Runot I‎ > ‎

Maa tänään

On Pohjolassa kaunis maa,
siellä sisukas kansa asustaa.
Kun jäiden valta pakeni,
tänne auringon myötä se vaelsi.
Jakoi haltiainsa kanssa aarnion.
Kaski antoi runsaamman ravinnon.
Mökin laavunsa viereen rakensi,
elo päivä päivältä parani.

Puhui Luoja metsien huminassa
ja vapaiden koskien pauhinassa.
Meille lahjaksi antoi kauneuden:
Maan kymmenten tuhanten järvien.
Vaikka halla joskus veron keräs,
uuden kevään myötä toivo heräs.
Kohos kiuru taivaalle riemuissaan,
metsä hiljeni käen kukuntaan.

Eli väki arkea kylissään,
kulki erakko kaukana metsissään.
Vaikka rauhaa parhaana pidettiin,
niin joskus äkkiä huomattiin,
että naapuri pyrki jakajaks,
kun kokoon oli saatu leipää kaks.
Kävi harvoin vieraana kauppias.
Antoi käskyjä vieras valtias.

Kansa käskijöitään arvioi.
Moni hiljaa mielessään aprikoi:
Oisko länsi vai itä varmempi
vai omassa vara parempi.
Ei yksin oltu maailmassa,
kun sota syttyi Euroopassa.
Tuli puute, nälkä, kärsimys.
Uusi suuntako toiveiden täyttymys.

Kävi veli veljeään vastahan.
Ken ottaisi vallan suuremman.
Nousi sorrettu vastaan sortajaa
tahtoen eloa parempaa.
Ei ollut maailma vielä valmis,
valui hukkaan veljen veri kallis.
Kun aseet viimein laskettiin,
kauan barrikaadeilla kyräiltiin.

Ei paljon ole enää heitä,
jotka marssivat veljessodan teitä.
Vähin erin elo tasaantui,
taas kansa köyhä vaurastui.
Nousi kaupungit, tehtaat, aikanaan.
Taas vilja lainehti pelloissaan.
Aukes kaupan reitit kauemmaks.
Nähtiin rauhaisa elo paremmaks.

Vain vuosikymmenen jälkeen taas
haki uusi aate sijaa maass.
Sen vanha haava synnytti,
toista riivas, toista hirvitti.
Pelko, nyrkki ja terrori sijansa sai.
Vielä heikkoja oli ihmiset kai.
Moni kauas joutui kyydityks,
tuli maan isäkin häväistyks.

Kun Euroopan mahtajat kohtasivat,
he etupiirinsä jakoivat.
Oli sopimus katsoa vaivihkaa pois,
että toinen lisää ottaa vois.
Kun panssarien kiilat työntyi itään,
ei pienellä maalla voimaa mitään.
Lumikaavut päälle kietaistiin.
Mitä löytyi, se aseeksi mainittiin.

Kului päivät vaikeat, sata ja viisi.
Jäi rajalla kylmäksi moni piisi.
Vakaa usko asiaan oikeaan
piti sotilaita tiukasti kuopissaan.
Oli suojana heillä pelkkä hanki,
taas vihollinen oman käskijänsä vanki.
Näin kumminkin rauha läheni
vaikka väki linjoilla harveni.


Ei sota ole yksin sitä,
että vastakkain on länsi ja itä.
On sota urheutta sankarien
ja mainetta, kunniaa kenraalien.
Mutta rintaman takana elää kansa,
joka sinne lähettää poikiansa.
He sieltä palaavat aikanaan,
toiset hiljaa maahan haudataan.

Kahteen sotaan vielä jouduttiin.
Aseveli lopulta kuului vihollisiin.
Rauhan tultua alkoi rakennus.
Hyväksyttiin uusi ajatus.
Sai Karjalan väki kodin uuden,
kansa uskoi valoon tulevaisuuden.
Raskas korvaus kaikki maksettiin,
yötäpäivää raataa jaksettiin.

On rauhan aikaa jo kestänyt
ja kansan vauraus kertynyt.
Mies tänään keski-ikäinen
ei muista jylyä pommien.
Hän tietää, muualla soditaan.
Mahtuu vilppiä, riitaa maailmaan.
Elää rauhassa, kanssa läheisten,
on oikeaa eloa ihmisten.

Puhuu Luoja yhä metsien kuiskinassa,
myös voimalinjojen huminassa.
Joku pitää kaupunkia rumana,
mutta muuttunut on vox humana.
Jos tytär hevosella ratsastaa,
hänen isänsä dieselin katsastaa.
Peittyy lehmipolku asfalttiin,
jossain kallio tylyyn betoniin.

Nyt lypsetään Mansikki koneella,
on traktori joka pellolla.
On herkkuna jyvissä akana,
sen salaisuus kauppiaan takana.
Ja missä teet, kaupungin asukas, työs,
sitä kysyy lapsesi joskus myös.
Jos nuorena olet suutari,
kenties myöhemmin operaattori.

Elää väki yhä kylissään,
harvoin erakko kaukana metsissään.
Ja kaupungin valot kirkkaasti loistaa,
ne melkein tähdet taivaalta poistaa.
On vanha mökki huvila nyt,
kun työsarka siellä on päättynyt.
Nyt piilaakson taikaan luotetaan,
kehitysalue takana Uudenmaan.

On maamme tänään vapaa maa,
missä vapaa kansa asustaa.
Moni puhuu kieliä vieraiden
ja matkustaa vapaudesta nauttien.
On yhteinen vastuu ihmisestä,
tätä aatetta ei nyt kahleet estä.
Kun köyhäkin vielä huomataan,
on paremmin kuin koskaan osa maan.

Kun oma valta saavutettiin,
siinä samalla kirkkaasti oivallettiin:
On itsenäisen kansan velvollisuus
tarkasti hoitaa tämä aarre uus.
Sitä kaikin tavoin puolustaa
ja uutta, parempaa rakentaa.
Se on jatkuvaa työtä luomisen,
työtä hyväksi uuden huomisen.

Syksyllä 1987
Hannu Haapasaari
Comments