeusolois­sa poikkeuslaein ja poik­keusko­koon­panois­sa. Maailmansotien välisen ajan poliittiset oikeuden­käynnit ymmär­rettiin tuomiois­tuinlai­toksen sisällä ja keskusta- ja oikeistovärit­teisessä kulttuuris­sa laillisiksi ja oikeudenmukai­siksi ja tuomittujen, vasem­miston piirissä luokkataisteluksi.[96] Niistä ei väitelty. Ne painuivat unoh­duk­siin. Kenties ainoa poikkeus tästä säännöstä on lakitie­teen tohtori Ensio Hiito­sen sinänsä puolueellinen ja tasapainoton mutta silti aiheettoo­masti syr­jit­ty ja unohdettu teos Vää­ryyttä oikeuden vale­kaa­vus­sa.[97] Hiito­nen on harvinainen kirjoittaja siinäkin suhteessa, että hän ei ota täydestä dogmia tuomareiden epäpersoonallisuudesta, vaan kerää ja tähdentää juttuihin osallistuneiden tuomareiden nimiä. Tuomari­kunta tavallaan tunnusti itse tuomarin henkilön merkityksen jutun ratkaisulle sotien jälkeisissä poik­keusoikeudenkäynneissä. Jos tuomari tehtävänä olisi vain asianmukaisesti voimaan saatetun lain soveltaminen, mikä sitten aiheutti ongelmia sotasyyl­lisyys- ja sotarikosoikeudenkäyn­neissä?

       Jyrkäksikin positivistiksi tunnustautunut tuomari otti todellisuudessa huomioon eräät luonnonoikeudelliset perusteet eli "lakia korkeammat" periaatteet. Se kysymys puolestaan, missä määrin jutun ratkaisemiseen osallistuneiden tuomareiden henkilöllisyys vaikuttaa loppu­tulokseen, on arkaluonteinen. Korkeimman oikeuden piirissä ja myös hovioikeuksisa haarukka on kapea. Haarukka tarkoittaa äärimmäistä lopputuloksen vaihte­lunvaraa eri kokoonpanoissa. Sellaista ei tapahdu eikä liene tapah­tunut, että jokin kokoonpano tai peräti jaosto olisi hanakampi tuomitse­maan heikola näytöllä kuin toinen. Sitä vastoin tukalia arvoarvostelmia sisältävät ratkai­sut saattavat aiheuttaa hajontaa ja ennen kaikkea sitä aiheuttavat erityistä oikeudellista asiantuntemusta edellyttävät asiat. Jos tuomarilta edellytettäi­siin uskaltamista, rohkeutta lisää hyvä asiantunte­mus. Käytän­nöllinen perustelu tälle väitteelle on tuomareiden oma menettely. Korkeim­man oikeuden ja hovioikeuden jäsen on aina kiinnos­tunut siitä, ketkä ovat osallistuneet päätöksen tekemiseen ja sisäisissä muistioissa mainitaan aina tuomarit nimeltä.[98]

       Suomessa ylimmät tuomarit pitävät perusteluja kirjoittaessaan ongel­mana puhumista korkeimman oikeuden nimissä. Englannissa ja Yhdysval­loissa jutut nimetään asianosaisten mukaan mutta muistetaan tuoma­reista, koska ratkaisu ei ole tuomioistuimen, vaan tuomarin "opinion". Ero on näennäinen. Korkein oikeus ei kirjoita. Jokainen ratkaisu on siihen osallis­tuneiden ihmisten yhteinen mielipide ja äänestysratkaisuissa käytetään perinteisesti ykskön ensimmäistä persoonaa:" Katson, kuten enemmistökin, että.." Tämänkin ongelman pohjalla näyttäisi olevan adressaatin epäsel­vyys. Jos tuomari kirjoittaa täytäntöönpanijalle eli ulosotonhaltijalle tai vankilanjohtajalle, perusteluilla ei ole merkitystä, vaan lopputuloksen on ilmettävä mahdollisimman kirkkaana ja tavan mukaisena. Jos hän käsittää kirjoittavansa asianosaiselle, hänen pitäisi ottaa kanta väitteisiin ja vasta­väitteisiin, mutta sitä hän ei yleensä tee. Jos hän kirjoittaa myös tuomarei­den ja tutkijoiden auditoriolle, hänen pitäisi ilmaista käsityksensä ratkai­sunsa sijoittumisesta vakiintuneeseen keskustelun kenttää, ja sen hän tekee suomalaisen perinteen mukaan mahdollisimman naamioidusti. Jos jutun ratkaisemisen kannalta on keskeistä, katsooko tuomioistuin hinnanalennuk­sen tuomitsemisen edellyttävän, että vastaajan viaksi jää tuottamus, tuotta­muskysymys voidaan jättää ratkaisussa jopa mainitsematta.[99]

       Kansainvälisesti oikeudenkäyntien tilanne on toinen. Valtakunnat ovat järkky­neet oikeus­jutuista. Ranskan Dreyfus-juttu on kaikkien hämärien oikeuden­käyntien äiti. Saksassa poliittisin perustein ajettu Eulenbergin kun­ni­an­louk­kaus­juttu uhkasi lopulta vakavasti koko Wilhelm II:n hovia 1900-luvun ensim­mäisel­lä vuosikym­menellä. Englannissa ylähuoneen historian viimei­nen voiman­näyttö oli 1903 annettu Taft Vale -tuomio, jolla ammat­tiyh­dis­tyk­set katsottiin vahin­gonkor­vausvelvollisiksi työtaiste­luista työnan­ta­jille aiheutu­neista taloudel­lisista vahingoista. Yhdysvallois­sa on vuoden 1923 Sacco ja Vanzetti -juttu, monien kirjoittajien silmissä oikeus­murha.[100] Natsit käyttivät valti­opäivä­talon murhapolt­toa koskenutta rikos­juttua erittäin tehokkaasti propa­ganda­tarkoituksiin.

       Vuoden 1917 ajatus korkeimman oikeuden virkojen täyttä­misme­nette­lystä ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Korkeim­man oikeuden asema on nykyisellään hyvin keskeinen ja vahva ja integraatio on koros­tanut sitä entisestään.[101] Siksi on yllättä­vää, ettei jäsen­ehdokkaista keskustel­la lain­kaan julki­suudes­sa eikä tiettä­västi valtio­neu­vostossakaan. Käytännössä korkein oikeus täydentää itse itsensä.[102]

       Korkein oikeus on ollut ratkaistutoimintaansa ja sen painottumista tarkastellen 1920-luvun alussa, 1930-luvun lopussa, 1960-luvun alussa ja 1980-luvun puoli­välissä tiukasti kiinni kehityk­sessä ja ajassaan henki­lö­suh­tein ja taustakyt­ken­nöin, joi­den välityk­sin yhteiskun­nan kannalta relevantti tieto on kulke­nut oikeuslai­tokseen ja oikeus­laitok­sesta. Tämä näkyy 1920-luvun maanvuokra- ja maanjako­asioissa, 1930-luvun kiinteistö- ja pakko­huutokauppa-asioissa ja ulosottoa koskevissa ratkaisuissa sekä eräissä pankkeja koskevissa oikeusta­pauksissa, 1960-luvulla rakentamista ja etenkin grynderisuhteita koskevissa jutuissa ja 1980-luvun puolivälissä työoikeusjutuissa ja konkurssiasioissa. ­Joi­na­kin aikoina tuomio­is­tuin taas on vetäyty­nyt van­haan tuomari­kult­tuu­riinsa, jossa miljardikon­kurssi ja kysymys jonkin yksityi­sen tien ylläpito­kus­tan­nusten jakami­sesta ovat keskenään saman­arvoisia "prejudi­kaattiky­sy­myksi­ä".

       Liike on vuoksen ja luoteen vaihtelua. Tutkimuksella ei voi osoittaa, onko meneil­lään nousu- vai laskuveden aika, vaan sitä koskevat väitteet ovat polemiik­kia, koska menneisyydellä on referenssi mutta nykyisyydellä ei; referenssin hake­minen menneisyy­destä on poliittinen katsantokanta, jota nimitetään taantu­mukseksi.             

       Tuomioistuin ei toteuta valtion tahtoa, vaan se on asetettu jaka­maan oikeutta ja sovelta­maan lakeja - niitä, jotka ovat lakikirjassa ja niitä, joita ei ole painettu lakikir­jaan. Pontevasta kiistämisestä huo­li­matta on selvää, että tuomiois­tuin luo ja kehittää  oikeutta eli osal­listuu lainsää­däntöön eduskunnan ohella.

       Tuomioistuin voi olla hallituksen viholli­nen, koska sillä on valta ratkaisui­hin, jotka toteuttavat poliittisten päättäjien vastuun. Poliittis­ten järjes­tel­mien ja hallinto­elin­ten välityk­sin hallitus toteut­taa pyrki­myksi­ään joskus yksittäisten kansa­laisten­ vahin­gok­si. Tuomiois­tuin on keskeinen kont­roll ja toinen on julkisuusi. Julki­suus on kuitenkin sattumanva­raista ja säänte­lemä­töntä ja sitä voi ostaa. Tuomio­is­tuimen keskeisin toimin­ta­malli­ on tahto oikeudenmukai­suuden toteuttami­seen, joka on lausuttu jul­ki niin painokkaasti 1500-luvun luterilai­sissa tuomarin­ohjeissa ja Corpus Iuris Civilik­sessä.

 

 

 

       2.3 MUUTOKSENHAKU

 

Muutoksenhakuoikeuden historian suuri liike kertaa it­se­ään. Muutoksen­ha­kuoikeutta rajoitetaan lainsäädännöllä, ja sitten se alkaa kuin omia aiko­jaan laajentua.[103]

       Kun Svean hovioikeus perustettiin Ruotsiin 1614, sen tuomioiden piti olla lopullisia, mutta ennen kuin uusi tuomiois­tuin oli ehtinyt toimia vuotta, yksinvaltias kuningas pidätti itselleen hallitsijan muinaisaikaisen prerogatiivin mukaisen oikeuden purkaa väärät tuomiot, ja hallitsijan revisio-oikeus oli jälleen voimas­sa. Tuon oikeuden viimeinen jäänne on itsenäises­sä Suomessa tasavallan presidentin oikeus vapauttaa tuomittu armosta suorittamasta rangaistus­taan.

       Ylin oikeusaste oli hovioikeus myös vuoden 1734 lain mukaan. Muu­tok­sen hakemi­nen hovioikeuden päätökseen kuninkaalta tai vapauden aikana säädyiltä oli kuitenkin jatkuvasti mahdollista, rikosasioissa vuo­teen 1868 asti teknisesti vain kanteluteitse tai anomalla lainvoiman saaneen tuomion purkamista.

       Kysymys valtiovallan käsitteestä ei liene hedelmällinen. Suomen korkeinta oikeutta perustettaessa eduskunnan lakivaliokuntaa arvelutti lain säätämisjärjestys, kun laissa on säännös, jonka mukaan korkein oikeus valvoo tuoma­reiden ja ulosoton­haltijoiden toimintaa. Lakivaliokun­ta päätyi kuitenkin siihen, että tavanomainen lainsäätämisjärjetys kävi päinsä, koska senaatin oikeusosasto oli vanhastaan käyttänyt valtioval­taa.[104]

       Ruot­sin korkein oikeus perus­tettiin vuoden 1772 hallitusmuodon nojalla 1789 yhdistys- ja vakuus­kir­jalla, ja Suomen suuriruh­ti­naanmaassa hallitsijan tuomiovaltaa käytti samoje perustuslakien nojalla aluksi halli­tuskon­selji, joka muutettiin 1816 Suomen se­naatiksi.[105]

       Muutoksenhakuoikeus riita-asioissa edellytti vuoden 1734 lain mu­kaan erittäin korkean vetorahan maksamista. Summa oli 200 taalaria. Hope­apai­non 25 g mukaan arvioituna summa vas­taisi nyky­rahassa karke­asti arvioi­den 5.000 - 10.000 markkaa. Rangaistus­kaa­ren 17 luvun 3 ':n mukaan yli 100 taalarin varasta­misesta hirtet­tiin.

       Oikeudenkäymiskaaren muutoksenhakuoikeutta koskevia säännöksiä muutettiin 19.12.1922 korkeimman oikeuden tehtyä asi­as­ta lainsäädäntö­aloitteen.[106] Työmäärät olivat näet nousseet itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina, jolloin oli ratkaistavana paljon poikkeuksellisten olojen aiheutta­mia juttuja ja lisäksi asuttukseen liittyvät, vuokra-alueiden lunastamista koskevat runsaslukuiset jutut sekä erikoislaatuisia ja hankalia venäläis­omaisuutta koskevia asioita.


 

Saa­pu­nut

Rat­kais­tu

Rästi

 

Saa­pu­nut

Rat­kais­tu

Räs­ti

1917

1631

1476

1237

1954

3589

3673

2742

1919

2819

2236

1634

1955

3193

3669

2266

1920

2613

2174

2089

1956

3112

3253

2125

1921

3711

3392

2408

1957

2871

2959

2037

1922

4528

3483

3453

1958

2976

2587

2426

1923

3613

3658

3408

1959

3247

2732

2941

1924

3125

3162

3371

1960

3499

3373

3067

1925

2992

2755

3608

1962

2932

3212

2001

1926

3210

4214

2604

1963

2967

3074

1897

1927

3346

4280

1670

1964

2855

2662

2090

1928

3682

3944

1408

1965

2952

1791

2251

1929

3473

4095

786

1966

2611

3080

1782

1930

3814

4032

568

1967

2505

2828

1459

1931

3751

3686

633

1968

2472

2833

1098

1932

3499

3423

709

1969

2652

2651

1099

1933

3572

3271

1010

1970

2948

2571

1476

1934

3137

3474

673

1971

2836

2780

1532

1935

3142

3093

722

1972

2873

2839

1566

1936

3044

3078

688

1973

 

2462

1949

1937

2915

2969

634

1974

 

2592

2175

1938

2816

2712

738

1975

 

2705

2845

1939

2804

2632

910

1976

 

1973

3722

1940

4228

4547

591

1977

 

1695

4543

1941

5929

5699

821

1978

 

1896

5493

1942

8128

7358

1591

1979

 

3182

6663

1943

4000

4931

660

1980

 

4526

5769

1944

2037

2198

499

1981

 

4167

4641

1945

2480

2292

687

1982

 

4902

2989

1946

3131

2754

1064

1983

 

4895

1462

1947

3657

3171

1550

1984

 

3954

1031

1948

3647

3360

1838

1985

 

3580

1074

1949

4550

4680

1708

1986

 

3655

1002

1950

5165

5190

1683

1987

 

3475

1240

1951

4259

3192

2750

1988

 

3804

974

1952

3357

3121

2986

1989

 

3375

1137

1953

3448

3608

2826

1990

 

3515

1370


 

       Viimeistään vuonna 1922 kävi selväksi, että juttumäärä oli noussut py­sy­västi eikä tilapäisesti. Vuonna 1923 perustettiin kolmas jaosto, johon tuli kuusi apujäsentä, ja 1925 vielä neljäs jaosto. Korkein oikeus oli nelijaos­toinen vuoden loppuun 1928, vuoden 1929 kolmijaostoi­nen ja sitten lainmuutok­sen jälkeen 1.2.1930 lukien pysyvästi kolmijaostoi­nen.


       Riitaju­tus­sa ei saanut hakea muutosta, ellei riidan kohteen arvo saamis­ta, korvausta tai irtaimis­toa koske­vassa asiassa ilmeisestikään noussut yli 5.000 mar­kan, joka vas­taisi nykyrahassa noin 10.000 markkaa. Rikosasias­sa muutoksen ha­keminen korkeimmal­ta oikeudelta oli kiellet­tyä, ellei rikokses­ta voinut seurata sään­nöllisen rangaistusas­tei­kon mukaan ankaram­paa rangais­tusta kuin sakkoa tai van­keutta enintään kaksi vuotta ja menet­tä­misseuraa­mus, ehdolla että asiassa oli tuo­mittu vapaus­rangaistus tai menettä­misseu­raamus oli yli 5.000 markkaa. Avi­oliiton ulkopuo­lella syntyneitä lapsia koskevis­sa jutuissa ja kieltolakia­sioissa muutoksenha­ke­mi­nen oli kiellettyä paitsi jos rangaistuk­sen yhtey­dessä oli tuomittu viraltapano. Muutok­senhaku oli niin ikään kiellettyä päätökseen, jolla hovioi­keus oli pa­lauttanut jutun alioikeu­teen.

       Rajoituksista huolimatta korkeimmalla oikeudella oli valta ottaa asia tutkiak­seen prejudikaattidis­penssillä eli jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlai­sissa tapauk­sissa oli tärkeää saattaa asia korkeimman oikeuden tutkittavaksi. Intres­si­dispenssi oli myös mah­dollinen, jos asian­osainen näytti, että ratkaisulla oli hänelle erityistä merkitys­tä yli kysy­myk­sessä olevan jutun.

       Toisen maailmansodan aikana muutoksenhaku hovioikeuden päätök­siin valitta­malla tai alistamalla saatetuissa rikosasiois­sa oli kiellettyä. Armon­anomukset tasa­vallan president­ti sai 1943-1948 ratkaista hallitus­muo­don määräyksestä poiketen kor­keimman oikeu­den lausuntoa pyytä­mättä.                      Lähin­nä maanhankinta-asioiden vuoksi korkeimpaan oikeu­teen nimitet­tiin sotien jälkeen yhteensä 14 apujäsentä - osa heistä 70 vuotta täyttänei­tä, eläkkeel­le siirtyneitä oikeus­neu­vok­sia. Järjestelmää muu­tettiin 1949 siten, että tasavallan pre­si­dentti sai nimittää korkeintaan kolmeksi vuodeksi kerral­laan ylimääräisiä oikeus­neuvok­sia.

       Muutoksenhakuoikeutta rajoitettiin jälleen lailla 1.6.1951.[107] Häviöint­res­sin arvoksi tuli 100.000 mk. Summa vas­taa runsasta kymmentä tuhat­ta mark­kaa nyky­rahana. Rikosasi­as­sa sai pääsääntöi­ses­ti muutosta hakea vain tuomittu, joka oli tuo­mit­tu vähin­tään kuudeksi kuukau­deksi van­keuteen tai kuritus­huo­neeseen tai menet­tä­mään omaisuutta yli 100.000 markan arvos­ta. Vakuutusoi­keu­den päätökseen sai hakea tapaturmava­kuu­tus­lain ja sotilasvamma­lain mukaan ratkaistavissa asioissa muutosta vain siltä osin kuin kysymys oli korvat­tavuuden edellytyk­sistä, ei siis korvaus­määräs­tä.

       Seuraava muutos tuli lakina voimaan 7.1.1955.[108] Se oli voimassa vuoden 1980 lainmuu­tokseen asti, jolloin siirryttiin nykyiseen valituslu­pajärjestel­mään. Muutok­senhaku­luvan myöntämi­sen edellytykset olivat pääpiirteis­sään samat kuin aikaisem­mat muutok­senhaku­oikeu­den ehdot, tappiointres­si, prejudikaatti-int­ressi ja muu erityinen syy.         Lakia muutet­tiin jälleen 14.12.1964, jolloin häviöarvoa korotettiin 2.000 markaksi ja lisäksi toteutettiin eräitä vähäi­sempiä muutoksia.

       Muutoksenhakulupajärjestelmä ei muuttanut vanhaa kolmen oi­keusas­teen periaatet­ta. Korkeimman oikeuden kannalta vuoden 1955 uudistus merkitsi lähinnä helpotusta ratkaisujen kirjoitta­mi­seen. Jos muutok­senha­kulupaa ei myönnetty, ratkaisu voitiin an­taa yk­sinkertai­sena liitepäätökse­nä eli laatimalla lyhyt rat­kai­su, jol­la hakemus hylät­tiin, ja liittämällä siihen se alioi­keu­den rat­kaisun sisältävä hovioi­keuden päätös tai tuomio, jonka johdosta muutok­senhakulupaa oli haet­tu.

       Jutuissa joissa muutoksenhakulupaa oli haettu prejudi­kaatti­pe­rus­teella eli oikeuden­käy­miskaaren 30 luvun 3 ':n 2 mo­mentin no­jalla, voitiin tyytyä vielä yksin­kertaisem­paan kirjoit­tamista­paan. Ratkaisu oli tuomio­is­tuimen sisäisessä kielenkäy­tössä "päätös asiakirjoille", jolloin ratkaisu kirjoitettiin kapealle liuskalle, "mahavyölle", ja se puoles­taan ommeltiin kiinni asia­kirjavihkoon ja nuoran solmu varmis­tettiin punaisel­la lii­masine­tillä.

       Useat uudistusehdotukset jäivät toteutumatta. Niitä sisältyi oikeu­den­käyn­tilaitok­sen kokonai­suudis­tusta koskeneisiin suunnitelmiin 1899 - 1900 ja 1909-1912 sekä 1918.     Oikeusneuvos O.Hj.  Granfelt ja kihlakun­nantuo­mari, myöhem­pi oikeus­neuvos Otto Heinon­koski laativat 1920 ehdotuksen erinäis­ten oikeuden­käymiskaaren osien kumoa­mi­sesta ja muuttami­sesta. Muu­toksen­haku korkeimpaan oikeu­teen olisi ollut mah­dol­lista tilanteissa, joiden määrit­tely muistuttaa suuresti 1.1.1980 voi­maan tul­leessa laissa määrättyjä. Lisäksi muutosta olisi saatu hakea asioissa, joissa nykyi­sen kielenkäytön mukaan hovioikeus oli sivuuttanut väittämis­taakkaa koskevat säännökset eli perustanut ratkaisunsa johon­kin asialli­seen edelly­tyk­seen, joka oli ristirii­dassa oikeuden­käynnissä syntynei­den asiakirjojen sisällyk­sen kanssa. Myöskään todiste­lukysymyk­siin ei olisi periaatteessa saanut hakea muu­tos­ta.

       Granfelt ja Heinonkoski lausuivat profeetallisesti:

 

                         Älköön nimittäin unohdettako, että missä, ku­ten Suomessa nyt on asian laita, Korkein oi­keus kuor­mitetaan pikkuasioilla, joilla ei oikeudel­lisesti katso­en ole suurempaa kanta­vuutta, ja oleellinen osa sen työstä omiste­taan sellaisten todistelu­kysy­mysten uudiste­tulla harkinnal­la, jotka kaksi alempaa oikeu­sastetta on jo tarkas­tanut, tuolla tuomiois­tuimella siellä ei ole aikaa eikä voimia ai­kaan saada sellaisia oikeu­dellisia ennak­korat­kaisuja, jotka olisivat oman­sa sopimaan alem­mille tuo­mio­istuimille ja oi­keus­käytännölle oh­jeeksi lain soveltami­ses­sa. [109]


 

       Ehdotus raukesi, mutta Granfelt sai valmistaakseen eh­do­tuksen koko oikeuden­käymis­lai­toksen uudistamiseksi. Se valmistui 10.3.1923 ja johti lainvalmistelu­kun­nan ehdo­tukseen 1927, korkeim­man oikeuden lausun­toon 1928 ja lainvalmistelu­kunnan tarkistet­tuun ehdotuk­seen 1929. Uudistus­hankkeet pysähtyivät, mutta ennen sotia, 25.9.1937 valmistui vielä ehdo­tus hallituksen esityk­seksi oikeudenkäy­mislaitoksen muuttami­sesta. Valtio­neu­vosto asetti ehdotus­ta tarkasta­maan oikeusneuvos Onni Petäyk­sen, hovioi­keu­den presidentti Wäinö Kannelin ja professo­ri B. Sjöströmin, ja heidän ehdotuksensa val­mistui 10.6.1939 vuosien 1929 ja 1927 ehdotusten mallin mukai­sesti.

       Nyt voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 ':n mu­kaan KKO voi myöntää vali­tuslu­van jutussa neljällä vaihtoehtoisella perus­teella. Lupa voi­daan myön­tää ainoas­taan, jos

- lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa ta­pauksissa on tärke­ää saattaa asia korkeim­man oikeuden ratkaista­vaksi, tai se on tärkeää

- oikeuskäytännön yhtenäisyyden takia.

       Lupa voidaan myöntää, jos siihen on erityistä aihetta asias­sa ta­pahtu­neen sellaisen

- oikeudenkäynti- tai muun virheen takia, jonka perus­teella rat­kaisu olisi purettava tai poistetta­va, tai jos

- valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy.

       Nämä neljä perustetta tunnetaan nimillä prejudikaatti­perus­te, lain­käytön yhtenäi­syys, purkupe­ruste ja painava syy.

       Painava syy on tarkoitettu muutoksenhakujär­jestelmän vara­venttiiliksi. Erimieli­syyttä on syntynyt sii­tä, onko hovioi­keu­den pää­tök­sen virheelli­syys sellainen painava syy, jonka vuoksi vali­tuslu­pa olisi myön­net­tävä. korkeimman oikeuden käytän­nössä vastaus on sel­västi kieltei­nen. Vuoden 1979 lainmuu­toksel­la Suo­messa siirryt­tiin kah­den tuomioistui­men järjestel­mään. Oikeu­sas­teita ei ole enem­pää kuin alioi­keus ja hovioi­keus. KKO ei kuulu osana oi­keusaste­jär­jes­tel­mään, koska korkein oikeus ottaa jutun rat­kais­tavakseen vain poikkeus­ta­pauksessa.

       Purkuperuste on oudolta vaikuttava järjestely. Käytän­nössä se kui­ten­kin niveltyy perinteiseen oikeudenkäy­miskaaren 31 luvun mukai­seen yli­määräiseen muutok­senhakuun eli lainvoiman saaneen tuomi­on  pur­kuun, kanteluun ja menetetyn määräajan palauttami­seen. Se on läheistä sukua kumotulle oikeu­denkäymiskaa­ren 30 lu­vun 3 ':n 2 momentin mukaiselle ns. prejudikaat­tidis­penssil­le.

       Niin kauan kuin hovioikeuden päätökseen tai tuomioon voidaan hakea valituslu­paa, on ai­heetonta ohjata tuo­miovirheta­pauksia pur­ku- tai kan­telu­menet­telyyn. Nämä asiat voidaan käsi­tellä va­lituslu­pa­hake­muksi­na muiden ohel­la.

       Järjestelmästä aiheutuu se erikoisuus, että muutosta voidaan peri­aatteessa eräissä tapauk­sissa hakea kahteen kertaan, ensin purku­perus­teisena valitus­lupa­hakemukse­na ja sen jälkeen purku­ha­kemuk­sena. Tästä ei ole vahinko­a, koska purkuhakemus ei käytän­nössä johda tulok­seen valituslupahake­muksen hylkäämi­sen jälkeen, ja tämä on ylei­sesti tie­dossa.

       Purku­menettely on tar­koitettu tilanteisiin, joissa uut­ta, asi­aan vai­kuttavaa näyttöä löytyy jutun ratkaise­misen jäl­keen. Tyyppi­ta­paus on ri­kos, jonka oikea tekijä ilmoit­tautuu ehkä vuo­sien ku­luttua sii­tä, kun joku toi­nen, viaton on tuomittu siitä.

       Tässäkin tapauksessa herää kuitenkin sama kysymys kuin pai­na­vaan syyhyn vedottaessa. Onko HO:n ratkaisun virheellisyys si­nänsä oikeu­denkäyn­ti- tai muu virhe? Tässäkin korkeimman oikeuden kanta on vakiintu­nut: ei ole. Oikeudenkäynti­virheitä ovat menettely­vir­heet, kuten se, että jotain asian­osaista ei ole kuultu jutus­sa tai että on ratkaistu jotain sel­laista, mitä asianosaiset eivät ole pyytä­neet. "Muita virheitä" ovat eräät selvät lainvas­taisuu­det, kuten lainmuu­toksen huomiotta jättämi­nen tai ri­kosasioissa rangaistus­minimin alittami­nen tai maksimin ylit­tämi­nen. Kuten tuoma­reiden virkari­koksissa, tässäkään virhe ei yleensä ole si­säl­lölli­nen vaan muo­dollinen. 

       Korkeimman oikeuden teh­tävä on puuttua asiaan silloin kun hovi­oi­keus­käytän­tö osoit­tau­tuu hajanaiseksi, ja silloin, kun esimer­kiksi ran­gaistuskäy­täntö alioikeuk­sissa osoittautuu horju­vaksi. Perus­ti­lan­teessa valitus­lupa olisi myön­nettävä, jos haki­ja esit­tää ni­pun hovioi­keuksien ratkaisu­ja, joissa sama kysymys on rat­kais­tu eri ta­voin. Tällai­nen kysymys on lähinnä oikeus­kysymys eli jon­kin säännöksen so­veltamisongel­ma, mutta se voi koskea myös tuo­mitse­miskäytäntöä, kuten sitä, riittääkö pelkkä vetoami­nen mak­suky­vyttömyyteen poistamaan työn­antajan sosiaa­li­turva­mak­sun lai­min­lyömisen ran­gaistavuuden. Se voi olla myös oikeu­den­käynti­menet­telyyn liitty­vä näyttökysymys, kuten se, riittääkö huume­ri­kok­sessa tekijä­kumppanin väite syytetyn syylli­syydes­tä tuomitse­mi­seen, jos syy­tetty kiistää.

       Oikeuskäytännön yhtenäisyys on pulmallinen peruste, koska hovioi­keuksi­en oikeuskäy­täntö ei ole selvitettä­vissä. Kukin hovi­oikeus arkistoi omat ratkaisunsa, mut­ta niistä ei tiedoteta syste­maatti­sesti eikä niitä luo­kitella. Siten suuri hovioi­keus ei käytännös­sä ole sel­villä edes omasta oikeuskäy­tän­nöstään. Asian­osaisel­le sen selvittä­minen jää sattuman­varai­seksi. Hovioikeuksi­en elektroni­set tietokan­nat ovat toistaiseksi pieniä ja epäsys­te­maatti­sia.

       Varsinainen prejudikaatti eli ratkaisu, joka on tärkeä lain so­vel­tami­sen kannalta muissa samanlaisis­sa tapauksissa, ei poik­kea määrit­telyl­tään oikeuskäytännön yhtenäisyydestä. Jos painava syy ja purku­pe­ruste koske­vat selvempiä virheti­lan­teita, oikeus­käy­tän­nön yhtenäi­syys ja ennakkota­pauspe­ruste koskevat epäsel­vempiä tulkinnanva­raisuuksia. Ensin maini­tuissa on kuvi­teltavis­sa, että asianomai­nen hovioikeus on itsekin valmis myön­tämään korkeimman oikeuden rat­kaisun jäl­keen, että asiassa oli tapahtunut vir­he. Vii­meksi mai­nituissa tapauksissa asia näyttää hovi­oikeuden kannal­ta tarkas­tellen epä­selvältä tai tulkinnan­varai­selta.

       Jaottelu jää epämääräiseksi sen vuoksi, että jutun epä­selvän tai tulkin­nan­varaisen oikeusky­symyk­sen tunnistaminen on useinkin sama asia kuin sen ratkaisu. Ei ole kovin ta­vallista, että pre­judi­kaattia kai­vattaisiin etukäteen. Sellaisia tapauksia esiin­tyy, mutta ne ovat jok­seen­kin erikoisia.

       Korkeimman oikeuden ratkaisut on jaettava oikeudelisen merki­tyksen­sä nojalla kolmeen pääryhmään, ennak­kopäätökset eli prejudi­kaatit, muut pääasiaratkaisut ja ratkaisut, joilla muutoksenhakulupa tai vali­tuslupa on jätetty myöntämättä. Ennakkopäätös on ratkaisu, jonka korkein oikeus itse on tarkoittanut esikuvana tai esimerkkinä seuratta­vaksi. Muu pääasiaratkai­su on ainakin arvovaltainen, koska se on ylimmän oikeusasteen antama. Valitusluvan epäävä ratkaisu, jollaisia on annettu vuodesta 1980, ei vallitsevan, pääpiir­teittäisen käsityksen mukaan sisällä kannanottoa oikeu­denkäynnin lopputulok­seen, vaan ainoastaan siihen, ettei oikeu­denkäymis­kaaren 30 luvun 3 ':ssä luetel­tuja valitusluvan myöntämisen edellytyk­siä ole. Muutoksen­hakuluvan epääminen vuoden 1955 lainmuu­toksen mukai­sesti tarkoitti väljästi ymmärtäen hovioikeuden lopputuloksen hyväksymis­tä.

       Sanaa "ennakkopäätöstä" ei esiinny laissa. Sen sijaan lain esitöis­sä, kuten Korkein oikeus- komitean mietin­nössä.[110] Usein käytetty termi "ennak­kotapaus" näyttäisi olevan yhdistelmä sanoista "oikeusta­paus" ja "ennakko­päätös". Korkeim­man oikeuden omissa oikeusta­paus­ten julkai­susuunni­telmissa 21.11.1928, 8.2.1950, 19.3.1969 ja 1.10.1986, jotka on painettu vuosikir­jojen eli julkaisujen "Korkeim­man oikeuden ratkaisuja - Avgöran­den av Högsta domstolen" alkuun, vältetään termin nimeämistä ja puhu­taan oikeustapauksis­ta "joiiden arvellaan valaisevan mielewnkiintoi­sia tai tärkeitä laintulkin­takysy­myksiä tahi ilmaisevan mielenkiintoisia näyttei­tä oikeuskäsityksen suunnasta tai kehityk­sestä" tai "joista kum­minkin harki­taan olevan opastusta lainkäyttäjille" (vuoden 1928 sanan­muoto).

       Termejä ennakkopäätös ja ennakko­tapaus voidaan nykyisin käyttää syno­nyymei­nä. Kumpi­kaan termi  ei ole oikein onnistunut. Latinan "pra­ejudi­cium" on käännet­ty virheelli­sesti. Kysymys ei ole ennakko-, vaan esi-ratkaisusta, esikuva­ratkaisus­ta.  Sanakirjojen mu­kaan termi on "aikaisempi tai alustava ratkai­su" (previ­ous or prelimi­na­ry decision).

       Ennakkopäätösten historia ja niiden kulloinenkin oikeudellinen merki­tys on kokonainen tieteenala. Anglo-amerikkalaisessa oi­keuskult­tuurissa sen merkitys on näkyvästi keskeinen ja manner­maisissa oikeus­kulttuu­reissa välillisesti tai kätke­tysti hyvin tärkeä. Karkeasti hahmotel­len Ranskassa prejudikaattien merkitystä pehmennetään ja Saksassa ja esimerkiksi Ruotsissa ylimmät oikeusasteet viittaavat omiin aikaisempiin ratkaisuihin­sa ja kirjoit­tavat usein hyvinkin laajasti niiden sitovuudesta. Suomi on tässä suhteessa ujon oikeus­kulttuurin maa. Korkein oikeus on tutkimus­aikakau­den kuluessa viitannut nimenomaisesti omiin aikaisem­piin ratkaisuihinsa vain muutaman kerran.

       Vuosi­kymmeniä ol­tiin epätietoisia siitä, voidaanko pa­tentti ju­lis­taa osittain mitättö­mäksi. KKO ratkaisi asian 1984 - tapaus 1984 II 117 - ja vas­taus oli myönteinen. Osamitättö­myys on mah­dollista, juuri kuten oi­keus­kirjalli­suudessa oli arveltu­kin. Täl­lainen ratkaisu on todellinen prejudi­kaatti.

       Muuan lainkäytön perusongelmista onkin oikeus­kysymyksen hah­mot­tami­nen. Vaikka kantaja ja vastaaja tai syyttä­jä ja syy­tetty esittä­vät siitä käsityksiään, oikeuskysymys ei välttämättä tule sellaisena­naan esiin oikeudenkäynnissä. Rii­ta voi aivan yhtä hy­vin koskea tapahtu­mainkulkua.

       Prosessioikeu­del­lisen perinteen mukaan kantajankaan ei tar­vitse osata nimetä oikeusky­sy­mystä eikä oikeusperiaatet­ta.[111] Kan­taja voi vaatia kau­pan purkamista siksi, että hän on menettä­nyt vää­ryy­dellä omai­suut­taan ostajalle aivan liian halvalla. Jos hän tuo esiin ja todis­taa perusteet, lopputuloksena voi olla kanne­vaati­muksen hyväksy­minen kantajalle itselleen yllättävällä pe­rusteel­la, esi­mer­kiksi sik­si, ettei kauppakirjaa ollut laadit­tu oikein.

       Prejudikaatin tarve koskee yleisemmin asiaryhmää kuin oi­keuskysymystä. Alem­mat oikeudet kaipaavat ennakkota­pauksia esi­mer­kiksi rangaistuk­sen mittaamises­ta tai ehdollisen tai eh­dotto­man van­keusran­gais­tuksen käyttä­misestä tyyppitilan­teissa. Kor­keimmassa oikeu­dessa on kuitenkin sitä henkeä, että juuri täl­laiset asiat on jätet­tävä hovioi­keuksien ohjailun varaan.

 

       2.4 TOIMINTA- JA TYÖTAVAT

 

Hovioikeuksia on tätä nykyä kuusi ja ali­oi­keuksia on hiukan yli sata. Viistoista vuotta sitten hovioikeuksia oli neljä ja alioikeuksia 26 raastu­vanoikeutta ja 72 tuomiokuntaa, joissa oli yhdestä neljään käräjäkuntaa. Vuonna 1950 hovioi­keuk­sia oli kolme, raastu­vanoikeuksia samat 26 ja tuomi­okun­tia 73.[112] Yh­den hovioi­keu­den tai jonkin ali­oikeuk­si­en ryhmän tutkimi­nen antaisi vain alueellista tietoa. Tuo alueellinen tieto on sinänsä hyvin mielenkiintoista. Esimerkiksi Viipurin ja Turun hovioikeuspiirien tilastot osoitta­vat hämmästyttäviä eroja juttujen lukumäärässä ja jakau­tu­misessa; etenkin velkomusasi­oiden määrä on eräissä Itä-Suomen pitäjissä huimaava. Kiinteistö- ja perintöjutuissa on mielenkiintoisia paikallisia eroja, jotka heijastavat sekä elinkeinorakenteen että ­perin­näistapojen eroja. Mutta kor­kein oi­keus on yleisval­ta­kun­nallinen virasto samalla tavalla kuin valtioneu­vos­to ja eduskun­ta.

       Korkeimpia oikeuksia on ollut tapana vertailla kansain­välisesti. Aineistoa on. Kun tuomi­ois­tuinlaitosta tut­kitaan, tutkimus on aloitettava tästä päästä.[113] Väliasteen tuomiois­tuimissa ja alioikeuksissa paikalliset, alueelliset, poliittiset ja historialliset seikat aiheuttavat niin suuren kirja­vuuden, että vertailun ja systematisoinnin mahdollisuudet ovat huonot. Esimerkki poliittisen järjestelmän vaikutuksista on Sveitsin, Saksan ja Yhdysvaltain liittovaltiojärjestelmä. Alioikeudet toimivat autono­mis­ten yksikköjen, kantonien tai osavaltioiden alueella. Ylin oikeus ratkaisee asioita liittovaltion tasolla. Asiat eivät ole samoja, vaan periaatteessa rikos- ja riita-asiat eivät tule liittovaltion tuomioistuimen ratkaistaviksi, ellei niihin liity liittovaltiota koskevia intressejä. Yhdys­valloissa esimer­kiksi murha on ollut liittovaltion perustamisesta asti osavaltion lainsää­dän­nön ja tuomioistuinten asia - esimerkiksi presidentti Kennedyn murha. Sitä vastoin ns. Mann Actin tarkoittama naisen kuljettaminen osavaltion rajan yli haureuden harjoittamista varten oli liittovaltion tuomioistuinten ja lainsäädännön asia.

       Korkeinta oikeutta ei val­vo mikään valtion elin. Sen toi­minta lau­suntojen an­tajana ja tuomarinvirkojen tosiasiallisena täyttäjänä ei näy julkisuudessa. Se on johtanut tiettyyn omalaki­suuteen ja samalla eristy­mi­seen. Etiketti on syöpynyt mentaliteetiksi ja kor­kein oikeus on itsel­leen his­to­riaton. Työjärjestyksensä mukaan korkein oikeus on vel­volli­nen nou­datta­maan omia aikai­sem­pia ratkaisu­jaan eli pre­judi­kaatteja, jotka on julkaistu vuosikir­jas­sa.[114] Tämä ta­voite ei aina toteudu käytännössä.

       Yhdenkin vuoden vuosikirjasta löytää ratkaisuja, jotka näyttäisivät olevan ristirii­das­sa toistensa tai aikaisempien vuosien ratkaisujen kans­sa, eikä korkein oikeus yleensä ilmoita, onko poikke­amista tar­koi­tettu vai ei. Avoimet viit­taukset omiin aikai­sempiin ratkai­sui­hin ovat nykyisin harvi­naisia, vaikka ne olivat ennen sotia selostusratkaisuissa tavallisia. Laki muuttuu mutta vanhentu­nee­tkin ennakko­ta­pauk­set pysyvät hake­mis­toissa ja oikeusministe­riön ylläpitä­mäs­sä elektronisessa FKKO-tieto­kannassa. Prejudikaat­tei­hin sidotuilla tuo­mioistui­mil­la ei ole tietoa siitä, mitkä ratkai­sut ovat voi­massa ja mitkä eivät.[115]

       Korkein oikeus ei ole yksinäinen saari, vaan saariston keskus. Koko tuomioistuin­lai­tok­sel­la on perintei­nen erillisasema. Tätä on arvostelu. Vuosisadan alusta alken, muun muassa Wreden komitean 1901, Granfel­tin ja kihlakunnantuomarikomitean mietinnöissä arvostelu keskittyi toimin­ta­edel­lytyk­siin, ­or­gan­isaa­ti­oon ja kieleen, ja oikeuslaitostoimi­kun­nan mietin­nössä arvoihin ja päämää­riin.[116] Vuosisadan alusta tähän päivään sellainen kritiikki, jonka kärki osoittaa itse asiassa tuomareita, on puettu puheeksi toimintaedelly­tyksistä, ja tuomareiden vastustus on perinteises­tä käännetty väitteiksi kansalaisten oikeusturvasta. Tällaiset väitteet eivät saa tukea historiasta. Alioikeuksien rikosasioista oli ainakin 1920-1939 lähes 90 prosenttia ja sotien jälkeenkin erittäin huomattava osa ru­tiinimaisesti sakolla ratkaistuja juopumuksia ja pikkurikkomuksia ja riita-asioista taas sama 90 prosenttia todellisuudessa täysin riidattomia avioeroja ja velko­muksia. Puhtaasti rutiinimaisten juttujen osuus on myös hovioikeuksissa ollut pysyvästi 75 - 80 %. Rutiinimaisella jutulla tarkoite­taan tässä usein esiintyviä juttutyyppejä, kuten rattijuopu­muksia, pa­hoinpi­telyjä, varkauk­sia, velkomuksia ja vahingonkorvauksia, jotka ovat asian ratkaiseville ammatti­tuomareille ongelmattomia. Korkeimmalle oikeudelle tehdyistä nostoista ja valituksista, vuodesta 1955 muutoksen­hakulupa-anomuksista ja vuodesta 1980 valituslupahakemuksista on tuntuman mukaan ainakin sama määrä ilmeisen aiheetto­mi­a.

       ­Kir­joi­tusta­vat ovat osa kor­keimman oikeuden näkymä­tön­tä ja lujaa pe­rin­nettä. Korkein oikeus edellyttää käytännössä, että sen ratkai­sut laa­ditaan yhdenmukaisten mallien mukaan. Vuosikirjat osoittavat, ettei johdonmu­kai­suutta kuitenkaan ole edes otsikoinnis­sa, saa­ti peruste­lu­ta­vois­sa. Käsitys "malleista", joiden mukaan ratkaisut olisi laadittu, on kuvi­telma.[117] "Malle­ja" on niin paljon ja yksittäisillä tuomareilla on niin suuri liikkumavapaus, että kysymys on pikemmin erikoiskielestä ja siihen kuuluvista sovinnaisis­ta kaavoista ja rakenteista. Varsinai­sesti "mallin" mukaan laaditaan vain rutiiniratkaisut, joita vuosikirjoissa on vähän.

