Hän asuu lähellä Stalingradin aukiota, jää pois Jauresin metroasemalla, ylittää
St. Martinin kanavan ja kävelee hotelliin katua pitkin jonka varrella pizzapaikka,
kiinalainen ravintola, teesalonki, lättylä eli Creperie ja kahvila jonka nimi on Pont
Lafaytte, ohimennessään hän vilkaisee sisään ja näkee pelkkiä miehiä nojailemassa
baaritiskiin. Hän arvelee asuvansa työläiskaupunginosassa, koska talot ovat kuluneita,
nuhjuisia ja hilseileviä ja ihmiset ovat erivärisiä ja näyttävät yhtä kuluneilta
kuin talonsa. Hienoja ihmisiä täällä ei näy, ne liikkuvat jossain muualla eikä
turisteja parveile kaduilla katsomassa nähtävyyksiä, sillä niitä ei ole. Tämä on
nimetöntä seutua, yksikään kuuluisuus ei ole asunut täällä edes nuoruutensa
köyhinä päivinä, täällä ole tapahtunut mitään historiallisesti merkittävää
eikä merkillistä, eivät edes päättömät kummitukset ole vaeltaneet öiseen aikaan
kaduilla, sillä Guide de Paris Mysteriéx' ssa, joka on hänen matkaoppaansa, ei ole
ainoatakaan kertomusta tästä seudusta. Mutta hänelle tämä on merkittävää seutua,
sillä kun hän ylitti ensimmäisen kerran St. Martinin kanavan ja näki Pont Lafayetten
kahvilan sekä kolmijalkaisen ?koiran, joka tuli häntä sillalla vastaan, hän koki
voimakkaan déja-vun. Hän oli ollut täällä ennenkin, nähnyt kanavan, kahvilan ja jopa
kolmijalkaisen koirankin , mutta ei pystynyt muistamaan oliko nähnyt ne unessa vai
jossain vanhassa Jean Gabin-elokuvassa. Joka kerta kun hän ylittää sillan mennessään
metroasemalle tai tullessaan sieltä hän pysähtyy hetkeksi sillalle miettimään, miksi
näkymä on hänestä niin tuttu, mutta hän ei saa otetta hämärästä muistikuvastaan,
ja se harmittaa häntä kuin tärkeä paperi, joka on joutunut hukkaan.
Hän asuu pienessä nukkavierussa hotellissa, jolla hieno nimi. Hän ei tiedä onko
hotelli saanut nimensä kreivitär Lafayetten mukaan, joka kirjoitti Clevesin prinsessan,
vai markiisi Lafayetten mukaan, joka oli kansalliskaartin päällikkö ja vallankumouksen
johtavia poliitikkoja. Hän veikkaa jälkimmäistä vaihtoehtoa. Hotellinomistaja ei
tiedä miten suhtautua häneen, koska hän kirjoitti majoituskorttiin ammatikseen
toimittajan. Aina kun se näkee hänet, se alkaa pudotella avaimia, frangin kolikoita,
papereita tai mitä sillä käsissä sattuu olemaan, tai se törmäilee ovenpieliin ja
aulassa oleviin tuoleihin. Hän yrittää mennä sen ohitse huomaamattomasti, mikä vain
lisää sen epävarmuutta. Ehkä se epäilee että hän on ilmoittanut väärän ammatin
tai sitten se ei ole tottunut toimittajiin, sillä sen hotellissa asuu opiskelijoita ja
tavallista köyhää väkeä. Opiskelijat tulevat myöhään illalla ja metelöivät
käytävillä, sillä ne tietävät olevansa tulevan maailman omistajia, mutta köyhät
hotellivieraat kulkevat seinän vieriä pitkin eivätkä uskalla nostaa katsettaan
käytävän kuluneesta matosta, kun menevät hänen ohitseen. Seinänaapurina asuu
hiirenharmaa keski-ikäinen nainen, jolla on syvät pettymyksen juonteet suun ympärillä
ja alistunut olemus. Hän ei tiedä mitä se tekee, mutta joka aamu se lähtee kaupungille
ruskean kassin kanssa ja palaa illalla, minkä jälkeen sen huoneesta kuuluu paperin
vaivihkaista rapistelua. Myöhemmin illalla se kuuntelee radio Notre Damea, joka
lähettää uskonnollisia ohjelmia. Toista seinänaapuriaan hän ei ole nähnyt, mutta
tietää että se on mies ja että sillä on ilmavaivoja, tupakkayskä ja nainen, joka
käy sen luona iltaisin ja voihkii oudolla äänellä ikään kuin se ei olisi ihminen
vaan jokin murheellinen eläin tai luonnonhenki. Sänky narisee kiihkeästi viisi
minuuttia, voihke lakkaa, kadulla menee jokin hälytysajoneuvo, kuuluu räminää kuin se
olisi ajanut päin peltiseinää tai sillankaidetta, se parkaisee pari kertaa ja vaikenee.
Kohta kuuluu toisen ja sitten kolmannen hälytysajoneuvon ääni, ne Pysähtyvät johonkin
lähelle. Hänen ikkunansa on takapihalle päin eikä hän näe mitä kadulla ptapahtuu.
Hän näkee mustuneen tiiliseinän, kaistaleen taivasta ja taivaalla ohuen kuunsirpin.
Seinän takana mies ja nainen juttelevat, nainen naurahtelee pehmeällä äänellä.
