Home‎ > ‎

Elämän varjo

 

 

 

 

ELÄMÄN VARJO

Jukka Kemppinen

 

Muuan yökirja

 

Kolme tai neljä ajatusta

Nouskaa jo, soi ääni Herran,

se kaikuu ankarana kerran

ja kuuluu hautain pohjahan.

Herätkää jo unestanne

ja nouskaa kaikki levostanne,

nyt loppui uni kuoleman


Lehdet levottomat,

sydän levoton, mieli.

Eivät tyrehdy silmät,

eivät sydämet.

 

 

* * *

 

Te kuvittelette, että minä laulan ilosta.

Laulan kiviä, painoksi suruille

sydämen kaivoon. Ääneni on yksin.

 

* * *

(Kaksi pohjalaista kansanlaulua, jotka olen suomentanut)


Hautain pohjaan

Kyky, taito ja kansalaiskunto

Kuka Marjan surmasi

Kaunottaren kuolema

Tuomarina ollessani

Karoliininen

Mikä on tehtävä?

Juoksevia sanoja

Yksinäisyys

Viha

Järnefelt ja Erkko

Suruun menemisestä

Surusta luopumisen raskaudesta

Päättäväisyys

Kuoleman ylpeys ja häpeä

Kuoleman totuus, elämän varjo

Tulevaisuus on


 

Hautain pohjaan

En halua nähdä mitä sinä et ole näkemässä,

      siis mitään;

kokea mistä ei ole kenelle kertoa,

      siis mitään.

Lintuja ei ole olemassa. Eivät ne lennä tästä.

Ei ole kevät tämä äänetön. Ei ole kevättä.

 

En halua kermalla vuorattua vadelmakakkua,

      siis mitään;

herkkua jota ei ole kenen kanssa syödä;

      siis mitään.

Iloa ei ole olemassa. Mieli ei lennä tästä.

Ei ole talvea. Ei ole syntymäpäivää.

 

En halua järvelle, en rantaan pesemään vaatteita,

      en mitään:

en halua saareen  jossa ei ole kenen kanssa olla

      ei mitään.

Saaria ei ole olemassa. Ne ovat  järven pohjan

mäkiä. Olen pohjassa. Päällä on liian paljon vettä.

 

Kirjat ja runot kirjoitetaan tyhjillä sormilla tyhjään ilmaan. Mutta myöskään musiikkia ei ole paljon olemassa.

Tämä, kuten elämä, kuten kuolema, menee joidenkin sävellysten mukana. Bachin preludi ja fuuga G-duuri alkaa kuolemasta ja menee elämään. Saman niminen teos, jonka sävellaji on c-molli, on elämää kuoleman varjossa. Musiikki astuu varjoon, menee pois, astuu varjoon. Kromaattinen fantasia ja fuuga menee läpi kaikki mieleni tilat ja se sisältää kaikki muistoni, kun kuuntelen sitä joskus ja on ilta ja kylmä.

Olen kirjoittanut tämän kaiken kolmelle ihmiselle, jotka ovat kaikki tyhmiä. Marjalle joka on kuollut. Päiville joka on nyt tässä, kotona, ja jolle olisi yksinkertaisempi puhua. Itselleni, joka olen kaikkein tyhmin.

En kirjoittaa kolmelle lapselleni. Heillä on omat tietonsa, muistonsa ja käsityksensä. Mitä minä niitä horjuttaman. Minkä muistanevat sen muistavat.

Vertaan omaan lapsuuteeni, omiin muistoihini. Ne kertovat enemmän siitä joka muistaa kuin siitä mitä muistetaan. Muisti on puolueellinen ja valikoiva. Ketään ei pitäisi päästää oikeuteen todistamaan eikä kirjan lehdille.  Raamatussa kielletään vannomasta. Ei ihminen pysty palauttamaan mieleensä menneitä tapahtumia eikä tekemään niistä selkoa järjellisesti. Mutta jostain on tullut sellainen tapa, että kuulemme todistajia, minäkin tuomarin virassani ja sitten olemme uskovinamme heitä. Jos jokin asia on epäselvä ja riitainen, vanhan lain mukaan sen todeksi osoittamiseen tarvittiin kaksi todistajaa. Kaksi väärää todistajaa on täysi näyttö. Meillä on sama menetelmä.  Ja lain kirjain on täytetty. Mutta riittääkö se, vaikka ihminen olisi aivan täynnä lakia?

Uskontomme perustaksi on otettu muuan kaksi tuhatta vuotta sitten elänyt ja kuollut lainrikkoja, joka oli heikko ihminen ja epätäydellinen Jumala.

Itse asiassa minulla ei ole mitään järkevää aihetta kirjoittaa tällaista, vielä vähemmän julkaista. Tai riittäisikö syyksi, että tästä maksetaan palkkio ja saan tilaisuuden esitellä itseäni ja ajatuksiani. Luullakseni ei riitä, koska minulla on parempia ansiomahdollisuuksia kuin tämä, jossa ei pääse lainkaan tuntipalkoille, enkä usko tavoittelevani myöskään julkisuutta.  Luullakseni tätä kirjaa olisi helppo kaupitella ihmisille ajatuksia herättävänä, mutta kun se ei ole totta.

Asian laita on näet se, että on eri asia kirjoittaa surusta ja menetyksestä tutkielmia tai kotiaineita tai pitää niistä luentoja. Se onnistuu. Sovitaan ajankohdasta. Eri asia on kirjoittaa itse kokemastaan opettavaisesti ja viisaasti. Se ei minulta onnistu. Ei myöskään ole järkevää kirjoittaa tuntemattomana tuntemattomille tuntemattomista. Parempi olisi naamioida kokemuksensa romaaniksi ja siirtyä siten väärien lippujen alle. Sinne on tungosta.

Nyt on kuitenkin niin, että minun olisi hoidettava eräitä asioita ja ihmisiä ja saatava samalla, tavalla tai toisella, selko eräästä kaksinaisuudesta. Siihen en tiedä muuta neuvoa kuin yrittää pyydystää asioita kirjoittamalla. Se on kalassa käyntiä, mutta vedet vaikuttavat elottoman mustilta.

Vaivana on akuutti melankolia. Se kuulostaa hyvältä nimitykseltä ja tarkoittaa  syvälle mieleen ulottuvaa halkeamista, jonka vuoksi olen kahta mieltä kuin  kaksi puuta, joissa on kaksi lintua. Toinen mieli elää edelleen, näkee asioita, haluaa astua vierailla rannoilla maihin. Toinen mieli kehottaa muuttamaan jo pois, lintujen luo.

 

Lokakuussa 1994

Se tuli taas yöllä mieleen niitä unen avoimia teitä, joita kulkevat niin useat tunteet ja sanat.  Kirjoitin sen heti paikalla muistiin:

 

Olin juuri alkanut unohtaa,

että olin kuollut.

 

Oli alkanut pelätä oikeutta,

piikkisiä partoja ja pistäviä katseita,

vaikka oli jo saanut oikeutta,

miekalla.

 

Ei tahtonut muistaa,

että oli jo muualla,

ei paikalla, ei tavattavissa,

ei kuunneltavissa, ei luettavissa.

Sillä minä olin lähtenyt kirkolle

nurmen alle.

 

Sieltä löytää hän,

näkyjen näkijä,

kirkon lattian alta

toisenlaisen pimeän.

 

Kirjoittelulla ei kuulkaa ole paljon merkitystä. Se joka kirjoittaa on kuin ihminen, joka seisoo teiden risteyksessä ja heiluttelee käsiään tai vääntelee kadulla naamaansa, jotta kulkijat panisivat hänet merkille ja armahtaisivat häntä muutamalla kolikolla. Mutta jos nämä huvittuvat ja  pysähtyvät, käy ilmi, ettei vaivaisukolla ollut asiaa. Hän halusi vain herättää huomiota. Korkeintaan hän yritti selittää jotain, mitä kukaan toinen ei voi ymmärtää, tai ehkä hän tahtoikin rahaa juodakseen sen.

Kirjallisuus on yliarvostettua. Joissakin toisissa maissa kuin tässä kirjailijaan suhtaudutaan asiallisesti. Menestyvää huijaria osataan arvostaa. Suomessa ei oikeastaan edes ole huijariperinnettä eikä varsinaisesti sanaa, jolla suomentaisi esimerkiksi Amerikassa huijaria tarkoittavan kauniin termin ”con-man”, joka siis merkitsee luottamusta herättävää henkilöä eli petkuttajaa. Meillä ei ole edes huijarisaarnaajia. Myös ruumiin ja sielun puoskarit ovat enimmiten tosissaan, vaikka heidän temppunsa olisivat vaivaisia ja apunsa luuloteltu.

Kulttuurimaissa kirjailijan asema on sama kuin muusikon tai näyttelijän. Hän on komeljanttari. Hänen on pelleiltävä henkensä pitimiksi. Itämainen sadunkertoja punoo tarinaa kadunkulmassa ja tekee sen niin juonikkaasti, että kuulija vaihtaa jalkaa ja on koko ajan lähtemäisillään kiireisiinsä, mutta ei saa lähdetyksi. Vanhan englantilaisen varieteen näyttelijää uhkasi koko ajan yleisön väkivalta, lievässä tapauksessa kananmunat ja pehmeät vihannekset, vakavassa tapauksessa sakinhivutus. Siksi hänen oli näyteltävä henkensä hädässä ja koko ajan niin, että salin perälle taatusti näkyi ja kaikki ymmärsivät.

Sitä perua suurilla elokuvanäyttelijöillä, kuten Chaplinilla ja Ohukaisella eli Stan Laurelilla, jotka olivat oikeita ja syntyperäisiä englantilaisia taiteilijoita, oli niin liioitellut ilmeet ja hidastetut liikkeet. He näyttelivät takariville ja koko ajan varman päälle.

 

22.10.1994

 

Lapsi osoittaa rajusti riippuvuuden tarvettaan. Toistuvasti ja ehkä sitä tarkoittamatta hän on sanonut Raumaa kotikaupungikseen, koska veli asuu Raumalla. Kun lapsi sanoo jotakin todeksi, hän helpolla tarkoittaa toivetta. Tyhmä aikuinen luulee lapsen lauseita kuvauksiksi tosiasioista, vaikkei lapsella ole tosiasioita, koska hänellä ei ole yhteistä, virallista, kanonista maailmaa. Sellaista josta julkaistaan valokuvia tai josta kirjoitetaan Helsingin Sanomissa.

Sekä viha että rakkaus edellyttävät itsenäisyyttä. Lapsi ja tavallinen lapsellinen aikuinen kykenevät vain heijastuksiin. Kun joku tekee lapselle pahaa, se alkaa vihata itseään, koska pahantekijän vihaaminen saattaisi lapsen itsensä hengenvaaraan. Tiedän mistä puhun.

Kotielämä on osoittautunut ongelmaksi, kun Marja on nyt lopullisesti sairaalassa eikä elä enää kauan. Kaikkein oudointa on että ellei kumpikaan meistä, ei isä eikä poika, sano mitään, silloin huoneissa on täysin äänetöntä. Tämä ei ole sitä hyvää äänettömyyttä, jossa häly väistyy tai vaikenee niin että ihmisen on pakko asettua vastapäätä asioitaan. Tämä on myrskyn edellä käyvää hiljaisuutta, jossa äänet korostuvat. Tämä on kielen hämärää. Talo rapsahtelee mietteissään. Naapurit tuntee askeleista pihassa, vaikka maa on  jo painunut tiukaksi ja kylmä on kouraissut yhden ja toisen pintaa. Puut ovat viisaita, aina. Ne ovat riisuutuneet kuoleman edellä, paitsi kuuset, jotka tuottavat havuja.

Luin taas jotain. Aina minä luen. Tämä kirjoittaja oli kuoleman tutkija. Esipuheessaan hän mainitsee äitinsä menehtymineen syöpään. Hän oli silloin ollut yhdentoista. Siitä tuli hänen elämänsä ratkaiseva kokemus, joka määräsi kaikki tulevat suunnat. Hänestä tuli hyvä lääkäri, patologi.

En haluaisi lapsestani lääkäriä, patologia en. Hän täyttää yksitoista. Lääkärin ja tuomarin ammateissa maailmankuva vääristyy. Syntyy helposti liiallinen kiihkeys, terveyden tai oikeuden tavoittelu, joka peittää näkyvistä elämän rumuuden. Pian piirtää pää pilviä ja ihminen on irronnut siitä ympäristössä, johon säätämys on sijoittanut hänet. Ei ole korkeampaa pyhää kuin arki. Ei ole suurempaa palvelusta kuin arjen askareiden toteuttaminen.

Osaan jo laittaa kohtalaisia lihapullia. Tuttava rouva neuvoi ostamaan tiivisteenä Ranskalaista sipulikeittoa ja käyttämään sen jauhelihan höysteeksi. Minestronekeitto on mainiota, jos sitä jatkaa metvurstimakkaralla.

Aikuinen poika esitti eilen paperin historian päivillä ja sai jonkun professorin kimppuunsa.  Sellainen sopii nuorelle maisterille. Toisaalta se tuo mieleen katkeamisen vaaran ja isoon ahdistukseen ajautumisen pelon.

 

25.10.1994

Marja kuoli.

25.11.1995

Hautajaiset olivat onnistuneet.

Kuolemasi oli pateettinen,

voimakaspoljentoinen.

Hautajaisista voi sanoa samaa.

Martti Anhava ei kelpuuttanut tilaisuutta;

et varmaan ihmettele sitä.

Haavikko ei sitten ottanut yhteyttä,

mutta Heka kävi.

Kai sinulla on nyt aivan toisia tähtiä siellä,

vai oletko itse toinen tähti.

 

Yöllä tuntuu joskus turhan avaralta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

10.12.1995

 

 

 

Marja,

tätä nykyä minä piirrän veteen musteella

ja käytän taivaanrantaa viivottimena.

Kuolemassasi on tuskallisinta,

ettet enää soita.

Minä kirjoitan, mutta mikä on,

kun et vastaa. Tule

pois sieltä piilosta.

Leikki on ohi

ihan totta.

 

Kyky, taito ja kansalaiskunto

 

1.3.1995

Oli korkeimman oikeuden mies kylässä. Emme tahdo toisiltamme mitään erikoista. Pöydällä oli suurensuuri vati. Taloon on alkanut kertyä keramiikkaa. Olin laittanut vatiin salaatin ainekset lohkoiksi, kurkkua, tomaattia, sieniä, pähkinöitä, ituja. Kastikkeet olivat pienissä purnukoissa ja kulhoissa, öljy ja kermaviili.

Työtäni ja virkaani joudun kyselemään vain itseltäni. Joku on kyllä joskus kysynyt, miksi en ole jäsenenä korkeimmassa oikeudessa. On ollut sellaistakin puhetta, että täytyisi ilmoittautua eli ryhtyä pyrkimään. Olen silloin vastannut, etten ole käytettävissä. Totuus on, ettei minusta ole siihen virkaan. Toinen totuus on, etteivät ne huolisikaan. Kolmas totuus on, etten halua. Maailma ei ole markkinateltta. Ei riitä että ampuu hyvin ja saa palkinnon. Ei riitä että kieltäytyy kilpailemasta  ja ettei suostu kamppailemaan paikasta tässä auringossa, yhteiskunnassa ja julkisuudessa.

Ei minun kaltaisiani ihmisiä pidä ottaa vastuullisiin tehtäviin. Korkeimpaan oikeuteen väkeä värvättäessä kysymys ei liioin ole niinkään kannatuksesta kuin vastustuksen puutteesta. Tiedän useita henkilöitä, joiden kuuluisi olla siellä tietojensa, taitojensa ja laatunsa vuoksi, mutta eivät vain ole. Se muuten on vähän masentava työpaikka. Se on tuomarin ammatin huippu, ja ilma on korkealla hiukan ohutta. Huipulla ei tuule. Virat ovat elinikäisiä, eikä niistä ole tapana lähteä mihinkään. Joku on käväissyt kauden oikeusasiamiehenä. Ennen vanhaan, virkasivutulojen aikana, useat lähtivät kihlakunnantuomareiksi, koska siinä virassa saattoi päästä käsiksi erittäin suuriin tuloihin.

Suhteeni korkeimpaan oikeuteen on kaksimielinen. Kasvoin sinne kiinni ollessani esittelijänä melkein kaksikymmentä vuotta. Pääsin nopeasti vakinaiseen esittelijän virkaan ja sain varhain mutkikkaita ja vastuullisia juttuja. Ymmärtääkseni minua pidettiin aikoinaan suhteellisen lupaavana ainakin tietyissä erikoisjutuissa, mutta henkilönä rasittavana. En myöskään ollut siihen tehtävään kyllin huolellinen ja luotettava.

Korkeimmasta oikeudesta lähdöstä minulla on muistoja, mutta ei niissä ole mitään erikoista. Asioita taakse päin ajatellen olisin saanut kyllä paneutua enemmän virkani hoitamiseen. Sen sijaan suomensin paljon, julkaisin vaikka mitkä määrät runokokoelmia ja sitten vielä aloin kirjoitella lehtiin.  Se ei ehkä ollut tarkoitus. Sanomalehden kolumnista tuli jotenkin pysyvä. Nyt olen kirjoittanut sitä kohta kymmenen vuotta. Kaksi viikkoa on jäänyt väliin, molemmat toimituksen teknisen erehdyksen vuoksi.

Vaikea aika alkoi vuonna 1990. Virkaurani käännekohdat ajoittuvat Marjan sairauden mukaan. Syöpä ilmeni maaliskuussa 1990. Olimme olleet silloin talvella etelässä. Olimme aina halveksineet etelänmatkoja, mutta edellisvuonna olimme käyneet Teneriffalla. Se johtui iästä ja väsymisestä ja siitä, että lapsi oli kuitenkin pieni. En voi kieltää, etten olisi hurmaantunut. Muistoissa, joita aika on taittanut tuo loma oli onnen aika.

Valokuvaaminen oli minulla siihen aikaan pahimmillaan. Ensimmäisen matkan aikana minulla oli hyvä uudenaikainen kinofilmikamera ja Minolta CL, joka on mittaetsinkamera. Kiipeilin korkeita rantakukkuloita ja otin vaikka minkälaisia kuvia vaativassa valaistuksessa ja vaatimattomassa. Ensimmäinen matka on jäänyt mieleen onnen aikana. Heikki oli pieni. Kun söimme hyvässä ravintolassa ja hän väsyi kesken, hän mahtui nukkumaan kahden vastakkain asetetun tuolin päällä ja tarjoilija haki jostain tyynyn. Sitten kun olimme syöneet, kävelimme hyvin hitaasti rannan lähellä, ja meri kuului. Kukat olivat tuoksuttomia. Ilma sen sijaan tuoksui. Joulusta oli vasta vähän aikaa ja minä mietin Sylvian joululaulua ja puhuin siitä. Suomalainen runoilija siinä viettää jouluaan Napolissa, ja häntä selvästi sieppaisee, vaikka ilma tuoksuu huumaavasti. Viinissä saattaa olla saippuaa, kun se on vaahtoovinta, ja sypressit sen kuin lykkäävät vartta. Topeliuksella oli se omituisuus, että hän kuvitteli kerran toisensa jälkeen itsensä linnuksi, kerttuseksi eli Sylviaksi. Tässä joululauluksi muuttuneessa runossa häkkilintu visertää majatalon katossa eli kaikki on pielessä, sekä vuodenaika että maa. Ei ole muuta kuin tähti eli toivo.

Eniten minä ihmettelin Teneriffan tähtiä, jotka olivat tyystin vieraita, ja toiseksi eniten aurinkoa, joka putosi kuudessa ja puolessa minuutissa mereen. Katsoin sen monta kertaa kellosta. Ilta kesti kuusi ja puoli minuuttia. Niin äkkiä tulee ilta, Salvatore Quasimodo, auringon lävistämille.

Vuokrasimme auton ja kävimme tulivuorelle, Teidellä, joka on jokseenkin varmasti maailman kaunein paikka, puhdas kuin mikä, rikinkatkuinen kuin tulevaisuus.

Kiipesimme huipulle paitsi että Marja jäi kaapelihissin ala-asemalle ja kieltäytyi jyrkästi liikahtamasta sieltä mihinkään. Hyvä ettei hän tullut, koska hänellä oli oikea korkean paikan kammo, ja se kaapelihissi rytkyi melkoisesti. Heikki oli silloin täyttänyt juuri viisi vuotta. Me kiipesimme yläasemalta huipulle ja valokuvasimme kahteen mieheen pilviä. Se oli Heikiltä huima suoritus. Vuori on niin korkea, että siellä on ilma harvaa, ja vaikka huipulle on laadittu polku, se on kuitenkin neljättä kilometriä korkea ja polku tuo mieleen laulun ja kuvan suojelusenkelistä. Kuljimme käsi kädessä.

Toinen matka oli toisena vuotena. Luullakseni olin ostanut sinä vuonna Leican, joka oli hurja toiveen toteutuminen ja suuri investointi. M-Leica on aivan liian kallis kamera ja vaikea käyttää. Toisaalta sen joustavuus ja ulottuvuus ja käytettävyys sitten kyllä on omaa luokkaansa. Olen etsinyt sen vuoden valokuvista onnettomuuden merkkiä, joka oli kuin Topeliuksen ”Totuuden helmen” musta tahra. Kyllä se näkyy kuvissa.

Marjalla oli jalassa vanha luomi, joka oli alkanut muuttaa väriään. Lomalla se alkoi vuotaa verta. Luulimme että hän oli vain satuttanut sen johonkin. Tai ehkä emme luulleet. Emme puhuneet siitä. Kotiin tultua hän kävi leikkauttamassa luomen pois. Joitakin päiviä leikkauksen jälkeen lääkäri soitti illalla kotiin. Meillä oli puhelin eteisessä paikassa, jossa ei ollut tuolia. Marja valui puhelimessa puhuessaan seinää pitkin lattialle istumaan. Istuin pöydän päässä paikassa, joka on minun. En oikein tiedä, miten Marjan kävi, mutta minä kuolin sillä hetkellä, maaliskuussa 1990, yli kuusi vuotta sitten.

Melanooma merkitsi hyvin suurta leikkausta Töölön sairaalassa. Imusolmukkeet poistettiin nivusista, ja luomen paikalta eli pohkeesta poistettiin lihaksesta hyvin suuri pala. Etäpesäkkeitä ei ilmennyt. Näytteet olivat puhtaita.

Leikkauksen jälkeen oli seurantaa aluksi kuukauden ja sitten puolen vuoden välein. Töölön sairaalan poliklinikka ei ole iloinen paikka. Seisoin monet kerrat ulkona oven edessä, pihassa, kadulla. Sairaala humisi ympärillä, niin sanottu elämä ehkä jossain kauempana. Kevät oli epäsiisti, kuten keväät yleensä ovat.

Marja oppi kummallisen nopesti kävelemään ontumatta, vaikka jalat jäivät eri paksuisiksi. Sitä taas ei tullut helposti panneeksi merkille. Meillä oli se tapa, että teimme työmatkat yhdessä, ja minä tulin useimmiten neljän jälkeen Otavan pihaan Uudenmaankadulle, jossa meillä oli se autopaikka. Odotin autossa. Katsomatta tunsin Marjan askeleista. Tuntisin vieläkin. Kuulen ne monena yönä. Otin hänestä silloin tällöin valokuvia, vaikeita valotuksia, kun hän oli tulossa kohti autoa.

Kun kävin myöhemmin läpi kaikkia valokuvia, arvelin tavoitelleeni joitakin tunnelmia kuvaamalla punaruskeaa tiiliseinää ja keltaiseksi maalattua rappausta sekä porttikäytävää, josta kohta ilmestyy joku, ihminen. Se paikka on tietysti ennallaan, ja minä tiedän, mitä se merkitsee. Autopaikka on jonkun toisen. Se ihminen ei enää tule. Toisaalta kuulen kyllä hänen askeleensa aina välillä, joskus valveilla, useimmitenunessa.

 

 

Kuka Marjan surmasi

 

Kova sairaus on Jumalan lähettämä eikä johdu mistään. Syöpäsairauksien etiologia on enimmäkseen tuntematon. Syöpä on kohtalon isku, ja se lyö kerralla tunnottomaksi. Sairautta vastaan on kapinoitava tai se on kärsittävä ja kannettava taakkana. Sairaaloissa on kauhistuttavia tapauksia, mutta ihmiset eivät halua kuulla niistä. Olen nähnyt nyt usean pienten lasten äidin ja kahden isän menehtyvän.

Sädehoitoklinikalla kohtaa aika usein käytävällä sairaalavuoteita, joita viedään jostain johonkin. Vihreän kankaan alla on kuollut, ei enää ihminen.

Mutta tauti on asia, johon järki ei riitä. Myös usko on lujilla. Myös uskonto. Kyllä me kävimme aika monenlaisissa paikoissa tietämässä apua ja kyllä monetkin luontaishoidot tulivat tutuiksi. Niin kauan kun ne eivät pääse vaikuttamaan suoraan lääkärin määräämään hoitoon, niistä on tuskin haittaa. Jos ne pitävät mielialaa ja toivoa yllä, niistä on hyötyä.

Talvella 1995 heitin pois aivan hyvän valumetallisen lihamyllyn, jolla Marja oli valmistanut vehnäniduista mehua. En pitänyt sen hajusta. Se näkyi maistuvan pahalle. Tehoa en havainnut sillä olevan, paitsi nuo mielialan kautta vaikuttavat.

Toisaalta kohtalotovereista muodostuu eräänlaisia verkostoja. Eräs ihminen taisteli aivoissa olevia metastaaseja vastaan lähes kymmenen vuotta. Hän tiesi selviytyvänsä ja antoi uskoa vaikka kuinka monelle osatoverille. Hän kuoli suunnilleen samaan aikaan kuin Marja.

Kattiloita meni roskiin useita. Kun hän vielä liikkui omin avuin tai käyttäen tukenaan kärryä, jollainen saatiin lainaksi sairaalasta, hän laittoi itselleen teetä tai puuroa ja halusi aina tehdä ne itse. Mutta hän unohti levyn päälle, pitkäksikin ajaksi. Ja siinä meni kattiloita. Hän käytti sitä punaista mekkoa, tai toista, jossa oli raitoja. En muista enää, missä ne ovat.

Kuolleen vaatteista osa on pakko hävittää, koska kukaan ei halua käyttää niitä. Onneksi tytär, sisar ja nuori miniä suostuivat käymään läpi Marjan vaatteet ja ottivat niistä useita, villapaitoja, takkeja. Kun kuolemasta tulee nyt kaksi vuotta, vaatteet ovat lakanneet kummittelemasta. Muuan takki, joka oli kallis, loden-tyyppinen, aiheutti hyvin hankalia kaksoiskuvia, kun näin sen tyttären päällä. Nimenomaan se vaate, jonka vyötäisillä ja hihansuissa oli hillityt, värilliset raidat, herätti hyvin vahvoja muistoja. Hän osti sellaisia vaatteita matkoilta ja hänellä oli nopea ja varma maku. Niinpä hänen vaatteensa eivät sopineet helpolla kenellekään toiselle, vaikka hän oli normaalin kokoinen ja näköinen, paitsi hyvin kaunis. Hän joutui matkustamaan keväisin Italiaan ja syksyisin Saksaan. Niinpä hän tiesi, että kalliita merkkituotteita ei yleensä kannata ostaa, vaan kaupungeissa on muotihuoneita ja pieniä myymälöitä, joista löytää vaikka mitä.

Bolognan tori on keskeinen paikka avioliittomme muistoissa. Olimme siellä monta kertaa. Olimme kaksi tai kolme kertaa yhdessä Palazzo de Podestan kutsuille. Niiden kutsukorteista käytiin sotaa. Siihen oli täysi aihe, koska kutsut ja tarjoamukset olivat suoraan Fellinin elokuvasta eli kuvitteellista keskiaikaa, kuten kuorrutettuja, kokonaisina paistettuja sikoja. Keittiömestarit leikkasivat uskomattoman taitavasti seitinohuita viipaleita raakakypsennetyistä kinkuista. Suomessa sellaista sanotaan Parman kinkuksi, Italiassa Pariisin kinkuksi. Sen kanssa syödään mielellään verkkomelonia. Italian kevääseen, mantelipuiden kukkimisen aikaan, kuului myös tuore parsa. Sitä myydään kauppahallissa ja torilla niin kuin viiniä, seudun ja kunnan nimellä. Myös oliiviöljy on merkki- ja vuosikertatuote.

Kun olimme siellä ensimmäistä kertaa yhdessä, saattoi hyvinkin olla vuosi 1976 tai miksei myös 1974. Ostimme vaatteita. En osannut siihen aikaan juurikaan puhua italiaa, vaikka luin sitä samoin kuin monia muitakin kieliä. Niinpä ostimme hameen ja leningin latinaksi. Myyjättäriä se nauratti, minua ei, koska en kuollaksenikaan keksinyt, mikä on nimenomaan hame edes latinaksi. Siihen aikaan ei laulettu Elvistä latinaksi, niin että siinä oli tykkänään klassisen sanaston varassa. Mutta kyllä se kaupanteko onnistui. Kun olimme jälleen kerran Italiassa tänä vuonna 1996, emme tietenkään menneet Bolognaan, mutta ajoimme siitä junalla ohi niin että tunsin kaupungin tuoksun, jossa on hiiltä ja rasvaa. Tällä matkalla asiointi sujui melkein ongelmattomasti. Ehkä opin muodostamaan kieltä, kun luin jossain vaiheessa mainion teollisoikeuksien historian italiaksi, ja kun asia oli tärkeä, sanakirjan kanssa. Tosin käytössä oli vain italialais-ranskalainen sanakirja, mutta hyvä niinkin.

Sitä vastoin olin yksin Bolognassa Marjan eläessä viimeistä kesäänsä. Oli aivan outoa, että sellaisen matkan voi tehdä, mutta se sattui pieneen rakoseen, jolloin hänen vointinsa oli aika vakaa, ja matka oli tärkeä. Minut kyllä veti totiseksi, kun kävi ilmi, että Bolognan yliopistossa opettava järjestäjä oli varannut meille huoneet juuri samasta Palazzosta, joka oli ollut Marjan kantapaikka ja jossa siis itsekin olin asunut monta kertaa. Onneksi sitä oli muutettu ja kunnostettu sitten viime näkemän. Kysyin portierilta, onko signore Lenzi paikalla, ja sain kuulla, että hän on eläkkeellä, ja lisäksi samaan hengenvetoon, että hän ei tahdo pysyä eläkkeellä, vaan luumuilee monikymmenvuotisella työpaikallaan vähän väliä kaikkien kiusaksi. Tämä Lenzi jakoi kirjamessujen aikana huoneita kuin ruhtinas, tiskin alta, suosikeilleen. Marja sai aina saman huoneen. Camera sei.