       Korkein oikeus arvioi ratkaisevansa oikeusjutut käyttä­vänsä hyvää, selkeää suo­mea. Ratkai­suja kirjoitettaessa ei oteta riittävästi huomioon asian­osaisi­a, jotka ovat saaneet jut­tunsa korkean tuo­mioistuimen rat­kaista­vaksi, sillä he eivät voi lähes­kään aina ym­märtää perusteluja ai­na­kaan korkeim­man oikeuden tarkoit­tamalla taval­la. Virallisesti kieliasussa pyritään yleistajuisuuteen, mutta lukija voi arvioida, ­mis­sä määrin siihen on eri aikoina päästy.  Kieliasun määrää pe­rin­ne ja adressaatti eli lähinnä täytän­töön­pa­novi­ranomainen, ei viestintä eli ratkai­sun selosta­minen asianosai­sille.

       Lähteet vaikenevat. Hallintohistoriassa kohtaa tavan takaa saman ilmiön. Pienet asiat on kirjattu niin että ne voi selvittää aikojen kuluttua tutkimuksella, mutta suuret muutokset on päätetty epämuodollisesti ja niiden jäljet dokumenteissa ovat vähäisiä tai olemattomia. Korkeim­man oikeuden vahvistamat hovioikeuksien työjärjestykset julkaistaan Suomen Säädös­kokoelmas­sa. Sitä vastoin kokeimman oikeuden oma työjärjestys, jonka sisällöstä korkein oikeus itse päättää, on painettu vain 1924, 1931, 1982 ja 1985. Työjärjestys on julkinen, mutta sen eri versioiden jäljittä­mi­nen viraston ulkopuolelta saattaa olla mahdotonta.[118]

       Tuomioistuimilla ei ole virka-aikaa. Hovioikeudet ja korkein oikeus sopeuttavat työskentelynsä juttumääriin päivätyömäärän ja arvoluvun eli pensumin eli pisteluvun mukaan.[119] Aikaisemmin eli hovioikeuksissa vuoteen 1952 ja korkeimmassa oikeudessa vuoteen 1931 noudatettiin virka-aikaa, ja istuntoja pidettiin arkipäivinä klo 11-15.[120] Vuoden 1931 muutoksen tausta ei ole täsmällisesti selvitettävissä, mutta "urakkatyö­hön" siirtymistä oli käsitelty koko vuosisadan alku oikeudenkäyntilaitok­sen uudistushankkei­den yhteydessä, ja vuonna 1930 korkein oikeus oli päässyt jutturuuhkan aiheuttamasta kriisistään saamalla runsaasti uutta tyävoimaa. Molemmat ylimmät tuomioistuimet siirtyivät valtioneuvoston rakennuk­sesta Pohjoisesplanadi 3:en vuoden alusta 1934. Eversti Hugo Standertski­öldin perikunta oli myynyt rakennukset - perintöveroista - valtiolle 11.5.1933 6,8 miljoonalla markalla.[121]

       Vastaavasti hovioikeuksien siirtyminen viitenä arkipäivänä viikossa pidetyistä istunnoista päivätyömäärään tapahtui 1952, eikä tästäkään uudistuksesta löydy doku­mentteja. Reformi liittyi Helsingin hovioikeuden perustamiseen, ja on lupa otaksua, että sen takana oli henkilökohtaisesti pitkään korkeimmassa oikeudessa toiminut hovioikeu­den presidentti Y.J. Hakulinen. Muutos oli erittäin suuri, koska sitä ennen esittelijät olivat voineet tuoda jaostolla juttuja oikeastaan sitä mukaan kuin he saivat niitä valmiiksi, asiakirjoja luettiin esittelyssä laajastikin, ja esittelystä pidettiin pöytäkirjaa, johon merkittiin jutun tunnistetiedot ja ratkaisun lopputulos. Vastaavasti työjärjestyksen mukaan vain tarkastavan jäsenen velvollisuus oli tarkastaa jutun asiakirjat "tarvittavin osin". Pensum-järjestelmän aikana asiakirjojen kiertämises­tä, joka ennen edellytti eri ratkaisua, tuli sääntö. Tuomioistuimen jäsenet ryhtyivät perehtymään asiakirjoihin yksityiskoh­tai­sesti, ja esittelyn ja jutun ekspedioinnin väli kasvoi puoleksi vuodeksi - vuodeksi. Jutut saattavat kiertää useita kertoja ja asiakirjat voivat joissa­kin tapauksissa olla liikkeellä jopa muutaman vuoden.

       Siten tuomarin riippumattomuus korostuu myös työtehtävien suorit­ta­misessa. Sellaista normia ei ole, että hänen olisi luettava alioikeuden pöytäkirjat ja kaikki muut asiakirjat. Tuomari valvoo itse itseään. Jaos­tolla häntä valvoo tuomarietiketti, kollegat. Kokemuksen mukaan sellaisia ongelmia ei ole esiintynyt, että juttuihin ei perehdyttäisi riittävän yksi­tyis­kohtai­sesti. Päin vastoin työsken­tely voi keskittyä korostunees­ti asiakirjo­jen pikkutark­kaan läpikäymi­seen, joissakin tapauk­sissa ehkä jopa ratkaisun lopputuloksen kustannuk­sella.

       Korkeimman oikeuden ja hovioikeuden tuomarin työtehtävistä ei ole saatavissa kirjallista selvitystä, koska säädösten ja työjärjestysten tiedot ovat viitteellisiä eikä sivullinen voi käsittää esimerkiksi päivätyö­määrien vivahteita. Työn jälki näkyy esittelijän laatiman konseptin korjauk­sissa ja jäsenten asiakirjoihin liittämissä tai konsep­tin reunoihin kirjoittamissa muis­tiin­pa­noissa ja merkinnöissä. Molem­mat ovat salaisia. Siis ratkai­sun harkin­ta, perus­telu­tapa ja tuomarin työskentely­tavat ovat "ei-julkisia".        Tuomarin salassapitovelvollisuudelle ei yleensä ole käytännön perus­teita, koska ratkaisun harkintaan ja keskusteluihin suljettujen ovien takana ei sisälly mitään sellaista, mitä ei voisi ottaa päätöksen peruste­luihin tai mitä ei jossain ­meitä lähellä olevassa maassa kirjoitettaisi näkyviin. Salassapitovelvollisuuden sanotaan olevan tuomarin riippumat­tomuuden tae. Tämänkään perustelun oikeaan osuvuutta ei ole helppo nähdä. Pikem­min salassapitovelvollisuus on oikeus jättää päätös vaillinai­sesti perustel­luksi ja etenkin kirjoittaa päätös siten, ettei sen perusteella voi päätellä, onko kaikki ratkaisuun vaikuttaneet seikat mainittu perus­teluosassa. Toisin sanoen salassapitovelvollisuus suojaa muiden funktioi­densa ohella tuoma­ria arvostelulta.

       Historiallisesti salassapitovelvollisuus näyttäisi olevan peräisin kolle­gi­aalisten tuomioistuinten ongelmista. Esimerkiksi Saksassa ennen nykyi­sen kaltaisen tuomioistuinlaitoksen syntyä tuomari saattoi joutua rikos­oikeudel­liseen vastuuseen ratkaisustaan, kuten Preussin tuomarit, jotka Fredrik Suuri vangitsi saksalaiseen mytologiaan kuuluvassa mylläri Arnoldin jutussa - ja vangitsipa vielä ylioikeudenkin, joka oli vapauttanut Arnoldin kanteen hylänneet tuomarit syytteestä.[122] Ruotsissa muutoksen hakeminen loukkasi tuomaria ja vuoden 1734 lain mukaan  hakijaa rangaistiin, jos muutoksenhakemusta ei hylätty. Muutoksen hakeminen vetoamalla oli vedonlyöntiä (vad). Jos hakija hävisi, tuomari tai tuomarit saivat pitää veto- tai nostorahan.

       Kor­keim­man oikeu­den ratkaisu saattaa kuulu­a:" Hovi­oi­keu­den pää­tös­tä ei muuteta." Tuon ratkai­sun takana saattaa olla sata sivua muisti­oita ja muistiinpanoja ja monta sataa miestyö­tuntia.

       Korkeimman oikeuden tehtävä on hallitusmuodon ja kor­keimmasta oikeudesta annetun lain 1 ':n 2 momentin mukaan myös valvoa tuoma­rei­den ja ulosot­to­virano­maisten lainkäyt­töä.[123] Tiet­tävästi vuosikym­meniin ei ole edes pohdittu, miten tämä tehtävä täy­tettäisiin ja mitä tämän lainkohta tarkoittaa. Säännös käsitetään korkeimman oikeuden piirissä tiettävästi si­ten, että to­det­ta­vissa olevasta tulkinta­pe­rin­tees­tä poikke­avat rat­kaisut on oikaistava. Lain­käytön yh­tenäisyys on nimenomaan yksi vali­tuslu­van myöntä­misen oikeu­den­käymiskaaren 30 luvun 3 ':n mukai­sista pe­rusteis­ta.

       Lainkäyttöasiat mainitaan kuitenkin edellisessä lain­kohdassa, kor­keim­mas­ta oikeu­desta annetun lain 1 ':n 1 momentis­sa, joten tämä toinen momentti ei voi tarkoittaa oikeus­juttuja. Säännös saattaisi tarkoittaa virka­syyteasioita, mutta alituoma­rei­den virkasyy­teforum on hovioi­keus. Säännös voisi tarkoittaa ylimää­räistä muu­tok­senhakua eli lähinnä kante­lua tai purkua, mutta niistä on sää­detty erikseen.

       Korkeinta oikeutta koskevan perustuslain säännöksen ensimmäiseksi eli siis tärkeimmäk­si asetettu kohta on epäselvä ja itse säännös unohdettu tai muutamien hallitusmuodon säännösten tavoin "ohjelmalliseksi" käsi­tet­ty. Säännös näyttäisi joka tapauksessa antavan korkeimmalle oikeudelle mahdollisuuden ohjata myös tuomareita eikä ainoastaan oikeuskäytän­töä. Se näyttäisi tarjoavan puuttuvaksi väitetyn mahdolli­suuden toimia muu­ten­kin kuin ouikeus­jutuissa. Se näyttäisi suorastaan velvoittavan korkeinta oikeutta esimerkiksi jakamaan lausunton­sa ja perinteisesti sisäisinä pidetyt muistionsa tuomioistuimille.

       Säännöksen tausta on kysymys hallitusvallasta, jota senaatti käytti yhdessä valtion­hoita­jan kanssa vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Lakivalioikunnan vähemmistö oli sosialistienemmistöisessä edus­kunnassa K.J. Ståhlbergin johdolla katsonut, että laki korkeimmas­ta oikeudesta olisi säädettävä perustuslain säätämisjärjes­tyksessä muun muassa siksi, että sillä lakkautettiin hallitsijan oikeus valvoa oikeuden­hoi­toa. Ernst Estlander katsoi, että hallitsijan oikeuksia siirrettiin korkeim­malle oikeu­delle. Seuraavana kesänä lakia uudelleen käsiteltäessä nämä epäilyt olivat kuitenkin unohtuneet, ja tynkäeduskunta sääti lait normaa­lissa järjes­tyk­sessä.[124]

       Korkeinta oikeutta koskevan lainsäädännön se­kava synty­historia, joka kuuluu vuoden 1919 halli­tusmuo­don kirjaviin vai­heisiin, osoittaa kuiten­kin, että säännöksel­lä oli konkreettinen sisältö, joka sit­temmin unohtui. Ehkä se haluttiinkin unohtaa, kun korkein oikeus oli antanut epätavallisen epäonnis­tuneen lausun­tonsa halli­tuksen esityk­sestä hallitus­muodoksi ja kysymys hallitusvallasta oli joutunut toisenlaiseen valoon.[125]

       Korkeimmalla oikeudella on vaikea, ajoittain mahdoton kaksois­rooli. Sen tulisi ohjata muiden tuomioistuinten toimintaa ratkaisuillaan, mutta sen ainoa viestintäkeino on juttujen rat­kaiseminen ja siinäkin se noudat­taa erittäin tiukkaa perinnettä, itse kehittämäänsä oikeuden­käymiskaaren tulkintaa ja ­vuo­si­sa­dan alun hovioi­keus­tyyliä, joka kieltää ottamasta kantaa mihinkään sellaiseen, mistä jutussa ei ole suoranaisesti kysy­mys. Jopa klassisiin ratio dubitandi tyyppisiin argumentteihin suhtaudutaan pidätty­västi, sillä vain ratio decidendi eli lopputulosta perustelevat lauseet kuulu­vat korkeimman oikeuden käsityksen mukaan perusteluihin, eivät sitä vastoin näkökohdat, jotka viittaisi­vat vastakkaiseen suuntaan. Puoles­ta ja vastaan -argumentointi ei ole meidän tuomiois­tuimiemme tapa. ­Pre­ju­di­kaat­ti­tuo­mi­ois­tuin voisi kuitenkin päätök­sis­sään selostaa käsillä olevien oikeus­ky­sy­mys­ten ratkaisu­vaih­to­eh­toja. Pohjoismaisia tuomiois­tuinrat­kaisuja sisältävän ­Nor­disk Domsam­ling -julkaisun selaami­nen osoittaa, että juuri yletön suppeus on Suomen korkeimman oikeuden kirjoitustavan erikoispiir­re verrattuna Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Laki on käytännös­sä saman sisältöinen Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, joissa korkeim­mat oikeudet kirjoittavat aivan yleisesti:" Hovioikeus on katsonut, että jutussa on sovel­let­tava oikeusohjetta B. Tätä käsitystä ovat perustel­leet kirjalli­suu­dessa professorit C ja D. Katso... Tulkinta herättää kuitenkin epäilyksi­ä. Korkein oikeus on epävarma ratkaisusta, mutta arvioi, että tässä tilan­tees­sa on hovioi­keuden soveltaman, sinänsä analyyttisen säännön sijasta sovellet­ta­va selkeämpää ja käsitettäväm­pää sääntöä, jonka mukaan pantin­haltija..."

       Suomen korkein oikeus ei ole milloinkaan kirjoittanut näin. Esittelijän muistiossa ja jäsenten lapuissa, jotka ovat salaisia, kirjoitetaan aina näin. Ratkaisuilla on kahdet perustelut, ne jotka kirjoitetaan päätökseen ja ne, joita todellisuudessa käytetään.

       Jokaisessa oikeusvaltiossa tuomioistuimet luovat oi­keutta. Poliittisia ongelmia aiheutuu tuomarien luoman oikeuden kontrolloitavuudesta ja sen muuttamisen vaikeu­desta. Omavelkai­sen takauk­sen suosi­minen lail­lisen takauksen kustannuksella, vuosisa­dan alussa hankin­ta­kaupan ja sen viimei­sillä vuosikymmenillä osamaksukauppaan ja luotonantoon liittyvien va­kuusjärjestely­jen ­pä­te­mättä­myy­seh­tojen kehittä­mi­nen, kiin­teistön­kaupan ja testamen­tin muoto­mää­räysten korostami­nen ajattelemat­tomien, heik­kojen ja osattomien suojaa­miseksi rik­kai­ta ja raako­ja vas­tan on oikeuden­mukaista ja oikein. Tällä ja muulla korkeimman oikeuden kehit­tä­mällä ­ta­va­no­mai­sella oikeudella on kääntö­puoli­kin. Lainkäyttäjä ei välttämät­tä ole selvillä yhteis­kunnan kehityksen linjoista ja siksi rikos­laki tai prosessioi­keus voivat jäädä kehittymättä ja "uusi­en luokki­en" kuten 1920-luvulla työläisten, 1960-luvulla kuluttajien ja 1980-luvulla piensi­joitta­jien edut voivat jäädä huomiotta.

       Korkeimman oikeuden tapa pitää välimatkaa tutkijoihin ja muihin lakimiehiin on aiheuttanut sellaisen tavan, että tut­kijat eivät kysy epäsel­viä asioita, vaan esittävät niis­tä arvai­luja. Heillä on sama perinne kuin kirjalli­suudentutkijoilla, jotka arvioivat kirjoitta­jan tar­koituspe­rät ja hänen elämä­ker­taansa kuuluvat seikat epärelevan­teiksi. Ajatus voi olla tyyli­käs mutta se on epäviisas.

       Osa korkeimman oikeuden jäsenistä kieltäytyy keskuste­lemasta kaikki­en sivullisten kanssa kaikesta sellaisesta mikä voisi sivuta korkeim­mas­sa oi­keudes­sa ratkais­tuja juttu­ja. Osa keskuste­lee niistä. Sekä suo­menkieli­sen että ruot­sinkie­lisen tieteellisen seuran, Suomalai­sen Laki­miesyh­dis­tyksen ja Juridis­ka Förenin­genin puheenjohta­jat ovat korkeim­man oikeu­den jäseniä, ja molem­missa seuroissa on ollut koko tutkimus­jak­son ajan hyvin vahva korkeim­man oikeuden edustus. Seuroissa keskus­tel­laan usein pre­judikaatti­en ajankoh­taisiksi teke­mistä ongel­mista ja prejudi­kaattiopista, mutta oikeus­neuvokset vai­kenevat taustois­ta. He katsovat, etteivät he voi puhua koko kor­keim­man oikeuden puoles­ta.[126]

       Näkyvän todellisuuden tutkiminen ei riitä. Primääri- ja se­kundääri­lähteet haastatte­luin täydennettynä eivät kehity ku­vak­si, koska niin paljon on perinteen varassa. Vaik­ka laki luettelee tehtävät, mutta korkein oikeus suorittaa ne perinteen, ei lain mukaisesti. Osa toimin­nois­ta peittyy hämä­rään, kuten korkeimman oikeuden lau­sunmot ja virkani­mitysten perus­teet.

       Näin ollen tämän tuomioistuimen rakenne ja toimintata­vat on selvi­tet­tävä jollain muulla tavalla kuin perinteisellä kriitti­sellä primääri- ja sekun­däärilähteiden käytöllä. Eräs ratkai­su on mentaalihistoria.[127] Lähde­ai­neistoa on kaikki, mitä korkeim­mas­sa oikeu­dessa on kir­joitettu vuo­sina 1918-1990, siis koko tuomioistuimen arkisto. Läh­teisiin kuuluu myös kaik­ki, mikä koskee korkeimman oikeuden jä­seniä, virka­miehiä ja hen­kilökun­taa. Kolmanneksi lähteenä ovat lait, asetuk­set, päätökset ja työjär­jestykset sekä vi­rallisläh­teet, kuten komi­teamietinnöt ja työryhmien selvitykset, jotka koskevat kor­kein­ta oi­keutta. Lähteitä ovat korkein­ta oikeutta koskevat kirjoi­tukset ja artikke­lit.

                      Tutkimuksen valmistava vaihe on ollut numero- ja teks­tiai­neiston kerää­mistä, lajittele­mista ja muokkaa­mista. Korkeinta oikeutta kos­keva tilastoai­neisto ei ole sellaisenaan käyttökel­pois­ta, koska tilastoinnilla seurataan lähinnä työmääriä ja räst­ejä. Kes­keisiä tilas­toja nimite­tään­kin vanhastaan "työtileik­si". Si­säl­löl­linen tilastointi on epäjohdonmu­kaista ja epä­luotet­ta­vaa. Korkeimman oikeuden ratkaista­viksi tulleet jutut ja ratkais­tut jutut tilastoidaan yhden sisällölli­sen para­metrin mukaan, joka ilmaisee jutun laadun. Yksi parametri ei kuitenkaan usein riitä. Rikosasia voi koskea henkirikosta, mutta oikeus­kysymys on tahallisuus ja korkeim­man oikeuden niin ikään ratkaisema sivuongel­ma on esimerkiksi surmatun omaisil­le suoritetta­va vahingon­kor­vaus. Ratkaistu­jen asioiden tilastossa juttu on vain yksi henrikosa­sioista. Korkeimman oikeuden vuosikir­jassa jutun ostikossa on ilmoi­tettu kaikki kolme kysymystä, murha (eikä tappo), tahallisuus (todiste­lukysy­mys) ja vahingonkorvausvel­volli­suus (oliko surmatun vanhem­milla oikeutta korvaukseen murhan aiheuttamasta henki­sestä kärsimyk­sestä). Riita-asia tilastoidaan esimerkiksi vahin­gonkorvausta koskevaksi asiaksi. Vuosikirjan mukaan siinä on otettu kantaa alaikäisen korvaus­vas­tuuseen, vahingonkorvauk­sen sovitteluun ja asianomistajan puheval­taan. Tilastot eivät myöskään kerro mitään juttujen laajuudesta. Pari­kym­mentä liuskaa käsittävä bagatelliasia on yhtäläinen tilastoyksikkö kuin jokin kymmeniä päiviä esitelty, ratkai­suna kymmeni­en sivujen mittainen kansaneläkelai­tok­sen johtajien virkasyyteasia.

                      Päät eivät myöskään kohtaa. Jonain tutkimusvuonna, esi­merkiksi 1935, on ratkaistu 3000 asiaa ja seuraavaan vuoteen on siirtynyt 500 asiaa. Vuosi­kirjassa on 700 selostusta ja tiedonantoa, ja ratkaisuja, joissa alemman oikeuden päätöstä on mutettu on 900. Tilasto kertoo muutettujen ratkaisu­jen oikeudellisen parametrin (murha, vahingonkor­vaus jne.)  mutta sitä tietoa ei ole missään, missä murhaa tai vahingonkor­vausta koskevassa asiassa alem­man oikeuden päätöstä muutettiin ja missä tapauksissa jätettiin muuttamat­ta. Ainoa tapa selvittää tämä tuomoistuimen todellista resurssien käyttöä koskeva kysymys olisi käydä läpi kaikki tutki­musvuo­den ratkaisut ja koodata ne käsin. Yksi vuosi ei kertoisi paljon. Tasaväliotan­ta kertoisi hiukan enemmän. Uskottava kuva tuomioistuimen toiminnasta muo­dostui­si vain käymällä läpi kaikki ratkaisut. Vuosina 1918-!990 rat­kaisuja on noin 220.000.

                      Eri oikeusasteissa esiintyvien juttujen tyyppejä ei liene aikaisem­min verrattu toisiinsa. Vertailu paljas­taa niin suuria eroja, ettei käsitys prejudikaa­teista ole kvanti­tatiivisen aineiston nojalla puolus­tettavis­sa, vaan päin vastoin vaikuttaa siltä, että joidenkin ymmär­ret­tävien lainmuutos­ten aiheut­tamien kasautumi­en ohella korkein oikeus antaa prejudikaatin toisensa jäl­keen samasta asiasta välittämättä tai tietämättä, mitä hovioi­keuksis­sa ja alioikeuk­sissa tapahtuu. Kaikki kolme oikeusas­tetta toimivat jossain määrin irrallaan toisistaan ja "oikeus­käytännön yhtenäisyys" on hyvin epämääräinen tavoite.

                      Korkeimman oikeuden julkaisemat tiedonantoratkaisut ovat elektro­nisessa Finlex-tietokan­nassa periaattees­sa samassa muodossa kuin painetuissa hakemistoissa. Tuo tieto­kanta on kokonaisuudes­saan tämän tutkimuksen aineistona. [128]

                      Finlexin itse antama tieto tapausten lukumäärästä kos­kee doku­mentteja, ei ratkaisuja. Doku­mentti ja ratkaisu ovat sama asia vasta 1980-luvun alusta. Aikaisemmilta vuosilta sama ratkaisu voi esiintyä usean eri vuoden kohdalla ja usealla eri otsikolla. Ainoa keino selvit­tää hakemistos­sa olevi­en tapausten määrä oli järjestää koko aineisto numero­järjestyk­seen ja yhdistää päällek­käisyydet.

       Lopputulos, 5252 oikeustapausta 1926-1990, on oikea alle kahden prosentin virhemargi­naa­lilla.


 

 

 

       2.5 JUTUN KIERTO

 

Vuoteen 1980 voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren 30 luvun säännösten mukaan muutoksenhakuasiakirjat toimitettiin määräaikaan mennessä kor­keim­man oikeuden kirjaamoon Nykyi­sen lain mukaan valitus­lu­pa­ha­ke­mus on jätettä­vä siihen ho­vi­oikeu­teen, joka on ratkaissut asian. Hovioi­keus toimit­taa kir­jel­män ja asiakirjat korkeim­paan oikeu­teen, jossa ne kirjaami­sen jälkeen jaetaan esittelijöille.

       Aikaisemman rootelijärjestelmän aikana jutun luonne oli otettava työjärjes­tyksen mukaan huomioon arvottaes­sa se esittelijälle. Vuoden 1925 työjär­jestys mainitsi rootelijuttuina testa­menttiju­tut, kiinteis­töasiat (jutut, jotka koske­vat maansaannon moitet­ta), irtaimen omai­suuden kauppaa koskevat jutut, vekseli- ja shekkijutut, merioikeusju­tut, ulosottosi­at, vakuu­tusasiat ja purkuasiat. Luettelo säilyi kaun olennai­sesti samana ja täydentyi, kunnes järjestelmästä periaatteessa luovuttiin siirryttäessä kaksijaostoiseen järjestelmään. Roote­lissa oli yleensä useita esitteli­jöi­tä, jotka olivat erikois­tuneet oman alansa juttuihin. Jutun käsitte­li­jöi­tä ei kuitenkaan yleensä voinut arvata enna­kolta eikä manipu­loinnin mah­dol­lisuuk­sia ollut.[129]

       Tämä näkökohta on nyt entistä merkityksellisempi, kun ihmisoi­keus­so­pi­muksien vaatimus tasapuolisesta oikeu­den­käynnistä sisältää nimen­omai­sen kiellon, joka estää ohjaamasta juttua poikkeuksellisen kokoon­panon käsitel­tä­väk­si. Asianosaisen oikeus­tur­va edel­lyttää, että se tuomi­ois­tuin, joka käsitte­lee hänen juttunsa, on kokoonpa­nol­taan säännöl­li­nen.

       Periaate on hyvin tärkeä mutta samalla ongelmallinen. Sekä hovioi­keuk­sissa että korkeim­massa oikeudessa esi­in­tyy sellaista erikoisasian­tun­temus­ta, jonka jättäminen käyttämättä tuskin edistää oikeaan loppu­tu­lok­seen pääse­mis­tä jutussa. Useat jä­senet ja esittelijät ovat pereh­tyneet vaikea­selkoisiin oikeudellisiin kysy­myksiin esimerkiksi lainvalmis­te­lun yhteydes­sä ja jäsenet, joilla on tiedemies­tausta, ovat luonnollisesti hyvin asiantunte­via omaan fakkiinsa kuulu­vis­sa ju­tuissa, kuten esimerkiksi korkeimman oikeuden jä­se­ni­nä toimi­neet aikai­semmat maanmit­taus­hallituk­sen pääjoh­ta­jat Väinö Ahla ja Väinö Seppälä ja asessori Wäinö Kannel, myö­hem­pi Viipu­rin hovioikeuden presidentti. Myös sotilasasi­oissa ja vakuutus­asioissa sekä eräissä immateriaalioikeusjutuissa erikois­asi­an­tunte­muk­sen tarve on ilmei­nen. Rikos­asi­at eivät kuulu rootelei­hin. 1980-luvun lopulle asti rikosasiat keskitettiin nuoremmil­le esittelijöille ja muuta­mille niihin erikoistuneille oikeussihtee­reille. Periaat­teessa kuiten­kin jokai­sen esitteli­jän oli esiteltävä rikosasioi­ta.

       Jutun jakamisen jälkeen esittelijä tutustuu asiakirjoi­hin ja täyttää esittely­lomak­keen ja laatii muistion, jonka ei-julkisessa osassa hän esittää käsityk­sensä ja mietin­tönsä valitus­lu­van myöntämi­sestä. Aikaisemman muutoksenhakulupajärjestelmän aikana muistio oli usein lyhyt ja huomi­o kiinnitettiin esittelytilaisuuteen valmistettavaan päätöskonseptiin. Korkei­man oikeuden työskentelytavat on aika suureksi osaksi omaksuttu Ruot­sis­ta. Syystä tai toisesta laajojen muistioiden laatiminen ei tullut mellä tavaksi ennen kuin 1950-luvun lopulla ja silloinkin yksittäisten esittelijöi­den aloitteesta. Ruotsissa, jossa korkeimman oikeuden esittelijät ovat Nedre justitierevisionissa määräajan toimivia hovioikeudenasessoreita muistiot olivat jo sotien välisenä aikana aivan toisella tavalla laatijoittensa "diplomi­töitä", koska niiden taso saattoi vaikuttaa suoraan uralla etene­miseen.[130]

       Esittelymuistio olisi asianosaisten ja tutkijoiden kannalta asiakirjoista  ­mie­len­kiintoi­sin. Myös nykyinen esittelylomake sisältää yhteenve­to­ja ennak­ko­tapauk­sis­ta ja uusien ennakkota­pausten tarpeesta. Esittelylo­make on ainoa asiakirja, joka antaa viitteen valitusluvan myöntämi­sestä muulla kuin ennakkota­paus­pe­rusteella. Muistiot voivat olla jo valituslupa­hake­musesit­telyssä laajoja ja pääkäsittelyssä erittäin laajoja. Niihin sisältyy kannanotto­ja jutun todistelu- ja oikeuskysymyksiin. Joissa­kin tapauksessa muistiot vetävät vertoja tieteelliselle monografialle. Esitte­lylomake ja muistion ei-julkinen osa ovat pysy­västi ja peruut­tamatto­masti asianosais­ten ja tutkijoi­den tavoittamattomissa.

       Vuoden 1925 työjärjestyksen mukaan esittelijän tuli muistiossaan selostaa asianosaisten välinen riitakysymys, rikosjutuissa se tai ne teot, joita syyte koskee sekä korvaus ja muissa asioissa valittajan vaatimus perusteineen, lyhykäisesti ne todisteet, jotka esittelijä katsoo asiaan vaikut­taviksi, sekä alempien oikeuksien ratkaisut. Lisäksi esittelijä oli valmistet­tava esittelyyn konsepti korkeimman oikeuden ratkaisuksi eli siis resiitti. Vuoden 1931 työjärjestyksen 16 pykälässä määräyksiä muistiosta oli täydennetty. ­Siihen oli liitettävä jutussa kenties tarvitta­vat karttapiir­rok­set ja sukutaulut. Aineisto oli jaettava monistettuna päivää ennen esittelyä jäsenille. ­Muis­tio oli varus­tet­ta­va viittauk­sin jutun asiakir­joi­hin. Vahti­mes­ta­rit nume­roi­vat asiakir­javi­hon käsin tai myöhem­min sivunume­ro­lei­masi­mella. Sivunu­meroviit­tauk­sia nimite­tään edelleen folioviit­tauk­siksi ja lyhen­teen "s" sijasta käytetään lyhen­nettä "f". Sivunu­merointia nimitetään paginoinniksi.           Muistiosta annettiin uudet määräykset 1976 ja tutkimuksen kohteena olevan ajanjakson jälkeen ohjeet on jälleen uudis­tettu. Esittelijä toimittaa valituslupahakemuksia koskevissa asioissa jutun asiakir­jat ja esittely­lo­mak­keen siihen liittyvän muistion kanssa jaoston jäsenille viikkoa ennen esittelypäi­vää. Pääkäsittelyssä määräaika oli vuo­desta 1976 vuoteen 1989 kaksi päivää, mutta ennakolta ehkä määrätyl­le tarkastavalle jäsenelle asiakirjat oli toimitettava kaksi viikkoa ennen esittelyä.

       Esittelijän on myös laa­dittava aina ­kon­septi kor­keim­man oikeu­den päätök­sek­si, jolla vali­tuslu­pahake­mus hylä­tään, vaikka hän ehdottaisi valitusluvan myön­tämis­tä. Esittelijä laatii luonnok­sen FVAL-rekisteriin mer­kittä­väksi tiedoksi valitus­lu­van myöntämi­sestä. Pääkäsittelyyn kon­sep­ti laaditaan pitkän mallin mukai­sesti. Se merkitsee jok­seenkin suurta työtä, joka noin joka toi­sessa tapauk­sessa jäi turhaksi, kun jutussa annettiin liitepää­tös. Muutoksenhakulupa­järjestelmän voimaantuloon eli vuoteen 1955 asti konsepti oli laadittava valmiiksi esittelyyn. Vuosina 1976-1989 konsepti laadittiin vasta esittelyn jälkeen, mutta resiitti sisällytettiin muisti­oon. Esittelijän velvollisuuksiin liittyi ainakin vuoteen 1955 asti virkamies­oi­keudelli­sesti erikoi­sia piirteitä. Hänen oli nimit­täin maksettava omista varois­taan korvaus korkeimman oikeuden konekir­joitta­jille konsepti­en kirjoittami­sesta laatimansa luonnok­sen pohjal­la. Konseptin eli päätöseh­dotuk­sen laatimista ei siis käsitetty korkeimman oikeuden muuhun toimin­taan rinnas­tettavaksi virka­työksi ja vaikka esittelijät olivat hyvinkin va­kinaisia, heidät rinnastettiin tässä mielessä hovioikeuden esittelijöihin, jotka ovat perinteisesti olleet tuomarikokelai­ta.[131]

       Esittelyn jälkeen esittelijä laatii ja luovuttaa tar­kas­tavalle jäsenelle periaat­teessa yhden, aikaisemmin kolmen päivän kuluessa esittelyrat­kaisun mukaisen kon­septin ja luonnok­sen ratkai­sus­ta julkais­ta­vaksi tiedon­annoksi ja luovut­taa jutun kaikki asiakirjat hänelle eli vie ne hänen loke­roonsa.

       Tarkastavan jäsenen jälkeen jaoston muut neljä jäsentä käyvät virkai­käjär­jestyk­sessä asiakirjat ja konseptin läpi. Pää­vastuu ratkaisun sisällös­tä ja muodosta on tarkastavan jäsenen; eriävien mielipiteiden sisällöstä ja stilisoinnista vastaa nii­den esittäjä.                       Erimielisyydet kirjoittamiskysymyksis­tä ratkaisee jaos­ton puheen­johtaja, ellei asianomai­nen jäsen halua äänes­tää niis­tä.

       Kierron päätyttyä asiakirjat palautetaan esittelijälle, jonka tehtävänä on valmistut­taa taltio ja mahdolliset kirjeet ja ilmoitukset. Taltio ja konsepti kiertävät vertaa­mis­ta ja alle­kir­joittamista varten. Allekirjoi­tus­kierroksen jälkeen esitteli­jä laaditutta toimituskirjat eli asian­omaisille menevät kappa­leet korkeimman oikeuden ratkai­susta ­se­kä jakeluun menevät kappaleet alemmille oikeuksille ja eri viranomai­sille. Kirjeitä ja ilmoituk­sia oli 1918-1980 hyvinkin paljon, koska korkein oikeus oli velvollinen omasta aloit­tees­taan teke­mään samat ilmoitukset kuin alem­matkin oikeudet. Lääninhal­li­tuksille lähetet­tiin jäljennös korkeimman oikeuden päätökses­tä, rikosre­kisteritoi­mistolle omansa, pääasiarat­kaisuis­sa tehtiin merkinnät sakko- ja rangais­tusluet­te­loon, tilastolomak­keet täytettiin ja eri laeissa säädetyt ilmoituk­set tehtiin. Ilmoituk­sia oli run­saasti etenkin liikenneasioissa ja lapsen huoltoa koske­vissa asioissa. Muutoksenhakulupajärjestelmässä ilmoitus­ten ja kirjeiden määrä väheni olennai­sesti, ja lisäksi korkein oikeus rationalisoi itse työtään. Valituslu­pajärjestelmään siirryttyä ilmoitusten määrä väheni entisestään ja eräät muodol­lisuudet havaittiin tarpeettomiksi Esimer­kiksi läänin­hallituk­sille oli vuosi­kym­meniä lähetet­ty jäljen­nös joko "täytän­töönpa­noa varten" tai "täytän­töön­panossa huomi­oon otettavaksi", kunnes 1980-luvun lopulla kävi ilmi, että koko kirje oli tarpeeton.

       Esittelijän vastuulla olevien ilmoitusten määrää on 1980-luvulla vähentänyt tuntuvasti asteittainen siirtyminen automaattiseen tietojenkä­sit­telyyn. Luultavasti hyvinkin oikeaan osuneen harkinnan jälkeen korkein oikeus päätti viime vuosi­kymmenellä ­jät­tää liitty­mät­tä rikosasiain ATK-järjestel­mään, joka on käytössä hovioi­keuk­sis­sa ja alioi­keuk­sissa. Pääasi­aratkaisuja rikosasioissa on siksi vähän, muutamia kymmeniä vuodessa, että alempien oikeuksien hyvin monimutkaisen ja käytännössä hankalan ilmoitusjärjestel­män omaksuminen olisi ollut ilmeistä yliorganisointia.

       Toimituskirjat ja ilmoitukset allekirjoittaa esittelijä yksin. Hän vastaa siitä, että ne pitävät yhtä taltion kanssa.        Jutun käsittelyn viimeinen vaihe on sen ekspedioiminen eli viemi­nen kirjaamoon asianosaisille toimitetta­vaksi. Sitä edeltään sinettien kiinnittä­minen, joka oli 1980-luvun lopulle asti erittäin juhlallinen toimenpide. Asianosaiselle menevään kappa­leeseen korkeimman oikeuden päätöstä liimattiin iso sinetti, jonka vahtimestari puristi kutakin kertaa varten erikseen, ja asiakir­jat kiinni­tettiin toisiinsa sinetti­si­teel­lä. Täsmälleen samanlainen sinetinpuristin, jota korkeimmassa oikeudessa käytetään edelleen, näkyy Pyhän roomalaisen keisarikunnan Recihskammergerichtiä esittävissä 1500-luvun kaiverruksissa ja seuraavan vuosisadan saksalaisten tuomioistuinten kuvissa.

       Viime vuosikymmenen puoliväliin asti esittelijän velvollisuuksiin kuului taltioin ja toimituskirjojen oikolukemisen eli kollaamisen lisäksi illu­minointi. Esittelijä kopioi musteella jäsenten konseptiin lyijykynällä tekemät muutokset ja lisäykset. Lopputulos saattoi olla huvittavan näköi­nen, kun tekstit kiersivät pitkin marginaaleja. Menetelmän väitettiin takaavan merkintöjen säilyvyyden. Ainakaan 1910-luvun konseptikirjojen lyijykynämerkinnöille ei kuitenkaan ole tapahtunut mitään. Luultavasti perinne on hyvin vanha ja siitä ei huomattu luopua, kun ratkaisuista alettiin kirjoittaa taltio eli arkistoitava, allekirjoitettu kantakappale. Illuminointia, kollaamista, aiheettomiksi tiedettyjen resiittien kirjoittamis­ta ja monia muita resurssien käytön kannalta merkillisiä työskentelytapo­ja on perintei­sesti puolustettu koulutusnäkäkohdilla. Kysymyksessä lienee kuitenkin pikemminkin pennalismi.

       Jutun lopputuloksen ilmaiseminen on korkeimman oikeuden työjärjes­tyk­sen mukaan kielletty ennen kuin päätös on allekirjoitettu. Vuodesta 1980 on kuitenkin ollut luvallista ilmoittaa, että valituslupahakemus on hylätty; tällainen päätös voi käytännössäkin olla valmis asianosaiselle annettavaksi jo esittelypäivänä.[132]

       Keskimääräinenkin juttu tuottaa huiman määrän valokopi­oi­tua paperia ja esittelijän puhdas kansliatyö on suhteellisen monimut­kaista ja tark­kuutta vaativaa. Viime vuosina osasto- ja toimisto­sihteerien apu on osoittautunut yhä tärkeämmäksi ja va­pauttanut vastaavasti esittelijää keskittymään juttujen oikeu­del­lisiin kysymyk­siin. Silti esittelijä - usein 20 - 30 vuotta viras­saan toiminut tuomari - käsitetään joskus korkeapalk­kaiseksi kans­listiksi, jonka hyveistä ylin on pedanttisuus; oikeudelli­sista ongelmista huolehtivat kor­keimman oikeuden jäsenet.

       Tämä kuva voi olla karrikoitu, koska esittelijän tehtävän sisältö ja paino­tuk­set vaihtelevat henkilöistä riippuen. Eräät esitteli­jät ovat arvos­tettu­ja juridisia asiantuntijoita ja sen ohella eteviä konttoristeja. Eräitä taas kiite­tään suvereenista paperi­työstä.

       Korkeimman oikeuden lainkäyttöhenkilökunnalla ei ole virka-ai­kaa, vaan työ määräytyi vuoteen 1991 asti ns. pensum-järjestelmän mukaan. Esitte­lijä ehdotti ja merkitsi esittelylistaan käsityk­sensä jutun pistear­vosta. Vali­tuslupa-asioita on yhdessä esittelyssä peri­aatteessa oltava neljäntoista pisteen edestä eli neljätoista juttua. Käytän­nössä iso ja suuritöinen juttu pisteytettiin kahteen, harvoin sitä korkeam­mal­le. Valitusesittelyssä piste­määrä oli nel­jä. Usein nel­jään pisteeseen mahtui vain kaksi juttua, monesti yksi. Muutoksenhakulupajärjestelmän aikana pisteytys oli periaatteessa sama kuin valituksissa, mutta "kolmekakkosen jutut", joissa muutosta haettiin prejudikaattiperusteella, pisteytettiin muita alemmas samoin kuin ylimää­räistä muutoksenhakua koskevat asiat.

       Esittelijän pistemääriin ei käytännössä puututtu sil­loin­kaan kun juttu jouduttiin jostain syystä poistamaan listalta. Oikeusneuvoksen työt mää­räy­tyvät istunto­vuorolistan mukaan. Hän osallistuu keski­määrin hiukan alle neljään esittelyyn vii­kossa ja saa vuoronsa mukaan juttuja tarkastet­ta­vak­seen, keski­määrin kaksi juttua viikos­sa. Jos esittelijän pistemääriä olisi lisät­ty tai pudotettu, jaostolle olisi aiheutunut vastaavasti rästiä tai sääs­töä, jonka täyttäminen tai kuluttami­nen olisi ollut monimut­kaista. Hovioikeuk­sien vuodesta 1952 käytössä olleessa pistejärjestelmässä pisteiden vähentä­minen ja lisääminen useimmiten mekaanisesti aktin sivumäärän mukaan on käytännössä sekä helpompaa että tavallisempaa.

       Korkeimman oikeuden istuntovuorolistat ovat kaikkiaan­kin moni­mutkaisia laatia toi­sin kuin hovioi­keuk­si­en, joissa jaostot ovat suhteellisen pysyviä, ja jaoston neljästä jäsenestä kolme on päivit­täin istuntovuorossa ja yhdellä on tarkastus­päivä. Etenkin vuosilo­mat aiheuttavat vuorolis­tojen laatijoille melkoi­sesti puuhaa. Sai­rausta­paukset puoles­taan sekoittavat järjestel­mää niin pahasti, että sairastu­mista vältetään huolellisesti; vallitse­van etiketin mukaan pelkkä nuhakuu­me on kyseenalainen syy istunnosta pois jäämi­seen. Jos kuume alkaa lähennellä nel­jääkym­mentä, lääkä­rintodis­tuksen esittäminen käy ymmärret­täväk­si. Vähänkään pidempi sairasloma taas ei aiheuta ongelmia vuoro­listassa, joten sellaisia esiintyy runsaammin kuin muutaman päi­vän poissaoloja.

       Todellisen työmäärän arvioiminen ja käsitysten esittä­mi­nen tuomio­istuin­työn rasittavuu­desta on pulmallista. Korkeim­massa oikeudes­sa sekä tuomarin että esittelijän ahkeruus ja huo­lellisuus ovat arvostettuja hyveitä ja vanhan tuomarietiketin mukaan hyvä tuomari käyttää juttuihin kaiken aikan­sa, tai ainakin on käyttävinään. Havain­not näyttävät vahvistavan tätä käsitys­tä, mutta toisaal­ta useilla jäsenillä ja esitteli­jöillä on siitä huoli­matta ollut aikaa hoitaa laajoja ja vaati­viakin sivutoi­mia, kuten välimies­oikeuksia ja erilaisia toimitustöitä. Osallistuminen lainvalmistelutöihin on ollut yleistä. Ennen sotia oikeusneuvos Heinonkoski oli paljon näissä tehtävissä ja samoin Paavo Kekomäki ja Y.J. Hakulinen. Sotien jälkeen Harald Brunou, Martti Miettinen, Curt Olsson. Göran Portin ja Henrik Grönqvist ovat oikeusneuvoksina ollessaan osallistuneet laajoihin lainval­mistelutehtä­viin.