Sänky alkaa taas narahdella, nainen voihkia, nyt sitä kestää nyt pitempään kuin
ensimmäisellä kerralla. Hän kuulee kuinka nainen huutaa: "Jumalani, minä
kuolen." Hänestä ranskan kielen rakkaus ja kuolema kuulostavat samanlaisilta, kun
ne sanotaan. Kuoleman erottaa rakkaudesta vain t-kirjain, joka lopettaa sanan kuin
ristinpuu. Nainen saa kaksi orgasmia tänä iltana, joskus se saa kolmekin Orgasmeista
hän päätellyt että nainen ei ole huora. Huorat tekevät vain työtä eivätkä nauti
siitä sen enempää kuin muutkaan työtätekevät ja raskautetut.
Hän vietti ensimmäisen Pariisin yönsä huorahotellissa, jonne taksikuski vei hänet,
kun pyysi sitä ajamaan johonkin pieneen halpaan hotelliin aseman lähellä. Ehkä se
käsitti hänet väärin, sillä hän puhui ranskaa vähän ja väärällä korostuksella,
tai sitten sillä oli mielessä jotain muuta. Hotellin nimi oli Hotel ja se sijaitsi rue
de Roguetten varrella. Yöportieeri peri maksun etukäteen ja selitti jotain
monisanaisesti, sitä näytti häiritsevän kun hänellä oli miehen sijasta mukana
matkalaukku, sellainen kun ei kuulunut hotellin tapoihin. Huoneessa haisi siltä kuin
siellä olisi hiljattain myrkytetty lutikoita, sänky oli pehmeä kuin lihavan naisen
syli, lakanan alla rahisi muovialusta, bideen hanasta tipahteli vesi, ikkunan takana
tappelevat kissat rääkyivät ja mourusivat pahalla äänellä ja seinän takaa kuului
ähkymistä. Hän oli matkan jälkeen niin väsynyt että nukahti heti. Aamulla hän näki
käytävällä laihan tumman naisen, joka poistui panon jälkeen huoneesta. Se näytti
tympääntyneeltä ja väsyneeltä kuin liukuhihnan ääressä koko päivän seissyt
tehtaantyttö. Sen ympärillä oli harmaa masennuksen kehä. Myöhemmin hän näki sen
seisovan kadunkulmassa ja hymyilevän ohikulkeville miehille pirteästi kuin tavaratalon
kotitalouskonsulentti joka haluaa esitellä uuden vatkaimen. Huulet hehkuivat punaisina,
katse oli kutsuva, mutta harmaa ja nuhruinen kehä, kuin sammunut valo, leijui yhä sen
ympärillä. Samanlaisen kehän hän näki sittemmin rue St. Denisin ja Champs-Élyséen
huorien ympärillä, ja ihmetteli oliko Henry Miller ollenkaan tavannut niitä
vähäarvoisia ilotyöläisiä, jotka eivät näyttäneet sen enempää yön
kuningattarilta kuin prinsessoiltakaan. Hän ajatteli, että Miller oli ehkä nähnyt
kutsun, mutta ei
Harmaata epätoivoa, ja että mies ja nainen eivät näe samalla tavalla, eiväthän ne
koe edes rakkautta samalla tavalla, sillä rakkaudenakti tapahtuu miehellä ruumiin
ulkopuolella, mutta naisella se tapahtuu sisäpuolella. Ei ihme että miehen ja naisen
välille syntyy jatkuvasti väärinkäsityksiä, jotka aika ajoittain näyttävät saavan
uskonsodan luonteen, sodan jossa kumpikin osapuoli väittää kiihkeästi, että hänen
jumalakuvansa on se ainoa ja oikea.
Eräänä päivänä hän oli käynyt katsomassa miltä Place de Clichyn tienoilla
näytti, oli nähnyt perheenäitejä lapsineen ja kauppakasseineen, mummoja jotka kulkivat
sukat syltyssä ja patonki kainalossa aukion yli, vaareja joilla oli kaulaliina, musta
baskeri ja piippu, jonka varrella ne sohivat ilmaa, kun ne istuivat puiston penkillä ja
keskustelivat kiivaasti. Hän ymmärsi niiden puheista yhden sanan.. Se oli
"Gestapo". Ehkä ne olivat entisiä vastarintamiehiä ja kävivät nyt
taisteluiden vaiheita uudelleen lävitse. Viereisellä penkillä luki nuori tyttö
kaikessa rauhassa Camusin Putoamista, isä veti leikkiautossa pientä poikaa ja arvokas
koppalakkinen puistovahti käyskenteli työmaallaan kädet selän ja valvoi järjestystä.
Hänen muistikuviensa mukaan elämä Clichyssä oli ollut paljon villimpää Millerin
kuvaamana. Kun hän myöhemmin saman päivänä seisoi Eiffeltornin alla, hänen
mieleensä tuli jonkun italialaisen runosta sanat "jokainen yksinään tällä
tähdellä" ja hän oivalsi että oli yhtä monta tapaa kuin ihmistäkin nähdä
maailma, mutta kaikki eivät löytäneet omaa tapaansa ja katselivat sitä jonkun toisen
silmillä. Hän hyväksyi sen tosiasian, että Robert Delaunay näki Eiffeltornin
värikkäänä seistessään sen alla, kun hän puolestaan näki sen mustana ja harmaana
tuulessa lepattavien suojapressujen välistä, eikä kumminkaan ollut väärässä.