Nyt meitä oli suuri, hälisevä joukko epätavallisen valaistuneita sieluja, ja tehtävämme oli neuvotella valmiiksi kirja lakien tulkinnasta ja panna alulle toinen kirja oikeustapausten tulkinnasta. Kaikki olivat siis juristeja ja järkyttävän arvovaltaisia, Oxfordin, Sorbonnen ja kymmenen muun yliopiston professoreita ja pari tuomari, yksi EU-tuomioistuimesta ja yksi Ranskan korkeimmasta oikeudesta. Saarin alueen hovioikeuden presidentti, joka on myös tunnettu teoreetikko, ei ollut tällä kertaa mukana. Kolmantena päivänä siirryimme hotelliin Firenzeen ja pitämään kokouksia Fiesoleen Eurooppa-oikeuden yliopistoon. Elokuvan ”Huone Firenzessä” mainoskuva oli selvästi otettu yliopiston ruokalan terassilta. Kokoushuoneen seinässä oli Fra Angelicon fresko. Rakennus oli entinen dominikaaniluostari. Epäilin jo paikan päällä jotain ja kotiin tultua katsoin kirjoistani. Se oli sama rakennus, josta Juhani Aho kirjoitti lastun; Firenzessä majailevat suomalaiset taiteilijat hakivat itselleen asunnot vuosilta, samalla tavalla kuin jo etruskit aikoinaan.

Me puhuimme viisaita asioita kielillä ja seisoimme illalla Firenzen torilla puhumassa melkein yhtä viisaita. Sain tehtäväkseni ulkoiluttaa rouvia Uffizin galleriassa, mutta kuinka ollakaan, ukot määrättiin mukaan. Mukisematta he kulkivat museossa.

Edellisenä kesänä taas, kun Marjan piti kuolla ja kaikki olivat varmoja, että loppu on aivan käsillä, molemmat pojat olivat tuttavaperheen kanssa muutaman viikon Firenzen seudulla, ja vanhempi poika sai kiitää ympäri Toscanaa tutkimassa San Giminianot ja kaikki muut maailman ihmeet. Olimme päättäneet jo ennen Marjan uutta sairastumista vuokrata yhdessä linnan Toscanasta. Kun Marja ei päässyt mukaan, lähetin pojat sinne.

Eli Pohjois-Italia liittyy vaikka mihin. Sen takia oli itsestään selvää, että kun menin kihloihin päivin kanssa tänä vuonna 1996, teimme matkan Venetsiaan. Se ei ollut Marjan kaupunki. Minun se taas oli, mitä suurimmassa määrin. Tunteeni olivat saman suuntaiset kuin vanhan everstin, joka Hemingwayn romaanissa ”Joen yli puiden siimekseen” palaa kaiken jälkeen Venetsiaan. Mutta me emme juoneet sampanjaa emmekä asuneet Grittissä, sillä minä en juo lainkaan eikä Päivi käytännössä juuri välitä. Teimme Venetsiasta itsellemme yhteisen kaupungin. Edelleen Pohjois-Italia.

Olin ajatellut mennä Venetsiaan kirjoittamaan jonkin kirjan, tämän. Onneksi käsitin ajoissa, että Venetsia on luotu fiktiivisen proosan kirjoittamiseen. Kun olen ottanut eron virastani ja vaihtanut vaatteeni halvempiin, menen Venetsiaan kirjoittamaan jännitysromaaneja. Se on eniten arvostamani kirjallisuuden laji. Pidän väkivallasta, vaikka en hyväksy sitä. Näytelmässä ja romaanissa täytyy olla väkivaltainen loppu. Tässä elämässä oli.

Eräällä laivamatkalla Marjalla hetkeksi petti ja hän uhkasi, että kaikki on minun syytäni ja että hän oli joutunut liian lujille elämässään. Sen vuoksi sairaus oli päässyt iskemään. Luullakseni hän oli muutaman viikon vakavissaan sitä mieltä. Sitten hän muutti mielensä ja sanoi, että saamme olla kiitollisia lähes kymmenestä viimeisestä vuodesta, jotka olivat olleet onnellisia. Sitten se asia unohtui. Syyllisyys ei ole ilmoittautunut kovin selkeänä. En silti väitä, ettei se olisi koko aikaa läsnä kuin virus elimistön pohjalla.

Emme muutoinkaan tehneet tiliä. Emme ryhtyneet selvittelemään menneitä asioita. Se ei tuntunut tarpeelliselta. Marja sai myös tukea koulutetuilta auttajilta, mutta minulle jäi se käsitys, ettei terapia auttanut kovin paljon. Mutta ehkä oli tarpeellista vierailla vielä kerran lapsuudessa ja noutaa sieltä kuolleet nuket. Paljon tärkeämpää oli hengellisyys. Hän luki esimerkiksi raamatun ainakin yhden kerran kannesta kanteen. Siinä on hänen alleviivauksiaan, siinä punakantisessa.

Makuuhuoneessa vanhan ja liian suuren pitsipeitteen päällä keskusteltiin monia kertoja pitkään ja kiivaasti, itkettiin ja riideltiin. Kuulin sen etäältä. Sanoja en kuullut enkä kuunnellut.

Olen alkanut vahvistua siinä uskossa, että tämä suomalaisten naisten pioneeripolvi maksaa hengellään elämänsä avartumisen. He valitsivat sekä työn että perheen. Työ oli toisenlaista. Kautta maailman naiset ovat käyneet töissä. Jos mökkiläinen oli niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa hevoseen, hän otti vaimon ja pani vetämään auraa. Tehtaat olivat täynnä alipalkattuja ja ylityöllistettyjä naisia, Kun kävelee Sörnäisissä ja katselee Miljoonamarjattaa ja muita 1920-luvun tiilitaloja, sen tietää ja muistaa, kuka kantoi tiilet ja laastin. Nostureita ei ollut. Naiset kantoivat. Se on kai raskainta työtä, mitä rakennustyömailla ylimalkaan oli. Kerros kerrokselta, tiiliä ja laastia. Muurarin huumorin kohteena.

Sörnäisten tiiliseinien takana siitettiin ja syntyi se työläisten sukupolvi, joka rakensi maata merkittävästi ja muutettiin vanhoilla päivillään elementtilähiöihin. ”Minulla on kylpyamme, mutta en osaa kylpeä”, kirjoitti runoilija. En osaa toden sanoakseni minäkään. Ei ole tullut tavaksi, kun ei ole varttunut lämpimien vesien äärellä. Kaasukäyttöinen boileri oli sensaatiomainen uutuus, mutta ei niillä vesillä perhe kylpenyt.

Marja kertoi, että myös hän oli elänyt lapsuuttaan kuparisen lämminvesivaraajan rapistessa ja rasahdellessa. Kylpyvesi lämmitettiin polttamalla tulta varaajan tulipesässä. Siitä huolehti sisäkkö, ellei keittäjä.

Marja oli kuollessaan Suomen vanhimpia ihmisiä. Hän oli syntynyt 1942. Se johtui vain siitä, että hänen isänsä oli sotasairaalan ylilääkärinä Tampereella. Vuonna 1942 ei paljon synnytty. Vuonna 1941 kuolikin miehiä sodassa enemmän kuin suurhyökkäyksen aikana 1944. Hänen isänsä oli kirurgi ja äiti sairaanhoitaja, mutta äiti jäi pois työstä, kun hän alkoi odottaa Marjaa ja sitten toista tytärtä. Heitä oli vain nämä kaksi tyttöä tästä avioliitosta ja edellisestä kaksi tyttöä ja poika. Kun isä oli vanha ja sota ja pulavuodet aiheuttivat taantuman ja paluun kuin 20-luvun oloihin, Marjan maailmassa oli paljon sellaista, mikä oli kuin hyvin vanhaa. Alle kouluikäisenä hän oli kulkenut yksin tai pikkusiskon kanssa kadulta kalliolle, koska liikennettä ei Tampereen keskustassa oikeastaan ollut, siis autoja. Hän oli oppinut kesät, jotka oltiin maalla, kolme kuukautta kesäkuusta elokuun loppuun, mentiin ja tultiin laivalla kaikkinaisten varustusten kanssa, ja isä tuli viikonlopuiksi, laivalla hänkin.

Vanhuus näkyi ihmissuhteissa ja suhtautumisessa ihmisiin. Siinä oli sellaista vanhan herrasväen lujuutta, joka kääntyi välillä kovuudeksi. Suhtautuminen hyviin ja ystävällisiin maalaisiin oli pohjaltaan topeliaaninen. Pahoista ja vihamielisistä maalaisista ei tiedetty eikä ainakaan puhuttu. Kaupungissa taas työläiset tosin kulkivat ikkunan alta neljästi päivässä tehtaan pillin kutsumina tai karkottamina, mutta heitä ei oikeastaan ollut olemassa. Ehkä kansakoulusta oli jokin muisto Amurin asukkaista. Mutta kun makaronivelli oli inhottavaa, isä kirjoitti lääkärintodistuksen niin ettei sitä tarvinnut syödä.

Isä oli jäänyt leskeksi vähän ennen sotia. Siitä avioliitosta oli ne kolme lasta. Vanhemman sisaren ja Marjan ikäero oli niin pieni, seitsemän vuotta, että Inkeri toimi Marjan varaäitinä. Mutta kun Marja oli hyvin sairas ja kun hän kuoli, Inki oli täällä monta kertaa kotoaan Ranskasta, ja silloin heidän kosketuksensa kävi väljäksi ja irtosi hitaasti, samalla tavalla kuin minun kosketukseni Marjaan. Kuoleva ihminen muuttuu koko ajan.

He eivät kuitenkaan olleet vanhaa herrasväkeä samalla tavalla kuin monet tuttavansa. Marjan isä oli suomalaisen sivistyneistön toista aaltoa. Ensimmäinen aalto alkoi nousta virkapaikoille vuosisadanvaihteessa, hiukan sitä ennenkin. Tämä oli maaseutukaupunkien klassillisten lyseoiden sato. Isä kirjoitti ylioppilaaksi 1914 ja väitteli tohtoriksi kaksitoista vuotta myöhemmin. Tovereita Joensuun lyseosta olivat Hannikaisen pojat ja piispa Sormunen ja monet, mutta jo ylioppilaskirjoitusten yhteydessä tutustuttiin toisiin maaseutukaupunkien poikiin, niin kuin hän oli tutustunut Alvar Aaltoon ja muihin tuleviin arkkitehteihin; yhdestä tuli hänelle lanko, Yrjö Lindegrenistä.

Nämä pojat, tämä hurja sukupolvi, 1896 syntyneet, kapaisi suoraan suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Mutta riittihän heitä yhteiskunnassa joka paikkaan, koska heidän poikansa kävivät sodat ja he tekivät sen vuoksi poikienkin työt eli kaksi elämäntyötä. Minun molemmat isoisäni olivat tuona armon vuonna syntyneitä. Vapaussodassa he taistelivat eri puolilla. Marjan isä sen sijaan oli lääketieteen opiskelija ja sanitäärinä Suomenlinnan vankileirillä. Hän toi sen oudostuttavan usein esiin puheissa ja sanoi tai antoi ymmärtää, että silloin vankileirillä tapahtui jotain, mikä oli liiallista ja mahdotonta ja mitä ei olisi saanut tapahtua. Hän ei kertonut lähemmin. Luin Jaakko Paavolaisen vapaussotatutkimukset sitä mukaa kuin niitä ilmestyi ja tiesin hyvinkin paljon vankileirien oloista ja myös lääkäreiden ja lääkintämiesten edesottamuksista. Mutta en kysynyt mitään suoraan. Itse asiassa luin kaiken vapaussotakirjallisuuden Yliopiston kirjaston lehtisiä myöten, mutta siitä ei ole nyt puhe.

Toisaalta juuri appeni opettaja oli fysiologian professori Robert Tigerstedt, joka ansaitsisi kuvansa suomalaiseen seteliin. Hän laati tutkimuksen vankileirien oloista kesällä 1918 ja antoi sen vuotaa Ruotsin lehtiin. Olen lukenut sen. Sen julkaisemisella pelastettiin tuhansia, ehkä muutamia kymmeniä tuhansia ihmishenkiä. Umpimähkään vangittuja alettiin päästää kotiin. Valtiorikosoikeuksien tuomitsemistilastoissa näkyy valkoisen kiihkon taittuminen sydänkesällä. Äitini isä oli yksi niistä, joka pääsi syksyllä 1918 kotiin Hennalan ja Hämeenlinnan reissultaan.

Olin luullut, että vain meidän, viisikymmentävuotiaitten, korvissa soivat toisen maailmansodan äänet. Se ei riitä. Sukupolvien saatto ulottuu kaukaa, eikä sen ote ole lempeä. Kasvoin vapaussodan miesten ilmapiirissä.  He olivat kovia miehiä eivätkä puhuneet paljon muistoistaan. He olivat käsittämättömän kovia miehiä verrattuna taas omiin isiinsä ja isoihin veljiinsä.

Näytin Marjalle joskus kirjasta valokuvaa hänen oman lapsuutensa leikkipaikoista ruumiiden kirjavoimina. Tampereen valloituksen yhteydessä Näsinkallioilla käytiin kaksi erittäin ankaraa taistelua sekä rakennuksen ympärillä että siinä, missä on nyt uponneen höyrylaiva Kurun muistomerkki. Marja ei sangen kiinnostunut kuvista.

Yksi Marjan sedistä kaatui Tampereen Ratinanniemessä 16-vuotiaana. Hänestä on kirjoitus teoksessa ”Sankaripoikia”. Kirjoituksessa ei kerrota, että jyväskyläläisten koulupoikien päästäminen eturintamaan punaisten kuularuiskun ulottuville oli päällystöltä - jääkäreiltä - rikollista välinpitämättömyyttä ja tyhmyyttä.

Marjan maailma oli niin vanha, että heidän maapaikassaan kummitukset kulkivat. Naapuri muisteli lyhyttä ja onnellista sotavankeuttaan Seinäjoella. Hän oli ollut tappelemassa Väärinmajalla. Aminoffin tappamista hän kovasti pahoitteli ja suri. Sen olivat tehneet vieraat miehet. Itse hän oli ollut Aminoffin kartanossa kuski. Murhan tekivät Kotkan punaisen kaartin lentävän osaston miehet. Rintamalinja meni täsmälleen siitä, missä Marjan perheen kesäpaikka on, ja sitten taas se vapaussodan taistelu, jota Linna kuvaa Pohjantähdessä, käytiin Näsijärven toisella puolella hyvin lähellä näitä samaisia paikkoja, joita sota oli nuolaissut hyvin karheasti.

Oli siinä monta rajaa, maalla ja kaupungissa - rintamalinjoja. Heidän asuintalonsa takana alkoi työläisten kaupunginosa, johon oltiin selin.

Minun silmissäni Tampere on vieläkin kuin huhtikuun 1918 taistelujen jäljiltä. Luin Ylikankaan kirjan. Arvostelinko sen lehteen? Muistaakseni en, mutta olin myöntämässä sille tietokirjojen Finlandia-palkintoa. Niin se olikin. Olin puheenjohtaja ja pyysin ja sain akateemikko Eino Jutikkalan pitämään lyhyen puheen palkinnon jakotilaisuudessa. Tunsin Ylikankaan kirjassa esitetyt asiat aika yksityiskohtaisesti. Ei ollut vaikea ymmärtää, että kirja herätti sokeaa arvostelua Pohjanmaalla, meidän pitäjissä. Se kävi niin vahvasti vasten sitä vapaussotakertomusta, joka oli vakiintunut kauan sitten.

Ylikangas on Alahärmästä ja minä Kauhavalta. Ei siinä palkinnon myöntämisessä ollut puolueellisuutta eikä maakuntahenkeä. Ei kauhavalainen lähesty härmäläistä muutoin kuin kirves kädessä. Oikeastaan minulla on ollut paljonkin Ylikankaan tutkimusmenetelmää ja tulkitsemistapaa vastaan. Hänen ”historiallinen rakenneselityksensä”  on tietysti hyvä mutta ei ainoa hyvä, kuten hän joskus esittää. Ehkä hän on muuttanut mieltään. Emme me enää tiedä yhteiskunnan rakenteista niin paljon kuin viime vuosikymmenellä. Pelkillä rakenteilla ei millään selitä islamin nousua, neuvostojärjestelmän tuhoa, kiihkoisan kansallismielisyyden uutta nousua eteläisessä Euroopassa.

Emmekä tiedä, mistä syöpä johtuu. Jopa sana ”psykosomaattinen” on osoittautunut aivan liian epämääräiseksi. Kaipa osa sairauksistamme on luulotautia, mutta luulotautiin voi kuolla. Ja monet kuolevat.

Ei Marjan kohtalon selitystä löydä hänen menneisyydestään, mutta silti minä toistan, että hän oli nainen sitä sukupolvea, joka rakensi sekä perheen että vastuullisen, näkyvän uran. Ja moni heistä on kuollut. Yksin lehtimaailmassa on säpsähdyttävän monta vainajaa Marjan ikäpolvea.

Oikeastaan niin kauan kuin muistan olen tuntenut vastenmielisyyttä varsinaisia dekkareita kohtaan. Niistä jää tyhjä tunne, ja ketä lopulta kiinnostaa, oliko murhaaja hovimestari vai tämän kaksoisveli? Nyt olen lukenut koko tämän vuoden dekkareita ja jännäreitä, tosin aika mielenkiintoisia ja erikoisia. Mutta se, että itse kirjoitan selvittääkseni kuoleman syytä, on kyllä yllättävää ja noloa. Marja kuoli sairauteen. Ei siihen tarvita muuta selitystä. Mutta kun se ei riitä. Hänen mukanaan kuoli niin paljon muutakin. Ja syntyi, toisaalta.

Hänen työnsä oli vastuullinen ja hän pääsi siinä pitkälle. Me siis tapasimme toisemme Otavassa vuonna 1964. Emme olleet kumpikaan valmiita. Minä valmistuin ensin, jouluksi 1966, ja Marja sai maisterin paperinsa ensimmäisen lapsen synnyttyä 1967. Hän oli mahdottoman hyvä opiskelija - siinä mielessä, että hän tiesi täsmällisesti, mitä tahtoi ja mihin pyrki. Luulen ettei ole kovin monta kotimaisen kirjallisuuden maisteria, jolla olisi sama ansio kuin Marjalla: hän ei koskaan lukenut Kalevalaa. Hän ei pitänyt siitä. Siitä oli ikäviä muistoja koulusta. Niinpä hän ei lukenut sitä ja onnistui jollain merkillisellä tavalla luistelemaan sekä kirjallisuuden laudaturin että suomen kielen cum lauden tästä tietoisesta aukosta huolimatta. Sitten taas toisaalta hän teki gradun hyvin ja kiihkeästi. Se oli Joel Lehtosen kertovista runoista.

Hän oli hanttitöissä Otavassa; minun oli määrä olla siellä vain odottaessani armeijan jälkeen yliopiston lukukauden alkua, vai oliko se niin, etten ollut käynyt pääsykokeissakaan. En muista. Meille molemmille kertyi töitä Otavasta siten että minä olin toimittamassa Haanpään juttujen valikoimaa ja luin käsikirjoitusmassaa. Lasten ja nuorten kirjoista vastannut toimittaja, joka oli antanut meille molemmille työtä ja minulle suomennettavaa, sairastui äkkiä vakavasti. Hoidimme jollain tavalla Marjan kanssa hänen tehtäviään. Valmisteilla oli kansainvälisenä yhteistyönä satuantologia, jossa oli kova tekeminen.

Otava oli siihen aikaan talo, jota ei voi verrata tämän hetken liikeyrityksiin. Siellä kulkivat vanhat Reenpäät, jotka suoraan sanoen ajoivat yhtiönsä niin pahasti tuhoon, että se säilyi vain kohtalon oikusta. Tietosanakirjan toimituksessa palkat maksettiin perjantaisin punaisilla maksumääräyksillä, joilla sai hakea rahat kassasta. Työntekijät odottivat levottomina, mihin aikaan päivästä tohtori Poijärvi tulee maksamaan palkkoja. Vastaavasti Otavan kassan kerroksessa oli lappu, jossa ilmoitettiin, että laskuja maksetaan torstaisin aamupäivällä. Firmojen lähetit kulkivat salkkujen kanssa ja kuljettivat rahoja ja laskuja. Maksuvalmius oli kauhistuttavan huono. Silti kassan kerroksessa saattoi nähdä kuuluisia hahmoja. Sillanpää ja Pälsi istuivat siellä. Pälsi käski minut viereensä, osoitti kävelykepillä kassanhoitajaa, neiti Petäjää ja sanoi: ”Nuori mies, tuo tuossa on minun kirjallisen toimintani suurin innoittaja kautta aikojen - Otavan kassa.”

Me aloitimme avioliittomme sellaisissa oloissa. En saanut koskaan käsitystä siitä, mitä töitä tein ja miksi. Olin tullut kirjoittamaan mainostekstejä mutta sain nopeasti kaikenlaisia kaunokirjallisia töitä. Vanha Viljo Marttila, joka tunnettiin nimimerkistään Jukka H. Puntari, muisteli mainostoimittajan aikojaan Veli Giovannin kanssa 30-luvulla vai olisiko ollut 20-luvulla. Hän väitti tarjonneensa kerran alennusmyyntiä varten ilmoitustekstiä: ”Helvetin hyviä hartauskirjoja halvalla.” Hänen nykyinen poikansa on Hesarin kulttuuritoimittaja, joka ihmetteli minulle kerran, että joku muisti myös hänen isänsä eikä vain setää, joka oli pakinoitsija Arijoutsi.

Otavan kirjallista osastoa hoiti toisaalta Heikki A. Reenpää, toisaalta hänen setänsä Hannes, jota ei kuitenkaan koskaan nähty. Heidän lisäkseen kirjallisen osaston kotimaisesta kirjallisuudesta oli vastuussa tohtori Eino Kauppinen, ja joukko nuoria maistereita, kuten maisteri Suurpää. Kaikki olivat maistereita tai tohtoreita, nekin jotka eivät olleet, paitsi neidit. Kirjailijoiden asiat olivat moninaisia. Joku tuli itkien kertomaan, että saksalaiset polttavat Lappia. Hän oli selvä mutta hullu. Joku - kuuluisa kirjailija - riisui toimittajan huoneeseen tuntuaan kengät jalastaan, pani ne toimittajan pöydälle, ja meni itse kirjoituspöydän alle hihittämään. Joku ilmaantui taloon epätoivoisen juovuksissa. Jollekin piti lähettää rahaa vankilaan. Jonkun puhelinosuustodistus oli noudettava jouluaatoksi Ratakadun panttilainakonttorista.

Ja talo oli kaunis, jugendia ja tätä taloa varten valmistettuja huonekaluja. Louis Sparren suunnittelemissa tuoleissa oli hyvin hankala istua, mutta johtokunta istui vain, sillä se on sen tehtävä.

Marja siirtyi ennen pitkää kouluosastolle toimittamaan oppikirjoja ja minä hain Mainos-TV:n elokuvatoimittajan paikkaa. Olin nähnyt elokuvia koko elämäni, koska kasvoin Kauhavalla kirjakaupassa ja elokuvateatterissa. Helsingissä olin alkanut kirjoittaa Ylioppilaslehteen kaikenlaista ja Elokuva-Aittaan elokuva-arvosteluja. Sain sen elokuvatoimittajan paikan ja olin siinä vuoden, 1966-1967, mutta sitten valmistuin juristiksi ja aloin ajaa asioita isäni toimistossa. Marja puolestaan haki Anna-lehden toimitussihteeriksi ja pääsi. Hänkin oli vain runsaan vuoden siinä, ja sitten tapahtui jotain muutoksia ja järjestelyjä, joiden tuloksena hän löysi itsensä taas Otavasta, jossa hän siirtyi aika pian koulukirjojen parista takaisin kaunokirjallisuuteen ja hyvin pian hän sai lasten ja nuorten kirjat vastuulleen. Sitten niistä muodostettiin osasto ja hän oli sen päällikkö kuolemaansa asti. Ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran maailmassa hän sai lasten ja nuorten kirjat kannattaviksi ja samalla onnistui nostamaan niiden tasoa. Hän keksi ja toteutti suomalaisen nelivärisen kuvakirjan. (Niitä on tietenkin tehty aina, mutta harvakseltaan ja tappiolla.) Suomalaiset tekijät saivat kansainvälistä menestystä ja palkintoja. Makuuhuoneemme seinälle Marja keräsi siinä vaiheessa, kun hän itse tiesi, ettei hän palaa enää työhön, jonkin määrän kuvaoriginaaleja. Olen antanut ne kaikki lapsille lukuun ottamatta kahta Rudolf  Koivun alkuperäiskuvaa, jotka ovat olleet asunnossamme kauan.

Siitä ei tietenkään pääse mihinkään, että Paavo Haavikko oli keskeinen henkilö Marjan uran kannalta, ehkä meidän molempienkin. Hän tuli Otavaan kai 1968 tai jotain, juuri pahimman kriisin kynnyksellä. Hän oli kiskomassa yhtiötä ja Yhtyneitä Kuvalehtiä kuiville. Se oli hämmästyttävä saavutus ja onnistui. Hän oli niihin aikoihin leskimies.

Minä olin ajanut asioita Borenius & Kemppisen juristina vuodeta 1968 ja ajautunut erilaisiin kulttuuriporukoihin. Kun pääsin Eino Leinon seuran jäseneksi, olin siitä ylpeä. He istuivat ja puhuivat siellä kaikki, esimerkiksi vanhat kunnioitettavat kommunistit, kuten Jarno Pennanen ja Arvo Turtiainen ja Elvi Sinervo. Minusta oli tulossa vasemmistohenkisen älymystön hovijuristi, mutta se oli puolestaan jyrkästi asianajotoimiston perinteiden vastaista. Nimenomaan isäni yhtiökumppani Heikki Borenius, joka oli hyvin taitava ja kunnioitettu lakimies, suhtautui karvaasti esiin nousevaan vasemmistoon. Se ei ollut mikään ihme, koska hän oli puolestaan hyvin aidosti ja jyrkästi oikeistolainen. Hänen pappansa oli puolustanut Linkomiestä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja K.M. Walleniusta Ståhlbergin kyydityksestä aiheutuneessa oikeudenkäynnissä, jossa korkein oikeus hylkäsikin syyteen Walleniusta vastan. Mäntsälän kapinan oikeusjutuissa hän oli mukana ja monessa muussa. Toimiston arkisto oli niin ollen huomattavan mielenkiintoinen. Henkilökohtaisesti minulla on tiettyjä perusteita epäillä, että pappa oli läheisestikin tekemisissä 20-luvun äärioikeistolaisten kanssa; Kai Donner oli sekä henkilökohtainen ystävä että asiakas.

Kun Haavikko esitti, että tulisin Otavaan minäkin hänen johtajanassistentikseen, olin suunnattoman imarreltu. Marja oli vastaan. Sain apulaisjohtajan palkan ja minun piti saada selkeästi asema johtokunnan piirissä. Toisin kävi. Käsitin viikon kahden jälkeen, että Haavikko oli järjestellyt minun paikkani ja asemani enemmän tai vähemmän omistajien tahdon vastaisesti. Vaikka pienintäkään valittamisen aihetta ei ollut, en saanut koskaan selkeästi määriteltyjä tehtäviä. Päin vastoin käsitin hyvin nopeasti, että esimerkiksi kotimaiseen kirjallisuuteen, jota Hannu Mäkelä hoiti hyvin nuoren Martti Anhavan avustamana, ei pitänyt puuttua puolella sanalla.

Siitä tuli sitten myös harharetki tuntemattomaan. En ollut Otavan kirjallisen johtajan apulaisena ja lakimiehenä täyttä neljää vuotta. Tekisi mieleni sanoa, etten myöskään täyttänyt toiveita, mutta en tiedä, oliko minuun kiinnitetty toiveita. Ainakaan minusta ei tullut kustantajaa eikä johtajaa, vaikka olin apulaisjohtajan vakanssilla jumalattoman nuorena, raskaasti alle 30-vuotiaana. Ja luultavasti siksi päädyin maailman kummallisimpaan ratkaisuun ja ilmoittauduin virkamiesharjoittelijaksi korkeimpaan oikeuteen. Kun sain vakinaisen määräyksen, palkkani putosi kolmannekseen. Mutta erosin Otavasta ja menin esittelijäksi 1976.

Marja hoiti joitakin sellaisia tehtäviä, joita minä en ollut hoitanut. Hänestä tuli tärkeä ja vaikutusvaltainen henkilö siinä yhteydessä ja sillä alalla. Minä jatkoin juridiikkaa ja sekavaa kirjoittelua, kuten edelleenkin. Meille tuli jo avioliiton alkuvaiheessa helposti kitkaa kirjallisuudesta ja musiikista, koska ne olivat Marjan aloja. Sovimme esimerkiksi, että lopetan pianonsoiton, kun en kerran osaa ja soitan rumalla äänellä. Olin ottanut maalla tunteja koko kouluajan ja päässyt juuri siihen, mihin lahjattomat amatöörit pääsevät, Das Wohltemperierte Klavierin tasalle, sellaiseen vaiheeseen, jossa osaa paukuttaa pikkukappaleita. Marja sanoi, ettei se ollut musiikkia, ja se oli totta. Itse hän soitti aika hyvin. Hän otti konservatoriossa tunteja, kunnes alkoi odottaa lasta. Siinä vaiheessa hän oli pääsemässä kiinni pariin Mozartin helpompaan pianokonserttoon. Se jäi siihen. Kun lapset olivat pieniä, hän ei soittanut lainkaan moniin vuosiin. Hän sanoi, ettei kannata soittaa mitään, kun ei voi soittaa hyvin. Kun lapset olivat isoja, hän alkoi silloin tällöin soittaa. Hän oli lahjakas ja hänellä oli erinomainen korva. Kerrotaan että hän oppi laulamaan ennen kuin puhumaan ja alkoi itkeä, kun kotiapulainen lauloi nuotin vierestä. Heidän suvussaan on paljon muusikkoja ja erinomaisia harrastelijoita. Itse asiassa hänen isänsä tuurasi opiskeluvuosinaan Helsingin kaupunginorkesterissa (tai filharmonisessa orkesterissa) ensiviulussa.

