Talvi Ravennassa ( katkelma )
 
 

Ravenna.jpg (18854 bytes)

Anita Konkka

Talvi  Ravennassa

Tammi 1986

 

Söin vaatimattoman jouluaterian: ruotsalaista näkkileipää, jonka päällä oli suomalaista sulatejuustoa, jälkiruuaksi oli italialaista kakkua ja marsalaa. Ohjeessa neuvottiin kostuttamaan kakku sherryllä tai konjakilla. Söin kakun kuivana. Ostin kynttilän, mutta en sytyttänyt sitä. Keskustassa oli täysi hulina, kun kävin siellä, ihmisiä kadut ja kaupat täynnä, Kansantorilla soi rokki ja joulupukit tanssivat ja jakoivat karamelleja. Kello oli seitsemän. Suomessa vallitsee siihen aikaan ulkonaliikkumiskielto ja yleinen maansuru, kynttilät vaan lepattelevat haudoilla. Jeesuksen syntymä on niin masentava juttu. Perheet jakavat lahjoja, joulukuusi kaatuu, joulupukin parta syttyy tuleen. Isoisä ja isä ovat kännissä, äiti itkee keittiössä, lapsi pelaa tietokonepeliä, televisiosta tulee tylsää ohjelmaa.

Nyt kello on puoli kymmenen. Liikenne on vilkasta kuin arki-iltoina, junat kolistelevat ikkunan ohitse, raketit ja koiranpommit räjähtelevät. Kansantorilla alkaa rokkikonsertti nuorisolle. Mietin lähtisinkö sinne, mutta en saa päätöstä aikaiseksi.

En ole enää nuori. Mutta mitä eroa on nuoruuden ja keski-iän välillä? Finnejä on vähemmän. Leuassa on yksi ja poskessa toinen. Kulutan aikaani samalla tavalla kuin nuorena, lorvehdin kaduilla ja istun kahviloissa. Inhoan itseäni yhtä paljon ja saan pakokauhukohtauksia. Miesten kanssa en osaa olla, puhun liikaa tai liian vähän, nauran väärässä kohdassa. Kuvittelen liikoja.

Walter Le Belle soitti. Portsari kysyi haluanko ottaa puhelun vastaan. Sanoin ettei minulla ole nyt aikaa. Minun täytyy miettiä. Ei tämä ole yhtä ahdistavaa kuin unissa, vaikka puuttuvat lahjat, joulukuusi, kinkku ja perhe. Puuttuivatko ne lapsuudessa? Taiteilija jonka mallina olin, kertoi että eräänä jouluaattona äiti oli tullut häntä vastaan kadulla ja sanonut murheellisena, että ei ole rahaa edes joulukuuseen. En kysynyt vippasiko äiti häneltä rahat. Ei meiltä minun muistini mukaan kuusta puuttunut yhtenäkään jouluna. Jollain konstilla äiti hankki sen, joko varasti tai lainasi rahat. Tapasin taiteilijan muutama vuosi sitten raitiovaunussa. Hän katsoi minua pitkään ja ajattelin mitä tuo mies tuijottaa. Hän jäi samalla pysäkillä pois kuin minä ja kysyi olinko Anna Mustasuun tytär. Sanoin olevani.

– Sinussa on samaa näköä kuin äidissäsi.

Hän kertoi tunteneensa äidin hyvin, käyneensä meillä muutaman kerran ja sairaalassa katsomassa äitiä. Minä en muistanut häntä. Äidin vieraat eivät olleet yhtä kiinnostavia kuin kerjäläiset, mustalaiset ja jehovantodistajat joita meillä myös kävi.

Taiteilijan työhuone oli puolen kilometrin päässä kodistani. Ajattelin että olipa merkillistä, etten ollut tavannut häntä aikaisemmin, vaikka asuin niin lähellä. Tarkemmin ajateltuna siinä ei ollut mitään merkillistä. Minä olin ollut töissä päivisin, jolloin hän liikkui. Työhuone oli yhdeksännessä kerroksessa. Tuntui kuin olisin noussut johonkin toiseen todellisuuteen, siellä oli niin hiljaista ja valoisaa. Lintujen varjot lentelivät valkealla maalatun ikkunan takana. Niiden äänet kantautuivat sisään avoimesta ikkunasta. Ne olivat pääskysiä joilla oli pesät talon räystään alla. Tuoksui tärpätiltä kuin lapsuudenkodissani ja minä viihdyin. Lapsena olin nauttinut mallina olosta, minua ei pitkästyttänyt niin kuin veljiäni, jotka eivät jaksaneet kauan istua paikoillaan. Äiti ei paljoa puhellut, hän vain hyräili, kun maalasi minua. Taiteilija puhui. Hän oli yksinäinen ihminen, hänellä oli vaimo. Hän muisti Dostojevskin sanoneen, että avioliiton kaksi ensimmäistä vuotta ovat rakkautta, loput kärsivällisyyttä.

– Eikö se sanonut kärsimystä? minä kysyin.

- Saattoi sanoakin. Ainakin se tarkoitti sitä. Äitisi avioliitto ei ollut onnellinen.

En halunnut puhua äidin avioliitosta, katselin taiteilijan maalauksia ja pidin niiden alakuloisuudesta. Hänen ihmisillään, taloillaan, eläimillään ja maisemillaan ei mennyt hyvin. Ne näyttivät hyljeksityiltä ja epävarmoilta. Hän oli jäänyt kaksitoistavuotiaana täysorvoksi, kun isä oli kuollut onnettomuudessa. Äiti oli kuollut vuosia aikaisemmin. Oli ollut aikoja jolloin hänellä ei ollut asuntoa. Hän oli kulkenut öisin Helsingin katuja, istunut yökuppiloissa, nukkunut porraskäytävissä ja veneiden alla, tavannut huoria, varkaita, pummeja ja kaikenlaisia onnettomia kulkijoita, joita ei päiväsaikaan kaduilla näe. Kahdentoista vuoden ajan hänen työnsä oli hylätty kaikista yhteisnäyttelyistä, sillä hän ei osannut tehdä kuin omanlaisiaan maalauksia eivätkä ne sopineet mihinkään muottiin. Kun hän oli täyttänyt kuusikymmentä, hän oli alkanut saada vähän tunnustusta. Hän sanoi että taiteilija turhautuu, tulee vainoharhaiseksi, jos jää ilman tunnustusta. Se on tärkeämpää kuin raha.

© Anita Konkka