home‎ > ‎

Kirjailijan päiväkirja 2005

Aiheet 2005

01.02.2006

Merkkipäivä

Kirjailijan piinaviikot

Huutokaupassa

Epätietoisuus

Testi   Taru  sormusten kerra -kirjan ystäville

Historiallinen kuva

Kun on tunteet

Natalia Ginzburg, kirja ja kritiikki

Millainen ajattelija olet?

Pietari - kaihon ja ironian rajalla

Lause on osuva ja armoton

Linkitystä

Kirjoittava kissa

Aloittamisen vaikeus ja hukkumisen pelko

Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Dadaa ja päivityksiä

Taikapeili

Linkkilista katosi

Kivitaidetta

Kohukirjailija Michel Houellebecq

Elämän tarkoitus

Rakkaudesta

Kun sanoja ei ole

Leikkiä kielellä

Paljastan teille himoruokalistani

Vasenkätisten päivä

Väärä pommi

Linkkejä,linkkejä!

Sielunpuu?

Janten laki

Kirjoista,elämästä

Hiroshima 60 vuotta sitten

Nörttitesti

Kyllä harmitti

Kamala kissa

Kirjallinen meemi

Päivänsinet ja Moskovan ihmeellinen sinikukka

Vaihteeksi testi

Halun kasvioppia

Viikon mietelmä

Totta

Tätä testiä en voinut vastustaa

Muusatesti

Kirjoittamisterapiaa

Vihan juurista

Vihankylvöä Blogistanissa

Vihan juurella

Aurinkoa rannalla

Kirjailijaelämän sietämätön keveys

Flanderin tiellä

Timbuktussa

Hoodoot -ihmeelliset kivet

Älä unohda ruoskaa!

Wallace Stevens

Googlemaniaa

Levottomia öitä

Junalla Vladivosotkiin

Olen hullu

Kohtalon sikoja

Minun vaihtoehtoinen runoilijani

Juhannusaatto Siperiassa

Aurinkolaiva lähtöön valmistuu

Rakkautta Mukkulassa

Arto Kytöhongan runogeneraattori

Aurinkolaivan enkeli kutsuu

Kirja-ahmatit

Saderuno

Oravan maailmankuva

Tutkittu juttu

Romanttinen runoilija

Entinen elämä

Kirjailijakoulutuksesta

Persoonallisuus ja ammatti

Tapahtumia tähtien valossa

Myers- Briggs  tyyppi-indikaattori

Tämä ei ole haamupäivitys

Tasa-arvo

Vasenkätisyys

Palstalla

Minäkö postmodernisti?

Verkosto

Juolavehnät

Microsoft korporaatio

Kirjainten katoaminen

Esineiden maailma

Haamukirjoittaja

Päivän haiku

Burroughsin unikirja

Hanhista

Halut

Kuka näkee unta sinusta

Kirjameemi

Sensuuria

Mitä Kundera tarkoittaa

Joukkografomania

Jatkoa Kunderan joukkografomaniaan

Ilmestyskirja.Nyt

Päivitystä

Merkintöjä

Kirjoittaminen rakkauden tekona

Alitajunta kommentoi

Hakurobotin ymmärrys

Mainio kirja

Lehtikatsaus

Mainoskatsaus

Kevään merkit

Brändää itsesi - tai tuhoudu

Ujoudesta, yksinäisyydestä

Ravea ja runoa

Lisäyksiä linkkilistaan

Tapahtui maaliskuussa

Pieniä merkityksellisiä yhteensattumia

Kirjallisuusmeemi

Google ja Kafka

Blogivirrasta poimittua

Tietokoneen lumoava maailma

Lasilattia

Viikon mietelmä

Jos miehet puhuisivat...

Virtuaaliläheisyys

Outo testi

Kuka kirjallisuuden henkilö?

Tietokoneen kuolema

Tapahtui helmikuussa

Sortoa ja väkivaltaa Marinmaalla

LIsäyksiä blogikeskusteluun

Drunken Boat

Rakas blogi 2

Haaskat

Arvonimi

Rakas blogi

Taiteilijan narsismista

Taiteilijablogeja

Saako todellisista ihmisistä kirjoittaa?

Tänään

Päivän mietelmät

Nauris, liina, vanhan miehen silmä

Tietoisku

Totuus minusta

Tyhmänä päivänä

Huomaa minut

Uusi Parnasso

Noiduttu aviomies ja muuta magiaa

Kaupunkipihalla varustettu kaksio

Päivän mietelmä

Olennon paluu

Freudin isäsuhde

Päivän kauhistus

Työtoverit

Work in Progress

Paikkoja onnettomille

Kirjoittajien koulutuksesta

Mies vai nainen?

Ei kun kissa

Toivoton rakkaus 2

Toivoton rakkaus

Stressiä työn takia

Tulva

Kirjoittajien työpaja Pariisissa

Kirjoittajan anoreksia

Rakkaus

Kirjallisia blogeja

Miehen tunteet

Painajainen

.

Ohje lukijoille 13.11.05: Tästä päivästä alkaen uudet  blogimerkinnät alkavat EpäTietoisuus -merkinnän   alapuolelta.

Tie.jpg (31628 bytes)

Epätietoisuus

Tapasin  lukijan, joka kyseli miksi päivitän nykyään niin harvoin  Kirjailijan päiväkirjaa.  Kerroin hänelle, että kirjoitan  nykyään useammin Sanat-blogiin.   Tämä tiedoksi kaikille muillekin, jotka ovat  ihmetelleet hidasta päivitystahtia.   Olen miettinyt pitäisikö minun lopettaa Kirjailijan päiväkirja, kun  aika  ei tahdo riittää sen päivittämiseen. Toisaalta olen pitänyt nettipäiväkirjaa melkein neljä vuotta ja kiintynyt siihen, enkä voi hylätä sitä noin vain.  Ja  kun saan    kirjan valmiiksi niin sitten on enemmän aikaa kirjoittaa tännekin.

Merkkipäivä

1.2.06

Neljä vuotta sitten kirjoitin (1.2. 02) kirjoitin ensimmäisen merkinnän Kirjailijan päiväkirjaan.  Näin se alkoi:

 Satunnainen lukija, jos haluat tietää, mitä kirjailija tekee silloin kun hän ei kirjoita seuraavaa kirjaa, niin pysähdy hetkeksi näille sivuille ja kurkista minun maailmaani. Tapaan ystäviä, siivoan, käyn kirjastossa, luen kirjoja, surffaan netissä, näen unia, teen kotisivuja ja yritän vältellä seuraavan kirjan aloittamista, koska tiedän, että edessä on raskas urakka. Mutta silti kirjoitan kaiken aikaa. Kirjoitan päiväkirjaa tietokoneella, muistikirjaa mustekynällä, samoin yökirjaa, joka sisältää pelkästään unia.  Minä kirjoitan, sillä kirjoittaminen on tapa elää, se ei ole ammatti eikä virka. Minulla ei ole työpaikkaa eikä - aikaa. Kirjoitan missä vain ja milloin vain. Olen hyvin ahkera, vaikka en julkaisekaan joka vuosi uutta romaania.

Kun helmikuussa 2002 rupesin tekemään suomenkielisiä nettisivuja, mieleeni tuli että voisin kokeilla nettipäiväkirjaa. Halusin tietää muuttaako se kirjoittamisen luonnetta, sillä päiväkirjathan kirjoitetaan vain itseä varten.   Minulla ei ollut aavistustakaan - eikä ole muuten vieläkään - siitä miten nettipäiväkirjan pitäminen käytännössä tapahtuu. Vierailin LiveJournalin sivuilla, mutta ei se tuntunut paikalta, jossa olisin viihtynyt, ja niin päätin liittää päiväkirjan kotisivujeni yhteyteen.”

Paljon muuttunut noista ajoista.  Olen siirtynyt Bloggeriin kirjoittamaan Sanoja.  Minusta on tullut bloginpitäjä enkä kirjoita enää niin henkilökohtaisesti kuin kirjoitin alussa nettipäiväkirjaa. Täällä on ollut hiljaista, ja hiljaisuus tulee jatkumaan ainakin siihen asti, kunnes saan kirjan valmiiksi. Tällä hetkellä näyttää siltä että ei se valmistu ensi syksyn markkinoille. Käsikirjoituksen pitäisi olla kustantajalla helmikuun puolessa välissä. Ei onnistu vaikka tekisin ympäripyöreitä vuorokausia.  Tiedot kirjasta lähtevät kirjakauppiaille vuosi vuodelta aikaisemmin.

  Kun aloitin urani, riitti että käsikirjoitus oli suurin piirtein valmis toukokuussa.  Nykyinen markkinointisysteemi ei sovi minun sisäiseen  aikatauluuni, joka on sellainen että aloitan uuden kirjan touko-kesäkuussa.  Koko kesä ja syksy menee siinä, että  raadan sen kanssa,  aloitan uudestaan ja uudestaan, eikä  homma  lähde liikkeelle, tulee paljon turhaa tekstiä,  eksyn sivuraiteille,  harhaannun umpikujiin labyrintissä ennen kuin  kirjoitus alkaa sujua. Se on tapahtunut joulun jälkeen, kun päivät alkavat vähä vähältä valostua. Kirjoitan neljä kuukautta intensiivisesti ja kirja on valmis toukokuun alussa.

 

Kirjailijan piinaviikot

19.11.05

 finlandia.jpg (10945 bytes)

Finlandia-kilpailu on rangaistus kirjailijalle siitä että hän on kirjoittanut romaanin, sanoi kollegani  eilen. Kaikille muille kilpailu on leikkiä ja huvia., joita on vaikeata sietää. Ensin sitä odottaa, että kirja pääsisi ehdokkaaksi. Sitten sitä joko ahdistuu, kun se pääsee ehdokkaaksi tai pettyy, kun se ei  pääse ehdokkaaksi, ja alkaa kenties kadehtia salaisesti niitä, joiden kirjat pääsivät ehdokkaaksi, vähättelee ehdokaskirjoja, näkee niissä kaikenlaisia vikoja, ei pysty lukemaan niitä ja arvioi valitsijat asiantuntemattomiksi. Mutta pettymyksen aiheuttamista tunteesta selviää yleensä nopeammin kuin valituksi tulemisen aiheuttamasta ahdistuksesta.  Kilpailu nostaa pintaan alhaisia tunteita, joita on vaikeata kestää ja käsitellä.  Kukapa sitä kestäisi omaa tai toisten kateutta.

 

Finlandia-kilpailu on kirjailijalle kuin kurja joulu.  Runeberg-kilpailu ei aiheuta samanlaisia ahdistuksia, ei pahoja tunteita lainkaan minun kokemukseni mukaan, tuli kirja sitten valituksi tai ei. Se johtuu että se kilpailu ei ole kaupallinen kisa kuten Finlandia-kilpailu.

 

Pirkko Saisio luovutti kaksi vuotta sitten palkintorahansa Setalle ja sanoi palkintopuheessaan että kilpailuttaminen repii kirjailijoiden keskinäisiä suhteita ja lojaalisuutta ja vie työrauhan ( HS 19.11.05). Lukija saattaa ihmetellä, mikseivät sitten kirjailijat kieltäydy kilpailusta (Fredrik Långia ja Paavo Haavikkoa lukuun ottamatta), kun se aiheuttaa niin paljon pahaa verta. Kieltäytyminen on vaikeata - joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sanoi kustannusjohtaja aikoinaan minulle, kun olin esikoiskirjailija enkä halunnut esiintyä julkisuudessa.  Finlandia-ehdokkaaksi valitseminen hivelee egoa ja valitsematta jääminen aiheuttaa frustraation. Molempi pahempi.  Tai kenties frustraatio on sittenkin pienempi paha, ei pääse ego ainakaan liiaksi paisumaan.   

 

Jyrki Vainonen sanoo (HS 16.11.05) että ”isot palkinnot altistavat egon paisumiselle. Ego vaatii näkyvyyttä ja ohjautuu ulkoapäin. Se ei laske kehujen määrää ja voi jättää varjoonsa luovan minän, joka on kirjailijan käytössä kirjoittaessa. Vaatii taitoa pitää ego ja luova minä tasapainossa.” 