Vaikka Marja oli kirjallisuuden maisteri, hän ei kirjoittanut. Kustantajilta kysytään usein, tietävätkö he itse jotain omaa kokemaansa kirjoittamisesta. Marja ei välittänyt kirjoittaa. Hänen jälkeensä jäi aika vähän papereita. Hänen muistiinpanonsa omasta sairaudestaan ja oman mielensä tilasta katkeilevat. Hänellä ei ollut erikoisempaa luovaa kirjallista lahjakkuutta. Lukijana hän sen sijaan oli erittäin hyvä, nopea, oivaltava ja terävä.

Maaginen kysymykseni on tietenkin, olisinko voinut pitää Marjan hengissä elämällä toisin, menettelemällä muulla tavalla. Orfeus miettii manalasta palattuaan, olisiko hän saanut vaimonsa takaisin, ellei olisi vastoin kieltoa katsonut.

Kysymyksiä vailla vastausta. Joka tapauksessa hänen sukupolvestaan on kuollut jo paljon. Ehkä niin kuuluu olla. Kyvykkyyttä osoittavien miesten apuharvennus on kaikkien korkeakulttuurien ratkaistava kysymys. Niin kauan kuin kysymys on keräily- ja metsästyskulttuurissa, tarvitaan mukaan kaikki. Kun metsästyskulttuuri alkaa muodostaa selvää soturiklaania, nuoria ja vahvoja miehiä on pidettävä aisoissa niin että yltiöpäisyys ja kokemus pääsisivät toimimaan yhdessä. Kreikassa ja meillä ja frankeilla ja Saksan armeijassa tätä tavoiteltiin sotilasarvoilla ja koulutuksella, ja se onnistui hyvin. Valovoimaisimmatkin kyvyt pääsivät omalle oksalleen vasta kuljettuaan vaivalloisen virkatien. Joku aivan mahdoton ratsumestari saattoi suunnitella Tannenbergin taistelun, mutta Ludendorff, joka nukkui teltassaan ennen taistelua, taistelun aikana ja sen jälkeen, sai siitä kunnian.

Toinen keino tavoittaa tämä päämäärä oli oppipoikaperinne, joka saattoi mennä niin pitkälle kuin Roomassa: nouseva kysy adoptoitiin omaan sukuun. Tuon perinteen jäänne on yhä vallitseva akateeminen tapa. Sen ja sen oppilaaksi pääseminen, väitteleminen tuon tai tuon johdolla, assistenttina oleminen, on ainoa tie onneen.

Kolmas keino on korkeakulttuurien kielellisen taistelun malli. Se alkoi 1600-luvun lopun Ranskassa. Jos joku oli maalaisaatelia eikä ollut perinyt muuta kuin isänsä papurikon hevosen, hän satuloi sen ja lähti etsimään onneaan Pariisista tai sen liepeillä olevasta Versaillesista. Sattuma määräsi, tuliko hänestä kuninkaan vai kardinaalin muskettisoturi.

Ja sitten on tietenkin se organisaatiomalli, joka on meille tuttu opettavaisista Villin lännen ja mafia-elokuvista ja teollisesta ja esiteollisesta Japanista. Nouseva johtaja salamurhaa entisen johtajan ja ottaa tämän paikan ja vaimon.

Kysymys on toisin sanoen rekrytoinnista, ja se on tärkeä ilme, oli sitten kysymys tämän päivän luokanopettajista, eilispäivän upseereista tai toissapäivän katedraalikoululaisista. Valtaeliitti, joka ei varmista uusiintumistaan takaamalla harvoille todella lahjakkaille pääsyn keskuutensa ja mahdollisuuden tulla yhdeksi omistaan, tuhoutuu.

Naiset joutuivat tähän järjestelmään Skandinaviassa meidän aikanamme. Tunnen henkilön, joka nimitettiin toisena naisena maailmassa korkeimman oikeuden jäseneksi. Hän on talvisotasukupolvea. Naiset lääketieteen ja oikeustieteen ja sitten myös teologian professoreina tulivat tavallisiksi vasta runsaat kymmenen vuotta sitten. Liike-elämässä ensimmäinen aalto vahvoja naisia koostui vielä leskistä, jotka olivat päätyneet näkyvästi korkeimpiin tehtäviin enemmän sattuman kuin valinnan vaikutuksesta. Seuraava polvi on näitä hiljan väistyneitä, joista kirjoitettiin naistenlehdissä pitkin ja poikin. Ja sitten suurten ikäluokkien tyttäret, viisikymmentä täyttäneet tai täyttävät - ainakin historiallisesti arvioiden he joutuivat mahdottomaan saumaan, kuten Marja.

Yhteiskunta tuli tietenkin perässä. Se on sen tehtävä. Muistaakseni meille kävi vielä niin, että jäimme kaikkien ajateltavissa olevien tukimuotojen ulkopuolelle, kun menimme naimisiin 1966. Emme ole koskaan saaneet opintotukea. Olemme maksaneet asumisemme. Emme saaneet aravaa. Meillä oli kotiapulaisina maalaistyttöjä, ja heidän palkastaan oli suoritettava verotetuin tuloin vero. Lapsille ei ollut tarhaa eikä päivähoitoa, mikä kyllä oli ehkä onni.

Itse olin ehkä ylpeä, sillä halusin elättää perheen. Kustansin meidän molempien opiskelun, ja kun siirryin lakimiestehtäviin, sain jonkin aikaa harjoittelijan nimellistä palkkaa. Se oli Heikki Boreniuksen ajatus, viidenkymmenen vuoden takaisesta maailmasta, eli hiukan kohtuuton. Se oli todella sellainen vaihe maailmaa, että kaksi pientä lasta jätettiin Kallion tuhruisiin kivipihoihin alle 18-vuotiaan maalaistytön vastuulle. Hyvä siitä tuli.  Nuorena jaksaa tehdä paljon työtä. Kirjoitimme erään ystävän kanssa kirjan sarjakuvista. Se ilmestyi vuonna 1970. Muistan sen viimeisen läpikirjoittamisen vaiheen: töissä puoli yhdeksästä puoli viiteen, sitten kotiin, kirjoittamista kello kuuteen aamulla, kaksi tuntia unta ja sama uudelleen. Kirja sai hyvän vastaanoton.

Jo varhain 60-luvulla olin alkanut suomentaa kirjoja. Sitä jatkui ja jatkui. Enää en osaa - tai viitsi. Olin opetellut koulupoikana kirjoittamaan koneella hyvin nopeasti. Marja puolestaan oppi nukkumaan huoneessa, jossa toinen kirjoitti sähkökirjoituskoneelle ja poltti piippua. 70-luvulla tein oman ennätykseni, jota en tule koskaan rikkomaan: romaanin suomentamista 49 liuskaa päivässä eli koko romaani kirjoittamalla runsaassa viikossa. 80-luvulla tein työennätykseni, mutta siinä oli jo mennä terveys: oikeustapauskokoelman toimittamista viran hoidon ohella. Pisin yhtäjaksoinen työskentelyrupeama oli 52 tuntia. Henkisessä työssä 24 tuntia menee, mutta sen jälkeen nousee kynnys. Sitten menee taas kaksitoista tuntia aika helposti. Sen jälkeen nousee vastaan seinä, jonka yli on vielä kiivettävä. Sitten tulevat harhanäyt eli unennäkö istuallaan tai kävellessä. Olin opetellut älyttömän riuhtomisen ja repimisen jo keskenkasvuisena. Opiskeluaikana siitä oli hyötyä. Pystyin lukemaan tenttiin 500 sivua päivässä vierasta kieltä, kuten norjaa tai tanskaa ja selviytymään tentistä tyydyttävästi tai kiitettävästi. Olin valmistuessani kandiksi 22-vuotias, perheellinen mies.

Me  ponnistimme pois sieltä Kalliosta. Asuinpaikkamme on aika kummallinen ja tänäkin päivänä outo kävijä huomaa ensin rumuuden eli kevyttiilistä rakennetun lämpökeskuksen, jonka maali on lohkeillut, ja saunan, joka on parhaalla paikalla, ja viemäri­kaivon hajun. Ei ole kaavaa eikä kunnallistekniikkaa, mutta toisaalta toteutettiin alle 30-vuotiaitten perheitten voimin kahdeksan pientalon alue. Suunnitelmat olivat aluksi hyvinkin suuria ja korkealle lentäviä, mutta loppujen lopuksi ympäristö osoittautui hyväksi ja kestäväksi, ja täällä asuvat edelleen monet niistä, jotka ovat hengissä. Alkuvaiheessa mukana olleista henkilöistä, ylioppilaista ja kandeista, neljä on väitellyt tohtoriksi ja kolme on asumisen ja rakentamisen alalla jonkinlaisia asiantuntijoita.

Samaan aikaan parkkipaikan huokeat eurooppalaiset muotiautot ja Itä-Saksan ihmeet ovat vaihtuneet yhä kalliimpiin kulkuneuvoihin. Joskus, kun lunta putoilee, on kylmä ja jänis näkee metsässä nälkää, on hetki miettiä, mitä tuli tehtyä ja kannattiko tämä tällainen. Kysymys on hyvä ja vastaus aina sama. En käsitä tehneeni elämässä paljonkaan valintoja. Asiat ovat tulleet. En ole koskaan löytänyt paikkaani maailmassa, mutta se johtuu luultavasti siitä, että oma paikkani on hautausmaalla, valmiiksi odottamassa. Onko se Kirkkonummen hautausmaa, se jää nähtäväksi. Marja on siellä jo.

 

Kaunottaren kuolema

 

Matteus-passion soidessa radiossa pääsiäisenä 1993 Marja nyhti peilin edessä hiuksensa muovipussiin. Muutama kihara otettiin talteen. Loput vietiin pihan perälle kylmään. Marja oli ollut aina kaunishiuksinen. Tutustumisemme aikaan hän oli käyttänyt silloin muodissa ollutta enkelikampausta, harteille ulottuvaa. Hän oli oikeasti vaalea, kuten kaksi lapsestaan, mutta tietysti ihminen tummuu vanhetessaan.

Passiosta me olimme käyneet monet pikku riidat. En vieläkään tiedä, miksi harrastin 1980-luvun alussa kiihkeästi passioita, kantaatteja, requiemejä. Se kävi muiden hermoille ja oli tietysti samalla kaameaa. Marja sanoi, että älä soita aina tuollaista hautaholvimusiikkia. Kaikesta musiikista Bachin kaksi passiota, yli kaksi sataa kantaattia ja sitten yleisemmin requiemit ovat jääneet läheisimmiksi. Siitäkin uhkasi tulla ammatti, kun toimitin vuosikymmenen lopulla radio-ohjelmia. Minulla on nauha Yömyöhä-lähetyksestä, jossa Marja oli poikkeuksellisesti mukana. Se oli kiirastorstai 1987 ja soitimme kolme tuntia levyiltä kahtakymmentä eri levytystä Matteus-passiosta. Olen kuunnellut sitä nauhaa useita kertoja Marjan kuoltua. Ei se tunnu enää ylivoimaiselta.

Hiukset lähtivät syövän lääkityksen takia. Sytostaattihoito vie tukan kokonaan. Naiselle se on aika valtava asia, mutta peruukin sai kansaneläkelaitoksen kustannuksella. Välillä hänelle kasvoi todella kaunis, yllättävästi kihara ja aivan harmaa tukka, mutta seuraava lääkityskierros vei senkin.

Olen siis myös itse seurannut hyvin läheltä miehen silmin naisen tien epätavallisen kauniista nuoresta neidistä kuolemaan ja vähän siitä yli. Koska pitkä sairausaika oli henkisesti niin kovaa, en ajatellut kovin paljon. En jaksanut. Muistan kyllä, että mielessäni oli usein se kysymys, voiko mies tällaisen jälkeen nähdä naisessa kauneutta, tuntea naista puoleensa vetäväksi, antaa silmänsä ilahtua.

Vastaus on, että kyllä voi. Jotain tietysti muuttuu iäksi. Sieluun jää niin suuria reikiä, ettei niitä paikkaa millään. Mutta ihminen ei ole johdonmukainen. Ruumiillinen kohme, jonka tällaiset vaiheet aiheuttavat, ei ole pysyvä olotila.

Ne ihmiset, jotka pitävät sukupuolisia toimintoja arimpina ja intiimeimpinä, erehtyvät pahan kerran. Outoa etteivät he ole tulleet panneeksi merkille, että ventovieraat ihmiset voivat harrastaa keskenään sellaista, jopa molemmin­puoliseksi tyydytykseksi. Intiimiä, läheistä ja vaikeaa on arki. Marjan kuoltua meni hyvin pitkä aika ennen kuin opin nukkumaan tarkkailematta. Hyvin varhaisessa vaiheessa oppi nukkumaan kuin pienen lapsen äiti eli heräämään vähäiseenkin ääneen. Sitä tapahtuu edelleen. Unessa vilahtaa jotain tai korviin kantautuu ääni, ja huomaan olevani täydessä unessa jaloillani menossa jonnekin - mihin?

En kirjoita sairaan ihmisen ruumiillisten toimintojen vähittäisestä hajoamisesta. Miten syöminen käy yhä vaikeammaksi, kun lusikka ei pysy kädessä. Miten kylpyhuoneessa ei selviydy yksin. Miten ruumiin jäsenet riisutaan ihmiseltä.

Edelleen ihmettelen, että emme käyneet monia syvällisiä emmekä lopullisia keskusteluja. Kuolemaan nähtävästi suhtautuu samalla tavalla kuin AA-liike opettaa suhtautumaan juomattomuuteen. On selviydyttävä päivä kerrallaan. Vain yksi päivä kerrallaan. On turhaa ja vaarallista miettiä huomista ja ylihuomista.

Muistaakseni emme puhuneet koskaan sanaakaan siitä, mitä hänen kuoltuaan tehdään. Tietysti hän suri ja itki sitä, että ei tulisi näkemään yhdenkään lapsena häitä, vaikka hän näki miniänsä ja mieltyi. Hän suri että Heikki jää niin pienenä äidittömäksi. Suru oli suurta mutta sanat pieniä.

Marja oli hyvin kaunis vielä ollessaan hyvin sairas. Mutta hän muuttui. Hän ei ollut enää sama ihminen. Ratkaiseva vaihe oli sairauden toisen aallon tultua 1993 kun huomasin jossain vaiheessa, että olin lakannut puhumasta hänelle asioista ajattelemattomasti. Perheessä ja etenkin avioliitossa kuuluu puhua tyhmiä, kaikkea mitä sylki suuhun tuo. Se loppui. Jostain tuli sensuuri ja tapa varmistaa etukäteen puheenaiheet. Kun puhuttiin tulevaisuudesta, puhuttiin tulevaisuudesta, mutta ei mitään siitä, että kenties tulevaisuutta ei ole.

Tämä huolenpito muutti suhteen tasapainon ja yksinäisyys alkoi siitä. Toisin sanoen sitä kesti pitkään.

Kuolema antoi odottaa itseään. Useita kertoja tuntui siltä, että nyt päiviä ei ole monta. Marja meni tajuttomaksi ja tuntui vaipuvan koomaan. Se oli heinäkuuta 1994. Vastoin luuloa ja ennustetta hän tuli tajuihinsa. Ensin hän oli monia päiviä sekava eikä oikein tuntenut lähiomaisiaan. Ei hän onneksi myöskään käsittänyt omaa tilannettaan eikä asemaansa. Hän näki näkyjä. Hän kysyi, miksi huoneessa sataa lunta. Sitten hän sanoi, että se on totta, ulkona sataa vettä - aikuisille, ja lapsille sataa pientä vettä.

Kun puhe alkoi kadota, musiikki säilyi. Olin ruvennut kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen soittamaan pianoa kotona. Lukeminen ei useinkaan onnistunut. Jos yritti katsoa lehdestä, mihin aikaan televisiosta tulee uutiset - sitä ei voinut muistaa - niin samat rivit luki yhä uudelleen, mutta niistä ei saanut selvää. Siinä tilanteessa pianon soittaminen oli helppoa ja helpottavaa. Ensin soitin harjoittelematta ja sitten vähän harjoittelin. Olin riemuissani kun sain soitetuksi joitakin kappaleita, joihin en ollut ennen kyennyt, ja kun opin jollain lailla rääpimään läpi esimerkiksi Haydnin sonaatteja suoraan lehdeltä.

Soitin Marjalle muutamia hänen ”omia” kappaleitaan, kun hänet tuotiin ambulanssilla sunnuntaina muutamaksi tunniksi kotiin. Ei hän kiinnittänyt tilanteeseen enää huomiota. Tein hänelle koostenauhoja esimerkiksi äänittämällä levyiltä kaikki hänelle mieluisimmat Chopinin pianokappaleet. Hän kuunteli viimeiset viikkonsa niitä paria nauhaa yhä uudelleen ja uudelleen. Hän kykeni nyökkäämään, kun häneltä kysyi, haluaako hän kuunnella. Ja hän kykeni pudistamaan päätään.

Marja viimeinen ulkopuolisen maailman kokemus tai kenties elämys oli televisiosta nauhoitettu Tosca, se joka oli kuvattu oikeilla tapahtumapaikoilla Roomassa. Hän katsoi ja kuunteli sitä vielä senkin jälkeen kun hän ei selvästikään enää ymmärtänyt eikä saanut kuvista selvää.

Viimeisinä päivinä nauhatkin jäivät syrjään, ja silloin lauloin hänelle hiljaisella äänellä korvan vieressä kaikki mahdolliset kehtolaulut ja lastenlaulut. Hän kuunteli hyvin tarkasti, ja kävi ilmi, että kun puhe ei enää tavoittanut, laulu tavoitti. Lauloin virsiä. Hautajaisvirsiksi kohosivat uhmakkaat herännäisvirret, kuten Nyt ylös sieluni, jonka lauloimme Marjan avoimen haudan ääressä ainakin kolme kertaa tavanomaista nopeammalla tempolla. Se on kuoleman vallankumouslaulu.

Pelkästään musiikin ja laulun - viimeisten siteiden - vuoksi pyysin ja sain kirkkoon ja Marjan muistotilaisuuteen seurakuntatalolle hyviä ammattimuusikkoja. Liisa Pohjola soitti Chopinia - eroottisia masurkkoja. Joku oli kuulemma paheksunut sitä.

 

Tuomarina ollessani

 

Korkeimman oikeuden esittelijän virkoja on kolme porrasta, nuorempi ja vanhempi oikeussihteeri ja esittelijäneuvos. Ne ovat kaikki tätä nykyä kohtuuttoman hyvin palkattuja ja myös haluttuja. Etenkin nuorimmissa esittelijöissä on kaikkein parhaita kykyjä,  joista tulee oivallisia tuomareita. Samalla kun Suomi on muuttumassa nopeasti niin sanotuksi tuomarivaltioksi, tuomarin­ura on alkanut hohtaa ja kutsua. Viime vuosikymmenellä nopeaälyisimmät ja hyväoppisimmat menivät liikemaailmaan ja alkoivat ostaa ja myydä todellisia ja kuviteltuja arvopapereita kotona ja kaukana.

Aina ei ole ollut samanlaista. Se korkein oikeus, johon tulin töihin kummallisissa olosuhteissa vuonna 1975, oli mahdottoman vanhanaikainen laitos, jossa ei ollut tapahtunut viiteenkymmeneen vuoteen merkittäviä muutoksia. Huonekalut, kuten Billnäsin tuolit ja pöydät, kirjaston nahkaiset nojatuolit, käytävän korkea peili ja pilsnerin väriset kirjahyllyt olivat säilyneet jokseenkin koskemattomina muuton jälkeen, joka oli tapahtunut 1930-luvulla Svinhufvudin ollessa tasavallan presidenttinä. Sitä ennen tuomioistuin oli toiminut sata vuotta valtioneuvoston rakennuksessa.

Henkilökunta oli jännittävän kahdenlaista. Siellä oli sekä jäseninä että esittelijöinä virran tuomia ihmisiä, jotka olivat päätyneet tehtäviinsä ilman poikkeuksellisia ansioita tai edellytyksiä. Jotkut viisikymmentä täyttäneet esittelijäneuvokset  olivat tulokkaan silmin hiukan hämmästyttävää joukkoa. Mutta kun ihminen käsittää, että hän on saavutettavansa saavut­tanut ja ylenemisensä ylennyt, kyllä se alkaa näkyä hänestä. Ja joukossa oli tietysti muutamia viisaita, jotka olivat jättäytyneet omasta aloitteestaan alemmalle tasanteelle. Esittelijän tehtävä ei ollut siihen aikaan raskas. Jäsenet puolestaan polttivat yölamppua aamun tunteihin.

Tuomioistuinten jäsenten ammattitaitoa kykenen arvioimaan. Olen nyt ollut niin kauan alalla ja tehnyt niin paljon tutkimusta tuomareista ja tuomarinviroista. Siellä oli silloin ja on nyt muutamia entisiä yliopistomiehiä, jotka osasivat alansa ja asiansa juuri niin suuremoisesti kuin entiseltä professorilta voi odottaakin. Yliopistomiehistä ei aina tule kaiken käsittäviä ja joka asian osaavia tuomareita. Ei se ole tarpeenkaan. Sotasukupolven miehissä oli joukko aivan uskomattoman hyviä juristeja. Oma ihanteeni oli Martti Miettinen, joka kuoli huhtikuussa 1996. Hän oli lähtenyt eläkkeelle 1980-luvun alussa, heti kun pääsi. Hän oli poikkeuksellinen henkilö tuomariksi muun muassa siksi, että hänen älyllinen liikkuvuutensa ja harrastuspiirinsä oli vertaansa vailla ja lisäksi hän piti itsensä ihmisenä koko elämänsä. Hän tunsi Toscanan kirkot yhtä hyvin kuin Suomen lait, ja harrasti Shostakovitshia yhtä paljon kuin rikosoikeutta. Sekä sota- että taidehistoria olivat hänelle niin perin pohjin tuttuja, että hänestä olisi voitu oikein hyvin tehdä filosofisen tiedekunnan kunniatohtori eikä oikeustieteellisen.

Tuomarit joita arvostin antoivat minun ymmärtää joskus vuonna 1990, ettei minusta oikein ole näihin töihin, ja sitten minut myös sivuutettiin eräässä nimityksessä. Se oli tekninen kysymys, muistaakseni tilanne, jossa minun olisi pitänyt saada jokin viransijaisuus. Niinpä hain jäseneksi hovioikeuteen, jonne perinteisesti oli lähetetty edistymättömiä esittelijöitä. Seuraavana vuonna väittelin tohtoriksi ja 1993 sain dosentuurin oikeustieteeellisestä tiedekunnasta.

Väitöskirjani käsitteli korkeinta oikeutta. Se herätti laajaa kiinnostusta mutta sai vain keskinkertaisen arvosanan. Kirjassa on muutamia sellaisia avauksia, joita pitäisi kehitellä ja joita olen kehitellytkin. Sen pohjana on epätavallisen paljon oikeustiedettä ja historiaa.

Samana päivänä kun Marja oli ensimmäisessä suuressa syöpäleikkauksessa, istuin erään oikeusneuvoksen kanssa itse asiassa saamassa nuhteita huonosti tehdystä työstä. Hyvää tarkoittavalla opastuksella ei tietenkään ollut enää siinä vaiheessa vaikutusta. Asianomainen ei tiennyt minun asioistani, enkä pitänyt tarpeellisena mainita niistä. Se oli sama päivä. Menin sairaalaan hänen työhuoneestaan. Se oli talvea 1990. Puheena ollut oikeusjuttu koski metsästystä. Korkein oikeus äänesti jutun hajalle.

Mutta epäonnistun usein toimissani, jään tappiolle ja töihini jää virheitä. Olen alkanut tottua siihen. Väitöskirjaa kirjoitin todellisuudessa kilpaa Marjan sairauden kanssa, vaikka en voinut tietää sitä. Eräässä vaiheessa kesällä näin, että kirjan tekninen valmistaminen alkaa luistaa käsistä, koska se oli monimutkainen. Halusin jostain syystä tehdä kaiken itse, taittoa ja painotöiden valvomista myöten. Olin ruvennut tekemään tuttavuutta tietokoneen kanssa silloin talvella 1990, jolloin kannoin työpaikaltani kotiin ylimääräien koneen ja aloin katsella ja kokeilla sitä. Kesällä 1992 koko väitöskirjan teksti oli valmis ja sen liitteenä oli erittäin laajasti tilastoja ja diagrammoja.

Menin metsään kävelemään, kun piti päättää, lykkäänkö väitöstä, joka oli määrätty lokakuulle, jotta saisin työn teknisesti viimeistellyksi. Itse tekstin huolittelu olisi luonnollisesti ollut sekin vain hyväksi. Toisaalta minulla oli kaksi vastaväittäjää, joita ei saanut monta kertaa vuodessa saman katon alle. Seuraava mahdollinen väitöspäivä olisi ollut maaliskuussa. Niin päätin niellä kiukun ja häpeän ja kirja painettiin. Siinä oli ennen näkemätön määrä kirjoitusvirheitä. En oikein vieläkään käsitä, miksi en palkannut jotain osaavaa ihmistä lukemaan vedoksia tai miksi en pyytänyt Marjaa auttamaan. Hän olisi tietysti osannut vaikka kuinka hyvin kaiken kirjan valmistukseen liittyvän. En siis tehnyt sitä. Sisällöllisesti tutkimus oli suunnilleen sellainen kuin pitikin, ja myös opponenteille jäi jotain väitöksessä pöytään lyötävää, kuten muutamia lähdeteoksia, jotka olisi täytynyt tuntea.

Väitöstilaisuudessa oli yli kaksi sataa henkeä ja kaikilla oli kylmä. Karonkan pöytäjärjestyksen suunnitteleminen oli melkein vaikeampaa kuin väitöskirjan teko, koska yliopistolliset ja muut merkkihenkilöt oli sijoitettava pöytiin oikein. Siellä oli korkeimmasta oikeudesta presidentti Heinonen, Miettinen ja pari muuta. Tilaisuuden valokuvat ovat huvittavia, sillä kun oppiaine kerran oli kulttuurihistoria, halusimme myös tehdä kulttuurihistoriaan, ja siksi asuna oli frakin ohella kunniamerkit. Paikalla oli sitten muutamia, joilla oli kaikki mahdolliset suurristit ja krashaanit, ja koko akateeminen komeus toteutui korkojen kanssa.

Hovioikeudesta ei tullut melkein ketään, vaikka olin kutsunut, pari henkilöä vain, jotka myöhemmin osoittautuivatkin ystäviksi.

Jos olisin toiminut järkevästi ja lykännyt väitöstilaisuutta, sitä ei olisi koskaan järjestetty, koska seuraavan mahdollisen väitöspäivän aikaan Marja oli uudelleen sairaana ja pahasti.

En osaa tasapainottaa turhamaisuutta ja tosia asioita. Olen yksinkertaisesti iloinen, että saimme kaikki nuo juhlalliset asiat läpi tilanteessa, jossa Marja oli näennäisesti aivan terve. Ymmärsin, että kutsu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän kutsuille oli Marjalle jonkinlainen huippu. Pelkästään väitteleminen ei ole peruste kutsulle kansakunnan katselmukseen, jossa iloa omasta mukaan pääsemisestä himmentää ihmetys ja paheksunta moninaisten muiden saamasta kutsusta.

Olihan se kivaa. Erikoisesti herätti iloa se, että joittenkin korkean viran johdosta kutsuttujen kasvot venähtivät, kun tavattiin tungoksessa.

Minua on pidetty etevänä juristina, mutta on julkinen salaisuus, että en ole sitä. Asian tekee kuitenkin mutkikkaaksi ja kiusalliseksi se, että pidän juridiikasta kovasti ja että aika ajoin onnistun tuolla alalla näkemään tai tekemään jotain sellaista, mikä ei ole toisille ilmeistä. Ja tietysti eri tilanteissa joitakin ihmisiä hämmentää ja joitakin taas härnää se, että olen lukenut ja opiskellut juridiikkaa liikaakin.

Siirtyminen hovioikeuteen tuntui juhlalliselta. Arvelin että menestyisin siellä, mutta en menestynyt. Tein jälleen virheitä. Olin miettinyt huolellisesti, miten toimia ja käyttäytyä, mutta ei siinä mikään auttanut. Korkeimmasta oikeudesta tulija on tunkeilija jo lähtökohtaisesti, ja minulla oli lisäksi joukko sopimattomia toimia ja harrastuksia. Kesti kohtuuttoman kauan ennen kuin aloin aavistaa, mikä näissä tuomarin tehtävissä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Niinpä sielläkin kävi ikävästi. Olin saanut kehotuksen hakea ylempää virkaa hovioikeudessa. Hovioikeus laati minusta korkeimmalle oikeudelle lausunnon, jonka mukaan en ole tiedoiltani enkä taidoiltani sen tehtävän tasalla, johon nimittämisestä oli kysymys, enkä myöskään ole osoittanut virkatehtävien täyttämisessä riittävää joutuisuutta. Lausunto oli paikkansapitävä. Kohtalon oikusta tuo lausunto laadittiin ja päivättiin Marjan kuolinpäivän aattona lokakuulla 1994. Sain kuulla siitä hautajaisten jälkeen otettuani vastaan surun valitteluja muun muassa lausunnon laatijoilta. Peruutin hakemukseni.

Muuta ei näissä asioissa ole tapahtunut sen koommin. Työnteko ja viranhoito on ollut puolinaista. Pelästyksissäni olen myös pysytellyt etäällä virkatovereista ja nämä minusta. Nyt raskasmielisyys puristaa kurkusta ja myös vanhuus alkaa vaivata. Täytän viisikymmentäkaksi. Kun katson, mitä olen kirjoittanut, näen että itsetuntoni ei ole korjaantunut kolauksista. Syvällä pohjavesissä ui satakiloinen masennus rumine viiksineen..

 

 

Kuoleman ylpeys ja häpeä

 

Joku sanoi, Marcus Aurelius kenties, että tarkasti katsoen kaikki tapahtuu juuri siten kuin sen tuleekin tapahtua. Tämä lause kuvastaa yleisen käsityksen mukaan järkähtämätöntä mielenlaatua ja lujuutta vastoinkäymisten edessä. Minusta se osoittaa, että kirjoittaja oli mielenvikainen. ”Tunnel-vision” eli tunnelinäkö tarkoittaa näköalan kapeutumisa. Sellaista esiintyy äkillisessä onnettomuudessa, kuten autokolarissa, ja se on yksi vaikean masennustilan merkeistä.

