Söin vaatimattoman jouluaterian: ruotsalaista näkkileipää, jonka päällä oli
suomalaista sulatejuustoa, jälkiruuaksi oli italialaista kakkua ja marsalaa. Ohjeessa
neuvottiin kostuttamaan kakku sherryllä tai konjakilla. Söin kakun kuivana. Ostin
kynttilän, mutta en sytyttänyt sitä. Keskustassa oli täysi hulina, kun kävin siellä,
ihmisiä kadut ja kaupat täynnä, Kansantorilla soi rokki ja joulupukit tanssivat ja
jakoivat karamelleja. Kello oli seitsemän. Suomessa vallitsee siihen aikaan
ulkonaliikkumiskielto ja yleinen maansuru, kynttilät vaan lepattelevat haudoilla.
Jeesuksen syntymä on niin masentava juttu. Perheet jakavat lahjoja, joulukuusi kaatuu,
joulupukin parta syttyy tuleen. Isoisä ja isä ovat kännissä, äiti itkee keittiössä,
lapsi pelaa tietokonepeliä, televisiosta tulee tylsää ohjelmaa.
Nyt kello on puoli kymmenen. Liikenne on vilkasta kuin arki-iltoina, junat kolistelevat
ikkunan ohitse, raketit ja koiranpommit räjähtelevät. Kansantorilla alkaa
rokkikonsertti nuorisolle. Mietin lähtisinkö sinne, mutta en saa päätöstä
aikaiseksi.
En ole enää nuori. Mutta mitä eroa on nuoruuden ja keski-iän välillä? Finnejä on
vähemmän. Leuassa on yksi ja poskessa toinen. Kulutan aikaani samalla tavalla kuin
nuorena, lorvehdin kaduilla ja istun kahviloissa. Inhoan itseäni yhtä paljon ja saan
pakokauhukohtauksia. Miesten kanssa en osaa olla, puhun liikaa tai liian vähän, nauran
väärässä kohdassa. Kuvittelen liikoja.
Walter Le Belle soitti. Portsari kysyi haluanko ottaa puhelun vastaan. Sanoin ettei
minulla ole nyt aikaa. Minun täytyy miettiä. Ei tämä ole yhtä ahdistavaa kuin unissa,
vaikka puuttuvat lahjat, joulukuusi, kinkku ja perhe. Puuttuivatko ne lapsuudessa?
Taiteilija jonka mallina olin, kertoi että eräänä jouluaattona äiti oli tullut
häntä vastaan kadulla ja sanonut murheellisena, että ei ole rahaa edes joulukuuseen. En
kysynyt vippasiko äiti häneltä rahat. Ei meiltä minun muistini mukaan kuusta puuttunut
yhtenäkään jouluna. Jollain konstilla äiti hankki sen, joko varasti tai lainasi rahat.
Tapasin taiteilijan muutama vuosi sitten raitiovaunussa. Hän katsoi minua pitkään ja
ajattelin mitä tuo mies tuijottaa. Hän jäi samalla pysäkillä pois kuin minä ja kysyi
olinko Anna Mustasuun tytär. Sanoin olevani.
– Sinussa on samaa näköä kuin äidissäsi.
Hän kertoi tunteneensa äidin hyvin, käyneensä meillä muutaman kerran ja
sairaalassa katsomassa äitiä. Minä en muistanut häntä. Äidin vieraat eivät olleet
yhtä kiinnostavia kuin kerjäläiset, mustalaiset ja jehovantodistajat joita meillä
myös kävi.
Taiteilijan työhuone oli puolen kilometrin päässä kodistani. Ajattelin että olipa
merkillistä, etten ollut tavannut häntä aikaisemmin, vaikka asuin niin lähellä.
Tarkemmin ajateltuna siinä ei ollut mitään merkillistä. Minä olin ollut töissä
päivisin, jolloin hän liikkui. Työhuone oli yhdeksännessä kerroksessa. Tuntui kuin
olisin noussut johonkin toiseen todellisuuteen, siellä oli niin hiljaista ja valoisaa.
Lintujen varjot lentelivät valkealla maalatun ikkunan takana. Niiden äänet kantautuivat
sisään avoimesta ikkunasta. Ne olivat pääskysiä joilla oli pesät talon räystään
alla. Tuoksui tärpätiltä kuin lapsuudenkodissani ja minä viihdyin. Lapsena olin
nauttinut mallina olosta, minua ei pitkästyttänyt niin kuin veljiäni, jotka eivät
jaksaneet kauan istua paikoillaan. Äiti ei paljoa puhellut, hän vain hyräili, kun
maalasi minua. Taiteilija puhui. Hän oli yksinäinen ihminen, hänellä oli vaimo. Hän
muisti Dostojevskin sanoneen, että avioliiton kaksi ensimmäistä vuotta ovat rakkautta,
loput kärsivällisyyttä.
– Eikö se sanonut kärsimystä? minä kysyin.
- Saattoi sanoakin. Ainakin se tarkoitti sitä. Äitisi avioliitto ei ollut onnellinen.
En halunnut puhua äidin avioliitosta, katselin taiteilijan maalauksia ja pidin niiden
alakuloisuudesta. Hänen ihmisillään, taloillaan, eläimillään ja maisemillaan ei
mennyt hyvin. Ne näyttivät hyljeksityiltä ja epävarmoilta. Hän oli jäänyt
kaksitoistavuotiaana täysorvoksi, kun isä oli kuollut onnettomuudessa. Äiti oli kuollut
vuosia aikaisemmin. Oli ollut aikoja jolloin hänellä ei ollut asuntoa. Hän oli kulkenut
öisin Helsingin katuja, istunut yökuppiloissa, nukkunut porraskäytävissä ja veneiden
alla, tavannut huoria, varkaita, pummeja ja kaikenlaisia onnettomia kulkijoita, joita ei
päiväsaikaan kaduilla näe. Kahdentoista vuoden ajan hänen työnsä oli hylätty
kaikista yhteisnäyttelyistä, sillä hän ei osannut tehdä kuin omanlaisiaan maalauksia
eivätkä ne sopineet mihinkään muottiin. Kun hän oli täyttänyt kuusikymmentä, hän
oli alkanut saada vähän tunnustusta. Hän sanoi että taiteilija turhautuu, tulee
vainoharhaiseksi, jos jää ilman tunnustusta. Se on tärkeämpää kuin raha.