       Aikaisempina vuosina nimenomaan esittelijällä oli mah­dol­lisuus järjestellä elämään­sä tekemällä tempo­työtä. Esittelyn ja jälkitöi­den tultua suoritetuiksi jopa muuta­man päivän tauko oli täysin mahdolli­nen, kos­ka läsnäolo­velvollisuutta virastossa ei ole ja rutiinit pystyi hoita­maan pistäy­tymällä virastossa vaikkapa il­lalla käsittelemäs­sä lokeroon kertyneet paperit.

       Tätäkin varemmin, ennen nykyisten toimitilojen käyt­töönottoa 1986, valmistelutyöt suoritettiin pääsääntöi­sesti kotona, koska korkeim­massa oikeudessa ei ollut työhuoneita eikä tarvikkeita. Virastossa oli väkeä esit­telyjen aikaan kello kymme­nestä kahteentoista, ai­kaisem­min yhdestä­toista noin yhteen. Sitä ennen ja sen jälkeen talo oli kans­liahenki­lökuntaa lukuun ottamatta lähes tyhjillään.

       Kirjeenvaihtoperinne eli esittelyjen ja välittömien keskustelujen harvi­nai­suus oli tätä perua. Jäsenet tapa­si­vat toisiaan vain esitte­lyissä ja poistui­vat kotiin lounaal­le. Ainoa tehokas tapa pitää yhteyttä juttujen johdosta oli kirjoittaa lappusia. Vaikka tätä nykyä suuri osa jäsenistä ja esittelijöistä istuu virastossa normaa­lin virka-ajan tai enemmän, tuosta tavasta ei ole täysin päästy.

       Esittelyn muodot ja tuomioistuimen organisaatio viit­taa­vat vahvasti ryhmätyöhön. Todellisuu­dessa sellaista ei kuitenkaan ole, vaan organisaa­ti­o on perinteisen kansliamai­nen perättäisi­ne tarkastuksineen.

 

 

 

       2.6 LAUSUNNOT JA LAINTARKASTUSKUNTA


Korkein oikeus voi hallitusmuodon 18 ':n 2 momentin ja 58 ':n mukaan antaa hallituk­selle lausuntoja, jotka koskevat perustus­lain tai siviili- tai rikoslainsäädännön alaan kuuluvien lakien säätä­mistä, muuttamista, selittä­mistä tai kumoamista. Korkeim­man oikeu­den asia on, kun se katsoo tarvitta­van lain taikka asetuk­sen muutosta tai selitystä, tehdä hallituksel­le esitys sellai­seen lain­säädäntötoimenpiteeseen ryhtymises­tä.[133]

       Korkein oikeus on tehnyt vain runsaat kaksikymmentä aloitteita lain­sää­däntö­kysymyk­sistsä, vaikka hallitusmuo­to ja laki korkeim­masta oikeu­des­ta tar­joa­vat siihen ti­laisuu­den. Nämä aloitteet ovat useimmissa ta­pauk­sissa koskeneet muutoksenhakumenet­telyä tai rikosoikeudellisia detaljeja. Korkeimman oikeuden omien esitysten koko­nais­määrä on jokseen­kin vähäi­nen ja asiat, joita ne koske­vat, ovat teknisiä yksityiskoh­tia. Viimeksi lainsää­däntöesitys teh­tiin eräästä oi­keu­denkäyn­tikulu­jen kuittaamista koskevasta seikasta ja tämän tutkimuksen painoon mennessä telefaksin käyttämisestä muutoksenhaun yhteydessä.

       Lausuntoja on sitä vastoin annettu runsaasti. Korkein oikeus oli antanut 1918-1947 247 ja korkein hallinto-oikeus 49 lausun­toa lainsää­dän­tökysy­myk­sistä.[134] Nyt lausunto­jen kokonais­määrä on yli kolmensadan.

       Lausunnot ovat korkeimman oikeuden arkistossa kirjekon­septei­na yhdes­sä ar­mo­n­anomusten ja kanslia-asioiden kanssa. Korkeim­man oikeu­den kie­lenkäytös­sä "kirje" ei tarkoita kirjettä. Lausunnot ovat "käsikirjei­tä".Kor­keimman oikeuden tehtävä lausuntojen antajana muut­tui vuonna 1959, kun laintar­kastuskunta perustet­tiin. Siihen kuuluu kaksivuotiskausin kaksi jäsentä korkeim­masta oikeudesta ja yksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja se antaa valtio­neu­voston pyynnöstä lausuntoja lainsäädän­tö­hank­keista. Laintar­kastuskunnan lausunnot julkaistaan ja ne löytyvät vaivat­to­masti bibliogra­fioista, mutta niitä ei levitetä. Siksi niiden käsille saaminen voi olla vaikeaa.

       Laintarkastuksen tehostamisesta, joka oli ollut keskeinen ongelma korkeinta oikeutta perustettaessa, keskus­tel­tiin laajasti jo 1920-luvulla. Kysymys oli esillä jo vuoden 1920 val­tiopäivillä, joilla kansan­edustaja Georg Schau­man teki aloit­teen Ruotsin esikuvan mukaisen lakineuvos­ton perus­ta­misesta ja korkeim­pien oikeuksi­en suorittaman tarkas­tuksen teke­misestä pa­kolliseksi uusia lakeja säädettä­es­sä, ja uudelleen valtiopäi­villä 1929 ja 1930, jolloin presidentit Pehko­nen ja Castrén olivat laati­neet siitä muisti­on.[135]

       Laintarkastuskunnan perustamisen muuan tarkoitus oli keventää korkeimpi­en tuomiois­tuin­ten työtä. Hankkeen ajoi läpi silloinen oikeusmi­nisteri, myö­hempi korkeim­man oikeuden presi­dentti Antti Hannikainen.[136] Perustamista ja sitä edeltänyttä, tiukkaa säästölinjaa toteuttaneen ns. Niukkas­bud­je­tin herättämää ajatusta laintarkastus­kunnan lak­kauttami­sesta selos­taa väitöskir­jassaan Markku TYYNILÄ.[137]

       Eräissä maissa, esimerkiksi Saksassa, perustuslaki kieltää tuomareita osallistumasta lainvalmistelutyöhön.

       Korkeimman oikeuden lausuntoja on julkaistu sen vuosi­kirjoissa vuodesta 1969 alkaen. Lainkäyttäji­en keskuudessa ne ovat jää­neet jok­seenkin tunte­mattomiksi. Oikeus­tie­teessäkin ne usein unohde­taan tai sivuute­taan. Kui­tenkin esimerkiksi lausun­to ri­koslain 20 luvun muuttami­sesta vuoden 1969 vuosikirjassa sisäl­tää mer­kittä­viä huomau­tuksia, jotka vaikuttivat säännösten edus­kunnassa saa­maan muotoon.[138] Uutta kauppa­la­kia koskeva merkittävä lau­sun­to on vuo­den 1981 vuosikirjassa.[139] Lain­tul­kin­nan kan­nal­ta keskeisen tärkeitä lau­sun­toja on annet­tu mm. rikos­lain osit­taisuu­dis­tuk­ses­ta ja oikeu­den­käynti­menettelyn uudistamises­ta.[140]

       Vanhemmat korkeimman oikeuden lausunnot ovat jokseenkin tun­te­mattomia. Lausunnot tulevat yleensä esiin vai silloin kun tiettyä lakia selvittävä tutkija hankkii käsiinsä tuota lakia koskevan oikeusministeriön asiakir­ja­vi­hon Siinä on mukana korkeimman oikeuden mahdollisesti antama lausunto. Jos tutkijan työ ei kohdistu nimenmaisesti tiettyyn lakiin, esimerkiksi oikeustoimiopillisten tai arvopapereihin liittyvien oikeuskysy­mysten ratkaisemiseen vaikuttavat korkeimman oikeuden kannanotot jäävät pimeään. ­Lau­sun­toa esity­seh­do­tukses­ta perin­tö­laik­si, jonka kor­kein oikeus oli anta­nut 1.11.1941, käytettiin vuosi­kym­meniä kor­keim­massa oikeudessa perin­töasi­oita ratkais­ta­essa. Se julkaistiin vasta vuonna 1965.[141] Ja­ko­la­kia ja vesioi­keuslakia koskevat lausun­not ovat tunnettuja, vuoden 1929 avioliit­tolakia koskevat lausunnot jokseenkin tunte­mattomia, vaik­ka toinen niistä on julkaistu valtiopäiväa­siakirjoissa, ja sangen monet muut ovat täysin tunte­mattomia.[142]

       Korkeimman oikeuden lausuntojen ja eräiden merkittävien esittely­muisti­oiden hautaami­nen arkistoon on erittäin valitettavaa. Niiden vali­koi­man julkaiseminen on ollut puheena ainakin sotien jälkeen aika ajoin. Ajatus on torjuttu passiivisuudella.


 

3 TUOMARIT


 

       3.1 MIELI JA MENTALITEETTI

 

Oikeustieteellinen ajattelu on ollut perinteisesti joko patris­tiikkaa ja kasuis­tiikkaa tai käsitelain­oppia eli ajattelua systeemistä käsin ja sen ehdoilla. Tuomaril­le se on näitä kahta edel­leenkin. Rooma­lai­ses­sa oikeu­dessa arvovaltaisten edeltäjien lausunnot - sententi­ae - ovat tärkeitä, ja tärkeintä on, kuka on antanut lau­sunnon. Corpus Iuris Civiliksen alussa Codex Iustinia­nuksen XVII luvussa esitellään auktoritee­tit, kuten Aemilius Papi­nianus, Ul­pianus ja Paulus, joiden sana painaa enemmän kuin tois­ten.[143]

       Juridiikan 1100-luvun nousu perustui useaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen e­del­ly­tyk­seen. Nousevan kaupan ja sitä harjoittavien kau­pun­kivaltioiden konfliktien ratkaisume­kanismin tarve kasvoi. Yhtä kiistat­to­masti kuin raamattu ja sitä selittävät varhaiskristillisen ajan isien kirjoituk­set olivat ehdottoman arvovaltaisia, poliittinen teoria uskoi keisarikuntaan. Antiikin Rooma ja Saksan ja Italian maat käsittävä Pyhä roomalainen keisarikunta olivat sama kokonai­suus. Historiallinen aikadi­mensio puuttui samalla tavalla kuin maalaustaiteesta puuttui syvyys­perspektiivi. Justinia­nuksen lakiko­koelma oli kokonaisuudessaan voimassa ja se oli täydellinen ja ristiriidaton kuten raamattu.

       Lukemattomien ristiriitaisuuksien, epäajanmukaisuuden ja epäjohdon­mukaisuuden selittäminen työllisti teologien tavoin varhaiset juristit. Kun selkeää käsitystä lainsäädän­nöstä ja lainsäädäntövallasta ei ollut, riidat ratkaistiin tulkinnalla ja ylin valta oli sillä, jolla oli ylin tulkinnan oi­keus.[144]

       Juristien mahdollisuus luoda oikeutta kiistettiin maksiimilla non exempla sed legibus iudicandum est, tuomiot on perustettava lakeihin eikä ennakkotapauksiin. Lähteeksi ilmoitettiin Julianus, mutta sääntö on ilmei­sesti Justinianuksen ajalta.[145] Konfliktia ratkaisevan juristin tehtäväksi tuli argumentaatio, abstraktisten oikeuslauseiden sovitta­minen konkreetti­seen oikeudelliseen ongelmaan. Näillä kahdella ei välttämättä tarvinnut olla tekemistä keskenään.

       Samalla tavalla kuin nykyajan argumentaatioteoriassa ratkaisun justifioi viime kädessä communis opinio tai opinio sapientorum, yleisen tai asian­tuntijoista koostuvan "auditori­on" vakuuttuminen esitetyistä argu­men­teista, keskiajan juridiikka loi patristiik­kansa ja kasuistiik­kansa siten, että lakimie­het hyväksyivät ne ratkaisut, jotka heidän kehittämiensä menetelmi­en mukai­sesti voitiin tukea parhaiden auktoriteettien kan­nanot­toihin. Lainkäy­tön välineiksi tulivat concilium, neuvo, ja glossa, kommen­tit, kuten Accur­siuksen ja Gratianuksen dekreetit. Tukeutu­essaan Corpus Iuris Civilikseen lakimies tukeutui lakikirjan kommentoijaan.

       Kysymys ratkaisijan henkilöstä osoittautui vedenjakajaksi, joka erotti Englannin ja Manner-Euroopan oikeuskehityksen ja vaikutti pysyvästi tuomarioikeuden ja ennakkota­pausten asemaan. Englannissa katsottiin parlamentin kehityksen varhaisvaiheessa, että tuomari nauttii ratkaisu­toi­minnassaan samaa immuniteettia kuin hallitsija. Tuomari ei ole henki­lö­kohtaisesti korvausvelvollinen, vaikka hän olisi tehnyt virheellisen päätök­sen, kuten kuningas ei vastaa hallituksestaan muulla kuin päällään; mutta kuninkaan pää on valtio, joten se on hyvässä turvassa.[146]

       Manner-Euroopassa tuomari oli Rooman keisarllisen perinteen tulkin­tojen mukai­sesti rikosoikeudellisesti ja vahingonkorvausoikeudellises­ti vastuussa virkatoimistaan. Myöhäisellä keisariajalla jopa veronkerääjät olivat vastanneet budjetoidusta veromääräs­tä koko omaisuudel­laan, ja se puolestaan oli johtanut virkapakkoon. Korkeakaan virka ei ollut oikeus eikä velvolli­suus, vaan pakko.

       Englannissa syntyi riippumaton ammattituomari. Muualla Euroopassa oikeutta jaettiin välikäsien kautta. Keskiajan Pohjois-Italian kaupunkival­ti­oiden tuomarit olivat määräai­kaisia ja usein valtiosta toiseen matkusta­via "asiantuntijoita", usein yliopistojen tohtoreita. Heidän oli oman etunsa vuoksi muunnettava konkreettiset ratkaisut abstraktis­ten oikeuslauseiden tulkinnoik­si. Henkilö, joka tuomitsee 1200-luvulla 200-luvun auktoriteetin nimissä eikä omissa nimissään, ei hevin joudu vastuuseen ratkaisustaan. Tässä on muuan diplomaatin ja tuomarin mentaliteettie­ron ydinsyistä. Diplomaatti noudattaa konkreettisessa tilanteessa hallitsijan (paavin, signorian, ruhtinaan) tahtoa ja ohjeita. Tuomari pyrkii viime kädessä samaan päämäärään mutta ilman esivallan ohjeita.

       Korkein oikeus noudattaa - tai sen pitäisi noudattaa - pat­ristiikkaa tukeutumalla aikaisempiin kirjoituksiin. Tämän hetken ajattelu­tapa liioitte­lee yhteiskun­nallisen muutoksen mer­kitystä ja vähättelee näkymät­tömissä olevien vanhojen oikeusta­pausten merkitystä.

       Sana "mentaliteetti" poikkeaa historiantutkimuksessa sanoista "aate", "ideologia", "maailman­katsomus" ja "maailmanku­va".

       Aate on yleiskieltä ja aatehistoria suuntaus, joka ta­pahtumi­en, tekojen tai ratkaisu­jen sijasta tutkii historialli­sissa ta­pahtu­missa vaikuttavia aatteita ja henkisiä virtauksia. Aatehis­tori­oitsijoiksi on Suo­messa perintei­sesti nimetty esimer­kiksi DILT­HEY, LAM­PRECHT, SIMMEL, SPEN­GLER, TOYNBEE ja YRJÖ-KOS­KI­NEN.[147]

       Ideologia on sana, jota ovat käyttäneet ahkerimmin so­siolo­gia ja politolo­gia.[148] GIDDENSin mukaan ideologian muodostavat yhteiset käsi­tyk­set tai usko­muk­set, joiden teh­tävä on oikeut­taa hallitsevien luokkien toiminta. Ide­ologioi­ta esiintyy kaikissa yhteiskun­nissa, joissa luokkaerot ovat py­syviä ja syste­maattisia. Ideologi­an käsite kytkeytyy lä­heisesti vallan käsitteeseen, koska ideologi­set järjestel­mät legitimoivat eri ryhmien erotte­luvallan. Karl MARXin ideolo­gia-käsite on tun­ne­tusti vaikea ja sen käytön tekee toivotto­mak­si vulgaari­mar­xi­lai­nen muunnelma, jonka mu­kaan tuotan­torakenteet määräi­sivät luok­kien ja niiden edustajien tietoi­suuden. Uusmar­xilainen Louis ALTHUSSER määritteli ideologi­an yksilöiden kuvit­telemak­si suh­teeksi olemas­saolonsa todellisiin ehtoihin.[149] Max WEBER käyt­tää luokki­en harjoitta­maa hallin­taa ja yli­val­taa kuva­tessaan sosiaa­lisen toi­minnan katego­rioina ideologian sijas­ta sanoja tapa ja tottumus (Brauch, Sitte).[150]

       Jürgen HABERMAS ja H.-G. GADAMER kävivät kuuluisaa väit­telyä ideolo­gias­ta. Gadame­rille perinne on kaiken inhimilli­sen ymmär­ryksen ja tiedon lähde ja ennakko­kä­sitys on niiden perus­ta. HABERMASille ideolo­giakritiikki on vääristyneen kom­muni­kaa­ti­on lähteiden paljasta­mista.[151]

       Lucien FEBVREn kuuluisan määritelmän mukaan mentali­teetti on "l'outillage mental", henkiset työkalut, eli havain­noinnin, kä­sitteenmuo­dostuksen, ilmaisujen ja toiminnan koko­naisuus, joka strukturoi sekä yksilön että yhteisön kokemuksia. Määri­tel­mä on laajempi kuin termin "representaatiojärjestelmät" sisältämä, koska se käsittää myös kielen ja tunteet.

       Lähteiden määrä on rajaton. Mentaali­historian lähteitä ovat suuret klassiset teokset ja vähäpätöiset oikeudelliset asiakir­jat, käsikirjat ja oppaat. Tähän tutkimuk­seen sovellettu­na: kor­kein oikeus on myös muuta kuin se, minkä se näyttää ja puhuu itsestään. Se on konstruoitava tutki­mukselle kirjoituksis­taan, muistiinpanoistaan, puheistaan, ihmisistään, tavoistaan, kir­joittamattomista säännöistään, kiinteistöstään, kunniamer­keis­tään.[152]

       Michel VOVELLE on tutkimuksissaan pyrkinyt karsimaan men­taa­lihisto­rian käsitteitä; ne versovat jo liiaksi ja uh­kaa­vat muodos­taa kestä­mättö­män teesin, jonka mukaan mentaali­set raken­teet olisivat omalakisia. Hän tuntee alan, koska hän on itse julkaissut laajan ja seikka­peräi­sen mentaa­lihistoriallisen tut­kimuksen kuoleman käsityk­sistä länsi­maissa 1300-luvulta mei­dän päiviimme.[153] VOVELLE ja hänen oppi-isänsä ARIÈS irrotta­vat men­taliteetin ideologiasta. Tutkiessaan ihmisten suhtau­tu­mista kuo­lemaansa - joka ei ole historialli­nen vakio, vaan muut­tuja, jota he selittä­vät - he ovat jättäneet vähälle tai syrjään vi­ralli­sen, tunnustuksel­lisen uskonnon ja sen dogmit.

       Tässä mielessä mentaalihistoriallinen tutkimusote lähe­nee kult­tuu­riant­ropo­lo­giaa ja on saanut suoria vaikuttei­ta Claude LÈVI-STRAUSSilta. "Historia ja antropologia virtaavat samasta lähteestä. Ei ole niin alkeellista yhteisöä, ettei siinä olisi tapahtumien arpia tai että sen historia olisi vajon­nut tykkänään näkymättömiin."[154]

 

 

                                       TUOMARIKULTTUURI

Mentaalihistorialla pyritään suomalaista vi­rastoa kos­kevassa tutkimukses­sa selvittämää­n se, mikä jää rakenteilla selittämisen tavoittamattomiin. Luut­nantti hakee pidätettyä putkasta kuuluste­luun ja tämä uhkaa häntä puukolla. Luutnantti ampuu yhden varoitus­laukauksen kattoon, toisen kohti ja kolmannen päähän. Korkein oikeus katsoo hänen tosin syyllisty­neen kuoleman aiheuttanee­seen pahoinpitelyyn, mutta kun käsillä oli niin pakottava vaara, ettei luutnantti voinut malttaa mieltään, hänet jätettiin rangaistukseen tuomitsematta (KKO 1940 II 248). Ratkaisu perustuu lakiin, rikoslain 3 luvun 9 ':än.  Sama laki on edelleen voimassa, mutta suhtautu­

minen voimakeinoihin, aseisiin ja virkamiehiin on muuttunut: KKO 1990:136:

 

    A oli luvattomasti käyttöönsä ottamal­laan moottoripyörällä ajaen paennut poliisia ja poliisimie­hen antamasta pysähtymismerkistä ja ampumasta varoituslaukaukses­ta huolimatta jatkanut pakoaan. Tässä tilanteessa poliisi­mies oli, pysäyttääkseen ja ottaakseen kiinni A:n tämän tekemien rikosten ja liikennetur­vallisuu­delle aiheuttaman välittö­män vaaran vuoksi, ampunut revolverilla kolme laukausta tähtäämällä liikkuvan moottoripyö­rän takapyö­rään. Tällöin yksi luoti oli osunut A:n selkärankaan aiheuttaen muun muassa alaraajo­jen pysy­vän halvaantu­mi­sen. Poliisimiehen olisi ampues­saan tullut mieltää, että luoti saattoi osua moottoripyö­rän asemesta A:han niin että tämä voi saada surmansa tai vaikean ruumiinvam­man. Poliisimie­hen katsottiin käyttäneen anka­rampaa voimakeinoa kuin mitä tilanteessa voitiin pitää puolustettavana.


 

                      Molemmissa tapauksissa kysymys on pohjaltaan samasta asiasta: rikoksesta epäilty on yrittänyt estää virkatoimen. Talvisodan aikana se oikeutti upseerin ampumaan. Vuonna 1990 liikennehurjastelu ei oikeut­ta­nut pysäyttämään ampumalla.

   

    KKO 1933‑II‑404 Syytetty oli suojellaksensa itseänsä toisen puukko aseenaan aloitta­malta oikeudettomalta hyökkäykseltä ampunut hyökkääjää kohti useita laukauksia seurauksin että tämä ja toinen henkilö  olivat heihin osuneista laukauk­sista kuolleet. Syyte hyökkääjän surmaamisesta ja maini­tun toisen henkilön kuoleman tuottamuksesta hylättiin, kun syytetyn käyttämä hätävarje­lu oli ollut välttämätön hyökkäyksen torjumi­seksi ja mainitun sivullisen henkilön kuolema oli aiheutunut pikemminkin tapatur­masta kuin tuottamuksesta.

 

    KKO 1939‑II‑131 Poliisi pidätettyään henkilön järjestysrikkomuk­sesta ja lähdetty­ään kuljettamaan häntä poliisiasemalle oli pidätetyn riistäydyttyä irti ja lähdettyä juoksemaan karkuun, estääkseen karkaamisen ampunut tätä kohti useita laukauksia seurauk­sin että tämä rintaan osuneen luodin aiheuttaman verenvuo­don johdosta oli kuollut. Kun poliisi  tällöin  oli käyttänyt ilmeisesti suurempaa väkivaltaa kuin mitä olosuhteisiin katsoen voitiin pitää puolustettavana, hänet  tuomittiin ran­gais­tuk­seen kuoleman aiheutta­neesta pahoinpitelystä. Vuonna 1933 agraari­nen, rehellisen "kaksintaistelun" ja miehisyydelle heitettyyn haas­teeseen vastaamisen tunnustava mentaliteetti salli jättää rankaisematta puukko kädessä hyökkäävän ja lisäksi sivullisen hengen riistämisen. Sitä vastoin vuoden 1939 tapauksessa tavallisen pidätetyn - humalai­sen - karkuun lähteminen ei oikeuttanut surmaamaan tätä.


 

       Tällaiset oikeustapaukset kuvaavat tuomareita. Lain vanhastaan määrit­telemä hätävarjelu­oikeus - oikeudettoman hyökkäyksen torjuminen - on lähes sisällyksetön. Tuomari määrää, milloin hyökkäys jää rankaise­matta, vaikka pakeneminen olisi mahdollista. Vanhassa kansan kulttuuris­sa tilanteita arvioitiin luultavasti toisin kuin tuomioistuimessa. Esimerkik­si tämä tapaus olisi ollut rehellinen tappelu onnettomasta seurauksesta huolimatta.

 

            SOO 26.1.1907. Oli selvitetty että, sittenkun syytetty ja S.H. olivat P:n torpassa nauttineet päihdyttä­viä juomia sillä seurauksella, että he molem­mat olivat joutu­neet kiihtyneeseen mielentilaan, sekä S.H. sen jälkeen ilman tiettävää syytä oli ensin rekikalikalla lyönyt syytettyä ja sittemmin, syytetyn juostessa pakoon ajanut häntä takaa, rekikalikka toisessa ja paljastettu veitsi toisessa kädessä, syytetty oli jouduttuaan torpan läheisel­lä pellolla sellaiseen aidan kulmaukseen, ettei hän päässyt pitemmälle pake­ne­maan, ryhtynyt vastarin­taan ja pellolta löytämällään haasian pönkkä­puulla lyönyt S.H:ta ja tuupannut hänet kumoon sekä sittemmin, kun S.H. heidän välillänsä siten syntyneessä käsikähmässä oli veitsellä haavoitta­nut syytet­tyä otsaan, riistettyänsä S.H.lta sanotun rekikalikan, sillä lyönyt S.H:tä päähän niin, että tämä heti oli kuollut lyönnistä aihe­utu­neeseen aivokalvo­nalai­seen verenvuotoon, kuten lääkäri oli todistanut; mihin nähden ja kun syytetty, joskin hän oli oikeutettu kerrotussa tilaisuu­dessa puolus­tautumaan S.H:n hyök­käyksiltä, kumminkin oli sitä tehdessään käyttänyt enemmän väkivaltaa kuin häntä uhkaavan vaaran torjumiseksi oli ollut tarpeen, tuomittiin syytetty, nojaten RL:n 21 luv. 4 ':än sekä 3 luv. 2 ':n 1 kohtaan ja 9 ':än, pidettäväksi 6 kuukaut­ta vankeudessa, ja velvoi­tettiin maksamaan erinäisiä korvauksia, jota paitsi tapetun vaimolle jätettiin valta eri oikeu­denkäynnillä ajaa vaatimustansa syytetyn velvoitta­mises­ta maksa­maan elatus­apua hänen ja S.H:n alaikäiselle tyttärelle.


 

       I­de­olo­gi­sen selityksen mukaan korkeim­man oikeuden jä­seniä, kuten muitakin tuomarei­ta, johtaa tuomarini­de­ologia. Tuo ide­ologia on, määrit­te­lijästä riippuen, joko halu tehdä jo­kai­selle oikeutta ja täyttää itse mahdol­li­sim­man tyynni velvol­li­suutensa sellaisena kuin ne perintei­sesti käsitetään ammatti­kun­nan pii­rissä - tai toiminta vallan­käytön ruk­kasena valtasuh­tei­den tukemi­seksi ja yhteiskunnan muuttumatto­muuden ylläpitä­mi­sek­si.

       Ideologinen selitys kertoo enemmän selittäjästä kuin selitet­tä­västä. Ideologia­kritiik­kiä on nähdäkseni lähes mahdoton kytkeä tuomiois­tuimen ratkaisutoi­mintaan. Yleisen kritiikin koh­distaminen käy­tännön toimintaan jää hedelmättömäksi. Gadameri­lai­nen, perinteen episteemis­tä merkitystä tähdentävä her­meneutiikka muuttuu juristin käsissä tulkinta­opiksi.

       Filosofiassa käydyn ideologian ja toiminnan käsitteitä koskevan keskuste­lun ydin on tämän tut­kimuk­sen kannalta hämmäs­tyttävä ristirii­ta. Lainkäyttö on ide­olo­gian to­teuttamis­ta. Lain­säädäntö on ideolo­giaa, vallit­sevaa ja viralli­sta. Lainkäyt­tö on myös toimintaa, praksis­ta. Ideologia ja praksis samaistu­vat. Molemmat ovat toimintaa.[155]

       Ideologian ja praksiksen selvittely hyvin yleisellä tasolla on jäänyt monesti hedel­mättömäksi. Molemmat ovat käsit­teitä, joiden keskei­nen sisältö on situationaalinen eli tilan­teeseen liittyvä. Lainsäädäntö on ohjel­mien antamista, mutta lainkäyttö on toimin­taa tilanteissa. Lainkäytös­sä ideologia-praksis voi olla avattavissa umpisolmusta.

       Oikeuden ja lainkäytön tutkimus on ide­ologian ja prak­siksen ongelma. Kun tutki­muskohteena on Suomen korkein oi­keus ja tutkimusai­neistona korkeimman oikeu­den kaikki jäsenet ja kaikki jutut, käytettävissä on keinot ideologian ja prak­siksen ana­lysointiin.

       Tämä tie on lavea ja sillä on tätä nykyä monta kulki­jaa. Synkronisen metodin syrjäyttä­minen diakronisen eli histori­an hyväksi siirtää kysymyk­senasette­lun mentali­teetin ja teko­jen dualismiksi. Ideologia ja praksis on kirjoi­tusta tämän päivän tilanteesta. Mentaliteetti ja käy­täntö on kirjoi­tusta histo­rian tilanteesta.

       Ongelman ydin on oikeudentunto ja siihen liittyen dist­ributiivinen oikeus, oikeu­den jakaminen oikein konkreetti­sessa tapaukses­sa. Ih­mi­set ha­lu­avat saa­da oi­keut­ta. Tuo­ma­rit ha­lu­avat ja­kaa oikeut­ta. Useim­mi­ten se on­nis­tuu. Joskus se ei on­nistu. Oikeu­den saa­minen on tar­ve, joka voi olla yhtä pa­kottava kuin nälkä ja jano. Oi­keuden jaka­minen voi olla eetti­se­nä peri­aattee­na yk­silön elä­män­tarinan to­dellinen juoni, sitä yhdistävä teki­jä. Ei tar­vitse olla tuoma­ri jakaak­seen oi­keutta.

       Viimeis­tään Sokra­teesta alkaen filosofit ovat määritel­leet suu­rimmaksi hy­veeksi hyvin elämisen. Kreikkalaiset käytti­vät ihanteestaan nimitystä kalogathia, renes­sanssifi­losofit virtù. Hy­vä elä­mä on suu­rim­man nau­tin­non ha­ke­mis­ta, sy­vim­pien va­kaumus­ten to­teut­ta­mista tai muiden aset­tamien pää­mää­rien ta­voittele­mista. Ensin mainit­tu on hedo­nismia, jonka vul­gaari­muun­nelma ei liene kenel­le­kään arkito­del­lisuudesta tun­tema­ton. Toi­nen on au­tonomi­sen moraa­lin aluet­ta. Kolmas on mo­raali­nen hete­ronomia, joka ylläpi­täjinä ovat toimi­neet eräät laitok­set, näky­vimmin niistä kirkko ja oi­keus­laitos.

       Oikeuslaitos irrottautui moraalisesta heteronomiasta hitaasti, Suo­messa maail­mansoti­en välisenä aikana ja maailmanso­tien jälkeen. Esi­merkiksi rikoslain valtiollisia rikoksia koske­vissa säädöksissä ja maan­petosjuttuja koskevissa kirjoituksissa näkee, ettei isän­maal­li­suus ja maan­petturuus ollut pelkkä ide­olo­gia, vaan syvä tunne. Maanpetturi oli rikko­nut jonkin näky­mättömän siteen, jon­ka oli­si yhtenäismoraalin mukaan tullut py­syä koske­mat­tomana. Kansalais­sodan oikeudellisten selvittelyjen yh­teydessä tämä vai­keasti käsitettävä "petos" eksternalisoitiin todelliseksi val­tiorikok­seksi. Punaisten synti oli vallankumous kotimaisissa perinteis­sä. Heidän viakseen luettiin liittyminen poliittisesti ja reaa­lisesti jokseenkin kuvitel­tuun vihol­lisval­tioon, hyök­käyskyvyt­tömään Neuvosto-Venäjään.

       Surmansa saaneet ja tuomitut punaiset halusivat "oi­keutta" ja "va­paut­ta" eli oikeudel­listen rakenteiden muuttamis­ta. Valkoiset tuoma­rit jakoivat heille "oikeutta", joka oli poh­jaltaan luon­nonoikeudellista. Kansa­laissodan oikeudelliset rat­kaisut tunne­taan oudoiksi ja ponnistetuik­si. Väkinäisen rikosoi­keudelli­sen otsikoinnin alta erottuu rangais­tus luonnon­oikeudel­lisen peri­aatteen, kuuliaisuusvelvollisuuden rikkomisesta.

       Miksi tuomarit nou­dattavat lakia? He ovat tehneet tuomarinvalan, ja eräitä heistä voidaan rangaista, elleivät he noudata tarkoin kaikessa lain kirjainta ja henkeä. He ovat tottu­neet hankki­maan elatuk­sen­sa tuomari­na toimi­mi­sesta ja haluavat jatkaa ammatissaan. Heillä on se käsitys, että heidän vir­kansa on otolli­nen ja kunni­al­li­nen. He eivät ansaitse lei­päänsä tur­han­päiväi­sistä. Se käsitys ei ole missään tapauksessa perusteeton. Ylimal­kaiset­kin mielipi­de­tut­kimuk­set osoitta­vat monesti lainkäytön tasa­puoli­suu­teen kohdistuvaa epäluuloa mutta huomatta­vaa kunnioi­tusta tuomarinviran haltijoita koh­taan.

       Lain noudattaminen sekä käytännöllisenä päämääränä että eettisenä tavoitteena on keskeinen osa tuomarin ammattikuvaa. Lain soveltajana tuomari liittyy ammattitraditi­oonsa, totuuden tutkijain pitkään ketjuun. Toi­min­ta lain tulkkina on tuomarin itsetun­non kannalta keskeinen seikka, sillä se tähdentää tuomarin itsenäi­syyttä ja hänen vapaan harkintansa merkitys­tä. Lisäksi tuomareihin vaikuttavat samat sosiaaliset ja psykolo­giset paineet kuin muihinkin ihmisiin. Olennainen laillisuuden tae ja keskeinen tuomari­kulttuurin ja tuomarietiketin ylläpitäjä on porukkakuri. Asiantuntevien kollegojen perustellun kritiikin pelko on yhtä merkittävä motivoija kuin eettinen velvollisuudentunto. Kollegiaalisuus on jälleen keskeinen selityspe­ruste. Kihlakunnantuomarin on helpompi olla omape­räinen, persoonallinen tai jopa originelli kuin korkeimman oikeuden jäsenen, jolla on aina neljä kollegaa ympärillään, kun kysymyksessä on pääasiaratkaisun tekeminen. Kollegiaalinen elin on myös sisäisesti hierar­kinen. Nuorempi tuomari joutuu turvautumaan vanhempien kokemukseen; tuomarin työstä on käsi­työtaitoa niin suuri osa, ettei sitä opita hetkessä. Nuoren tuomarin täytyy olla poikkeuksellisen urhoollinen, jos hän vaikka­pa rikosasiassa joutuu tukeutumaan esittelijään ja vanhempiin jäseniin selvittääkseen, mitä lain­kohdat ratkaisussa on lueteltava ja mistä liitän­näiskysymyksistä on otettava ratkaisuun lausuma, ja hän haluaa samaan hengenvetoon väittää, että enemmistön myötäilemä "vakiintunut praksis" ei olisikaan ongelmaton. Tuomari ei kollegiossa sano juuri koskaan toiselle tuomarille, että tämä on tietämätön tai yksinkertaisesti tyhmä. Sitä ei tarvitse sanoa. Kyllä sen tajuaa sanomattakin.

       Kysymys johtaa seuraavaan: miksi tuomarit ovat niin halut­tomia keskuste­le­maan oikeudenmukai­suudes­taan, mo­raa­listaan ja ylimal­kaan ammatinharjoittamises­taan? Piispa on papin rippi-isä, mutta tuoma­rilla ei ole rippi-isää.

       Alustava, hypoteettinen vas­taus on oikeuden tieteellistyminen ja yhtenäisen maail­man­kuvan murtumi­nen - mentaliteetin muutos. Tuoma­rin vaikeneminen on neu­votto­muuden merkki. Hän ei puhu, koska ei halua, eikä halua, kos­ka ei osaa. Lain soveltami­sen hän osaa. Laista puhuminen on hä­nelle vierasta ja vasten­mielistä, koska hänellä on aavis­tus, että pu­huminen johtaisi hänet alueille, joilla maamerkit katoa­vat nä­kyvistä ja suunnistaminen käy epävarmaksi.

       Tämä selittää myös virka­tuomarin oikeusteoriaa ja oi­keushis­toriaa kohtaan tuntemaa vas­tenmieli­syyttä. Vakioselitys on luonnollisesti resurs­sien puute. Tuoma­rilla ei ole aikaa. Hänen aikansa menee oikeusjut­tu­jen ratkaisemiseen niin tarkoin, ettei siinä filosofioita lueta. Moni tuomari on kuitenkin löytänyt aikaa laajoihin tieteellisiin tai hallinnol­lisiin toi­miin ja muutamat ovat virkaansa hoitaessaan perehty­neet oikeus­tietee­seen paljon päivittäistä lainop­pia syvemmälle.

       Silti jää epäselväksi, miksi tuomari ei voisi hakea apua ja neuvoa tuomioistuimen ulkopuolelta. Hänen integriteettinsä joutuu luonnollissti koetukselle, koska jutun ratkaiseminen on hänen vastuullaan eikä hän voi siirtää tuota vastuuta sivulliselle asiantuntijalle. Hänen moraalinsa joutuu koetukselle, koska neuvon kysymiseen sisältyy se vaara, että saa ratkaise­van hyvän neuvon, ja se herättää kysymyksen, missä määrin tuomari saa olla tietävä viran puolesta ja vetää ratkaisun hatusta, kun asianosaisilla ei ole tilaisuutta esittää asiasta käsityksiään.

       Suomesta on vaikea osoittaa poliitti­sen tai muun puolueel­lisuuden vuoksi epä­asiallisia tuomioistuimen ratkaisuja. Yksittäisiä oikeusmurhia on, kuten punaup­seeri Toivo Antikaisen tuomitseminen erään hänen suomalais­ten Aunuksen retken aikana Neuvosto-Venäjän sotilaana teke­mäkseen väitetystä murhasta. Juttu­ryh­mi­en, kuten poliit­tis­sä­vyis­ten asi­oi­den vi­noutu­mis­ta on pohdittu ja tutkittu, mutta tutki­muk­sissa ei ole tul­lut esiin muuta kuin että asiat on ratkaistu aikakau­den vallit­sevien käsitysten ja eduskun­nan muutta­mien lakien mu­kaises­ti.

       Laajemmin, koko tuomioistuinlaitosta ajatellen, vinoutu­minen taas ei olekaan ongelma­tonta. Alioikeuksien rangaistus­tasossa on perintei­sesti ollut suuria eroja. Joissakin yksittäi­sissä tilan­teissa, kuten rattijuopu­muk­sissa 1960-luvulla, erot kasvoivat sietämät­tömiksi. Syyksiluke­mises­sa eli näyttö­kynnyk­sessä on lähes yhtä suuria alueelli­sia eroja. Osa alioi­keuksien rat­kaisuista tehdään jatkuvasti har­joittelijavoi­min auskul­tant­tien istuessa käräjiä. Lainkäytön yhtenäisyys on siten ehkä pi­kemmin toivetta kuin todelli­suutta.

       Voi kuitenkin kysyä, onko matemaattinen yhdenmukaisuus edes tavoitelta­va päämäärä. Rikosoikeudessa on puollettu voimak­kaasti nor­maalirangaistusajattelua, mutta rangais­tuksen tulisi periaat­teessa tyydyt­tää sitä oikeusyhteisöä, jossa rangaistaan. Toisin sanoen alueellisissa eroissa ei sinänsä ole mitään hälyt­tävää.

       Korkeimmasta oikeudesta tarkkaillen alueelliset erot ovat ta­soittuneet, vaikka hovioi­keuksilla on kyllä edelleen sik­si vah­vat perinteet, että ratkai­susta usein arvaa pelkkää teks­tiä lu­kemalla ja toteamalla seuraa­muksen, minkä hovioikeuden antama se on. Tekniset erot sitä vastoin ovat tasoit­tu­neet huomattavasti tietotekniikan ja tuomiolauselmajärjetelmän käyttä­misen vuoksi.

       Sotien välisenä aikana Viipurin hovioikeuspiiri erosi muus­ta Suomesta syvällisesti. Alioikeuksien ratkaisemien juttu­jen suh­teelliset määrät ja juttutyypit poikkeavat uskomat­tomassa mää­rin muusta Suomesta. Mikke­lin, Kuopion ja Viipurin läänissä on vuo­sit­tain velko­muksia sataatuhatta asukasta kohti yli viisi kertaa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Rannan tuomiokunta eli lähinnä Vii­pu­rin maalais­kunta, johon kuului huomattava osa kaupunkialuetta, esikaupunkeja ja Uuraan satama, on rikosjuttu­jen tilaston mukaan ollut todel­linen Villi länsi. Kiin­teistöasi­oiden määrä ja rakenne poikkea­vat. Perintö­asioista rii­dellään noin kolme kertaa useam­min kuin län­nessä. Muutoksenha­ku­alttiudessa on tuntuvia eroja.

       Viipurin hovioikeuden käytäntö poikkeaa syvälliseti Turun ja Vaasan hovioikeuk­sista. Tietyissä rikostyypeissä ran­gaistustaso saattaa olla kol­minkertainen kahteen muuhun hovioi­keuteen ver­rattuna. Korkein oikeus ei edes pyrkinyt tämän eron tasoitta­mi­seen. Sillä ei olisi ollut resursseja­kaan siihen. "Viipurin prak­sis" hyväksyt­tiin olemas­sa olevana tosiasiana sekä ratkaisu­jen lopputuloksen että kir­joitus­kysymysten osal­ta.[156]

       Vinoutumia ei kyetä eristämään tuomioistuinlaitoksen raken­teesta siksi, että tuomio­istuinlaitos on vino samaan suun­taan kuin yhteiskunta.

       Vanha työväenliike suhtautui oikeuslaitokseen epäluu­loisesti, koska se näki tuomio­istui­met luokka­ra­ken­teen osana ja vaistosi lainsäätäjän ja tuoma­rin haluttomuu­den tajuta ns. työ­läisten tarpeita. "Työläinen" oli retorinen tapa sanoa "minä" tai "me", sillä pu­huvat, esiintyvät ja kirjoit­ta­vat työläiset olivat meil­lä ja muis­sa maissa hyvin usein työläisamma­teista vieraantu­nei­ta ammattipo­lii­tik­koja tai sanomalehdentoimit­tajia, ylioppilaita tai maisterei­ta.

       Maailmansotien välisen ajan poliittinen äärivasemmisto suh­tau­tui tuomiois­tui­miin täysin kielteisesti. Kominternin joh­taman kommu­nistisen toiminnan kriminali­soiminen Suomessa, useat lain­muu­tok­set ja lain tulkin­nan kiristäminen ei ollut 1920-luvun Euroo­passa mitenkään erikois­ta. Niissä maissa, joissa kommunis­tit eivät aihe­uttaneet mainitta­via ongelmia oikeuslaitok­selle, kommu­nismi oli jäänyt vaille laajaa kannatus­ta, kuten vahvan sosiaalidemokratian maissa, esimerkiksi Ruotsissa ja Eng­lannnissa. Näillä mailla oli myös naapurei­taan vähem­män syytä pelätä Neuvos­toliiton ulkopolitii­kan heilahduk­sia ja siten ai­hetta jättää propa­gan­daksi tarkoite­tut puheet puheiksi.

       Sotien välisen ajan maailmanvallankumouksen oppi oli silloisen ja nykyisen laintul­kinnan mukaan rikoksellinen sikäli kuin siinä tähdättiin yhteiskuntajär­jestelmän väkival­tai­seen muuttamiseen.