Marcus Aureliuksen lause ei tarkoita mitään. Sitä ei voi osoittaa vääräksi, mutta ei myöskään oikeaksi. Kuka voi osoittaa, että tapahtuu toisin kuin olisi pitänyt tapahtua? Me, tuomarit. Tahallisuuden ja tuottamuksen käsitteet määritellään joskus niin, että henkilö tiesi tai hänen olisi ainakin pitänyt tietää, että nyt jos hän tämän tekee, seuraukset voivat olla pahat. Ja teki kuitenkin. Vahingonkorvausasioissa mietitään, miten olisi käynyt, ellei vastaaja olisikaan menetellyt tällä tavalla, vaan toiminut toisin. Jos hänellä oli mahdollisuus toimia toisin ja hän käsitti sen tai hänen piti se käsittää, hän on vastuussa seurauksista.

Nämä ajatusrakenteet, joihin rikosoikeuden ja siviilioikeuden syvät opit perustuvat, ovat pötyä.

Käytännössä ne toimivat kohtuullisen hyvin, mutta kysymyksessä on niin sanottu probabilismi eli induktiivinen yleistäminen arkikokemuksesta. Ja arkikokemus ei voi olla muuta kuin erittelemätöntä ja epämääräistä, jolloin sama vika siirtyy siitä tehtyihin yleistyksiin. Päättelemme vajavaisesti vajavaisessa maailmassa.

Sanon varmuuden vuoksi uudestaan, etten tiedä vaihtoehtoa tällä ajattelun perinteelle, jolla on syvä pääjuuri. Tosin en muista, että Lutherin jälkeen kovin moni olisi huomauttanut, miten jyrkässä ristiriidassa tämä ajattelun perinne on kristillisen maailmankuvan kanssa sellaisena kuin se ilmenee evankeliumeissa.

Olemme syyllisiä kaikki. Kukaan ei voi pelastua omalla voimallaan. ”Yksin armosta” on luterilaisuuden keskeinen opinkohta, vaikka Luther kyllä tietääkseni tarkoitti ”yksin armosta - yksin uskosta”. Jos viisaus, kuuliaisuus ja hyvät työt riittäisivät, mitään Kristusta ei olisi tarvittu, tuskin Jumalaakaan. Kristuksen sovituskuolema ei ollut mainostemppu, vaan välttämättömyys, joka oli tehtävä, jottei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi. Toisin sanoen sitä ilman me kaikki hukkuisimme.

Meillä on tapana soimata Jumalaa esimerkiksi menetettyämme läheisemme tai petyttyämme muuten maailmaan. Miten Jumala voi olla niin paha näin miellyttävälle ja mukavalle ihmiselle? Mutta millaista kaupankäyntiä se on ja minkä verran siinä on oikeutta ja kohtuutta, että joku Jumalaksi itseään väittävä panee poikansa kärsimään itse määräämänsä rangaistuksen teoista, joita tämä ei ole tehnyt, ja sovittamaan rikoksia, joihin muut ovat syypäitä? Tällainen ajattelu ei menisi läpi edes koululautakunnassa, saati hovioikeudessa. Jos on Jumala niin maailmaa rakastanut kuin väitetään, niin miksi hän ei myöntänyt yleistä armahdusta kaikille ja vetänyt pois langettamaansa sinänsä kyllä oikeudenmukaista rangaistusta?

Tässä kohdin luullakseni meidän uskontomme eroaa muista. Jumala tarkoittaa jokseenkin samaa kuin Luoja, syntymätön, ikuinen, kaikkivoipa. Luonnonjumalat ja pikkujumalat ovat jokainen samanlaisia tässä asiassa. Meidän Jumalamme ei ole. Häntä on väitetty kaunaiseksi ja pikkumaiseksi, katkeraksi ja käsittämättömän julmaksi. Hänen tekojensa oikeudenmukaisuutta on ihmetelty, ja jokainen pappi ja toinen puoli uskovista joutuu vastaamaan kysymykseen, miksi Jumala on paha.

Vastaus on hyvin yksinkertainen. Meidän vertautumaton, suuri ja pyhä Jumalamme on tosi Jumala siinä että hän kykeni myös mahdottomaan, luopumaan jumaluudestaan. Hän tuli ihmiseksi pojassaan. Ja ihminen ei ole jumala. Ihminen on viallinen: hän on kärsivä, syyllinen, kuoleva. Jumalan rakkaus ihmiseen toteutui siten, että hän laskeutui korkeudestaan ja pyhyydestään alas maailmaan. Tosi rakkaudessa hän ei tehnyt ihmistä itsensä kaltaiseksi, vaan itsensä ihmisen kaltaiseksi.

Ei ole keino eikä mikään rakastaa sitä, mikä on hyvää ja suurta. On mystistä rakastaa sitä, mikä on rumaa ja pientä.  Ei ole ihmeellistä eikä ainutlaatuista hakea vapautta jostakin, kuten sorrosta tai kärsimyksestä. On merkillistä hakea vapautta jononkin, kuten kuormien kantamiseen.

Tästä syystä on paikallaan suhtautua epäillen pyhitykseen ja vanhurskauteen ja Jumalan pyhiin. Tämän takia ei ole aihetta tavoitella outoja elämyksiä eikä opetella lentämään ilman siipiä ja välineitä. Tämän vuoksi ihmeiksi todettavia ihmeitä ei tapahdu, muutoin kuin joka päivä. Tällä perusteella usko yliluonnolliseen on perustelua, koska siinä ei ole mitään yliluonnollista.

2.2.1996

Käytännön johtopäätökset? Luterilaisen regimenttiopin mukaan meillä on oikeus palvella Jumalaa hoitamalla juuri niitä tehtäviä, jotka olemme saaneet käsiimme. ”Kristitty on vapaa henki eikä kenenkään alamainen - kristitty on sidottu orja, jokaisen alamainen.” Näin alkaa Lutherin ”Kristityn vapaudesta”.

Radikaali aatteellinen ja uskonnollinen ajattelu lähtee siitä, ettei ihminen saisi edistää toiminnallaan vääryyttä. On saarnamiehiä ja pappeja, jotka kieltäytyvät turvautumasta väkivaltaa. On ollut henkilöitä - Arvid Järnefelt - jotka ovat pitäneet valtion ja laitosten palvelemista epäilyttävänä ja esimerkiksi tuomarina toimimista mahdottomana.

Olen samaa mieltä. Verrattuna esimerkiksi lääkärin ammattiin tuomarin virka on halveksittava ja moraalisesti huono. Tuomari määrää jälkikäteen, minkä olisi pitänyt olla oikein.  Toisin kuin tiedemies, hän ei etsi toiminnassaan totuutta, vaan ratkaisuja, jotka käytännössä usein perustuvat niin sanottuun prosessuaaliseen totuuteen eli siihen, mitä jutussa katsotaan todistetun. 

Tuomari on suunnilleen samanlaisessa asemassa kuin evankeliumien kolme kirottua ryhmää, fariseukset, kirjanoppineet ja ylipapit. Fariseuksena tuomari arvelee riittäväksi, että hän pitää lain. Toiminnallaan hän saa oikeuden langettaa tuomioita toisista. Ylipappina hän häärii esivallan nyrkkinä esittämässä kulloisenkin totuuden asioista. Hän tulkitsee pyhiä kirjoituksia. Ja kirjanoppineena hän arvelee omistavansa ne välineet, joilla kirjoituksia tulkitaan.

Sydämestä, nöyryydestä, hiljaisuudesta ja huokauksesta ei tiedekunnassa ja työpaikoilla opeteta sanaakaan.

Miten sellaisessa ammatissa voi toimia? Kenties käytännölliseen järkeen vedoten: jonkun on vastattava näistäkin tehtävistä. SS-miehet ja keskitysleirin vartijat käyttivät juuri tätä perustelua. He lisäsivät myös: jos minä peräännyn, tilalleni löytyy kyllä muita halukkaita, jotka ovat kenties vielä pahempia kuin minä. Siksi on parempi, että pysyn tehtävissäni ja ahkeroin polttouunien ääressä.

Henkilökohtainen ajatukseni on jatkaa kavaltajana. En ole erikoisen huolissani siitä, että pelaan kaksinaamaista peliä. Tiedän sangen hyvin, että jos hyppään irti virastani, korkeista titteleistäni ja arvostetusta asemastani, ääneni ei kanna. Lakimieskunnan ja tuomarien ammattikunnan mätämunana kuvittelisin voivani vaikuttaa enemmän kuin ulkopuolella. Olen tehnyt sitä kauan, kymmenen vuotta. Mätä peruna on vaaraksi koko säkille.

 

4.3.1995

Suru on ihmiselle petollinen ystävä. Se on huumaava aine, joka vaarantaa terveytesi. Surun ongelma on riippuvuus; sen kanssa jää koukkuun. Se on kuin viina tai huumeet. Arjessa se enimmäkseen ei näy. Vieraammat eivät huomaa paljon mitään. Mutta yksin olleessaan väärinkäyttäjä ottaa piikin surua toisensa jälkeen, kunnes suonet ovat yhtä reikäiset kuin sielu. Tulee vilu. Sieluun vetää.

Vierailu Päivin kanssa ystäväperheen luona. Taas on yllättävää lämpöä ja vaivattomuutta, ongelmattomuutta. Läheistä keskustelua. Ei musiikista. Kun kuolema on ympärillä kuin elämän varjo, on vaikea mennä siihen ulkokohtaiseen puheeseen taiteesta, joka on tapamme. Pojat kirjoittavat musiikista sanomalehteen, yksi on väitellyt Sibeliuksen sinfonioiden rakenteesta. Musiikkipoikien kanssa on sillä tavalla helpompi olla kuin toisten kirjallisuusmiesten, että nämä rakastavat musiikkia ja innostuvat siitä koko ajan. Se innostus näkyy sitten kirjoituksissa.

Talossa on yläkerta ja alakerta ja kaikilla on lapsia, jotka kulkevat edestakaisin ja kehittyvät ja muuttuvat. Lapsi, joka oli vuosi tai kaksi sitten varhaiskypsä napero, onkin nyt tullut toiseen ikäkauteen ja esiintyy tasaisesti  ja hoivaa pienempiään. Myös kuollut on paikalla.

Joukon pienin istuu lattialla ja paukuttaa pienellä vasaralla palikoita. Kävelemisen kanssa on vielä heikkoa. Ei aikaakaan, niin joku lykkää hänelle viulun käteen.

Kasvatustieteen sääntö, joka on siitä harvinainen, että se on uskottava, tietää vanhempien koulutustason ja harrastuspiirin vaikuttavan lasten elämän sisältöön. Jos tämän säännön käsittää etumerkittömäksi, se taitaa pitää paikkansa. Hengellisyyden voimakkaasti satuttamassa ympäristössä lapsi varttuu uskonnolliseksi tai kirkon vihaajaksi. Taanila, jonka kanssa olimme aikoinamme paljon tekemisissä, on henkiseltä laadultaan niin selvä herännäispappi, että jonkun pitäisi haastaa hänet Kalajoen käräjille. Hän vaati nuorempana jokaiselta vastaantulijalta henkilökohtaista hurskautta ja tiukkaa selvityksiä uskonkokemuksista. Hän näkee oikealla ja vasemmalla syntiä ja eksytystä eikä säästä suutaan tuodessaan niitä esiin.

Ajoin hyvin kauan sitten erästä hänen asiaansa, jossa oli kysymys julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta. Kun sitä ajattelee nyt, huomaa miten yhteiskunta on muuttunut. Kysymys oli muun ohella poliisin valtaoikeuksista ja otteista. Jos poliisia arvosteli, saattoi joutua syytteeseen. Niin kuin tässä tapauksessa.

Kiistin oikeuskanslerin oikeuden panna painovapausrikos syytteeseen. Etsin ja löysin aika hyvät kannanotot painovapauslain esitöistä, jotka ovat samalta ajalta kuin 1919 annettu hallitusmuoto. Lisäksi lain muuttamista oli käsitelty 1930-luvun lapualaisvuosina, ja valtiopäiväasiakirjoista löytyi K.J. Ståhlbergin kannanotto, jonka mukaan syytteeseenpanon oikeus on oleva oikeusministeriöllä eikä kenelläkään muulla sen vuoksi, että painovapausrikoksiin liittyy niin usein poliittista väritystä, että syyttäjäviranomaisen on oltava poliittisesti vastuullinen. Toisin sanoen kysymys on enemmän muusta kuin selkeästi oikeudellisista seikoista.

Oulun raastuvanoikeus tuomitsi kirjoittajan ja viittasi kintaalla väitteelleni, ja samoin Vaasan hovioikeus. Korkein oikeus hyväksyi kantani ja jätti syytteen tutkimatta. Lopputulos oli siis se, että asia raukesi. Olin hiukan ihmeissäni, kun sain kiertoteitse oikeuskanslerilta onnittelulta vaikuttavia terveisiä. Asiassahan kävi niin, että oikeuskansleri tuli kärsineeksi selkähäviön omaa toimivaltaansa koskeneessa asiassa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta tuli ennakkotapaus, joka on vuosikirjassa. Tämä ja kymmenkunta muuta saman tyyppistä juttua saattoivat vaikuttaa siihen, että kun pyrin vuonna 1975 korkeimpaan oikeuteen työhön, pääsin sinne heti ja ennen kuin arvasinkaan sain esitelläkseni kaikenlaista ”kulttuurijuridiikkaa”.

Tuttavaperheet neuvoivat minulle levyn, jolla Edwin Fischerin soittaa Bachin Wohltemperiertes Klavieria. Siinä on kaksi preludia, joista toinen on aikaisemmasta ja toinen nykyisestä elämästäni.

Kun taas oli kulunut vuosi, tuo musiikin yhdistämä joukko ei ollut enää koottavissa. Jossain oli tapahtunut ero tai ainakin kotoa muuttaminen. Lämmittävä ja idyllinen perhe oli puhki. Mikä meitä kaikkia puhkoo?

 

Järnefelt ja Erkko

 

Heti Marjan kuoltua kuulin Päiviltä, joka oli kysynyt neuvoani jossain lakiasiassa, että televisiolla on mielenkiintoa Järnefeltin ”Vanhempieni romaanin” dramatisointiin. Sanoin että tunnen sekä asiaa että sen taustoja ja etten usko dramatisointiin, vaikka romaani oli jo viety näyttämöllekin. Romaani on niin tyylitelty ja valheellinen ja se on kirjoitettu vuosikymmeniä siinä kuvattujen tapahtumien jälkeen. Vanha poika ja vanha äiti siinä muistelevat yhdessä ja puhuvat pahaa kauan kuolleena olleesta isästä ja muistavat molemmat aika johdonmukaisesti väärin.

Joidenkin vaiheiden jälkeen kävin puhumassa television ihmisten kanssa käsikirjoitusluonnoksen laatimisesta, ja siitä tehtiinkin sopimus. Luvattu palkkio oli suuri, mutta kuulemma tariffien mukainen. Aloin kirjoittaa. Ryhdyimme yhdessä visualisoimaan sitä aineistoa.

Arvid Järnefeltin hahmossa minua miellytti mielettömyys. Juhani Aho puolestaan aukeni hitaasti uudelleen ja sai sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka eivät ole kuuluneet hänen julkiseen kuvaansa. Elisabeth Järnefelt on sensaatiomainen henkilö joka suhteessa. Hänen kirjeensä ilmestyivät kesällä 1996, ja niissä puhuu aivan toisenlainen ihminen kuin Vanhempieni romaanissa, kiihkeä, ajoin hysteerinen, suomea huonosti osaava kaikkien ompeluseurojen kauhu.

Mutta Elisabethilla oli silmää nuorille miehille ja korvaa kirjallisuudelle.

Lopullisesti aineisto alkoi kuvioitua, kun käsitin Minna Canthin odottamattoman osuuden siinä. Minna oli mielisairas, siihen määrään maanis-depressiivinen, että tämän ajan maailmassa hän olisi saanut jonkinlaista hoitoa. Mutta hyvä kirjailija on useimmien ”maanis-depressiivinen”. En lainkaan yritä väittää, että hän olisi ollut kaheli. Mutta hän söi vartalonsa ympärille panssarin ja alkoi harjoittaa liiketoimintaa ja hoitaa suurta lapsikatrasta ja juoppoa veljeä ja ihailla muun muassa Kaarlo Bergbomia. Siinä tuli ongelmia, kun Emilie Bergbom havahtui näkemään, että velimies oli alttiina epäsuotaville vaikutuksille. Siinä vaiheessa Minna unohti hetkeksi suomenmielisyytensä ja kirjoitti Svenska Teaternille.

Kuopion hyvässä kaupungissa Minnan yhteiskunnallisten hyökkäysten maali oli kuvernööri Aleksander Järnefelt. Elisabeth sekä yllytti häntä että taktikoi häntä vastaan pitääkseen johtavan roolin tiukasti itsellään. Jokseenkin varmasti myös Minna yritti kampittaa nuoren Ahon sänkyyn, mutta hän ei onnistunut, toisin kuin Elisabeth. Aho kirjoitti erään kaikkien aikojen myrkyllisimmistä lehtikirjoituksista, ”Juorun jumala”, joka on Minna Canthin kuva.

Tässä on ihmisiä, jotka osasivat kieroilla ja ilmaista itseään. Kokeilin ja minusta tuntui, että kykenen jollain tavalla jäljittelemään heidän kieltään, Arvidin, Ahon, Canthin.

Olin tavannut Päivin ohimennen joskus 1980-luvun alussa. Sitten oli myrskyinen ja vaikea hopeisen linnun vuosi 1985. Sinä vuonna ryhdyin kääntämään Catulluksen runoja ja kirjoitin dialogia hänen elokuvaansa ”Lumikuningatar”. Aikaisempi kokemukseni elokuvatyöstä oli käsikirjoitus filmiin ”Mommilan verityöt”. Juuri se projekti toi minut lopullisesti yhteen Haavikon kanssa. Siitä syntyi yhteistyönä teksti, joka ei ollut elokuvakäsikirjoitus eikä hyvä. Ohjaajalla oli puolestaan omaa kunnianhimoa ja erilaisia käsityksiä, myös poliittisesti. ”Alfred Kordelin oli objektiivisesti riistäjä ja siten työkansan vihollinen.” Tuottajalla, joka oli Jörn Donner, ei ollut panna suuria rahoja tuotantoon. Olin siihen aikaan Donnerin kanssa paljon tekemisissä hänen juristinaan ja suomentajanaan. Hänellä oli sellainen tapa, että hän suuttui juristeihinsa ja alkoi moittia näitä taitamattomiksi. Kaikilla näillä taitamattomilla on tätä nykyä arvostettu asema, korkeita tutkintoja ja tunnustettu asiantuntemus. Yksi on professori ja kansliapäällikkö.

Lopputulos eli valmis elokuva oli visuaalisesti köyhä ja sekavasti ajateltu eikä ylentänyt mieltä. Mutta silloin siis opin muutaman asian siitä, miten elokuvaa varten ei kirjoiteta.

Järnefeltin saaga lähti hyvin liikkeelle ja alkoi sitten pysähdellä. Aineisto on fantastinen, mutta sen mielikuviksi ja kuviksi muuttaminen on vaikeaa. Se on sitten taas asia erikseen, että Suomesta ja pohjoismaista tuskin löytyy sellaisia rahoja, joilla näin iso historiallinen elokuva tuotettaisiin. Mutta tekstin voi julkaista kirjana. Kirjoitan sen tämän kirjan jälkeen.  En ole varma, kumpaa haluan enemmän, kirjoittaa biofiktiota vai rikosromaaneja.

Tarina ei ole yksinomaan opettavainen. Se on hyvin voimakkaasti ihmisiä koskeva ja eroottinen ja outo. Henkilönä vielä mielenkiintoisempi ja kummallisempi kuin Arvid Järnefelt on Juhani Aho, jolla siis oli suhde ikätoverinsa Arvidin äidin kanssa. Aho oli eroottinen nero. Hän liehitteli myös Arvidin pikkusiskoa Ainoa, josta tuli Sibeliuksen puoliso. Hän meni naimisiin Venny Soldanin kanssa, mutta sai lapsen myös Vennyn sisaren Tillyn kanssa. Tuusulassa asuessaan hän hiihteli silloin tällöin Tillyn luokse.

Porukka perusti Tuusulan rantatien taiteilijayhdyskunnan. Lopulta siellä oli sellaisia lahjakkuuden kasautumia, että Aho hiihti lahden poikki Pekka Haloseen lukemaan päivän kirjoituksiaan, ja kuuntelemassa oli Arvid Järnefelt ja tuon tuostakin naapurista esimerkiksi Eino Leino, nuorempi lehtimiestoveri, ja Otto Manninen, vaimonsa Anni Swanin kautta suvun sukua. Vieressä asui Eero Järnefelt, joka puolestaan hypitti polvellaan vaikka minkälaisia nuoria lupauksia, kuten Sillanpäätä. Haloselle ilmestyi jonain iltana rengiksi Juho Rissanen. Kävi siellä Gallénkin. Ja kotiapulaisen kaverina Eero Järnefeltillä oli yhdessä vaiheessa Larin Paraske. Ja Aholan ikkunoista näkyivät Ainolan öljylamppujen valot.

Päivälehden piirin vetäjä oli Eero Erkko, jonka hallintaan sanomalehti luisui vähä vähältä.

10.3.1995

Televisiosta soitettiin ja sanottiin,  että kokoonnuttaisiin maanantaina. Kävi selväksi, että reippaasti alkanut hanke hidastaa nyt. Käsikirjoitusluonnos on vielä puutteellinen, riittämätön. Todellisuudessa en mitään niin halua kuin paeta fiktioon eli pohjaltaan kuvitteellisen proosan kirjoittamiseen. Mutta tunnelmani on oudon vaisu. Tekisi mieli olla hyvin kauan poissa vaikka mistä.

Kirjoittaminen vaatii hiukan kiihkoisaa ylimielisyyttä. Itsetutkiskelun tila tuottaa vain lauseita, tekstiä ei. Prosaistin pitäisi olla maailman valtias, joka tekee tosiasioista mieleisiään.

Toukokuu 1995

Tiukassa pysähtyneisyyden tilassani en haluaisi tehdä enkä tee juuri mitään. Keräilen papereita ja kirjoja, siirtelen niitä paikasta toiseen. Jossain alla asuu se iso väsymys, joka valvoo, voimattomuus, suru, masennus. Jokainen aamu alkaa alusta ja päättyy samaan. Se ei lopu.

Hovioikeustyössä on oikeastaan hiukan sama ilmiö. Siellä saa jotain pientä aikaan ja saattaa innostuakin, mutta paljon kunnollista ei kerry. Rytmi on poikki. Töissä miellyttää lähinnä niiden äärestä pääseminen. Ihmiset eivät elä. Ainoa mikä kenties kiinnostaa, on heidän takanaan oleva käsitetodellisuus, täysin epäelokuvallinen, visuaalisuutta vailla. Syy on selvä. Olen itselleni käsite. Marja on kuva.

 

24.8.1995

Me teimme Päivin kanssa Järnefeltin saagaa pitkin kesää. Elokuva on kuvilla kirjoittamista. Suunnittelin ratkaisun ja keskustelin asian selväksi TV 1:n johdon kanssa. Sen jälkeen sain kuulla, että samaa teemaa koskeva kirjaprojektini etenee ja herättää mielenkiintoa. Olen  kyllä valmis astumaan Järnefeltin ja Ahon housuihin, kunhan saan ensin omat housuni järjestykseen.

Ja mikä tässä aiheessa on niin henkilökohtaista? Olen Aleksander Järnefelt, kauhistunut kenraali. Tosin Aleksander piti virkavelvollisuuksistaan kiinni viimeiseen asti ja eteni senaattoriksi eli ministeriksi. Mutta hän käsitti, ettei hän käsittänyt naistaan, ja että ympäristössä liikkuva taiteilija, joka ottaa mielellään vasaan kestitystä, on ikäänsä katsomatta vaara.

 

Tammikuu 1996

 

Olin hakenut Erkolta apurahaa ja yllättäen sain sen. Kysymys oli juridiikan ja kaikenkarvaisen kulttuurin yhdistämisestä ja matkustamisesta pidemmäksi aikaa Yhdysvaltoihin, jossa en ole ollut. Kaliforniasta käsin olisi mahdollista selvittää, mihin suuntaan olisi edettävä nyt kun satelliitit, kaapelit ja Internet voivat tehdä tyhjäksi ne järjestelyt, joiden turvin yksittäisen tekijän suoritus on voinut olla muun muassa korvauksen pohja. Jakelujärjestelmä menee niin monimutkaiseksi, ettei siitä kohta pysty kukaan pitämään lukua.

Kävin kaksi kertaa, ei kun kolmasti, eduskunnan valiokunnissa asiantuntijana kuultavana, mutta joka kerta oli puhe lainsäädännön yksityiskohdista. Kokonaisuus on hajallaan, rempallaan. Yritän ymmärtää sitä.

Pohjalla on Walter Benjaminin 1930-luvulla kirjoittama lause, jonka mukaan uudet tekniset ja mekaaniset tuotantotavat murskaavat aikaisemman valtakulttuurin. Vanha sivistysporvariston kulttuuri perustui kalleuteen, harvinaisuuteen, ainutlaatuisuuteen. Taulu maksoi paljon, musiikkia kuuli vain menemällä oman kaupungin oopperaan tai konserttiyhdistyksen tilaisuuteen. Kirjoja levitettiin kaikelle kansalle, mutta kovin moni ei niitä lukenut. Benjamin ajatteli kirjoittaessaan radiota, äänilevyä, suuria sanomalehtiä, elokuvaa.

Nyt muutamia vuosia sitten tilanne on jälleen muuttunut Benjaminin esittämällä tavalla, eikä alkuperäisteosta enää ole olemassa. En tiedä, onko tähän kiinnitetty huomiota. Digitalisointi eli tekstin, datan, äänen tai kuvan käsitteleminen ja välittäminen tietokoneella merkkijonona, on jo arkipäivää äänilevyissä. CD-levyt korvasivat nopeasti LP-levyt. Digitaalinauhureita on olemassa, mutta niistä ei ole tullut kovin yleisiä. Sitä vastoin kotivideoissa digitaalikamerat ovat juuri nyt korvaamassa aikaisemman tyypin. Kaupallisessa televisio- ja elokuvatoiminnassa digitalisointi on laajasti käytössä. Sanomalehdet kirjoittavat uuden televisioverkon rakentamisesta, ja kaikki ovat uskovinaan hallitusta, joka on ollut päättävinään tavanomaisen maanpäällisen verkon rakentamisesta.

Mutta digitaalinen radio ja digitaalinen televisio ovat uhka kaikelle yleisradiotoiminnalle niin että ennen kuin tämä vuosituhat on lopussa, täällä saattaa olla käytettävissä kymmeniä televisiokanavia ja tiedonvälityksen väyliä paljon enemmän kuin käyttöä niille.

Digitalisoinnissa on se ihmettelemisen arvoinen piirre, ettei enää ole alkuperäistä ja kopiota. Kaikki kopiot ovat ”alkuperäisiä”. Ne ovat piste pisteeltä keskenään samoja. Kun keräsimme poikien kanssa kotiin videoita kopioimalla kahdella kuvanauhurilla vuokravideoita, kopion laatu oli aina selvästi huonompi kuin kopioidun. Nyt tilanne ei ole enää se. Ne ovat kaikki samoja. Virheetöntä kuvaa ja ääntä saa kohta kaikkialta, enkä alkuunkaan käsitä, mitä me sillä teemme. Mutta esimerkiksi valokuvien oikeuksien valvominen ei näytä olevan enää mahdollista.

Tekniikan kehittyminen on siis poistamassa maailmasta aitouden, aivan kuten Walter Benjamin ennusti. Muuttaako se myös rakenteet ja vallankäytön välineet, kuten hän niin ikään ennusti, se jää nähtäväksi.

Marjasta on noin kymmenen tuhatta valokuvaa. Niiden kanssa tulee toimeen, koska kuvat pysyvät kansioissaan ja diat kehyksissä. Näkyville asetetut kuvat muuttuvat hyvin nopeasti ikoneiksi, joista katoaa esittävyys. Mutta ääninauhat ovat vaikeita, digitaalisia tai ei.

 

 

Mikä on tehtävä?

 

Vanha lause, kahdenkymmenen vuoden takaa, tai viidentoista. Ei mitään toivoa löytää enää lähdettä. L’austerité et rigeur de la pénsée. Se on suomeksi ajattelun ankaruus ja kuri. Pitkänmatkan ajattelu.

Samalla voisi olla juuri sopiva aika ryhtyä pedanttiseksi, kun siihen kerran on taipumuksia.

Tämä on jatkuva ajatus ja toistuva haave, järjestellä koivun lehtiä suuruuden ja muodon perusteella johonkin rantakivelle, ehkä antaa niille nimiä. Se ei toteudu.

Joskus harvoin sitä voi soveltaa lainoppiin ja hyvin harvoin filosofiaan. Käytännön elämässä se on vaikeimmillaan, kun on pantava vastakkain tunteet ja järkeily. Kuoleman lähestyessä kaikki ihmiset alkavat käyttäytyä järjettömästi. Kuoleman käytyä vierailulla sitä jatkuu.

Ajattelun mahdollisuudet ovat jokseenkin huonot. Haave oman elämän hallitsemisesta on tuomittu tuhoon. Vähän väliä löytää hansikkaansa jääkaapista tai saa puhelinsoiton, jossa kerrotaan, että jossakin päin maata on sali täynnä ihmisiä, jotka odottavat minua sinne puhumaan jotain, minkä olen luvannut.

Tietysti tämä - kirjan keskeinen sanoma - on latteus ja yleisesti tunnettu. Tai ei se ole sanoma, se on kysymys: kuka olen? Kuka olet?

Viisas hämärä kreikkalainen Herakleitos sanoi, ettei ihminen voi astua kahdesti samaan virtaan. Viisas suomalainen Waltari kirjoitti, että upota ihminen suruun ja murheeseen. Kun hän nousee, hän on entinen.

Aloin lukiovuosina päiväkirjan sijasta kirjoittaa muistiin runoja ja tekstejä. Se kävi oikeastaan niin, että opettelin samanaikaisesti konekirjoitusta ja lyriikkaa. Harjoitellakseni konekirjoitusta kopioin runoja, ja keksin ryhtyä kirjoittamaan niitä mappiin. Ne mapit ovat edelleen olemassa. Niiden sisältöön ja valikoitumiseen vaikutti ratkaisevasta Hellevi Salminen, joka on minua jokusen vuoden vanhempi ja opetti runoutta ja jazzia ja muuta. Hänestä tuli kirjailija, lähinnä nuorisonkirjailija. Hän harrasti lauseita ja oli hyvin lahjakas.