 

Huutokaupassa

13.11.05

Kävin eilen elämäni ensimmäisen kerran huutokaupassa.   Hämmästyin sitä, että siellä oli niin paljon miehiä. Kulttuuritilaisuuksissa heitä ei näy, mutta huutokauppa kai vetoaa heidän kilpailuviettiinsä, samoin kuin urheilukilpailut. Menin huutokauppaan siksi, että tiesin siellä olevan myynnissä kaksi äitini pienoisfreskoa ja halusin nähdä ne. Minua kiinnosti myös kenen luota ne saivat kodin, mutta en saanut tietää, koska ostaja ei ollut paikalla, vaan hoiti huutamisen puhelimella.  Freskot menivät halvalla, kumpikin alle 200 euron.  Minua suretti äitini takia. Hän kuoli vain 46-vuotiaana maattuaan sitä ennen puolitoista vuotta sairaalassa liikuntakyvyttömänä.  Hän kuoli iässä jossa naisen luova kausi vasta alkaa, kun lapset ovat niin isoja, että energiaa alkaa vapautua muuhunkin kuin lapsista ja perheestä huolehtimiseen.

 Anja Konkka Sisarukset.JPG (20774 bytes)

 

Huutokaupassa yllä oleva  fresko myytiin Sisarukset – nimisenä, sen alkuperäinen nimi oli näyttelyluettelon mukaanPihanurmikolla  ja  malleina  oli minun   muistini mukaan arkkitehti Arne Ervin pojat. Tummatukkaisen pojan muotokuva on minun eteiseni seinällä nykyään.

 

 Näytteyn avajaiset.jpg (22569 bytes)

 

Taide-lehden kuvan näyttelyn avajaisista  Taidehallin kerhohuoneella vuonna 1954, äitini vasemmalla, isäni oikealla. E.J. V.( todennäköisesti Vehmas) kirjoitti Uudessa Suomessa  mm. että Anja Konkka ”on  ryhdyttyään freskomaalaukseen yllättävästi vapautunut  ja päässyt usein ilahduttaviinkin tuloksiin […] Freskotauluissaan hän liikkuu omalla alueellaan, lastensa ja kissojensa parissa, joita kuvatessaan hän luo näkyviin lapsenomaisen naiivin ja viattomuudessaan viehättävän maailman. Tosin kuvaustavassa on avuttomuutta, mutta siinä on myös vastaansanomatonta aitoutta, tiettyä persoonallista totuutta, johon kömpelyyskin liittyy kuin luonnostaan. Se ikään kuin kuuluu  tyyliin.”

 

Testi Taru sormusten  herra –kirjan ystäville

 

Frodo lives a peaceful life in the Shire until he is unfortunate enough to inherit the ring from his Uncle Bilbo. Frodo is determined to destroy the ring and defeat the Dark Lord. Though the thought of this scares him out of his wits, he still marches forth bravely into Mordor with his faithful friend and servant Sam.

Take the "Which Hobbit are you?" quiz created by Cora Black!

 Testi löytyi Satunnaisen blogin kautta.  Minun täytyy tunnusta, että en le  vieläkään lukenut    Tarua, vaikka voitin sen pari vuotta sitten kirja-arpajaisista enkä  siis tiedä millainen henkilö on Frodo.

 

Historiallinen kuva

30.10.05

toimittajat.jpg (44883 bytes)

 

Kuvassa joka on peräisin Journalisti-lehdestä ( 18/05) istumassa vasemmalta Wald. Malkamäki ja Juhani Konkka, seisomassa Vilh. Forsström ( myös. Nivanto), Viljam Kaasonen ja Arvo Suominen.  He valmistuivat vuonna 1927 yhteiskunnalliselta korkeakoulusta, josta  tuli myöhemmin Tampereen yliopisto.  He olivat ensimmäiset, jotka suorittivat Suomessa sanomalehtitutkinnon, Forrströmia lukuun ottamatta. Isäni oli tuolloin vasta 23-vuotias. Kravatti ja kauluspaita  piti olla,  kun hän nyt  oli  valmistunut herra toimittaja.   Koulun rehtori Yrjö Ruutu otti hänet isällisten siipiensä suojaan ja   antoi hänelle   päätoimittajan pestin perustamaansa  Päivän Uutiset – nimiseen lehteen. Yrjö Ruutu perusti  30-luvun alussa puolueen nimeltä Suomen Kansallissosialistinen Liitto ( SKSL), jolla ei ollut mitään tekemistä  saksalaisen natsismin kanssa, ja  pyysi isääni puoluesihteeriksi.  Isäni puolueura kesti  pari kolme vuotta.  Hän sanoutui irti puoluehommista  kolmekymmentävuotiaana.  Yrjö  Ruutu  liittyi myöhemmin   SKDL:n  ( Suomen Kansandemokraattisen  Liiton)  jäseneksi ja  hänest tuli Kouluhallituksen pääjohtaja.  Nämä tiedot ovat peräisin Henrik Ekbergin kirjasta Führerns trogna  följeslagare.  Yrjö Ruutu ja isäni eivät tosin olleet kovin uskollisia führerille. Mutta  Ekbergin kirja on perusteellisin tutkimus  suomalaisesta natsismista, minkä minä tiedän. Kirjasta on peräisin alla oleva  Tove  Janssonin  pilakuva    natsien  sodanjälkeisestä  muodonmuutoksesta puhtaiksi pulmusiksi.  Se on vuodelta  1945.  Kuva on aika epäselvä,  mutta kuvan  oikeassa  alakulmassa portailla   seisoo pieni musta muumihahmo, joka on menossa natsien   metamorfoosilaitteeseen.

Tove Jansson. Metamorfoosi.jpg (90005 bytes)

Kun on tunteet

29.10.05

Kirjamessuilla ( siitä  enemmän Sanat-blogissa) tapasin Sammakon osastolla nuoren naisen, joka toi minulle tervehdyksen puolen vuosisadan takaa. Hän kertoi, että tuntee naisen joka oli meillä kesätyttönä 12-vuotiaana. Muistin tytön heti kun hän sanoi nimen (se oli Anita).  Minä olin siihen aikaan yhdeksänvuotias. Hän oli kaunis vaalea tyttö, juuri sellainen kuin minä olisin halunnut olla.  Olin sekä kade että mustasukkainen hänelle, koska äitini maalasi ja piirsi häntä, eikä minua.   Äidillä oli muitakin lapsimalleja, mutta en muista heitä, ehkä siksi että en kokenut heitä kilpailijoikseni.  Minulla on tunnemuisti, en pysty muistamaan menneisyydestäni mitään, mikä ei ole tavalla tai toisella ole koskettanut tunteitani. Alla olevan pieniosfreskon mallina  on saattanut olla kaunis Anita  sekä vaalea- että tummatukkaisena. Fresko on muistaakseni  Käpylän kirjaston   henkilökunnan  huoneessa.

Anja Konkka. Tyttöjä rannalla.jpg (31693 bytes)

Anja Konkka:Tyttöjä rannalla,1954

Myöhemmin illalla  katsoin telkkarista  loppuosan    ranskalaisesta elokuvasta  Roolipeli  (La Répétition, ohj. Catherine Corsini), joka kertoi kahden  nuoren naisen  suhteesta.   Toinen oli näyttelijä, ja  toinenkin  olisi halunnut olla näyttelijä, mikäli  ymmärsin oikein.  Minusta tuntui kuin olisin nähnyt elokuvan aikaisemmin, niin tuttuja  olivat naisten intensiiviset tunteet: kateus ja mustasukkaisuus, ja mitä kaikkea nuo  tunteet  saivatkaan aikaan.   Helsingin Sanomien miespuolinen kriitikko (Timo Peltonen)  ei ymmärtänyt    naisten tunteita  ja  suhtautui  arvostelussaan   elokuvaan penseästi.  Vaikeata  miehen  on ymmärtääkään   naisten  välisiä  suhteita ja  tunteita, kun ei  hänellä ole niistä mitään kokemusta,  ja  ylipäänsäkään Suomessa  ei ymmäretä tunteita, vaan niihin  suhtaudutaan kielteiesti, toisin kuin   Ranskassa.   Elokuvan loppu  oli yllä  kyllä aika klisheinen, teatteriuralla menestystä saanut   nainen  jäi  yksin sateeseen kävelemään, kun taas  hänen  nuoruudenystävänsä, joka ei päässyt   haaveistaan huolimatta päässyt teatteriuralle,  ajoi miehensä  kanssa   autolla  sateelta  suojssa menestyneen mutta yksinäisen   ex-ystvättären ohi kadulla.  Tyhmä loppu, enpä olisi uskonut että naisohaaja olisi päätynyt  tuollaiseen  ratkaisuun, että  parisuhde on sittenkin naiselle  onnelisempaa kuin menestyminen   taiteellisella uralla.   Vahinko, etten  nähnyt elokuvaa  alusta loppuun.  Aika   harvoin saa  nähdäkseen tai lukeakseen naisten/ tyttöjen  välisistä   syvistä ja  mustista tunteista.  Ne  eivät kai sitten ole yht tärkeitä kuin miehen ja naisen väliset   tunteiden jännitteet.

 

Natalia Ginzburg, kirja ja kritiikki

24.10.05

 

 Alla olevat Natalia Ginsburgin sanat  kirjoitan itselleni   muistiin, etten unohtaisi niitä  sitten kun kirja joskus  toivon mukaan on valmis ja   lähtee maailmalle  arvosteltavaksi ja luettavaksi:  

”On yksi asia, jota kirjoittajan ei luultavasti koskaan pitäisi tehdä: kärsiä määrättömästi negatiivisesta kritiikistä tai hiljaisuudesta joka lankeaa hänen teoksensa ylle. Kun annamme ylimitoitettua ja olennaista merkitystä teoksemme menestykselle, paljastamme meissä itsessämme piilevän rakkauden puutteen tätä teosta kohtaan. Jos olemme rakastaneet sitä todella ja yhä rakastamme, tiedämme, että sillä mitä teokselle sen ilmestyessä ja matkalla tapahtuu – niin ymmärtämättömyydellä kuin suosiolla – ei ole kuin lyhytaikainen merkitys, niin kuin joki tai pilvi piittaavat vain vähän niistä maisemista ja puista, jotka ne matkallaan kohtaavat. […] Toden totta, sillä joka kirjoittaa, ei ole oikeutta pyytää teokselleen keneltäkään mitään. […] Ehkä i ole hyödyllistä ajatella liiaksi teoksia, jotka on jo lopettanut ja jotka ovat lähteneet, meluten tai hiljaisesti, omille teilleen. Niiden kirjoittaminen on tuottanut suurta mielihyvää ja tämän pitäisi pohjimmiltaan riittää ainaiseksi.”

 

Nämä sanat löytyivät Hannu Mäkelän  uudesta kirjasta Ruhtinas unelmain mailla.  Suosittelen  kaikille lukemisen  ja matkustamisen ystäville.  Sitä voi lukea mistä kohdasta vain. Minä luin ensimmäisenä jakson jonka nimi on Venäläinen sielu, sitten luin luvut Parosesta ja Perecistä, koska he Venäläisen sielun lisäksi kiinnostavat minua henk.kohtaisesti. Mäkelä kirjoittaa myös kirjoittamisesta, kirjailijan ammatista, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä lukuja, kun sain kirjan vasta pari päivää sitten lainaksi.   Natalia Ginzburg on italialainen kirjailija, syntynyt Palermossa. En muista että häneltä  olisi suomennettu yhtään  romaania. Saatan erehtyä.

 

 

Millainen ajattelija olet?

24.10.05  

via Marja-Leena Rathje

 Testi  löytyy  täältä>>

 

 

You are an Intrapersonal thinker

Intrapersonal thinker

Intrapersonal thinkers:

Spend a lot of time thinking about and trying to understand themselves
Reflect on their thoughts and moods, and work to improve them
You understand how your behaviour affects your relationships with others

Like intrapersonal thinkers, Leonardo worked hard to improve all aspects of himself.

 

Other Intrapersonal thinkers include 
Sigmund Freud, Gandhi, Grahame Greene

Careers which suit Intrapersonal Thinkers include
Psychologist, Teacher, Pilot, Child care worker, Explorer, Drama therapist

 

 

You are a Naturalist Thinker

Naturalistic thinker

Naturalist Thinkers:

Like to understand the natural world, and the living beings that inhabit it
have an aptitude for communicating with animals
You try to understand patterns of life and natural forces

Like other Naturalist thinkers, Leonardo longed to spend time in the countryside. He spent hours watching birds to understand how they flew.

 

Other Naturalist thinkers include
Charles Darwin, Jane Goodall, Johnny Morris, David Attenborough

Careers which suit Naturalist thinkers include
Biologist, Meteorologist, Forester, Farmer, Astronomer, Alternative therapist




How would other people score? Can you imagine friends or family members who might think differently to you?

