Johanneksen tunnustustukset

 Tammi 1995

 

Lapsuus vallankumouksen varjossa

 

Muistaminen on mielikuvitusta. Kun viisikymmentäneljävuotiaana palasin kotikylääni, josta olin lähtenyt neljä­kymmentä vuotta sitten, kaikki oli siellä toisin kuin muistikuvissani. Haalistunut punalippu roikkui alakuloi­sesti entisen kunnantalon sisäänkäynnin edessä. Kaik­kialla näkyi välinpitämättömyys, masennus, suuri kur­juus, eikä sosialismin siunauksista ollut jälkeäkään. Har­maat, tuulenpieksämät talot seisoivat kallellaan mikä mi­hinkin suuntaan, osa oli vajonnut puolittain maan alle, aidat olivat kaatuneet, kirkosta oli torni romahtanut, hautausmaalla oli parin metrin korkuinen roskaläjä. Näl­käinen koiralauma kuljeskeli kylän kujilla ruokaa etsi­mässä. Minä muistin valkeapukuiset naiset, jotka visersivät kuin pikkulinnut, kun he kulkivat hovin puistokäy­täviä pitkin päivänvarjojaan kannatellen. He olivat niin valkoisia että ilmakin värähteli heidän ympärillään valoi­sana. Minusta he olivat kuin enkeleitä. He tulivat Pieta­rista kesäkuun alussa mustalla autolla, jossa oli alaslaskettava kuomukatto ja kohahteleva torvi. Kanat juoksivat sieltä pois kaakattaen, lehmät mulkoilivat ajopeliä uteliaina, eukot hyppäsivät ojaan hameenhelmat lepattaen ja sadatellen tuota paholaisen ajopeliä.

 

   Valkeapukuisia naisia ei enää ollut, jäljellä ei ollut mitään entisestä. Kyselin kyläläisiltä vanhoja asukkaita, mutta he eivät suostuneet puhumaan kanssani, vaan kyräivät minua kulmiensa alta. Kenties he ajattelivat että olin KGB:n urkkija ja että he joutuisivat vaikeuksiin jos vastaisivat kysymyksiini. Kävelin Hepojärven asemalta Taivasmäelle. Tie halkoi kumpuilevaa maisemaa. Ennen tien molemmin puolin oli ollut taloja ja kyliä, vilja- ja perunapeltoja. Nyt seutu oli autio, kylät olivat kadon­neet, ihmiset oli karkotettu Siperiaan. Siellä täällä kasvoi vanhoja naavaisia omenapuita muistoina entisistä puutar­hoista. Kolhoosin pellot olivat huonosti hoidettuja, ne kasvoivat rikkaruohoa, peltokaalia.

Kuljin pitkin vanhaa linnoitustietä, jonka kiinalaiset olivat rakentaneet ennen ensimmäistä maailmansotaa. Muistan että heitä oli neljäkymmentä. He kiehtoivat mie­likuvitustani, he olivat kuin toiselta planeetalta maahan pudonneita salaperäisiä olentoja. Kielivaikeuksien takia en ollut heidän kanssaan tekemisissä, mutta aina kun he näkivät minut he nyökyttivät päätään ja hymyilivät iloi­sesti. He asuivat meidän vanhassa talossamme ja kävivät Salomo-sedän kaupassa ostamassa pellavaöljyä, kaiken muun mitä he elääkseen tarvitsivat he keräsivät luonnos­ta. Sinä kesänä sammakot katosivat seudulta ja minä in­nostuin kiinalaisesta kertomuskirjasta, jonka isä toi Pie­tarista. Vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitin itsekin kii­nalaisen satukokoelman, niin syvä vaikutus noilla neljälläkymmenellä kiinalaisella oli ollut minuun lapsuusvuo­sina.

Poikkesin tieltä ja kahlasin vyötäröön asti ulottuvassa heinikossa Taivasmäen korkeimmalle kohdalle, jossa kotini oli sijainnut. Olin vähällä kävellä entisen talonpaikan ohitse, niin tuntemattomaksi oli maisema vuosikymmen­ten kuluessa muuttunut. Eivät edes puut olleet samoja kuin lapsuudessa. Kaikki oli hakattu ja viety Pietariin polttopuiksi sodan aikana. Kotitalosta oli jäljellä vain pe­rusta. Meidän talomme oli siirretty Hepojärven keskuk­seen ja siitä oli tehty valistustalo, jossa toimitettiin pai­kallista sanomalehteä sekä pidettiin kokouksia ja illan­viettoja.

Kotipiha kasvoi vattupöheikköä, nokkosia, horsmaa ja villiintyneitä punaviinimarjapensaita, joiden marjat olivat kitkeriä ja pieniä. Kirjavasiipinen lintu kierteli pihan ylä­puolella päästellen kimeitä varoitusääniä. Paarmalauma, joka oli lähtenyt seuraamaan minua tien varrelta, pörräsi ympärillä. Istuin rapautuneelle peruskivelle, korkkasin taskumatin ja ryyppäsin pitkän huikan taskunlämmintä gruusialaista konjakkia.

Lapsuudenkuvat liikahtivat mielessäni kuin lihaksiin koteloituneet luodit. Sisäinen paine kasvoi, ahdisti rintaa ja kohosi kohti kurkkua ja silmiä, mutta ei purkautunut, sillä minä en osannut itkeä. Heinäsirkat sirahtelivat lais­kasti, eivät ne enää sirisseet yhtä suurella innolla kuin ennen vallankumousta. Silloin kesät olivat kuumia, au­rinko paistoi aina ja tytöt keräsivät pitkään heinänvarteen mansikoita joita tarjosivat minulle. Heillä oli valkoiset lettinauhat joita vetelin auki. Muistin ensisuudelmani. Suutelin Leena-serkkuani, hän oli silloin viisivuotias, minä olin seitsemän vuoden ikäinen. Halusin mennä hä­nen kanssaan naimisiin isona, mutta aikuiset nauroivat minun vilpittömälle rakkaudelleni. Hänet ampui kymme­nen vuoden kuluttua humalainen punasotilas huvin vuoksi, ilman mitään syytä.

13

 

Comments