       Suomen äärioikeisto sai 1930-luvun alussa aiheen menet­tää us­kon­sa oikeuslaitok­seen. Jälleen suomalainen tuomiois­tuin­koneisto selviytyi poliittisista ongel­mista. Tällä kertaa äärim­mäisyysliike pelasi itsensä vastatusten vanhan, pa­teettisen le­galismin ja sen henkilöitymän P.E. Svinhufvudin kanssa. Svin­huf­vud oli ammattipo­liitikko mutta myös am­mat­ti­tuomari ja tässä suhteessa ainutlaatui­nen henkilö uudem­massa historias­sam­me. K.J. Ståhlberg oli toki juristi ja erittäin huomattava ju­risti, mutta julkisoi­keuden tutkija ja hallintomies. Hänen si­viilitaustansa oli lai­nvalmis­te­lu ja korkein hallinto-oikeus, josta hän vaimonsa subjek­tiivisesti väritty­neiden ­muis­tel­mi­en mu­kaan siirtyi pahoilla mielin tasa­vallan presi­dentik­si palatak­seen tuosta virasta taas lainvalmis­te­lukunnan vanhem­mak­si jä­seneksi.[157]

                             P.E. Svinhufvudin tuomariutta on korostettu ja vä­ritetty. Hän oli aito kihlakunnan­tuomari, mutta tuo­mio­istuin oli nuo­relle ju­ris­tille luon­nollinen jatkokoulutus­paik­ka. Svinhuf­vud oli Tu­run hovioi­keu­den esittelijä ja sitten asessori 1886-1903 ja Hei­nolan ja sit­ten Lappeen tuomiokun­nan tuomari 1908-1914. Hän oli kuitenkin val­tiopäivä­mies ja kansan­edustaja 1894, 1899-1906 ja 1907-1914, ja lakiva­liokun­nan puheen­johtaja jo 1905. Puhemies hän oli 1907-1912. Lisäk­si hän oli lainval­mistelukunnan nuo­rempi jäsen 1893-1901. Siitä ei tule kaikkiaankaan monta vuotta ak­tiivista tuomioistuinu­raa. Tuoma­rinvirka ei estänyt pitkä­aikai­sia tehtäviä muualla. Kih­lakunnan­tuomarilla on edelleen oikeus ja vel­vol­li­suus käyt­tää sijaisi­naan tuomiois­tuin­harjoitte­lu­aan suorit­tavia aus­kultant­teja.

                             Turun suuressa hovioikeustaistelussa 1904-1906 oli joh­tavana henkilönä vuonna 1902 vir­kaansa hovi­oikeudessa hoitamaan ryhtynyt Svinhufvud, joka yh­dessä asessori Fr. Lundeniuksen kanssa lietsoi perustus­laillis­ten taistelun myöntyvyys­miehiä vas­taan. Seuraukse­na oli jouk­koero­amisia ja tuo­marien erottamat­tomuuso­pin huomi­oon ottaen hyvin eri­koinen poik­keusla­ki, jolla myönty­vyysmie­het puo­lestaan ero­tettiin. Hen­kilösuhteitten ja toiminta­mah­dollisuuk­sien tasol­la kysymyk­sessä oli "si­sällissota", jota nykyajasta käsin on vaikea kuvitella hovioikeuteen. Samanta­pais­ta sotaa käytiin Vaa­sassa ja Viipurissa. Myöhemmin, Svinhuf­vudin ol­lessa jo toisissa tehtä­vissä, Tu­rus­sa tapahtui poliittinen murha, joka on painunut täy­sin unohduksiin. Hovioikeu­den presi­dentti Valde Hirvikanta (von Hel­lens) murhattiin 1912 poliit­tisista syistä.[158]


 

       Juha SILTALAn tutkimustuloksista ilmenee, miten pahasti temppe­linharjalle etenkin syyttäjät joutuivat Lapuan liikkeen voiman vuosina ja millaisen ­taistelun oikeuskansleri, 1920-luvun ylimää­räisenä oi­keusneu­vok­se­na ja oikeusneuvoksena toiminut A.H. Makkonen joutui käy­mään taiste­lua a­lai­si­aan syyttäjiä vastaan saa­dak­seen heidät noudatta­maan vir­kan­sa eikä poliitti­sen sympatiansa vaati­muksia. Se tais­telu on­nistui. Oikeis­toakti­vis­teissa oli joitakin nuo­ria juris­teja[159] ja ainakin kaksi hovioi­keuden­neu­vos­ta. Helsin­gin raastu­vanoikeu­des­sa oli ainakin yksi äärioi­keistolaiseksi tun­nustautu­nut oi­keus­neuvos­mies. Turun ho­vioikeu­den jäseniä ja syyt­täjänä toimi­nutta kanneviskaali Olavi Honkaa on haluttu ku­vailla oi­keistolaisiksi tai äärioi­keis­tolai­siksi. Siihen ei ole syytä, koska mikään ei osoita heidän kä­sittä­neen virka­toimiaan poliit­tisiksi, eikä hen­kilöi­den vaihtami­nen olisi vaikut­tanut oikeu­denkäyntei­hin. Po­liittisiin oikeuden­käyn­teihin osallistu­neet tuomarit eivät eroa toiminnal­taan eivät­kä taustaltaan aikansa tuomio­istuin­juristeis­ta. Avointa poliittis­ta mielipi­teenmuo­dos­tusta lienee esiinty­nyt vain Viipurin hovioi­keudessa eräitten muitten yksittäisten ta­pausten ohella. Mäntsälän kapi­nan oi­keus­selvit­tely oli ehkä poikkeus, koska Turun hovioi­keus näyttäisi siinä yhteydes­sä tai­puneen oi­keistolai­sen mielipiteen painos­tuk­seen ja vasta korkein oikeus otti käyt­töön lain koko ankaruu­den.[160]

       Sotien jälkeen valtionhallinto pyrittiin "demokratisoi­maan", mutta tulokset olivat laihoja ja väliaikaisia. Tuomari­kuntaan tämä demo­kratisoi­minen ei ulottunut. Kuitenkin eräät tuomarit ja lakimiehet joutuivat vai­keuk­siin. Yliopis­tojuris­teista T.M. Kivimäki joutui sotasyylli­seksi. Profes­sori Bruno Salmiala oli toiminut IKL:n kansan­edus­tajana ja esittänyt po­liittisia mielipi­teitään avoimesti, mutta säilytti rikosoikeuden profes­suu­rin­sa ja henkilökohtaisen arvonantonsa. Otto Brusiinin maine ei kestänyt lyhyttä vä­livaihet­ta valtiollisen poliisin päällikkö­nä. Erik Castrén ja Paavo Kastari olivat ollet sota-ajan hal­lituspii­rien keskeisim­piä oikeu­delli­sia neuvonan­ta­jia K.J. Ståhl­bergin ohel­la. Castrénista tuli kansain­välisen oikeu­den profes­sori 1945 ja Kas­tarista julkisoikeuden apulaisprofes­sori 1946 ja val­tiosääntöoikeuden professori 1956.

       Tuomioistuinjuristit joutuivat välikäteen sotasyylli­syys­kysymyksessä. Oikeus­neuvos Onni Petäys suoritti Hornborgin komi­tean annettua mietin­tönsä ensim­mäiset kuulustelut prosessis­sa, joka johti sotasyyllisyysoikeu­denkäyntiin. Suullisen ja siis kontrolloimatto­man perimätiedon mukaan tätä ei annettu ammatti­pii­reissä Petäyk­selle anteeksi. Hän kuoli 59-vuoti­aana 1946. Petäyksestä kirjoittaa Ruotsin korkeimman oikeuden jäsen, Svean hovioikeuden presidentti Harry Guldberg kerrottuaan velkakirjalain valmis­te­luvaiheesta ja Henry Ussingista ja Ragnar Knop­hista:

 

    Situationen fick jag senare begrunda vid tanke på den otacksamhet som Petäys fick röna i hemlandet. Efter det att han av plikt­känsla åtagit sig ett obeha­gligt uppdrag i krigets spår, blev hans ställning så pressande att han tog sitt liv i känslan av att vara utfrusen ur sina egna kretsar.[161]


 

       Korkein oikeus oli antanut kielteisen lausuntonsa lais­ta eräiden sota­syyl­listen rankaise­mi­sesta. Kun laki oli kuiten­kin annettu, korkeim­man oikeuden pre­sidentti joutui so­tasyylli­syysoi­keuden puheen­johta­jaksi. Presi­dentti Hj. Neovius ryhtyi tähän toimeen, mutta irrottau­tui siitä eroamalla korkeim­man oikeu­den presiden­tin virastaan 5.12.1945, jolloin hänellä olisi ollut vielä kaksi vuotta sää­dettyyn eroamisi­kään. Hän kuo­li vasta 1960 koettuaan henkilö­koh­taisesti suomalaisen tuoma­rinuran outou­det vangitse­mi­sesta Viipu­rin hovioikeuden jäsenenä toisen sortokau­den aikana sota­syylli­syysoikeu­denkäyn­tiin, jota ennen hä oli toiminut kor­keimmassa oikeudes­sa oi­keusneu­vok­sena ja president­tinä 27 vuotta. Sen jäl­keen sotasyylli­syysoi­keu­den­käynnin vei loppuun presidentiksi nimitetty, 1934 jäsenek­si tullut Oskar Möller.

       Antti Hannikaisella oli vähän tuomaritaustaa, kun hänet nimitet­tiin korkeim­man oikeuden presiden­tiksi. Hän oli ollut kolme vuotta esitteli­jä­nä Itä-Suomen hovi­oikeu­dessa ja saanut nimityksen hovioi­keude­nasesso­riksi 1949, mutta hän oli toiminut lainval­mistelukunnan jäsenenä, siviili­oi­keuden vt. apulaispro­fesso­rina ja sitten oikeus­kanslerina, kun hänet nimitet­tiin korkeim­man oikeuden jäseneksi 1956.

       Valtiopäiväjärjestyksen mukaan korkeimpien oikeuksien jäsenet eivät saa asettua ehdokkaiksi valtiopäivä­vaaleissa. Korkean tuomarin poliittinen riippumattomuus on siis ankkuroitu perustuslakiin. Niinpä tiettävästi korkeimman oikeuden jäsenistä nekin, joilla on ollut ennen nimitystään poliittisia tehtäviä, ovat luopuneet niistä, ja tuomarietiketti on vaatinut myös tarkkaamaan poliittisia kontakteja.[162]

Hannikai­sen tuomarinura oli sikäli harvinainen, että hän toimi oikeus­neuvok­se­na ollessaan oikeusministerinä 1959-1961 Sukse­laisen poliittises­sa hallituksessa maa­laisliit­toa lähellä olevana ammat­tiministerinä.

       Oikeusneuvos Kurt Kaira oli ollut oi­keusministe­ri Rai­ner von Fie­andtin virka­mieshal­lituksessa 1957-1958. Kor­keim­man oi­keuden jäsenistä oi­keusministerinä olivat aikai­semmin olleet ministerikautensa jälkeen yliopis­to­virkaan palannut O.Hj. Granfelt 1920-1921 ja F.O. Li­lius 1922, 1924 ja 1925 puhtaasti ammattimi­niste­rinä. Oiva Huttunen, joka oli oi­keusminis­terinä 1928, ni­mi­tet­tiin oikeusneu­vokseksi 1930. Hän oli toimi­nut 1920-luvulla ylimääräise­nä oikeusneuvoksena ja korkeim­man oikeuden apujäse­nenä.

       Muut oi­keusmi­nisterinä toimineet am­mattituomarit ovat Vaasan hovioi­keu­­den presi­dentti Karl Söderholm 1919, 1920 ja 1930-1931, hovi­oi­keu­denneuvos E.V. Sopanen 1923,[163] hovi­oi­keudenases­sori ja myö­hem­pi Jämsän tuomiokunnan tuoma­ri Torsten Malinen 1927-1928, maa­herra Albert von Hel­lens ennen siirtymis­tään Turun hovioikeu­den presi­den­tiksi 1922 ja 1924-1935, kihla­kun­nantuomari Arvi Ahma­vaara 1937-1938, kihlakun­nan­tuomari Sven Högström 1951-1953 ja 1958-1959, myö­hem­pi kunnal­lispormes­tari - ja siis oikeastaan hallintotuomari - Weio Hen­riks­son 1954-1955 ja kihla­kunnan­tuomari Arvo Helmi­nen 1956-1957.

       Vuodesta 1981 hovi­oi­keu­denneu­vokse­na toiminut Paavo Nikula oli oikeus­mi­nis­terinä 1978-1979 ja on kan­san­edusta­ja vuo­desta 1991.

       Tuoma­ri-kan­san­edustaja onkin tavalli­sempi yh­distelmä - esimer­kiksi myöhem­pi hoviokeuden presidentti, ministeri ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentti ­Karl Gustaf Söder­holm (s. 1859), laa­man­ni Arvi Ah­ma­vaa­ra (s. 1886), ho­vi­oi­keu­den­neu­vos Juuso Häi­kiö (s. 1917), kihlakun­nantuomari Gunnar Joutsen­saari (s. 1927)  ja oi­keus­neu­vos­mies Markku Pohjo­la (s. 1941),  mut­ta ei ta­valli­nen. Tosin  Turussa, Viipurissa ja Vaa­sassa hovioi­keu­den tuoma­reilla oli runsaas­ti kunnallisia luotta­mus­toimia ja he olivat usein kaupun­ginvaltuus­ton jäseniä. Kihla­kun­nantuo­ma­reilla val­tuuston jäsenyys oli harvi­nai­sempaa, mutta ei tavaton­ta.

       Nuoren ja lupaavan juristin ponnahdus­lauta tule­vaisuuteen oli sääty­val­tiopäivien kokoontumi­sesta 1869 aina 1970-luvulle vali­okunta­sihtee­rin tehtä­vä. Näissä tehtävissä ovat toimi­neet August Nybergh ri­kos­laki­valioku­nan sihteerinä, O.Hj. Granfelt, Wilhelm Blå­field, F.O. Lilius, Väinö Vindi­cian Hirvinen, Alfred Sarva, Kustavi Kai­la, Paavo Kekomäki, Nii­lo Luuka­nen, Jaakko Enäjärvi, Östen Elfving, Martti Miettinen ja Ola­vi Hei­no­nen.

       Kansanedustajina ovat toimineet ennen nimittämistään oikeus­neu­vokseksi Knut Molin ja Yrjö Suontausta. Se­naattoreista useat olivat olleet valtio­päi­vä­miehinä.


 

                                          TUOMARIETIKETTI

 

       Tuomarietiketillä ymmärretään tuomari esiintymistapaa hänen kans­sa­käymises­sään virkaveljien ja asianosaisten kanssa ja hänen suhdettaan julkisuuteen. Kosketuksissa asianosaisiin ovat kuitekin vain ali­tuomarit, ja prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa tähdennetty välittö­myysperiaate ei tahdo toteutua ylemmissä asteissa.  Suulliset käsittelyt ovat tulleet hovioi­keuk­sis­sa ai­kaisem­paa tavalli­sem­mik­si, mutta eivät tavaksi.

       Etiketin kulmakiviä on riip­pu­mattomuus. Tuo­marit pel­käävät, että pelkkä puhe oikeuden­käyn­neistä ja oikeu­del­lisista kysymyk­sistä voisi vaikut­taa heidän "riippu­mat­tomuu­teensa". Etiketti on nimenomaan histori­allinen käsite, koska se saa sanktionsa kauan jatkuneesta käytän­nöstä. Jotain menettelytapaa sovelletaan ja sitä kunnioitetaan ehkä vain siksi, että se on "vanha tapa". Etiketti voi olla tapasääntönä osa lainsää­däntöä, kuten ylempien tuomioistuinten virkaikäjärjestys, joka määrää tuomarei­den istumapaikat tuomarinpöydän ääressä ja lisäksi sen järjes­tyksen, jossa he kulkevat ovista, mutta ennen kaikkea äänestysjärjestyk­sen virkaiältään nuorimmasta jäsenestä vanhimpaan. Etiketti voi olla moraalisääntö; suoma­laiset tuomarit suhtautuvat esimerkiksi kaihtaen keskuste­luihin oikeuden­käynneistä, varsinkin niistä joissa he ovat olleet itse mukana. Sääntö koskee sosiaalista seurustelua mutta myös ammatil­lista kanssa­käy­mistä.

 

Figure 8               OIKEUDENKÄYNTEJÄ JA HAKEMUSASIOITA ALIOIKEUKSISSA 1900-1975

       Tämä sääntö on luultavasti hyödyllinen tuomarin riippumattomuuden kannalta, mutta samalla se on kouluttamisen ja kouluttautumisen este. Tuomarietiketti kieltää "feed-backin", koska milloinkaan ei tapahdu sellais­ta, että aikaisempia ratkaisuja arvioitaisiin myöhempää kehitystä vasten. Jopa hovioikeuden jäsenet tapaavat tutkia omien juttujensa kor­keimmassa oikeudessa saamat ratkaisut kaikessa hiljaisuudessa. Niistä ei keskustella jaostolla usein. Muutos­ten syitä ei selvitetä ratkaisijoiden kesken eikä korkeimman oikeuden muuttaman ratkaisun "feed-backiä" käytetä syste­maattisesti hyväksi. Korkein oikeus ei myöskään ilmoita eikä kerro, miksi muutos tehtiin, vaikka syy ei läheskään aina näy perusteluis­ta.

       Kollegiaalisissa tuomioistuimissa eli hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeuu­dessa käydään keskustelua, mutta avoin oi­keu­dellinen argumen­tointi, joka on tavallista asianajajien ja tutki­joiden kesken, on ollut kor­keimmassa oikeudessa epäsäännöllistä. Korkein oikeus tapasi vetäy­tyä lappu­jen kirjoitta­mi­seen eli jäsenten kirjeenvaihtoon. Avoimen väittelyn sijasta oikeus­neuvok­set merkitseivät näkökoh­tiaan jutun ratkaise­misesta muistiin­panoik­si, jotka kiersivät asiakirjojen mukana ja jäivät salaisiksi. Hovioi­keuksis­sa, joissa jaostot ovat kolmijäsenisiä, keskustelun ja väitte­lyn perinne on elävä ja aito.

       Korkeimmassa oikeudessa esittelytilaisuuden aitous on vanhastaan riippunut puheenjoh­tajan henkilöstä. Jotkut ovat edistäneet keskustelua ja väittelyä, toiset taas ovat pitäneet esittelyä faktojen ja väittämien tarkista­mistilaisuutena ja keskustelua periaatteessa tarpeettomana.[164]

       Keskustelun ja väittelyn vähäinen sija voi johtua teknisestä syystä. Korkeimmassa oikeudessa jatkoesittely on ollut harvinaisuus. Kun juttu on kerran esitelty, sen asiakirjat ovat kiertäneet viidellä jäsenellä kerran, kaksi tai jopa kolme kertaa. Kiertoon on saattanut kulua parikin vuotta. Laput kertyi­vät, mutta kokoontumista saman pöydän ääreen hakemaan ratkaisua ja hi­omaan lopputulos­ta ei harrastettu. Istuntovuorolista ei sallinut sellaista. Hovioi­keuk­sissa. joissa jaostojen kokoonpanot ovat kiinte­ämpiä, tällaiset jälkilöylyt kuuluvat vanhastaan rutiiniin. Ruotsissa korkeimman oikeu­den työs­ken­te­ly­ta­paan kuuluu viikoittainen "återställ­ning", yleensä esittelyä seuraa­van viikon torstaina. Se on jatkoesit­tely, toinen kierros jolla ratkaisu lyödään yleensä lukkoon. Istuntovuorojen lisäksi ongelma on pöytäkirja. Suomessa kor­keimman oikeuden ja hovioi­keuden jäsenet lukevat pöytäkir­jat, ja siinä on suuri työ. Ruotsissa esitte­lyssä on käytettä­vissä alemman oikeuden laaja päätös ja esittelijän muistio, joihin päätös perustuu. Ei ole pöytäkirjaa, joka sitten kiertäisi kuukausia tai vuosia. Korkeimman oikeu­den jäsenet eivät lukeneet pöytä­kirjaa myöskään ennen 1940-luvun proses­siuudistusta.[165]

       Todistelukysymykset ja oikeudelliset ongelmat pyrkivät suomalaisessa tuomiois­tuimessa ­muun­tu­maan kirjoitta­mis­ky­symyk­siksi.           Kollegiaalisessa tuomioistuimessa tarkastavan jäsenen ja muiden jäsenten suhde on etiketin määräämä. Tarkastava jäsen, joka määrätään esittelyssä kullekin jutulle, saa asiakirjat ja esittelijän laatiman konseptin hal­tuunsa ensim­mäi­se­nä, ja hänen muokkaamansa päätöskonsepti on lähes poik­keuksitta valmiin ratkaisun runko. Muut jäsenet teke­vät siihen täyden­nyk­siä ja muutosehdo­tuksia, mutta halutto­muus kollegan detaljiratkaisujen repos­te­le­miseen on silmiin­pistävää. Myös työnjakonäkökohdat pidättävät neljää jäsentä puuttu­masta siihen, minkä viides on saanut nimenomaisesti tehtäväkseen.

       Tuomarietiketin oudompi puoli on varovaisuus suhtautu­misessa aikai­sempiin oikeusjut­tuihin. Korkeimmassa oikeu­des­sa on vanhas­taan ollut tapana ottaa esiin ainakin ei-julkiset asiakirjat, jos jokin vanha juttu muistut­taa ratkais­tavana olevaa. Hovioikeudessa sel­lainen on harvinaista ja aikai­sem­pi­en juttujen asiakirjojen löytymi­nen olisikin sattumanvaraista, koska oman prejudikatuurin seuraaminen on kunkin hovioikeudenneuvok­sen oma asia. Kor­keim­massa oikeu­des­sa ei ole toteutettu muuta ho­rison­taa­lis­ta koordi­noin­ti­a kuin FVAL-tietokanta eli rekisteri myönnetyistä valitus­luvista. Tuo rekisteri kertoo kuitenkin vain sen, mistä kysymyksistä on myönetty valituslupa, mutta sen avulla ei saa tietoa siitä, olisiko toinen jaosto tai kokoonpano päätynyt vastikään hylkäämään valituslupahake­muksen olennaisesti samanlaisessa asiassa. Ennen sähköisten tietokanto­jen käyttöön ottoa 1984 puheenjohtajat laativat toisiaan varten kortteja tiedon­antoteksteistä jo ennen päätöksen antamista. Silloinkin tiedon kulku jaostolta toiselle oli kuitenkin pohjaltaan sattuman ja henkilökohtaisen aktiivisuuden varassa. ­Vuo­si­kirjois­ta näkee, että eri jaostot ovat joskus paini­neet olen­nai­sesti saman­lais­ten kysymys­ten kimpus­sa ja joskus toisis­taan tietä­mättä, kirjoitta­neet rat­kaisun­sa eri tavalla ja voineet päätyä myös eri tulok­siin. Hovioi­keuksissa se on vielä tavalli­sem­paa.[166]

       Vaikka tuomarin perustehtävä on "totuuden selville saa­minen", oman tuomioistui­men ratkaisujen arvosteleminen on etike­tin vastaista. Äärim­mäisessä tapauk­sessa, jossa häikäile­mätön sivulli­nen katsoo ratkaisun epäonnistuneen pahasti, korkeim­massa oikeu­dessa todetaan korkein­taan suullisesti, että ratkaisulinjan pohti­miseen voisi olla aihetta. Tuomarikult­tuurin määräämä olettamus on sama kuin lainsäädännön taustaoletus: materiaali on täydellistä ja ristiriidatonta. Aukko lainsäädännössä on suhteellisen harvinainen ilmiö. Aukko oikeuskäytännössä on tavallinen ja keskeinen ilmiö, ja juuri noiden aukkojen täyttäminen on korkeimman oikeuden keskeinen tehtävä.

       Oikeudenkäynteihin sisältyy runsaasti tapauksia, jotka ovat päässeet kansakunnan tapahtumien historiaan tai joilla on ollut vaikutusta siihen. Tällaiset jutut jäävät kuiten­kin useimmiten anekdoo­teiksi, vaille  merki­tystä tapahtumien selittäjänä, aikakauden mielipideilmas­ton kuviksi.

       Näitä juttuja on esimerkiksi painokan­neasia, jossa Väinö Tan­ner tuomittiin sosialide­mo­kraattien vuo­den 1919 vaalijulis­tuksesta eli val­koi­sen terrorin paljastami­sesta, sotien välisen ajan vasemmis­tora­dikalismi, 1930-luvun oi­keisto­ra­di­ka­lis­min aiheuttamat rikosasiat, kuten  kyydityk­se­t, Mäntsä­län ka­pina ja IKL:n lakkauttamisjuttu, joka jäi hovioi­keusvai­heessa kesken talvisodan alkamisen vuoksi, sekä muutamat sodan aikaiset ja so­dan jälkei­set jutut, ennen kaikkea asekät­kentäjut­tu. Oikeisto­radika­lismin aikana tuomiois­tuin­lai­tos oli koetuksella, mutta ei itsensä vuoksi vaan osana "laillista esival­taa". Vasemmistoradikalismi aiheutti eritäin suuren määrän oikeusjuttuja valtiollisista rikoksista; niitä tutkittaessa on joskus pidetty selvästi silmällä vanhan työväenliikkeen käsitystä tuomio­is­tuinlai­toksesta sortovallaln aktiivisena agenttina. Tuo käsitys ei kuiten­kaan tunnu erikoisen onnistuneelta, koska koska varsinainen valtataistelu käytiin maanalaisessa poliittisessa toiminnassa, ammattiyhdistyksissä ja ajoittain eduskunnassa. Rikoslakia ja painovapauslakia kiristettiin useita kertoja kommunistien ja sellaisiksi epäiltyjen johdosta; kiristetyt lait kääntyivät 1930-luvulla äärioi­keistoa vastaan, kun sen lehtiä lakkautet­tiin.[167]

Figure 9               KKO: MUUTETUT RATKAISUT RAHASAATAVAA KOSKEVISSA ASIOISSA

       Vedenjakajia olivat eräät painokanneasiat, kuten 1920-luvun jutturyh­mä vasemmis­tolaisia radikaaleja sanoma­lehtiä vas­taan lakkauttamisineen ja sotien jälkeen sukupuoli­suutta ja kan­salais­moraalia sivunneet jutut, kuten eräiden por­nografisik­si käsitetty­jen teosten (Henry Millerin Kravun kääntö­piiri, jossa ratkaisusta ei valitettu hovioikeuteen; Agnar Myk­len Laulu pu­nai­sesta ru­biinista) ja muutoin kohuttujen kirjojen käsittely (Hannu Sala­man Juhannustanssit).

       Sosiaali- ja taloushistorialli­sesti merkittäviä oikeus­juttujen ryhmiä esiintyy maaoi­keu­dessa - vuokra-alueiden lunastaminen 1920-luvulla, uus­jako, maanhankin­ta-asiat 1940-lu­vulla, si­viilioi­keu­den eräillä loh­koilla kuten vel­kaa ja saamista koske­vissa asiois­sa ja huoneen­vuo­kras­sa, ja rikosoikeu­den joillakin lohkoilla.

       Tutkimuksen liiteaineistona on jutturyhmittäiset diag­rammit alioi­keuk­sien, hovioi­keuksien ja korkeimman oikeuden rat­kaisuista 1922-1990.

       Tilastoista voi suoraan lukea esimerkiksi avioerojen määrät, mutta niiden yhteys makrotaloudellisiin liikkeisiin on selvä ja ilmeinen. Riita-asioissa näkyy 1920-luvun loppupuolen vaurastuminen ja äkillisen pula­kauden aiheuttamat voimakkaat muutokset.

       Velkaantuminen näkyy tilas­toissa oikeusjuttujen lisään­tymise­nä mutta myös oikeus­käytännön muuttumisena. Kun vekseli- ja velkomusjuttujen määrä ylittää sie­tora­jan, alioikeus alkaa hylätä kan­teita aikaisempaa useam­min ja kor­kein oikeus puo­les­taan ryhtyy muutta­maan hovi­oikeu­den tuomi­oita maksajan eduksi.

       Näissä tilanteissa tuomioistuin­laitos toimii sosiaa­lisena suotime­na. Tämä filtterin ominaisuus, jon­ka ole­massaolo ei liene monelle­kaan laki­mie­helle outo, on detalji­tutki­muksen arvoinen.

       Tuomioistuimen tulisi lailli­suusvaltion Rechtsstaat-ideologian mukaan olla toteuttava elin, joka jakaa oi­keutta sitä tarvitseville ja sitä pakoilevil­le. Oikeusvaltion idean mukaan tuomioistui­men tehtävä­nä olisi suhtautua säädännäi­seen oikeuteen luovasti ja laajenta­vasti. Lain kuolleen kirjaimen takaa olisi löydettävä elävä oi­keus.

       Tuomioistuinlaitoksen keskeinen tehtävä näyttää kui­ten­kin olevan elämä­nil­miöiden juri­disoiminen ja sen tapa täyttää tehtä­vänsä on laajalti niin me­kaaninen ja itseään tois­tava, et­tei sen toimin­ta­tapoja voi erot­taa hallinnos­ta.

       Karkean luonnostelman mukaan oikeudellisista rii­doista ohjautuu korkein­taan viisi prosenttia alioikeuksiin. Suo­messa esimer­kiksi kuolee vuosittain n. 50 000 ihmis­tä, mutta alioi­keuksissa käsi­tellään perintöriitoja noin 300 vuodessa. Perunkir­joi­tukset ja perinnönjaot hoidetaan omatoimi­sesti tai asianaja­jien avulla.

       Alioikeuksien oikeudenkäyntiasioista noin viisi pro­sent­tia on aitoja ristiriitati­lantei­ta. Pöytäkirjat täyttä­vät velko­mukset ja muut si­viilikan­teet ovat pelkkää vaatimusten si­netöin­tiä. Kanteista hyväksytään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen 80 - 90 prosent­tia, eikä muutosta näissä juttu­ryhmissä haeta juuri koskaan.

       Hovioikeuksien asioista perinteiset tuomiois­tuina­siat muodos­tavat valtao­san. Hyvin monissa ri­kosasioissa ja tietyn tyyppisissä siviiliasi­oissa valitta­mi­nen kuuluu asiaan, vaikka ratkaisun muuttuminen on sangen epätoden­näköistä.

Figure 10             TUOMIOISTUINTEN VARSINAISASIAT 1980-LUVULLA

       Korkeimman oikeuden asioissa valituslupaprosentti on ollut koko valitus­lupa­järjes­telmän olemassaolon ajan hiukan yli kymmenen eli noin kolmessa tuhannessa jutussa myönne­tään noin kolmesataa valituslupaa, joista julkaistaan noin kaksisataa tie­donantoi­na.

       Julkaistuista jutuista noin puolet koskee niin pieniä yksityiskohtia tai niin toisarvoi­sia kysymyksiä, että ratkai­suilla ei ole merkitystä järjestel­män ulkopuolella. Toinen puoli tiedon­antojutuista on tärkeitä, todella tärkeitä.

       Esimerkiksi vuonna 1986 alioikeudet käsittelivät 126.156 oikeuden­käyntia­si­aa, hovioi­keudet 16.907 ja korkein oi­keus 3655. Hovioikeuteen tulee 13,4 % alioi­keuksi­en jutuista ja korkeimpaan oikeuteen 21,6 % hovioikeuden ratkaisuista. Korkeim­paan oikeuteen tulee näennäisesti 3 % alioikeuksien jutuista, todellisuudessa alle 2 %, koska huomattava osa korkeimman oikeuden jutuista on muualta kuin alioikeuksista lähtöisin.

       Korkeimman oikeuden kaksi prosenttia kaikista jutuista vaikuttaa paljolta ja asian­mukaiselta vain jos otaksutaan, että juuri nuo kaksi pro­senttia ovat todella riitaisia, epäselviä ja arvovaltaista ratkaisua edellyt­täviä juttuja. Vuosikirjojen ja julkaise­matta jätettyjä pääasiaratkaisu­ja koskevien taltioiden ja korttien mukaan näin ei kuitenkaan ole. Prosessi­oi­keu­dellis­ten rat­kaisujen tai muuten asianosaisen kannalta asiaan vaikut­tamatto­mien päätösten määrä on kaikista korkeimman oikeuden rat­kaisuis­ta hiukan yli puolet.

       Alempien oikeuksien käytäntöä todella ohjaavien ratkai­sujen koko­naismää­rä on promillen luokkaa kaikista jutuista. Kvantifioimisen kan­nalta ennakkotapausten merkitys on siis tuskin havaitta­vissa.

       Käytännössä tilanne ei ole näin loh­duton. Joka vuosi jul­kaistaan kuitenkin 20 - 30 tapausta, jotka pan­naan huolellisesti mer­kille tuomiois­tuimissa ja lakimiespiireissä ja joita tavallisesti myös selostetaan ja kom­mentoidaan alan lehdissä, Lakimie­hessä, Defensor Legisissä ja JFT:ssä.

       Tuomioistuinasioiden tilastosarjat aukeavat historian­tutkimuksen kannalta kah­taalle. Toisaalta ne tarjoavat tilaisuu­den ai­neellisen oikeuden historian tutkimiselle. Se on perintei­nen juristin tehtävä, oikeushistoriaa. Toisaalta niissä on aines sosiaali-, talous- ja kulttuurihistorialle. Avioerot ja adoptiot ja suuri osa rikosoikeutta ovat sosiaalihisto­riaa. Rikosjuttujen paikallinen jakautuminen ja jutturyhmien rangaistustason muuttu­minen ovat kriminologiaa, jolla on merkitystä oikeustieteellisen tiedekun­nan ulkopuo­lel­la. Velkaa, takausta, panttia ja konkurs­sia koskevat jutut ja osa kiinteis­töasi­oista on sosiaalihistori­aa. Kulttuurihistori­aa sanan suppeassa merkityk­sessä ovat esi­merkiksi asumiseen ja liikkumiseen liitty­vät oikeus­ky­symyk­set, kuten vuok­rajutut. Vahingonkor­vausasioissa ympäristövahin­kojen esiinnousemi­nen on viime vuosikym­menen suuria muutok­sia.

       Vaikeammin hahmotettavia ovat tuomioistuinten päätök­sistä il­mene­vät arvos­tusten eli itse asiassa tuomarimentalitee­tin muu­tokset. Käsityk­set syy-yhteydestä ja syyllisyy­destä muut­tu­vat. Hätävarjelujut­tujen listaami­nen peräkkäin 1920-luvulta ny­kyaikaan osoittaa selvästi, miten käsitykset syystä ja vas­tuusta ovat muuttuneet. Lisäksi niistä näkee, että virkamie­hen oikeuk­sien piiri ymmärrettiin aikaisemmin huomattavasti laajem­min kuin nykyi­sin. Vuosikymmenien takaisissa jutuissa on sellai­sia hyväk­syttyjä hätävarjelutilan­teita, joissa nyt olisi hyvin luultavasti tuomittu nykyisin täysi rangaistus.

       Näitäkin vaike­ampia ovat tieto-opillisten ja ontologis­ten muutosten kuvauk­set. Oikeusta­pauksista välittyvä maailmanku­va on tuomioistuimen sisällä huomattavan yhtenäinen, sillä tuo­mi­oita kirjoittaa yhtenäinen joukko. Tuo maailmanku­va muuttuu, tyypilli­sesti esimerkiksi suhtautumi­sessaan toisiin tieteisiin.

       Luonnontieteiden hallitseva asema vuosisadan alussa näkyy oikeusta­pauk­sissa selvänä. Jos vahingonkorvausasiassa tai jutussa, jossa on kysy­mys laivan karille­ajosta, on voitu esittää fysikaali­nen selvitys, se on ratkaissut asian. Sitä vastoin psy­kologia ja sosiolo­gia ovat kohonneet hyväksytyn maail­manku­van osiksi huomat­tavan hitaasti ja kätke­tys­ti, ja molempia kohtaan tunnettiin kauan epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Luon­teen­omai­nen esi­merk­ki on suhtau­tumi­nen jo muute­tun avioliit­to­lain mää­rää­mään tasinko-oikeu­den menetyk­seen ja vahingon­kor­vausvel­vol­li­suu­teen, milloin puoliso "on loukannut syvästi" toista puolisoa. Huo­ruus oli tällai­nen syvä loukkaus ennen sotia, sen jälkeen ei. Suhtautumi­nen juoppou­teen on vaihdel­lut. Puolison pahoin­pitelemi­nen on kulttuurisidon­nainen ilmiö. Lievää löylytys­tä on joskus aikai­semmin pidetty luonnollise­na; tätä nykyä sellaista suhtau­tumista voisi olla vaikea löytää - mutta asia on menettä­nyt ajankohtai­suutensa, kun syyllisyysperi­aatteesta avioeroissa on luovuttu. Sitä vastoin lapsen kurittaminen, jonka laki salli viime vuosikymmenelle asti, kuohuttaa edelleen tunteita.

       Samankaltaiset ongelmat ovat eläviä lapsen huoltoa kos­kevissa rii­dois­sa, joissa tuomioistuin joutuu otta­maan kantaa vanhempien kunnol­lisuu­teen.

       Voimakkaasti ja selkeästi muuttuneet käsitykset heijas­tuvat rikosoi­keudel­lista syynta­keisuutta koskevissa ratkaisuis­sa, joissa tuomioistuin joutuu todellisuudessa ottamaan kantaa esimer­kiksi psykoanalyyttis- tai biologispainotteiseen psykiat­riaan ja ratkaise­maan kysymyksen syytetyn mielentilasta nojau­tuen osittain omaan traditioonsa, osittain oikeuspsy­kiat­rian vallitse­viin oppeihin.

       Esimerkkisarjoja oikeuskäytännöstä:

 

    KKO 1937‑II‑465

    Puolisot tuomittiin vaimon huoruuden perusteella avioeroon ja  hänet julistettiin menettäneeksi oikeutensa saada ositukses­sa avio‑oikeuden nojalla miehen omai­suutta. 

 

    KKO 1939‑I‑17

    Aviomiehen, joka oli tuomittu rangaistukseen yllytyksestä vai­monsa veljen murhaan, katsottiin tuolla teollaan syvästi loukanneen vaimoansa sillä tavoin kuin AL 78 ':n 3 mom:ssa tarkoitettiin.

 

    KKO 1947‑II‑199

    Kun puoliso oli syyllistynyt huoruuteen vasta sen jälkeen, kun puolisot välien rikkoutu­misen vuoksi olivat jo pitkähkön ajan asu­neet erillään, ja jutussa muut ilmenneet asianhaarat huomioon ottaen puolisoa ei julistettu menettäneeksi tasin­ko‑oikeut­taan.

 

    KKO 1948‑II‑463

    Puolison, joka jo vähän aikaa vihkimisen jälkeen oli vastoin toisen puoli­son tahtoa pätevättä syyttä karttanut yhteiselämää, katsot­tiin siten syvästi loukanneen toista puolisoa ja, samalla kun avio­liitto purettiin, hänet julistettiin menettäneeksi tasinko‑oi­keutensa (Ään). 

 

    KKO 1949‑II‑147

    Avioliiton tultua puretuksi sen johdosta, että mies oli törkeäs­ti pahoin­pi­dellyt vaimoaan, mies julistettiin samalla menettä­neeksi tasinko‑oi­keutensa.

 

    KKO 1951‑II‑142

    Puoliso, jonka oli näytetty jatkuvasti väärinkäyttäneen huumaa­via aineita sellaisis­sa olosuhteissa, että hänen oli katsottava käyttäyty­misellään syvästi loukanneen toista puolisoa, julistettiin samalla kun puolisot tuomit­tiin asumuseroon, menettä­neeksi tasin­ko-oikeu­tensa.

                  

    KKO 1953‑II‑94

    Rikosjutussa mies, joka oli tuomittu rangaistukseen vaimonsa taposta, julistettiin AL 59  ' :n nojalla menettä­neeksi oikeutensa saada avio‑oi­keu­den nojalla vaimon omaisuutta (Ään).

 

    KKO 1984‑II‑226

    Syyntakeettomana suorittamansa teon johdosta puolisoa ei voitu pitää AL 78 ':n 1 ja 3 mom:ssa tarkoitetuin tavoin vastuullisena avioerosta tai siitä, että teko ehkä oli loukan­nut toista puo­lisoa. I‑jaosto

 

    KKO 1981‑II‑181

    Lääkintöhallitus oli asiakirjojen perusteella antamassaan lau­sun­nossa katsonut A:n olleen täyttä ymmärrys­tä vailla tehdessään teot, joista hänet oli lainvoimaisesti tuomittu vankeusrangaistuksiin täydessä ymmärryk­sessä. Se, että A oli ennen ko. tekoja tuomittu täyttä ymmärrystä vailla olevana, oli ollut tuomioistuimen tie­dossa ja lisäksi älyllinen vajavuus ja luonteen poikkeavuus olivat ilmen­neet tuomioistui­mille esitetystä henkilötut­kinnasta. Kun tuomit­tujen rangaistusten ei voitu todeta poikkeavan niistä rangais­tuk­sista, joita ko. rikoksista yleisen rangaistus­käytännön mukaan tuo­mitaan ilman täyttä ymmär­rystä olevalle, päätöksiä ei oikaistu.

 

    KKO 1988:98

    Koska A oli tahallaan surmaamistarkoituksessa ampunut avovai­mo­aan lähietäi­syy­deltä hirvikiväärillä ja hän oli suunnitellut tekonsa ja toiminut johdonmukaisesti aina laukauk­siin saakka, hänen oli täytynyt käsittää myös tekonsa tosiasiallinen luonne ja oikeuden­vas­taisuus. Rikosta edeltä­neeseen avosuhteen katkeamiseen liittyneiden unettomuuden, ahdistunei­suu­den ja itsemurha‑ajatusten todelli­suuden kieltämisi­neen ei katsottu heikentäneen A:n mahdolli­suuksia sää­dellä toimintaan­sa niin olennaisesti, että hänen olisi sen johdosta harkittava tapon tehdessään olleen täyttä ymmärrystä vailla. Ks. KKO 1987:130  

 

    KKO 1987:130

    Lääkintöhallitus oli mielentilatutkimuksen suorittaneen lääkärin lausunto­ehdotuk­sen mukaisesti lausunto­naan esittänyt, että syy­tetty oli surmates­saan vaimonsa ollut ymmär­rystä vailla. Korkein oi­keus katsoi, että syytetty oli teon tehdessään ollut rikoslain mukaan täyttä ymmärrystä vailla, koska hän oli ymmärtänyt tekon­sa to­siasiallisen luonteen ja oikeudenvastaisuu­den mutta hänen kykynsä säädellä toimintaansa oli ollut hänen syyntakei­suuttaan vähentäväs­sä määrin heikentynyt. 

 

    KKO 1985‑II‑134

    Kysymys syytetyn mielentilasta. Syytetyn katsottiin rikoksen teh­dessään olleen täydessä ymmärryksessä, vaikka hänet oli aikai­semmin toistuvasti tuomittu täyttä ymmärrystä ailla olevana tehdyistä rikoksista. (Ään.) II‑jaosto


 

 

 

 

 

 

       3.2 TUOMARIN PÄTEVYYSVAATIMUKSET


 

Tuo­ma­rinvirassa toimimiseen vaaditaan oikeustieteellinen loppututkinto ja tuomarinvir­kaan nimittä­mi­seen varatuomarin arvo, joka saadaan istumalla käräjät, työskentelemällä tuomiokun­nan kansliassa ja toimimalla kihla­kun­nantuomarin viransijaisena. Nykyisin auskultointi käy päinsä myös raastu­vanoikeudessa, jossa harjoittelija ei kuitenkaan pääse puheenjohta­jaksi. ­Va­ra­tuo­ma­rin arvon myön­tää hovioi­keus ja valtio kantaa siitä leima­ve­ron. Tämä on ainoa maksul­linen arvoni­mi, joka hanki­taan harjoit­te­lemal­la.

       Asialli­set pätevyysvaatimukset ovat toiset. Käytössä on kun­nian­arvoisa senioriteet­ti- eli virkaikäperiaate ja tavanomainen urakierto.[168]

       Lähtökohtaisesti senioriteetin määrää tuomioistuinvi­ras­sa vie­tet­ty aika. Muissa viroissa ja yksityisissä työ­suh­teis­sa toimiminen saattaa vaikuttaa nimittämi­seen käräjä- tai kihlakunnantuo­mariksi, ho­vioi­keu­den­neu­voksek­si, korkeim­man oikeuden esittelijäksi tai jäseneksi, mutta käytännössä tällais­ten meriittien merkitys on vähäinen.