Find out about the different thinking styles

This quiz is intended to be a fun way to learn about different thinking styles. It can provide you with some interesting information about your preferred ways of creative thinking and problem solving. However, no brief questionnaire can guarantee accurate information.

However, your results might be able to help us with a real scientific experiment about Multiple Intelligence theory.



About the experiment

More mind tests from bbc.co.uk

Back to Leonardo homepage

More from bbc.co.uk


BBC Science - Human Mind
More personality tests

BBC Science - Hot Topics
'What sex is your brain?' quiz

Go further


Branton Shearer's University Page
More about multiple intelligences

Multiple Intelligence Links
A catalogue of Multiple Intelligence research resources

 

 

 

 

Pietari – kaihon ja ironian rajalla

6.10.05

 Motto: Venäläinen kirjallisuus on omistettu epäonnisen rakkaussuhteen kuvaamiselle. (Viktor Shklovsky)

Päivän lukuelämys: Otso Kantokorven kirjoitus Kaihon ja ironian rajalla vanhassa Taide –lehdessä ( 2001/1) Yllä oleva  motto kirjoituksesta. Pienen kielialueen  riesa:  Viktor Shklovskya (Sklovskia) ei ole suomennettu, englanniksi häntä kyllä on käännetty.   

Taiteilijatalossa asumisessa on omat ilonsa. Taide –lehti löytyi  talon pesulasta.   Luin sitä sillä aikaa kun kaksi konetta pesi pyykkiä.  Entisen asuintaloni pesulasta löytyi Cosmopolitan- lehtiä, joissa neuvottiin miten mies isketään.  Muttei niistä neuvoista ollut mitään hyötyä minulle. Olin kai liian vanhan oppimaan uusia niksejä. Siteeraan Kantokorven iki-ihanasta jutusta alun, keskikohdan ja lopun.  Näin hän aloittaa: 

 Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokoloniasti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Shklovsky epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Trioletia kohtaan ( ET oli  ranskalaisen Louis Aragonin vaimo, AK:n huomautus): ”En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä” Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä ( Elsan  sisar, kuinkas muuten) kohtaan:

Sanojen nauloilla,
katsokaa -
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna
.

 Näin hän jatkaa:  Puhutaan sittenkin säästä. Kun saavuin Pietariin, satoi. Lätäköillään heijastelevat kadut epätasaisine kivetyksineen ja kapeat, hissittömät rappukäytävät loivat sen näyttämön, jossa samaistuin juuri niin naiivisti kuin elokuvissasamaistutaan. Timur Novikovin hämärässä ja pienessä asunnossa tajusin hetkessä, että tulisin rakastamaan ätä kaupunkia koko loppuelämäni. Kaipaamaan siksi, että rakkaus on kuitenkin niin yksipuolista […] Ja siksi, että sitä kuitenkin rakastaa eniten silloin, kun se toinen on poissa tai saavuttamattomissa.

 Ja näin hän loettaa:  On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […]   Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa  ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus

Ah, olen kateudesta vihreä. Noin hyvin en olisi osannut kuvata sitä mitä minulle tapahtui pietarilaisen metron portaissa vuonna 1972, kun kävin ensimmäisen kerran Pietarissa. Siitä lähtien olen rakastanut Pietaria. 

Sergei Kovalski.jpg (24561 bytes)

Sergei Kovalsky, Lasten aika, kollaasi 2000

PS. Menkää Pietariin. se on kauneimmillaan lokakuussa.  Kirjailijaelämän Katri Manninen antaa hyviä ohjeita  ja linkkejä artikkelissan Pietari 2.10.05

 PS. Olen korjannut vasemmassa sivupalkissa olen aihelistan linkit, jotka katosivat kun Kirjailijan päiväkirja  kaatui. Nyt linkkien pitäisi   osoittaa oikeaan kohteeseen.

 

Lause on osuva ja armoton

Compiled 10/1/2005  12:21:28 PM GMT


Kovasydäminen, vihainen ja 
armoton ihminen on 
yksinäinen ihminen. ... Kuva on
harvinaisen osuva. Kasteen hetkellä meidät on 
asetettu sille tielle, ...

Illan typerin lause 
Laihon suusta oli osuva: "Hevissä on 
aika paljon turhamaisuuksia...
... -huutoja ja 
nuolee persettä vai armoton 
letinheilutus vai mikä? ...

Ja viimeinen lause 
on runosi upea oivallus, kiitos! ... Tervetuloa joukkoon, ja
osuva oivallus tämä runosi! Arvostelija

kuumana kuin armoton 
aurinko joka sai kaupungin asvaltin kiehumaan jalkojeni alla
... ja 
tuo viimeinen lause 
kruunaa kaiken. Arvostelija: hiipuva liekki ...

Syksy on   arvostelujen aikaa, kirjailijalle.   Kun  lukee  arvosteluja, tulee  vähän ahdistunut olo.  Huh, kuinka  käy  sitten kun oma kirja on  valmis  arvostelevaksi.   Parasta paeta ulkomaille, niin olen tehnyt aina ennenkin.  Kirjoittaminen ei ole sujunut eilen eikä tänään. Eilen  leikin Leevi  Lehdon Google- runogeneraattorin kanssa.   Syötin  sille lyhyitä lauseita. Tuo ylläoleva oli paras.  Runogeneraattori  tuottaa puhdasta dadaa.  Alla   on dadaisti  Raoul Hausmaninnin  näkemys  arvostelijasta ( Der Kunstkritiker 1919/20, kollaasi).

Arvostelija.jpg (33151 bytes)

 

Linkitystä

 2.10.05

Alla oleva  merkintä on ilmestynyt aikaisemmin Sanat-lokissa, mutta  laitan sen tänne niitä varten, jotka  eivät  ole vielä  löytäneet  sinne.

  29.9.05 Blogilistan suosikkeihini ilmestyi tänään Lentävä juusto.   Ihmettelin että mistä se on tullut, kun en muista tilanneeni sen nimistä blogia. Luin Juuston arkistoja, artikkelit tuntuivat tutuilta niin kuin kirja jonka on joskus lukenut, mutta unohtanut lukeneensa.  Ajattelin, että olen ehkä joskus tilannut Juuston, mutta kun se on lakannut päivittymästä, olen unohtanut sen. Opetus: ei kannata poistaa Suosikeista päivittymättömiä blogeja, ne voivat olla luovalla tauolla.

 Lentävän juuston kirjoittaja on lukenut amerikkalaista kirjaa ja tullut tähän tulokseen: ”Suomalaisten ja amerikkalaisten romaanien pääero on siinä, että amerikkalaisissa tehdään asioita. Suomalaisissa vain rämmitään ja riudutaan päivästä toiseen. Kaikki aika ja vaiva menee perustoimeentulon hankkimiseen ja lähipiirin kanssa riitelyyn. Suurin saavutus taitaa olla omakotitalon rakentaminen, mikä sekään ei kosmisesta mittakaavasta ole niin sankarillista, koska kaikkihan kuitenkin jossain asuvat. Edes elintasoero ei selitä, koska amerikkalaiskirjassa pätkätyöläispummillakin on enemmän henkistä vapautta kuin oikeastaan kenelläkään meikäläisten kirjojen hahmogalleriassa.” Altavastaajana (suomalaisena romaaninkirjoittajana) voin vain todeta, että ei sitä voi repäistä itseään irti juuristaan, yhteiskunnasta ja ennen kaikkea  kielestä,  joka hahmottaa  maailmaa sellaisena kuin suomalainen sen kokee. Suomalainen romaani on suomalaisuuden peili, eikä se muuta voi ollakaan.  Lentävän juuston kirjoittaja analysoi suomalaista ikävyyttä. Kannattaa lukea artikkeli Luen amerikkalaista kirjaa.

  Ranskankielentaitoisille täältä löytyy hauskempaa lukemista kuin suomalainen romaani, Jacques Jouetin jatkoromaaniLa République de Mek- Ouyes. Tilaus on ilmainen. Kun ilmoittaa  email-osoitteensa, joka  aamu sähköpostilaatikkoon tulee  romaanin uusi jakso ( noin  5  sivua).  Kustantaja on Ranskassa arvossapidetty P.O.L   En ollut tilannut jatkoromaania,  siksi yllätyin iloisesti, kun  sen jaksot  alkoivat ilmaantua  postilaatikkooni.

 Helsingin Sanomien toimittajat ovat ruvenneet bloggaamaan. – jälkijunassa joku varmaan sanoo, kun tuolla ”suuressa maailmassa” suurten lehtien blogeja on jo ilmestynyt jonkin aikaa.   Ei jälkijunassa tulo ole paha juttu. Vanha kissakin tarkkailee ensin tilannetta ennen kuin ryhtyy toimimaan.   Olen seurannut jonkin aikaa Kuukausiliitteen toimittajanblogia. Tänään tilasin  tiedetoimittajien blogin Kvarkeista galakseihin. Toivomuslistalla on kirjallisuustoimittajien blogi, jossa lukijat  voisivat kommentoida,   jotain samantapaista  kuin Le Monden  Pierre Assoulinen kirjallisuusblogi. Miksei myös Suomen Kuvalehti voisi ruveta julkaisemaan kirjallisuusblogia, siellähän arvostelut ovat kutistuneet niin kuin pyy maailmanlopun edellä. Niistä lukija ei saa paljon mitään irti.

 Ikkunoista puheen ollen ( kts alempi artikkeli)  tässä  kirjallinen  blogi   Katson ikkunasta ulos,  jota pitää Teemu Römpötti. Hän on lukenut norjalaisen Kjell Askildsenin novellin Yhteentörmäys, jonka alussa mies seisoo avoimessa ikkunassa ja katselee jalkakäytävälle. Teemu Römpötti pohdiskelee kirjallisuuden kykyä vetreyttää aivoja: Varmasti ”lukeminen kannattaa aina”, kuten Jörn Donnerin kirjakerhomainosfraasi kuuluu, mutta jotkut tekstit suorastaan pyytävät aktivoitumaan. Tällaisia ovat juuri Askildsenin tekstit. Hänen ilmaisunsa modernistinen aukollisuus, lakonisuus, vähäsanaisuus ja mehukkaalla tasolla jopa kuivuus, on kiehtovaa. Kun asioita ei puhuta sileäksi, pääsee lukija herkkupöydän ääreen.”

 PS. Käykääpä katsomassa Taidettako? –blogista sielun peiliä. Sehän on ikkuna. 

 

Kirjoittava kissa

25.9.05

Kirjoittava kissa.jpg (9020 bytes)

Kirjoittavan kissan kuva  on Kissat kertovat -antologiasta, josta  kirjoitin pari päivää sitten Sanat-lokissa.   Kirjoittavan kissan nimi on  Begram.  Vladimir Nekljavev kertoo kahdesta kissaveljeksestä, joista toinen  sai ja toinen ei saanut hiiriä kiinni.  Hän sanoo: "Meillä valkovenäläisillä on sellainen sanonta, ja taitaa se olla venäläisilläkin: "Se ei saa hiiriä kiinni." Niin sanotaan ihmisestä, jolla ei leikkaa."

 

Aloittamisen vaikeus ja hukkumisen pelko

25.9.05

 Muistinmerkintä seitsemän vuoden takaa, kun aloitin Musta passin kirjoittamisen:

 Minun pitäisi - haluaisin aloittaa kirjoittamisen, mutta minä pelkään aloittamista. Siirrän sitä päivästä toiseen, keksin muuta tekemistä, torjun halua, joka ei ole vielä tullut tarpeeksi voimakkaaksi että se murtaisi vastarinnan -   en   ole vielä  nähnyt painajaisia, mikä merkki halun voimistumisesta.  Minä pelkään kirjoittamista, koska se imaisee minut kokonaan mukaansa eikä elämässä ei ole sitten sijaa millekään muulle. Pelkään kirjoittamista, koska se näännyttää. Kun työ on valmis, olen loppuun uupunut ja masentunut. 

