Samaa sukua

Samaa sukua. Tammi 1985

 

l

Ikkunan ohi soluu tervanruskeita sähköpylväitä, jotka ovat kallellaan sinne tänne. Suomessa pylväät seisovat suorassa, suomalaiset eivät siedä epäjärjestystä. Taina siirtää kellon Moskovan aikaan. Radiosta kuuluu venäläisiä kansanlauluja, joku kaipaa Volgajokea, joku toinen valkoakaasiaa.

Isä kaipasi Venäjälle, vaikka sanoi olevansa suomalainen. Se osti viisikymmentäluvulla radion, ison puisen laatikon, jonka asteikkotaulussa oli susikoiran kuva ja oikeassa yläkul­massa vihreä silmä joka supistui ja laajeni. Vuosikausia kartettiin radiota, mutta ei päästy kuuntelemaan sitä, kun isä kuunteli Moskovaa kaiket illat. Se makasi sängyssä kädet niskan alla ja tuijotti katon vesiläikkiä kuin olisi nähnyt niissä entisen kotimaansa. Moskovan asemalta kuului yksitotista polotusta, Kremlin kellojen kumahduksia ja musiikkia joka oli pitkää ja hidasta kuin surumarssi.

Kaksi tullimiestä käy tarkastamassa, onko penkkien alla salamatkustajia ja kattopaneelien takana raamattuja. Heidän jälkeensä tulee nuori tullimies, joka on eloisa kuin gruusialai­nen. Se puhuu englantia, pyöräyttää tummia silmiään häm­mästyneenä ja kysyy, yksinkö Taina matkustaa, kun ei näe hytissä muita. Mitä merkillistä siinä muka on? Yksin hän elää ja matkustaa, hänelle se on luontainen olotila.

Mies tutkii Tainan avaamia perusteellisesti, yksinäisyys on herättänyt sen epäluulot, ei Tainaa yhtä tarkkaan ole aikai­semmilla matkoilla tutkittu. Ei se ole epäystävällinen, se jopa hymyilee ja katsoo silmiin. Mutta katse tuimenee virallisek­si, kun se löytää kolme pakettia kahvia. Sen mielestä kahvia on liikaa, Tainan mielestä liian vähän: kaikille ei riitä, kun tätejä on kolme, setiä yksi ja serkkuja ainakin yhdeksän. Tullimiehen virkailme väistyy, se hymyilee taas eikä takava­rikoi yhtään pakettia. Se selaa kirjoja, niistä sillä ei ole huomautettavaa, ei ymmärrä koska ne ovat suomenkielisiä. Mies penkoo tavaroita Viipurin asemalle asti, ja vielä laituril­la, kun Taina menee sen ohitse asemarakennusta kohti, se luo häneen kaihoisan katseen kuin haluaisi jatkaa tullitarkastusta hamaan ikuisuuteen asti.

Viipurissa apea mieliala jonka vallassa Taina lähti mat­kaan, alkaa valostua, kun hän katselee matalia huivipäisiä maatuskoja ja kissaa joka pesee naamaansa aseman lehtikios­kin katolla. Se näyttää elämäänsä tyytyväiseltä, kukaan ei hätistele, ei edes ihmettele miksi se siellä istuu. Hän palaa lähes onnellisena takaisin junavaunuun. Aamulla hän vielä itki, heräsi unesta kasvot ja tyynyliina märkinä eikä muista­nut, mikä uni oli tehnyt hänet niin surulliseksi. Vanha kansa sanoo, että kyynelet unessa tietävät iloa. Saa nähdä tietääkö vanha kansa mitään, hän tuumii katsellessaan ohivilahtelevia maisemia. Juna hyppii eteenpäin iloisesti kuin heinäsirkka, kolke on kuin lapsuuden junissa, eivät ole ehtineet hitsata raiteita yhteen niin kuin kotimaassa. Heinää täälläkin jo tehdään, mutta ei nosteta seipäille, vaan kootaan keoiksi. Mummot ovat pientareella töissä, pitkälettiset tytöt kuljek­sivat joutilaina, käsivarret toistensa vyötäröllä, kukkaseppelet otsalla, letinpäissä ruusukkeet kuin kuultavasiipiset per­hoset.

Juna ylittää Rajajoen ja on Inkerinmaalla, ohittaa Belo-Ostrovin, mennä kolkuttaa pitkin isän maata, samanlaista on koivikko ja mäntymetsä kuin Suomessa. Puomit kilkattavat, moottoripyöräpojat vilkuttavat junalle puomin takaa. Näky viin ilmaantuu harmaa kylä ja sen raitilla vuohilauma jota nainen paimentaa. Naisella on kirjava kretonkihame, jalassa kumiteräsaappaat ja kädessä kepinpätkä. Kreikassa vuohipai­menet olivat vanhoja miehiä, kuin suoraan Raamatun kuvis­ta, niillä oli pitkät kaavut ja paimensauvat. Niitä kun katsoi turistibussin ikkunasta, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt. Mikään ei ollut muuttunut kahdessatuhannessa vuodessa, tai ehkä jumalat olivat; eivät ne enää viitsineet puuttua ihmisten elämään.

Nainen heilauttaa keppiä kun vuohet pysähtyvät töllistele-mään junaa etukoivet jäykkinä ja naamalla hölmistynyt ilme kuin eivät olisi ennen mokomaa nähneet. Ohitse lipuu betoni-palatsi, otsassa on punainen tähti, varmaankin paikallinen asemarakennus tai kulttuurikeskus. Juna lisää vauhtia, Tai­nan mieli kevenee ja valostuu mitä syvemmälle Inkerinmaa­han matka etenee ja mitä lähempänä Leningrad on.

Kolhoosin jälkeen alkavat tsuhnasuot. Ilta-aurinko valai­see vetistä maata, pystyynkuolleita puita, matalia varpuja ja suovillan valkoisia töyhtöpäitä. Näitä soita isä kaipasi. Se seisoi Ahinkonnun pihalla kasvot kaakkoon päin. Se nosteli nenäänsä kuin metsästyskoira ja nuuhki ilmaa sieraimet vä-rähdellen.

— Kotipuolessa suot palavat, se sanoi äänessä kaihoa.

Niin aina heinäkuussa. Kaipaus syveni, siitä kehkeytyi rähinä ja isä lähti lähikaupunkiin ostamaan viinaa, jolla sammutti kaipauksensa. Kukaan muu ei tuntenut palavien soiden tuoksua. Jos ilmassa joskus olikin palaneen hajua, niin se tuli Jokelan rannasta, pyykkipadan alta, sanoi äiti joka ei isän kaipausta ymmärtänyt. Mutta Tainaa se kosketti kuin hän olisi saanut saman kaipauksen perintöosana.

Comments