Kielen muistaminen on monessa tilanteessa ainoa lohtu. Muistiin painamisessa on monta keinoa, jotka riippuvat ihmisestä. Minulle tekstin kulkeminen omien käsien kautta auttaa parhaiten, vaikka toisaalta en ole vuosikymmeniin opetellut mitään, oppinut kyllä. Armeijassa vuonna 1963 ja sen jälkeen usein yksin ollessa ja aina ikävissä olen kerrannut mielessäni runoja. Usein olen sommitellut niistä käännöksiä eri kielille. Nuorena ja nyt taas laulan mielelläni ja kovaa, mutta se on kiusallista, koska korvani ei ole tarkka. Toisin sanoen kuulen omat virheeni.

Mutta sanoja on jäänyt muistiin niin paljon, että eräällä ”ryyppyreissulla” heti Marjan kuoleman jälkeen lauloimme puolen yötä ties mitä. Siinä kävi näin. Olin hyvilläni, kun jouduin erääseen porukkaan muun muassa autonkuljettajan ominaisuudessa, kun en itse juo. Todellisuudessa se ei myöskään ole ryyppyporukka. He ovat musiikki-ihmisiä. Sarasteella on pieni, kunnostettu mökki paikassa, josta en vieläkään tiedä, onko se Sipoota, Askolaa vai Pukkilaa. Tapana on saunoa ja syödä hyvin. Mestarikokkina on todellinen taiteilija, jolla on sivutyönä käyrätorven äänenjohtajan homma Radion Sinfoniaorkesterissa. Hän on muusikkona verraton. Mutta käsittääkseni hän on ammentanut suurimman taiteellisen kunnianhimonsa ruuanlaittoon, vaikka häntä on pyydelty eri puolille maailmaa istumaan melkein mihin orkesteriin tahansa.

Musiikkipojat laulavat mielellään, mutta he eivät osaa kovin paljon lauluja. Korva heillä on tietysti hämmästyttävä ja harjaantuneisuus. Samassa kohdassa, jossa suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset laulavat ”Helan går”, nämä kohottavat lasinsa ja sanovat soinnun nimen ja sitten laulavat sen. Sarasteella on absoluuttinen korva, samoin Lindbergillä. He pystyvät ottamaan mitkä tahansa äänet tuosta vain.

Lauloimme erään kaverin kanssa kolme vai oliko se neljä tuntia yhteen kyytiin niin ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin. Hänkin oli selvin päin. Lauloimme läpi isänmaalliset laulut, maakuntalaulut, keskeiset uudemmat kansanlaulut, puolet kansakoulun laulukirjaa, keskeiset työväenlaulut, Siionin kannelta ja virsikirjaa ja niin edelleen. Ja muisti puhui. Toinen auttoi toista.  Seuraavana aamuna oli jälleen kerran se epäily, että ihminen muistaa kaiken mutta pystyy palauttamaan mieleensä vain osan.

Keskiyöllä joku soitti Joonas Kokkoselle ja lauloimme hänelle puhelimessa ”En etsi valtaa, loistoa”, mikä ehkä piti paikkansa. Amerikkalaistunut gruusialaispianisti oli ollut Tukholmassa esittämässä Rahmaninoffin konsertot ja lentänyt sieltä bileisiin. Hänelle opetettiin, miten saunasta käsin tehdään alasti enkeli lumeen. Kiitokseksi siitä hän näytti, miten paistinveistä tasapainotellaan nenällä. Sopii hyvin, että mestaripianisti on myös täysinoppinut akrobaatti.

En ole täysin varma siitä, miksi viihdyn musiikkityyppien kanssa, enkä myöskään siitä, miksi minua kutsutaan mukaan. Tämän kirjan valmistuessa istuimme yhden illan kolmen maailmanluokan kapellimestarin kanssa. Ehkä syy on se, että tiedän musiikista vähän ja että se ei ole ammatti.

Koko tämän kaksi vuotta olen soittanut levyltä kuoleman lauluja ja tansseja. Marjaan ja muistoihin liittyy Bach ja urkumusiikki, josta hän ei siis pitänyt. Uuteen avioliittoon ja Päiviin liittyy heleimmin Vivaldi, jota Bach kunnioitti.

Miten mies voi olla samanaikaisesti naimisissa kahden naisen kanssa? Ei hän voi. Toinen on kuollut.

Merkillisin tietämäni sävellys on Bachin motetti ”Jesu meine Freude”.  Se on musiikkina suoraan taivaasta. Teknisesti se on hämmästyttävä suoritus. Kummastuttavimmat ovat sanat. Bach on kutonut toisiinsa vanhan virren ja hyvin kummallisen jakson Roomalaiskirjeestä. Virsi, ”Jeesus, aarteheni”, ei aukea suomennoksen perusteella, ja jotta sen tarinan käsittäisi, pitäisi osata kohtuullisesti saksaa. Sanon vain, että se alkaa hellyydestä ja päättyy pelon uhman kautta lempeyteen. Sävellyksen käännekohta on useita kertoja toistettu säkeistön alku ”trotz”. Trotz. Trotz. Se on sama kuin ruotsin ”trots”, ”siitä huolimatta että”, tai ”silläkin uhalla että”. Subjektiivina se on ”uhma”.

Roomalaiskirjeen jaksot alkavat ”Es ist nichts verdammliches an denen...”  ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.”

Jakso liittyy saman kirjeen seitsemänteen lukuun, jonka perusteella Paavali näyttää ajatelleen, että ihminen on avioliitossa kuoleman kanssa, ja se liitto oli purkamaton, kunnes Kristus tuli.

”Sillä elämän hengen laki on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.”

”Vai ettekö tiedä, veljet - minä puhun lain tunteville - että laki vallitsee ihmistä, niin kauan kuin hän elää? Niinpä sitoo laki naidun vaimon hänen elossa olevaan mieheensä, mutta jos mies kuolee, on vaimo irti tästä miehen laista.”

 

 

Juoksevia sanoja

 

Huhtikuu 1994

Aihe kirjoittaa muistiin juoksevia sanoja: tämä lyhyt ja eri hyllyissä ja laatikoissa ja koneen lokeroissa olevat pitkät muistiinpanot vuosien ja vuosikymmenien varrelta osoittavat asian, jonka ajatteleva ihminen olisi käsittänyt kauan sitten. Käytännön ongelmat, huolet, kysymykset, pelot muuttuvat vain vähän. Suuri osa aikaa menee kysymysten kertaamiseen ja sellaisten vastausten esittämiseen, jotka on jolöydetty. Muisti ei pidä asioita mielessä. Luonne estää katsomasta muistiinpanoista: viimeksi tein näin, samoin sitä edellisellä kerralla. Sain pääni verille ja niskani ruvelle.

 

 

9.7.1995

Pitkä loma on pidetty,  ja kolme viikkoa kesäkuun alusta juhannukseen olivat käänteentekeviä. Heikki ja hänen kaverinsa Jussi riehuivat Savossa mielensä mukaan. Emme käyneet niin paljon missään; vierailu Päivin Konnevedellä oli mielenkiintoisella tavalla outo.

Kesäpaikkamme nimi herättää kysymyksiä tai kutsuu katseita. Joskus se selitetään, joskus ei. Ensimmäinen vaikeus on sijainti. Sanoisin, että se on Säämingissä. Mutta Sääminkiä ei ole enää olemassa. Se meni varhaisissa kuntaliitoksissa 1959. Säämingin kirkko on keskellä Savonlinnan kaupunkia. Sen tornista putosi sisään pommi talvisodan aikana. Jatkosodan aikana Kyrönsalmen siltaa pommitettiin ahkerasti, mutta siihen ei saatu osumaa.

Säämingin kuntaa oli kahden puolen Savonlinnaa. Kaupunki oli samanlainen reikäleivän reikä kuin esimerkiksi Kauniainen Espoossa.

Toiseksi sanoisin totuudenmukaisesti, että se on Savonlinnassa. Mutta senkin ymmärtää väärin. Savonlinnan Prisman ja Villen Unionin kohdalta saa ajaa kylmän raivon vallassa puoli tuntia pohjoiseen Haukiveden itärantaa ennen kuin ollaan Oravissa. Sen jälkeen käännytään pikkutielle, jota on noin viisi kilometriä. Ajo-ohjeet ovat väkisin niin monimutkaiset, että vain isäni on löytänyt kerralla perille, mutta hän onkin entinen lentäjä ja eränkävijä.

Täytyy muistaa teettää jollakulla gradu kesämökille löytämisestä ja ohjeitten antamisesta. Oppiaine olisi kyllä silloin lähinnä kognitiotiede. Kukaan ei osaa neuvoa ihmisiä luokseen. En minäkään edes tänne kotiin Vasikkahakaan. Antaakseen ohjeet pitäisi osata asettua toisen asemaan, katsomaan vierain silmin paikkoja. Kesämökkiohjeissa ”kolmannesta tienhaarasta oikealle” herättää aina kauhua, koska ohjeiden käyttäjä voi olla aivan varma, mikä on tienhaara. Jossain on auto metsässä. Onko se tiellä? Oliko se siis tienhaara.

Marja ei erottanut vaistonvaraisesti oikeaa vasemmasta. Sellaisia ihmisiä on paljon. Hänellä se saattoi liittyä vasenkätisyyteen. Kun ajoimme autoa jossain, 70-luvulla Euroopassa, ja minä luin karttaa, hän kiukustui ohjeesta ”kilometrin päästä vasemmalle”,  ja kivahti:” Mistä minä muistan, kumpi on oikea ja kumpi vasen. Näytä!” Siitä alkaen olen näyttänyt kädellä tietä neuvoessani.

Vielä vaikeampi on muuten tuntea paikkoja ilmasta. Jos joskus sattuu, että Savonlinnan tai Joensuun lennolla on pieni kone ja kuulas keli, kyllähän siinä useimmilla menevät paikat sivu silmien. Järvistä pitäisi olla karttakuvat mielessä. Isälläni on. Hän lensi välirauhan aikana ilmakuvausta. Suomalaisten lentokoneiden kokoontumispaikkana oli vakinaisesti Torsajärvi, joka on joko Ruokolahden tai Rautjärven pitäjää, tai saattoi olla siihen aikaan Hiitolaa. Ainakin se on edelleen Suomen puolella. Se on nuolen muotoinen ja siksi hyvin helppo tunnistaa ilmasta, lähestyi sitä mistä suunnasta tahansa. Nuoli osoittaa suuntaan 300. Toisaalta useimmat järven rannat osoittavat taivaalla siihen suuntaan, kuin sydämeen, ylös vasemmalle.

Vielä vaikeampi on tuntea itseään kuvasta ja kaikkein vaikein on tuntea itseään. Marjan kuoleman jälkeen valokuvat olivat kyllä ongelma. Onneksi äitini auttoi niiden järjestämisessä ja hävittämisessä. Niitä oli tuhansia, ehkä kaksikymmentä tuhatta. Etenkin diat olivat ylivoimaisia katsella ja ovat edelleenkin. Enin mitä voi tehdä niin paeta valokuvan estetiikkaan. Kuva ei ole todellisuutta eikä se heijasta todellisuutta. Mitä valokuvassa nähdään, sitä ei koskaan ole ollut olemassa.

Kuvat toimivat mielikuvien kiihokkeena ja avaimina. Osa kiihokkeista on myrkyllisiä. Osa avaimista on vääriä.

Kuvasin Possulassa monena kesänä paljon, tosi paljon. Ensin Minoltan järjestelmäkameralla ja sitten Leicalla, kun olin tullut sen omistajaksi. Uimaan opettelevasta ja äitinsä kanssa vedessä kahlaavasta Heikistä on kuvia vaikka mitkä määrät. Mutta se Marjaksi tunnistettava henkilö, joka on niissä kuvissa, ei ole Marja. Kuvan katsominen nostattaa mieleen ruskean pilven.

Voisin myös sanoa, että kesäpaikka on entistä Rantasalmea, lähellä Heinävettä.  Mutta sekin on vaikeaa. Kylämme kuului Rantasalmeen ennen vanhaan, kun liikenneväylänä oli järvi. Ei Oravista tule Rantasalmen kirkkoon kymmentä kilometriä. Se kirkko sitten paloi ja rakennettiin uudestaan. Jostain syystä muistan erityisen hyvin erään Martti Talvelan konsertin Rantasalmen kirkossa. Kuollut laulaja, kuollut kirkko, kuollut vaimo. Ohjelmistona hänellä oli Musorgskin ”Kuoleman lauluja ja tansseja”. Se oli 80-luvun puoliväliä.

Kylä siirrettiin Rantasalmesta Sääminkiin 20-luvulla. Minulla on karttoja, sillä karttoja minä rakastan, ja jo GT-tiekartasta käy ilmi, että Haukiveden Kotkaselällä on viiden kunnan vesialueita: Savonlinna, Rantasalmi, Kangaslampi, Heinävesi, Enonkoski. Ne ovat ulkokyläpalstoja. Korkeimmassa oikeudessa minulla oli sellainenkin tehtävä, että suomensin siihen tehtävään määrättynä virallisesti asiakirjoja ruotsista. Muistaakseni jouduin tekemään sellaisen tehtävän kaikkiaan kaksi kertaa. Järjestely on kielilain vaatima. Siihen aikaan jokaisella Suomen kansalaisella oli oikeus saada viranomaisista asiakirja äidinkielellään, suomeksi tai ruotsiksi. Pohjanmaan rannikolla oli ollut jokin hirmuisen sitkeä maanjakotoimitus, jossa kaksi kuntaa riiteli täysin vähäpätöisten luotojen omistamisesta. Toinen niistä kunnista, suomenkielinen, tilasi korkeimman oikeuden päätöksen, joka oli annettu valittajana olleen kunnan käyttämällä kielellä eli ruotsiksi. Sen asiakirjan kanssa olin vaikeuksia. Siinä oli kysymyksessä ”urfjäll”, ulkokyläpalsta.

Rakastan kameraalioikeudellisia omituisuuksia, sellaisia kuin omaperäismylly tai vanhastaan yhteinen vesijättö. Olen lukenut eri aikoina suhteellisen laajasti taloista ja talojärjestelmästä ja vesioikeutta. On ihailtava menneisyyden miesten kykyjä. Isojako, joka alkoi 1700-luvun lopulla, oli käsittämättömän valtava operaatio, ja vielä psykologisesti niin vaikea. Kun jako kävi kylässä, useallekin isännälle saatettiin ilmoittaa, että sen kuin keräät kimpsusi ja siirryt taloinesi tuonne metsän taakse toisiin maisemiin.

Nuorena kävin usein eräässä talossa Laihialla. Siitä mainittiin, että se oli siirretty isojaossa keskikylältä nykyiselle paikalleen, kilometrin päähän kylästä. Nyt vanhana olen lukenut Pohjanmaan maanjaoista, jotka olivat poikkeuksellisen mutkikkaita ja välttämättömiä. Niiden jäljiltä kylien kartat ovat kumman näköisiä. Kauhavan Alajoella on loputon määrä pitkiä ja kapeita palstoja, kullekin talonsa omansa. Heinä oli haluttua. Luhtaniityt tarvittiin. Siellä oltiin juhannuksen jälkeen päiväkunnassa - en minä. Puhun toisten asioita. Aina.

Juhannukseksi kotiin. Aattona Vasikkahaassa, Heikin kaverin perheen juhannuksen vietossa ja järvellä vanhempien luona ja taas Vasikkahaassa. Juhannusyön ohjelma, kotimainen elokuva ”Kaunis Veera”. Se tuntui paremmalta kuin koskaan. Päivillä ei ollut mitään sitä vastaan. Marja ei oikeastaan ymmärtänyt puskahuumoria eikä ainakaan arvostanut sellaista. Mutta Marja oli kaupunkilainen syntyjään ja säätyjään.

Kun ”Kaunis Veera” esitettiin Kauhavalla isoisän eli Nurmen taatan omistamassa elokuvateatterissa, kävin katsomassa sen joka ilta. Se meni ainakin viikon, vaikka yleensä viikossa näytettiin kaksi elokuvaa, maanantaista torstaihin ja perjantaista sunnuntaihin, kaksi näytöstä illassa. Isäni on kertonut, että synnyin samalla hetkellä, kun elokuvateatterin tasasuuntaajan generaattori jurahti käyntiin. Se oli lapsuuteni ja nuoruuteni tutuimpia ääniä. Siitä tiesi, että kello on kahtakymmentä vaille seitsemän. Generaattori käynnistettiin joitakin minuutteja ennen näytöksen alkua, jotta tehot nousivat tarpeeksi.

Seuraava suuri menestyselokuva oli ”Tuntematon sotilas”, mutta silloin olin jo aika iso, 12-vuotias. Koska meidän poikien huoneen seinän takana oli elokuvateatteri, kuulimme elokuvien äänet sänkyyn. Etenkin veljeni Mikko oppi pitkiä pätkiä ulkoa. Näyttelimme kohtauksia elokuvista aidoin repliikein. ”Kauniista Veerasta” Mikko oppi matkimaan kipparin laulua.

Ei ehkä ole mahdotonta, että mielikuviani Saimaasta ja Saimaalle asettumista olisi määrännyt tuo lapsuuden suurelokuva. Saimaa on jotain erikoista. Täysin poikkeuksellista.

Todellisuudessa päädyimme Saimaan rannalle siksi, että Paavo Haavikolla oli talo siinä kylässä ja se talo oli enimmäkseen kesätkin tyhjillään. Hän sanoi, että me voisimme käyttää sitä. Olimme siinä talossa monta kesää, 1978 - 1984. Marjan ulkomailla asuva sisar oli kesiä siellä kanssamme, ja hänen poikiaan. Asiointi poikien kanssa oli vaikeaa, vaikka keskustelu oli helppoa. Oli aika vaikea keksiä ja muistaa, miten sanotaan ranskaksi, että voitteko hakea naapurin kaivosta kaksi isoa kanisteria vettä ja sen jälkeen saatte mennä toiseen naapuriin heinään, eikä hevosta tarvitse pelätä.

Toinen näistä pojista kuoli heinäkuussa tänä vuonna 1996, nyt kun kaikki kuolevat. Se oli aika odotettu asia. Saman pesyeen vanhimmalla pojalla oli paha syöpä 80-luvun puolivälissä. Marja matkusti silloin Pariisiin katsomaan häntä sairaalaan. En tiedä, miten poikien äiti selviää.

Haavikko kävi itse Savossa usein meidän ollessamme siellä. Hän on kirjoittanut siitä muistelmissaan. Muistan joitakin asioita toisin kuin hän. Sen jälkeen, mitä hän kirjoitti meistä ja etenkin Marjasta, ei tee mieli tavata häntä eikä olla tekemisissä. On sääli, että niin käy. Hän oli minun esimieheni Otavassa 1972-1976 ja Marjan esimies. Senkin jälkeen hän oli kauan vaikka kuinka hyvä ystävä. Haluan sanoa jotain kaunista. Hänen talossaan oli ihastuttavat matot. Pirtti oli hyvin suuri ja maakivistä rakennettu uuni aivan mahtava.

Johanna Haavikko kuoli tänä kesänä. Mahtoiko hän ehtiä täyttää neljääkymmentä? On paha asia, että tytär kuolee ennen isäänsä.

 

8.8.1995

Heinäkuu ja elokuuta työssä. Kollegan luona kylässä Tammisaaressa. Hän aikoo jäädä pois virastaan. Ei ehkä pitäisi tavata ihmisiä, jotka luulee tuntevansa. Käy ilmi, ettei tunne eikä tiedä mitään. Kodin ja sen ilmapiirin ero virastoon ja sen vaikutelmiin oli niin suuri, ettei niiden välillä nähnyt mitään yhteyttä. Lyhyttä kävelyä merkillisessä lehdossa, joka on pelkkiä jaloja lehtipuita ja päättyy korkeaan, suhisevaan kaislikkoon.

Näytin Päiville leirintäalueen, jossa olimme Marjan ja lasten kanssa kesällä 1970 yhden viikonlopun. Mutta en ole varma, kumpi on päällimmäisenä mielessä, onnellisuuden muisto vai valokuvat. Molemmat ovat joka tapauksessa kliseitä, kesää, pieniä lapsia, hiekkaranta, aurinkoa, kallioita. Onnen puolelta ei kyllä helposti tule mieleen muuta kuin kliseitä. Onni on sekatavarakauppa, tai tätä nykyä vanhojen tavaroiden osto- ja myyntiliike. Kaiketi onnellisin muisto on tomua ilmassa auringon valokiilassa jonain aamuna, jolloin ei tarvitse pelätä mitään, ja ympäristö on täynnä tuoksuja.

Jossain vaiheessa kuuta eräs toinen kollega täytti seitsemänkymmentä vuottaan ja jokseenkin koko virasto oli käymässä. Olen Tohtori Outolintu, mutta  kun pitää puhua tai esiintyä, saan tilaisuuteni.  Luonnollisesti täytän tehtävät nöyrästi, vaikka asetelmat tuntuvat joskus väkinäisiltä. Toisaalta en tiedä mitään niistä ihmisistä, joiden kanssa vietän päiviäni. Kuukausien kuluessa putoilee tietoja siitä, että joku on naimisissa ja jonkun lapsi on päässyt ylioppilaaksi tai valmistunut. Luultavasti pitkän linjan virkamiehet ovat tässä eri asemassa, sillä he ovat työskennelleet yhdessä aika nuorista ja luultavasti ryypänneet ja riidelleet niin että ainakin tuntevat.

Hovioikeudessa ei ole aihetta olla toisenlainen. Yhdenmukaisuuden perinne on osittain mielekäs. Tuomarin ammattiin hakeutuu ihmisiä, joiden suhtautumisessa auktoriteetteihin on vammoja, eli sellaisia kuin minä. Mutta ammatti vaatii myös suurta neutraaliutta ja mielellään värittömyyttä. Se kuuluu tasapuolisuuden perinteeseen. Sitä vastoin esimerkiksi asianajaja saa mielellään olla värikäs ja toispuolinen. Hänellä on asia ajettavanaan. Tuomarilla on juttu ratkaistavanaan. Useimmiten hyvä ja oikea ratkaisu on sellainen, ettei se ole kenellekään osapuolelle erityisen mieluinen.

Sitten sairastuin taas. Virus ja alkava keuhkokuume. Tosi kova kuuma, lähes neljäkymmentä. Sänky tärisi. Olin niin viluissani monien peitteiden alla. Näen koko ajan unta kuolleesta Marjasta, joka ojentaa kättään. Unikuvalla ei ole vastinetta. Kun hän kuoli, kädet olivat peiton alla. Kun hän hamuili melkein tajuttomana vasemmalla kädellään jotain, kuolemaan oli vielä pari viikkoa aikaa. Välillä näen hänet silmissäni arkussa käsi koholla, vaikka se on mahdotonta.

 

20.8.1995

Kotiin häistä. Jääkaapissa on nahkiaisia, jotka kävin ostamassa Nakkilasta savustamosta.

Poikani Lauri on mennyt naimisiin. Häät vietettiin Porissa. Vihkiminen oli Ulvilan kirkossa ja juhlat eräässä ravintolassa Kokemäenjoen rannalla. Sää oli helteinen. Selviydyimme lopulta etiketin ongelmista, sillä Päivi oli tietysti mukana, mutta kun hän ei ole sulhasen äiti, järjestelyissä oli miettimistä.

Häitten jälkeen ajoimme ystävän syntymäpäiville Turun Hirvensaloon. Sekin oli merkillinen, kiehtova paikka, koska sekä pohjakasvillisuus että puut näyttävät oudoilta. En ole tottunut viettämään kesiä tammimetsissä.

Eduskunnan oikeusasiamiehen virka herättää yllättävää julkista huomiota. Minun nimeni on vedetty esiin. Seuraan hiiren hiljaa ja odotan että asia menisi oikeille urilleen. Se meneekin. Kirjoitteluni vuoksi jotkut ihmiset luulevat, että minusta olisi enempään kuin onkaan. Kun hovioikeuteen haettiin uuta presidenttiä, eräs ministeri kutsui minut kahden kesken lounaalle ja kyseli ehdokkaista. Hän kysyi myös, aionko minä ilmoittautua. Ajatus oli naurettava, mutta käsitin, että sillä ajettiin jotain takaa. Poliitikko tarvitsee aina ihmisen heittovälineeksi pudottaakseen jonkun toisen ihmisen.                

Ainakin neljä - viisi vuotta olisi käytettävä jokseenkin yksityisesti, kirjoituksiin, käsikirjoituksiin, opintoihin ja matkoihin. Sen yhdistäminen viran hoitoon on enemmän kuin pulmallista. Toisaalta tämän kirjan ilmestymisen jälkeen paluu virkatuomariksi voi olla väkinäistä. Tuomari ei saisi kirjoittaa itsestään eikä virastaan. Ainakaan hän ei saisi antaa ymmärtää, miten oma heikkous ja hauraus vaikuttaa viran hoitamiseen. Vielä vähemmän hänellä on oikeutta edes viitata siihen, että tuomarikunnan suhtautuminen maailmaan, lainsäädäntöön, lainoppiin ja oikeustieteeseen on monissa tapauksissa... miten sen sanoisi - väsähtänyt. Tuomari on vallankäyttäjä, jota ei kontrolloida.

Mieli ei kestä hautajaisia ja häitä saman vuoden kuluessa. Häitä kuuluisi olla kahdet, toiset minun. Laurin häät olivat tunteille myrsky kuin tykistökeskitys. Päällimmäiseksi jäi tavattoman hyvä mieli. Laurin historia ja esihistoria repeilee mieleen.

Heikin illat menevät vielä ulkona toisten lasten kanssa. Naapurin tytöt ovat palanneet Saksasta. Tytöistä tulee naisia. Niin käy aina.

 

 

23.9.1995

Lavea tapahtumasarja pankkiherrojen ympärillä. Isäni on hoitanut koko asian valtioneuvoston toimeksiannosta, itse autoin aivan vähäsen. Lopputuloksena on visiittikutsu Katajanokalle syyskuun alussa. Isä ja äiti,  minä ja seuralaiseni eli siis Päivi. Illan päättyessä Mauno Koivisto lauloi pari venäläistä iskelmää venäjäksi. Hän lauloi hyvin ja puhui hyvin ja kuunteli ja keskusteli eli oli aivan toinen henkilö kuin julkinen kuvansa. Tietysti tämä oli henkilökohtainen tapaaminen, mutta näin korkeaa karismaa ei kohtaa usein. Olin jutellut Olavi Heinosen kanssa etukäteen asioista  ja  saanut tietää Ahtisaaren erikoisista otteista armahdusasioissa. Koivistolle kerroin eräitä seikkoja talousrikosjuttujen vaiheista ja Juhantalon valtakunnanoikeuden käsittelemästä jutusta eräitä sellaisia tietoja, jotka eivät ole olleet julkisuudessa.  Tiedän ne yksityiskohtaisesti, koska tavallani aiheutin koko jutun. Luin Wegeliusta koskevan kirjan käsikirjoituksen läpi ja poistin sieltä jotain ja sen jälkeen tein paljon työtä selvittääkseni ja päättääkseni, voidaanko Juhantaloa koskeva jakso painaa. Päätös oli että voidaan ja täytyy, ja sitä syntyi iso juttu ja suuri kohina.

25.9.1995

Vaikea ja raskas ajatuskokonaisuus, jolla on tekemistä terveydentilan kanssa. Sehän uusi se keuhkokuume tai ei uusinut, mutta aiheutti jälkitaudin. Olen ollut sairauden vuoksi virasta vapaa viime viikon ja tämän eli 27.8. - 9.9. Nyt vaiva oli reaktiivinen artriitti eli niveltulehdus. Viikko sitten polvesta punkteerattiin nestettä hämmästyttävä määrä, juomalasillinen keltaista, ikävän näköistä ainetta. Samalla kokeet näyttivät osoittavan, että minulla olisi kihti.  Se ei äärettömästi ilahduta.

Samanaikaisesti Marja kulkee kummituksena mielikuvissa ja luultavasti unissa. Mielikuvien ohjaaminen on oudon vaikeaa. Juuri nyt Marja on aika terve eikä vanhakaan, mutta hänellä on peruukki ja se on jotenkin hassusti päässä. Hän on hyväntuulinen. Hätkähdän siitä silloin tällöin.

 

 

Yksinäisyys

 

Muistelmateos ja omaelämäkerta ”Prospero” ilmestyi syyskuun lopussa 1995.  Se ilmestyi jotakuinkin kuukautta ennen Marjan kuoleman yksivuotispäivää.  Kirjassa on kaunis kuvaus Marjasta ja kauniit kuvat.  Valokuvat ovat huomiota herättäviä.  Ne viestittävät vuosisadan rakkaustarinaa, josta kirjassa on puhe.  Tekstin lukien ei välttämättä havaitse mitään erikoista.  Jos taas on valmiiksi hiukan selvillä asioista ja tuntee ihmisiä, käsittää että kirjoittajalla ja Marjalla oli suhde vuosina 1976 - 1983.

Todellisuudessa se sanotaan hyvin suoraan. Kirjoittajan maailma on kuitenkin niin epätodellinen, ettei lukija tule helpolla miettineeksi, mikä kaikki on tarkoitettu todeksi ja minkä kirjoittaja on hahmotellut oikeammaksi todellisuudeksi.

Kirjan lukemisen jälkeen olen pohtinut, mitä minä sitten itse asiassa tiesin tuosta asiasta silloin kauan sitten, ja mitä tiedän siitä nyt.  Vastaus on: jotain.  Vastaus on että en halunnut tietää.  Tahdoin olla haluamatta.  Jos arvelin jotain, arvelin että suhde olisi korrekti ja asiallinen ja kaunis.  Se ei tainnut olla.

Nyt kertyy yhä enemmän tietoja muusta.  Sellaisesta kuin oleskelusta punaisten valojen alueella kirjoittajan työhuoneessa perjantaisin iltapäivällä.  Ja työmatkoista, jotka eivät olleet välttämättömiä, oleskeluista hotelleissa, ja.

Savo tuntuu nyt oudolta.  Kesät siellä, toisessa talossa, alkoivat ehkä luonnollisesti, ehkä eivät.  Mutta suhteen kerotaan alkaneen 1976, ja Savon kesistä ensimmäinen oli 1977. Kirjoittaja vietti monena kesänä aikaa meidän perheemme parissa Savossa talossa, jonka hän omisti. Kun suhde päättyi, oma huvilamme oli rakenteilla samaan kaukaiseen kylään ja niin myös lapsi.

Marjan kuoleman jälkeen suruun sekoittui paljon vihaa. Muistelmakirja synnytti lisää vihaa, ja sitä oli näkyvissä myös meidän, jälkeen elävien keskinäisissä suhteissa. Mistä viha tulee? Koetuista loukkauksista, tärkeiden tarpeiden tyydyttämättä jäämisestä, lapsuuden pahoista kokemuksista. Tätä kaikkea on ollut. 