 Julia  Kristevan mielestä kirjoittaminen on  naisille vaarallisempaa kuin miehille. Hän muistuttaa, että Virginia Woolf teki itsemurhan, samoin Marina Tsvetajeva Kuinka paljon enemmän mieskirjailijat ovatkaan tehneet itsemurhia! Sen hän unohtaa. Kirjoittaminen on vaarallista, oli ihminen kumpaa sukupuolta hyvänsä.  ”On aina olemassa mahdollisuusettä naisen vapauttamat  torjutut tiedostamattomat voimat hukuttavat hänet alleen,”kirjoittaa Kristeva Naisten ajassa (1979). Voi olla että minun pelkoni kirjoittamista kohtaan on hukkumisen pelkoa. Muusa on seireeni joka houkuttelee hukkumaan.  Se mikä on tuntematonta on kiehtovaa,, mutta samalla vaarallista ja pelottavaa

Lukemisesta ja kirjoittamisesta

24.9.05

 

Löysin vanhan muistiinpanon viiden vuoden takaa, kun etsin tiedostoistani tänään jotain muuta (kts. Sanat):  

  Luen parhaillaan  Merete Mazzarellan kirjaa Silloin en ole koskaan yksin Hän kirjoittaa lukemisesta: ”Lukeminen antaa enemmän kuin keskusteleminen.  Keskustelu ei jätä tilaa kuolleille hetkille, keskustelu vaatii meitä lakkaamatta reagoimaan keskustelukumppanin läsnäoloon ja päättyy usein siihen, että kadumme sekä mitä sanoimme että mitä jätimme sanomatta. Kirja on sen sijaan tisle tietoisuuden parhaasta sisällöstä… Proust on sanonut: Lukiessamme koemme ystävyyden parhaimmillaan.”

  Tuo on niin totta.  Kun olen puhunut paljon, kadun ja häpeän kaikkea mitä olen sanonut sen lisäksi että minulla on tyhjä olo.   Puhumisen jälkeen tule moraalinen krapula, vaikkei olisi juonut mitään.  Siksi en viihdy ravintoloissa, että niissä tulee hölötettyä niin paljon turhaa

  Mazarella kirjoittaa kirjoista joita on lukenut ja kirjoittajakursseista joita on vetänyt.  Hän pohtii omaelämäkerrallista kirjoittamista. Carina Rydbergin  Korkeinta kastia on  hänen vaikutuksen. Hän palaa siihen yhä uudestaan eri yhteyksissä. Hän siteeraa kirjan alussa Tennessee Williamsia: ”Käytän rakkauttani näytelmähenkilöiden luomiseen. Ympäristölleni tarjoan enemmän epäluuloa ja kiukkua. En koskaan ole tahallani julma. Mutta työskenneltyäni koko aamupäivän minulla ei ole tarjota kanssaihmisilleni muuta kuin välinpitämättömyyttä. Yritän puolustautua teeskentelemällä, että työni  antaa minulle oikeuden olla tuntematta todellista kiinnostusta mihinkään muuhun

Miehelle tuollainen välinpitämättömyys vielä jotenkuten sallitaan. Vaimo ymmärtää, vaikka koville se joskus ottaa.  Mutta naiskirjailija ei saa anteeksi välinpitämättömyyttä.  Hänen pitäisi jaksaa olla kiinnostunut läheisistään, jaksaa kuunnella heidän huolia, jaksaa olla hehkuva rakastajatar sängyssä.  Mies loukkaantuu, jos hänen naisensa sanoo, että ei nyt kiinnosta. Mies ei voi ymmärtää, että naisella voi olla jotain mielenkiintoisempaakin tekemistä. Jos haluaa säilyttää suhteen, ei pidä ruveta kirjoittamaan kirjaa.  

(Jälkihuomautus 24. 9.05   Se oli  katkeran kokemuksen sanelemaa kirjoitusta)

  Mazarella siteeraa    amerikkalaista sosiologi George Herbert Meadia jonka mukaan tietoisuudessa on kaksi osaa, minäja itse . Itse” tarkoittaa toisten ajatuksia ja ideoita ja viime kädessä sitä yhteiskuntaa, jossa nämä ovat syntyneet.”Minä” tarkoittaa sitä mikä ei ole toisten ajatuksia, ja tietoisuus syntyy katkeamattomasta keskustelusta minän ja itsen välillä. Tällaisen mallin ydin on siinä, että se kuvaa yksilön erityisen ja yleismaailmallisen väliseksi kohtauspaikaksi. Minä on sekä yksilö että esimerkki.”  Minä en  kyllä tiedä, mitkä   ovat omia mitkä toisten ajatuksia. Luultavasti  kaikki on  toisten ajatuksia. Ja minä on vain suuni, joka sulattaa  ne niin, että ne näyttävät  omilta ajatuksilta.

 

Dadaa ja  päivityksiä

14.9.05

Mekaaninen pää.jpg (7765 bytes)"Päämme   on pyöreä että ajatuksemme voisivat vaihtaa suuntaa", sanoi   taitelija  Francis Picabia, dadaisti.   Luen parhaillaan  Dietmar Elgerin kirjaa Dadaism,  josta    vieressä oleva pää on peräisin. Sen  nimi on Mekaaninen pää ( Aikamme henki). Veistoksen on tehnyt Raoul  Hausman jo vuonna   1919. Taiteilijat  näkevät  tulevaisuuteen, siksi kannattaa käydä nykytaitelijoiden näyttelyssä. Heidän  näkynsä ovat kuin unia, jotka ymmärtää vasta sitten kun ne totetuvat. (PS. 15.09. Lisää dada-sitaatteja Sanat-blogissa).

Sanat-blogissa  on uusia päivityksiä. Blogin kommenttiosastolla  käydään  keskustelua,  onko kirjailijalla yksinoikeus kirjansa/runonsa  nimeen. Kts. artikkeli Nimenantamisen vaikeudet. ( Keskustelun viritti Anu Kaipaisen pahastuminen).  Keskustelu Hoellebecqista  on   myös jatkunut.  Sanna  antoi seuraavat  Houellebecq-linkit:

www.houellebecq.info/

http://www.michelhouellebecq.com

 

Kirjailijan päiväkirjan lukijoille

8.9.05

Olen siirtänyt tämän päiväkirjan hyllylle varapäiväkirjaksi. Kirjoitan  sanoja   nykyään Sanat - nimiseen  blogiin. Sieltä löytyvät uusimmat päivitykset. Jos  siellä   jotain menee jumiin, niin palaan  kirjoittamaan tänne.

Anja Konkka Kissa-aihe.jpg (20711 bytes)

Tämä on valokuva  äitini  pienoisfreskosta, jonka nimi   on Kissa-aihe.  En tiedä missä kissat ovat nykyään.  Helsingin kaupunki osti hänen pienoisfrskojaan kokoelmiinsa  50-luvulla. Yksi  niistä on   Käpylän kirjastossa  ja toinen oli Pohjois- Haagan kirjastossa, en ole käynyt   katsomassa onko se  siellä vieläkin.

Korjauspäivitystä

3.9.05

No niin, nyt olen  onnistunut siirtämään linkkilistan oikeaan reunaan, saa nähdä miten se toimii netissä. Kaikkia kadonneita linkkejä en  ole  vielä löytänyt. Uusi blogini toimii osoitteessa  http://akonkka.blogspot.com/ (sinne voi jättää kommentteja) En  silti aio kokonaan  hylätä tätä päiväkirjaa, ainakaan vielä.

Taikapeili

2.9.05

 

”Päiväkirjoissa lienee myös kyse siitä, millaisena ihminen haluaa nähdä itsensä. Teksti on taikakuvastin. Kun ihminen kirjoittaa itseään julkisuuteen, harva rohkenee paljastaa toisia tai kolmansia kasvojaan. Tekstuaalinen minä voi olla kokonaan toinen kuin esimerkiksi seksuaalinen minä, ruumiillinen itse, ” Päivystävä tekstintutkija eli Vesa Heikkinen  kirjoittaa uudessa Hiidenkivessä ( 4/2005 Elämiä verkossa). Hän analysoi kolmen mepin (Satu Hassi, Alex Stubb ja Piia-Noora Kauppi) nettipäiväkirjoja ja vetää niiden sisällön perusteella johtopäätöksen: ”Nettimepin omakuva on yksinaamainen: En koskaan mokaa. Minulla ei ole huonoja päiviä. Olen ihana, rakastakaa minua, pliis.”

 

 Ei kai kukaan poliitikko ole niin hullu, että kirjaisi huonoja päiviään ja ilkeitä ajatuksiaan julkiseen päiväkirjaan. Iltapäivälehdet olisivat riemuissaan, kun saisivat aineistoa tyhjiin uutispäiviin mappien mokista. En ehdi enempää kommentoida, kun on täysi työ saada romahtanut päiväkirja pystyyn.  Linkkien liittäminen sivun oikeana laitaan on pirun hidasta työtä, enkä tiedä onnistuuko se.   Jos lähiaikoina tulee ”haamupäivityksiä”, ne vain näyttävät sellaisilta, tosiasiassa lisäilen linkkejä ja yritän saada päiväkirjan toimimaan jollakin tapaa. Se varmaan kaatui harmista, kun aloitin Bloggerissa oikean blogin,, jota voi kommentoida.

Lisäys myöhemmin.  Olen unohtanut HTML-kielen enkä  osaa enää  tehdä tästä päiväkirjasta siedettävän näköistä. Nyt   linkkilista asettui  vaempaan laitaan, Aiheiden viereen.  Todella turhauttavaa näpräämistä.  Menen  Sanat-blogiinpuolelle  tekemään  linkkilistaa, jos se onnistuisi siellä paremmin

 

 

Linkkilista katosi

1.9.05

Ei olisi pitänyt eilisyönä  liittää alla olevaa  kuvaa ja tekstiä nettipäiväkirjaan, koska   sivunteko-ohjelmassa ( FrontPage) tapahtui  "syntax error" tai jotain muuta  fataalia. Tekstit katosivat ja niiden mukana linkkilista.   Tänään  olen palauttanut elokuun kirjoitukset. Mutta linkkilistaa en pysty palauttamaan, enkä tekemään uutta  linkkilistaa  tuohon  oikeaan sivupalkkiin.  Harmittaa niin pahuksesti.  Olen erittäin  Atk-negatiivinen   tällä hetkellä. Päässä puristaa kiukun rengas.

 

Kivitaidetta

31.8.05

Atk-positiivinen.jpg (13467 bytes)

Sakari Peltola: Atk-positiivinen, 2002, dioriitti ja graniitti

Kuva löytyi vanhasta Taide-lehdestä (2002/5)  meidän talon kerhohuoneesta.  Laitan sen tänne, koska  kaiket päivät istun tietokoneen ääressä naputtelemassa sanoja  koneeseen.  Alan muistuttaa kuvan kiviolentoa. Silmät pullistuvat päästä, mutta tukka ei  vielä ole lähtenyt.   Ei sitä ei jaksa  enää  illalla kirjoittaa nettipäiväkirjaa, vaan nukahtaa   telkkarin ääreen,  kun yrittää katsoa Big Brotheria.  En oikein käsittänyt mikä sen jutun idean on. Miksi ne  sahaa ja pilkkoo puita  kaiken aikaa?  Ehkä se olisi selvinnyt, jos olisin jaksanut katsoa ohjelmaa pitempään. Jotain absurdia siinä hommassa oli.

Kivenveistäjän työstä  Sakari Peltola sanoo: " Ne päivät jotka jumalten kanssa  vietin, tuntuivat perin mitättömiltä verratuna niihin miljooniin vuosiin, jotka kivi on täällä ollut. Jokainen ohi lyöty taltan isku antoi vihlovan muistutuksen omasta pienuudesta, mutta toisaalta kaikki  ne hengenahdistukset, säryt ja veriset naarmut olivat sen arvoisia."

Jumalat, joiden kanssa  Peltola päiviään vietti, olivat Ukko, Ilmar, Ahti ja Tapio, jotka hän veisti kiveen. 

Kohukirjailija Michel Houellebecq 

28.8.05

 Le Monden kirjallisuusblogin  kirjoittajan  Pierre  Assoulinen kommenttiosastolla   käydään kiihkeätä  keskustelua Michel Houellebecqin  uudesta omaelämäkerrallisesta (?) romaanista La possibilité d'une île ( Erään saaren mahdollisuus),  jo 220 kommenttia kirjasta   joka ei  ole vielä  edes ilmestynyt.  

