1.3.2 Camera obscura

Ehkä kaikkein vaikein asia ymmärtää oli tarkkailijan suhde ihmisen ja laitteen välillä. Se että ihmisen tapaan havainnoida liittyy  ajattelu ja olemassa oleva tieto. 

Camera obscura on samanaikaisesti sekä havaintoväline, että havainnon kohde. Camera obscura ja valokuvauskamera ovat erilaisia, kun verrataan niiden käyttöä ja havainnoitsijan ja havainnon välistä suhdetta. Sen tehtävä ei ollut yksinomaan kopioida todellisuutta, kuten myöhemmin on uskottu. Camera obscura antaa uuden näkemisen tavan ja tuo esille mielenkiintoisen ilmiön, sillä se esittää kohteet alkuperäisen kaltaisina. Se esittää värit ja liikkeen paremmin, kuin mikään muu esitys voi tehdä. Se voi myös auttaa piirtämään sellaisenkin, joka muuten ei osaa piirtää. Camera obscuralla on  läheisempi suhde ihmisen näkemiseen, kuin valokuvauksella. Kieltämättä Camera obscuralla on vaikutus lineaarisen perspektiivin käyttöön kuvassa, mutta sen vaikutus näkemiseen  on laajempi sillä mm. Camera obscuraan liittyy myös liikkeen havainnointi.  (Crary 1992, 30-33). 

Camera obscura on nimensä mukaisesti pimeä huone. Kiinalainen filosofi Motsu (478~392 e.a.a.) teki huomioita ja kokeita valosta ja varjosta ja neulanreiästä, josta tuleva valo heijasti kuvan ulkomaailmasta ylösalaisin huoneen seinälle (Rho & Kim 2000). Aristoteleskin tunsi camera obscura-ilmiön. Hän kuvailee, kuinka palmunlehvien muodostamasta raosta auringon kuva muodostuu maahan. Platonin luolavertaus osoittaa Michellin (1987) mukaan, että suora aistimus ilman tulkintaa johtaa meidät varjojen maailmaan. Platonin luolakin saattoi olla camera obscura. Ilmiö oli tunnettu jo Egyptin pyramideissa, joissa kuva taivaasta heijastettiin pyramidin kaikkein pyhimpään saliin. Ensimmäinen tunnettu kuva camera obscurasta osoittaa, että sen avulla voitiin tarkkailla aurinkoa silmiä vahingoittamatta.

Ennen 1500-lukua havainto liitettiin havainnon kohteeseen, erottamatta todellisuutta ja sen projektiota. 1500- luvun lopulla camera obscura alkaa jakamaan katsojaa ja maailmaa erilleen toisistaan. Vaikuttiko camera obscura myös Descartesin näkemykseen ruumiin ja sielun erillään olosta? Vaikuttiko se myös psykoanalyysiin, jossa mieli nähdään erillään muusta ruumiista? Näkeminen nähtiin tapahtuvan erillään ruumiista. Newtonille camera obscura oli samanaikaisesti väline empiiriseen observointiin, reflektioon ja itsetarkkailuun.  Camera obscura estäi tarkkailijaa samaistumasta tarkkailtavaan kohteeseen  (Crary 1992, 38-41). 

Descartesille camera obscura oli silmän malli. Hän uskoi ajattelun tapahtuvan katseen lailla. Ajattelu oli hänelle katsomista. Silmä aivan kuin camera obscura olikin katselu- ja tutkimusväline.  Camera obscura oli samanaikaisesti sekä havaintoväline, että havainnon kohde. Se antaa uuden näkemisen tavan ja tuo esille mielenkiintoisen ilmiön, sillä laite esittää kohteet alkuperäisen kaltaisina. Se esittää värit ja liikkeen paremmin, kuin mikään muu esitys voi tehdä. Se voi myös auttaa piirtämään sellaisenkin, joka muuten ei osaa piirtää.Sen tehtävä ei ollut yksinomaan kopioida todellisuutta, kuten myöhemmin on uskottu. Kopiointi oli vain yksi sen monista käyttötavoista .

Jonathan Crary on vahvasti sitä mieltä, että camera obscuran käyttö oli erilaista, kuin valokuvakameran, jota pidetään sen seuraajana. Piirtäminen ja kopiointi oli vain yksi camera obscuran monista käyttötavoista. Sen tuottama kuva on elävä ja värikäs toisin kuin valokuva, joka oli alunperin mustavalkoinen ja kuollut (Crary 1992). Myöhemmin camera obscuraan lisättiin 45% kulmassa oleva peili, jolla kuva voitiin kääntää lattialle tai pöydälle ja kuvaa saatettiin tarkastella oikein päin. 1600-luvulla camera obscuraan lisättiin linssi, jolloin sen valoa saatiin lisää ja sitä voitiin käyttää paremmin mm. piirtämisen apuna. Camera obscuran käyttö lisääntyi maalaustaiteessa ja optisesta perspektiivistä tuli naturalistisen maalaustaiteen itsestään selvä ominaisuus. 