Omassa elämässäni lasken vaikean vaiheen päättyneeksi 1981 tai 1982. Milloin se alkoi, siitä en ole kovin selvillä, ehkä Otavaan työhön mennessäni 1972 tai pian sen jälkeen. Käytännössä tuo vaikea elämänvaihe kuitenkin kesti kymmenen vuotta.

Sitä oli edeltänyt toinen tukala vaihe, mutta se oli irtaantumista Kauhavalta. Irtaantuminen kodin huoneista kävi helposti, koska koti oli kadonnut. Perhe muutti Helsinkiin samaan aikaan kun olin armeijassa Oulussa vuonna 1963. Kun kävin sieltä Kauhavalla, pitäjä oli paikallaan, mutta lapsuuden talo oli jollakin tavalla kuollut.

Marja menetteli epätavallisesti luomalla kiinteän suhteen toiseen mieheen, joka oli valtakunnallinen kuuluisuus. Itse hän oli suhteen alkaessa 34-vuotias rouva, nainen kauneimmillaan ja komeimmillaan. Hän oli kahden lapsen äiti, iät yhdeksän ja seitsemän. Suhteen päättyessä Marja oli 41-vuotias rouva, ja hänen lapsensa olivat kasvaneet niin, että heidän ikänsä olivat nyt 16 ja 14. Marja  oli naimisiin mennessään 24-vuotias, ja minä, hänen miehensä, 21.

 

Viha

21.10.1994

Kaunokirjallisen työn ydin on vihan tunteet. Arvid ja Elisabeth Järnefeltin ongelma oli suurenmoinen ja hyvin onnistunut yritys siivota ja pilkkoa pahat tunteensa, kuten viha, pettymys, pelko, epätoivo ja ahdistus. Se tapahtui viime kädessä kieltämisen ja ylpeyden tietä. Siksi heidän ratkaisunsa jäi yksilöratkaisuksi.

Heillä oli kaikkien yksilöratkaisujen ongelma.  Ne tulevat kalliiksi, toisille. Kasvattaakseen kolme suurenmoista ja yhden maailmaan pettyneen pojan Elisabeth tärveli useita tyttäriään ja aivan käyttökelpoisen aviomiehen. Arvid Järnefeltin äidiltä opitun tempomisen taas teki mahdolliseksi vaimo, jolla oli jokin määrä perittyjä Parviaisten rahoja ja erittäin suuri määrä Parviaisten täydellistä hermottomuutta. Kun Arvid keksi uusia kotkotuksia, rouva pakkasi tavarat ja tunteet samaan laatikkoon.

Haihatteleva äiti ja omituinen poika saivat päähänsä milloin mitäkin. Arvidin rouvalle kaikki sopi. Hän ei tehnyt samaa virhettä kuin Tolstoin vaimo, joka sai lopulta kyllikseen ja alkoi panna tosissaan vastaan. Siitähän ei seurannut mitään hyvää. Tolstoi karkasi kotoa ja kuoli karkumatkallaan. Hyvä tietenkin, että kuoli, mutta monien silmissä rouva sai syyt. Ehkä se oli tarkoitus.

Varman tiedon mukaan ihminen tuhoutuu, jos hän kohtaa kaksoisolentonsa. Tuo kaksoisolento on luultavasti johonkin mittaan isä tai äiti tai isä ja äiti. Siinä on kysymyksessä kuvien yhtyminen kuin vanhanaikaisen kameran etsimessä: varjo sulautuu varjoon. Elämä ja elämän varjo muuttuvat yhdeksi.

Miltei aina ihmiset muuttuvat ikääntyessään isikseen tai äideikseen. Kuvat on saatava päällekkäin jotta ne tuhoutuisivat ja ettei mikään muuttuisi.

Tietysti olen pitänyt itseäni aina aggressiivisena henkilönä. En ole kaikin ajoin edes tiennyt, kuinka monta geetä aggressiivisessa on. Ilmavoimien normin mukaan 5,5 riittää sumentamaan tajunnan, ja pahimpia kaikista ovat negatiiviset geet.

Tämä on vihan teoria. Se aiheutuu kiihtyvyydestä. Syöksy lisää g-voimia, oikaisu syöksystä lisää niitä voimakkaasti. Toisaalta negatiiviset geet ovat lähes sietämättömiä siksi, että niitä esiintyy noususta äkisti oikaistaessa. En ole tuntenut monta merkkihenkilöä ja vain vähän korkeimman oikeuden jäseniä, jotka eivät olisi joutuneet negatiivisen geen valtaan päästyään usein pitkien ponnistelujen jälkeen tarkoitustensa perille ja jäseniksi tuohon laitokseen.  Kun he sitten huomaavat lyöneensä pään kattoon, he ällistelevät tälliä ja sitten heille valkenee, ettei maailmassa voi päästä enää tämän ylemmäs. Geet korvaa tyhjyyden tunne, geettömyys eli painottomuus.

Korkein oikeus on esimerkki, koska tunnen sen. Esimerkkejä on muitakin. Kaikkiaan toiveiden täyttyminen on se vaarallisin. Amerikkalainen hokema: never take a man his dreams. Päinvastainen on totta: jos asiaan voi vaikuttaa, ei koskaan pitäisi auttaa toista toteuttamaan haaveitaan. Niiden jälkeen ei jää mitään.

En tahdo aina ymmärtää, miksi ihmiset odottavat elämältä vastauksia. Miksi eivät kysymyksiä? Jos elämä onkin vastaus?

Kokemus kertoo, että sota ja muu yhteinen onnettomuus on ihmiselle suuri siunaus. Hän tietää, mitä vihata. Hän tietää, mitä toivoa ja odottaa. Mutta rauha on valju ja rauhan valo on rumaa.

Appiukko-vainaja sanoi joskus ryyppylasia kohotetaessa:” Kaikki tai ei mitään, se on sydämen laki.” Sitten hän kertoi - joka kerta itse asiassa, sillä hän oli vanha mies - että lääkärit tuntevat sydämen lain. Sydän toimii joko kokonaan tai ei ollenkaan. Todellisuudessa on tietysti vajaatoimintaa ja fibrillaatioita ja muuta. Hänkin kuoli kammiovärinään. Mutta tämä ajatus liittyy jollain tavalla lepäämisen vastustamiseen. Muutkin ihmiset kuin sotainkkarit toimivat sydämen lain mukaan. Heitä oli sellaisia, joku Aimo Raassina, joka johti sata vastaiskua ja jonka Ehrnrooth heitti Siiranmäessä ja Äyräpäässä aina kaikkein mahdottomimpaan paikkaan pataljoonansa kanssa. Hänelle ei tullut Mannerheim-ristiä; ehkä se oli unohdus tai erehdys. Mutta siviilissä hän huolehti Valion kuljetuksista, eikä se ollut pieni asia organisoitavaksi, maitoautot ja maitolavat ja kaikki se, joka on nyt jo kadonnut.

Nämä jotkut ihmiset ovat heittäytyneet aina kaikkeen täysillä niin kuin taiteilijat. Ja sitten saaneet maksaa sen karvaasti ja kalliisti. Niin kuin taiteilijat.

Taide ja väkivalta ovat hyvin läheistä sukua toisilleen. Kirjoittamalla tapan asioita. Kirjoittaessani kirjoitan aina kuolemasta. Lyyrikko on revolverimies. Minusta on täysin luonnollista harrastaa samanaikaisesti sotia ja korkeaa runoutta.

 

Suruun menemisestä

 

Suru on epäilemättä yksi syövän lajeista. Se saattaa olla piilevä pitkäänkin, vuosia. Kun se ilmoittaa itsestään, etäpesäkkeet ovat kenties liian pitkällä päässä ja vatsaontelossa. Syöpä eli suru kolonialisoi ihmisen. Se riistää voimavarat. Se rikkoo rakenteet. Viimein hän, joka kuolee, ei ole enää se sama ihminen, vaan syöpäkasvustosto.

Syöpä vastaa täsmällisesti tämän nykyisen yhteiskunnan ihanteita. Se on dynaaminen. Se on itseään säätelevä. Se on johdonmukaisen päämäärätietoinen. Se on tulosvastuullinen. Se on tavoitejohtamista. Se on finaalinen sanan kaikissa merkityksissä.

Kumpiko on itsellesi tärkeä, välineet ilon saamiseksi vai oma mieli ja ruumis ilona? Mistä minä tiedän, mutta minulla on sellainen tunne, että oma mieli ja ruumis ovat kaksi johtavaa ahdistuksen aihetta. Ihmisen pitäisi kantaa ristiään, mutta hän kantaakin ruumistaan.

Vapauden dialektiikka: jos maailma olisi hyvä tai edes parempi, siinä ei taitaisi olla mitään mieltä. Jos Jumala olisi vikapää niihin syytöksiin, joita Hänen päälleen lingotaan, hän olisi Perkele, koska hän olisi siinä tapauksessa tehnyt maailmasta itselleen automaatin. Siihen ei tarvittaisi rakkautta. Siihen ei tarvittaisi vapautta.

Jos oikeus toteutuisi aina, se olisi epäoikeudenmukaista.

 

Kesäkuussa 1996

 

Joskus ja itse asiassa monta kertaa minusta tuntuu, että näistä vuosikymmenistä osa on kulkenut kuin kuvastimessa. En ole ehtinyt, tahtonut, tohtinut käsittää, mitä on ollut. Tämä ei ole itsesyytös. Mieleen ei tule sellaisia suuria syntejä, joista olisin vastuussa siten, että niiden katuminen voisi vaikuttaa asioihin, toisten ihmisten tai minun. Hyvä näinkin.  Mutta tämä aamuinen tunne kysyy, olisiko pensaan takana tai kukkulan tuolla puolen ollut jotain, jos miehestä olisi ollut havaitsemaan, havahtumaan, kulkemaan, katsomaan.

Olen kirjoittanut, kääntänyt sen kukkulan tuonpuoleisuuden kiinalaisen runon tosi monta kertaa, kolmenkymmenen vuoden ajan. Nyt olen menettänyt siihen mielenkiintoni.

 

    Te kysytte, miksi asun vihreillä vuorilla.

    En vastaa. Hymyillen kuuntelen sydämen hiljaisuutta.

    Kirsikankukka seuraa virtaavaa vettä kaukaa kauas.

    Ihmisten maailman toisella puolen on toinen taivas ja maa.

 

 

Heinäkuussa 1996

 

 

Uskonnolliseksi leimattu ihminen joutuu jatkuvasti esittämään selvitystä uskostaan. Sitä ei oteta todesta tai se ymmärretään liian nopeasti. Näinäkin vuosina on julkaistu aivan edustavasti niin sanottua maailmankatsomuksellista, pohtivaa kirjallisuutta. Kirjoittajat miettivät perimmäisiä asioita.

Monia vuosikymmeniä sitten eräs toinenkin henkilö kuoli, metsänhoitaja Rolf Arnkil. Asuin siis silloin Kauhavalla. Muistan että hänen kirjojaan myytiin kovasti. Olin silloin tällöin kirjakaupassa myymässä, etenkin joulun alla. Isoisä omisti kaupan, mutta äitini hoiti sitä aika kauan ja pitkälle. Muistan kirjan asun, suojakannen rosoisen, hyvän paperin. Muistan kaksi asiaa, otsikon ”Perimmäisten kysymysten äärellä” ja kolme keskustelijaa, kirjeenvaihtajaa. He olivat Arnkil, joka menehtyi leukemiaan, luonnontieteilijä Pentti Eskola ja pappi Sigfrid Sirenius, setlementtiliikkeen mies ja Kalliolan luoja ja Pekka Tarkan äidinisä. Luin ne kirjat, vaikka en viitsinyt perehtyä sen ajan kristillisen kirjallisuuden suosikkiin, Voitto Viroon. Arnkil oli kiinni oikeissa asioissa, ja keskustelu tuntui rehelliseltä ja avoimelta.

En ollut lapsena, nuorena enkä aikuisena uskovainen. En ole vieläkään. En bongaa Jumalaa. Mutta toisaalta minua ei ole päästetty välinpitämättömyyteen. Olen saanut kokea Jumalan monta muotoa. Deus absconditus, selkänsä kääntävä Jumala, ei ehkä ole ollut niin keskeinen eikä usein esiintymättä jäävä. Sen sijaan rakastavan Jumalan sijaan astuu usein Rex tremendis, kauhistuttava Jumala.

Uskonnollisista teksteistä eräiden virsien ja evankeliumin jaksojen jälkeen läheisin on keskiaikainen Dies Irae, Vihan päivä. Requiemeistä, joissa ”Dies Irae” aina esiintyy, ilman muuta läheisin on Verdin. Mozartin Requiem on jollain tavalla hauras minun korvissani. Marja ja lapset eivät oikein ymmärtäneet requiemeihin ja passioihin kohdistunutta vimmaani, joka oli kovimmillaan viisitoista vuotta sitten. Olin hankkinut suhteellisen hyvät äänentoistolaitteet. Kun voin virkani vuoksi työskennellä paljon kotona, kuuntelin kuuntelemasta päästyänikin. Ja Bachin urkulevyjä, olohuoneen lattialla selälläni. Cherubinin, Duruflen ja Faurén requiemit ovat utuisia. Kokkosen ja Rautavaaran sielunmessuista pidän. Benjamin Brittenin War Requiem on loistava, suurenmoinen. Kaikkein hurjin on Pendereckin Auschwitz-requiem, jossa on neljännessävelaskeleita ja vaikka mitä. Ja hänen Luukas-passionsa. Onneksi olen hukannut sen levyn johonkin. Marjan kuoleman jälkeen en halua enää kuunnella näitä teoksia.

Olin jotenkin harrastunut uskonnosta pikkupoikana ja rippikoulun aikaan. Seurakuntamme papit eivät luoneet kosketusta nuoriin ja pitäjän jakautuminen heränneisiin ja muihin tosiuskovaisiin ja toisaalta suureen enemmistöön oli aika jyrkkä. Perheeni ja sukuni kuuluivat poikkeuksitta suureen enemmistöön. Se tarkoitti, että kirkkoon ja uskontoon suhtauduttiin kiusaantuneen myönteisesti. Kauan myöhemmin, aikuisena käsitin, ettei tuo pohjalaispitäjän kahtiajako heijastellut hengellisyyttä, vaan sosiaalisia rooleja. Uskovaisuus oli kuin ammatti.

En ole milloinkaan lakannut pohtimasta lapsuuteni Kauhavaa, joka on outo saareke. Kauhava esimerkiksi ei ole oikea körttiläispitäjä, sellainen kuin Lapua, Ylistaro ja Kuortane. Kauhavalla on tosin kaksi mahtisukua, joissa on vahvasti körttiläistä hapatusta, Pernaa ja Sippola. Mutta eivät ne ole paljon verrattuna Lapuan Malkamäkiin ja Sinnemäkiin, eikä Kareksen isään ja poikaan. Myös Lapuan Liikkeen piirissä valiteltiin aikoinaan, että kauhavalaisissa on liikaa helsinkiläisyyttä. Kauhava ei ollut oikealla isänmaallisella kannalla, vaikka viimeinen paikkakunnalta tullut kansanedustaja ennen maalaisliiton Veikko Pihlajamäkeä, joka on sotasukupolvea, ja keskustapuolueen Kyösti Virrankoskea ja vasemmistoliiton Iivo Polvea, jotka molemmat olivat luokkatovereitani, oli IKL:n pastori Rantanen. Mutta hänestä minä en tiedä enkä muista muuta kuin rouvan, joka oli leskenä töissä verotoimistossa; isäni oli verolautakunnan puheenjohtaja.

Kauhavalla oli liikaa valistusta ja yksi maan vanhimmista ja huonoimmista yksityisistä oppikouluista. Pitäjässä perustettiin nuorisoseuraliike. Se oli ajoittain hyvin vakavasti otettava ja vahva. Kauhava oli pohjalaisen kansanlaulun ehkä viimeinen tukialue, josta Toivo Kuula ja Artturi Järviluoma keräsivät lauluja vielä vuosisadan alussa. He istuivat Hirvijoella Alppisen kaupassa ja laulattivat ihmisiä. Pitäjä oli siitä erikoinen, että siellä mieskin voi laulaa, selvin päin.

Kauhavalla oli liikaa liiketoimintaa. Lapualla ei valmistettu teollisesti muuta kuin patruunoita ja painimattoja ja Alahärmän ja Ylihärmän pikku teollisuus on aika nuorta perua. Kauhavalla oli niitä kaikkien tuntemia puukkotehtaita minun lapsuudessani kaksi, Iisakki Järvenpää ja Onni Mäkipelkola. Lisäksi oli vaikka millainen määrä puukkoseppiä, kuten Kustaa Lammi. Kerran aikuisena kirjoitin puukoista kirjan, johon veljeni Mikko otti valokuvat. Siinä vaiheessa saimme vielä kiinni täysissä hengin Lammin ja joukon tuppimestareita. Ja Kauhavalla oli tekstiiliteollisuutta, paljon. Molempien, sekä puukkojen että tekstiilien idea oli tuottaa suhteellisen paljon huonoa tavaraa halvalla.

Uusi vaihe omassa uskonnollisuudessani tuli 1980-luvun alussa, jolloin kaikki muukin muuttui. Hengellisyys kohtasi uskoon tulematta. En kokenut mitään murrosta, mutta uskonto ja vieläpä teologia ovat saaneet aika ajoin suuren sijan elämässäni. Eräänä kesänä Savossa näin Jeesuksen. Se oli tietysti rauhoittava kokemus ja tunne. Näin hänet pää alaspäin maantiellä ja sitten taivaalla metsänreunan korkeudella. Hänellä oli TUL:n verryttelypuku, mielestäni hiukan ruman punainen. Hän oli hiukan enemmän Lasse Virenin kuin Thorvaldsenin veistoksen ja alttaritaulujen sankarin näköinen, eli parta ja tukka olivat lyhyemmät. Näky oli kliinisesti hallusinaatio, mutta se tuli kirkkaalla päivännäöllä ja normaalissa mielentilassa. Se kesti minuutin tai kaksi niin että sitä ehti hyvin tarkastella. Siinä ei ollut mitään unenomaista eikä mitään äkillistä eikä rajua.

Kokemukseni ei todista mitään, enkä tarjoa sitä todisteeksi. Se on erään ihmisen harha-aistimus, jolla on ollut tälle ihmiselle suuri merkitys. Nyt, kauan sitten koettuna, se tuo mieleen tietyt voimakkaat luovan taiteelliset elämykset, kuten tietoisesti esiin kutsumani enkelinäyn, joka on lähtöisin niin sanotun Flémallen mestarin (Robert Campin) Maarian ilmestyksestä ja alkoi elää ja muuttui runoksi. Mutta tuo ensin mainittu Jeesus oli odottamaton ja ainutlaatuinen. Viimeksi mainittu enkeli oli odotettu ja provosoitu. Sellaisia näkyjä, jotka eivät poikkea suuresti unennäöstä, esiintyy silloin tällöin valvetilassa. Mielestäni se on taiteellisen kyvyn yksi puoli.

Mutta miksi kertoisin siitä kovin laajasti.

 

 

 

Surusta luopumisen raskaudesta

 

Kuten sanottu ja tehty, läheisen omaisen sairastuminen aiheuttaa ensimmäiseksi yksinäisyyden. Ensi vaiheessa se on jumalan yksinäisyyttä: kaikki riippuu nyt minusta. Nyt on avun tarve totinen. Nyt sinun täytyy.  Toisessa vaiheessa se on ihmisen yksinäisyyttä eli viheliäisyyttä, kuin Jumalan hylkäämän jossain jokivarren pajupensaassa pahanhajuisten vetten äärellä. Kolmannessa vaiheessa yksinäisyys katoaa ja syntyy uusi läheisyys. Se voi tappaa. Tukija alkaa kantaa tuettavansa tautia niin että on vaarassa sairastua itse.

Kun sairastuu, on tärkeää sairastua ylevään tautiin, jollainen syöpä on. On vaikea kuvitella, mitä merkitsee aidsiin menehtyminen. Ihmisillä on ohuen kuoren alla taikauskoinen käsitys sairaudesta Jumalan lähettämänä rangaistuksena, ja Jumalan langettama tuomio on tietysti tosi. Ihminen saa sen minkä ansaitsikin. Köyhä on tavalla tai toisensa vikapää köyhyyteensä ja kipeä sairauteensa. Siksi koettelemus on kannettava miehuul­lisesti, nurisematta.

Kun on kuoltu, paljon riippuu kuolijasta. Tolstoi kirjoitti novellin monien virastojen tarpeettomasta virkamiehestä Ivan Iljitshistä, jonka kollegat saapuivat valittamaan suruaan. Novellin oikeudelle vainaja kuuluu ja näkee edelleen senkin, mikä ei ole eläville ilmeistä. Koska kuollut on hovioikeuden jäsen (vanhassa käännöksessä puhutaan Pietarin palatsioikeudesta, mikä on sama asia), hänen avoimen arkkunsa ääressä koetaan mielihyvän ailahduksia. Näin yllättävästi avoimeksi jäänyt vakanssi on tietysti täytettävä, ja se tarkoittaa ylenemistä ja eneneviä ansioita, mistä on tietysti sanottava pelkkää hyvää.

Varmaan sanoin joillekin, että tämä on kohtuutonta. Tiedän ihmisiä, jotka mielellään pääsisivät eroon puolisostaan, eikä heillä olisi mitään sitäkään vastaan, että se tapahtuisi tuskallisella tavalla. Kun itse ei ensinkään kuulu heihin, on niin väärin, että joutuu kokemaan tällaista.  Viis siitä. Minkä takia maailman pitäisi kohdella juuri minua oikeudenmukaisesti, kun sillä ei ole sellaista tapaa. Ja Marja nosti todella huonon kortin, kun hänen elämänsä päättyi juuri sellaiseen vaiheeseen, josta sen korkein kaari olisi voinut alkaa. Mutta en minä ymmärrä sitä enkä tiedä muuta kuin ettei kuoleman kanssa riidellä. Jos sanoo vastaan, se lyö. Jos kumartaa päänsä, se potkaisee. Kasvoihin.

Joka tapauksessa ihmisten myötätunto ja osanotto on niin vahvaa ja toden tuntuista, että se kannattaa ensimmäiset viikot. Itse hautaaminen on sen verran kova koettelemus, että se on aina joillekin tuttavista ylivoimainen. Jotkut luistavat kokonaan. Jotkut ovat rehellisiä ja itkevät omaa kuviteltua, edessä olevaa kuolemaansa. Jotkut ovat kauhistuneita: miksi ei lääkintöhallitus tee mitään? Voiko tällaista todella tapahtua. Eläminen vaarantaa terveytesi. Mihin tästä voi valittaa?

Hautaamisen rituaalissa on piirteitä, jotka tekevät sen kaikille hyvin vaikeaksi ja samalla jollain käsittämättömällä tavalla helpoksi. Me käytimme vanhaa, maalaista tapaa, johon kuului ruumissaatto kirkosta haudalla ja hiekan lapioiminen arkun peitoksi sen hautaan laskemien jälkeen. Monesti mainitut arkulle kumahtelevat lapiolliset  ovat maineensa veroisia. Ne pysyvät mielessä aivan yrittämättä. Rituaalin helppous on yksilöllisyydestä irtautuminen. Olit kuka tahansa, olet haudattava tai saattoväkeä. Siinä tilanteessa merkitsee vähän, kuka olet, mitä toivot, millaisia luuloja elättelet.

Hautajaisten jälkeen alkaa leskeys ja orpous. On käyttäydyttävä säätynsä mukaisesti ja on katsottava, ettei säikyttele kunnon ihmisiä. ”Suruaika” oli määrätty vanhassa laissa; se oli miehelle leskelle lyhyempi kuin naiselle. Taustalla oli mainio sääntö, jonka mukaan lapsen isä on se, jonka avioliitto osoittaa. Avioliitossa syntynyt lapsi oli aina aviolapsi ja aviomiehen lapsi, vaikka naapuri tai kulkumies olisi todellisuudessa tehnyt mitä. Kannetta isyydestä ei voinut nostaa. Niinpä laki määräsi eräänlaisen karenssin, jotta aviollinen syntyperä kävisi kohdalleen.

Yhteisön vaatima suruaika vaihtelee. Omassa maailmassani kohtasi kaikkea kolmea: tungettelevaa tarrautumista, vilpitöntä ja korutonta osanottamista ja väistelyä, joka pyrki olemaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. En ollut ennen tiennyt, miten menetyksen kokeneeseen on suhtauduttava. Kuuluin lähinnä väistelijöiden ryhmään. Neuvoisin kokeilemaan keskimmäistä. Kun ei tiedä, mitä sanoa, pitää sanoa, ettei tiedä, mitä sanoisi. Erittäin hyvä ja lämmittävä repliikki on myös:” Otan osaa.” ”Kuule, minä otan osaa” - maailman hyödyllisimpiä epätotuuksia. Tai ehkä se tarkoittaa: yritän.

Nukkavieruus iskee leskimieheen hyvin nopeasti, vaikka sitä yrittäisi vastustaa. Ei ole tiedossa, mitä se on, ehkä avaruuspölyä, jota sataa harteille ja päähän. Vaatteet lakkaavat istumasta, paino nousee, kengät eivät kiillä, silmälasit ovat likaiset.

Surussa on hurmaava puolensa. Kerrankin tuntee olevansa jotain. On keskushenkilö, ihmiset ottavat huomioon. Suru on nautinto. Siitä ei tahdo päästä millään eroon. Surusta tulee mieliteko ja harraste ja sen jälkeen helposti rooli. Lakkaat olemasta jokin ihminen ja muutut niin, että jos olisit intiaani, nimesi olisi hän-joka-suree.

Suru on synti. Se on tavattoman itsekeskeinen mielentila.

Kävin katsomassa kirjoistani. Ne suuret teologiavuodet olivat 1983 ja 1984. Siinä kävi niin, että aloin kirjoittaa ja julkaista ja kirjat kelpasivat kustantajille ja kirjoitukset lehtiin. Ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 1984 ja viimeisin 1993. Olen siirtänyt kaikenlaiset arkistopaperit johonkin, mutta runot muistaakseni menestyivät hyvin ja päädyin hakuteoksiin, antologioihin ja kirjallisuudenhistorioihin. En ole jaksanut ajatella asiaa siltä kannalta, kun en muista, että minulla olisi ollut polttavaa pyrkimystä taiteilijaksi tai muutenkaan epätavallista kunnianhimoa. Asiat ovat tulleet eteen muuten vain. Mutta kirjoittaminen tuli tavaksi, koska kirjoittaminen on muuttamista ja muuttumista.

Uskonto, mietiskely ja teologian lukeminen johti runouteen. En pitänyt Karl Barthin Dogmatiikasta. Pidin tavattomasti Paul Tillichin systemaattisesta teologiasta. Sen avulla pääsi käsiksi Lutheriin ja jossain vaiheessa tutustuin Tuomo Mannermaahan, joka kertoi, että Luther ei ole Luther, että uskontomme on ehkä pikemmin evankelis-melanchto­nilainen kuin evankelis-luterilainen. Luther kirjoitti niin hurjaa tekstiä ja hänen otteensa oli niin raju, että hänet suolattiin seisaalleen Wittenbergin yliopiston eteiseen. Järkimiehet tekivät poliittisia kompromisseja Saksan herrojen kanssa, ja Lutherista tuli käytännössä kielletty kirjailija, mitä hän on edelleen. Ei hänen tuotannostaan ole edes suomennettu paljon.

Surun synkkä puoli on tosi ja vaikea. Todellisen masennuksen huomaa siitä, että sitä ei huomaa. Ihminen joka raastaa tukkaansa ja huutaa: ”Miten olenkaan masentunut”, ei ole depressiivinen. Depressio alkaa siitä, missä katoaa käsitys omasta tilasta ja halu ja kyky sen ilmaisemiseen. Tämä kirja esimerkiksi saattaa olla hyvinkin depressiivinen. En osaa arvioida sitä enkä ole kovin kiinnostunut asiasta.

Työkyky menee ensimmäisenä. Toisin kuin depressioista, angstista pääsee rimpuilemaan päivittäisten askareiden hartaudella. Käytännön neuvona: kun seinät työntyvät lähemmäs, lattiaan avautuu kuilu ja suuri heiluri viuhuu pääsi päällä, mene keittiöön ja tiskaa. Vaikka kaikki olisi jo tiskattu, laske pesualtaaseen vettä ja tiskaa varmuuden vuoksi pari mukia ja lusikkaa uudestaan. Aina niissä on sen verran likaa. Pyykkikorin täyttyminen on ilo. Pyykin kanssa on paljon puuhailemista, ja ellei osaa riittävän hyvin, voi aina ajaa kirjastoon lainaamaan Ammattikoulun tekstiiliopin ja perehtyä esipesun ja huuhteluaineen käyttöön. Ennen ja jälkeen pesun voi luoda vaatteisiin pari silmäystä suurennuslasilla. Paras on kellosepän luppi; en muista mistä niitä saa, mutta ne ovat muovisia ja maksavat vain muutaman markan tai kympin. Viisi kertaa suurentava ja kymmenen kertaa suurentava aukaisevat ihmeteltäväksi uusia maailmoja. Varastosta löytyi koulumikroskooppi, lasten entinen, jota ei ehkä koskaan ole käytetty kunnolla.

Olen kiinnostunut puukoista. Olen kirjoittanut niistä. Muistaakseni yhden kirjankin. Puukkoja tehdään erikoisen paljon Kauhavalla. Kun en ole taitava enkä kovin kokenut, joudun opettelemaan erilaisia asioita. Puukon ja etenkin leikkuuveitsen teroittaminen on vaativa puuha. Tätä nykyä hiomakiveni on hukassa. Tahkoa en ole onnistunut koskaan hankkimaan (ja ilman tahkoa kokinveitsestä ei todellisuudessa saa kunnollista). Itse asiassa minulla ei myöskään ole remmiä, johon veitsen voisi viimeistellä. Aikoinaan oli. Kun partani alkoi kasvaa - myöhään - käytin kymmenkunta vuotta partaveistä. Sitten aloin pitää partaa. Partaveitsi teroitetaan hihnaan, myös leveä farkkujen nahkavyö aja saman asian.

Teroittamista voi tarkkailla suurennuslasilla. Ellei kierteen poistamisen taito ole näpeissä, se täytyy harjoitella hiomalla ja katsomalla, hiomalla ja katsomalla.