Le Figaro -lehden toimittaja löysi pariisilaisen puiston penkiltä Houellebecgin romaanin vedoksen ( éprouven), käsittääkseni kannettoman nidotun  ennakkokappaleen jollaisia lähetään  Suomessakin lehtien   kirjallisuustoimituksiin  ennen kirjan  ilmestymistä. Ennakkokappaleessa on päivämäärä, jota ennen kirjasta ei saa julkaista arvostelua, mutta Le Figaron toimittaja kirjoitti jutun jo ennen ilmestymispäivää, joka on elokuun 31. Ja siitähän nousi kohu Ranskassa ja kustantaja hieroo mielissään käsiään. Myyntimenestys on taattu. Minä epäilen että tämä on kustantajan masinoima mainoskampanja. Houellebecq on sellainen nimi, että julkaisee hän mitä tahansa, niin siitä puhutaan.  Hän kritisoi rajusti nykyistä maailman menoa Generation X:n näkökulmasta (niiden joiden vanhemmat olivat 60-luvun hippejä). Suomeksi häneltä on ilmestynyt romaanit Alkeishiukkasia ja Oikeus nautintoon. 

Kirjallisuus herättää intohimoja ainakin Ranskassa siitä päätellen miten Houellebecqia runtataan   Assoulinen kommenttiosastossa. Eräs kirjoittaja sanoo, että Houellebecq ei ole klooni, vaan trolli.  Toinen kirjoittaja on sitä mieltä, että hän ei ole kirjailija vaan sosiologi joka kuluttaa aikaansa yrittämällä murtautua sisään ovista jotka ovat auki. Ja kolmas lähettää kommenttiosastoon  The Guardinin  artikkelin, jossa   toimittaja runttaa kirjailijan: ”He’s  a sexist Stalinist eugenicist. He's also a pornographer and a homophobe. So how did best-selling author Michel Houellebecq become a hero in literary France?” Emily Eakin artikkeli on julkaistu jo viisi vuotta sitten, mutta se on niin mielenkiintoinen (kertoo mm. Houellebecqin taustan hippivanhempien  hyljättynä lapsena, jonka isovanhemmat  kasvattivat) During high school, Houellebecq spent hours by himself watching trains at the station next door. 'I would get on them and go nowhere,' he recalled. 'Just get on, get off.' He was frequently depressed.) Aloin sympatiseerata Houellebecqia  luettuani  artikkelin, ja   kaappasin Assoulinen kommenttiosastolta. Koska se on pitkä juttu, julkaisen sen toisaallamuistiinmerkintänä itselleni ja niille jotka ovat kiinnostuneita Houllebecqista.  Suosittelen  Pierre Assoulinen blogia  La république des livres niille jotka ovat kiinnostuneita miten kirjallisuudesta keskustellaan Ranskassa. 

PS.  Dr. Philin ystäville testi: Dr. Phil's Personality Test  via Timbuktu

Elämän tarkoitus

 25.8.05

 Käymälässä luettua tänään: Minusta tuntuu että ne jotka tyytyvät yksinomaan kasvisravintoon antautuvat hillittömyyteen. Ihminen on puutteellisin käyttöohjein myyty vaaka, jonka toisessa kupissa on jänis, toisessa hyeena. Elämän tarkoitus on tutkia laite ja kirjoittaa sille manuaali. 

 Pidän tuosta Käymälöitsijän elämän tarkoituksen määritelmästä.  itse  en ole  tarkoitusta  pystynyt määrittelemään. Georges Perec kirjoitti elämän käyttöohjeen (La Vie mode d’emploi), mutta ei sitä manuaalia ole vielä suomeksi ilmestynyt. Se on paksu kirja, ehkä tylsäkin niin kuin manuaalit yleensä, mutta odotan sen suomentumista innolla. En ole koskaan jaksanut lukea lävitse tietokoneiden ja niiden käyttöjärjestelmien manuaaleja. Tunnustan saman tien syyllistyneeni hillittömyyteen niin kasvissyönnin kuin muunkin suhteen. jos minun elämälläni jokin tarkoitus on, niin se on sellaisen kirjan kirjoittaminen, johon olisin itse tyytyväinen.  Siihen en ole vielä pystynyt.  On siis jokin syy jatkaa elämistä. 


Rakkaudesta

23.8.05

“Ei vain suuri rakkaus, vaan kaikki rakkaus laskee irti, antaa tilaa ja iloitsee toisen elämästä. Kirja lähtee aina pois tekijänsä näpeistä ja sylistä, sen pitää antaa lentää omille teilleen. Se lentää, irtoaa tekijästään ja kääntäjästään, kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterin kääntäjä uudessa Parnassossa.  (Kääntäjän rakkaus ei ehdy 4:2005). 

Kirjoittaminen on rakastamista. Jos ei rakastu kirjaan jota on tekemässä, kirja joko menee kesken tai syntyy kuolleena.  Kun aloitan uuden kirjan, halu kirjoittaa ja kirjoittamisen torjunta kamppailevat keskenään. Ei siinä mitään mystistä ole, jokainen joka on joutunut tekemään jonkin kirjallisen työn vaikkapa yliopistossa, tietää miten hankalaa aloittaminen on. Sitä kiertelee ja kaartelee ja keksii kaikenlaista ”parempaa” tekemistä, kunnes on pakko viimeisessä hädässä tehdä se kirjoitustyö. Mutta joskus torjunta voi olla niin voimakasta, että se lamaannuttaa kirjoittamisen halun kokonaan.  Minä yritin kaksi vuotta kirjoittaa äitini tarinaa, kunnes luovuin siitä kesäkuun alussa ja aloin kirjoittaa toisesta aiheesta, ja rakastuin, toisin kuin äitini tarinaan.  Uusi kohde täyttää ajatukseni ja uneni, kirjoitan luvun päivässä, kun  ennen  sain hädin tuskin  yhden kappaleen aikaan. Olen euforisessa tilassa kuin vastarakastunut jonka tunteet saavat vastakaikua, herään aamuisin onnellisena ja täynnä intoa, torjunta ja painajaiset jotka liittyvät aloitusvaiheeseen, ovat väistyneet. Mutta sitten koittaa aika, jolloin rakkaus polttaa itsensä loppuun ja kirja valmistuu. Se on tuhkanmakuista aikaa, en pysty iloitsemaan, kun luen oikovedosta vaan häpeän, että mitä tulinkaan kirjoittaneeksi.  Rakkauden aika on lopullisesti ohitse.  Minä olen tyhjä. Kestää taas vuosia ennen kuin rakastun uudestaan, jos enää rakastun.  Nuorempana sitä rakastui nopeammin, jo vuodenkin päästä saattoi uusi suhde olla aluillaan. 

PS.  Nuoressa Voimassa on Alain Badioun kirjoitus Mitä on rakkaus?  Hänen mukaansa rakkaus ja romaanitaide muodostavat parin. Näinhän se on romaanisissa kielissä.  En tullut hullua hurskaammaksi, kun luin hänen kirjoituksensa. Mitä tämäkin tarkoittaa: Rakkauden yleinen logiikka, jos rakkaus käsitetään (universaalin) totuuden ja (sukupuolitetun) tiedon välisenä aukkona, olisi pantava yksittäisten fiktioiden kokeeseen. Silloin saadaan alistussääntö: ”Toimi niin, että kategoriasi sallivat suuret rakkauskertomukset kuten syntaksi, joka muodostuu näistä semanttisista kentistä.”  

  Ranskalainen filosofia on minun ymmärryskyvylleni liian abstraktia.  En jaksa pohtia Badioun rakkausfilosofiaa. Olen kirjoittanut tänään  kymmenestä kuuteen, käynyt vihannesmaalla poimimassa viimeisiä punaherukoita ja pyöräillyt Itäkeskukseen ostamaan uuden Parnasson, jolla on uusi päätoimittaja, telkkarista tuttu Jarmo Papinniemi ja toimittajana on Muisti|kirjasta tuttu Karri Kokko.

Isaac Babel.gif (4616 bytes)Kun sanoja ei ole      

   Hänen nimensä oli Vera. Joka ilta harpoin hänen perässään pitkin Golovinskin valtakatua, uskaltamatta puhutella häntä. Minulla ei ollut hänelle rahaa, ei myöskään sanoja, noita tyhjänpäiväisiä, itsepintaisten herhiläisten lailla kuhisevia lemmenlurituksia. Jo nuoresta asti olin suunnannut kaiken voimani kertomusten, näytelmien, tuhansien tarinoiden sepittelyyn. Tarinat kököttivät sydämelläni kuin rupikonna kivellä. Pirullisen ylpeyden piinaamana en halunnut laittaa niitä paperille liian nopeasti. Olisi ollut tyhjänpäiväistä kirjoittaa huonommin kuin Tolstoi. 

Näin kirjoitti Isaac Babel  kertomuksessaan   Ensimmäinen kirjoituspalkkio  ( Suom. Mikko Viljanen).  Kertomus julkaistu on Nuoren Voiman Rakkaus-numerossa (4/05).  Rakastan Babelin sanoja, voisiko paremmin ilmaista nuoren kirjoittajan  tuskaa, kun  tarinat   kököttävät  sydämellä kuin  rupikonna kivellä.   Tragikoominen tarina kertoo, mitä tapahtuu myöhemmin, kun  sanat lähtevät   hyppelemään suusta ulos kuin sammakot.  Palaan rakkausteemaan myöhemmin, jos ehdin.

Leikkiä kielellä

16.8.05

Linnumpi nyt.jpg (32830 bytes)Tässä se nyt on,  kirja jonka syntyä olen seurannut netissä vajaan vuoden Hannu Helinin Linnumpi nyt.  Linnun luuranko kannessa suurine silmäaukkoineen näyttää hyvin inhimilliseltä. Kääntelen kirjaa käsissäni, haistelen sitä, mutta ei se tuoksu miltään. Entisajan kirjat tuoksuivat, vai onko vika minun hajuaistissani. Kirja on todellinen, sen ruumis on paperia, sielu sanoja (en tarkoita teologista sielua).   Netissä sanat eivät tunnu yhtä todellisilta, yhtä ruumiillis-sielullisilta kuin kirjassa, ikään kuin niiltä puuttuisi olemus (tämä voi olla  lukijan tottumuskysymys). Ne liukuvat ruudulla silmien ohitse ja unohtuvat.  

 Luen”Linnumpaa” nyt ja nautin sen leikistä kielellä. Hannu Helin kääntää kielen kuluneita kliseitä nurinniskoin, huvittelee kielen kanssa tosissaan,  avaa mielen  lukkoja  ja luutumia. Harvinainen lintu suomalaisessa runoudessa, sopisi paremmin ranskalaiseen runouteen, jossa kielileikit/pelit- eivät ole yhtä karsastettuja kuin meillä. Helinin  runokuva: ”Pajatson klitoris” = peli + (pieni) kieli. Se joka ei ole pajatsoa pelannut eikä klitorista nähnyt, ei ymmärrä miten tarkka ja konkreettinen se on.  En ole   löytänyt kokoelmasta yhtään epätarkkaa  runokuvaa.  

Ei runous ole vaikeata, mutta koulussa se muuttui sellaiseksi, minun aikanani oli Yrjö Jyrinkoski joka kiersi kouluja ja lausui jylhästi: ”veljet, vesitilkka tuokaa” ja leinosti: ”kuin peto kuoleva rotkoni rauhaan hiivin.”  Niihin tilaisuuksiin oli pakko osallistua ja   ne joko vieraannuttivat runoudesta  tai fiksasivat  runouskäsitteen yhdenmukaiseen muottiin, jonka mukaan runoudessa pitää olla  sanomaa ja suurta tunnetta, ”sydänverellä” kirjoitettuja sanoja, sellaisia kuin ”rakkaus” ja ”elämä”.  Ei niitä sanoja Helinin runoista löydy, mutta siellä syvällä leikkivien sanojen takana on tunne elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta. En ole vielä lukenut hänen kirjaansa loppuun asti (ei runokirjaa lueta niin kuin dekkaria alusta loppuun). Hän teki sen vaikka Juha Seppälä taannoin epäili, että ei kai hän elättele toivetta siitä että nettihorinoista voisi myöhemmin jalostaa kirjan.  Onnea vastasyntyneelle kirjalle, eläköön se kauan.

Paljastan teille himoruokalistani

15.8.05

 

I tarjoilukierros: Balsamoitu Nefernefernefer

 II tarjoilukierros:  Salamassa paistettua kalaa.

Vedessä liotettua kättä.  Tulessa kidutettua neiti mantelia.

 III tarjoilukierros. Keitettyä astronauttia

Pikkulintuja ja retiisejä. Lantiota kurkun kera.

