Runot I‎ > ‎

Røros

Tässä tunturin kupeessa pieni joki,
kalliota, kivi kumman väristä.
Pieni kaupunki, muutama talo toki,
pääkatu siinä keskellä.

Sä katsot ympärilles ihmetellen,
talot kaikki täällä puusta on.
Ja mietit hiukan kummastellen,
vain turistitko täyttää aukion.

Näin kesäpäivä, kaunis, pilvetön,
ois rantailma, vesi lämmintä.
Tääll helle on ja tuuli äänetön
se hiukan viilentää vaeltajan kämmentä.

Maaperässä täällä rikkautena
on kuparia ja hopeaa.
Matkaaja katsoo hiljaisena
korukokelmaa upeaa.

Käyn pajan varjosta ulos kesään,
niin aurinko kirkkaana häikäisee.
Onko syrjemmällä tuolla ketään,
näin vaeltaja tuumailee.

Kuljen hiljaa ohi kauppain näiden
ostoskatua ylöspäin.
Siellä syrjässä, takana myymälöiden
vanhan kaupungin ydin on edessäin.

Vanhat talot, köyhät, mutta ryhdikkäät
kaivosperheiden asuttamat.
Kirkonmäen ja vellikellon näät,
turistien unohtamat.


Elämä, se kasvoi uurastuksesta,
vaurautta kaikille toi.
Sai perheet elannon kaivoksesta,
aamuin, illoin ruukin kello soi.

Näin istuin hiljaa ja mietiskelin,
kuulin lasten leikit, näin aherruksen.
Ruukin kellon ääntä kuulostelin
virrassa tuulen lämpöisen.

Sä työssä, työssä aikasi vietä,
saa ihmiset elannon, kodikseen kaupungin.
Poika astuu kohta samaa tietä,
Jos ei malmia, kaivos elää kumminkin.

Niin pitkä matka on menneisyyteen,
polku kivinen, joki ylittämätön.
Tie sukupolvien ystävyyteen,
toivo uudesta, paremmasta pyyteetön

Kun aika kuluu, kaikki museoks muuttuu,
turisti katsoo, mietiskelee.
Mitä tänään enää meiltä puuttuu,
sitä huomispäiväkin ihmettelee.

On hyvä joskus mielessään palata
aikaan vanhaan, menneeseen.
Ja silloin ymmärtää ja tajuta,
mikä menneen sitoo nykyiseen.

Se ei ole rakennus, hopeinen vyö,
ei ikuinen pyrkimys luomiseen.
Se on sukupolvien ahkera työ,
sen voimalla katsot huomiseen.

Muisto Norjan matkalta kesällä 1992

Comments