Aamu on kaunis. Taivas on kellertävä ja aurinko nousee moottoritien
takaa. Herätyskelloni on siirtynyt yön aikana jonkin tuntemattoman planeetan aikaan. Se
on 53.90 ja radiosta tulevat uutiset. Emojäniskanta on lisääntynyt ja työttömyys
vähentynyt. Kello liikkuu eteenpäin kymmenen minuuttia kerrallaan. Ehkä se näyttää
Merkuriuksen aikaa. Valo seinällä voimistuu. Taulussa alkavat värit elää, keltaiset
gladiolukset hehkuvat hetken aikaa. Aurinko on matkalla etelää kohti, maapallo pyörii
napansa ympäri ja avaruudessa kiitävät aurinkokunnat kohti tuntemattomia
päämääriä.
Kello on jo 74.20. Heräsin kesken jännittävää unta. Minulla oli suhde
kansainvälisen vakoilijan kanssa, jota ajettiin takaa. Hän muistutti entistä pomoani,
jota haastateltiin eilisiltana televisiossa. En tavannut häntä koskaan ja tuskin hän
tiesi, että olin hänen alaisensa. Hänellä oli niitä niin paljon, ettei hän millään
voinut muistaa kaikkia. Työpaikalla häntä ei näkynyt, mutta hänestä kiersi
kaikenlaisia tarinoita. Hän sanoi uutisissa, että ennustaminen on taidetta, joka harvoin
onnistuu. Hän oli oikeassa. Päivällä radiossa annettiin ylimääräinen myrskyvaroitus
Suomenlahdelle. Sanottiin että puuskassa tuuli saattaa olla vaarallisen voimakasta. Mutta
myrsky muutti mielensä ja meni jonnekin muualle. Puut seisoivat pihalla liikkumattomana,
taivas oli kirkas, Jupiter loisti roskapönttöjen yläpuolella ja Otava näkyi himmeänä
vakuutusyhtiön takaa.
Luin lehdestä, että Japanissa pankeilla on omat astrologinsa, jotka ennustavat
Merkuriuksen ja Uranuksen liikkeistä dollarin ja jenin suhteissa tapahtuvia muutoksia.
Minäkin olen yrittänyt ennustaa, mutta en osaa ennustaa tulevaisuutta. Olen katsellut
menneisyyttä ja tiedän, että kun Pluto pimentää aurinkoni, tulee potkut töistä ja
kun Uranus menee neliöön Venukseni kanssa, kihlaus purkautuu. Olen katsellut niska
vääränä taivaan tähtiä ja käynyt kirjakaupassa selaamassa astrologisia teoksia.
Vaatteeni ovat vielä niin siistit eivätkä kokonaan poissa muodista että minua ei
tuijoteta sieltä ulos. Voi tietysti tulla aika, jolloin pääsen vain kirjastoon.
Köyhät istuvat siellä. Kirjakaupassa luin yhdestä selitysoppaasta, että minulla on
joukkomurhaajan risti tähtikartallani. Isällä oli samanlainen risti. Ehkä me olemme
olleet kenraaleja edellisessä elämässämme. Hän on ollut maavoimien ja minä
ilmavoimien komentaja. Hän komensi minua ja se kävi luonnolleni, sillä olin omasta
mielestäni yhtä hyvä kuin hän. Äiti sanoi, että olen isäni tytär aina kun tein
sellaista mikä ei ollut hänen mieleensä.
Kaikesta päätellen minulla on ollut värikäs menneisyys. Olen saattanut olla vaikka
Viiltäjä-Jack, Landru tai keisari Nero. Näen usein unia, joissa kaupunginosat ja
kokonaiset kaupungit palavat. Joskus palaa vain joku arvorakennus kuten eduskuntatalo,
kansallismuseo tai Ateneum. Helsingin asema paloi kerran ja säikähdin tosissani, että
minäkö sen olin sytyttänyt, kun luin lehdestä että se oli palanut. Olin ehkä
sytyttänyt sen unissani. Unet ja todellisuus ovat niin samankaltaisia, että en osaa
erottaa niitä toisistaan. Se minua vähän ihmetyttää, että ihmiset jotka väittävät
muistavansa menneisyyden, ovat niin usein kuninkaita ja kuningattaria. Onko heillä
parempi muisti kuin tavallisilla ihmisillä? Eräs täysin järjissään oleva nainen
muisti olleensa Ann Boley. Hän meni töihin newyorkilaiseen mainostoimistoon ja tunsi
heti voimakasta vetoa ja samalla kauhua pomoaan kohtaan. Vasta myöhemmin selvisi, että
pomo oli Henrik Kahdeksas. Eräs toinen nainen rakasti miestä, jonka kanssa ei uskaltanut
mennä naimisiin eikä ymmärtänyt mistä epäröinti johtui, kunnes hänen mieleensä
palautui, että hän oli ollut Elisabeth Ensimmäinen ja mies oli Leicesterin herttua.
Mielisairaalat ovat täynnä entisiä keisareita ja kuninkaita. Ehkä heiltä on vain
mennyt ajantaju sekaisin eivätkä he muista keitä ovat nykyisyydessä.
Pihalta kuluu postikärryn pyörien ratina kuluttua luukku räpsähtää. Posti tuo
Paperiliitto-lehden ja kutsun tutkijaseminaariin. joku esitelmöi aiheesta
"Biografiamuodon ongelma Virginia Woolfilla ja Thomas Mannin Tohtori
Faustuksessa". Minusta piti tulla tutkija. Professori kannusti, mutta sitten hän
paloi ja minä lakkasin käymästä seminaarissa. Tutkin suomalaisen naisen mieskuvaa
Kantelettaresta nykypäiviin. Siitä on kolme tai neljä vuotta, mutta kutsuja tulee yhä.
Nykyään tutkin taskujani, josko jossain pohjalla olisi edes yksi markka, mutta en ole
löytänyt kuin nöyhtää, pieniä kiviä ja harakansulan. Sitä mitä etsii ei löydä.
Kerran etsin ompelurasiasta mustaa nappia, mutta löysin kultaisen sormuksen. Siinä ei
ollut kaiverrusta. Vein sen kaniin, maksoin sähkö- ja puhelinlaskun ja ostin mustia
nappeja.
Selaan Paperiliitto-lehteä odotellessani teeveden kiehumista. Lehti on osoitettu
entiselle asukkaalle ja tullut jo viisitoista vuotta. Kissa avaa keittiön kylmäkaapin ja
istuu odottamaan, että lintu lentäisi sen suuhun. Se muistaa, että eräänä syksynä
näihin samoihin aikoihin, kun päivät lyhenivät ja maa oli kuurassa aamuisin, kaapista
lensi varpunen. Nyt se istuu oven edessä tunnista toiseen.
Meidän elämämme kuluu nukkumiseen ja odottamiseen. Yöllä odotan, että tulisi uni
ja lopullinen totuus valkenisi. Että viisastuisin yön aikana ja ymmärtäisin mikä
tämä maailma on. Aamulla odotan, että tulisi posti ja toisi ratkaisun olemassaolon
ongelmiin. Että isotätini joka meni vuosisadan alussa Amerikkaan olisi löytänyt
öljysuonen tai nainut miljoonamiehen, ja minä perisin hänet. Mutta mitään ei tapahdu
silloin kun odottaa.