 

Tämä oli runoilija Kalevi Lappalaisen himoruokalista.  Hänestä olen kirjoittanut ennekin päiväkirjassani. En muista mistä kokoelmasta runo on. Löysin sen Aimo-Kalevi Hotasenblogista, jonka laitan tuonne oikean reunan linkkilistaan, koska hänellä on kiinnostavia merkintöjä filosofiasta (Filosofian pahat pojat), yhteiskunnasta ja kulttuurista, mm. Tarmo Maneliuksen ajatuksia runouden suomentamisen nykytilasta. Tarmo Manelius suomensi Väinö Kirstinän kanssa Gunnar Ekelöfin Runoja kuusikymmentäluvun lopulla ennen Saarikoskea.  Minulle heidän suomennoksensa on ollut se ”ainoa oikea Ekelöf.”

 Itsensä paljastamisesta.  Minä en paljasta omaa himoruokalistaani.  Miksi en sitä tee?  No, kun minä kirjoitan tätä päiväkirjaa omalla nimelläni enkä nimimerkillä. Saarasanoo, että joskus hänestä tuntuu siltä, että ”omalla nimellään esiintyvät valehtelevat ja kaunistelevat asioita. Tekisi mieli välillä potkaista perseelle moisen hienostelun vuoksi. He peittelevät inhimillisyyttään ja antavat itsestään vääristellyn kuvan. He eivät ole ihan aina rehellisiä edes itselleen, saati sitten muille. He eivät yleensä paljasta omia vikojaan kuin rivien välissä, eivätkä joudu ottamaan vastaan siten niin paljon paskanheittoakaan.”   

Saara kertoo, että hän on pannut itsensä likoon nimimerkillä paljon enemmän kuin olisi voinut tehdä sitä omalla nimellään. Siinäpä se. Minä en pane itseäni likoon nettipäiväkirjassa, koska en halua että täällä kirjoittamani asiat joutuvat lööppeihin. Opin kantapään kautta, että kaikkia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ei kannata panna tänne, sen jälkeen kun kirjoitin Raija Siekkisen kuolemasta.  Se mitä kirjoitin joutui Ilta-Sanomien lööppiin ikään kuin olisin antanut haastattelun ko. lehdelle, vaikka olin kieltäytynyt siitä haastattelusta.  Tulin varovaisemmaksi, nettipäiväkirjani muuttui vähemmän henkilökohtaiseksi. En kirjoita tänne paljastuksia enkä tunnustuksia. Ne ovat fiktion materiaalia. Fiktiossa voin olla ”totuudellisempi”, koska fiktio antaa suojan persoonallisuudelleni aivan kuten fiktiivinen persoona eli nimimerkki antaa suojan Saaralle ja monelle muullekin kirjoittajalle.  En lue blogeja sillä silmällä ovatko ne faktaa tai fiktiota, ja miten ”totuudellisesti” ne on kirjoitettu. Minua kiinnostaa niissä joko asia tai kirjoittajan persoonallinen ääni, hänen tapansa tarkastella itseään ja maailmaa, sen ilmiöitä.

Vasenkätisten päivä

13.8.05

Tänään, elokuun kolmantenatoista, on vasenkätisten päivä.  He näkevät asioita joita oikeakätiset eivät näe, ilmankos heitä  pidettiin  entiseen aikaan omituisina. Katsokaa  tätä kuvaa

tritest.gif (1230 bytes)

ja käykää sitten  täältä katsomassa, mitä vasenkätiset näkevät. Sivustolta Left-Handers Day löytyy kaikenlaista tietoa tietoa vasenkätisistä: historiaa, kokemuksia, testejä, kuuluisuuksia.  Kirjailijoista mm. Franz Kafka ja Lewis  Carroll,   Ihmemaan Liisan isä, olivat vasenkätisiä. He hahmottivat maailmaa eri tavalla kuin oikeakätiset.

On kaksi asiaa joka osaan tehdä oikealla kädellä:  käyttää saksia ja  poimia marjoja. Ne taidot opetti isoäiti minulle,  mitään muuta en sitten oppinutkaan, vaikka hän yritti  tehdä  minusta oikeakätistä. Menin hänen opetuksistaan niin sekaisin, että rupesin änkyttämään. En  pärjännyt koulussa, sillä looginen ja lineaarinen ajattelu, matematiikka, kielet ja kirjoittaminen   ovat vaikeita asioita  vasenkätisille. Alkuhankaluuksien jäkeen opin oikeakätisten asioita, pääsin  ylioppilaaksi ja  menin yliopistoon. Ja läpi harmaan kiven.

Vielä vasenkätisyydestä, lisäys 22.8.05

Lukija lähetti kommentin alempana   olevaan juttuun   jonka otsikko on Vasenkätisten päivä. Hän kirjoitti: Ihan kuriositeettina mainitakseni pseudonyymikirjailija Lewis Carrol alias Charles Dodgson oli vasenkätinen, kuten blogikirjoituksessasi mainitsitkin, mutta myös matemaatikko. Nimittäin satuit mainitsemaan, että matematiikka ei luonnistu vasenkätisiltä, koska he oivaltavat ympäristöään toisella tavalla. Ainakaan Carrolin kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Itse epäilen, että tämä hypoteesi ei kyllä pidä paikkaansa muutenkaan.

Väärä pommi

11.8.05

pommi.jpg (30756 bytes)Tämä on väärä pommi ( kts. alempaa  Hiroshima 60 vuotta sitten.)  Ystävällinen lukija lähetti   oikaisun: Kuva blogissasi ei ole Hiroshiman pommista, vaan vuoden 1953 Castle-operaation vetypommista nimeltään Romeo. Se oli kolmanneksi suurin amerikkalaisten koskaan laukaisema pommi- pienenä ehkä huvittavana tiedonjyväsenä, että Romeo oli 11 megatonnin laite,tuhat kertaa voimakkaampi kuin Hiroshiman pudotettu Little Boy. Linkki:
http://nuclearweaponarchive.org/Usa/Tests/Castle.html    Kuka lie on keksinyt nimet  vetypommeille,  joku   Shakespeareen ihastunut varmaankin  kuvan  Romeolle.

 

Linkkejä, linkkejä!

9.8.05

Back to Nagasaki.jpg (10819 bytes)Tänään on kulunut 60 vuotta Yhdysvaltain toisesta pommi-iskusta Japaniin. Kolme päivää Hiroshiman pommi-iskun jälkeen oli vuorossa Nagasaki, 75 000 ihmistä kuoli. Historia toistaa itseään, onneksi toistaiseksi i pienemmin uhrimäärin.  Kuva on Yosuke Yamahatan ottama kaksi päivää iskun jälkeen. Linkki löytyi  Marja-Leena Rathjen  blogimerkinnästä: Art of the Hibakusha. 

Pekka Nykäsen nettipäiväkirjaa kannattaa seurata. Sieltä löytyy jatkuvasti hyviä linkkejä kulttuurin (laajasti käsitettynä) eri alueilta.  Kun laiskottaa eikä kirjoittaminen huvita, käyn tutkimassa hänen linkkivarastoaan, viimeksi sieltä löytyi tie   New York Timesin  kirjailijahaastatteluun, kohteena  V.S Naipaul, joka sai Nobelin kirjallisuus-palkinnon vuonna 2001. Hän on yksi mielikirjailijoistani, jonka romaanin Saapumisen arvoitus olen lukenut  moneen kertaan, ja aina siitä on löytynyt   ajatuksen ruokaa minulle. Hän sanoo: 'I have always moved by intuition alone. I have no system, literary or political. I have no guiding political idea.'  

Linkkilistan päivitystä. Kaaokseen kadonneet sanat  on palannut takaisin.   Uusi tuttavuus on Kaikki on hetken tässä Blogissa kerrotaan millaista on asettua asumaan pariisilaiseen lähiöön.   Dekadenssiblogissaajatellaan virkistävästi toisin: Kaurismäki on ollut suomalaiselle elokuvalle samaa väljähtyneen oluen makuista myrkkyä kuin Väinö Linna kotimaiselle kirjallisuudelle ja Eppu Normaali rock-musiikille.Perikatoblogi on samaa sukua, mutta se seuraa laajemmin ”nykyistä eko- ja kulttuurikatastrofia”, kuten blogin esittelyssä sanotaan. Kumpikin vaikuttaa kiinnostavalta tuttavuudelta.   Teemu Manninen kesken kaiken –blogissaan 9.8.05 panee paremmaksi  Janten lain ( kts. alempaa alkuperäinen laki). Kas näin:

Luule, että olet jotain. Luule, että

olet paljon viisaampi, parempi,

että tiedät enemmän, että olet

enemmän, että kelpaat johonkin.

Älä naura! Luule - ja sinusta voi

luulla, että voit opettaa, välittää.

 

Sinä olet jotain. Olet yhtä paljon

viisaampi kuin parempi, tiedät

enemmän kuin olet, enemmän kuin me.

Sinä kelpaat johonkin: naura meille.

Älä luule, että kukaan

välittää: voit opettaa meille jotain. 

Tässä oli kaksi ensimmäistä säkeistöä. Runo jatkuu, käykää itse lukemassa, ei runous ole vaikeata. Ja kommentoikaa, toivoo Teemu.  Häneltä löytyy muista blogeista runoksi jalostettua aineistoa, sen lupaa jo blogin esittely: Löydettyjä runoja, hamstrattuja lauseita. Verkosta kalastettuja vonkaleita. Keskeneräisiä kielikuvia. Virheitä ja valheita, otteita virrasta, jonka läpi pää ui.

Sielunpuu?

8.8.05

wpe8.jpg (31529 bytes)Kuvassa Dogwood, latinaksi Cornus florida. Kanukka-pensas on samaa sukua.  Se on minun  puuni testin mukaan What's Your Inner Tree?
brought to you by Quizilla   (via Hillitty Kukko). En tunne tätä puuta,  en tiedä mikä on sen nimi  suomeksi. Pihlaja on mielipuuni, mutta kuusesta olen nähnyt eniten unia. Druidienpuuhoroskoopista ( via Kirjailijan häiriöklinikka) voi käydä tutkailemassa mikä on sielunpuu  syntymäpäivän mukaan. Minun on poppeli.  Se tuoksuu hyvältä ja nöyhtää  kadut alkukesästä.  Sen lehvistö vipattaa   auringonpaisteessa kuin merenpinta. Poppeli on kaunis ja koristeellinen, mutta voi pessimismillään vuosien mittaan aiheuttaa itselleen ongelmia. Vain läheiset voivat olla poppelille avuksi, joten hänen kannattaa valita tarkoin seuransa. Poppelin on oltava tarkka myös asuinpaikkaa valitessaan. Hän voi huonosti ahtaudessa, mutta ei halua asua yksinkään. Poppeli kokee rakkauden ja vapauden ikuista dilemmaa: hän tarvitsee ystäviä, mutta haluaa vapautta, hän on riippumaton, mutta hyvin tunteellinen ja herkkä rakkaudelle. Hän voi suistua helposti tasapainosta. Hänen aseensa on hymyillä tai vitsillä koristeltu välinpitämättömyys. Poppeli ei ole materialisti, hänessä on empatiaa ja järjestelmällisyyttä. Tarkkuus, kriittisyys ja kunnianhimo voivat vaikuttaa uravalintaan, monia poppeleita toimii lääkäreinä.
( Kuuluisia poppeleita: Jules Verne, Alfred Hitchcock, Salvador Dali, Jörn Donner ja Tove Jansson.)
 Kuulostaa tutulta tuo ikuinen  rakkauden ja vapauden dilemma. Mutta voiko se johtua syntymäpäivästä.  Onko puupoppelilla todellakin tällaisia   ongelmia?

 

Janten laki

8.8.05

Lila aloitti meemin ”Jos olisin puu” Hänen bloginsa kommenttiosastossa  Mette  kertoo  työtovereista jotka  muuttuivat   hyökkääviksi, kun hän luki Galbraithia. He syyttivät häntä briljeeraamisesta, siitä että hän yritti näyttää paremmalta kuin muut.  ”Aito Janten lain mukainen reaktio,” toteaa Mette.  Janten laki  toimii   myös virtuaaliyhteisöissä, Blogistanissakin. Laki on peräisin Sandemosen romaanista Pakolainen ylittää jälkensä  ja se on tämmöinen:

  1. Älä luule, että sinä olet jotain.

  2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.

  3. Älä luule. että olet viisaampi kuin me.

  4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me

  5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.

  6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.

  7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.

  8. Älä naura meille.

  9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.

  10. Älä luule, että voit opettaa meille jotain.