       Senioriteettiperiaate ilmaistaan usein vain mai­nitsemalla "viran hoita­misen edel­lyttä­mä kokemus" tai viittaamalla hallitusmuodon 86 ':n mainit­semiin "ky­kyyn, tai­toon ja koe­teltuun kansalais­kuntoon".[169]

       Senioriteettiperiaate on numerus clau­sus tuo­marinural­le. Korkeimman oikeuden jäsentä lukuun ottamatta tuoma­rin­virkaan ei käytännössä nimite­tä lahjakkain­takaan laki­miestä, ellei hä­nellä ole normaaliksi katsot­tavaa tuomioistuin­palvelua ja paljon virka­vuosia. Nimittämis­järjestelmä on jäykem­pi kuin armeijan.[170]

       Muutamia Helsingin raastuvanoikeuden oikeusneuvosmiehiä on ni­mitetty ylivoimai­sin lainvalmiste­lu- ja kirjallisuusmerii­tein.[171] Käräjätuo­marin palkka ei ole kovinkaan kilpailuky­kyi­nen. Tuo­miokunnasta riippuen käräjätuomariksi tiettävästi voi päästä karriäärin sivusta, esimerkiksi asianajajan toimesta, mutta pääsääntö on ura hovioikeu­den ylimääräinen esittelijä - viskaali - käräjätuomari - kihlakunnantuomari tai hovioi­keuden­neuvos.

       Pormestarin virasta on tultu korkeimpaan oikeuteen  ja siihen on myös lähdetty.[172]        Tiedossa ei ole tapausta, jossa tiedemies tai hallinto­mies oli­si hakeu­tunut kihlakun­nantuomariksi ilman tuomioistui­messa han­kittuja virkavuo­sia. Kihlakunnantuo­marina on toiminut tiedemie­hiä, kuten Martti Rautiala ja Jyrki Virolainen.

       Hovioikeudenneuvokseksi ei yleensä ole pääsyä muutoin kuin hankki­malla virka‑an­siot ­ho­vi­oi­keu­des­sa tai ali­tuomarina. Käytännössä siirtymi­nen raas­tu­van­oi­keu­desta hovi­oi­keuteen on harvinais­ta, mutta käräjä­tuoma­rin ja kihlakunnantuo­marin siirtyminen hovioikeu­den­neuvok­siksi on taval­lista. He eivät ole hovioikeuden silmin ulkopuolisia, vaan meritoitu­massa käyneitä omia miehiä tai naisia.

       Hovioikeuksien "avaamista" muillekin kuin elämäniäksi uralle antau­tuneil­le on harkittu. Ilmeisesti asenteilla on jokin estävä merkitys, mutta myös kouriintuntu­via syitä on. Ylioikeustuo­marin tehtävät edellyttävät varsin korkeaa käsityötaitoa, joka ei kerry muualla kuin tuomioistui­messa. Kärjistäen voisi sanoa, että hyvin eteväkin lakimies on esimerkiksi hallin­toteh­tävistä hovioikeuteen siirryttyään jokseenkin pitkään rasitus samalla jaostolla istuville kollegoil­leen. Rikosasioitten lainkohtia, yhdistä­misiä ja uusimisia, yrityksiä ja menettämisseuraamuksia ja käsitystä rangaistusta­sosta ei saavuta muualla kuin tuomarinpöydän takana.[173]

       Korkeimman oikeuden esittelijä pääsee hovioikeuden­neu­voksek­si seniori­teettiperi­aatteen eli ansienniteettiperiaatteen mukaisesti.[174]

       Hovioikeuden esittelijän eli viskaalin virat täytetään työharjoittelun perusteella. Viskaalik­si nimitettävät ovat toimineet vt. viskaaleina ja sitä ennen ylimääräisinä esittelijöinä. Nimi­tyk­sen tullessa ajankohtaiseksi hovioikeudella on käsitys heidän kyvyistään.

       Korkeimman oikeuden esittelijänvirkoja täytettäessä on miltei aina pidetty tiukasti kiinni senioriteettiperiaatteesta, eikä ylempään esitteli­jänvir­kaan ole tiettä­västi milloinkaan nimitet­ty sivul­lista, vaan aina lähinnä alemman esitteli­jänviran halti­ja. Vuonna 1918 oikeusosaston esitteli­jöitä siirrettiin kor­keimpaan oikeuteen ja myös silloin oli lakimie­hiä, jotka tulivat tehneeksi koko elämänuransa esittelijöinä.[175]                  ­Varsinainen valikointi tapahtuu portaikon alapäässä, nuo­rem­man oi­keus­sih­tee­rin vir­kaan nimitettä­es­sä. Yli­määräi­siä virkamie­hiä on ollut usein puolikin tusi­naa odottamassa vaki­naista virkaa periaatteessa samaan tapaan kuin hovioikeuksien "ekstrat" eli ylimää­räiset tai vt. viskaalit. Viran täytössä ovat paina­neet vir­kavuo­det ja vi­rastossa hankittu maine. Jo­ku on joutunut odotta­maan vakinais­ta virkaa kymmenen­kin vuotta, koska viran saamiseen vaikuttaa joskus rataksievasti vakanssien aukeaminen, ns. sauma. Joissa­kin tapauk­sissa taas muu­taman vuo­den palvelu on riit­tänyt. Vakiintunei­den meriittien mukai­ses­ti dosentti Juhani Walamies nimi­tettiin van­hem­maksi oikeussih­tee­riksi 1990 ohi häntä vir­kai­äs­sä vanhem­pien esittelijöi­den samoin kuin aikoinaan Erkki Aili­o, joka oli tohtori esittelijä­nä.[176] Palk­kaus on luon­nol­li­sesti vaikut­ta­nut rekry­toin­tiin suu­resti, sillä nuo­remman oi­keussih­teerin vir­kaan ei muo­dostu pa­hemmin jonoa, jos palkka on muihin laki­mies­virkoi­hin verrattuna kovin kehno. Tätä nykyä palkka on valtion palkak­si kilpailu­ky­kyinen mutta ei kestä vertailua yksityissek­torin nuor­ten laki­miesten palk­koi­hin. Vanhem­pien esittelijöiden virkapalkat ovat rinnas­tu­neet perinteisesti rangiin siten että vanhempi oikeussihteeri on samassa lokerossa kuin alemman palkkaus­luokan hovioi­keudenneuvos ja monet kihlakunnantuomarit ja esitelijäneu­vos puolestaan samassa palkka­luokassa kuin eräät kihlakunnantuomarit ja ylemmän palk­kausluo­kan hovioikeuden­neuvokset.

                      Alioikeuksissa nimitysperusteena on viran hoitami­ses­sa osoitettu kyky, joka on kriteerinä epä­määräi­nen. Kun kihlakun­nantuomarit nimittää korkein oikeus, käsityk­set hakijoiden ky­vyk­kyydestä voivat olla jossain määrin yleisluontoisia.[177]

       Ali­tuoma­reitten virkauralla seniori­teettiperiaate toi­mii. Jos paremmin palkattuun eli suurempaan tuomiokuntaan hakee useita kihla­kunnan­tuoma­reita, valinta osuu todennä­köisimmin siihen hakijaan, jolla on eniten virkavuosia. Poikkeuksellisen kyvykkäät henki­löt etene­vät kuitenkin tuomiokun­nasta toiseen muita nopeam­min.[178]

       Kihlakunnantuomarin kyvykkyyttä ei mitata välttämättä samoilla mittareil­la kuin ylituomareiden. Hänen on kyettävä organisoimaan omien toimiensa lisäksi alaistensa työt ja vastattava kansliansa toimivuudesta. Kyvyk­kyy­den kääntö­puo­li, kyvyttö­myys, voi pysäyttää kihla­kun­nantuo­ma­rei­ta paikoil­leen. Vaikka kyvyttömyys olisi pa­hanlaa­tuista, tuomarin erottamat­to­muus estää voimatoi­met.[179]

       Hovioikeuksien sisällä senioriteettiperiaate on tiettä­västi jokseenkin poikkeukseton. Tiedossa on tapauksia, jossa alem­man palkkausluokan hovioikeudenneu­vos olisi sivuuttanut vir­kaiässä vanhempia kollegoja ylemmän palkkausluokan hovioi­keuden­neuvok­seksi nimitettäessä, mutta silloin virka-ansiot on han­kittu pitkäaikai­silla kihla­kunnantuomarin viransi­jaisuuksille.          

       Hovioikeu­desta toiseen siirryttäessä kotiin päin vetä­mistä esiintyy ehdol­lepanoissa, ja korkein oikeus toimii erotuomarina.

       Etenemishaluinen alemman palkkausluokan hovioikeuden­neuvos jou­tuu hakemaan uralleen vauhtia kunnostautumalla kihla­kunnan­tuoma­rina. Kih­lakun­nantuoma­riksi hovioikeudesta siirtynyt henkilö siirtyy kuitenkin yleensä parempaan tuomiokun­taan eikä ta­kai­sin hovioikeuteen.

      

 

 

       3.3 RIIPPUMATTO­MUUS

 

Kaksikymmentä vuotta sitten keskustelu tuomareiden riippumatto­muu­desta sai uuden käänteen. Raimo Blomin väitöskirja Luottamus oikeuslai­tok­seen[180] käynnisti keskuste­lun, joka jakoi linjat. Hyökkäävälle puolelle jäivät silloiset nuoret radikaa­lit, kuten Olavi Heinonen, Aulis Aarnio, Antero Jyränki, Antti Kivivuori, Lars D. Eriksson, Heikki Karapuu ja nuoremmat Kaarlo Tuori ja Thomas Wilhelmsson. Heinonen ja Aar­nio masinoivat silloisen ta­sa­vallan presidentin hyökkäyk­seksi ymmärretyn puheenvuo­ron. Heinonen on kor­keimman oikeuden pre­si­dentti ja Aarnio mm. Hel­sin­gin yliopis­ton sivii­lioikeuden profes­so­ri ja kansainvälisesti tunnettu oi­keusfi­lo­sofi. Jyränki, joka on toiminut pit­kään Turun yliopis­ton julkis­oi­keu­den professori­na palveltu­aan tasavallan presidentin kans­liapääl­likkö­nä, on pitä­nyt kiinni radikaalin maineestaan. Kivivuori oli lain­säädän­tö­johtaja eli vaikutta­ja keskeisellä paikalla. Tuori ja Wil­helms­son ovat pro­fessoreita Hel­singin yliopistos­sa.

       Sikäli kuin tarkoitus oli ravistella luutuneita rustoja ja säi­käyttää lakimies­kunta ja yleisö ymmärtä­mään, ettei tuomi­ois­tuin­laitos perintei­neen ole luonnonil­miö eikä luonnonvoima, kes­kus­telu onnistui ja tuotti tulosta.

       Oikeuslaitoksen demokratisoiminen tähtäsi muun ohella maal­lik­ko­edus­tuk­sen lisäämi­seen tuomioistuimis­sa. Ehkä ankarin väit­tely käytiin kihla­kun­nanoi­keuksien lautakunnis­ta ja raastu­vanoi­keuden kokoonpanos­ta, joista lautamiesjärjestelmä on peräisin keskiajalta ja raastuvanoi­keuden kolmen tuomarin järjestelmä nykyisessä muodossaan Aleksanteri II:n hallituskau­den alusta 1860-luvulta, jolloin kämnerinoikeu­den lak­kautettiin kaupungeis­ta. Juuri mikään ei ole muut­tunut tältä osin, ja on vaikea löytää enää keskus­telijoita, joilla olisi esittää hyviä perusteita maallikko­jen panoksen li­säämisek­si. Alioikeusuudistuksessa, jonka on määrä alkaa 1992, lautakun­nat säilyvät, vaikka yhden tuomarin järjestel­mä saa kaupun­geissakin yhä enemmän sijaa.[181] Sekä Ruotsin malli että tai­vaan mer­kit viittaavat vah­vasti siihen, ettei maallik­ko­jen ak­tiivi­nen panos lainkäyt­töön lisään­ny.

 

 

                                   ERIKOISTUOMIOISTUIMET

 

Yleisissä tuomioistuimissa kihlakunnanoikeudessa on lautakunta, jonka jäsenet ovat maallikkoja. Lautakunnalla on yhteinen ääni, jota yksimielisi­nä käyttäen he voivat voittaa juristi-puheenjohtajan. Lautakuntapäätökset ovat hyvin harvinaisia. Raastuvanoikeuksisa ei tätä nykyä juurikaan ole jäseninä muita kuin juristeja, kunnallisneuvosmiehiä. ­Alioikeusuudistuksen yhtey­dessä 1980-luvun puolivälissä ja lopussa maallikkoeudstuksesta keskustel­tiin hyvin laajasti, mutta uudistuksen lopputulos on, että lain­käyt­tö yleisissä tuomioistuimissa pysyy vankasti lakimiesten käsissä. ­Erikois­tuomioistui­missa tilanne on toinen.

       ­Työ­tuo­mi­ois­tuin on van­has­taan maal­lik­ko­val­tai­nen. Sen presi­dentti ja kaksi jäsentä ovat puolueet­to­mia juristeja. Kah­deksas­ta jäsenes­tä neljä nimitetään työnantaja­puolen ja neljä työnte­kijäpuo­len esityksestä. Sekä kokoonpano että tuomi­on­voi­puus on järjestetty niin, että lakimiesjä­senet toimivat vaa'an­kielenä silloin, kun työntekijä- ja työnantaja­edustajat ovat eri miel­tä.[182]

       Markkinatuomioistuimessa on kolme lainoppinutta ja puo­lu­ee­tonta lakimiesjä­sen­tä, kolme kuluttajapii­rien nimeämää jä­sentä ja kolme elin­kei­nonhar­joittaji­en etujärjestö­jen esittä­mää jäsen­tä. Käytännössä laki­miesjäse­net ja laki­miessihteeri ovat aktii­visia ja maallikkojäsenet toimivat lauta­kuntamaisesti eli sangen passiivi­sesti.[183]

       Sosiaaliturva-asioissa, kuten pakollista tapaturmava­kuutusta, meri­mieselä­kettä, maatalou­seläket­tä, työeläkkeitä, yrittäjäelä­kettä, sotilas­vam­moja ja työttömyystur­vaa koskevissa, toimii vakuutus­oikeus, jossa on vakuutustuomareita, lääkäri­jäseniä ja maallik­kojäseniä.[184]

       Huoneenvuokra-asioita käsittelemään perustettiin asun­to-oi­keu­det vuonna 1973.[185] Asunto-oikeudet ovat raastuvanoi­keuk­sien ja kihlakun­nan­oikeuk­sien jaostoja. Puheen­johtaja on virka­tuoma­ri, ja hänen lisäkseen asunto-oikeudes­sa on kaksi maallik­ko­jäsentä, joista toinen edustaa vuokra­nantaja- ja toinen vuok­ra­laispii­re­jä. Hovioikeu­dessa on asunto-oikeusasi­oissa kaksi maal­likko­jäsentä asiantunti­joina kolmen ammatti­tuomarin rinnal­la.

       Raastuvanoikeudessa merioikeusasioissa ja patent­tiasioissa käy­tetään vanhas­taan asiantuntijajä­seniä. Hovioikeu­dessa ja kor­keimmassa oikeu­des­sa on sotilas­jäseniä sotilasrikos­ten käsitte­lemistä varten.

       Termi "maallikkojäsen" on tässä yhteydessä helposti harhaan­joh­tava. Lienee äärimmäi­sen harvinaista, että kihlakun­nanoikeu­den lautakunnassa istuisi lakimies. Sitä vastoin mark­kinatuomi­ois­tui­men, työtuomiois­tuimen ja asunto-oikeuksien "maallikko­jäseninä" toimivat yleisesti lakimiehet. Työtuomiois­tuimen kaik­ki jäsenet ovat yleensä juristeja.[186]

       Oikeuslaitoksen uudistamisen kannalta maallikkojen ak­tiivisen panok­sen lisäämi­nen näyttää törmäävän siihen esteeseen, että maallikot jättäy­ty­vät joko passiivi­siksi sivusta­katsojiksi tai sitten heistä tulee nopeassa tahdissa ammattilai­sia. Tuomi­ois­tuimina toimivissa elimissä äänestysrat­kaisut viittaavat san­gen selvästi siihen, etteivät intressi­piirien edustajina nimetyt jäsenet aja yksi­puolisesti "omien­sa" asioita. Päin vastoin ni­men­omaan työtuomiois­tuimen sanotaan toimivan tässä mielessä erinomaisen hyvin.

       Maallikko- ja asiantuntijakysymys on ratkaistu useissa tilan­teissa toisin kuin perusta­malla erikoisko­koonpanoja tai erikois­tuomioistui­mia. Erilaisilla lauta­kunnil­la, kuten tapatur­malauta­kunnalla ja vanki­la­oikeu­del­la, on tuomioistuimeen­ verrat­­­­­­­­­­ta­vissa oleva ase­ma. Tuomioistui­miin oh­jautuvat valitus­tietä usei­den lau­ta­kun­tien, kuten liikenneva­hinkolauta­kunnan rat­kai­sut. Monet lau­ta­kun­nat an­ta­vat suosi­tuk­sia muun muas­sa tuomi­ois­tui­mille, kuten po­tilas­va­hinkolauta­kun­ta, ­ku­luttajava­li­tus­lauta­kun­ta, teki­jänoi­­­keus­neu­vos­to ja työsuhdekek­sintö­lauta­­kun­ta.[187]

       Asiantuntevan lautakunnan lausunto on useissa tapauk­sissa mer­kityk­sel­tään yhtä painava kuin keskusviraston - patentti- ja re­kisterihalli­tuksen, lääkintö­hallituksen, maan­mit­taus­hal­li­tuk­sen - oikeusjutussa antama lausun­to. Lausunnot ovat siten paina­via, että ne kokemuksen mukaan otetaan huolellisesti huomi­oon. Ne eivät sitä vastoin ratkaise juttua eivätkä voi­kaan rat­kaista, koska tavalli­simmin lautakun­ta esittää käsityk­sensä vain siitä kysymyksestä, jolla se on asiantuntija. Oikeu­den­käynnissä on sään­nön­mukaisesti ratkaistavana monia muitakin kysy­myksi­ä, jois­ta näyttö ei ole vähäisin.


       Tuomari on Suomen hallitusmuodon mukaan riippumaton.[188] Kenellä­kään ei ole lupaa antaa hänelle määräyksiä jutun ratkaisemisesta. Vaikut­tamisyritykset ovat käytännössä tiettävästi hyvin harvinaisia, ja tuomarei­den entinen etiketti pitää: yrityksiin suhtaudutaan raivostuneesti.

       Vastakohta on riippuvuus. Hallintovirkamies on velvol­linen toteutta­maan esimiehen toimival­tan­sa rajoissa antaman käs­kyn ja ratkaisemaan asiat ylempänsä ohjeiden mukaan. Hallintoviranomaisella on yleisesti devoluutio-oikeus. Esimerkiksi oikeuskans­leri voi ottaa jutun syyttäjältä itse ratkaistakseen tai siirtää sen toiselle syyttäjälle. Viimeksi mainittua nimitetään substituutio-oikeudeksi. Tuomioistuimissa tällaista mahdolli­suutta ei ole. Korkein oikeus ei voi käytännössä eikä teoriassa tehdä mitään jutulle, joka on vielä vireillä hovioikeudessa.[189]

       Tuomarin riippumattomuus ja prejudikaattisidonnaisuus ovat näen­näi­ses­ti ristirii­das­sa keskenään. Tuomari on velvollinen virkatoimissaan noudattamaan lakia. Prejudikaatti on kuin laki. Tuomari ei ole riippuma­ton laista. Eräät tuomarit väittävät, etteivät prejudikaatit sido heitä. Ainoa selkeä säännös asiasta on korkeimman oikeuden työjärjestyksessä. Tun­tuisi kuitenkin kohtuulliselta päätellä, että kun korkein oikeus ei normaa­liko­koonpanossaan saa poiketa aikaisemmasta tulkinnastaan, alemmat tuomiois­tuimet eivät saisi poiketa siitä missään tapaukessa.

       Jos korkein oikeus antaisi tuomioistuimille ohjeita lain so­vel­tamisesta yleisesti, se loukkaisi tuomareiden riippumattomuutta. Jos se toimittaisi hovioikeuk­si­en ja alioi­keuksien tie­toon vaa­ti­muksen, että esimerkiksi rattijuopot on tuomittava anka­ram­piin rangaistuk­siin ja tietyissä tapauk­sis­sa ehdottomaan vankeusran­gaistukseen, tällainen ilmoitus loukkaisi hallitus­muo­don edellyttämää riippumattomuutta. Korkeimmalla oikeu­del­la on ääni ja puheval­ta ratkai­suis­saan, joilla se osoittaa sen oikeuden, jota tuomarin tulee noudattaa.

       Prejudikaatteja antamalla korkein oikeus ohjaa tuomareita. Ohjaus voi koskea esimer­kiksi rangaistuksen mittaamista. Esi­mer­kiksi prejudi­kaat­tisarjalla KKO 1981 II 173, KKO 1981 II 174, KKO 1981 II 175 haluttiin kartoit­taa eräät rat­ti­juopu­mustilanteet ja ohjata rangais­tus­käy­täntöä, vaikka yritys ei onnistunut. Kai­kissa kol­messa jutussa rangaistus määrät­tiin ehdot­to­mak­si ja ehdot­to­muus perusteltiin päätöksis­sä muun muassa menette­lyn vaaral­li­suu­della.

       Riippumatonta tuomaria, joka rikkoo lakia tekemässään päätöksessä, voidaan rangaista. Tämä periaatteellinen kanta on tärkeä, koska eräissä toisissa oi­keuskulttuureis­sa tuomarin immuniteetti nähdään kulmakivenä. Yhdysvalloissa tuomari ei voi joutua vahingonkor­vausvastuu­seen menette­lystään. Periaate on lyöty lukkoon vuonna 1872.[190] Rikosoikeudellinen vastuu tulee kysymykseen, jos tuomarin osoite­taan toimineen vahingoitta­mistarkoituksessa tai ottaneen vastaan lahjuksia (malice or corrup­tion).

       Englannissa on ainakin vuodesta 1614 noudatettu sääntöä, jonka mukaan mikään tuomarin teko tai lausuma ei voi aiheuttaa oikeudellista vastuuta tuomarille itselleen eikä valtiolle.[191] Sitä ennen tuomarit olivat ainakin 1400-luvulta alkaen tähdentäneet riippumatto­muuttaan jopa mielen­osoituksellisesti. Cascoigne-niminen tuomari sakotti prinssiä, myöhempää Henrik V:ä tuomioistuimen halventamisesta. Huse-niminen tuomari kieltäy­tyi 1485 antamasta kuninkaalle tämän pyytämiä alustavia tietoja erään maanpetos­oikeudenkäynnin vaiheista. Tuomari nimitettiin aikaisem­min during pleasureeli siksi ajaksi, jonka he nauttivat hallitsijan suosiota, mutta 1600-luvun puolivälistä yhä laajemmin qu­am­diu se bene gesserit eli toimi­maan virassa niin kauan kuin käyttäy­tyy hyvin. Jaakko I, Kaarle I ja Kaarle II erottivat tuomareita, jotka eivät ottaneet huomioon hallitsijan toivomuksia. Tämä mahdollisuus poistettiin Act of Settlement -lailla 1700. Kaikki tuomarin nimitykset olivat kuitenkin rauenneet hallitsi­jan kuollessa ja uudella hallitsijalla oli mahdollisuus jättää tuomareita nimittämättä virkoihinsa. Tätä mahdolli­suutta eräät käyttivät hyväkseen. Vuodesta 1707 nimitykset tehtiin kuitenkin päättymään kuusi kuukautta hallitsijan vaihtu­misesta ja vuodesta 1760 ylimmät tuomarit ovat olleet teknisestikin erotta­mattomia. Alempia tuomareita erottamattomuus ei ole koskenut ennen vuotta 1972; kysymys on kuitenkin vain perinteisestä nimityskäytän­nöstä, ja kaikki vakinaiset tuomarit on käsitetty erottamat­to­miksi 1700-luvun alusta.[192]

       ­Den­ning kuvailee eräässä tuomios­saan tuomarin vastuuta näin:"Vaikka tuomari olisi erehtynyt perinpoh­jaisesti tai vaikka hän olisi tietä­mätön, vaikka hän olisi toiminut kateudesta, vihasta tai ilkeydes­tä ja osoittanut myö­tämielisyyden puutetta, hän ei ole laillisesti vastuussa." Ylioikeuk­sien tuomareiden immuni­teetti ulottuu Englannissa myös toimivallan ylittämi­seen, ellei sitä voida lukea tuomarin viaksi tahallisena tekona.[193]

       Saksassa tuomarit eivät nauttineet erottamattomuutta uuden ajan alussa, mutta erottami­sen edellytykset oli sitä vastoin määritelty. Kor­keimman oikeuden etäisen edeltäjän Reichskam­mer­ge­rich­tin jäsenten oikeudesta pysyä virassaan oli säännös tuomioistuimen 1555 annetussa perusta­mis­kirjas­sa. U­seim­mis­sa Saksan valtioissa katsottiin kolmi­kym­menvuo­ti­sen sodan päätty­mi­sen jälkeen, ettei tuomaria voi erottaa, ellei hän ole antanut menettelyl­lään itse aihetta siihen. Sitä vastoin erottami­nen hallin­nollisten järjestely­jen yhteydessä oli yleistä vielä koko 1700-luvun. Alituoma­reiden palvelusuh­teen lujuus saattoi riippua ruhtinai­sen kanssa tehdyistä sopimuk­sista. Tuoma­rin virassapysymisoikeudesta ei annettu selvää lain säännöstä ennen 23.5.1949annettua perustuslakia, jonka arti­kloissa 97-98 on määräyk­set erottamattomuudesta. Sitä vastoin oikeus­kir­jallisuudessa kehitettiin oppi tuomarin riippumattomuudesta, jonka välttä­mä­tön edellytys oli erottamatto­muus, siis erottaminen vain virkari­koksesta. Vaikka kysymys oli vain tavanomaisoi­keudellisesta tulkin­nasta, sitä pidettiin lain veroisena - Hitlerin kauteen asti.[194]

       Ranskassa tuomarin erottamattomuus tuli vallankumouksen ja ensim­mäisen keisari­kunnan jälkeen kiivaan keskustelun aiheeksi  uodesta 1835. Helmikuun vallankumouk­sen jälkeen 17.4.1848 säädetyssä laissa julistet­tiin, että tasavalta ja tuomarin erottamatto­muus eivät sovi yhteen. Napole­on III määräsi 1852, että tuomarit ovat elinikäisiä ja erottamat­to­mi­a, mutta määräsi eroamisiän: korkeimman oikeuden jäsenen oli erotta­va täytettyään 75 vuotta ja muiden tuomarei­den täytettyään 70 vuotta. Noin puolet korkeimmasta oikeudesta joutui eroamaan välittömästi.[195]

       Englantilainen periaate, jonka mukaan laillisesti julistettu tuomio ei voi olla rikos, selittää sen, miksi tuomaria ei myöskään Suomessa ran­gais­ta virheelli­sestä ja huonosta ratkaisus­ta, jos virhe on lopputulokses­sa.[196] Sitä vastoin muodollinen tai tekninen virhe aiheuttaa vastuun, ja vuoden 1975 vahingonkor­vauslain nojalla vahingonkorvauk­sesta vastaa valtio.

       Tuomarin virkavirhettä koskevat FKKO:ssa vielä olevat ratkaisut kuvasta­vat muun ohella myös kulttuurinmuutosta. Tätä nykyä virkasyyt­teet ovat nimittäin käyneet harvinaisiksi ja kiistattomat erehdykset voidaan oikaista helpommin ja kevy­emmin kuin rikosprosessilla.

 

    KKO 1931‑II‑210

    RO:n oikeusneuvosmies tuomittiin rangaistukseen jatketusta huolimatto­muudesta virantoimituk­sessa, kun hän oli laiminlyönyt  ajoissa toimittaa asianosaisille otteet oikeuden pöytäkir­jasta sekä  viranomaisille asian­omaiset luettelonotteet ja ilmoitukset. Pormes­taria vastaan valvontavelvol­li­suuden  laiminlyömisestä ajettu syyte hylättiin (Ään).

 

    KKO 1932‑II‑69

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli käsitel­lyt juttua ja ratkaissut sen, vaikka hän oli ollut esteellinen olemaan siinä tuomari­na.

 

    KKO 1932‑II‑68

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli mene­tel­lyt rangaistuk­sia yhdistäessään virheellisesti  ja jättänyt antamatta lausunnon tutkintavan­keusajasta.

    KKO 1932‑II‑492

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli asian­osaisten jätettyä korvausta koskevan jutun käräjien ensimmäisessä yleisessä istunnossa ratkaista­vaksi, lykännyt jutun päätöksen julistamis­ta varten käräjien toiseen yleiseen istuntoon.

 

    KKO 1932‑II‑493

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli istues­saan varsinaisia käräjiä juttujen jaossa määrän­nyt liian paljon juttuja samaksi istuntopäiväk­si, josta oli ollut seu­rauksena, että KO:n istunnot useina päivinä olivat  jatkuneet hyvin myöhään. Vrt. 1932‑II‑525

 

    KKO 1932‑II‑66

    KT oli jatkuvasti kantanut asianomaisilta valtiolle leimamerkein  suoritet­tavan leimave­ron rahana käyttämättä siten kantamiaan varoja  asiakirjo­jen leimamerkeil­lä varustami­seen ja väärinkäyttänyt oikeuttaan saada läänin­konttorista tilitystä vastaan leimamerk­kejä toimituskirjain leimaa­mista varten siten, että  hän oli jatkuvasti tilannut leimamerk­kejä yli sanottuun  tarkoitukseen tarvittavi­en määrien ja käyttänyt niitä leimaamat­tomi­na vastaanottamiensa asiakirjojen leimaamiseen. Hänet tuomittiin rangaistuk­seen virka­miehenä tehdystä jatketusta  kavaltamisesta ja kahdes­ta siihen sisältyneestä tahallisesta  hyötymistarkoituksessa tehdystä virkavir­heestä.

 

 

    KKO 1934‑II‑50

    KO:n puheenjohtaja oli laiminlyönyt merkitä holhouksen oikeuden  hol­houskirjaan, mistä oli ollut seurauksena, ettei holhoustointa  ollut KO:n puolelta toimitettu ja että kun holhouslautakuntakaan ei  ollut vaatinut tiliä tuosta holhouksesta eikä muutenkaan ollut  ottanut selvää sen hoidosta, holhous oli jäänyt kokonaan vaarinpi­dotta. Oikeuden pu­heenjohtaja tuomittiin laiminlyöntinä tapahtu­neesta virkavirheestä mutta vaatimus hänen velvoittami­sestaan korvaamaan holhoojan holhokilta  kavaltamat varat hylättiin, koskei ollut näytetty, että hänen kerrottu laiminlyöntinsä olisi aiheuttanut väitetyn vahingon.

 

    KKO 1935‑II‑560

    HO voi ensimmäisenä tuomioistuimena käsitellä HO:n tuomiovallan  alaista virkamiestä vastaan virkarikoksista ajetun syytteen  yhtey­dessä myöskin sellaisia virkamiehiä vastaan osallisuudesta  niihin ja muista rikoksista tehdyt syytteet, joiden virkasyytefo­rum HO ei ollut.

 

    KKO 1935‑II‑46

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli hylännyt syytteen perusteilla, joita laki ei tuntenut.

 

    KKO 1935‑II‑280

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli koska KO:n virka‑alue oli ruotsinkie­linen, hylännyt  konkurssissa tehdyn valvonnan siitä syystä, että valvontakirja oli  laadittu suomen kielellä.

 

    KKO 1935‑II‑320

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli julista­nut konkurssituo­mion siten epätäydellisenä,  ettei lausuntoa ollut annettu myön­nettyjen etuoikeuksien  keskinäi­sestä järjestykses­tä.

 

    KKO 1936‑II‑149

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli kiinni­tystä vahvistaes­saan antanut  etuoikeusjärjestyk­sen muuttamista koskevan määräyksen asianomaisia kiinnityk­sen haltijoita kuulematta.

    KKO 1937‑II‑122

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli ottanut käsiteltäväk­seen kiinnityshake­muksen, vaikkei siinä eikä sen perus­teena olleessa velkakirjassa ollut  kiinnitettä­vää kiinteistöä asianmu­kaisesti yksilöity.

 

    KKO 1937‑II‑204

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli määrän­nyt yhdistetyn kuukautta pitemmän  vankeus­ran­gaistuksen päivin eikä kuukausin ja päivin.

 

    KKO 1938‑II‑15

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli tuomin­nut syytetyn rangaistuk­seen, vaikka syyteoi­keus  oli vanhentunut.

 

    KKO 1938‑II‑410

    Koska siitä, miten sovellettavaa RL:n säännöstä oli tulkittava, oli  lainkäy­tössä ilmaan­tunut eri mieliä,vir­kasyyte hylättiin.  Vrt. 1938‑II‑233, 1938‑II‑589

 

    KKO 1938‑II‑494

    KO oli huomaamatta, että siellä syytetystä esitetty virkatodistus  koski toista henkilöä, tuominnut tuon henkilön rangaistukseen. KO:n  puheenjoh­taja tuomittiin rangaistukseen varomattomuudesta tehdystä  virkavirheestä ja velvoitettiin maksamaan vahingon­kor­vausta.

 

    KKO 1938‑II‑17

    Pormestari tuomittiin jatketusta ymmärtämättömyydestä tehdystä  virkari­koksesta, kun hän oli jättänyt maistraatin tarkastettaviksi  toimitetut tontinmittaustoimitukset tarkasta­matta.

 

    KKO 1943‑II‑121

    KO oli jätettyään liikennerikosta koskevan jutun syyttäjän poissa­olon vuoksi sillensä, määrännyt eräälle henkilölle, joka oli ilmoitta­nut olevansa syyttäjän juttuun todistajaksi haastattama, valtion varoista palkkion sekä sen ja aikaisem­min samoista varoista maksetut todistajanpalkkiot jäämään valtion vahingoksi siirtä­mättä juttua syyttäjän kuulemista varten toiseen oikeuden­käyntitilai­suu­teen. KO:n puheen­johtaja tuomittiin virkavirheestä ja velvoitettiin korvaamaan valtiolle todistajanpalkkiot (Ään).

 

    KKO 1945‑II‑30

    RO:n jäseniä vastaan ajettu virkasyyte hylättiin, kun kysymys siitä, olisiko syytetty pitänyt tekemästään rikoksesta tuomita tekijänä vai avunantajana, oli tulkinnanva­rainen, eikä RO:n omaksumaa tulkin­taa käynyt sitäkään pitäminen lainvastaisena (Ään).

 

    KKO 1946‑II‑261

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli tuomin­nut syytetyn jatketusta rikoksesta soveltamas­saan lainkohdassa säädettyyn vähimpään rangaistukseen (Ään).

 

    KKO 1948‑II‑147

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli laimin­lyönyt tuomita syytetyn rangaistukseen rikoksen uusijana.

 

    KKO 1949‑II‑199

    KO:n tuomittua 18 vuotta nuoremman henkilön varkausrikoksen  johdosta menet­tämään kansalaisluotta­muksen oikeuden puheen­johtaja oli myöhem­min muuttanut tämän mukaisesti laatimaansa kantatuomiokir­jaa merkitse­mällä siihen kansalais­luotta­muksen sijasta sanat todistajaksi kelpaamaton. Puheenjohtaja tuomittiin rangaistuk­seen tahallises­ta virkarikoksesta (Ään).

    KO:1950‑II‑206

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli tuomi­tessaan henkilön rikoksista, jotka tämä oli tehnyt ehdonalaisessa vapaudessa ollessaan, oli laiminlyönyt antaa lausunnon siitä, oliko tuomit­tu noiden rikosten johdosta menettävä sanotun vapautensa (Ään).

 

 

    KKO 1950‑II‑424

    KT tuomittiin rangaistukseen siitä, että KO oli tuominnut  postiase­man hoitajan, joka oli avannut ja anastanut useita postille uskottuja paketteja, ainoastaan jatketusta postipaket­tien avaamisesta, vaikka tuo rikos käsitti yksin teoin tehdyt jatketun postille uskottujen pakettien avaamisen ja niiden varastamisen (Ään).

 

    KKO 1953‑II‑66

    KO:n katsottiin määrätessään todistajanpalkkion korvattavaksi valtion varoista tosin menetelleen toisin kuin TodKorvL:ssa oli tarkoitettu, mutta kun laki oli tulkinnanvarai­nen, KO:n puheenjohta­jaa vastaan ajettu virkasyyte hylättiin (Ään).

 

    KKO 1955‑II‑22

    Kun asianomistaja jo HO:lle antamassaan kantelukirjoituksessa oli  väittämästään KO:n virheellisestä menettelystä hänelle aiheutunei­den kustannusten korvauksek­si vaatinut ilmoitta­mansa rahamää­rän, ei HO:n olisi pitänyt antaa lausunnon sanotusta vaatimukses­ta raueta sillä perus­teella, ettei asianomistaja ollut toimitta­nut HO:teen häneltä kannevis­kaalin rangaistusvaati­muksen johdosta vaadittua korvausilmoi­tusta.

 

    KKO 1956‑II‑23

    Tuomari tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä, kun oikeus (tuomari) oli ratkais­tessaan luvatonta väkijuomain myyntiä koske­van jutun ei ollut kiinnittänyt riittävää huomiota jutussa esitettyyn näyttöön, mistä oli johtu­nut, että syyte oli hylätty (Ään).

 

    KKO 1957‑II‑8

    Kun kysymys rikoksen syyteoikeuden vanhentumisesta oli  tulkin­nanvarai­nen, virkasyy­te hylättiin (Ään).

 

    KKO 1962‑II‑132

    Kihlakunnantuomari, joka oli kiinnitysasioita käsitellessään vaatinut hakijoita esittä­mään todistuksen siitä, ettei kiinteistö ollut ulosmitat­tuna eikä kuulunut konkurssipe­sään, tuomittiin rangaistukseen virkavirheestä.  Lainhuudon myöntäjän on laissa tuomarin pidettä­väksi määrätyn ulosmi­tattujen kiinteistöjen luettelon perusteella varmistauduttava siitä, ettei ole estettä lainhuu­don myöntämiselle, eikä hänellä ole oikeutta vaatia hakijaa esittämään todistusta siitä, ettei kiinteistö ole ulosmitattuna tai kuulu konkurssipesään.

 

    KKO 1970‑II‑71

    Kihlakunnantuomarin ei katsottu menetelleen virheellisesti kun hän oli, katsoen että jutun saattamisella oikeuden ratkaistavaksi oli tuolloin vanki­lassa olleelle asianomista­jal­le vähäinen merkitys, hylännyt asian­omistajan maksutonta oikeu­denkäyntiä koskeneen pyynnön ja kieltäyty­nyt tilaamasta asianomistajaa oikeu­teen henki­lökohtaisesti.

 

 

 

    KKO  1973-II-73

    Kahdelle rikoskumppanille samassa jutussa tuomitut rangaistukset olivat ilmeises­sä epäsuhteessa keskenään. Rangaistuksen mittaaminen, joka siten loukkasi yhdenvertai­suusperiaatetta, katsottiin virkavirheeksi. (Ään.)

 

    KKO 1974‑II‑7

    Kihlakunnantuomari, joka asianomaisten yhteisestä hakemuksesta oli myöntänyt lainhuudatusasi­ain pöytäkirjan saman pykälän koh­dalla lain­huudon kullekin hakijalle erikseen murto‑o­saan neljästä eri tilasta, oli pyytämättä antanut heille kullekin otteen pöytäkirjasta, vaikka hakijoille olisi riittänyt yksi yhteinen pöytäkirja­note. Kihlakun­nantuomari tuomittiin rangaistukseen varomatto­muudesta tuomarin­viran toimittamisessa tehdystä virkavirheestä (Ään). Vrt. 1979‑II‑38 

    KKO 1985‑I‑3

    Raastuvanoikeus jäseninään kaksi oikeusneuvosmiestä ja kunnal­lisneuvos­mies oli tuominnut syytetyn rangaistuk­seen rikoksen yrityksestä, vaikka kysymyksessä olleen rikoksen yritys ei lain mukaan ollut rangaistava teko. Myös kunnallisneu­vosmiehellä oli velvollisuus varmistua siitä, oliko kysymyksessä olleen rikoksen yritys rangaistava. Lainopillisen koulutuksen puuttuminen ei ollut sellainen syy, että hänet olisi pelkästään sen perus­teella voitu jättää RL 3 luvun 5 ':n 3 momen­tin nojalla rangaistukseen tuomit­sematta. Raastuvanoikeuden jäsenet tuomittiin varomattomuudesta tehdystä virkavirhees­tä varoitukseen. (Ään.) Täysistunto 

 

    KKO 1989:85

    Raastuvanoikeuden jäsenten katsottiin syyllistyneen varomatto­muudesta tehtyyn virkavir­heeseen, kun raastuvanoi­keus oli mää­rännyt pesänjakajan, vaikka oikeu­desta poissa oleville pesän osakkaille oli varattu tilaisuus tulla kuulluksi antamalla heille tiedok­si vain hakijoiden laatima kutsu, mutta ei hakemusasioiden käsitte­lys­tä yleisessä alioikeu­dessa annetun lain 11 ':n 1 momentin mukaista tuomiois­tui­men antamaa kutsua. L hakemus­asioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa


 

       Virkasyyteperinne on tuomarin mentaliteetin keskeisin muovaaja. Se pakottaa eristäytyvään privatis­miin ja ajaa muodolliseen legalismiin. Se neuvoo varo­maan riskejä ja uudistuksia ja pidättäy­tymään vanhoissa esikuvissa ja malleissa. Lisäksi se luo tehotto­muutta ja on omiaan suun­taa­maan huomi­on formaliteetteihin, koska virheelli­sestä lopputuloksesta ei rangaista, vaikka muodollisuuksien sivuuttamisesta rangais­taan.

       Hovioikeudet saavat edelleen ajoittain virkasyytteitä. Aikaisemmin ne olivat suhteellisen tavallisia ja koskivat miltei poikkeuksitta bagatelleja. Korkein oikeus sitä vastoin on vapaa tästä tuomarin vastuusta, koska korkeimman oikeuden jäsenen virksyyteforum on valtakunnanoikeus, ja se tarkoittaa käytännössä immuniteettia.

       Tuomarin riippumattomuutta rajaavat siis prejudikaatit ja vir­kasyyt­teen vaara eli laki kolmessa muodossa, selvinä sään­nök­si­nä, ennakko­tapauksina ja sellaisina säännöksinä, joiden si­vuuttamisesta tuomari voi joutua henki­lökohtaiseen vastuu­seen.

       Tuomarin riippumattomuus ja erotta­mattomuus oli ennen vuoden 1919 hallitus­muo­toa epäselvä ja epäi­lyttävä saksalainen oppi, jolla näyttäisi olevan selvä yhteys Saksan keisari­kunnan rakentumiseen ja virkamieskä­si­tyksen eriytymiseen. Suomen suuriruhti­naanmaassa se oli keskei­nen poliitti­nen kiistaka­pu­la.

       Sitä perustel­tiin hyvin ponte­vasti johtavien val­tio­sään­töoikeu­den asiantun­ti­joi­den, ku­ten Robert Her­mansonin, R.A. Wre­den, K.J. Ståhlber­gin ja Rafael Erichin suulla, mutta perus­telut eivät vakuu­ta.[197]  Poh­jalla ei lain­säädännöl­li­sesti ole oikeas­taan muuta kuin Kus­taaa III:n yhdis­tys- ja vakuuskir­jas­sa 1787 virka­miehil­le taattu "oi­keus menes­tyk­seen", rätt till väl­färd, ettei ketään mieli­val­taisesti eroteta.[198] Kun Kustaa III:n "pe­rus­tus­lait", myös yhdistys- ja va­kuuskir­ja, olivat to­delli­suu­dessa varsin itseval­taisia, ja hal­litsijan keskeinen oikeus oli mie­hittää virat it­selleen ala­mai­silla henkilöillä, joiden uskol­li­suus kruunua koh­taan oli taat­tu, ajatus korkeasta virka­miehes­tä, joka asettuisi hallitsi­jansa tahtoa vastaan pu­reutu­malla vir­kaansa kiinni, on luonno­ton.

       Sellaisena sitä pidettiinkin niin sanotun laillisuus­taistelun alkuun asti, jolloin pureutumi­nen Ruotsin perustusla­keihin Suo­melle 1809 Por­voon valtiopäivillä enemmän tai vähemmän selkeästi luvattuina lakeina tuli jälleen ajankohtaiseksi. Tuos­sa vaihees­sa oli käynyt selväksi, että poliit­tinen ky­symys lain­säätä­mis­järjestyksestä ja yleis­valtakun­nalli­sista sää­dök­sistä ratkais­tiin prejudikaattitilanteis­sa yleisis­sä tuomiois­tui­missa.