Tässä harrastuksessa on se huono puoli, että ellei lähiympäristö ole tottunut siihen, voi tulla hyvinkin ambulanssi tai poliisi paikalle. Siksi veitsen hiojan on syytä puhella arkipäiväisiä ja rauhoittavia.  Tunsin kerran oikean kuuhullun, joka täysikuun aikaan veti lavitsan ikkunan ääreen, ryhtyi hiomaan puukkoaan ja parahti silloin tällöin: ”Eikö ole helvetin komea kuu!” Tottakai siinä tuli asiaa muualle. Mutta ei hän osoittautunut vaaralliseksi.

Ruuanlaitosta olen jo maininnut. Lopputuloksella ei ole väliä, koska ruoka ei kuitenkaan maistu miltään. Ruuan valmistamiseen on syytä panna mahdollisimman paljon aikaa ja vaivaa. Järjestin esimerkiksi maustetölkit ja -pussit aakkosjärjestykseen. En löytänyt mistään sopivaa tarkkuusvaakaa, joka olisi punninnut varmasti puolen gramman tarkkuudella.  Sellaisia on. Eräs yliopiston vahtimestari selvitti kerran väitökseni yhteydessä tehtävää, jossa oli laskettava valokopioituja sivuja. Jokin suuri paperimäärä oli jaettava täsmälleen oikein sadan liuskan nippuihin. Hän käytti siihen vaakaa. Se oli nerokasta. Xeropaperi painaa 80 grammaa neliömetri eli kun liuska on A4 joka on 210 x 297 mm, liuskan pinta-ala on 0,062370 m2. Yksi liuska painaa silloin 4,9896 grammaa (eli normaali postimerkillä menee vain kolme liuskaa, ottaen huomioon kirjekuoren painon). Sata liuskaa on siis 0,49896 kg - yksinkertaista!

Ruuanlaitossa siis esimerkiksi 50 grammaa Mummon muusijauhetta olisi ongelmaton punnita näin. Suurissa keittokirjoissa on tiedot siitä, paljonko painaa ”teelusikallinen” ja mitä on ”ruokalusikallinen” esimerkiksi voita.  Jos olisi hyvä mittalasi, voisi selvittää, poikkeaako maidon tiheys vedestä. Tästä avautuu rajattomasti mahdollisuuksia. Opettelin tietokoneohjelmointia ensin Basicilla ja sitten Visual basicilla ja rupesin kääntämään mittayksiköitä tieteellisesti, tietokoneella. Se oli suurenmoista ajankäyttöä. Muutaman kymmenen tunnin työn jälkeen minulla oli käytössäni ohjelma, joka muunsi jalat metreiksi ja päin vastoin. Riitti kun kirjoitti ruutuihin lukuarvot ja painoi hiirellä muutamia painikkeita, niin presto - vastaus tuli! Aloin miettiä ohjelman laajentamista koskemaan historiallisia mittoja ja rahayksikköjä, esimerkiksi floriini, tukaatti ja dubloni vehnän ostoarvoon suhteutettuna. Käytettävissä olisi ollut siihen lähdeteokset. Sitten tuli mieleen suhteuttaa vehnän hinnanvaihtelu keskiajalla ensin keskimääräiseen satoon aikalaiskertomusten valossa ja sitten auringonpilkkujen esiintymistiheyteen, joka saattaa olla tekemisissä vuotuisen valon määrän kanssa. Dendrokonologisista taulukoista olisi voinut saada lisää tukea - tässä vaiheessa angsti on kadonnut ja voi hyvin siirtyä lukemaan Aku Ankaa. Se sujuu.

Alkuvaiheessa viiltävän raju angsti ilmenee muun muassa siten, ettei saa selvää lukemastaan tekstistä. Yritin lukea hovioikeuden asiakirjoja, mutta en päässyt koskaan pidemmälle kuin kohtaan ”asia” tai mahdollisesti ”hakija”. Sitä lukee rivin kerran toisensa jälkeen eikä ymmärrä siitä mitään. Sitten ei enää edes yritä, vaan istuu vain tai seisoo ja tuijottaa kymmenentuhannen sylen syvyyteen. Kuolemantapauksen kokeneen ihmisen muuten tunnistaa helposti juuri katseesta. Vaikka hän olisi mukava ja tavallinen ja vitsikäs ja täynnä tulevaisuudenuskoa, niin kun tavallinen ihminen katsoo metrin tai kahden päähän, kuoleman koskettamalla on kymmenen kilometrin katse silloinkin kun hän on näennäisesti seurassa. Sama katse on kenen tahansa tarkasteltavissa paremmissa sotavalokuvissa, enimmäkseen sellaisissa, joita sensuuri ei ole aikoinaan hyväksynyt tai joita ei ole käytetty sen enempää virallisissa kuin puolivirallisissakaan julkaisuissa. Nyt niitä on kirjat täynnä. Miehiä hiihtämässä Taipaleelta kohti uutta Moskovan rajaa maaliskuussa neljäkymmentä. - Katsokaa silmiä.

Tässä on kolmekin runoa, jotka sanovat asian vielä paremmin. Olen suomentanut niitä 30 vuotta eli ne ovat melkein armeijavuosien perua. Yksi on lähtöjään Rilken, toinen Pavesen, kolmas Ungarettin. Väliä hällä, mikä on mikä. Nyt ne ovat minun. Kuoleman näkee silmistä. Kuoleman käytyä silmien hiipuminen tapahtuu hyvin nopeasti. Siltä ainakin tuntuu kun seisoo vieressä.

 

Kuolema tulee ja saa sinulta silmät,

se kuolema seuraa aamusta yöhön

eikä kuuro nuku vanha katumus

naurettava pahe. Silmistä tulee

aiheeton sana, äänetön huuto, hiljaisuus

jonka näet kun kumarrut aamulla puoleesi

ja näet itsesi peilissä yksin.

Oi armas toivo! Sitten tiedämme,

että olet itse elämä ja itse tyhjyys.

 

Kuolemalla on kaikille silmää.

Kuolema on saanut sinulta silmät!

Kuin luopuisi paheista,

kuin näkisi peilissä

kuolleen kasvot,

kuulisi suljetun suun,

romahtaisi mykkänä pyörteeseen.

 

 

Ahdistus on pelkoa, jolla ei ole kohdetta. Ahdistus on sietämätöntä. Sen turruttamisen keskeisiä keinoja ovat lääkkeet, alkoholi ja uskonto. Tillich sanoo samaa. Elämän ja uskon lähtökohta on hyvin selkeä. Samalla tavalla kuin etiikan peruslause on ”ei” eli taito kieltäytyä sellaisesta, mikä ei ole oikein, vaikka toiset väittävät, että se on oikein, uskonnon peruslause on ”kyllä”. Tuo kyllä sanotaan Jumalalle, ja samalla kun se on sanottu Jumalalle ja Jeesukselle ja Pyhälle hengelle se on - ihme - sanottu omalle elämälle ja elämälle yleensä. Kyllä.

Kirkko ja kuolema liitetään yhteen, niin myös uskonto ja menetys. Joku höyrähtää uskovaiseksi menetystään, ennen asiallisena pidetty henkilö tavataan yrittämästä virrenveisuuta kälättävällä äänellä. Se herättää sääliä. Seuraavana vuonna puheenjohtajaksi valitaan joku toinen, koska tämä on menettänyt voimansa ja ennen kaikkea arvostelukykynsä.

Kun ihminen ei tunnusta itseään ja elämäänsä, hän hakee vahvistusta tälle kieltämiselleen ja tyhjyydelleen uskonnosta. Kun hän on lähtenyt rajoittamaan itseään ja olemistaan, hän hakee tälle rajoittumiselle oikeutuksen ja voiman ja vallan uskonnosta. Kun tuntuu, että on pakko kieltää todellisuus tai ettei ainakaan ole mahdollisuutta pysyä avoimena todellisuudelle, silloin haetaan aseeksi ja välineeksi uskonto.

Kuoleman ahdistukselle ei voi mitään. Sitä ei voi parantaa. Sen kanssa voi vain olla piilosilla silpomalla itseään henkisesti ja ruumiillisesti, viime kädessä kieltämällä itsensä. Tavallisin ja suosituin tapa itsensä kieltämiseen on parannus, joka tehdään yksityisesti tai julkisesti.

Mutta ahdistusta on monta lajia. Sairas ahdistus - vaikka vain viaton neuroosi - on tyhjyyden pakenemista tyhjyyteen: välttämällä elämää kuvitellaan vältettävän kuolema.

Itsensä tunnustaminen on itsensä tunnustamista kuoleman alaiseksi. Tuota uhkaa voi paeta turvallisuuteen. Se on yleismaailmallinen pyrkimys ja tarve. Turvallisin mahdollinen paikka on vankila. Se on myös suosituin.  Kirkko ja vankila muistuttavat usein toisiaan kovasti. Ristikkoikkunat kuuluvat molemmissa asiaan.

 

 

 

Kuin tämä

kirkon kivi

niin kylmä

niin kova

niin kuiva

niin murtumaton

niin täydellisen

sieluton

 

kuin tämä kivi

on itku

joka ei näy

 

kuolema

maksetaan

elämällä

 

 

Mihin siis haluan sanoa, että elämä päin vastoin maksetaan kuolemalla.

 

Kuolema on suuri

kaikissa meissä

elämän  vaelluksen puoliteissä

se tohtii itkeä heissä

 

Jälleen kerran, uskonnosta, kuolemasta: on vastustettava erehdys kuvitella, että uskonto tai sen korvikkeet kuten hyvä elämä tai julkinen kiitos, auttaisivat jollain tavalla elämässä tai kuolemassa.

Hyvin suuri osa seurakuntalaisista arvelee, että kuoltuaan ihminen hujahtaa taivaaseen ja se on palkka otollisesta vaelluksesta täällä ja ahkerasta velvollisuuksien täyttämisestä ja verojen maksusta. Mutta tuo ajatus on epäraamatullinen. Raamatun ja uskontunnustuksen mukaan meidän on kaikkien kuolemalla kuoltava ja meidän osamme on kärsimys. Kun ihminen kuolee, häntä ei enää ole. Hän ei pääse taivaaseen.

Mutta.

Sana ”mutta” on se, jonka vuoksi on elettävä. Viehättävästi seemiläisiä sävyjä mukanaan kantava vanha raamatunkäännös sallii esimerkiksi evankeliumeissa joka toisen lauseen alkaa ”ja” ja joka toisen ”mutta”. Mutta Maria Magdalena seisoi haudan edessä ja itki.

Mutta on toivo. Ja on usko, ja rakkaus. Me näemme täällä himmeästi kuin kuvastimessa, mutta siellä kasvoista kasvoihin.

Vanhan perinteen mukaan me kuitenkin uskomme, että kerran tapahtuu toinen tuleminen, jolloin kuolleet herätetään henkiin ja valta istuu Isän oikealla puolella. Tästä meillä ei ole muuta kuin himmeä käsitys, ja toivo. Usko, puolestaan, se on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mitä ei nähdä.

Tällä puolen ylhäisen maan meillä on mihin tukeutua, ja paremman puutteessa sitä suhtautumistapaa ja asennetta on nimitettävä rohkeudeksi. Rohkeus sanoa kyllä. Rohkeus myöntää elämä. Rohkeus myöntää itsensä. Rohkeus myöntää todeksi kuolema. Sitä tietä tulee elämä.

On mahdollista, että tämä herättää kummastuneita kysymyksiä tai kauhistusta, mutta tämä on kristillinen uskomme ja tällä kohdin kaikki kristilliset kirkot ovat yksimielisiä (ei ole tarpeen käsitellä katolisen kirkon kiirastulioppia, joka on tällä vuosituhannella kehitetty, raamattuun ja kirkkoisiin perustumaton ajatusrakennelma kuoleman jälkeisestä välitilasta). Mutta ajatus on tämä: kun ihminen on kuollut, hän muuttuu maaksi. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. ”Herramme Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Viimeisenä päivänä - ei ennen. Maailma kulkee kulkuaan, kuolleet lepäävät haudoissaan. Kristus tulee kirkkaudessa ja silloin, vasta silloin, kuolleet herätetään.

Kun olen kirjoittanut tällaisen kirjan ja tähän asti, velvollisuuteni on vastata, arvelenko vielä näkeväni Marjan, kuolleen vaimoni. Oikeastaan vastaan: en. Uskon Jumalaan ja pidän uskontunnustusta totena. Niinpä käsitän, että hänet, minut, kaikki jotka tunnen ja kaikki ne, joita en tunne, herätetään kerran kuolemasta. Se on ylösnousemus. Mutta silloin ei ole minua, joka näkisi hänet. Silloin on muuta - mitä, siitä ei ole tietoa. On vain lupaus suuresta, suurenmoisesta.

Tämä on myös käytännön kysymys. Jos odottaisin näkeväni hänet, kuolleen vaimoni, tavalla tai toisella näillä likinäköisillä silmillä, tuskin minä olisin edes harkinnut uuden avioliiton solmimista. Olen kuitenkin naimisissa, Päivin kanssa. Tiedän oikein hyvin, että pilkkakirveet ovat lystäilleet miettimällä, millainen sekaannus viimeisenä päivänä syntyy toisien ja kolmansien avioliittojen takia. Mielestäni vitsailu on aika hengetöntä. Yhtä hyvin voisi pohtia isyyttä ja äitiyttä, keskinäisiä kaunoja ja sovitusta, perintöjä ja testamenttia. Eihän ihmisellä ole edes sellaista ruumiillista muotoa, joka olisi muuttumaton. Miten hänen ruumiinsa voisi nousta ylös jossain tietyssä, meidän järkeemme käyvässä muodossa? Tapaturmaan tai sotaan kuollut kuolettavasti haavoitettuna, revittynä, muut kuihtuneina ja kärsineinä? Ei tietenkään.

Tästä asiasta, ruumiin ylösnousemuksesta, emme tiedä mitään emmekä saa siihen myöskään raamatusta paljon johdatusta. Me tiedämme, että meille on luvattu hyvyys. Eikö se riittäisi?

Enkeleitä, onko heitä? ”Hän tekee enkelinsä tuuliksi, palvelijansa tulenliekeiksi.” Siivekäs enkeli on aika myöhäinen, persialainen keksintö. Sana ”enkeli” esiintyy raamatussa ainakin 313 kertaa, ja aina Jumalan sanansaat­ta­ja­na. Kuollut omainen enkelinä tai ylimalkaan ihmisen viesti tuolta puolen kuoleman ei näyttäisi esiintyvän lainkaan raamatussa eikä raamatullisissa kirjoissa.  Siksi sanon vain, että en tiedä. En usko enkä luule näkeväni häntä. Näkeekö hän minut, sitä en tiedä. Sen uskon, että on olemassa jotain tärkeämpää ja kauniimpaa ja parempaa kuin mikään täällä, kuin mikään, mitä osaan kuvitella. Onneksi ja iloksi meillä on taide ja tiede, jotka antavat aavistuksen suurista rakenteista ja korkeista voimista. Mitä on maisema, molekyylitasolla? Mitä on luonto, kovan tieteellisesti, biodiversiteetti. Ei yhtään mitään. Mutta meillä on kyky kokea ne voimakkaasti, hyvinä, syvinä, kiehtovina. Mitä on maalaus - värejä kankaalla. Mitä on musiikki - ääniä. Mitä on kirjallisuus - sekavia sanoja, jupinaa. Paitsi jos koemme toisin, rakkaudella.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Haluan nyt vetää esiin toisen uskonnollisen polttopisteen, jonka tunnen tärkeäksi. Kaksi äärtä, laimea käytännön etiikka, joka on kuin hengellistä, ja eskatologia, joka pohtii viimeisten aikojen tapahtumia alistaen niille kaiken muun. Taivaasta emme epäilemättä tiedä. Uuden testamentin etiikka puolestaan on outo, vaikea, hämmentävä. Kristus puhui paradoksein ja kuvin: ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Mihin uskoa ja mitä varten vaivautua kirkkoon, jos tuonpuoleisen odotus on usvaa ja hyvän elämän opit saa kevyemmin ja järkevämmässä muodossa muualta kuin pyhinä pidetyistä kirjoituksista ja vanhojen opetuksesta?

Uskonnon kuoleentumista ja kirkkojen tarpeettomaksi käymistä povattiin koko lyhyt vuosisata, 1900-luku joka alkoi 1914 ja päättyi 1989. Itse ajatus on 1700-luvun valistuksesta ja sen vankkakannatus 1800-luvun postivismista.  Esteitä on kuitenkin ilmennyt.

Viime vuosisadalla näytti todella tovin siltä, että eteenpäin pääsemisen keinot on keksitty. Muuan historiantutkija otsikoi kirjansa, joka kuvasi ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä maailmaa ”Ylpeä torni”. Arvatenkin tämä on Siloan torni, joka sortui, tai talo, jonka tyhmä mies rakensi hiekalle niin että se sortui kun tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi.

Tällä vuosisadalla havaittiin, ettei kansanopetus, valistus eikä otaksuttu moraalisen tason kohentuminen ollut johtanut asioita ainakaan parempaan suuntaan. Kansat, jotka olivat kunnostautuneet vanhastaan toistensa tappajina, keksivät nyt ryhtyä massamurhaamaan myös omiaan, kuten Iso-Britannia, joka surmautti yläluokkansa, lähes 40 000 miestä päivässä Sommessa, kuten Saksa, joka ajoi kuolemaan kahteen kertaan kaksi miljoonaa biologisesti välttämättömintä miestään, kuten Venäjä, joka aloitti itseraatelun, kuten Suomi, jossa lähes 30 000 ihmisen kuolema, suureksi osaksi nälkään nääntymällä, käsitettiin oikeudelliseksi ongelmaksi tai kurinpitotoimeksi. Ja sitten uudelleen Yhdysvallat ja Englanti, joiden johtomiesten mielestä oli hyvä ajatus panna viholliskansaa kuriin tappamalla heitä kaikkein suojattomimmasta päästä, kaupunkien siviilejä. Hampurin tulimeressä ainakin 60 000 ihmistä puolessa tunnissa, Dresdenissä tiettävästi 180 000, Hiroshimassa ja Nagasakissa kummassakin alle sata tuhatta, mutta Tokion palopommituksessa yli kaksisataa tuhatta.

Näin valistunut valtio ja sen parhaat pojat. Ja samaan aikaan kirkkoa pidettiin pahaa tekeväisenä laitoksena ja kirkkojen historian suuria vääryyksiä esiteltiin innostuneesti.

Lopulta ovat vastakkain ihmisoikeudet, esimerkiksi sellaisina kuin ne käsitetään tällä hetkellä. Euroopan yhteisön hyväksymien sääntöjen mukaan ihmisoikeudet ovat vaarassa, jos käräjillä istuva lautamies on kuulunut pankin hallintoelimiin ja käsillä olevassa rutiinijutussa on sama pankki asianosaisena. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistus on takaavinaan jokaiselle ja kenelle vain monenlaista hyvää, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että se takaa esimerkiksi Yhdysvalloissa rikoksesta syytetylle vain oikeuden parahtaa, kun hänet teloitetaan.

Ihmisoikeudet ja perusoikeudet käsitetään muodollisiksi eikä sisällöllisiksi.

Meille on opetettu hiukan virheellisesti ja yleistäen, että kolmesta kirjan uskonnosta juutalaisuus ja islam keskittyvät lakiin ja lain pitämiseen. Islamin uudesta hurmasta ei ole enää mitään epäilyä, ja tuon tuosta kuuluu Euroopasta ääniä, jotka kiittävät islamin järkähtämättömyyttä ja yksinkertaisuutta esimerkiksi kristinuskon loputtomilta tuntuvien saivartelujen rinnalla.

En tiedä, onko historian tulkintani väärä. Luultavasti se ei ole väärä. Kristinuskon lähtökohta näyttäisi olleen nämä kaksi tuhatta vuotta se käsitys, että jokainen ihminen on arvokas ja että Jumalan edessä osat voivat kummallisesti vaihtua niin ettei kenenkään pitäisi ruveta Jumalaksi ja ottaa langettaakseen lopullisia tuomioita. Jokainen ihminen on myös vastuullinen, yksin ja itsestään, Jumalansa edessä ja häntä vastapäätä.

Näitä käsityksiä on, se on totta, muunneltu ja taivuteltu eri suuntiin. Kirkot, tiettävästi kaikki suuret kirkot, ovat rakastaneet suurimmin seurakuntaa, joka käyttäytyy karjan tavoin ja jolle riittää henkinen ape määräajoin eteen viskattuna. Mutta tätä ei tiettävästi ole otettu totuuden perustaksi.

Tietysti kirkko on ongelmallinen, mahdollisesti jopa epäraamatullinen keksintö, ja siitä tahtoo väkisin muodostua hierarkinen valtarakenne, jossa vallan käyttäminen ja toisten ihmisten komentelu ja alistaminen on ennen pitkään toiminnan keskeinen tarkoitus. Juuri tätä herätysliikkeet ja lahkot ovat korostaneet vuosisatoja, sortuakseen useimmiten omin voimin samaan. Apostolien teot on muun ohella kertomus varhaiskirkon ensimmäisestä poliittisesta taistelusta, jota kävivät Johanneksen puolue, Jerusalemin temppelipuolue ja Paavalin puolue. Taustalla oli fariseusten ja saddukeusten vanha erimielisyys ylösnousemuksesta. Paavali oli fariseus ja uskoi isiensä tavoin ylösnousemukseen.

Vuorisaarnan ydin näyttäisi olevan julistuksen sisin lause: taivasten valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus. Pelkkien evankeliumitekstien perusteella ei ole helppo päätellä, mitä tästä on ajateltava. Suomessa evankeliumien tulkinnan ongelmat näyttävät nousevan julkisuuteen noin kymmenen  välein. Heikki Räisänen sai aikaan ankaraa kuohuntaa kirjoittamalla olennaisin osin suomeksi sen minkä Rudolf Bultmann oli julkaissut saksaksi jo vuosisadan alussa. Olen lukenut Bultmanninini, seitsemän aitoa Kristuksen sanaa ja mytologian riisuminen raamatusta. Teologit ovat leikelleet evankeliumit suikaleiksi, jotka ovat ohuempia kuin Pariisin kinkku, eikä niistä suikaleista tahdo muodostua kokonaisuutta. Käsitykseni mukaan evankeliumeilla ja Kristuksen julistuksella ei ole kokonaisuutta. Kokonaisuus muodostettiin suuren kirkkotaistelun aikana 200-luvulla kompromissina, jonka peruna meillä ovat 300-luvun uskontunnustukset. Sitä vastoin evankeliumeilla on ydin, pelastuskeerygma.

Ihminen ei voi pelastua omin voimin, eikä hänestä ole täyttämään lakia. Olemme kaikki viallisia. Jos näin ei olisi, Kristusta ei olisi tarvittu. Kristuksen opetus ja toiminta on nähtävä pelastuksesta, sijaisuudesta käsin.  Ja näin käsitettynä uskonto vastaa siihen, mihin tiede ja järki eivät vastaa, ja siihen, missä tunne tarjoaa pelkkää mustikkamaitoa.

Sola gratia eli ”yksin armosta” on niin keskeinen iskulause, että sen taustakin pyrkii unohtumaan. Luther ei tarkoittanut sitä aivan näin jyrkästi. Mutta joka tapauksessa - armosta. Tästä kirkot ovat jälleen yksimielisiä. Ja armo on eri asia kuin sääli, misericordia.

Paras ja siis epäselvin kuvaus armon salaisuudesta on ranskalaisen Simone Weilin pikku kirja ”Painovoima ja armo”,  jossa hän sanoo koruttomasti, että maailma toimii painovoiman laein, ylhäältä alas. Armo vaikuttaa alhaalta ylös.

Kun avaat silmäsi, osaat lentää. Armo on ilmaa kevyempää.

 

Rohkeudesta syyllisyyden tuskissa

 

Waltarin Sinuhe on menettänyt kalleimman ihmisensä Minean, eikä elämä ole hänelle enää elämisen arvoista. Hän ratkeaa juomaan, ja sitä kestää.

”Kuitenkin uskon, että hyvä viini pelasti minut järkeni menetyksestä ja auttoi  minut yli pahimman ajan menetettyäni ikuisesti Minean ja uskoni jumaliin ja inhimilliseen hyvyyteen. Sen tähden olen aina sanonut, kun joku tulee luokseni tuhkaa hiuksissaan ja repien vaatteitaan:” Ei ole mitään surua, mitä viini ei voisi helpottaa. Ei ole mitään onnettomuutta, mitä viini lievittäisi. Ei ole mitään menetystä, mihin viini ei toisi lohdutusta. Juo siis viiniä, niin surusi hukkuu viiniin kuin hiiri öljyastiaan, äläkä välitä, vaikka viini ensin maistuisi karvaalta suussasi, sillä sen maku paranee kuta enemmän juot, ja pian surusi on kuin etäinen pilvi taivaalla.”

Mutta kirjoittajaa jatkaa vielä:” Varo liiallista iloa, ystäväni, sillä ilo on vaarallisempi surua ja onnettomuutta, ilosi on kuin käärme, joka välkkyy valossa ja on kaunis katsella, mutta vuodattaa suoniisi tappavan myrkyn. Varo iloa, ystäväni, ja hukuta ilosi viiniin, sillä ei ole mitään iloa, jota viini ei voisi hukuttaa, äläkä välitä, vaikka viini ensin nostaa riemusi riehakkaaksi ja maistuu suloiselta suussasi, sillä kuta enemmän sitä juot, sen karvaampi on sen maku suussasi, kunnes ilosi on enää kuin risainen vaate kuivassa hiekassa, ja niin on hyvä, sillä ilo on ihmiselle kavalin lahja, millä kuvitelmat häntä houkuttelevat.”

Tässä ei selvästikään ole puhe viinistä. Tässä ei liioin taida olla kysymys stoalaisuudesta yhtä vähän kuin  mielentyyneydestä, Marcus Aureliuksesta, tai preussilaisesta upseeri-ihanteesta. Tämä jakso Sinuhesta, joka saattaa olla parhaita Suomessa koskaan kirjoitettuja romaaneja, vaikka on jäänyt vaille ansaitsemaansa tunnustusta, juuttui mieleeni hyvin varhain. Milloin mahdoin lukea sen ensimmäisen kerran? Kaksitoistavuotiaana? Mikael Karvajalka teki ainakin voimakkaamman vaikutuksen, samalla tavalla kuin vanhempaan poikaani, joka kolahti kirjallisuuteen juuri tuon romaanin myötä. Hän ajoi Savoon moottoripyörällä, ja hänellä oli kirja repussa mukana. Hänen oli pakko vähän väliä ohjata moottoripyöränsä pientareelle tai poiketa huoltoasemalla lukemaan muutama sivu. Luen itse Karvajalan uudestaan aina muutaman vuoden välein, mutta Sinuheen en hevin koske.

Sinuhe on saman suuruusluokan romaani kuin Thomas Mannin Buddenbrookit ja Taikavuori, täydellinen yhteenveto porvarisluokan kohtaloista ja tunteista. Nyt tuo aikonani ulkoa oppimani jakso palasi mieleeni, kun olin itse kärsinyt vaimon menetyksen, ja ryhdyin miettimään sitä ja sen viiniä. Jostain pujahti samassa ovenavauksessa Omar Khaijam, laajasti ulkoa osattu. ”Viisaan viini”. ”On taivas teltan kaltainen. Monessa aikoinaan myös Omar teltantekijä oli uuras neulomaan siks’ kunnes sakset salliman hält’ elon langan katkaisi ja mies jäi kuormaan kuoleman, kulkukauppiaan.”

En suoraan sanoen pidä enää Omarista eikä palaaminen Toivo Lyyn käännöksistä Fitzgeraldin englanninnin kielisiin mukaelmiin eikä toisille kielille tehtyihin käännöksiin paranna asiaa. Elämän katoavaisuutta, suhteellisuuden tajua, lihavan ihmisen viisautta ja haikeutta. Kiitos ei. Khaijam on takahumalaisen reservin upseerin mielikirjallisuutta. En ole reservin upseeri enkä myöskään juo. Se on tappion ja voimattomuuden runoutta. Se kuuluu henkisesti samaan sotaa seuranneeseen aikakauteen kuin Sinuhe.

Uskaltaudun esittämään tulkinnan, joka samalla hiukan selittää näiden kirjojen suosiota.  Nämä ovat kirjoja rohkeuden pettämisestä ja siitä, miten yhteys toisiin ihmisiin katkeaa ja mitä sitten tapahtuu. Minulla on olevinaan sellainen tieto, että kirjailijoistamme ainakin kaksi, nimittäin Waltari ja Hellaakoski, kärsivät pahasta vaivasta, nimittäin pelkuruudesta. Lehtori ja tohtori Hellaakoski, jolle viime sotien aikana riittivät vähäpätöiset väestönsuojelutehtävät Helsingissä, kärsi syvästi pelostaan ja ehkä myös siitä, että hänen sotapalvelunsa rajoittui näin vähiin ja että tämä hänen ominaisuutensa oli niin jyrkästi ristiriidassa hänen nuoruutensa runojen uhmakuuden, taistelunhalun ja tahdon voiton kanssa. Satutan silmäni vähän väliä Hellaakoskeen, koska hänkin oli väärän aineen tohtori - maantieteilijä - ja lyyrikko. Tuo kysymys pelkuruudesta on siitä outo, että Hellaakoski oli talvisodansyttyessä 46-vuotias eli joka tapauksessa sotapalveluun liian vanha

Waltarista kerrottiin - kuulin tätä ensimmäisinä Otavan aikoinani mukana olleilta aikalaisilta ja kieltäydyn mainitsemasta lähdettä - että hänestä ei ollut edes TK-mieheksi. Hän pelkäsi. Hän suoritti henkisen asevelvollisuutensa tekemällä ”ruumisarkunnauloja”, kuten hän itse sanoi, eli kirjoittamalla sotapropagandaa, kokonaisia kirjoja.

Kirjailijan ei kuulu olla rohkea eikä sankari, mutta eräät tietysti olivat. Jylhä oli, henkensä hinnalla, koska talvisodan jälkeen hän oli puhki.  Mutta Waltari ja Hellaakoski tunsivat osoittautuneensa vajaamittaisiksi omilla vaativilla mitoillaan mitaten. Ja siksi Waltari kirjoitti suurenmoiset historialliset romaaninsa pohjaltaan pelkuruudesta eli toisin sanoen ihmisyydestä. Hänen sankarinsa - tietysti Sinuhe, Mikael, Turms ja Johannes ovat sama henkilö - ovat enemmän tai vähemmän liippareita, ja heillä on kyky selviytyä turhan hyvin.