  1.  

    Kirjoista, elämästä

    7.8.05 

    Kaikki muuttuu, kirjatkin. Mielestäni kirjan ei tarvitse olla ihan valmis eihän se ole mikään koje jonka tulisi toimia moitteettomasti, eihän elämäkään ole sellaista, varsinkaan ihmiselämä. Jos elämä jonain päivänä rupeaa toimimaan moitteettomasti, on siinä kuolettava vika, se on lakannut olemasta elämää. Luulen että valmis kirja on helpompi kirjoittaa kuin kirja joka elää. Elämä ei ole tuote jonka jokainen kuluttakoon semmoisena kuin se on hänelle tarkoin valmistettu, vaan hänen pitäköön saada kohtuullisessa määrin omilla ehdoillaan, vaikka kirjaa lukiessa. ja tarvitseeko kirjan olla ehyempi mitä elämä on. Ellei elämä menisi koskaan rikki, ei mikään kai osoittaisi että sitä on olemassakaan, tahi että kukaan kaipaisikaan sen olemassaoloa. 

    Näin kirjoitti Samuli Paronen vuonna 1970 eräästä esikoisromaanista, jonka nimi oli Irti.  Hän kirjoitti muutakin ko. teoksen inspiroimana, mm. Naisen itsenäistyminen näyttää yleensä olevan vaikeampaa kuin miehen, eikä nainen voi muuttua mieheksi. Tilanne muuttuu alati. Ei eletä enää niin palon siinä ajassa jossa mies oli vahva, totaalisten arvojen puolustaja, sankari joka lähti taistoon ja kuoli monien puolesta, suuntautui kohti kunniakasta kuoloa sillä aikaa kun nainen hääri miehille liian arkisissa ja mitättömissä kuten elämän ylläpitämisessä. 

    Mielisairaalasta, kirjan itsenäistyvän nuoren naisen työmaasta Paronen kirjoittaa seuraavasti: Tämä erikoinen työmaa on samanlainen kuin kaikki muutkin suomalaiset työmaat: Työmaademokratia on jokseenkin olematon, kastijako sitäkin vankempi. Entinen koulutoveri joutuu perin häpeälliseen tilanteeseen kun siivooja änkeytyy tyhmyyttään hänen, valkotakkisen pöytään ruokailussa. Sitten kun siivojakin on saanut valkean takin eikä ole enää se mikä oli, on sama tilanne aivan toinen. Tämä on henkisen köyhyyden merkki, joka on jatkuvasti esillä kaikissa työmaissa päivittäin. Mikään ei näy muuttuvan. Suomalaiset opetetaan niin pienistä kuin suinkin vierastamaan demokratiaa, tarkoitan käytännöndemokratiaa, arkidemokratiaa. Myös ammattiliitot ovat suuressa määrin kastilaitoksia, ja jos mikä on toisen riistämisessä eduksi niin tämä. 

    Parosen kirjoitus löytyi hänen jälkeen jäänneistä papereistaan ja sen kopion lähetti kollega viime viikolla minulle. Se ilmestyi Tuomas Anhavan toimittamana Parnassossa (1970:8) ja se oli Parosen ensimmäinen ja viimeinen kirjallisuuskritiikki. 

    Paronen oli kaivostyöläinen, joka kypsyi myöhään kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa ilmestyi, kun hän oli 56-vuotias. Eräässä kirjeessään hän kertoo, että Samuel Beckett vapautti hänen ilmaisunsa. Hän kirjoitti työläisten elämästä, mutta eivät työläiset häntä lukeneet, Eräskin työtoveri sanoi hänelle, että mikset kirjoita niin kuin Kalle Päätalo. Hän oli yhteiskunnallinen toisinajattelija, joka kirjoitti kirkasta tiivistä modernismia.  Eivät ajat ole kovin paljon muuttuneet hänen päivistään, ihmiset lukivat viihdettä ja katsoivat raskaan työpäivän päätteeksi telkkarista mössöä, johon  Paronen suhtautui kriittisesti, koska se tyhmensi ihmisiä.  Ei häntä omassa elämänpiirissään ymmärretty, sivistyneistö, kuten maisteri Tuomas, ymmärsi häntä paremmin.  Hän kirjoitti niin tosista asioista, ettei hänestä tullut koskaan suuren yleisön suosimaa kirjailijaa. Hän ei päästänyt lukijaansa helpolla. 

    Tähän  kirjoitukseen minut innoitti tänä iltana   Sediksen (Tietämätön kansa II) ja Saaran ( Kun prioriteetit eivät kohtaa)  blogeissa  käynnissä oleva keskustelu,  jossa  Prospero alias Lassi Kämäri mainitsee  Samuli Parosen nimen. 

    PS. Androgyynihullumies vetää esiin Hitler-kortin, jonka Hanhensulka (Marseljeesin yltiöisänmaalliset sanat 15.7.) mainitsi kirjoitukseni Vihan juurella yhteydessä.   Androgyynihullumies siteeraa Cristopher Browningin kirjaa Aivan tavallisia rivimiehiä, jossa kerrotaan mikä sai tavalliset saksalaiset tappamaan juutalaisia.  Aivan tavallinen amerikkalainen mies oli sekin mies joka pudotti Hiroshiman pommin. 140.000 aivan tavallista japanilaista kuoli.Nykyisen terrorismisodan aikana ei taida olla poliittisesti korrektia sanoa, kuka antoi määräyksen sen pommin pudottamiseen. Sehän oli sentään kunniallista (?) sotaa.

    Hiroshima 60 vuotta sitten

    6.8.05 

    pommi.jpg (30756 bytes)

     Katso artikkeli: www.hut.fi/~hlaamane/vanha/hiroshima.htm.

    Tuon pommin varjossa elin koko lapsuuteni, se näkyi painajaisunissani vielä aikuisenakin.

    Kyllä harmitti

    3.8.05 

    Venäläinen kansikuva.jpg (20021 bytes)Moskovasta tuli tänään Hullun taivaassa -kirjan venäläiset tekijänkappaleet ja symbolinen tekijänpalkkio. Symbolinen tarkoittaa sitä, että se oli niin pieni, ettei sitä kehtaa edes mainita. Kansi  (tuossa vieressä) on  pliisu, sisällöstä en  tiedä millainen se on venäjäksi. Kustantajalla ei ollut varaa maksaa graafikolle, joka teki aikoinaan suomalaisen alkuperäiskannen. Graafikko pyysi niin korkeata hintaa käyttöoikeudesta, että sillä rahalla olisi voinut pienen öljyvärityön meidän talon taiteilijoilta. Hullun taivas sai alkunsa Majakovskin selän takana hotelli Pekingissä, Moskovassa, jossa asuin kymmenen päivää sikäläisen kirjailijaliiton vieraana. Ikkunan edessä oli Majakovskin jykevä pronssiselkä. Katselin sitä ja rupesin kirjoittamaan mitä mieleen tuli. Nimi oli valmiina ennen kuin rupesin kirjoittamaan, harvinaista, sillä yleensä keksin nimen vasta kun kirja on valmis. Hyvä kun se nyt ilmestyi syntynsä sijoilla. Juhlin kääntäjän kanssa sen  ilmestymistä samppanjalla venäläiseen tapaan. Juhlimista piti jatkaa ranskalaisella viinillä, olin ostanut vähän parempaa viiniä juhlan kunniaksi, mutta ennen kuin ehdin korkata pullon, huitaisin sen lattialle. Sinne se särkyi. Kyllä minua harrrmitti. Olen kaatanut ja rikkonut laseja, mutta en täysinäistä pulloa tätä ennen. Kateuden piruko sen teki?  Nopeastipa se paikalle ennätti ja rupesi heti tuhotöihin.  Jotain hyötyäkin pullon rikkomisesta oli, tuli lattia pestyä eikä  pää taatusti  ole aamulla kipeä.  

    PS.  Kun kirjoitan -blogissa Risto-Niemi Pynttäri  kertoo miten kirjailija syntyy. Harold Bloomin mukaan kirjoittajan pitää kääntyä oidipaalisten pelkojensa puoleen, sieltä se löytyy. Pitää painia suurten kirjailijoiden kanssa (kuin Jaakob enkelin kanssa, minun lisäykseni) ja nitistää ne. Muistaakseni Bloom puhui tässä yhteydessä isän murhasta. Naiskirjoittajien pitäisi kai murhata äitinsä, että he syntyisivät kirjailijoiksi. Isän olen jo murhannut mutta äiti on vielä murhaamatta. En pysty siihen.

    Kamala kissa

    2.8.05 

    Copy of catmosaic2.jpg (24385 bytes)Kuvassa Pentti Linkolan kamala kissa mielipuuhassaan tappamassa lintua. Aika ison saaliin on napannutkin.  Kuva on mosaiikki   Pompeijista,  nykyään  se on Napolin museossa, ellen väärin muista.  Hanhensulan ja Saaran blogien kommenttiosastolla käydään kiihkeää keskustelua kissoista. Maaginen otushan se on, sitä on palvottu Egyptissä ja vainottu kristityssä maailmassa.  Onhan pelottava otus - sähisee kuin käärme silmätkin ovat hypnoottiset kuin käärmeellä - jos ei sitä tunne eikä ole sen kanssa elänyt. Jotkut taitavat vieläkin tuntea taikauskoisen värähdyksen nähdessään mustan kissan.   Noitien kissat olivat mustia. En yhtään ihmettele Linkolan tunteenomaista suhtautumista noihin luontokappaleisiin. Hänenlaisensa humanistisen ja kristillisen kasvatuksen saanut ihminen kavahtaa niiden pirullisista moraalittomuutta. Tappavat mokomat viattomia lintuja, jotka on luotu ihmisille iloksi ja mielenylennykseksi. 

    Olen elänyt lapsesta asti kissojen kanssa. Isoäidilläni oli hyvä rottakissa, sen pennut olivat haluttuja, koska emon rotanpyydystysgeenien uskottiin periytyvän. Äidilläni oli kaksi kissaa, ne olivat malleina lukuisissa maalauksissa. Ne eivät arvostaneet taiteilijan työtä, olen varmaan joskus kertonut, että toinen niistä ruiskautti pissansa taululle, jonka mallina oli ollut, ja toinen kynsi  hajalle  Taiteilijan kamppailu –nimisen kirjan. Minulla on ollut monta kissaa, yksi oli rottakissa, se raahasi kotiin hirvittävän isoja rotanraatoja. Aika ikävä mennä aamulla vessaan, kun oven edessä lojuu puoleksi syöty rotta. Toinen oli lintukissa, näin omin silmin kuinka se nappasi yhdellä käpälän huitaisulla pääskysen, joka härnäsi sitä kun se lojui pihalla auringonpaisteessa.  Ei se nälkäänsä lintuja pyydystänyt, vaan huvikseen niin kuin ihminen. Nykyinen kissani pelkää lintuja se menee pöydän alle piiloon kun västäräkki käy säksättämässä sille parvekkeella. Jonkun päästäisen ja yöperhosia sen on pyydystänyt nuoruudessaan.   Kissat ovat tappamiskyvyiltään erilaisia niin kuin ovat ihmisetkin.  Inspiroiva otus kaiken kaikkiaan, ei koiraa ole maalattu eikä  siitä tehty runoja  yhtä paljon kuin kissasta joka kuuluu tavallisimpaan talonväkeen kuten   Pablo Neruda sanoo runossaan Oodi kissalle:  Kissa/ kissa yksin/ilmaantui valmiina/ ylpeänä/ se oli heti syntyään täydellinen,/kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi…( Suom. Pentti Saaritsa)  Paitsi että  ovensuussa kissa ei tiedä, haluaako se mennä  ulos vai  jäädä sisään.

    Päivän mietelmä: Linkola on väärässä, koska maapalloa ei voi pelastaa. -Mocartes-

 

Kirjallinen meemi

31.7.05

via Pala maailmaani

Taas meemi Blogisanomien toimittajien kiusaksi, kun he eivät yhtään tykkää meemeistä.

Ensin meemin määritelmä Michael Pollanin (kts. alempaa) mukaan: Meemi on yksinkertaisesti kappale muistamisen arvoista, yhteisöllistä informaatiota. Yksittäinen sävelmä tai metafora kokonainen filosofinen järjestelmä tai uskonnollinen käsite voi olla meemi. Helvetti on meemi; samoin Pythagoraan teoreema, ”A Hard Day’s Night, pyörä, Hamlet, pragmatismi, harmonia, ”Missä on nainen”, ja tietysti myös itse meemin käsite[…] Meemit ovat kulttuurin rakennusyksiköitä, ja ne siirtyvät aivoista aivoihin drawinistisessa prosessissa, joka johtaa yrityksen ja erehdyksen tietä kulttuuriseen innovaatioon ja kehitykseen. Jne. Lisää voi lukea kirjasta Halun kasvioppi s. 170. Nyt siihen kirjalliseen meemiin

Montako kirjaa omistat?