1600 ja 1700 lukujen tiedon keskipisteenä on taulu. Camera obscuraa käytettiin mallina, kun selitettiin ihmisen näkemistä ja suhdetta näkijän ja katseen kohteen välillä. Se ei ollut puhdas optinen väline vaan filosofinen metafora  ja fysiikan optinen malli, sekä tekninen laite, jota sovellettiin mitä erilaisimpiin kulttuurisiin toimintoihin. Kaksi vuosisataa camera obscura oli sekä rationalistisen että empiirisen ajattelun mallina siitä kuinka tarkkailu johtaa tietoon maailmasta. Samaan aikaan laitetta käytettiin myös ajanvietevälineenä, tieteelliseen tutkimukseen ja maalaustaiteen apuvälineenä. Vaikka käsitys Camera obscuran toimintaperiaatteesta ei ole muuttunut, sen avulla on perusteltu hyvin erilaisia filosofisia näkemyksiä havainnoista ja niiden suhteesta todellisuuteen (Crary 1992, 29).

Katse oli 1700- luvulla etuoikeutettu tutkimusväline. Luonnontiede oli näkyvän nimeämistä. Näkemisestä itsestään tulee tämän jälkeen tutkimuskohde. Kun tiedemiehiä kuten Descartes ja Newton aiemmin kiinnosti valo ja optiikka, nyt painopisteeksi tuli inhimillinen havainto. Mitä tapahtuu sen jälkeen kuin valo on muodostanut kuvan  verkkokalvolle. Miten siitä tulee havainto ja aistinvaraista tietoa.  Göthelle ja Schopenhauserille näkeminen on havainnoitsijan kehossa tapahtuva monimutkainen prosessi, jossa käsitellään kehon ulkopuolelta tulevaa aistinvaraista dataa. Göthe oli havainnut camera obscuran avulla tekemissään kokeissa jälkikuvailmiön. Se osoitti, että näkeminen ei ole suoraan sidottu kohteeseen tai välittömään havaintoon kuten oli antiikin ajoista lähtien uskottu. Sen sijaan näköaistimus on aikaan sidottu. Kun silmä väsyy, myös aistimus muuttuu. Tämä todisti myös värihavainnon epäluotettavuuden niiden muuttuessa vastaväreikseen. 

Inhimillinen tieto nousi tutkimuksessa fyysisen havainnon yläpuolelle. Enää kiinnostavaa ei ollut se mitä tapahtuu ennen näkemistä. Nyt kiinnostavaa oli se kuinka kuvaa käsitellään kehossa ja kuinka aistimuksesta tulee tietoa. Todettiin, että aistitieto syntyy aistien ja kehon fyysisen sekä anatomisen toiminnan tuloksena. Kun silmää käytettiin aiemmin optiikan tutkimukseen, siitä tuli nyt näkemisen tutkimusta (Crary 1992, 70 - 71). Aistivaikutelma ei siis synny hetkessä. Hegel toteaakin toisin kuin Locke, että havainnon muuttuminen tiedoksi tapahtuu vähän kerrassaan. Tieto on epävarmaa eikä synny kuin camera obscuran kuva tyhjälle taululle (Crary 1992, 98 - 99).

Camera obscuran kuva on elävä ja värikäs toisin kuin valokuvan, jonka kuva oli alunperin mustavalkoinen ja kuollut. Sen käyttö oli aivan erilaista, kuin valokuvakameran, jota pidetään sen seuraajana. Camera obscura ja valokuvauskamera ovat pohjimmiltaan erilaisia, kun verrataan niiden käyttöä ja havainnoitsijan ja havainnon välistä suhdetta. Camera obscuralla on  läheisempi suhde ihmisen näkemiseen, kuin valokuvauksella. Kieltämättä Camera obscuralla on vaikutus lineaarisen perspektiivin käyttöön kuvassa, mutta sen vaikutus näkemiseen  on laajempi sillä Camera obscuraan liittyy myös liikkeen havainnointi .Camera obscura ei 1800 luvun alussa enää ole objektiivisen totuuden apuväline samalla tavalla kuin aikaisemmin. (Crary 1992, 29-33). 