       Silloisen hallitsijan kannalta yksinkertaisempaa kuin muuttaa lakia oli luonnollisesti vaihtaa lainkäyttäjiä. Tähän suomalai­set eivät ottaneet suostuakseen ja seurauk­sena olivat kuuluisat hovioikeus­taistelut joukko­erottamisineen ja -eroamisi­neen.

       Taustalla on selkeästi hahmottuva poliittinen prosessi. Itsevaltaisessa maassa, jossa ei ole parlamentaaris­ta järjestelmää, virkamies on hallitsi­jan luottamus­mies. Jokainen virkamies on sotilas. Venäjän keisarikunnassa virkamiehet ja sotilaat oli rinnastettu toisiinsa jopa arvoiltaan ja oikeuk­sil­taan. Molemmat käyttivät univormua ja molemmille myönnettiin samo­jen ritarikunti­en kunniamerkkejä. Jokin kuvernööri saattoi olla kenraali tai "siviilikenraali".

       Parlamentaarisessa järjestelmässä jokin virkamiesryhmä voi olla autonomi­nen, kuten Englannin ja Yhdysvaltain tuomioistuinlaitos tai yliopiston opettajat monissa maissa, tai vastuus­sa valtiolli­sen vallan lähteelle, kansalle eli käytännössä kansanedus­tuslaitokselle. Lisäksi se hankkii itselleen omia oikeuksia vaihtuvia hallituk­sia vastaan. Tämä prosessi näkyy selkeänä Saksan ohella 1800-luvun Ruotsissa ja Tanskassa ja luulta­vasti näistä maista haettiin analogiatul­kinto­ja Suomen laillisuus­taiste­lulle, jossa tuomarin asema tuli keskeiseksi.

       Vuoden 1926 virkamieslainsäädännön mukaan virassapysymisoikeus kytkeytyi nimittä­miskirjan muotoon. Tasavallan presidentin täyttäessä viran esimerkiksi tuomarille annettiin aina valtakirja, upseereille avoin kirje, poliisivirkoihin toimikirja ja ylimääräi­sille virkamiehille määräyskir­ja. Valtakirjalla nimitetty tuomari voitiin erottaa vain oikeudenkäynnillä ja muu virkamies tietyissä tilanteissa myös kurinpitomenette­lyssä. Avoi­mella kirjeellä nimitetty virkamies voitiin erottaa "yleisen edun niin vaaties­sa".

       Suomen korkeimman hallitusvallan asema oli hyvin outo. Se­naatti toimi kahtena osastona, ja talousosasto oli saapuvilla täysis­tunnoissa myös lainkäyttöasioista päätettä­essä. Oi­keusosasto, nykyisen korkeim­man oikeu­den edeltäjä, puolestaan istui talous­osaston kanssa plenu­missa. Kun "halli­tus" erosi, myös ylin tuo­mioistuin oli nimitettävä uudestaan.

       Suomen senaatti ehti saattaa itsensä huonoon huutoon ennen vuoden 1917 maa­lis­kuun vallanku­mousta. Myöntyvyyspuolue oli lopulta nähnyt myön­tyvyyden rajat ja maata hallitsi maail­manso­dan loppu­vaiheessa Mihail Borovitinovin ns. amiraali­se­naatti. Oi­keusosas­tosta olivat karisseet pois useimmat suurmiehet, kuten J.Ph. Palmén ja välillä karkotettuna ollut R.A. Wrede. Oikeusosaston senaatto­rei­na istui joukko ammatti­tuomareita sekä puoli tusinaa ns. bobri­koffaria, jotka eivät saaneet olojen mullis­tuttua armoa eivät­kä virkaa. Vii­meksi mainittuihin kuuluivat esimerkiksi oi­keas­taan venäläi­nen Eugraf Nyman ja varapu­heen­joh­taja Felix Flo­ren­tin Saarikos­ki.          Monissa tapauksissa amiraa­lisenaatin aikainen oikeuso­sas­ton jäsen kuitenkin kulkeu­tui so­pivien katu­mus­harjoi­tusten jälkeen takaisin tuomarinu­ral­le itsenäi­sessä Suomessa.

       Suomalaisia tuomareita tutkittaessa ja heidän vir­kauraansa sel­viteltä­es­sä ensim­mäi­nen lähtökohta on maan pienuus, lakimieskunnan vähäisyys ja resurssi­en niuk­kuus. Täällä oli hy­vin vähän kou­lutet­tua väkeä.

       Alituomareiden käytännössä hyvin tarpeellisen suomenkielisyyden lisäksi vanha­suo­ma­lai­sen puolueen keisarilliselle esi­vallalle mieleinen politiik­ka aiheutti sen, että suomen­kieliset ja talonpoikais­taustaise­t tuoma­rit asettuivat tuo­miois­tuin­laitok­seen varhain. Kun talonpoikais- tai käsityö­läistaustainen virkamies oli muissa amma­teissa vielä harvinaisuus, heitä esiintyi jo kihlakunnantuomareina sekä suomenkielisellä että ruot­sinkieli­sellä puolella. Vuosisa­danvaih­teen jälkeen heitä alkoi olla todella paljon. Vuo­den 1905 hovioi­keusmellakoiden jälkeen myönty­vyysmie­hiä erotettiin lailla, mutta he palasivat nopeasti takaisin uralle.      A.A. Käpy tuli vanha­suomalaisena Turun hovioi­keuden hovioi­keuden­neu­vokseksi vuonna 1903 32-vuotiaana, kun perustus­lailliset oli­vat eronneet. Hän joutui eroamaan 1906, mutta jo 1909 hän oli senaattori ja 1912-1925 Turun hovioi­keuden pre­sident­ti po­liittisen atten­taatin koh­teeksi joutuneen Valde Hirvi­kannan (von Hel­lens) jälkeen.                     Alfred Agathon Liuksiala oli se­naattorina 1910-1917 ja siir­tyi sen jälkeen metsä­hal­lituk­sen notaariksi eli vähäpätöi­seen hallinto­virkaan, ja sen jälkeen sotaylituomarik­si. Benjamin Annenberg siir­tyi senaattorikautensa päätyttyä Pellervo-seuran sihteeriksi ja sitten Suomen lähetys­seuran pu­heen­joh­tajaksi. Johannes Pesonen jäi viratta. Jo vuonna 1909 hän oli ilmoitta­nut Kuka Kukin On -teokseen itses­tään:"...hakien turhaan kaikkia avoinna olleita kanslistin vir­koja... Erotet­tu­na 25.3.1907 poikkeus­lain nojalla, mutta omasta mielestään vastoin poik­keuslainkin säännöksiä."[199] Klas Robert He­lanen toimi välivai­heen asian­ajajana ja nimitettiin 1919 Piippo­lan tuomi­okunnan tuomarik­si. A.W. Ruusu­vaara joutui tyytymään asian­ajoon vuodes­ta 1917 kuole­maansa vuoteen 1923. Kyösti Fabian Auer toimi asian­ajajana Tampereella ja Jyväsky­läs­sä 1917-1929 ja Samuel Valentin Koski Helsin­gissä 1917-1934. Eugraf Nymanin elinkei­nosta 1917-1934 ei ole mitään tietoa.

       Ensimmäiset talonpoikaislähtöiset kihlakunnantuomarit koko maassa olivat Kiteen Matthias Korhonen, joka nimitettiin virkaansa 1866, Kuopion Jakob Mölsén 1871 ja Ruoveden Axel Matthias Jaatinen 1886 sekä heidän jälkeensä aviottomat lapset Vehmaan Wilhelm Leon Tanner 1901 ja Oulun F.A. Pehkonen 1908. Ruotsinkie­lisissä tuomareissa oli varhainen erikoi­suus, 1848-1869 Kajaanin tuomiokunnan tuomarina toimi­nut Carl Adolf Carls­son, jonka vanhemmat olivat palvelija Anders Carls­son ja parturi Karin Wasberg Oulusta, ja Kokkolan tuomiokunnan tuomari­na 1907-1914 toimi­nut, 1860 syntynyt työmiehen poika Frans Johan Ludvig Pethman, jonka vaimo oli vapaaherratar Johanna Ottilia Rehbinder.[200]                   Senaatin oi­keusosas­ton ja korkeimman oi­keuden jat­ku­vuus, jota on pidetty lainkäyt­töasi­ois­sa selvänä, on itse asi­assa epä­selvä. Jäsenten siirtäminen oikeuso­sastosta ta­lous­osas­toon eli halli­tuksesta korkeim­paan oikeuteen ja takai­sin, oli tavallis­ta.[201]

       Korkein oikeus luotiin ankarana kesänä 1918 ennen halli­tusmuo­don antamista. Niinpä tuomiois­tui­melle vahvistettiin lais­sa huo­mat­tavan laajat tehtävät hallituksen lausunno­nan­tajana ja aloit­teentekijänä. Niitä oikeuk­sia se ei kuitenkaan päässyt käyttä­mään, vaan muuttui hovioi­keuk­sien hovioi­keudeksi, ja eris­täytyi aika nopeasti kai­kesta yh­teiskunnallisesta ja poliitti­sesta toiminnas­ta.

       Sama kansakunta, joka oli käynyt taistelunsa laillisuu­den ja lainkäy­tön merkeis­sä, jätti lainkäytön jokseenkin tuu­liajolle tasavallan perus­tettuaan. Oikeuden­käyntimenette­lyn uu­distus ei edistynyt. Lainsäädän­tö oli verk­kais­ta. Tuomioistuimet tukkiu­tuivat. Oikeusneuvos­ten palkka­ke­hitys katkesi niin että he ottivat tavakseen siirtyä alituoma­reiksi, leveämmän leivän ää­reen.

       Korkeimman oikeuden outo asema johtuu siitä, että tuo­mi­oistui­mesta ai­ottiin toista kuin tuli. Korkeinta oikeutta pe­rus­tetta­essa ku­ningashan­ke oli vauhdissa ja saksalais­suuntaus oli vah­va. Kor­keimmasta oikeu­desta 22.7.1918 annetun lain mukai­nen tuo­mi­ois­tuin on vahvasti sentrali­soidun, "lujan hallitusval­lan" tuo­mi­oistuin.

       Kun Suomi joutuikin parlamentaarisen demokratian tiel­le, sor­tovuosi­en polttavin kysymys lakien perustus­lainmukaisuu­den tut­kimisesta haudat­tiin ja tuomiois­tuimet osoitettiin pysyt­telemään lakien soveltami­sessa ja tulkin­nassa. Tätä tehtä­väänsä ne ovat suo­rit­taneet kuuliaisesti näihin päiviin asti, jolloin ih­misoi­keus­sopimukset ovat palaut­ta­neet normihie­rarkia kysymykset jälleen lain­käyt­töasiain tasalle ja korkein oikeus joutuu pakosta lä­henemään manner­mais­ta, ehkä jopa amerikka­laista mal­lia, ja otta­maan kan­taa tärkei­siin periaatekysymyksiin.

       Kansalaisvapauksia koskevia ratkaisuja, vieläpä sellai­sia sano­ja kuin "sa­nanva­paus", "yhdistymis- ja kokoontumisva­paus" saa haeskella pitkään korkeimman oikeuden ratkaisuis­ta. Painova­paus esiintyy suhteellisen tiheästi, sotien välisenä ai­kana leh­tien lakkauttamisen yhteydessä ja sotien jälkeen kun­nianlouk­kausjutuis­sa.

       Laillinen oikeudenkäynti ja laillinen vangitseminen eivät ole olleet keskeisiä kysymyksiä korkeimman oikeuden toi­minnassa. Vangit­semison­gelma pidettiin tietoisesti auki väljäsisäl­töisen rikos­lain voi­maan­panemi­sesta annetun asetuksen turvin ja vuonna 1930 anne­tulla tasavallan suoje­lulailla, joka teki sodan ajan tur­vasäilöt ja sodanjälkeiset vuosikausia kestäneet tutkin­tavan­keudet mahdol­lisiksi. Valpon vangeilla ei ollut suojaa mielivaltaa vastaan, koska poikkeuslaki salli pitkät pidätysajat ja normaa­lioloissakin vangitseminen oli poliisiasia vuoden 1987 pakkokei­nolakiin asti.               

       Suomalainen ylituomari on tänäkin päivänä kasvoton hen­kilö, jota julki­suus ei tunne, ja joka katsoo kunniakseen pysyä les­tissään. Hidas muutos alkoi korkeim­massa oikeudes­sa presi­dentti Curt Olssonin aikana. Muutok­senha­kujärjestelmä uudistet­tiin. Korkeimman oikeuden toiminta­edellytyk­set kohosivat aivan toisel­le tasolle kuin aikaisemmin. Vuoden 1989 suurten kansainvälisten mullistusten alettua ja ETA-sopimuksen ja EY:n muutettua rollit tuomi­o­istuin­lai­tos ja tuomari­kun­ta ovat jälleen uudes­sa tilan­tees­sa.

 

       3.4 AMMATTI

 

Suomen lakimiesten lukumäärä on kehittynyt näin [202]

      

1879

 677

1958

4008

1898

 992

1965

4475

1909

1169

1970

5471

1924

1730

1982

8973

1939

2323

1988

11329

1949

2878

 

 

 


       Suhteessa maan väkiluvun kehitykseen käyrä on ollut jyrkästi nouse­va, kuten muutkin koulutuskäy­rät.

       Tuomarinviran arvostus on Suomessa ollut suuri. F.E.Sillanpää kertoi Ruotsissa tilapäisestä toiminnastaan lauta­mie­henä Hä­meen­ky­rössä.

 

    Toiset saivat kuulla, kuinka me käsittelimme vanhaa pohjois­maista lainkäyttöä. Minä olen nimittäin lauta­mies minäkin, vaikka en olekaan päässyt herastuomarik­si, joka titteli mi­nua hivelisi paljo­n enemmän, kuin tohtorit ja Nobelit ja muut sem­moiset. Me puhuime van­han Isakssonin kanssa erinäisistä poh­joismaisista lain­kohdista, ja sitten me havaitsimme, että mei­dän tuoma­rivalamme oli ollut täsmäl­leen saman­lainen. Pait­si että olimme siinä luvanneet ola lörpöttelemättä, mitä ran­saakin aikana tietoo­me saamme, niin olimme myös luvan­neet tuo­mita omantun­tomme ja Ruotsin lakien mukaan.[203]

 

    ...minäkin olen tehnyt - tuomarinvalan, pitkän ja jär­kyttä­vän...[204]    

 


Nummisuutareissa Topias ja Esko joutuvat tulkintaeri­mielisyy­teen, jossa isä on oikeassa ja poika väärässä. Holhoojan suostu­mus alaikäisen avio­lapsen avioliiton solmimiseen on yksi­puolinen tahdonilmaus, johon ei tar­vi­ta avioliit­toon menevän allekirjoi­tusta. Kun asian­omainen on alaikäi­nen, hänen allekir­joituk­sensa olisi mitätön, non scriptum.

       Asiakirjan laatimisen jälkeen suutari esittää oikean nor­misuosituksen rikos­kaaren yksityisen asiakirjan vää­rentä­mi­sestä ja sen rankaisemisesta, josta rangaistus rikos­lain 36 luvun 5 ':n mukaan oli enintään neljä vuot­ta kuritushuonet­ta ja kansa­lais­luottamuksen menetys, koska suostumuskirjaa ei ollut pidet­tävä tuon lainkoh­dan tar­koittamana päästökirjaan tai yksi­tyi­sen anta­maan maineto­distukseen verrattavana asiakirjana; mahdollis­ten erit­täin lieventävien asianhaaro­jen vaikutuk­sesta ei ole puhet­ta. Tekstin tarkoitta­mana aikana voimassa olleen rangais­tuskaa­ren 7 luvun 3 ':n mukaan seuraamus oli 40 talarin sakon lisäksi myö­hem­pää kansalaisluot­tamuksen menettämistä vastannut kunniat­tomuus.

 

 

            Topias: Se on vaan tuommoinen vuo­hen-sorkka, mut­ta piirtäköön sen siihen joku toinen.

    Sepeteus: Kunnia pois!

    Topias: Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käs­ki, kuka käski toisen puu­merkkiä väärin käyttä­mään? Se on vaan puu­merkki, esimerkiksi tuommoinen vuo­hen-sorkka, mutta sen mer­k­itys on suu­ri.[205]


 

 

Luottamus lakiin ja luottamus oikeuslaitokseen ovat eri asi­oi­ta. Suoma­lais­ten luottamus­ta oikeuslaitokseen on kuvattu kan­sainvälisesti katsottu­na varsin suurek­si.[206] Luottamus la­kiin on ollut sitäkin suurempi.

       Kuten Blomin tutkimuksesta käy ilmi, tämän asian mit­taaminen on kuitenkin erikoisen vaikeaa, ja Blomiin on yhdyttävä siinä, että luotta­muk­sella lienee jokin optimitaso, jonka ei tarvitse olla tavattoman korkea. Hänen mittaa­mansa 10 prosenttia vastaa­jista, jotka katsoivat tuomiois­tuin­ten toiminnan epäonnis­tuneek­si, ei ole suuri määrä.

       Metodisesti lienee mahdotonta seuloa vastaajien henki­lökoh­tais­ten koke­musten ja mahdol­listen vastoinkäy­misten ja lä­hipii­rin suupuhei­den merki­tystä erilleen mielipiteen muista pe­rus­teista. Lisäksi on oletettavaa, että käsitys rikos­asiain oi­keu­denkäyn­nistä poikkeaa hyvinkin paljon käsityk­sestä sivii­liasiain kulus­ta. Siviiliasioissa taas avioeroa­siat määrää­vät luultavasti mie­likuvia hyvin voimak­kaasti. Jos ne poistettai­siin aineis­tos­ta, jäljelle ei jäisi mitään - koska keskimää­räiskansa­lainen ei jou­du tekemisiin tuomiois­tuimen kanssa juuri muutoin kuin todis­ta­jana ri­kosasiassa, asian­osaisena liikennerikosju­tus­sa tai avioeroasias­sa. Metodi­sesti ollaan umpi­kujassa.

       Tuomioistuinviroissa ja asianajotehtävissä toimivien laki­miesten käsityk­sen mukaan valistu­nutkin suoma­lai­nen on hä­kel­lyttävän tietä­mätön sekä lainsää­dän­nöstä että lain­käytöstä. Jopa rikoslain säännök­set ja periaat­teet ovat tun­te­matto­mia. Sikäli kuin koulutetuil­la henki­löillä on käsityksiä lainkäytös­tä, ne perustuvat ehkä usein  viihteen välittämään kuvaan anglo­saksi­sesta oikeudesta.

       Kokemuksen mukaan elinkei­noelämän palveluksessa kouliintunut maallik­ko ­rat­kai­see kuitenkin siviilioikeudelliset ja kauppaoikeudelliset ongelmat useimmi­ten oikein pelkällä koke­mus­pe­räisellä päättelyllä. Valtio­tie­teelliseen ja kaup­patieteelli­seen koulu­tukseen si­sälty­villä oikeus­tie­teellisillä kursseil­la on mahdol­lisesti työelämässä kertyneen kokemuk­sen ohella hy­vin­kin suuri merkitys.

       Suomalainen tuomari on haluton poikkeamaan perinteisistä kaavoista sekä ratkaisu­jen sisällössä että muodossa. Käytännön työskente­lyssä prejudi­kaattien lisäksi tyyppirat­kai­suilla on suuri merkitys. Niiden hallit­se­minen on arvostettua ammattitaitoa ja ja niiden tarve on selkeim­millään rikosoi­keudellisis­sa ja prosessu­aalisissa ongel­ma­tilan­teissa.

       Kun joku on tuomiolla petoksista, sattuu usein, että tekoja on run­saas­ti. Syytetty on petkutta­nut lii­keyrityksiltä tavaraa luotolla aikomat­takaan maksaa sitä, ja myy­nyt tavaran kohta edelleen polkuhintaan tuntemattomil­le ostajille. Se on petos. Tahalli­suus eli laskujen maks­amat­ta jätämisen tarkoitus olisi osoitettava kunkin teon kohdalta erikseen. Tyyp­pi­rat­kai­su on tuo­mita syytteen mukaan kaikesta kerras­saan.

       Tälle menettelylle on yleensä hyvät, prag­maattiset perusteet. Toisaalta yksi pikku­velka lisää petossar­jassa ei käytännössä vaikuta rangaistuk­seen. Toisaalta asian­omistaja saa näin kätevästi saatavansa tuomioksi rikosjutun yh­teydessä ja häneltä säästyvät lainhaun tai siviiliju­tun vaivat. Silti tuoma­ri menette­lee oudosti, jos petossar­jaan kuuluu pai­kal­liseen kaup­paan tehty muuta­man kymmenen markan velka ongenkou­kuis­ta ja siitäkin tuomitaan.

       Juttujen yhdistäminen ja erottaminen ja vä­liintulot ovat prosessita­loudelli­sia ratkaisu­ja, joita on se­los­tettu alan oppi­kirjoissa niin laajasti, etteivät käytännön lin­jat hevin erotu. Kumulaatiosta ja väliintulosta on pre­ju­dikaatteja, mutta todelli­suu­dessa nämä asiat päätetään alioi­keuksissa ja hovioikeuk­sissa tyyppiratkaisui­na. Tällai­nen tyyp­piratkaisu ei ole lähes­kään aina onnistunut. Oikeuskansleri on ohjeillaan te­roittanut, että rikos­sarjoissa, joissa on mukana monia syytetty­jä, syyttäjän on vaadittava aiheettoman viivytyk­sen välttämisek­si, että juttu ratkais­taan pala palalta. Se on hyvä suositus, mutta siitä voi tulla vakavia vaikeuksia ylemmissä asteissa.

       Eräät aineettomia oikeuksia koskevat lait sallivat vä­liai­k­ais­kiellon, jonka tuomiois­tuin voi antaa jo jutun alkuvai­heessa kieltämällä vastaajaa sakon uhalla jatkamasta riidan koh­teena olevan patentin tai tavaramerkin loukkaamista. Tyyppirat­kaisut ovat kehitty­neet Helsingin raastuvanoikeu­dessa: väliai­kaiskiel­toa ei juurikaan anneta ja jos se poikkeuksellisesti annetaan, vakuudeksi määrätään hyvin suuri pankki­ta­kaus.

       Tyyppiratkaisut ovat käyttökelpoisimmillaan "kirjoitus­kysymyksissä". Tuomari tarvitsee korkeimman oikeuden ratkaisu­jen lisäksi nipun valoko­pi­oita eli "malle­ja" vanhoista jutuista ja mielellään jonkin kaavako­koelman. Aikaisemmin Gaddin ja Alkion kirjat[207] olivat korvaa­mat­tomia käräjillä. Vaikka ne olivat tuomareille tarkoitettuja ko­koon­panokaavoja ja siis kirjoitus­malleja, niistä löytyi välil­li­sesti ratkaisuja myös asiakysy­myksiin. Petäyksen - Selinin kaa­vakokoelma ja Kävyn vastaava teos sisältävät yllättä­vää ­kult­tuu­ri­his­to­riaa. Kirjassa on malli mm. kirjeeksi kuvernöö­rille käräjät istuneen auskul­tantin velvoittami­seksi vankeuden uhalla laatimaan pöytäkir­jat ja sää­detyt luette­lot.

       Tuomareitten kaavakirjat ovat ehkä tulleet tarpeettomiksi valoko­pi­oinnin myötä. Monissa hovioikeuk­sissa ja kor­keimmassa oikeudessa on moniste­tut esittelijän oppaat.

       Työskentelytavat ovat muut­tuneet. Ulkoiset työskentelyedellytyk­set ovat nyt täysin toiset kuin vielä 1970. Esimerkik­si Helsingissä raas­tuvan­oikeus, hovioikeus ja korkein oikeus saivat omat kiin­teis­tönsä. Juttujen valmistelu ja kokoonpano - toinen puoli tuo­marin työstä - on muuttunut kotityöstä virastotyöksi.

       Suullisia käsittelyjä pidetään korkeimmassa oikeudessa muutama vuodessa ja esimerkiksi Helsingin hovioikeudessa muutamia kuukaudessa. Ennen viime vuosi­kymmenellä tehtyjä lainmuutoksia tämä menettely oli korkeimmassa oikeu­dessa tuntematon ja hovioikeuksis­sa sitä harjoitettiin vain hovioikeuden ensimmäi­senä oikeusasteena käsittelemissä asioissa.

       Alioikeuksissa auskultanttijärjestelmä ja kihlakunnantuomarin oikeus sportte­leihin vaikuttivat toimintatapoihin määräävästi. Yleensä työt pyrit­tiin tekemään vuokrahuoneis­toissa mahdollisimman pienellä henkilökun­nalla ja kaikkia kuluja säästäen. Raastuvanoi­keuksissa suuria juttuko­konai­suuksia urakoitiin niin ikään sportteleiden turvin. Nuoriso- ja huumeosas­tojen vt. oikeusneuvosmiehen tehtävät olivat tuottoisuutensa vuoksi hyvin haluttuja ja juuri siksi niin monet korkeimman oikeuden jäsenet ja hovioi­keudenneu­vok­set ovat toimineet niissä.

       Hovioikeuden työskentelytavat muistuttivat korkeimman oikeuden järjestel­mää. Esittelijät valmistelivat jutut ja jäsenet lukivat asiakirjat ja tarkastivat konsep­tit kotona, koska virkahuoneita ei ollut. Virat olivat siis hyvinkin urakkaluon­tei­sia. Hovioikeuksissa ja korkeim­massa oikeudessa ei ole vieläkään virka-aikaa, joten urakkatyö on edelleen mahdollista, hovioi­keudessa enemmän kuin korkeim­massa oikeudessa, jossa pisteytys- eli pensumjärjestel­mästä luovuttiin 1991. Myös muutamassa hovioikeudes­sa saapuneet jutut jaetaan kokonaismäärin jaostoille, jotka vastaavat niiden käsittelystä.

       Hovioikeudet omaksuivat korkeimman oikeuden esittelykäytännön 1970-luvulla. Siihen asti tapana oli ollut, että joku jäsenistä esitteli vetoa­siat eli klassiset siviilijutut. Esittely­muistiot alkoivat laajentua seikkaperäi­semmiksi samaan aikaan. Asiakirjojen ääneen lukemisesta istunnossa oli alettu luopua jo hiukan aikaisem­min. Vanha, ennen sotia hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa vuoteen 1931 vallinnut järjestelmä edellytti, että kaikki asiakirjat käytiin läpi istunnossa ja asia ratkaistiin tämän "esittelyn" nojalla. Asiakirjojen kierrättäminen jäsenillä oli tarpeen vain varmis­tuksena.

       Kenties ajatte­lutot­tumuk­set­kin ovat muuttu­neet, vaikka sellainen yleensä vie aikan­sa. Mah­dollisesti myös mentali­teetis­sa on tapah­tunut muu­toksia. Asian­osaisille äyskivä vanhan kansan virka­nyrkki, jol­laisista alioi­keuksissa ei ollut puutetta 1960-luvulla, on kuol­lut lähes suku­puut­toon.

       Korkein oikeus koki rajun muutosten sarjan valituslupa­järjes­telmään siirryttä­essä[208]. Näiden muutosten kärjessä eivät ol­leet oikeuslaitoskeskus­telussa kriitikkoina esiintyneet Olavi Heino­nen ja Per Lindholm, vaan pre­sidentti Curt Olsson, Paa­vo Salervo ja Johannes Leivonen ja Martti Miet­tinen.[209]

       Korkeimman oikeuden työskentelytapojen jälleen muut­tuessa 1990-luvun alussa uudistuksia toteuttamassa on Paavo Salervo.

       Sikäli kuin 1970-luvun keskustelun oli määrä paljastaa tuoma­reiden poliittinen sidonnaisuus ja demokratisoida oikeus­laitos, hanke ei johtanut tulok­seen. Nyt on havaittavissa, että tuokin keskustelu oli osa kansainvä­listä mielipi­deilmaston myrskyä.[210]

       Väittely tuomareiden poliittisten mielipiteiden ja yhteiskunnallisen taustan merkityk­sestä ratkaisutoiminnalle kaatuu muutamaan yksinker­tai­seen argument­tiin. Ensinnäkin vain osa oikeudenkäynneistä on redusoi­ta­vissa poliitti­selle tai sosiaaliselle akselille. Perintörii­doissa, kiinteistöasi­ois­sa ja sopimusoikeu­dellisissa asioissa riidellään hyvin usein yhteiskunta­luo­kan sisällä. Taparikolliset, jotka työllistävät alioikeuksia ja hovioi­keuksia suuresti, ovat kovaosaisia, joiden edus­tusta on hiukan vaikea kuvitella käytän­nössä tuomioistuimiin; pikemmin­kin tarvittaisiin lisää perinteistä patriarkallista myötä­tuntoa. Kolmanneksi tuomarikun­nan sosiaalinen profiili ei enää poikkea vasem­mistopuo­lueiden kansanedustaji­en ja puolu­eiden toimihenkilöiden sosiaalisesta profiilis­ta. Neljänneksi oikeustapaus­ten analysointi ei tuo esiin poliittis-yhteiskunnallisen taustan ja ratkaisujen yhdensuuntaisuutta. Viidenneksi keskustelu liikkuu käytän­nön kannalta niin korkealla abstraktiotasolla, että käytännön merkitystä on vaikea käsittää. Kuuden­neksi on kysyttävä, ovatko väitteet koskeneet pohjimmal­taan lakien sisältöä, tuomioiden lopputulosta vai oikeudenkäyn­timenettelyä. Usein tuomioistuinlaitosta arvostele­va kannanotto tarkoittaa, että arvosteli­ja olisi itse tullut toiseen lopputu­lokseen kuin tuomarit ja on pahoillaan siitä. Tuomarille puolestaan lopputuloksen arvaamatto­muus on keskeistä ammat­titieto­a. Korkeimman oikeuden vuosikirjoissa on joka vuosi noin sata ratkaisua, joissa kaikki kolme oíkeusastetta ovat tulleet pääasiassa olennai­sesti eri tulokseen, ja muutamissa kymmenissä näistä on äänestetty.

 

 

 

 


                      3.5 AMMATTITUOMARIT

 

Tuomareiden tehtäväkenttä on muotoutunut historian myötä. Keskiajalla kihlakun­nankäräjät oli ainoa paikallishallinon yksikkö. Käräjillä käsiteltiin oikeusjuttujen lisäksi muun muassa verotusta koskevia asioita. Tässä on haluttu anakronistisesti nähdä paikallisautonomiaa.[211]

       Keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa alituomarin viroissa toimi mahtimiehiä, mutta lainkäyttö saattoi olla sijaisina toimivien "lainlukijoi­den" käsissä.[212] Tuomari­luetteloissa esiintyy sukunimiä Kurki, Horn, Sparre, Posse, Oxenstierna, Gyllens­tolpe, Stålhandske. Vaasan hovioikeu­den perustamisen yhteydessä 1776 tuomio­kuntien jako vahvistettiin uudel­leen. Tuomarit olivat edelleen poikkeuksitta säätyläissukuisia, usein aatelisia, joskus yhteiskunnan johtavaa kerrostumaa: Rotkirch, von Kot­hen, von Knorring, Adlercreutz, Wrede, Aminoff, Langenskiöld, von Fieandt, Arppe, Krogius. Tuomariluetteloissa esiintyy Ruotsin vallan ajan lopussa ja autonomian ajan alussa erittäin runsaasti sukunimi­ä, jotka tulivat vuosi­kymme­niä myöhemmin ­hy­vin­kin tunnetuiksi: Granfelt, Groten­felt, Svinhuf­vud, Cygnaeus, Gum­me­rus, Fors­man, Meche­lin, Cajander, Tudéer, Porthan, Brander, Ingman, Hjelt, Wallenius, Procopé.

       Säätyläisperheiden ulkopuolelta alkaa tulla sekä suomenkielisiä että ruotsinkielisi­ä ­tuo­ma­rei­ta 1880-luvulla. Sitä ennen, 1863 maalaiskuntien hallinnos­ta annetulla asetuk­sella on luotu kunnallishallinnon puitteet, ja pitäjänkokoukset ovat siirtyneet monissa tapauksissa papiston vastuulle. Hallinto ja lainkäyttö ovat lähteneet eriytymään toisis­taan.

       Tämä eriytyminen oli sattumanvarainen prosessi, ellei kiinnitetä liian suurta huomiota räikeisiin rikosasioihin tai klassisimpiin siviiliriitoihin. Vuoden 1734 lain eri kaaret sisäälsivät hyvin runsaasti määräyksiä asiois­ta, jotka ovat myöhem­min siirtyneet hallintoon. Rakennuskaari sisälsi paljon myöhempää elinkeino-oikeutta ja jahti- ja siltavoudeille osoitettuja tehtäviä aina sudenajon järjestämises­tä tielaitokseen.

       Myös tuomioistuinten ja kuvernöörien toimivallan jako johtui laajasti tarkoituksen­mukaisuussyistä ja sattumasta. Vanhoissa kaupungeissa työnja­ko oli toinen kuin maalla, koska raastuvanoikeudelle ja maistraatille kuului runsaasti hallintotehtäviä.

       Vuosisadan lopulla työnjako oli alkanut vakiintua. Jotkut asiaryhmät jäivät yleisille tuomioistuimille kuin sattumalta vielä senkin jälkeen kun hallintolinjalle oli 1918 perustettu oma ylin tuomioistuin, korkein hallin­to-oikeus. Senaatin oikeuso­saston tehtäväpiiriä on selostettu edellä.[213]

       Maanjaot jäivät pysyvästi korkeimmalle oikeudelle. Isoja­ko oli aloitet­tu Ruotsin vallan aikana ja suoritet­tiin Suo­messa loppuun 1950-luvulla, tasavallan rinta­mail­la käytännössä jo 1900-luvun alussa. Jakolaitos punnitsi ja rat­kai­si yh­teiskun­nan raken­tee­seen keskei­ses­ti kuuluvia asioita kuten kas­keamisoikeus eli luvan ottaa käyttöön omista­jatto­mia tai teo­reetti­sesti kruu­nulle kuuluvia maita, yhteisalu­eet ja vesialu­eet, ylei­set tiet, tienpi­tovelvollisuu­den.[214]                  Tuomioistuinlaitoksen kannalta mielenkiintoisesti maan­jako- ja toimi­tusasiat ratkais­taan väliasteena maa­oikeudessa, josta asiat tulevat korkeim­paan oikeu­teen.

       Yleiset tuomioistuimet eivät ole kes­kushallinnon kannalta ensiarvoisen tär­keitä.  Maan­jako ja sen määräämä talojärjestel­mä, joka oli pitkään kaiken ve­rotta­misen ja sotaväenoton sekä tie­laitok­sen ylläpitä­misen edelly­tys, taas on valtion­hallin­non kes­keis­kysymys. Suo­messa molemmat linjat johtavat korkeim­paan oi­keu­teen, joka joutuu toisin kuin hovioikeu­det ratkaisemaan lisäksi vesioi­keusasioi­ta ja vakuutusasioita.

       Periaatteessa on outoa, että usein hy­vin tekni­set maa- ja vesi­oi­keusasi­at tulevat nimenomaan korkeimman oikeu­den eivät­kä kor­keimman hallin­to-oikeu­den ratkais­tavik­si. Perus­syy tä­hän ka­na­vointiin on vuoden 1734 la­ki ja hallin­to­tuomi­ois­tuinpe­rinteen jääminen koko autono­mian ajaksi lää­ninhalli­tus­ten va­raan. Korkeim­malla hallinto-oikeudella ei oi­ke­astaan ol­lut edeltäjää, koska kamarioikeu­den toimipiiri oli hyvin suppea. Hallinto­riita-asian käsite on myö­häi­nen ja asiat, jotka nykyisin kä­sitellään hallin­tovali­tuksi­na, olivat itsenäisyyden ajan alkuun saakka alamai­sia ano­muk­sia asian­omai­sil­le toi­mi­tuskun­nille tai kes­kushallituk­sil­le. Kahden asian­osaisen periaate ei ehkä ole vieläkään täysin toteutunut lääninoi­keuksia ja kor­keinta hallinto-oikeudtta työllistävissä veroasioissa, eikä ole aivan selvää, onko se kokonaistaloudellisesti viisas tavoite.

 

                             Suomen ammattituomarikunta syntyy 1800-luvun puolivä­lissä.[215] Sii­hen asti elinikäi­nenkin tuomarin­vir­ka oli hal­lin­to­tehtävä, johon syn­nyttiin ja josta voitiin siirtyä toi­seen hal­lintotehtä­vään.

         Viipurin hovioikeuden presidentti C. G.  Manner­heim (1797-1854) oli toiminut Pietarissa Suomen asiain kanslias­sa ja maaher­rana. Presidentti Otto Reinhold af Schultén (1798-1884) oli toiminut Suomen asiain komi­teassa ja Suomen valtiosih­teerin­vi­rastossa ja presi­dentti­kautensa jälkeen senaattorina ja oi­keusosaston vara­puheenjohtajana.  Presidentti H.V.W. Furuhjelm (1810-1872), joka oli suoritta­nut tutkin­tonsa Ruotsis­sa, toimi prokuraattorina ja kirkol­lisasiain­toimi­tus­kun­nan päällik­könä. Presidentti Claes Gabriel Norden­heim (1805-1875) oli toiminut valtiosihtee­rinviraston valtio­neuvoksen arvonimen omaavana toi­mitussih­teerinä ja senaatin oi­keusosaston jäsenenä sekä tie ja vesi­kul­kulaitos­ten johto­kunnan jäsenenä. Presi­dentti Frans Emil Lönnblad (1815-1883), eräs aikansa etevimpiä laki­miehiä, oli puhdas ammatti­tuomari ja tuli hovioi­keuden presidentiksi senaa­tista. Presidentti Paul Emil Fors­man (1823-1887) oli oman talon miehiä, sitten senaattori ja oli toi­minut Suomen Talousseuran johtokun­nan jäsene­nä. Presidentti Ernesti Emil Forsman (1843-1922) oli osal­listunut keskei­sesti valtio­päivätyö­hön; hän oli Y.S. Yr­jö-Koskisen ja Jaakko Forsmanin veli. Pre­sidentti Fer­dinand Alexander Kumlin (1845-1910) oli vanhasuoma­lai­sen puolu­een johtavia val­tiopäivämie­hiä ja Turun hovi­oikeu­den vuonna 1905 erotet­tuja. Presidentti Anton Karl Otto Malin (1863-1932) oli taustal­taan kihlakunnan­tuomari ja hovioikeu­denneuvos ja erosi suurla­kon aika­na 1905 senaat­torinteh­täväs­tään, toimi asian­ajaja­na Rau­malla ja sai uudel­leen nimityksen senaatin oikeuso­sas­toon 1910 ja presi­dentiksi 1911. Hän sai eron 1917, toimi asianaja­ja­na Raumalla ja Hämeen­lin­nassa 1917-1920 ja ylimää­räisenä esitte­li­jänä Hämeen läänin läänin­kans­liassa 1920-1930. Presidentti Egid William Elfven­gren (1860-1929) oli Krestyn miehiä - Pieta­rin piirioikeu­den päätök­sellä yhdenvertai­suuslain sovel­tamista kos­kevan asian vuoksi vangitun hovioikeu­den jaoston jäsen. Li­säksi hänen vaimonsa oli omaa sukuaan Thesleff, Viipurin pitäjän suuria ­maa­nomi­stajia. Pre­si­dent­ti Johan Fredrik Selin (1878-1949) oli hänkin Kres­tyn mie­hiä ja hoiti Viipu­rissa luotta­mustoimia valtuuston jäse­nestä puisto­lauta­kunnan puheenjoh­tajaan, unohta­matta lukui­sia luotta­mus­toimia muse­oissa, pan­keissa ja koulutoi­men alalla. Pre­sident­ti Johannes Eliel Wilsk­man (1866-1952) oli kihla­kunnan­tuoma­rei­den keskei­nen luottamus­mies, kes­keinen suojeluskunta­mies ja kan­sanedus­taja 1907-1913. Presi­dentti Wäinö Robert Kannel (1878-1949) oli toiminut sihteerinä 1917-1920 eduskunnan valiokunnis­sa ja komi­teoissa, jotka valmis­te­livat vuokra-alueiden lunastus­ta koskevan lainsää­dännön eli toteuttivat torppari­va­pau­tuksen.[216]

                             Aivan samanlainen kaari muodostuu Vaasan hovioikeuden presi­den­teis­tä[217]: kustaviaaniset suurmie­het Arvid Friedrich Kurck 1776-1781, Carl Bonde[218] 1781-1788, Carl Johan Gyllen­borg 1789-1791 ja Johan Gus­taf von Carl­son[219] 1792-1794. Hei­dän jäl­keensä Jöran Wilhelm Lo­de, jonka asema perustui Kustaa IV Aadolfin hol­hoojahallin­non mie­lisuosi­oon,[220] ja veljensä avulla viran saa­nut Axel Christi­an Reuter­holm[221]. Erik Johan Bergen­heim vält­­­­­­ti poliittisen onnet­tomuu­den oleskele­mal­la Ruotsissa Suo­men so­dan ajan ja oli presi­dentti­nä 1811-1816. Carl Fredrik Rotkirch otti osaa Porvoon val­tio­päiviin ja oli ensimmäi­sen hal­lituskon­seljin jäsen. Carl Adam Adlerst­jerna tuli Vaasan hovioi­keuden presi­den­tiksi senaatto­rin virasta samoin kuin  Ernst Fredrik Brander, Johan William Fors­man ja Selim Ekbom. Senaat­to­rina toi­miminen Nikolai I:n oloissa käynee täy­destä näytöstä sikäli kuin on ky­symys hallitsi­jan luottamuk­sesta. 

                             Vaasan hovi­oikeuden pre­si­denttien uu­den sarjan aloittaa profes­sori Robert August Mont­go­me­ry, joka oli senaatto­rina ennen pre­sident­tikaut­taan Vaa­sassa ja uudel­leen sen jäl­keen.

                             Montgome­ry oli J.Ph. Palménin ohella Suomen tuomiois­tuin­laitok­sen en­sim­mäinen korkeim­man luokan tiede­mies. Hänen oikeus­tie­teelliset kir­joituksensa eivät ole vie­läkään vailla kaikkea mie­len­kiintoa. Hän oli nousevan lailli­suustais­telun johto­miehiä ja erosi senaattorin­vi­rastaan vasta­lau­seeksi Tagantse­vin komite­an puuttumi­selle Suomen rikos­lakieh­dotuk­seen. Lähes samaan ai­kaan toimivat se­naattorei­na juristitie­demiehet R.A. Wre­de ja J.Ph. Palmén sekä hiu­kan myö­hemmin Julian Ser­lachius.

                             Hovioikeuden presidentit Gustaf Wilhelm Råbergh ja Jo­han Char­les Emil af Frosterus olivat entisiä virkamies-se­naatto­rei­ta, mutta Nils Isak Fellman (1841-1901) oli puolestaan jäl­leen yh­teiskun­nallinen toimihen­kilö ja luottamusmies ja tuomi­oistuin­laitokses­sa harvi­nainen intellek­tuelli, joka liikkui pä­tevästi ja asian­tunte­vasti erittäin laajalla alueella.[222]

                             Henrik Gustaf Borenius (1840-1909) oli poikkeuksellinen henkilö, ni­mit­täin taitava säveltä­jä. Hän oli toiminut senaattorina 1892-1902. Hovioi­keu­den pre­si­denttinä 1902-1909 hän onnistui suojele­maan hovioi­keu­den pahim­mil­ta poliitti­silta myrs­kyiltä ja ansioitui siten suuresti. Kun suoma­lai­set olivat ryh­tyneet tais­tele­maan esival­taansa vastaan tuomioistui­missa ja tuo­mioistui­milla, on ai­van järkevää otaksua, että venä­läi­set puolestaan täh­täsivät suomalaisten tuomioistuin­ten toimin­nan halvaan­nutta­miseen ja onnistu­vat­kin siinä ajoittain Turussa ja Viipu­rissa. Jos Vaasan hovioikeus olisi joutunut mukaan samaan sekaannuk­seen,  venä­läi­sillä olisi ollut aihe määrätä Pietarin piirioi­keus toimivaltai­seksi Suomen suuriruh­tinaan­maan lainkäyt­tö­asiois­sa.