Pelkuruus ja tappio. Elämän kieltäminen, itsensä rajoittaminen. Mutta kun nämä kaksi olivat kumpainenkin suuria kirjailijoita, he hakivat kumpikin uuden tien umpikujasta, sodan päättymistä seuranneista kauheista vuosista, ja molemmat päätyivät merkillisesti väärentämättömään kristilliseen uskoon ja siis takaisin kohti ihmistä, kohti myöntämistä. Ihminen tarkoittaa myös arkea ja tavallisuutta. Hellaakoski kirjoitti ”Hengen manauksen”:  ”Jumala, henki, sinutko kieltäisin siksi vain, ettet ole mahtunut majaan, jonka sun asunnoksesi kaavailin. Itseviisaana, arkana kunniastaan järkeni on kapinoinut sinua vastaan nähden mahtisi melko heikon, vajaan. Ethän kykene rakennusmestariksi, et edes kunnolliseksi poliisiksi, vastaamaan et, kun kysyn: miksi, miksi. Niin, lukemattoman paljon sanella voisin seikkoja, joitten täytyisi olla toisin jos olis valta ja voima ja kunnia sun ja viisaus mun...”

Waltari päätyi Feliks onnellisen kautta Valtakunnan salaisuuteen ja Ihmiskunnan vihollisiin eli asettamaan näyn poliittisen viisauden edelle. ”Valtakunnan salaisuutta” ympäröi pysyvästi outo hiljaisuus. Luultavasti aihe on niin raju että ihmisiä iljettää Waltarin kyky kirjoittaa evankeliumien kärsimystarina todeksi ja taphtuneeksi. Jotkut, esimerkiksi Waltarin romaaneista hienon tutkimuksen kirjoittanut Markku Envall, ovat ajatelleet näitä romaaneja maallisen ja hengellisen leikkauspisteenä. Tietysti ristin teologia on vaakasuoran ja pystysuoran kohtaamista eli risti. Vaakasuora on maailma, tämä joka nähdään, pystysuora on hengellinen ulottuvuus, jossa katse ei kanna kovasti korkealle. Mutta Waltarin ympärillä oli sodan käyneitä asevelipappeja, joille arki oli voitettu kanta. He olivat näyttäneet rohkeutensa, kirjailija ei.

Rohkeus on kykyä unohtaa itsensä. Sotilas on rohkea tehdessään sellaista, mitä hänen ei pitäisi tehdä, sitä mistä hänen luontonsa varoittaa. Siviili on rohkea pannessaan nahkansa alttiiksi eli toimiessaan tavalla, joka voi aiheuttaa hänelle usein mainittuja ”huomattavia ikävyyksiä”.

Rohkeus ei ole itseisarvo. On tyhmänrohkeutta ja on loukkaava rohkeutta, jota sanotaan joskus piittaamattomuudeksi tai röyhkeydeksi. Mutta suurin rohkeus on unohtaa itsensä. Se on rohkeutta olla olemassa, sanoa maailmalle ”kyllä” ja unohtaa sanoa itselleen ”ei”.

Sommittelen hautakirjoituksen, kuten Koskenniemellä oli tapana. Tämä sopisi rohkealle miehelle:

Löin vihollisen. Kaaduin taistelussa. Spartaan jäi vielä parempia miehiä.

 

Päättäväisyys

 

25.5.1996

Vietimme häät, Päivi ja minä. Vieraita oli paljon. Ilma ei ollut hauska. Vieraat olivat. Erikoisen hauskaa että heitä oli. Kaikki ihmisiä.

Marjan kuoltua olimme matkustaneet marraskuun lopussa ja joulukuun alussa Teneriffalle kolmen lapseni ja Laurin morsiamen Jaanan kanssa. Kuolemantapausta seuraava huuma ja mielen keveys jatkuivat vielä niin että matkasta ei jäänyt erikoisia, pahoja muistoja. Toisaalta emme tehneet juuri muuta kuin kävelimme ja uimme. Heikki the Hylje herätti ulkomaalaisissa hämmästystä, koska hän oli monena päivänä ainoa, joka uskaltautui veteen, ja kun hän kerran meni, siinä ei ollut enää meinaamista. Tytöt ottivat aurinkoa ja pitivät toisella silmällä vahtia. Minä kävelin. Lauri osti raskasmieliseltä neekeriltä melkein aidon kellon; se oli erinomainen kauppa. Hinta oli se, mitä herralla sattui olemaan mukanaan, eikä kelloa erota oikeasta Breitlingistä juuri millään. Breitling maksaa vähintään kaksikymmentäviisi tuhatta. Sellainen on erikoisen kätevä, jos on 1930-luku ja itse on lentäjä, kuten vaikkapa Antoine de Saint-Exupery.

Tunnen olevani Pikku Prinssin henkilö, lentäjä tosi pienellä tähdellä. Kaupassa on intiaani Cesar Vallejon 1930-luvun runokirja, mahdollisesti ainoa runokirja tällä saarella. Sieltä tuli vastaan tuttu runo. Kävellessäni suomennan sen mielessäni:

 

Cesar Vallejo:

 

Kellä ei o’ sinistä pukua?

Kuka ei syö lounasta aja junalla?

Kellä ei o’ tumppia huulessa

eikä surua salkussa?

Minulla, synnyin yksin!

Minulla, synnyin yksin!

 

Ketä ei kirjota kortteja?

Kellä ei oo tärkeetä asiaa?

Kuka ei kuole muuten vaan

eikä mölise tuskasta?

Minulla, synnyin vain yksin!

Minulla, synnyin vain yksin!

 

Kuka ei o’ mikään Kaarlo tai sellanen?

Kuka ei sano kissalle kis kis?

Jumalauta, minä synnyin yksinäni!

Jumalauta, minä synnyin yksinäni!

 

 

 

 

 

25.7.1996

Kirjoitan kirjaa, tätä. Tämä on kohta valmis, elämä ei.

 

 

 

 

Kuoleman ylpeys ja häpeä

 

Syöpä siis riehaantui uudelleen maaliskuussa 1993. Kesän tullessa tilanne oli jo niin paha, että kuolema näytti odottavan oven takana. Saimme jostain tietoa Ruotsissa käytetystä gammaveitsimenetelmästä. Aivoissa olevia etäpesäkkeitä voidaan tuhota kalloa avaamatta. Suomessa menetelmää ei käytetty, eikä täällä ole siihen laitteita.

Keskustelin asiasta Töölön sairaalan neurokirurgian ylilääkärin kanssa, joka ei ollut varsin toiveikas. Hän lupasi kuitenkin yrittää yhteyttä Tukholman karoliinisen sairaalan lääkäreihin. Kesäkuussa saimme sanan, että lääkärit harkitsevat. Marja teki kuolemaa, nopeasti ja peruuttamattoman tuntuisesti. Toinen käsi ei tiennyt enää mitä toinen tekee. Hän ei pystynyt käyttämään käsiään samalla tavalla kuin terveet ihmiset esimerkiksi tarttumalla kattilaan kaksin käsin. Hän seisoi lieden ääressä neuvottomana ja mietti, miten kattila nostetaan.

Kaksi päivää ennen juhannusta tuli sellainen tieto, että pääsemme Karoliiniseen. Käsittely maksaa sata tuhatta markkaa ja hinta on suoritettava käteisellä etukäteen. Mehän hankimme ne rahat ja lensimme maanantaina juhannuksen jälkeen Tukholmaan. Juhannus oli hyvin erilainen kuin mikään aikaisempi. Marja makasi sohvalla, naapurit pitivät juhannusta ulkona vaimeasti. Ritva kävi vähän väliä katsomassa Marjaa, kohentamassa tyynyä.

Matkalla lentokentältä sairaalaan jouduin maksamaan taksista kaksinkertaisen hinnan. Ruotsi oli EU-huumassa vapauttanut taksien hinnat ja lopettanut valvonnan. Tämä auto laskutti vapaasti viisisataa. En jaksanut siinä tilanteessa ruveta riitelemään. Myöhemmin sain kuulla, että on käytettävä taksiyhtiöiden autoja ja että ajo Arlandaan maksaa tavallisesti kaksisataa kruunua. New Yorkissa on yksitoista tuhatta varsinaista taksia ja lisäksi viisikymmentä tuhatta. Mustalaistakseista osa on vaarallisia, pieni osa hyvin vaarallisia. Olin niin vihainen, että se helpotti sisään tuloa sairaalaan. Mutta tämä suuttumus oli vasta ensimmäinen. Siitä tuli tuttu tunne ja aina siinä mielessä sama, että se ei koskaan kohdistu suoraan aiheuttajaansa, vaan laukeaa herätteestä ja suuntautuu outoon suuntaan. Marja oli siirtynyt joitakin viikkoja aikaisemmin apeuden tuolle puolelle.

Leikkaus oli valmisteluineen tuskallinen ja hankala. Se kesti yksitoista tuntia. Ensin päähän asetettiin metallinen kehikko, joka ruuvattiin kiinni kalloluuhun. Heillä on siellä toisenlaiset tavat kuin Suomen sairaaloissa. Meillä oli yhteinen huone. Olin saattajana mukana. Neuvottelin hinnasta ja maksusta tupakkahuoneessa. Kesti hyvin kauan ennen kuin käsitin, mikä Karoliinisen sairaalan taloutta hoitavan yhtiön nimi on. Se kuulosti samalta kuin ”Stockholms kär” tai ”Stockholms tjär”. Itse asiassa se oli ”Stockholms Care” eli siis englantia.

Kun Marja oli leikkauksessa, kävelin Karoliinisen puutarhaa ristiin rastiin. Siellä oli kasveja ja puita, joita ei esiinny Suomessa. Muutama esikko kukki vielä. Ympärillä oli suuri rauhan tuntu. Sisällä sitä tuntua ei ollut. Kävelin keskustaan ja takaisin, ainakin kymmenen kilometriä ja kovaa. Mikään ei kiinnostanut. Kävin kahdessa kirjakaupassa ja katsoin joitakin tietokonelaitteita. Ne olivat kuin kuussa valmistettuja. Istuin kahvioissa juomassa Ramlösaa ja lukemassa lehtiä, joissa kerrottiin kuninkaallisista. Sairaalahuoneesa istuin vuoteella tunnista toiseen ja kuuntelin, miten elämä valui kuin viemäristä. Odotin viimeistä ääntä. Se antoi vielä odottaa itseään.

Ruotsalaiset lääkärit ja sairaanhoitajat olivat toisenlaisia kuin suomalaiset. Lääkäreillä oli jotenkin sosialidemokraattinen ote. Kun toimenpiteestä vastaava lääkäri tuli huoneeseen selittämään, mitä tehdään ja miksi, hän sulki kiireet taakseen käytävään.

Operaation jälkeen pääsimme pian lähtemään kotiin, ja vaikutus oli kuin taikuutta. Aivoissa olevat metastaasit oli todella poltettu rusinoiksi, ja Marjan kunto muuttui. Parin viikon kuluttua olimme Savossa Possulassa ja otin valokuvan, jossa Marja poimii mustikoita. Se oli käsittämätön suoritus, sillä mustikan ottaminen yhteen käteen puristamatta sitä liiskaksi on vaikea ja monimutkainen hermofysiologinen suoritus. Mutta hän poimi ja hymyili.

Emme tienneet, millaiset sen käsittelyn pitkän aikavälin vaikutukset ovat. Tai ehkä me tiesimme, että syöpä ilmestyy ennemmin tai myöhemmin uudelleen. Se antoi odottaa itseään kahdeksan kuukautta. Sen jälkeen aivoissa oli jälleen metastaaseja ja operaatio toistettiin Ruotsissa. Marja näytti vuoteellaan samalta kuin Dreyerin Jeanne d’Arc -elokuvan päähenkilö. Hiuksiakaan ei ollut enää. Tällä kertaa vaikutus oli lyhytaikainen ja sitten tiedettiin, ettei sitä voi enää uusia. Se oli kuin paarmojen tappamista pistoolilla. Kun niitä on riittävän vähän, voi onnistuakin. Kun niitä on joka paikka täynnä, on turha enää yrittää. Ei voi muuta kuin myrkyttää.

Sitten myrkytettiin.

Kuolema on kirjallisuuden ja taiteen romantiikan suuri keksintö. Luultavasti tekijänoikeus kuolemaan oli Goethellä, joka enteili romantiikan liikettä monin yllättävin tavoin, vaikka hän itse ehti menestyä niin hyvin niin varhain että eli miehuutensa ja vanhuutensa kunnioitettuna vanhan ajan neuvosherrana. Nuori Werther riistää itseltään hengen, koska ei jaksa odottaa oikeaa kuolemaa. Rakkaus tai kuolema! Samaan aikaan Ranskassa ja Yhdysvalloissa keksittiin ryhtyä toistelemaan: vapaus tai kuolema. Se on outo iskulause, kun siinä puhutaan kahteen kertaan samasta asiasta. Kuolema on vapaus, viimeinen. Ja vapaudettomuus.

Hautaholvimusiikin lisäksi olin paneutunut 80-luvun vuosina kuolemaan ja löytänyt historiantutkija Philippe Arièsin kirjat ja edellisellä vuosikymmenellä niiden ymmärtämiseksi tarpeellisen Michel Foucaultin tuotannon. Foucault kuoli kesken seksualiteetin historiaa koskevaa tutkimustaan ”Tietämisen halu” (La volonté de savoir). Ariès kuoli vasta saatuaan valmiiksi kuoleman historiaa koskevat tutkimuksensa, englanninnoksena nimellä ”The Hour of Our Death”. Myös muita ranskalaisia oli samalla asialla. Erään tärkeän kirjan nimi oli ”Pelon historia”.

Näistä tutkimuksista oppi jotain, millä ei tietenkään ollut merkitystä kuoleman tultua lähelle eikä pelkojen otettua otteensa, ja pidän myös selvänä, että kun kuoleman hetki tulee minulle, pian tai pitkän ajan kuluttua, viisauksista ei silloin ole apua.

Mutta kuolema hirmuisena kaiken tyhjäksi tekevänä voimana on romantiikan keksintö eikä suinkaan muuttumaton historiallinen yhdistäjä. Sekään ei pidä paikkaansa, että itsesäilytysvietti olisi ihmisenlajille tyypillinen. Ihmiset toimivat jatkuvasti oman etunsa vastaisesti ja vaarantavat henkensä. Joskus he tekevät sen tietoisesti ja kiitettävin päämäärin, usein oikusta, useimmiten tietämättään. Mutta enimmäkseen Euroopassa on kautta aikojen kuoltu samalla tavalla kuin esimerkiksi Suomen maaseudulla vielä minun lapsuuteni aikana ja ehkä edelleen: tekemättä siitä erityi­sen suurta numeroa, asiallisesti, leppeästi. Vanha nainen siivoaa huoneensa ja kun hän on kuollut, käy ilmi, että kaikki oli valmiina, hautavaatteetkin pesty ja viikattu, piparkakut muistotilaisuuteen leivottu. Vanha mies ottaa asiakseen kuolla, menee sänkyyn, vetää vällyn niskaansa ja siirtyy ajasta ikuisuuteen kiirehtimättä ja kapinoimatta. Tärkeä ei ole yksilö, jota tarkasti katsoen ei kenties ole olemassa muutoin kuin suhteessa toisiin, vaan maa, suku, talo, jatku­vuus. Keskipäivässään peltoa kävelevä mies tietää, että tämä on nyt hänen hetkensä ja aikansa, hänelle annettu mah­dol­lisuus, ja sitten on kohta ruvettava nurmeksi, jolloin tulee toisia ja heidän jälkeensä toisia.

Joinakin aikakausina kuolema on villiintynyt ja lähtenyt kulkemaan maita ja mieliä kulkutautina. Keskiajan kuoleman­kauhu alkoi ennen kuin musta surma tuli ja teki peloista totta. Kuolema muuttui armahtajasta kostajaksi. Muuttuneen kiivaan kuoleman kuvat erottuvat Dies Irae -sekvenssissä, vihan päivässä, joka tarkoittaa maailman­loppua, tilinteon päivää. Mutta kuten sanottu, tämä aikakauden tuleminen toiseksi oli totta ja näkyi myös taiteessa ennen kuin isot epidemiat alkoivat riehua. Ne ovat samaa syntyä ja juurta kuin uusi, yksilöllinen hurskaus, Pyhän Fransiskuksen uskonto, albigenssien ja Lyonin köyhien hurskaiden opit, kerettiläisten eli puhtaiden uusi itsetunto ja toisenlainen omatunto.

Kun yksilö korostuu, kuolema riemuitsee. Kun yhteiskunta liikahtelee niin kuin joki keväällä, yksilö tulee levot­to­maksi ja muutoksen mahdollisuuksista iskeytyy ensimmäisenä mieleen oma henkilökohtainen kuolema. Tavallisin keino sen torjumiseen on toisten tappaminen.

Ja toinen riehuvan kuoleman kausi oli barokki, joka teki kuvitelmistaan totta suurilla sodilla, ja lopun hoiti ilmasto. Täällä Suomessa kolmekymmentävuotisesta sodasta oli ehtinyt kulua runsas sukupolvi, kun Euroopan pieni jääkausi aiheutti ilmaston nyrjähtämisen ja 1690-luvun joukkokuoleman, joka vei neljänneksen koko maan väestöstä, eräin paikoin kolmanneksen. Ja kun se oli juuri ja juuri sivuutettu, valtakunnan hallitsija näki hyväksi aloittaa suuren sota­ret­ken, joka jäi historiaamme nimellä Isoviha, se on sodista suurin ja kauhein.

Sen jälkeen ja taas henkilökohtaisen, omaantuntoon perustuvan pietismin juuresta lähti kääntyminen kuolemaa kohti ja kuolemasta haltioituminen, joka on meille tuttu barokin virsirunoudesta ja Bachin musiikista. ”Tule, suloinen kuolin­hetki...” ”Sen suven suloisuutta ma koska muistelen...” Meidän ensimmäiset pietistimme olivat pitkästä vankeudesta palanneita karoliineja. Meidän romantikkomme olivat Turun ylioppilaita ja Ylä-Savon ja Pohjanmaan talonpoikia. Kumpaisillakin oli sama uusi, äkillinen yksilöllisen vastuun ja ratkaisun ja suuruuden ja pienuuden korostus. Paavo Ruotsalainen oli Savon Kierkegaard.

On vaikea selvittää, onko historia kertomus yhtämittaisesta joukkokuolemasta. Luultavasti se ei ole. Eurooppa on ollut usein ylikansoitettu, sillä liikakansoitus on kysymys, joka ratkaistaan suhteessa saatavilla olevaan ravintoon. Kaksisataa vuotta sitten liikakansoituksen ongelman ratkaisi perunanviljely, mutta kun peruna joskus jossakin sairastui, taas kuoltiin joukoittain - tai lähdettiin valtameren yli siirtolaisiksi, kuten irlantilaiset viime vuosisadan ensimmäisen kolmanneksen päättyessä.

Kuoleman ylpeys on osa tätä romantiikkaa. Kuolemaan käyvä on kohtalon merkitsemä harhailija, oman osansa toteuttaja. Tällä ympärillämme olevalla yhteiskunnalla ei ole keinoja suhtautua häneen. Hän saattaa herättää juhlallista kunnioitusta, useimmiten kuitenkin hämmennystä niin etteivät ihmiset tiedä, miten häneen tulisi suhtautua.

 

Päivi

 

Hän surmasi minua hiljaa

ja näppäili soitollaan.

Hän kasvatti mieleeni viljaa

joka täytti aution maan.

 

Hän sävelsi elämääni

ja kirjoitti kasvoni näin.

Sitä perua on tämä ääni

ja nyt kuljen sitä päin.

 

Hän oli kuin kasvava tuuli

ja tai leipä, tai myrsky tai puu

ja korva ja hius tai huuli

ja jalka tai jokin muu.

 

Nyt jokainen sana kesti.

Tule kirjainten hämärään.

Ne tanssivat hirmuisesti.

Ne ovat nälissään.

 

 

Tulevaisuus on

 

1.7.1996

Ajattelen uutta elämää, uusia kirjoja. Käytän suurennuslasia ja tutkin karttoja, sekä vanhoja että uusia. Vanha tiekartta esimerkiksi näiltä main on kuin todiste kaiken jatkuvuudesta ja jatkumattomuudesta. Tuosta menee Viipurin maantie ja tästä tultiin Raaseporista. Se on päivänselvää. Mutta eräin kohdin siitä suuresta keskiaikaisesta maantiestä on jäljellä vain pätkiä. Joissakin paikoin sen kulkusuunta on arvattava rakennuksista.

Masalan asemalla yhtenä päivänä odotin autoa ja mietin sitä vanhaa valokuvaa, jossa saksalaiset marssivat Hangosta Helsinkiin aseet kädessä ja tornisterireput selässä. Taistelujahan käytiin vasta Pitäjänmäellä ja punaiset olivat niin sekaisin, etteivät ymmärtäneet asettua puolustukseen vahvoihin linnakkeisiin, joita oli rakennettu koko maailmansodan ajan. Nurmen taata, isoisäni, oli rakentamassa niitä. Hän käytti erikoisia sanoja. Kasematti oli selvä, mutta Puotilan kartanon tienoille oli tehty ”plintaaseja”, joka on kai yhtä kuin ”blindage”.

Vuonna 1976 olimme Normandiassa ja seisoimme kalkkikivikallion reunalla katsomassa merta. Kallion laella oli maailmansodan aikaisia bunkkereita. Bunkkeri on ranskaksi ”blockhouse”, joka äännetään ranskalaisittain. Siinä oli Marja ja hänen sisarenpoikansa Arno, poikasena kuolettavan kiinnostunut kaikesta sotaan liittyvästä. Heitä ei kumpaakaan enää ole.

Masalan kylä on niin tyystin hävinnyt maan päältä, että vain rautatieasemalla muutamat latvasta haaroittuvat kuuset osoittavat, että siinä on ollut toisenlainen asemarakennus, ja K-kaupan takana on puuryhmä, josta voi päätellä, että tuossa on ollut Tina-niminen maakirjatalo. Mutta Masala on entistä Neuvostoliittoa, samoin kuin oma kotini. Asun Neuvostoliitossa. Melkein koko Kirkkonummi kuului Porkkalan vuokra-alueeseen, ja kun muutimme tänne, metsänlaidat oli kaivettu ja talot olivat vähän sen näköisiä kuin vuokralaisen jäljiltä. Marja oli juuri täyttänyt kolmekymmentä. Puut ovat jäljellä. Ja tietenkin hauta.

Tuo toinen polttopiste ja raamatun toinen taivaskäsitys on mainittu Luukkaan evankeliumissa. ”Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa:” Katso, täällä se on”, tahi: ”Tuolla”; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” Tämä on toinen asia kuin taivas. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. On olemassa virat, verot, työt ja tehtävät ja selvä käsky tai kehotus hoitaa niitä eli raamatullisin kielenkäänteinen olla maalliselle esivallalla uskollinen. Ja on olemassa toinen totuus, joka on tärkeämpi. Että ei saa toimia vastoin parempaa tietoaan eikä yleensäkään pelkästään omaan lukuunsa, itseensä tuijottan.

Tätä olen yrittänyt saada sanotuksi. Että vialliset asiat, erehdykset ja synnit eivät ole ainoastaan väärintekoja toisia ihmisiä kohtaan, vaan myös viallista suhtautumista elämän edessä. Kun kysymyksessä on kuollut ihminen, puoliso, nainen, ja muistojen ja ajatusten kirjaaminen, kysymyksessä ovat ne isot asiat, joita ei tiede kykene käsittelemään, vaan joihin tarvitaan taide ja uskonto: syyllisyys, kärsimys, kuolema. Ristin teologia.

Lauseet:

- Jos sinä tunnustuksesi ohella säilytät itsevanhurskautesi ja syyllisyytesi, vievät nämä siitä kaiken elinvoiman.

- Muista että suurimmat synnit voivat kätkeytyä suurimman velvollisuuksien täyttämisen ja suurimpien tunnonvaivojen alle.

- Kun saatana tuo syytöksiä synnistä omalletunnolle, on evankeliumin mukaista, että sielu panee ne Kristuksen päälle. Näin tehdään Kristus Kristuksesksi.

- Kaikki kiusaukset, saatanan hyökkäykset ja omat valituksemme johtuvat itsevanhurskaudesta ja omahyväisyydestä. Ne estävät Kristusta pääsemästä sisälle, ja ennen kuin Kristus tulee sisälle, ei syyllisyys poistu.

- Älä pidä ratkaisevana sitä, mitä saatana ja omatuntosi sinua vastaan sanovat. Kristuksella on ratkaiseva sana.

Nämä lainaukset ovat tärkeimmät lauseet, mitä tiedossani on. Olen kirjoittanut ne vuosien kuluessa muistiin moniin vihkoihin ja olen kantanut vihkoja jatkuvasti mukanani. Ne ovat kaikki tallella. Ne ovat peräisi ”Kalliista hunajanpisarasta”, joka on 1700-luvulla eläneen englantilaisen pietistin Thomas Wilcoxin kirjasta, jota suomalaiset herätysliikkeet ovat levittäneet sata viisikymmentä vuotta. Se on pieni kirjanen. Se sai uutta huomiota Lauri Kokkosen näytelmässä ja Joonas Kokkosen oopperassa ”Viimeiset kiusaukset”, jossa esiintyvä ”sepän kirja” on nimenomaan ”Kallis hunajanpisara”.

Ydinlauseet viimeiseksi.

- Älä väittele saatanan kanssa, sillä hän ei muuta halua. Kaikki kiusaukset, saatanan hyökkäykset  ja omat valituksemme johtuva itsevanhurskaudesta ja omahyväisyydestä. Ne estävä Kristusta pääsemästä sisälle, ja ennen kuin Kristus tulee sisälle, ei syyllisyys poistu.

- Missä on syyllisyyttä, siellä on sydän kova, Siksi suuri syyllisyys todistaa vähän, jos ollenkaan Kristuksesta.

 

Kykenevyys

Hämmennyn pahasti, kun luen, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja merkinnyt muistiin, sillä tiedän, mistä kaikesta en ole tehnyt merkintöjä, ja minulla on jokin käsitys siitä, minkä olen unohtanut. Olen ihmeissäni myös siitä, että olen ylimalkaan kirjoittanut. Olen kirjoittanut kolumneja lehteen koko tässä kysymyksessä olleen ajan, joka viikko, ja sen lisäksi joitakin lehtijuttuja. Runoja olen kirjoittanut, mutta ne eivät ole kovin hyviä, ja nyt kirjan elämän varjosta, vaikka en ole varmasti selvillä siitä, miksi.

Olen kaikkiaan kirjoittanut ja julkaissut niin paljon runoja että olen ammattitaidon partaalla. Se enteilee loppua. Runous on, valitettavasti, taidetta. Siksi se ei ole totta ja siksi sen näyt ja sanat ja tunteet ovat tyyliteltyjä.

 

Alba... En ole erityisesti olevinani.

Päivät ovat minua kelvollisempia

en tule niiden kanssa toimeen.

 

Jokainen harmaus on kyllä

kerran muuttuva valkeudeksi,

jokainen laulu aamulauluksi.

 

On laulettava huonoja lauluja,

soitettava säveliä särkyneitä,

muutettava kaikkine tavaroineen,

mutta päivän muotoa ei ole.

 

Tuolla on puiden seassa lehtien lomassa yksi,

joka tahtoo että tulen huonoa huonommaksi,

joka aamu,

joka aamulaulu.

 

En siis kirjoita sellaisia runoja, joita julkaistaan kokoelmissa. Siitä tulisi liian yksityistä, mikä on paha, tai liian yleistä, mikä on vielä pahempi.

 

Kuoleman totuus, elämän varjo

 

 

Elämän varjoa

kaupaksi tarjoa

kenelle vain.

 

Viidellä markalla

vaa’alla tarkalla

tai kiloittain.

 

Mieleni narahtaa,

aurinko parahtaa,

vihreä hauta.

 

Puut ovat harvassa.

Huonossa karvassa

mies on kuin nauta.

 

Ruohojen pukua

kannan, pidän lukua.

Mikään ei auta.

 

En voi kirjoittaa tästä kuolemisen opaskirjaa. Sellaisiakin tehtiin aikoinaan menneisyydessä, Ars moriendi. Tämän tarinan turmelee niin monien asioiden sattumanvaraisuus, ja kuolema on lopuksi ja lopulta jokaiselle yksi.

 

 

Vain tuulen hurtat piirittävät taloa

edestä ja kaukaa ja latkivat sen vähää valoa.

 

Vain sateen poliitikot rummuttavat ikkunoita

ja vinkuvat ja inttävät: ääni voita, voita.

 

Yön poliisit kulkevat tänään täysissä aseissa.

Heidän kirouksensa pitävät ääntä talon kaikissa laseissa.

 

Vain rikolliset vedet repivät rannasta kiviä

ja herjaavat ja uhkaavat pimeyden marssivaa riviä.

 

Tuli leviää maasta taivaaseen ja kuolema kostoa soittaa.

Me tahdomme tähtien tällä puolen vanhan kotimme voittaa.

 

Tuli  leviää maasta taivaaseen. Jos tahdot, taloni kaada.

      Minä tahdon tähtien tällä puolen vanhan kotini saada,

 

Tuli kimpoaa maasta taivaaseen, kun kuollut salaman sylkee.

Ruma äkillinen väläys minun maailmani surmaa ja nylkee.

 

Vain myrskyn sotamiehet näkevät metsän puilta.

Kaksipuolinen totuus on kätketty kaikilta muilta.

 

Sade, tuuli ja poliitikot piiloutuvat kiviin.

Ne käyvät riviin.

 

Vain tuulen hurtat laskevat myrskyn laivaan

ja nouset sisävesiä halki taivaan,

 

josta sataa ajatusten kokoisia kiviä

päin poliisien riviä.

 

Nyt taivaan konepistooli on hiljaa, ja ainoa ääni

on rapiseva pääni.

 

 

Bachin motetissa ”Jesu meine Freude”, josta oli jo puhe, on raamatun selkein kannanotto ylösnousemukseen. Siksi Bach on valinnut tämän tekstin.

Roomalaiskirjeen edellisessä luvussa on välien selvittely lain kanssa. Minulla on, minullakin, vaikeuksia lain kanssa ja lain miehenä toimimisessa. ”Minä elin ennen ilman lakia, mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi.”

Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minäilolla yhdyn Jumalan lkaiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.

Mutta jos Kristus on teissä,

niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden,

mutta henki on elämän vanhurskauden tähden.

Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä,

niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen,

on eläväksitekevä myös teidän

kuolevaiset ruumiinne

Henkensä kautta,

joka teissä asuu.

 

Hyvää yötä, Marja. Me asumme täällä pohjantähden alla Päivin kanssa, ja meillä on rakkaus. Ja meillä on usko ja toivo. Lapset voivat hyvin. Maailma on sellainen, että et sinä paljon menetä.