1800- luvulla pystyttiin osoittamaan, että havainto tapahtuu aivoissa. Pystyttiin myös todistamaan kokeellisesti, että näköhavainto saadaan aikaiseksi myös ilman näköärsykettä. Myös valon asema fysiikassa muuttui. Se ei enää ollut oma itsenäinen ilmiö, vaan osa sähkömagneettista säteilyä. Ihmisestä tuli uusi tutkimuskohde Löydettiin näöstä riippumattomat aistijärjestelmät. Kullakin aistilla on omat hermonsa. Aistijärjestelmiä voitiin sekoittaa keskenään ja ärsyttää keinotekoisesti. Näköaistimus voitiin tuottaa stimuloimalla näköhermoa esimerkiksi silmää painamalla tai sähkön avulla. Voitiinkin todeta, että näkeminen on riippumatonta myös fyysisestä havainnosta. Havainto voidaan tuottaa ulkoisesta todellisuudesta riippumatta. Voitiin myös osoittaa, että näkeminen ei ole tyhjä taulu, vaan mitä moninaisimmat seikat vaikuttivat siihen miten ihminen visuaalisen informaation näkee ja ymmärtää (Crary 1992, 96). 

Sppäsen mukaan Craryn tutkimus on monellakin tapaa ongelmallinen tutkimus. Crary ei esimerkiksi selitä huolellisesti, millä tavoin valokuvaus ja camera obscura loppujen lopuksi eroavat toisistaan.  Sen enempää hän ei silitä millaisia funktioita valokuvaus sai 1800-luvun yhteiskunnissa. On tosin pidettävä mielessä, että Craryn tutkimuksen pääasiallinen kohde ei ole valokuva vaan havainnoijan ilmiö. Tuntuu kuitenkin luontevalta ajatella, että valokuvaus jatkoi 1800-luvullakin kariesiolaista ohjelmaa, jonka tarkoitus oli koota tarkkaa ja objektiivista tietoa maailmasta. Valokuvauksen realistinen tehtävä muotoutui osana juuri niitä tiedonkeruun strategioita. Mitä muuta rikollisten ja mielisairaiden kuvaaminen oli kuin objektiivisen esityksen tekemistä kuvauksen kohteesta (Seppänen 2001, 134).

Vaikka camera obscura oli osaltaan auttanut vapaan, yksityisen ja individualistisen subjektin määrittämisessä, 1800-luvulla se osoittautui liian hankalaksi ja joustamattomaksi välineeksi taiteilijoiden ja tiedemiesten välineenä. Camera obscura ei pystynyt selittämään, miksi ihmisen aistimus ei ole suorassa suhteessa todellisuuteen, kuten aiemmin arveltiin (Crary 1992, 137). Ihmisen aistimuksia pyrittiin selvittämään mittaamalla ärsykkeen vastinetta.  Niin näkö kuin muistakin aistimuksesta tuli mitattavia suureita. Kun aiemmin näkökokemusta Göthe selitti laadulla, nyt selitystä etsittiin määrästä.

Myös ajatuksia pyrittiin määrittämään. Boole pyrki löytämään ajatusten lakeja matematiikan keinoin (Crary 1992, 145 - 147). Luonnontieteen laein pyrittiin selittämään Ihmisen toimintaa. Psykofysiikka pyrki osoittamaan, että ajatuksia, tunteita ja toimintaa voitaisiin selittää termodynamiikan opein. Vaikkei termodynamiikka sellaisenaan selitäkään orgaanisia ilmiöitä, sitä on lainattu informaatioteoriaan, joka on pohjana mm. digitaalisessa valokuvauksessa. Psykofysiikan oppeja on myöhemmin pyritty soveltamaan mm. virtuaalitodellisuutta kehitettäessä.

Crary (1992) tarkastelee camera obscuran merkitystä näkemiselle ja sitä kautta inhimillisen tiedon muodostukselle ympäristöstämme ja ihmisestä itsestään, kuinka camera obscura johdatti ihmisen ulkoisen todellisuuden näkemisestä ihmisen aistijärjestelmien toiminnan tarkasteluksi. Hän osoittaa, että Descartesille, Lockelle ja Berkeleylle tämä laite merkitsee muutakin kuin vain optista laitetta. Se toimii mallina havainnoimistapahtumasta monilla tasoilla näiden filosofien teksteissä. Tavallinen käsitys on, että renessanssin perspektiivistä kulkee punainen lanka "camera obscura -mallin" kautta valokuvaan ja elokuvataiteeseen. Crary murtaa tämän näennäisen jatkuvuuden ja näkee valokuvan yhtenä modernin teknologian momenttina ilman selkeitä siteitä taaksepäin. Missä on se camera obscuran ja valokuvan välinen juopa, jota Crary painottaa? 

Valokuvaus kuuluu aivan uuteen teknisen uusinnettavuuden maailmaan eroten radikaalisti aiemmista instrumenteista, joilla ei ole mitään tekemistä kuvien massatuotannon kanssa. Niinpä tapa esittää kolmiulotteista todellisuutta kaksiulotteisella tasolla tuli niin vallitsevaksi, että se on myös muokannut ihmisen omaa tapaa hahmottaa todellisuutta. Tosiasiasiassa ihminen kuitenkin näkee todellisuuden toisin kuin kamera, sillä katselemme todellisuutta kahdella silmällä, jolloin näkökuva on kolmiulotteinen (Anttila, 1989).