                             Frans Viktor Erikssonin toimittua oman hovioikeuden piiristä kohon­neena presi­denttinä  1910-1915 virka oli auki, kunnes siihen astui jälleen suur­mies, Karl Gustaf Söder­holm (1918-1923), joka oli poliitik­ko ja kansanedus­tajana lähes jatkuvasti lakivali­okun­nan ja pe­rustuslakiva­liokunnan puheenjoh­ta­ja, kagaalin tukija, lain­val­miste­lu­kunnan vanhempi jäsen, Vaasan senaatin juristi, val­tiori­kosoi­keuksien tekninen to­teuttaja, hallitusmuo­to­taistelun kes­keinen nimi, ruotsin kielen perustus­lail­li­sen aseman suunnit­te­lija ja toteuttaja ja oikeus­mi­nis­teri 1918 ja 1920. Hän on ehkä suurmies­tuoma­reista vähiten tunnettu. Ernst Estlan­der ei liene liioi­tellut kovinkaan pahasti kirjoittaes­saan:

 

    Hans ställning i den nya folkrepresentationen var, kan man väl säga, unik. Ehu­ru han var strängt konsti­tu­tionell och svenskt­sin­nad, förs­kaffade honom hans sak­lighet, samvets­grannhet och kunskapsri­ke­dom, ej mindre än hans hovsam­ma uppträ­dande och hu­manitet ett icke ring an­seende och infly­tande inom alla  borger­liga par­tier, ja, även inom vänstern.[223]

 


       Suomalaisen tuomarin historia yhtyy Suomen itsenäisyy­den alka­essa korkeim­man oikeuden historiaan: suurmiehestä virka­miehek­si ja toisen maailman­sodan aikana ja sen jälkeen takaisin näyttä­mölle kansakunnan kulisseista.

       Tällä hetkellä oikeusneuvos, hovioikeudenneuvos ja kih­lakunnan­tuomari ovat kaikki saman vaikean ratkaisun edessä: ha­joita vai hallitse?

         Vuonna 1991 tuomioistuinlaitoksen viroissa eli alioikeuksissa, hovioi­keuk­sissa, korkeim­massa oikeudessa, maaoikeuksissa, ve­sioikeu­ksissa ja vesiylioi­keudessa, markkinatuo­mioistuimessa, vakuutus­oikeudessa, liike­vaihtove­ro-oikeudessa ja työtuomi­ois­tuimessa toimi 852 tuomaria ja 725 no­taaria, sihtee­riä ja esittelijää eli 1.604 laki­mies­tä.[224] Näistä lääninoi­keuksissa toimii 111 henkilöä ja kor­keimmassa hallinto-oikeu­des­sa 29.

                             Raastuvanoikeuksissa on tuomareita 265, joista määräai­kaisia kaksi, kihlakunnan­oi­keuksissa on 208 käräjätuomaria ja kihlakun­nan­tuomaria ja hovioikeuksis­sa 164 hovioikeuden­neuvosta ja 212 esitteli­jää. Korkeimman oikeuden jäsenten lukumäärä on 23 ja esittelijänvir­kojen määrä 35.

                             Kansliahenkilökuntaa tuomioistuimissa on yhteensä 1.424 hen­keä, joista yleisten tuomiois­tuinten toimissa 1.139.

                             Raastuvanoikeuksista Helsinki on suurin, 91 oikeusneu­vosmies­tä. Turussa heitä on 27 ja Tampereel­la 25. Lahdessa on 17 oi­keusneuvosmiestä ja Porissa 13. Muiden raastu­vanoi­keuksien tuo­marien lukumäärä jää alle kymme­nen.

                             Normaalitapauksessa kihlakunnanoikeudessa on käräjä­tuomareita ja kihlakunnan­tuo­mari. Käräjähar­joittelua suorittavat auskultantit istuvat osan jutuista. Kihlakunnanoi­keuksista suu­rimpia ovat Espoo ja Vantaa, 9 tuoma­ria kummassakin. Viisi tuo­maria on Oulu­joella ja Tuu­sulassa ja neljä Ikaalisissa, Piik­kiössä, Pirkka­lassa, Toijalas­sa, Iisalmella, Hyvinkääl­lä, Loh­jalla, Raasepo­rin­ tuomiokunnassa, Hollolassa, Rova­niemel­lä, Tor­niossa ja Imat­ral­la.

                             Helsingin hovioikeudessa on 45 vakinaista ja 7 ylimää­räistä hovioi­keuden­neuvosta, Turun hovioikeu­dessa 33 vakinaista, Vaa­sassa 21 + 2, Itä-Suomessa 21 + 4, Kouvolassa 17 ja Ro­vaniemellä 13 + 1. Hovioikeu­denneu­voksia on siis kaikkiaan 150 + 14 eli 164. Ylimääräi­nen hovioikeu­denneuvos nauttii vakinaisen jäsenen palkka­etuja ja erotta­mattomuutta sen kauden, jonka hänen määräyksensä kestää.[225]

                             Kihlakunnanoikeuden virkojen määrän kasvu ei ole suo­raan il­maistavissa, koska siirtyminen kokonaispalk­kaukseen sportteli­tuomi­okun­nista, joissa tuomarilla oli oikeus kantaa itselleen asiakirjojen lunastus, tapahtui asteit­tain.[226] Vuon­na 1980 kih­la­kunnan­tuomareita ja käräjätuoma­reita oli 156, ja siitä lu­ku­määrä on noussut vuosittain näin:

 

1980

156

1986

201

1981

164

1987

201

1982

177

1988

203

1983

182

1989

205

1984

199

1990

207

1985

201

1991

208

 

 

                             Raastuvanoikeuksien virkojen määrä ei ole noussut ni­meksi­kään. Vuonna 1980 oikeusneu­vosmiehiä oli 269, joista 24 sivutoi­mista ja vuonna 1991 265 joista 16 sivutoimista. Hovioi­keuksissa vir­kojen luku­määrä on pysynyt kymmenvuotiskauden jok­seenkin pai­koillaan. Korkeim­massa oikeudessa virkojen määrä on laskenut, kun ylimääräinen IV jaosto lakkau­tettiin 1984. Suurim­millaan korkeimmassa oikeudessa oli 1982 32 jäsentä, joista 9 ylimää­räis­tä, ja 43 esittelijää. Korkein hallinto-oikeus, joka oli ennen korkeinta oikeutta pienempi (1980 30 + 35), on ajanut ohi. Vuon­na 1991 korkeimmassa hallinto-oikeudessa on 29 jäsentä ja 44 esittelijää eli 73 juristia korkeim­man oikeuden  58:an verrattu­na.

                             Yleisissä tuomioistuimissa toimi 660 lakimiestä ja 483 esit­te­lijään verrattavaa eli 1.143 juristia. Lakimies­kunnasta on siis jokseenkin tark­kaan 10 % yleisten tuomiois­tuinten eli raas­tuvan- ja kihlakunnan­oikeuksi­en, hovioikeuksi­en ja korkeimman oikeuden viroissa.

                             Tämän hetken tilanne on siis kihlakunnanoikeudet 208 ja raastuvanoi­keu­det 265 = 473, hovioikeudet 164 ja korkein oikeus 58. Lukumääriä arvioidessa on muistettava, että auskultantit hoitavat hyvin suuren määrän erilaisia tehtäviä kihlakunnanoikeuksissa ja raastuvanoikeuksissa.

                             Vuonna 1970 korkeimmassa oikeudessa oli 23 jäsentä ja 25 esittelijää, yhteensä 48. Turun hovioikeudessa oli jäseniä 21, Helsingin 29, Vaasan 15 ja Itä-Suomen 17, yhteensä 82. Kihlakunnantuoma­reita oli 73.

                             Vuonna 1940 korkeimmassa oikeudessa oli 40 lakimiestä. Turun hovioi­keudessa oli 29, Vaasan hovioikeu­dessa 13 ja Viipurin hovioikeu­dessa 21, yhteensä 63. Kihlakunnan­tuo­mareita oli - täyttämättä olevat virat huomioon ottaen 72.

                             Vuonna 1930 korkeimmassa oikeudessa oli 13 oikeusneuvosta ja 12 apujäsentä ja 20 esittelijää, yhteensä 45.[227] Turun hovioikeudessa oli 30 jäsentä, Vaasan 13 ja Viipurin 21, yhteensä 64. Kihlakunnan­tuomareita oli 65.

                             Vakiintuneiden olojen palattua vuonna 1922 korkeimmassa oikeudessa oli 13 jäsentä ja 21 esittelijää, yhteensä 34. Turun hovioikeudessa oli 35 jäsentä, Vaasan hovioikeu­des­sa 15 ja Viipurin hovioikeudessa 30, yhteen­sä 80. Kihlakunnantuomareita oli 62.

                             Vuonna 1894 senaatin oikeusosastossa oli ollut 21 jäsentä ja 14 esittelijää, yhteensä 35. Turun hovioikeu­den jäsenmäärä oli 20, Vaasan 10 ja Viipurin 19, yhteensä 49. Kihlakunnan­tuomareiden lukumäärä oli 62.

                             Jotta työmääristä ja henkilöresursseista saisi täsmällisen kuvan, raastu­van­oikeudet olisi liitettävä luetteloon, ja se puolestaan on teknisesti suhteellisen vaikeaa pysyvien viransijai­suuksien ja jatkuvasti vaihtelevien ylimääräisten virkojen vuoksi. Karkeana yhteenvetona syntyy kuitenkin kaksi havaintoa. Kun lakimiesten määrä on tällä vuosisa­dalla kymmenker­taistunut, tuomareiden määrä on vain kaksinkertaistu­nut, ottaen huomioon kihlakunnanoi­keuksien ja raastuvanoikeuksien auskultantit.

                             Korkeimman oikeuden lakimiesten lukumäärä on ollut koko vuosisa­dan hyvin pieni, ylimääräiset virkamiehet huomioon ottaen 35-50. Hovioi­keuksissa on tapahtunut vuoden 1970 jälkeen räjähdys Hovioikeuden­neu­voston määrä on kaksinker­taistunut. Tuon vuoden jälkeen on perustettu Kouvolan ja Rovaniemen hovioikeu­det. Osittain hovioi­keuksien laajenta­mi­nen on sallinut korkeimman oikeuden pitämisen pienenä. Nyt 1990-luvun alussa tulevaisuus on aivan ennustamaton suuren taloudelli­sen kriisinkin vuoksi. Sangen yleinen arvelu kuitenkin on, että korkein oikeus tulisi supistumaan lähivuosina merkittävästikin. On pidetty jopa mahdolli­se­na, että ylin tuomi­oistuin toimisi tulevaisuu­dessa yhtenä jaostona.


 

 

       3.6 TUOMARIN URAKIERTO

 

Tuomarin urakierrosta ei tiettävästi ole olemassa tutkimusta eikä selvi­tys­tä, kun sitä vastoin lakimiesharjoittelua on selvi­tetty laajasti. Harjoit­telu tähtää tuomarinvirkaan tarvittavan kelpoi­suuden eli muodollisen pätevyy­den hankkimi­seen.[228]

       Tuomareiden rekrytoinnista keskustellaan ja kir­joitel­laan lä­hin­nä päivän­kohtaisia artikkeleita. Keskustelua on herät­tänyt kansainvälisestikin alan naisistu­mi­nen. Kihlakunnantuoma­reiksi nimitettyihin naisiin on kiinnitetty huomiota ja heistä on julkaistu artikke­leita. Hovioi­keu­den viskaalien kehno palkkaus on ollut usein esillä. Niin kauan kuin tuomari­nuralle lähtemisen ensim­mäinen askelma on taloudelli­sesti sietämättö­män korkea, ural­le valikoitu­minen on hallitsema­tonta.

       Asian ydintä ei ole usein raaskittu ilmaista painetussa teks­tissä. Niin kauan kuin kohtuullisille palkoille pääseminen kes­tää kohtuuttoman kauan, alalle hakeutuu määrätie­toisten, tumarintehtävän kutsumukseksi katsovien henkilöiden lisäksi sellaista väkeä, joka ei kestäisi kilpailua. Tuomarinuran erikoisuus, etenkin senioriteettiperiaate, takaa jokseenkin varman etenemi­sen ilman sellaista kilpailua ja kouriintuntuvia pätevyyden osoituksia, jotka kuuluvat olennai­ses­ti liikejuridiikkaan, asianajoon ja akatee­mi­seen maail­maan. Lisäksi alioikeudet ja eräät hovioikeudet eivät ole henkilöstöä valitessaan samalla viivalla Etelä-Suomen tuomioistuinten kanssa. Pelkäs­tään perhesyyt tekevät hakeutumisen "maakuntaan" monel­le hyvin epä­miellyttä­väksi. Niinpä käräjä- ja kihla­kunnantuomarin viroissa virta käy pohjoisesta etelään ja hovioi­keuksissa hakeutu­minen alemman palkkaus­luokan hovioikeudenneuvoksen virasta vieraaseen hovioikeu­teen ylemmän palkkausluokan hovioikeuden­neuvokseksi on harvinaista.

       Käräjätuomarin virat, jotka perustettiin kihlakunnanoi­keuk­siin alioi­keusuu­distuksen myötä asteittain 1970-luvun alussa,[229]­­ ava­si­vat kolman­nen vaihtoehtoiset reitin.

       Käräjien istuminen ja varatuomarin tittelin hankkiminen on siis vain ensi askel uralle. Suomessa on edelleen tapana, että tuo titteli ja kelpoi­suus tuomarinvir­koihin hankitaan sii­näkin tapauksessa, ettei näköpiirissä ole tehtävää tuomiois­tui­messa eikä asianajajana. Asianajajajien ammatti­kunnan keskuu­des­sa va­ratuomarin titteliä pidettiin vielä kymmenen vuottasitten it­ses­tään selvänä kouluttautumisvaiheena, vaikka virallisen, julkisoikeudelli­sen Suomen asian­aja­jalii­ton jäseneksi pääsemi­nen ei edellytä sitä.[230] Sitä vas­toin ylei­­­­­­­­­­­sen oikeu­sa­vus­tajan kelpoi­suusehtoihin kuuluu joko riittävä ko­kemus asianaja­jana tai kokemus tuomarin tehtävi­en hoitamisesta eli vara­tuomarin titteli.[231]

       Normaali tie tuomarin uralle on perinteisesti ollut ilmoittautuminen hovi­oikeu­teen ylimää­räi­seksi virkamieheksi ja eteneminen siitä vis­kaalik­si ja aikanaan apujäsenen tehtävien kautta hovioikeu­den­neuvokseksi. Toi­meentulo on hankittu toimi­malla asianajo­toimiston apulaisena tai raastu­van­oikeudessa oikeusneuvosmiehenä, ja perintei­ses­ti tuo napanuo­ra on kat­kaistu vasta kun asianomainen on nimitetty hovioikeu­denneu­vok­seksi. ­Toi­nen tie kul­kee raas­tu­van­oi­keuk­si­en kaut­ta. Va­ra­tuomari voi saada tila­päisiä mää­räyk­siä ja vi­ran­si­jai­suuksia ja toimia tuomarin tehtävissä odot­taessaan sitä päi­vää, jolloin hänet nimi­tetään oikeus­neuvos­mie­heksi.

       Kolmas, teoreettinen tie vie kihlakunnanoikeuksien kautta. Laki­mies voisi käräjän­sä istuttu­aan jäädä käräjätuoma­rin viransijaiseksi ja saada aika­naan käräjä­tuomarin viran. Todellisuudessa kaikki Suomen käräjä­tuomarit tulevat hovioikeuksista; tiettävästi tästä säännöstä on vain yksi poikkeus.

       Korkeimman oikeuden reitti alkaa useimmiten hovioi­keudesta tai raas­tuvanoikeu­des­ta ja myös sen ensimmäinen vaihe on toimiminen ylimääräi­senä virka­miehenä ja toinen nuorem­man oikeussihteerin viransi­jaisena.

       Rekrytoinnissa tuomarinvirkaan säännöstä poikkeavat vain kor­keim­paan oi­keuteen oikeushallinnosta ja yliopistolta tulevat jäsenet.

       Kihlakunnantuomarit siirtyvät vain hovioikeudenneuvok­siksi tai oikeusneu­voksik­si.[232] Käräjätuoma­rit siirtyvät kihlakunnan­tuomareiksi tai pitkäaikaisen apujäse­nenä toimimisen jälkeen ­ho­vi­oi­keuden­neu­voksik­si. Raas­tuvaoi­keuksien oi­keus­neu­vosmie­het eivät yleensä siirry mi­hin­kään. Vii­me vuosina siir­ty­mistä hovioikeuteen on esiin­tynut muutamassa ta­pauk­sessa, mutta perin­teis­ten vir­kajärjestely­jen vuoksi näennäi­sesti raastu­vanoi­keudesta hovioi­keuteen siirtyneet tuomarit ovat itse asiassa toimineet sekä raastuvan­oikeudessa että hovioikeu­dessa. Siirtyminen raastuvanoikeuden oikeus­neuvos­miehen virasta alemman palkkausluokan hovioikeu­denneu­vok­seksi ei ole taloudellisesti tavoittelemisen arvoista. Kynnys ylemmän palkkausluokan hovioikeu­den­neuvokseksi on taas kovin korkea. Hovioi­keuden­neu­vokset siirtyvät kihlakun­nan­tuo­mareiksi tai oi­keusneu­voksiksi. Heille kiinnostavinta on oma "lokero" ja hidas siirty­minen kohti jaoston puheenjohtajan asemaa, johon ura päättyy. Ne kaksi tai kolme hovioikeu­denneu­vosta kymmenes­sä vuodessa, jotka siirtyvät kor­keimpaan oikeuteen, ovat yleensä viisissäkymme­nissä olevia eli ainakin Helsingin ja Turun hovioikeuksissa  tuskin rangin puolivälissä virkaikä­järjestyksessä. ­Oi­keus­neuvok­set siirtyvät hovioi­keu­den­ presi­den­teiksi ja aikai­semmin heitä siirtyi kihla­kunnan­tuoma­reiksi. O.Hj. Granfelt siirtyi takaisin professoriksi. B. Mölsé siirtyi korkeim­man hallin­to-oikeu­den jäseneksi. Muutoin ei siir­rytä mi­hinkään, paitsi eläk­keelle tai hautaan.

       Suomessa ei ole mainittavasti muuta järjestettyä tuomarikoulutusta kuin auskul­tointi varatuo­ma­rin arvon saamiseksi ja ylimääräisen virka­mie­hen sisään­ajo hovioikeuden koulutusja­os­tolla. Oikeusministeriö on ryhtynyt järjestämään prosessinjohtokursseja. Aivan viime vuosina on alettu pitää myös aineellisoikeudellisia koulutustilaisuuksia. ­Aja­tuk­se­na on aikaisem­min ollut, että työ neu­voo te­ki­jään­sä. Ne te­ki­jät, joi­ta työ on neu­vo­nut parhai­ten, ovat edenneet ural­laan no­peim­min.

       Eri hovioikeuksien hovioi­keuspäivillä pidetään esitel­miä ajan­kohtaisis­ta ja periaat­teel­lisista kysymyksistä. Tuomari­päi­villä käsitellään näitä kysy­myk­siä. Oikeusmi­nisteriön kurssittaa lähinnä merkittävien lainmuu­tosten johdosta alituomareita ja joskus hovioi­keuk­si­a. Suomen laki­mies­liiton kursseil­la on korkeim­man oikeuden jäseniä ja esittelijöitä vain esiintyjinä, ei kuu­lijoina.        Alioikeuksissa kouluttaminen riippuu suuresti henki­löistä. On alituo­marei­ta, joiden mielestä paras tapa on perin­teinen. Nuori käräjä­tuomari oppii parhaiten ottamalla omin neu­voin selvää asioista ja teke­mäl­lä virhei­tä. On alituomarei­ta - valtaenemmistö - jotka ajavat määrä­tietoi­sesti nuoret mie­het ja naiset sisään tehtäviin­sä.          Hovioikeuksissa kouluttaminen on toisaalta hovioikeuden oma asia. Toisaalta oikeus­minis­teriö on järjestä­nyt ja tukenut kurs­seja esittelijähar­joittelijoille ja nuorille virka­miehil­le. Kursseilla on opetettu sellaista ammattitietoa ja -taitoa, joka on yhteistä kaikille tuomareille, mutta joka yleensä ei kerry omia aikojaan.[233]

       Hovioikeuksien sisäinen koulutus riippuu hovioikeudes­ta. Van­ha perinne edellytti oppipoikavaihetta, johon sisältyi perin vähän käytännön opastamista ja sääntönä oli, että tiedot ja tai­dot oli hankittava itse, useasti yrityksen ja erehdyksen kautta. Vasta 1970-luvun alussa viskaaleja alettiin kou­luttaa. Tätä nykyä eräissä hovioi­keuk­sissa on koulutus­jaosto, jonka ni­me­n­omai­nen tehtävä on perehdyttää esittelijähar­joitteli­joi­ta ja tehdä heis­tä kykeneviä hovioikeu­denviskaa­leja.

       Hovioikeuden­neuvosten kou­lutta­misesta tai kouluttautumisesta ei ole lähempää tietoa. Pie­ni osa heistä osallistuu lainvalmistelu­teh­täviin. Hovioi­keu­den­neuvoksia, joilla olisi mainittavasti tieteellisiä tai amma­til­lisia julkaisu­ja, on vain muutama. Sitä vastoin useat heistä ovat osallistuneet aktiivisesti ammatilliseen ja tieteelliseen järjestötoimin­taan. ­Hen­ki­löi­nä he ovat muulle laki­mies­kunnalle vieläkin tunte­mat­to­mampia kuin korkeim­man oi­keuden jä­senet.

Professori Bertil Alfred Sjöström oli Viipurin hovioikeuden asessori ja hovioikeu­denneuvos 1918-1925, jolloin hänet nimitettiin prosessioikeuden professoriksi. Aatos Alanen toimi Viipurin hovioikeuden esittelijänä  dosentti­na ollessaan vuodesta 1928 ja  asessorina 1931. Hänet nimitettiin hovioikeudenneu­vokseksi 1936, mutta hän oli alkanut jo sitä ennen hoitaa rikos- ja prosessioikeu­den apulaisprofessorin virkaa, johon hänet nimitet­tiin 1936. Myöhempi professori Ilmari Tawaststjerna oli vuonna 1919 lyhyen aikaa Viipurin hovioikeuden asessori ja siirtyi siitä virasta raastu­vanoikeu­den oikeusneuvosmieheksi .

         Turun hovioikeuden asessorina ja hovioikeudenneuvoksena 1930-1936 toiminut merioikeuden tutkija Rudolf Beckman väitteli tohtoriksi merioikeudesta 1936. Hän oli palvellut hovioikeudessa vuodesta 1919, Beckman toimi korkeimman hallinto-oikeuden jäsenenä 1938-1959. Lauri Cederberg oli esittelijänä eli luultavasti apujäse­nenä 1917-1918 ja hovioikeuden asessorina  1918-1924, jolloin hänet nimitettiin kaup­paoikeuden professoriksi. Hän oli väitellyt tohtoriksi 1915 yliopiston sijais­kanslerinsihteerin virkaa hoitaessaan. W.A. Palme, joka oli väitellyt tohtoriksi rikosoikeudesta 1933, hakeutui Turun hovioikeuden asessoriksi 1944, siirtyi professoriksi 1948 ja korkeimman oikeuden jäseneksi 1963. ­Hans Saxén väitteli tohtoriksi 1955 ja palveli hovioi­keu­des­sa 1949-1984. Hovioi­keu­den­neu­vok­sek­si hänet nimitettiin 1961. Hän lienee ainoa jatkuvaa ja merkittävää tieteellis­tä tuotan­toa hovioi­keu­den jäsenen viran ohella harjoitta­nut henkilö tällä vuosisadalla - hovioi­keu­denpresi­dent­ti Y.J. Hakulista lukuun ottamatta. Saxén oli mm. Åbo Akade­min dosentti ja hoiti useaan otteeseen professuureja.

                             Väinö Vihma väitteli tohtoriksi 1945 ja oli Itä-Suomen hovioikeu­den esittelijä vuoteen 1947, jolloin hänet nimitettiin asessoriksi. Seu­raavana vuonna hänet nimitettiin Helsingin yliopiston apulaispro­fes­soriksi ja myö­hemmin kauppakor­ke­akoulun professoriksi.

                             Vaasan hovioikeudessa hovioikeudenneuvoksena toiminut Finn Erik Finnilä oli väitellyt 1935. Oikeus­neuvos Ingvar Krook väitteli hovioikeudenneuvoksena ollessaan 1983. ­Hel­sin­gin hovioi­keuden hovioikeu­denneu­vok­sis­ta  on väitellyt tohtoriksi Terttu Apala-Arlander.

                             Kihlakunnantuomareista tohtoriksi väitteli rikosoikeudesta Tapio Nousiainen ja oikeusneu­vos­miehis­tä tohtoreita ovat olleet Mikael Livson ja Tapio Takki.

                             Hovioikeuden tuomareilla privatismi ei ole yhtä vahva ilmiö kuin oikeus­neuvoksilla. Helsingin hovioikeut­ta lukuun ottamatta hovioi­keudet ovat kukin kaupun­geissaan, Turussa, Kouvolassa, Kuopios­sa, Vaasassa ja Rovaniemellä, hyvin huomatta­via laitoksi­a. Niinpä ainakin Turussa ja Rovaniemel­lä esiintyy yhteistoi­mintaa oikeus­tie­teellisten tiedekuntien kanssa. Turussa, Viipurissa ja Vaasassa hovioikeuden jäsenten osallistu­mi­nen kunnallishallintoon on ollut ajoittain vilkasta ja Kuopiossa merkittä­vää, joissakin vaiheis­sa, kuten 1920-luvulla luultavasti hallitsevaa. Hovioi­keudenneuvoksen viran ei ole katsottu estävän asettumista ehdokkaaksi kunnallis­vaa­leissa poliittiselta listalta eikä myöskään kuulumis­ta kaupun­ginval­tuus­toon. Korkeim­man oikeuden jäsenet eivät ole milloinkaan virassa ollessaan kuuluneet valtuustoon eivätkä toimineet kansan­edustajina eivätkä he myöskään ole asettuneet ehdokkaiksi näihin tehtäviin.

                             Erityisen merkittävästi hovioikeudenneuvokset ovat osallistuneet seurakuntien hal­lin­toon, kouluhallin­toon ja kunnalliseen sosiaalitoi­meen. Kysymys yhteyksistä paikalli­siin liike­mies­pii­rei­hin on selvittä­mä­tön, mutta ainakin Viipurissa 1920-luvulla hovioi­keuden ja vaikeuksiin joutuneen Savo-Karjalan Osakepan­kin keskinäi­nen yhteys oli aivan selvä.

                             Vuoden 1918 tapahtumien selvittelyjen yhteydessä Turun ja Viipu­rin hovioikeuksi­en jäsenet joutuivat osallistu­maan peräti erikoislaa­tuisiin luottamustehtäviin paikallisten selvityselinten ja sitten lailla perustettujen valtiorikos­oikeuksien jäseninä.


       Korkeimmassa oikeudessa on 1980-luvulta alkaen ta­pail­tu kou­lu­tus­toi­min­taa, joka mielletään tätä nykyä keskeiseksi ongelmaksi. Aikaisemmin kouluttautuminen oli yksityisasia, ja osallistuminen esimerkiksi Suomen lakimiesliiton kursseille oli kustannussyistä vaikeaa, koska tuomioistuimet alkoivat saada "ilmaispaikkoja" suhteellisen myöhään, 1970-luvun lopulla. Sitä ennen koulutus miellettiin etikettikysymykseksi. Presidentti Antti Hannikaisen kerrotaan olleen sitä mieltä, etteivät korkeimman oikeuden jäsenet ja esittelijät tavitse koulutusta, koska se seikka, että he ovat pääs­seet korkeimpaan oikeuteen osoittaa, ettei koulutustarvetta ole.

       Kouluttautumista on kuitenkin suosittu. Oikeusneuvokset Osvi Lah­tinen ja Erkki Ailio ovat väitelleet tohtoriksi korkeimman oi­keuden esittelijänä ollessaan. Esittelijäneu­vos Einar Jacobson valmisteli pitkään väitöskirjaa grynderira­kentemisen oikeuskysymyksistä. Muutamissa ta­pauk­ses­sa esit­te­li­jäl­le on myön­netty pal­kal­lista vir­ka­va­paut­ta kouluttautu­mista varten. Määräaikai­nen osallistu­mi­nen lainvalmistelutehtäviin on ollut perinteisesti sallittua ja suosittua.

       Korkeimmassa oikeudessa on koulutussihteeri, jonka teh­tävänä on opastaa virka­mies­harjoittelijoita ammatin alkeissa. Muutoin esittelijäksi kouluttautuminen käy vuosisatai­seen ta­paan. Tulok­kaan edellytetään ottavat itse selvää asioista. Hänen työtään ei yleensä arvioida ääneen kielteisesti eikä myönteises­ti. Joissa­kin tapauksissa puheen­johtajat ottavat opastaakseen nuorimpia esittelijöitä. Vuonna 1976 valmistettiin esittelijän opas, joka sisältää seikkaperäisiä ohjeita esittelijän tehtävistä ja runsaasti asiakirjojen malleja. Helsingin hovioikeudessa on kirjalliset ohjeet ja Vaasan hovioi­keudessa on monistettu mallikokoelma.

       Muutoin esittelijän on pääteltävä itse virheensä. Neuvon kysyminen jäseniltä on harvi­naista. Avun saaminen kokeneemmilta esitteli­jöiltä riippuu henkilöistä. Tarkastavan jäsenen ja esittelijän kes­ken saattaa syntyä keskus­telua tai kirjelap­pusten vaih­toa, jolla voi olla koulutuk­sellista merkitystä.

       Korkeimmassa oikeudessa on ajoittain keskusteltu paljonkin esitteli­jöi­den asian­ajo­toi­min­nasta, johon voi suhtautua sekä sivuelinkeinona että koulut­tautu­mise­na. Periaat­tees­sa oikeu­dessa esiinty­mistä ja oikeuden­käyntikir­jelmien laatimista ei nykyisin, uuden virkamies­lain tultua voi­maan, pidetä hyväk­syt­tä­vä­nä. Käytän­nössä katso­taan, ettei kaikkea asianajoa ole syytä kieltää, koska esimerkiksi perinnön­ja­ko­jen suoritta­mi­nen on sel­laista toimintaa, joka ei vaaranna tuomioistuin­juris­tin us­kotta­vuutta. Lakiasi­aintoi­mis­ton pitämistä tai asianajo­toimiston avustaja­na toimimista ei kuitenkaan sallita.

       Kysymys on periaatteellisesti tärkeä. Tuomarien taustan yksipuoli­suut­ta pidetään ongelmana. Muuan ratkaisu on ajoissa hankittu monipuo­linen kokemus eli juuri asianajo. Historiallinen tarkastelu on osoittanut, että päätoiminen tai lähes päätoiminen asianajo on ollut palkkaussyistä koko sotien välisen ajan ja sen jälkeenkin pikemmin sääntö kuin poik­keus.[234] Asioita hiukan toisin järjestellen ja ansiot hiukan nykyisestä poikkeavalla tavalla arvioiden Suomessa voitaisiin päästä kansainväliseen käytäntöön. Asianajajan nimittäminen suoraan korkeimman oikeuden jäseneksi on monessa mielessä vaikeaa. Niille asianajajille, jotka voivat tulla kysymyk­seen oikeus­neuvoksen virkaa täytettäessä, tuohon virkaan siirtyminen merkitsee poikkeuksetta ansiotason alenemista.

      

      

 

 

       3.7 TUOMARIN TULOT

 

Korkeimman oikeuden jäsenen tulotaso on vaihdellut tutkimuskauden aikana. Laskel­man mukaan summit­tai­nen vuosiansio oli vuonna 1929 159.900 markkaa, vuonna 1949 1.044.000 markkaa, vuon­na 1959 2.604.000 markkaa, vuonna 1969 321.300 markkaa ja vuonna 1979 235.400 markkaa. Vuonna 1989 oikeusneuvoksella oli kunnallisveroäyrejä noin 300.000.

       Virkakierrossa näkyy 1970-luvun lopulla asteittain lakanneiden virkasi­vu­tu­lo­jen eli sport­te­lipalk­kauk­sen vaiku­tus. Alituomari sai  niin sanotun lunastuk­sen laatimis­taan pöytä­kir­joista ja antamistaan todistuk­sis­ta. Kihla­kunnan­tuomarin peruspalk­ka oli sangen pieni ja kokonaisan­siot riippui­vat tuo­miokunnan suuruudesta ja juttumää­rästä. Hur­jimmil­laan sivutulot saattoi­vat olla niin korkeat, että kihla­kunnan­tuomari ansaitsi vuodessa moninkertaisesti hovioi­keu­den­neu­voksen palkan.[235] Vas­taavasti kihlakun­nan­tuomarin tulot ylitti­vät eräis­sä tuo­miokunnissa moninkertai­ses­ti oikeus­neu­vok­sen ansiot.[236]

       Kihlakunnantuomarin viransijaiseksi määrätyllä henki­löllä oli oikeus pitää sport­telit viransijaisuuten­sa ajalta. Tätä oi­keutta ei ollut käräjähar­joittelua suo­rittavalla hovioi­keuden auskul­tantilla siltäkään ajalta, jonka hän toimi vt. kih­lakun­nan­tuoma­rina.

       Hovioikeuden jäsenillä oli siten tilaisuus hankkia erittäin huomattavia tuloja hoitamalla tuomiokunnissa viransi­jaisuuksia. Niinpä heidän ja oikeusneuvosten matrik­kelitie­dois­sa esiintyykin runsaasti mainintoja sijaisuuksista ja käräjien toi­mittami­sesta auskultoin­nin jälkeen, hovioi­keu­den jäsenenä.

       Tuomiokunnan tuottavuus riippui juttujen määrästä ja luon­teesta. Jos tuomi­okunta oli suuri ja siellä oli paljon si­vii­liasioita ja kiinteistöjuttuja ja lisäksi runsaasti lainhuu­toja ja kiinnityksiä, kihlakunnantuomarina toimi­nut henkilö saattoi ansai­ta enemmän kuin yksikään toinen virkamies tasaval­lassa, tasavallan presidentti ja korkeimman oikeuden presidentti mukaan luettuna.

       Tulorakenteen selvittäminen on vaikeaa ja palkan osto­voi­man mittaa­minen sitäkin vaikeam­paa. Kunnallisvero­tuk­sen äyri­mää­rät eivät anna välttämättä oikeaa kuvaa tuoma­rei­den tu­loista, koska sportteliaika­kaudel­la tuomari joutui itse kustan­tamaan kaikki kansliamenot henkilökun­nan palkkaukses­ta kanslian vuokraan. Tuomari­kunnan piirissä uskotaan ylei­sesti, että ainakin ennen vuoden 1943 tulo- ja omai­suus­ve­ro­lakia kihla­kunnantuoma­reiden ja oikeusneuvos­miesten veroilmoi­tukset olivat jok­seen­kin viitteellisi­ä. Sporttelitulois­ta ei toimi­tettu enna­konpidätystä, joten verotus jäi suhteelli­sen pit­källe asian­omai­sen verovelvollisen kunnian ja omantunnon va­raan.

       Raastuvanoikeuksissa pöytäkirjan laatimisesta huolehti­va jä­sen eli jaoston toiseksi vanhin sai pitää pöytäkirjoista kerty­vät lunastukset. Mak­suttoman oikeuden­käynnin tultua käyt­töön valtio suoritti kompensaa­tiota lunastuksista.

       Suurissa raastuvanoikeuksissa oikeusneuvosmiehen tai hänen teh­tävissään toimivan notaarin tai vt. oikeusneuvosmiehen tulot saattoivat nousta kihlakunnantuoma­reiden tulojen tasalle.[237]

       Suurin osa näistä tuloista osallisiksi pääsevistä oli raastu­vanoikeuksi­en vakinaisia oikeusneuvosmie­hiä. Hovioikeuden­neuvos­ten ja oikeusneu­vos­ten henkilötie­doissa on kuitenkin run­saasti pitkäaikaisiakin viransijai­suuksia tai tilapäisiä toimia raastu­vanoi­keuksissa.

       Vuosina 1947-1956 oli voimassa seuraavanlaisia lunastuksia.[238] Pöytä­kirjan ote ensimmiseltä arkin lehdeltä 120 markkaa ja kultakin seuraa­valta 90 markkaa. Rasitusto­distus enintään yhden vuoden ajalta 170 markkaa ja kultakin seuraavalta vuodelta 50 markkaa.  Vuonna 1883 vastaavat maksut olivat 4,50 markkaa ja 1,50 markkaa sekä 2,50 markkaa ja 1,50 markkaa.

       Siviiliasiassa laadittu satasivuinen pöytäkirjan ote, jonka lunastaminen oli kantajalle pakollista aina ja vastaajalle, jos hän halusi hakea muutosta, maksoi vuodesta 1947 n. 9.000 markkaa, nykyrahana 2.300 markkaa ja viiden haltijavelkakirjan kiinnittäminen täydellisine rasitusto­dis­tuk­si­neen noin 8.300 markkaa, nykyrahana 1.900 markkaa. Vuonna 1883 vastaavat kustannukset olivat noin 150 markkaa ja noin 100 markkaa, nykyrahana 2.100 markkaa ja 1.848 markkaa.[239]

       Asianosainen joutui siviiliasioissa maksamaan lisäksi leimaveron, joka oli yleensä suunnilleen saman suuruinen kuin lunastus. Rikosasiassa pöytäkirja oli syytetylle leimaverosta vapaa, ja varattomalla oli aina mahdollisuus eri hakemuksesta saada pöytäkirjat kustannuksitta, jolloin valtio korvasi tuomarille saamatta jääneen lunastuk­sen. Tällä hetkellä oikeuden­käyn­ti­mak­su alioikeu­des­sa on 300 markkaa.

       Korkeimman oikeuden tuomarilla oli periaatteessa vain palkkansa. Käytännössä oikeusneuvoksilla on aina ollut tilaisuus lisäansioihin. Väli­miesoikeudet ovat olleet tuomarietiketin hyväksymiä; korkeimman oikeu­den jäsenten toimintaa välimiesoikeuksissa ovat arvostelleet lähinnä ulkopuoliset ja hekin suullisesti. Sivutoimet ja eräät luottamustoimet ovat tuottaneet tuloa. Kunnallisveroäyreistä poimittu taulukko eräiden oikeus­neuvosten ilmoittamista tuloista herättää huomiota lähinnä epätasaisuu­del­laan. Samanaikaisesti virassa toimineiden henkilöiden ansioissa on jok­seenkin suuria eroja. Kun työ on urakkaluonteista, kysymys on saattanut olla arka. Niinpä sivutoimista onkin tapana vaieta.

 

TAULUKKO KUNNALLISVEROÄYRIT

NIMI

1979

1969

1959

1949

1929

 

 

 

(x 100)

 (x 100)

(x 100)

Tarjanne

140666

 

46453

10267

1786

Andersin

 

 

 

 

899

Charpentier

 

 

 

 

1038

Nordgren

 

 

 

 

1423

Hirvinen

 

 

 

 

888

Blåfield

 

 

 

 

1352

Granfelt

 

 

 

 

1759

Mölsé

 

 

 

 

1176

Neovius

 

 

14974

4390

 

Fagerström

 

 

 

 

1353

Sarva

 

 

 

 

1229

Serlachius

 

 

 

 

1380

Makkonen

 

 

 

 

906

Aminoff

 

 

 

 

875

Idestam

 

 

 

 

1152

Kaila

 

 

 

 

851

Huttunen

 

 

 

 

1364

Laurila

 

 

 

 

1045

Hovila

 

 

 

 

1017

Ekholm

 

 

 

4942

 

Möller

 

 

 

8730

991

Molin

 

 

 

4657

 

Autio

 

 

 

6492

 

Piipponen

138022

 

23005

5452

541

Kekomäki

 

64650

 

6288

 

Hakulinen

 

 

 

9842

 

Nevanlinna

 

 

 

5583

758

Ebeling

 

34290

23022

5910

 

Kaira

 

47330

 

6311

 

Brunou

134416

41580

21298

6192

 

Nybergh, Gunnar

 

23030

14538

5648

 

Laitinen

 

 

 

9189

 

Jaatinen

 

 

 

5627

 

Hastig

 

 

 

5463

 

Luukanen

 

 

27924

7154

 

Tauleri

 

 

15928

7111

1065

Numminen

 

 

20729

5312

 

Lehtonen

 

 

25851

5553

 

Enäjärvi

146763

71120

25367

5997

 

Laakso

 

100040

31657

5086

 

Takkunen

 

64040

28141

 

 

Hannikainen

 

69260

29434

6242

 

Ekholm

107279

55870

20860

4942

 

Sohlberg

604552

208950

82367

10726

 

Schwindt

 

 

21149

5132

 

Kuhlefelt

89429

55460

14985

 

 

Rautiala

 

 

31349

8572

 

Moisio

82548

23110

 

 

 

Hakala

 

54410

15725

 

 

Seppälä

142604

40720

34887

4875

 

Moden

91638

56040

15889

5383

 

Leivonen

 

 

 

4027

 

Mäkinen

 

54680

24418

3545

 

Elfving

92453

58090

20910

4533

 

Kyrö

89439

52900

 

3534

 

Saario

181875

67650

17656

 

 

Miettinen

 

 

 

4947

 

Sundberg

98908

57640

21247

7257

 

Salervo

118420

55450

 

 

 

Manner

 

 

26707

3044

 

Lampi

118922

61800

 

 

 

Ailio

131908

60760

17349

 

 

Olsson

178426

79680

33100

 

 

Jalanko

119126

 

 

 

 

Saarni‑Rytkö­lä

107510

 

12570

 

 

Heinonen

85576

 

 

 

 

Mälkki

132604

 

9729

 

 

Grönqvist

114726

 

10258

 

 

Ådahl

119927

 

10758

 

 

Nikkarinen

125970

59120

12347

 

 

Surakka

114831

42140

14826

 

 

Nybergh, Björn

106689

39290

15126

 

 

Riihelä

105763

36590

 

 

 

Hiltunen

 

50990

14176

 

 

Ketola

106715

35550

 

 

 

Haarmann

144200

 

 

 

 

Tulenheimo‑­Takki

83080

23490

 

 

 

 

 


       Taulukon tiedot perustuvat Helsingin vuosien 1929, 1949, 1959, 1969 ja 1979 veroka­lenterei­hin. Mukana eivät siten ole muualla kuin Helsin­gissä asuneet henki­löt, kuten 1920-luvun kulosaarelaiset ja 1950-luvulta lähtien tapiola­laiset. Muu­tamassa tapauksessa on tiedossa, että oikeus­neu­voksella on ollut merkittä­västi äyrejä muualla kuin Helsingissä, koska matrikkeli­tietoidoissa maini­taan maatiloista.

       Taulukko on aukkoisuutensa vuoksi vain suuntaa antava, mutta se osoittaa oikeus­neu­vos­ten tuloerot. Varakkuuserojen mittaami­seen eivät verotus­tiedot riittäisi, koska aikaisem­milta vuosilta usean tyyppiset pää­oma­tulot voitiin jättää verotuksessa ilmoitta­matta. ­

       Kunnal­li­säy­ri­määrät osoitta­vat, että kor­keimman oikeuden jäsenten ansiot vaihtele­vat eri tutkimusvuosi­na jopa 30 % ja hajonta on ollut pysyvä ilmiö. Vuon­na 1929 oikeus­neu­voksen vuositulo oli noin 130.000 mk. Kaksi jä­sentä pääsi 170.000 mark­kaan. Vuonna 1949 vuosiansio oli noin 550.000 mk. Kaksi jäsentä oli ansain­nut yli 900.000 mk. Vuonna 1959 palkka oli 250.000 mk vuodessa. Kaksi jäsentä pääsi 300.000 mar­kan ja usea yli 250.000 markan. Vuonna 1969 rahanuu­distuksen jälkeen vuosipalk­ka oli 55.870 mk. Yli 80.000 mk:n ansaitsi kuusi jäsentä. Vuon­na 1979 palkka oli 92.500 mk vuo­des­sa. Mediaani on n. 130.000 mk ja kak­si jäsentä on ansain­nut yli 170.000 mk. Raastu­vanoi­keu­dessa sivutoimi­sina oikeusneu­vos­miehinä  toimineet esittelijät ansait­sivat sekä vuonna 1969 että 1979 verotuskalantelerin mukaan enem­män kuin ne oi­keusneu­vok­set, joil­la ei ollut sivuansi­oita.[240]

       Tämä lienee yksi privatisoitumisen ja ihmissuhteiden jäykkyyden syistä. Oikeus­neu­vokset ovat sel­villä siitä, että vaikka kaikilta vaadi­taan teoriassa koko työ­panos, eräät kollegat kuiten­kin hankki­vat huomattavia lisäansi­oita. Hajonta on saman tyyppinen ilmiö kuin kirjallinen tuotanto: sen takaa on aihetta epäillä perinteen ja etiketin vaiku­tuksia. Eräät oi­keus­neuvokset, kuten aina Helsingissä asuneet Ekholm ja Kuhlefelt, eivät näy milloinkaan saaneen muuta tuloa kuin palkkansa. Eräillä on jatku­vasti sivutuloja.

       Korkeimman oikeuden jäsenen sivutulot kertyvat yleensä välimiesoi­keuk­sista. Julkaistut ja oikeusjuttu­jen asiakirjoissa viitatut välimiestuomi­ot osoittavat, että välimie­hen tehtävä on toisaalta hyvin tuottoisa ja että toisaalta nämä tehtävät keskitty­vät. Sotien jälkeisenä aikana välimiesteh­tä­vissä toimivat usein mm. oikeusneu­vokset Hakulinen, Saario, Miettinen ja Leivonen sekä presidentti Olsson. Ailion ja Nikkarisen kohdalla mm. lakikirjan toimittaminen näyttäisi heijastuvan verotettavassa tulossa.

       Oikeustieteen professoreihin vuonna 1949 verrattuna profes­so­rin palkka oli oikeus­neuvoksen palkkaa selvästi pienempi, kuten se on aina ollut, mutta seitsemän professo­ria ylitti oikeusneu­voksen palkan, heistä kuusi yli kaksinkertaisesti. Vuonna 1959 samat seitsemän professoria ylittivät oikeusneuvokset jälleen kaksin­kertaisesti ja heistä kolme kolmin­kertaisesti.

       Oikeustieteen professorit toimivat sekä palkallisissa luottamustehtä­vis­sä että vä­li­mie­hi­nä ja laativat lisäksi asiantuntijalausuntoja, jotka ovat usein huomattavan kalliita. Tämän hetken hintatason mukaan 100.000 mk:n asiantuntijalausunto oikeuden­käynnissä ei ole harvinai­suus. Viime vuosina muutama oikeustieteen professori on joka vuosi yltänyt miljoo­nan markan verotettavaan tuloon.

       Asianajajien ansiotasoa on vaikea laskea verotustiedoista, koska use­at nos­ti­vat palkkaa ja voitto-osuutta toimistol­taan, joka avoimena yhtiönä maksoi veroa.  Vertailu osoittaa kuitenkin, että useat nimekkäät asianaja­jat ansaitsivat 1949, 1959, 1969 ja 1979 kolme tai neljä kertaa enemmän kuin virkapalkkaansa tyytyneet oikeusneuvokset. Toisin sanoen käsitys, jonka mukaan asian­aja­jat eivät Suomessa hevin siirry oikeusneuvoksiksi talou­dellisista­kaan syistä, pitää paikkansa.

       Tällä hetkellä oikeusneuvoksen verotettava vuosiansio on noin 400.000 mk, kun taas noin 40-vuotias siviiliasioihin ja liikejuridiikkaan keskittynyt helsinkiläi­nen asianajaja ansaitsee noin 700.000 - 800.000 mk. Lakimies­lii­ton vuotta 1991 koskevan tutkimuksen mukaan yksityis­sektorin mies­puoli­sen lakimiehen keskivuosian­sio oli 350.000 - 400.000 mk Saman ikäinen kor­keim­man oikeuden esittelijä ansaitsee noin 250.000 mk , raastu­van­oikeuden oikeusne­uvos­mies hiukan vähemmän ja hovioi­keus­ju­ris­ti noin 150.000 mk.

 

PALKAT 1918[241]

      

       Presidentti   ..................................... 28.000,-

       Oikeusneuvos ................................ 24.000,-

       Vanhempi oikeussihteeri   ............  3.000,-

       Nuorempi oikeussihteeri ............... 10.000,-

       Nuorempi oikeussihteeri ap.......... 7.000,-

       Notaari     ..........................................  4.500,-

 

 

Ansiot koostuivat palkasta ja palkkiosta, jotka molemmat säädettiin ase­tuk­sella. Tietyistä viroista, kuten oikeussihteerin ja notaarin virasta. suo­ritettiin vuotuista kalliinajanlisää 3.500 - 2.500 markkaa. Vuoden 1918 rahanarvo muunnetaan nykyrahaksi karkeasti kertoimella 1,43.

            

PALKAT 1989

Oikeusneuvos............................................................ 28.101,-

Esittelijäneuvos.......................................................... 21.264,-

Hovioikeudenneuvos ap ..................... 17.638,-

Vanhempi oikeussihteeri..................... 17.638,-

Nuorempi oikeussihteeri...................... 14.092,-     

 

Vastaava luettelo vuosipalkoista vuodelta 1890, jolloin tulove­roja ei ollut, on koko lailla toisenlainen[242]:

 

PALKAT 1890

Senaattori                                                 20.000,-     

Hovioikeudenpresidentti                       20.000,-

Lainvalmistelukunnan jäsen                14.000,-

Esittelijäneuvos                                                           11.500,-

Hovioikeudenneuvos                            10.000,-

Hovioikeudenasessori                           8.000,-

Protokollasihteeri                                    6.500,-

Kanneviskaali                                                             6.000,-

Kirjaaja                                                                                                3.200,-

Kopisti                                                       1.800,-

 

       Upseerien palkat vaihtelivat hiukan maan eri joukko-osastois­sa, mutta palkkauksel­taan senaattori ylitti kenraali­luutnantin, kun taas esitte­lijäneu­vos ja hovioi­keu­denneuvos si­joittuivat evers­tin ja everstiluutnantin väliin. Yliopiston pro­fessori sai tyy­tyä vuonna 1890 10.000 markan vuosi­palk­kaan, ylimää­räinen professori 5.000 mark­kaan, lehtori 4.600 markkaan ja kansakou­lunopettaja 1.200 mark­kaan.

       Metallimies ja hyvä kirvesmies ansaitsivat saman kuin kansa­kou­lunopetta­ja.[243] Rautatieläisen vuosiansio saattoi olla 1.800 mk. Samaan aikaan kaupungin kallein keskustan kivita­loasunnon vuosi­vuokra oli 250 - 280 markkaa ja vastaavasti yhden huoneen vuosivuokra Kalliossa tai Sörnäi­sissä 140 mk. Huonemies mak­soi vuok­raa noin 60 markkaa vuodes­sa. Alle 2.000 markalla sai osak­keen työväen asunto-osakeyhti­ön raken­nuk­sessa. Tilastoi­tujen torihintojen mu­kaan laskien ruu­miillisen työn tekijän oli vaikea saada ruoka­tar­vik­kei­siin kulu­maan markkaa päivässä. Vuonna 1890 tarkasti elävä ammattimies pystyi säästämään ansiistaan kotiin lähetettä­väksi toisen puolen. Muurareita ja kirvesmiehiä tulikin Pohjan­maalta saakka. Poliittissä­vyisen kirjoittelun luomista mielikuvista poiketen köy­hyysraja ei kulkenut toimihenkilöiden ja työläisten välillä, vaan kaupun­geissa ammattitaitoisen ja ammattitaidottoman työväestön välillä, ja siinä­kin siten, että perheetön satamajätkä, nykyisen kielenkäy­tön mukaan tilapäisissä työsuhteissa työskentelevä ahtaaja, saattoi olla suh­teellisen hyvissä rahavaroissa.

       Tämä pikku tilasto osoittaa, että myös tuomarinvirat oli por­ras­tettu niin, että perheelli­sen oli hyvin vaikea päästä alkuun ilman perittyjä pääomia. Talonpoikai­sesta ympäris­töstä tai käsityöläispiireistä lähtenyt juristi sai odottaa vakiintunutta toimeentuloa ainakin 30-vuotiaaksi - mutta sivutulot nimenomaan asianajosta vaikutti­vat talouteen ratkaise­vasti. ­Kun alkuvuo­det kopistina tai hovioi­keu­den ylimää­räi­se­nä virka­mie­he­nä olivat ohi ja ensimmäi­nen varsi­nainen virka saatu, nettoan­siot olivat ainakin kaksin­kertaiset parhai­den ammatti­miesten, rautatieläis­ten ja postivir­kamies­ten palkkoi­hin verrattuna ja muutaman vuoden kuluttua ne­linkertai­set.

       Oikeustieteen kandidaattien keskikuukausiansio oli syyskuussa 1988 valtion palve­luksessa olevilla 13 292 mk ja kun­tien palve­luksessa 13 518 mk.[244] Samaan aikaan teollisuuden ja rakennus­toi­minnan keskimääräinen brutto­kuukausipalkka oli noin  8 000 mk.

       Korkein oikeus totesi kirjeessään oikeusministeriölle 5.12.1963, että oikeus­neuvok­set olivat senaatin ajoista vie­lä vuoden 1934 palkkausluo­kittelussa kuuluneet valtion ylimpään palkkausluokkaan. Vuodesta 1943 oikeus­neuvosten palkkausasema oli kuitenkin  huonontunut ja 1962 heidät oli sijoi­tettu vasta kolman­neksi ylimpään eli 42. palkkausluok­kaan.[245]

 

        Oikeusneuvosten palkkauksen kerrottu epäoikeudenmukai­nen ke­hi­tys on omiaan jo muodos­tumaan esteeksi maan parhaim­pien tuoma­reiden kiinnittä­miseen Korkeim­man oi­keuden jäseniksi, vaikka oikeusvalti­ossa tulisi itses­tään selvä­nä tavoitteena olla, että varsinaisiin tuoma­rinteh­täviin valmen­tautu­neista aina parhaat voitaisiin saada Korkeim­man oikeuden jäseniksi. Esim. kihlakun­nan­tuomarin ei talou­dellisista syistä ja Kor­keimmassa oi­keudes­sa olevan suuren työmää­rän vuoksi kannata enää pyrkiä jäseneksi Korkeimpaan oikeuteen. On valitetta­vaa, jos palkkauksen pienuu­den takia tasosta on tingit­tävä. Tosi­asia on kui­tenkin, että viime aikoina on kieltäy­tymisiä tästä syystä tapahtunut. Samas­ta syys­tä esim. vuonna 1962 kaksi oi­keusneu­vos­ta on hakeutunut kihla­kunnantuo­marin virkaan.


 

       Useat edellä käsitellyistä ongelmista liittyvät rahaan. Ansiotaso on ollut ongelma korkeimman oikeuden jäseniä rekrytoitaessa, se liittyy välimie­soikeuksiin ja ajoittain muihinkin sivutoimiin. Yhteiskunnan kan­nalta ainoa ylimpien tuomioistuinten jäsenten palkkaukseen liittyvä intressi on se, että palkka on riittävä.     Sama argumentti ei koske muita tuomareita.

       Ajatus lienee outo ja yhteydessään harvinainen, mutta tuomarin riip­pumattomuus on riippumattomuutta myös valtiosta. Korkeimman oikeu­den jäsenellä tulisi olla varaa mahdollisimman suureen riippumattomuu­teen.

      

 

 

       3.8 KORKEIMMAN OIKEUDEN TUOMARIT

 

Kaikki oikeusneu­vokseksi nimitetyt henkilöt eivät ole ammat­ti­tuomareita, vaan osa on tullut tuomarintehtäviin suoraan tieteen tai hallinnon piiristä. Tässä Ruotsin perinne on sama tai kenties suorastaan muita kuin tuoma­rin tehtävissä saavutettuja taitoja korostava. Ammattituoma­rei­den lisäksi korkeim­man oikeuden jäseniksi pyritään saamaan tiedemie­hiä - Johannes Hellner (s. 1886 k. 1947), Wilhelm Sjögren (s. 1866 k. 1929), Tore Almén (s. 1871 k. 1919), Albert Kôersner (s. 1872 k. 1929), Nils. Ale­xanderson (s. 1875 k. 1960), Birger Ekeberg (s. 1870 k. 1968 - Ruotsin akatemian jäsen), Hjalmar Karlgren (s. 1897), Henrik Hessler (s. 1918), Lars We­lams­son (s. 1921),  Bertil Bengts­son (s. 1926). Ruotsin korkeim­man oikeuden jäsenissä on myös vanhastaan ollut runsaasti tieteellistä kirjalli­suutta julkaisseita henkilöitä, kuten Erik Marks von Würten­berg (s. 1861 k. 1937), Nils Beck­man (s. 1902 k. 1972), Nils Regnér (s. 1902 k. 1978) ja Torwald Hesser (s. 1917). Ruotsissa pätevöityminen keskeisissä lainval­mistelutehtä­vissä näyttää painavan meriittinä yhä enemmän ja samoin kansainvälinen kokemus. Saksassa ylioikeus­vi­rat miehite­tään yleisim­min pitkän linjan ammatti­lai­sil­la, ja samoin Benelux-maissa. Sitä vastoin Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvallois­sa pätevöity­mi­nen asian­ajajana, mielellään korkeimman oikeuden edessä, on sääntö.[246]

 

Korkeimman oikeuden jäsenet. Aikaisempi virka

NIMI

JÄ­SEN

ERO

VIRAT

Nybergh, August

1918

1920

SOO:n varapuheenjohtaja

Groten­felt

1918

1920

Oikeuskansleri

Tarjanne

1950

1963

Oikeuskansleri

Andersin

1918

1941

VHO

Peltonen

1918

1919

KT

Charpen­tier

1918

1918

Es­ittelijä> OKa

Nordgren

1918

1937

ViHO

Hirvinen

1918

1932

Esittelijä

Heikkilä

1918

1923

THO

Blåfield

1918

1927

THO > KT

Pehkonen

1918

1940

KT

Lilius, F.O.

1918

1928

Esittelijä, tohtori

Granfelt

1918

1920

Professori

Mölsé

1918

1919

Esittelijä. > KHO

Serlachius, Julian

1919

1924

Toimitusjohtaja, tohtori

Neovius

1918

1945

ViHO

Fager­ström

1919

1937

ViHO

Stenbäck

1920

1933

Esittelijä

Sarva

1921

1933

Esittelijä

Bäck­ström

1921

1933

THO

Ser­lachius, Allan

1923

1935

Professori

Thesleff

1923

1927

Esittelijä

Makkonen

1927

1930

ViHO

Aminoff

1927

1935

VHO. Apujäsen 24

Idestam

1928

1940

THO.­ Apujäsen 1923

Lyyti­käinen

1929

1944

ViHO. Apujäsen 26

Järne­felt

1930

1937

Esittelijä. Apujäsen 26

Kannel

1930

1933

Es­ittelijä > Vi­HO:n presi­dentti

Sten­ström

1930

1944

THO. Apujäsen 1927

Voipio

1930

1932

35‑36 > KT > KT

Erikson

1930

1943

THO. Apujäsen 48‑50

Gylling

1930

1950

THO. Apujäsen   26

Korpi­vaara

1930

1930

Sotaylituomari. Apujäsen  27

Kaila

1930

1944

Esittelijä

Sainio

1930

1932

Esittelijä. Apujäsen 29

Petäys

1930

1946

KT. Apujäsen 1928

Huttunen

1930

1933

> Oikeuskansleri, takaisin 44‑45

Salohei­mo

1932

1935

KT. Apujäsen 28> KT

Laurila

1932

1956

OM > KT

Hovila

1932

1946

Oikeuskanslerinsihteeri

Ekholm, Aleksis

1933

1949

THO

Möller

1934

1945

> KKO:n presidentti

Kerppola

1934

1936

THO

Heinon­koski

1934

1947

KT.

Lehtonen

1935

1939

KT > KT

Molin

1935

1945

THO. Apujäsen 48‑52

Autio

1936

1948

ViHO > Vi­HO presidentti

Piippo­nen

1936

1963

Esittelijä.> presidentti

Kekomäki

1937

1970

Esittelijä. TOHTO­RI

Wallin

1937

1942

KHO

Hakuli­nen

1937

1952

PROFESSORI > HHO:n pres.

Nevan­linna

1939

1951

ViHO.Apujäsen26‑28

Lumme

1941

1947

Pormestari > KT

Ebeling

1941

1961

KHO

Kaira

1944

1964

KHO. KT

Brunou

1944

1964

ViHO

Nybergh

1944

1957

RO

Laitinen

1945

1954

OM

Jaatinen

1945

1949

Esittelijä

Johanson

1945

1957

KT

Hastig

1945

1956

THO

Luukanen

1946

1949

LVK > KT

Tauleri

1946

1947

LVK

Numminen

1946

1960

VHO

Lehtonen, Jalmari

1947

1970

Sotaylituomari

Suon­tausta

1947

1952

THO

Multanen

1948

1951

ViHO

Souran­der

1948

1960

THO

Mali

1949

1964

Sotatuomari

Kokkonen

1949

1964

VHO > HO:n presidentti

Enäjärvi

1949

1965

LVK > Oikeuskansleri

Ahla

1950

1960

Maanmittaushallitus

Corell

1951

1957

VHO > HO:n presidentti

Laakso

1951

1970

Esittelijä. LVK

Eskola

1952

1970

THO

Takkunen

1952

1969

ISHO

Alatalo

1952

1965

THO

Hanni­kainen

1956

1975

Oikeuskansleri. KKO:n pres.

Ekholm

1956

1978

Esittelijä. Sotatuomari

Sohlberg

1957

1975

Sotaylituomari

Lilius, L.-H.

1957

1966

SOTA­T.>HO:n p­residentto

Schwindt

1957

1977

Esittelijä. Sotatuomari

Kuhle­felt

1960

1978

HHO

Rautiala

1960

1962

PROFESSORI > KT

Moisio

1960

1967

THO

Hakala

1960

1979

Esittelijä

Seppälä

1960

1967

Pääjohtaja

Lahtinen

1961

1967

Esittelijä. Tohtori

Modeen

1961

1978

Esittelijä

Planting

1962

1962

KT > KT

Leivonen

1962

1988

Esittelijä

Palme

1963

1966

THO. Tohtori

Mäkinen

1964

1968

KT > HO presidentti

Elfving

1964

1978

HHO

Kyrö

1964

1977

KT

Saario

1965

1972

HHO > HO:n presidentti

Mietti­nen

1965

1988

Esittelijä

Heikola

1966

1972

THO > HO pres

Sundberg

1966

1977

Esittelijä

Salervo

1966

 

KT

Manner

1967

1983

Professori

Halttu­nen

1967

1974

HHO

Lampi

1967

1977

ISHO > HO pres

Varhiala

1968

1976

THO

Ailio

1969

 

Esittelijä. Tohtori

Olsson

1970

1989

Professori

Jalanko

1970

 

Esittelijä

Saarni‑­Ryt­kölä

1970

1986

HHO

Heinonen

1970

 

Apulaisprofessori

Mälkki

1972

1982

KT. > HO presidentti

Grön­qvist

1972

 

LVK

Takala

1974

 

Asianajaja

Ådahl

1975

 

LVK. HHO.

Portin

1975

 

Esittelijä. Tohtori

Hämäläi­nen

1976

1985

KT > HO pres

Nikkari­nen

1977

 

KT

Surakka

1977

1985

Esittelijä

Mörä

1977

 

KT

Nybergh, Björn

1977

 

HHO

Riihelä

1978

 

Esittelijä

Lehtonen, Lasse

1978

1990

RO

Hiltunen

1978

1988

RO

Häll­ström

1978

1988

HHO

Lindholm

1979

LVK

Lainsäädäntöjohtaja      

Ketola

1982

 

Esittelijä. LVK

Haarmann

1983

 

Professori

Roos

1983

 

THO

Kilpe­läinen

1986

1988

ISHO > HO:n presidentto

Tulenhei­mo‑­Tak­ki

1986

 

Es­ittelijä

Rintala

1986

1989

VHO > HO:n presidentti

Paasi­koski

1987

 

KoHO

Huo­paniemi

1987

 

KT

Taipale

1988

 

Asiuanajaja

Krook

1988

 

VHO. Tohtori

Suhonen

1990

 

Esittelijä

Wirilan­der

1990

 

Professori

Raulos

1991

 

Esittelijä

Sevon

1991

 

Lainsäädäntöjohtaja

 

       Lyhenteet ovat: THO, Turun hovioikeus, VHO Vaasan hovioikeus, ViHO Viipurin hovioikeus, ISHO Itä-Suomen hovioikeus, HHO Helsingin hovioikeus ja ­Ko­HO Kouvo­lan hovioikeus. RO tarkoittaa raastuvanoi­keutta ja KHO korkeinta hallinto-oikeutta. LVK on lainval­mis­te­lu­kun­ta ja OM oikeus­minis­teriö.KT tarkoit­taa kihlakunnan­tuo­maria.

       Seuraavassa taulukossa on otettu huomioon korkeinta oikeutta perus­tettaessa presidentiksi nimitetty B.J.Grotenfelt sekä pre­sidentti Tarjanne.

 

Hovioikeus

50

36,2 % 

A

Kihlakunnanoikeus

17

12,3 % 

B

Esittelijä

31

22,4 % 

C

Oikeushallinto

14

10,4 %

D

Yliopisto

10

7,2 %  

E

Hallinto

 3

2,2 %  

F

Muu tuomarinvirka

13

9,4 %  

G

 

 

             Taulukko oikeuden jäsenistä on laa­dittu ni­mit­tä­mis­järjestyk­ses­sä.[247] Presidentti August Nybergh oli toi­mi­nut maa­lis­kuun vallanku­mouksen jälkeen vuodesta 1917 viimeisen se­naa­tin oi­keusosaston varapu­heenjohta­ja­na ja hänet nimitettiin kor­keim­man oikeuden ensimmäi­seksi presiden­tiksi. Hän ei ollut näkyvä itsenäisyysmies, mutta sitäkin selkeäm­pi perus­tuslailli­nen. Hän oli ollut ennen suurlakkoa karkotettuna. ­Ju­lius Gro­tenfelt tuli jä­seneksi kor­keimman oikeuden aloittaes­sa toimin­tan­sa 2.8.1918 ja seurasi Nyberghiä president­tinä vuonna 1920. Taulu­kon kolmante­na on pre­si­dentti Toivo Tar­jan­ne, joka aino­a­na pre­siden­teistä ei toiminut kor­keimman oikeu­den jäsenenä en­nen nimittämis­tään.

       Matrikkelinumerot hyppäävät oikeusneuvos Andersinin jälkeen. Hänet "numeroitiin" jo senaattori­na. Hän toimi tuossa virassa 1909-1917 ja uudel­leen vuodesta 1919.[248] Vas­taa­van­lai­nen hyp­päys tapah­tuu oikeus­neu­vos Ju­li­an Ser­lachiuk­sen koh­dalla. Hän oli ollut se­naattorina alle vuo­den vuonna 1900 ja palasi kor­keimpaan oi­keu­teen vuonna 1919.      

       Eräät henkilöt ovat kohonneet korkeimman oikeuden jäseniksi hyvin nuorina ja toimineet siten virassaan poikkeuksellisen pitkään. Tä­hänastinen ennä­tys on, senaatti huomi­oon ottaen, 1775 synty­neel­lä ja 1856 kuol­leella va­paa­herralla ja to­dellisella salaneuvok­sella A.J. Melli­nillä, joka oli hallitus­kon­seljin jäsen 1816-1822 ja senaatin oi­keus­osaston jäsen ja vara­puheenjohta­ja 1826-1854 - 34 vuotta.        Vuonna 1924 synty­nyt Paavo Salervo (1966-1992) yl­si 26 vuo­teen. Presidentti Olavi Heinonen (nimitetty 1970) voi rikkoa Mellinin ennä­tyksen.

       Yli kaksikymmentä vuotta oikeusneuvoksina toimineita henki­löitä on paljon. Oikeus­neuvoksen virkaan nimitettyjen keski-ikä on koko tutki­mus­aikana muutaman kuukauden tarkkuudella 50 vuotta, ja kun eroami­sikä oli vir­kamies­lain voimaan­tu­loon asti 70 vuotta, virkavuosi­en mää­rä riip­puu suoraan nimittämisiästä, mikäli asian­omainen säilyi hengissä eläkeikään asti eikä siirry toiseen virkaan.[249] Se vaihtoehto on aina ollut harvinainen, koska oikeusneuvok­sen ja kor­kei­mman hal­linto-oikeuden jäsenen virka on tuomarinuran huippu. Korkeimmasta oikeudesta ovat siirtyneet Axel Charpentier oikeus­kansleriksi, kihlakun­nantuomariksi Wilhelm Blåfield 1927, Onni Voipio 1932 ja 1936, J.I. Saloheimo 1935, Y.J. Lehto­nen 1939, Väinö Lumme 1947, Niilo Luukanen 1949, Martti Rautiala 1962 ja Börje Planting 1962. Hovioi­keuden presiden­tiksi siirtyminen on normaali­a.[250] B. Mölsé siirtyi 1919 korkeim­paan hallinto-oikeuteen. Oiva Huttu­nen "vierai­li" oikeuskanslerina 1933-1943, mutta palasi korkeim­paan oikeuteen 1944. ­Jaakko Enäjärvi siirtyi oikeus­kanslerik­si 1965.[251]

       ­Sen jäl­keen kun kihla­kun­nan­oikeudet olivat siirty­neet asteittain 1960-luvulta alkaen peruspalk­kaukseen niin että virkasivutulot jäivät pois, virta alioikeuksiin tyrehtyi.[252]

       Taulukko, josta käyvät ilmi ikä ja virkaikä, kertoo lähinnä homo­geenisuu­des­ta. Diagrammi kuvaa nimitysikää.

       Diagrammista käyvät ilmi ni­mitysten kasaantumiset, koska jo­kainen musta neliö tarkoittaa oi­keusneuvokseksi nimitettyä henki­löä. Vuonna 1918 nimitet­tiin kor­kein­ta oikeutta perus­tet­taessa 12 jäsentä, mutta vuosina 1922 ja 1924-1926 ei yhtään. Vuonna 1930, jolloin korkein oikeus laajennet­tiin nykyiselleen 23-jä­seniseksi erittäin tukalak­si osoittautu­neen apujäsenten käytön vuoksi, nimitettiin 11 oikeus­neu­vosta ja seuraa­va­na vuonna 1931 ei yh­tään. Tämän jälkeen nimitykset ja erot ja vastaa­vasti kuo­leman­tapaukset ovat yhteydessä toisiinsa. Toisin kuin hovioikeuksissa, joissa toimii pysy­västi esittelijöitä ­apu­jä­se­ni­ä, korkeim­massa oikeudessa ­apu­jä­sen­ten käyt­täminen ra­joittui 1920-lukuun ja sotien jälkei­seen erikois­laatui­seen tilantee­seen.[253]

       Ikään nähden ei ole havaitta­vissa muuta nimityspolitiikkaa kuin että nimityk­set keskittyvät 45-55-vuotiaisiin. Poik­keuksia kaavas­ta ovat 65 vuoden iässä korkeim­paan oikeuteen 1925 palannut Juli­an Serlachius ja tuomioistuimen alkuvuosien 62-vuotiaana nimitetty Aminoff,  Järnefelt joka oli 63-vuotias siirtyessään apujäse­nes­tä jäseneksi ja 59-vuotiaana nimitetty Knut Molin. Sodan jälkeen jouduttiin luonnolli­sesti suoritta­maan laajoja järjestelyjä ja nimittämään lähes 60-vuotiaita tuomareita. Vuonna 1960 nimitetyt Moi­sio ja Seppälä olivat molem­mat 63-vuotiaita virkaan astues­saan. Pääjohta­ja Ahla nimitet­tiin 60-vuotiaana 1950 korkeim­man oikeu­den jäsenek­si.Viime vuo­sikym­meninä vanhimpina on nimitetty 1977 Pirkko Surakka 62, 1978 Osmo Hiltunen 60 ja Lasse Lehto­nen 58.

       Nuorimmat ovat Heinonen 32, Hakulinen 35, Kekomäki 37, Neovius ja Lindholm 41, Sainio,  Piip­po­nen ja Salervo 42, Huttunen, Ekholm ja Mietti­nen  43.

       Kansainvälisestikin on todettu, että ylituomarit ovat sekä keskimäärin van­hoja että pitkäikäisi­ä. Pakollinen eroamisikä on otettu käyt­töön mo­nissa merkittä­vissä valtioissa hyvin myöhään, kuten Eng­lannis­sa. Yhdys­valloissa sitä ei ole vieläkään, ja siksi liittovaltion yhdeksänjäsenisen korkeim­man oikeu­den jäsenten keski-ikä on saatta­nut ylit­tää 70 vuotta. Ennen toista maail­manso­taa istunut kollegio tunnettiin nimityksellä "yhdeksän vanhaa mies­tä".

       Korkeimman oikeuden maanhankintalain nojalla ratkaistuja juttuja käsitelleellä jaostolla esiintyi toisen maailmansodan jäkeen sellai­nen­ erikoi­suus, että eläk­keelle siirtynei­tä, 70 vuotta täyttänei­tä tuoma­reita, käytettiin apujäseninä. Esimer­kiksi 1873 syntynyt, 1943 eläkkeelle siirty­nyt K.E. Erik­son toimi apujäse­ne­nä ja ylimääräise­nä oikeus­neuvok­sena 1948-1950, 1876 syntynyt Knut Molin samoina vuosina, ja Alek­sis Ekholm, joka siirtyi 1949 eläkkeelle täytettyään 70 vuotta, jatkoi sen jälkeen ylimääräi­se­nä oikeus­neu­vokse­na.

       Verrattaessa toisiinsa keskimääräisen  nimitysiän kannalta kah­ta lakimie­sam­ma­ttien huippua, oikeusneuvok­sen vir­kaa ja Helsingin yliopis­ton oikeustie­teel­li­sen tiedekun­nan pro­fesso­rin virkaa ero osoittautuu selväksi.

       Diagrammissa on otettu huo­mioon vain tällä vuosisadalla nimi­tetyt vakinai­set profes­so­rit. Pro­fes­sori saavuttaa asemansa merkittä­västi nuo­rempana kuin oikeusneu­vos. Nimitykset kasaantu­vat 40 ikävuoden kahden puo­len. Akatee­minen ura johtaa huipulle kymme­nen vuotta aikaisemmin kuin ura tuomio­is­tuinlaitoksessa.

       Eroa on joskus selitetty tähdentämällä ylituomarin viran hoitamisen edellyttämää kokemusta. Tämä selitys ei tunnu vakuuttavalta. Nuorina nimitetyt ovat yleensä olleet ammatti­kun­tan­sa piirissä epätavallisen etevinä pidettyjä henkilöitä. Paremmin ilmiön tuntuisi selittä­vän korkea eroamisi­kä. Nuorena arvostettu ja korkeimpaan oikeuteen "merkitty" henkilö voi joutua odotta­maan vuo­ro­aan. Nimitystilanteessa saatetaan päin vastoin ajatella, että nuori joutaa Toisaal­ta ilmiö heijastaa viihtymis­tä tuomarin­vi­ras­sa ja myös privatisoi­tu­mis­ta. Uraa ei vaihdeta. Uraa ei voi vaihtaa.

       Apulaisprofessoreista nuorimpina ovat viran saaneet Onni Ta­las (28), ja Olavi Heino­nen (31) ja professoreista Kari S. Tikka (31), Thomas Wil­helmsson (32), Ed­ward An­derson (32) ja Au­lis Aar­nio (33).  Aarnion profes­suuri oli kiinteä ylimääräi­nen, muut vakinaisia. Vanhimpina on nimi­tetty Jouko Halila (50), Aarne Rekola (54), A. R. Heiko­nen (57) ja K.A. Willgren (57). Muissa tiedekunnissa Georg Henrik von Wrigh­tis­tä tuli Helsin­gin yliopiston filosofian professori 30‑vuotiaana ja Edwin Linkomie­hestä Rooma­laisen kirjallisuuden professori 29‑vuotiaana. Tätäkin nuorem­pana nimitettyjä on.

       Ensimmäinen korkeimman oikeuden jäseneksi nimitetty nainen oli hovioikeuden­neuvos Maa­rit Saarni-Rytkölä, joka toimi ylimääräisenä oikeusneuvoksena vuodesta 1969 ja oikeusneu­voksena 1970. Hän ei ollut pohjoismaiden ensimmäinen nainen korkeimman oikeuden jäsenenä, koska ennen häntä oli Ruotsissa vuonna 1968 nimitetty korkeimman oikeuden jäseneksi 1912 syntynyt Ingrid Gärde Wide­mar, joka oli toiminut asian­ajajana, kansanedustajana ja eduskunnan ­va­li­okun­nan puheenjohtaja­na.

       Korkeimman oikeuden jä­senten ja esittelijöide­n virkaura on täysin dokumentoitu. Ennen vuotta 1988 nimikir­jaan merkit­tiin poik­keuksitta lyhyimmät­kin viransijaisuudet niin että kuva vir­kaurasta oli täysin tyh­jen­tävä.  Lisäksi virkanimi­tysten yhteydessä valmiste­tuissa vertailutaulu­koissa esitetään yh­teenvedot hakijoi­den ansioista, ja silloin otetaan huomioon tai ainakin luetteloidaan muutkin lakimiestehtävät kuin julkiset virat. Kor­keim­mas­sa oikeudes­sa ja hovioi­keuksissa hakijoi­den virka­vuo­det talossa, muissa tuomio­is­tui­mis­sa ja muis­sa vi­roissa lasket­aan päivän tarkkuu­della. Muut ansiot sitä vas­toin käsitellään ylimalkai­sesti ja esi­merkiksi hakijoi­den kirjallinen tuotanto, luottamus­tehtävät järjestöissä ja jäsen­yydet komiteois­sa, työryhmissä ja toimikun­nissa ovat virka-ansioina merkityksel­tään epäselviä.

       Tiedot tässä tutkimuksessa tarkasteltujen henkilöiden tuomarinurasta ja lakimiestoi­mista ovat lähde­kriittisesti täydelli­siä. Tiedot toi­minnasta vuoden 1918 tapahtumi­en yhtey­dessä vaihtelevat, ja toisen maailmansodan aikaa koskeviin tietoihin on suhtaudut­tava hiukan varoen. Useat oikeus­neu­vok­set ovat ilmoitta­neet nor­maaleiksi virka-ansioik­seen toimin­nan valtiorikosyli­oi­keudessa ja hyvinkin improvisoi­tu­jen selvityselinten jäseni­nä kesällä kahdeksantoista.

       Presidentti F.A. Pehkonen oli valtiorikosylioikeuden puheen­joh­taja 1.8.1918 - 31.5.1920. Presidentti N.Hj. Neovius oli saman tuomioistuimen jäsen. John Nordgren oli valtiorikosylioi­keuden puheen­joh­taja 1918. Harald Bäckström oli Turussa "kapinaa tutkimaan asetetun tutkija­kun­nan pääl­lik­kö" touko­kuusta elokuuhun 1918. F.G. Idestam oli val­ti­ori­kosoi­keuden 10. osaston puheenjohtaja. Petter Lyytikäinen oli so­ta­van­kien tutkin­toasiain päällik­kö Vii­purissa ja valtiori­kos­oi­keu­den syyttäjis­tön pai­kallis­kanslian päällikkö 1918. John Sten­ström oli val­tiorikosoikeuden 8. osas­ton puheen­johta­ja. Otto Heinon­koski oli valtiori­kosoikeuden puheen­joh­taja ja valtiori­kosylioikeuden jä­sen. Vanhempi oi­keussihteeri Matti Syrjänen (s.1875, k.1933) oli valtiorikosylioikeuden jäsen vuonna 1920 ja armahdus­komis­sion jäsen 1919. Ami­raali­senaatin ajan oikeuso­sastossa työskennellyt ja korkeim­man oikeu­den kansli­apäällikkönä kuollut A.Z.P. Dahlbäck (s. 1876-1953) oli valtiorikosylioikeuden jäsen, mutta sitä ei mainita kor­keim­man oikeu­den ma­trik­kelissa. Myöhemmän Jyväskylän tuomiokun­nan tuomarin Jo­han Jal­mari Leskisen (s. 1878 k. 1943) poika Risto Les­ki­nen oli korkeim­man oikeuden esittelijä ja myöhem­min edus­kun­nan oikeu­sasiamie­s ja valtioneuvoston oikeus­kansleri. Johan Jalmari Leskinen oli valtiori­ko­sy­lioikeu­den esitte­lijä ja myöhem­min jäsen. Hänen pojantyttären­sä on esittelijäneuvos Kati Hidén ja pojanpoikansa oikeussihteeri Petri Leskinen. ­Sa­mois­sa tehtä­vissä toimi myö­hem­pi kansli­apääl­likkö R.G. Ing­man. Esitte­lijä Matti Ilmari Rautakor­pi toimi se­naatin toi­miessa Vaasas­sa prokuraat­torinvi­raston sih­teerinä ja "jonkun aikaa" valti­oriko­sylioikeuden esitteli­jänä. Useat myö­hemmät oikeusneuvok­set ottivat osaa vapaussodan taiste­luihin.

       Talvi- ja jatkosodan aikana erikoisen näkyvässä tehtä­vässä oli oikeus­neu­vos Paavo Kekomäki. Hänen sodanai­kaista toimintaansa ei mainita kor­keimman oikeuden matrik­ke­lissa. Hän oli päämajan oikeudellisen toimis­ton päällikkö ja vastasi teknisesti hyvin vaativasta poikkeus­lainsää­dän­nöstä ja toimi samalla marsalkka Mannerhei­min lai­nopil­lisena neuvon­an­tajana. Hänen alaisenaan toimineen myöhem­män vuorineu­voksen Erkki Partasen muistelman mukaan Keko­mäki joutui henkilö­kohtaisesti rauhoit­tamaan tilannetta divisi­oonissa, kun esimiehen oikeutta ampua alaisensa oli Kan­nak­sen läpimur­ron jälkeen ke­sällä 1944 alet­tu käyttää liikaa.[254] Keko­mä­ki toteutti sotavä­en rikoslain muutok­sen, jolla nämä asiat siirret­tiin kenttäoi­keuksil­le ja siis käytännössä ohi kriisiti­lanteen. O­mi­en miesten ampumi­nen taistelu­ti­lanteessa loppui heinä­kuus­sa 1944.      Kekomäki ylen­nettiin reservin everstiluut­nantiksi 44-vuotiaana tammi­kuus­sa 1944 ja hänelle myönnettiin va­paudenristin 4, 3, 2 ja 1 luokka miekko­jen kanssa. Kekomäen veljen, kirkkoneuvos Esko Kekomäen ja hallintoneuvos Lemmikki Kekomäen lapsista Eero Kekomäki on tätä nykyä suojelupoliisin päällikkö ja Varpu Lahti hovioikeudenneuvos.

       Sakari Sohlberg toimi ylimääräisenä so­tayli­tuoma­rina eli sotaylioi­keuden jäsenenä 1943-1945. Lauri Takkunen (s.1905 k.1969) toimi sota­tuoma­rina ja sotapolii­si­joukkueen johtajana, armeijakunnan hal­lin­toupseerina ja asema­sodan aikana Jääsken, Käkisalmen ja Su­vannon väliaikaisena kihlakunnantuo­ma­rina ja aloitti asekätkentäjutun puheen­joh­tajana ennen siirtymis­tään oikeusneuvokseksi.Hänen poikansa Eero Takku­nen on korkeimman oikeuden oikeussihteeri. Matti Malin poika Erkki Mali on kihlakunnantuomari. Väinö Ahlan poika Juhani Ahla on oikeus­miniseri­ön tietohallintotoimiston päällikkö. ­An­te­ro Laak­son tytär Kristii­na Laakso on esitteli­jä­neu­vos kor­keim­mas­sa oikeudes­sa. Viking Modeniin tytär Elisabeth Bygglin on työskennel­lyt pitkään Helsin­gin hovioikeudessa. Åke Kuhlefel­tin pojista Detlof Kuhlefelt on kihlakun­nan­tuomari ja Christer Kuhlefelt hovioikeu­denneuvos. Oskar Möllerin veljen­poika Gustaf Möller nimitettiin korkeim­man oikeu­den jäseneksi 1992. Helge Jalangon poika Risto Jalanko on korkeimman oikeuden esittelijä.

       Onni Petäys toimitti Eirik Hornborgin johtaman komitean annettua mietintönsä sotasyyllisyyskysymyksestä kuulusteluja, ja koki saman suuntaisen kohtalon kuin Otto Brusiin, jolle kollegat eivät tahtoneet koskaan antaa anteeksi hänen lyhyttä toimikauttaa sodanjälkeisen Valpon päällikkönä. Petäyksen toiminta sotasyyllisyyskysymyksen alkuvaiheessa näyttää tutkimuskirjallisuuden ja aikalaismuistelmien valossa moitteetto­malta ja lojaalilta. Silti hän joutui jotain tuomareiden etikettisääntöä rikkoneena eristetyksi. Presidentti N.Hj. Neovius, joka oli toiminut kor­keimman oikeuden jäsenenä vuodesta 1918, erosi virastaan 67-vuotiaa­na joulukuussa 1945, koska hän ei katsonut voivansa toimia sotasyylli­syysoi­keuden puheenjohtajana. Hänen tilalleen ja siis virkansa johdosta so­tasyyl­lisyysoikeuden puheenjohtakasi nimitettiin Oskar Möller. Möllerin jälkeen J.K. Paasikivi ni­mitti omasta aloittees­taan Toivo Tarjanteen presi­dentik­si. Korkein oi­keus itse oli Paavo Kekomäen kannalla; koeäänes­tykses­sä Y.J. Hakulinen sai myös laajaa kannatus­ta. .[255]

       Henkilötietoja ja nimityksiä vertailemalla saa sen kä­sityk­sen, että ansiokas toiminta sotilashallinnossa ja sota­tuomarina edis­ti tuomarinu­raa. Kun sekä hovioi­keudet että varsinkin itse kor­kein oikeus olivat toisen maail­mansodan ajan säästöliekillä niin että poik­keuslakien tur­vin jo sinänsä rajusti vähentynyttä juttumäärää käsittelemässä oli nor­maaliai­koja paljon vähemmän juristeja, virka-ansiot kertyivät toisaalla.

       Tuomioistuinten virat ovat harvoin poikkeuksin ikäkau­teen si­dottu­ja. Koska käräjien istuminen edellyttää lain mukaan 25 vuo­den ikää ja ylimää­räisenä esittelijänäkin toimiminen taas varatuo­ma­rin titteliä, esitteli­jäksi voi päästä hiukan alle 26-vuotiaa­na. Presidentti Matti Piippo­nen, oikeusneu­vos Yrjö Lehtonen ja oikeus­neuvos Lasse Nikkari­nen tulivat ylimää­räisik­si virka­miehiksi 26-vuoti­ai­na, oikeusneuvos Anja Tulenheimo-Takki, profes­sori Jyrki Vi­ro­lainen, esittelijäneuvos Heikki Kivekäs ja yli­määräinen oikeusneuvos Kati Hidén 27-vuotiaina. Kaikissa mainituis­sa tapauksis­sa varhainen rekrytoiminen nopeutti uraa.

       Sota merkitsi tiettyjen ikäluokkien miehille kolmen - viiden vuo­den viivytystä opinnois­sa ja ammattiin siirtymisessä. Ylioppilaana armeijaan 1939 mennyt ja tal­visotaan joutunut mies pääsi aloittamaan opintonsa ehkä vasta syksyllä 1944.

       Hiukan yllättäen sotapalvelu ei kuitenkaan näy tilas­tois­sa. Sodan kestäessä oli mah­dol­lisuus opiskella ja sodan jälkeen opinnot voi suorittaa poikkeuksellisen nope­as­ti. Ylem­män oikeustutkin­non lukeminen kolmessa vuo­dessa ei ollut epätavallista. Myös virkauralle pääsemi­nen oli ongelma­tonta. Hovioikeuksien lisäksi nuorten juristien korkeakouluna toimi ASO, maa- ja metsätalousministeriön asutusasiain osasto.

       Kolmas syy oli - haavoittuminen. Korkeim­man oikeuden jäsenissä on useita sodassa vakavasti haavoittuneita  - Osvi Lahtinen, Tuure Hakala, Uuno Halttunen, Curt Ols­son, Henry Ådahl ja myös loppusodassa hyvin nuorina mukana olleet Paavo Salervo ja Eero Takala. Haa­voit­tu­mi­nen saattoi tarjota kaiva­tun tilai­suu­den opiskel­la sodan kestäessä. Joissa­kin tapauk­sis­sa se taas lykkäsi opinto­ja.