Karkean arvion mukaan noin 3000. Kellarissa on lisää kirjoja jotka eivät ole arviossa mukana. 

Minkä kirjan ostit viimeksi?

Markku Paasosen Voittokulun Itäkeskuksen Kirjatorilta, kun olin unohtanut kirjan kotiin ja piti saada metrolukemista. Se oli hyvä ostos, vaikka kirjan kansi oli karmea. 

Minkä kirjan luit viimeksi?

Viktor Jerofejevin Miehet. Olen ajatellut kirjoittaa siitä tänne nettipäiväkirjaan, mutta en ole vielä ehtinyt.

Mitä luet juuri nyt?

Juha Mannerkorven Päivänsiniä (kts.alempaa), Michael Pollanin Halun kasvioppia ja Max Frischin Montaukia. Minulla on tapana lukea useita kirjoja, yhtä luen parvekkeella, toista sängyssä, kolmatta ruokapöydässä jne.

Mitä kirjaa olet lukenut kauan, mutta et ole saanut luettua loppuun?

Louis-Ferninand Célinen Kuolema luotolla. Kirjanmerkki on sivulla 301, vielä on 273 sivua lukematta. Olen lukenut sitä niin monta vuotta, että olen jo unohtanut alkupään.

Mitkä viisi kirjaa ovat olleet sinulle tärkeimpiä?

Huokaus. Tärkeitä kirjoja on  paljon. Mutta yritetään:

  1. Hipsuvarvas ja nököhammas. Se on ensimmäinen kirja jonka luin ihan itse. En muista tekijää. Ei tekijöillä ollut merkitystä lapsena.

  2. Dostojevskin Rikos ja rangaistus jonka luin 16-vuotiaana. Sen jälkeen dekkarit (joita olin ahminut aikaisemmin) tuntuivat todella tylsiltä enkä ole jaksanut lukea niitä sen koommin.

  3.  Emersonin Esseet, jonka sain äidiltä lahjaksi kun täytin 17 vuotta. Olen lukenut ja alleviivannut sen moneen kertaan.

  4. Freudin Unien tulkinta. Ooh, mikä ilmestys itseään etsivälle nuorelle aikuiselle. Siitä on riittänyt luettavaa myöhemminkin.

  5.  Ja nyt se vaikein. Niin monta kirjaa on kilpailemassa tästä sijasta. Olkoon se I Ching, joka oli neuvonantajani vuosia ja jonka neuvoja en koskaan noudattanut. Ei kun, se onkin Talvi Ravennassa, jota kirjoittaessani oivalsin   miten minun on kirjoitettava. Löysin ääneni, kuten tapana on sanoa. Aikaisemmat kirjoittamani kirjat olivat  ääniharjoittelua.

Päivänsinet ja Moskovan ihmeellinen sinikukka 

30.7.05 

PÄIVÄNSINI.jpeg (3577 bytes)Juha Mannerkorpi kirjoittaa päivänsinestä, sanoista, kirjoittamisesta: Mutta itse kukka kiertelen ja kaartelen, puhun nupuista mieluummin ja sormistani kukan kimppuun en uskalla käydä sanoineni. Jos oikeat löytäisin yhtä tehoavat kuin se on kauneudessaan tulisi hitonmoista tekstiä. En yritä. Nämä ovat aistittavia asioita, eivät kirjoitettavia. Mitä tahansa kirjoittaisin, kukka ON tuossa, elää päivän, kuihtuu, ei kauneutta voi kuvata, sen voi vain osoittaa katso kuule kosketa, haista maista. Jumalat Olympos-vuorella söivät ambrosiaa ja joivat nektaria, ilmeisesti siis ihanimpia mahdollisia syömiä juomia, mutta mitä he katselivat? Lienee vuoren rinteitä kiipeillyt sininen Ipomoea. (Mannerkorpi. Otava 1979 ) 

Kasvatin vuosikausia parvekkeellani Päivänsiniä tietämättä että ne ovat psykoaktiivisia kasveja, niillä on kyky muuttaa ihmisen tajunnantilaa, tuskin Mannerkorpikaan tiesi sitä, mutta hänen kirjailijan intuitionsa osui oikeaan kun hän yhdisti Olympoksen jumalat ja Päivänsinet. Kolme vuotta sitten niiden siemenet katosivat Helsingin kaupoista minulle käsittämättömästä syystä. Olen kaivannut päivänsineä. Eräs ystävä löysi niiden siemeniä viime kesänä maaseutukaupungin siemenkaupasta ja lähetti minulle. Mahtoiko johtua sateisesta kesästä tai liian vanhoista siemenistä kun ne itivät ja kasvoivat huonosti ja vain kaksi kukkaa aukesi koko kesänä. Tässä yhtenä iltana googlasin Päivänsineä, etsin siitä kuvaa. Mutta ei valokuva pysty tallentamaan kukan ihmeellistä sinisyyttä. Joku maalari saattaisi löytää monen yrityksen ja erehdyksen kautta oikean pigmentin. Löytyi myös tietoa täältä siitä mihin päivänsinen siemenet ovat kaupoista kadonneet ja miksi ne ovat kadonneet. Jotkut saavat niistä muutakin kuin silmän nautintoa. 

Kiinnostuin psykoaktiivisista kasveista kun luin Pollenin Halun kasvioppia ( kts. alempaa) ja rupesin lukemaan uudelleen Mannerkorven kirjaa, joka on aivan yhtä tuore, iki-ihana päiväkirja päivänsinien kasvattamisesta kuin 25 vuotta sitten jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Pollen ei kirjoita päivänsinistä, hän kirjoittaa hampun kasvattamisesta. Se on vanha velhokasvi. Noidat käyttivät sitä seoksessa joka antoi heille lentokyvyn. 

 Viisitoista vuotta sitten toin tataarien aroilta Venäjältä kaksi velhokasvia, jotka olin prässännyt muistikirjani väliin. Toinen oli hampun lehti, toinen hulluruoho. Suomen tullissa jouduin tarkastukseen sen ainoan kerran kun tähän mennessä monilla matkoillani olen joutunut. – Tämäkö on syynä? minä kysyin ja avasin muistikirjani siltä sivulta jossa hampunlehti oli. Se oli se, kielletyn kasvin osa. Hulluruohosta, joka oli seuraavalla sivulla, tullivirkailija ei ollut kiinnostunut. Olin syyllistynyt rikolliseen tekoon,, mutta ihme kyllä tulli ei takavarikoinut minun muistikirjaani eikä hampunlehteäni, en joutunut vankilaan enkä saanut edes sakkoja. Selvisin pelkällä säikähdyksellä. 

Pari vuotta aikaisemmin olin salakuljettanut Venäjältä elävän kasvin. Se kukki toukokuussa niin ihmeellisen sinisenä Neuvostoliiton kirjailijaliiton pihalla Moskovassa, että en voinut vastustaa sitä, vaan kaivoin maasta yhden sen poikasen ja  toin sen Suomeen muusani pihalle. Siitä kasvoi siellä rehevä pensas. Sen jälkikasvua elää Talin siirtolapuutarhassa ja palstani reunassa Puotilassa, jonne istutin taimen viime syksynä. En tiedä sen suomalaista nimeä ja venäläisen nimen olen unohtanut.  

 Olisikohan ihmeellisen sinikukkainen pensaani peräisin jo niiltä ajoin jolloin Tolstoin Sodan ja Rauhan Natasa Rostova tanssi ensi valssinsa  tuossa kaupunkipalatsissa, josta tuli Neuvostoliiton kirjailijaliiton talo 1930-luvulla, tuli mieleeni kun eilen luin Hesarista Der Spiegelin artikkeliin pohjautuvaa Timo Hämäläisen kolumnia Sydämetön satakieli. Kolumnissa kerrotaan että Natasan tanssisalongista tuli kirjailijoitten ruokasali, jossa oli matkailijoiden Moskovaan verrattuna loistava keittiö. Minun kokemukseni siitä ruokasalista: Tapasin Jevtusenkon palvovan hovinsa ympäröimänä  sekä erittäin sympaattisen Anatoli Kimin, jolta on suomennettu romaani Orava, ja sain elämäni kauheimman kolme päivää kestäneen ruokamyrkytyksen kalasta jota söin siellä. 

PS. Kulttuurinavigaattori on aktivoitunut kirjoittamaan kuvataiteesta. Häneltä linkki Vitriolican sivuille. Vitriolica on Kulttuurinavigaattorin sanoin: ” Portugalissa asuva englantilainen kahden lapsen äiti. Hänen blogisivunsa ovat tekstejä, piirustuksia, maalauksia ja valokuvia. Taustalla on graafikko ja kuvittaja, taidekoulutettu ja itseoppinut, taitava piirtäjä, joka ihmettelee ja tarkkailee Portugalin arkea muukalaisen silmin, englantilaisella grazyhuumorilla ja satiirilla suodattettuna. Tekijä on pitänyt verkkoblogiaan varaventtiilinä kohtaamilleen paradokseille.”

 Vaihteeksi testi: Mikä on kätketty kykysi ?

Your Hidden Talent

You are a great communicator. You have a real way with words. You're never at a loss to explain what you mean or how you feel. People find it easy to empathize with you, no matter what your situation. When you're up, you make everyone happy. But when you're down, everyone suffers.

What's Your Hidden Talent?  

Halun kasvioppia

27.7.05 

Muutamaan päivään en ole ehtinyt käydä palstalla katsomassa, miten siellä voidaan. Siellä on vallalla iloinen anarkia, mistään järjestyksestä ei tietokaan. Kesäkurpitsat, palsternakat, parsat, salaatit ja rikkaruohot rehottivat vihreässä kaaoksessa. En ymmärrä miten jotkut viljelijät pystyvät pistämään villin luonnon järjestykseen ja pitämään kasviksensa rivissä. Ei se vaan minulta onnistu. Ennen sadekuuroa ehdin kerätä puoli litraa vadelmia ja kimpun tuntematonta kasvia, joka kasvoi vadelmapuskan juurella. Se tuoksui mintulta mutta lehdet olivat harmaanvihreät ja pehmeät kuin salvialla. Pyöräilin kirjastoon tutkimaan mikä kasvi se on. Selvisi, että se on Karjalan minttu.  

Onnellinen on hän, joka löytää luonnosta minttukasvuston. Pitkälle kesään mintun vihreät lehdet saattavat kätkeytyä muuhun vehreyteen, mutta kun mintun kukkakiehkurat puhkeavat sinipunaiseen hehkuunsa, on kuin koko maisema uhkuisi tervettä kauneutta. Lehtien pyöreähkö pehmeys ja raikas maku saattavat poimijan moniin tuleviin minttunautintoihin. (Taina Kuusi- Risto Nurmi- Anu Murto: Villit nautinnot) 

Kirjastosta mukaani tarttui kirja, jolla on vastustamaton nimi: Halun kasvioppi - Maailma kasvin näkökulmasta, kirjoittanut Michael Pollan. Aloitin lukemisen loppupuolelta – perunasta. (Yleensäkin aloitan kirjan mistä milloinkin; alusta, keskivälistä tai lopusta, enkä sen takia pidä kirjoista joissa on juonellinen tarina). Perunan tarina oli niin kiinnostava, että en malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaikka olisi ollut tähdellisempääkin tekemistä, kuten huomispäivän työn valmistelu.  

Pollen kertoo, että kun peruna saapui Eurooppaan 1500-luvun lopussa, uuteen tulokkaaseen suhtauduttiin vihamielisesti. Syynä oli eurooppalainen mielenlaatu. Perunan ajateltiin aiheuttavan spitaalia ja moraalittomuutta. Perunaa ei mainittu raamatussa.. Pitkälle 1800-luvun puolelle huomattava osa Lontoon eliitistä piti perunaa suoranaisena uhkana sivistykselle. Perustelut? Tarvitsi vain osoittaa Irlannin suuntaan.(Suom. Jussi Hirvi). Portinvartijansa on ollut perunallakin (kts. Loistava puhallus: Omakustannekirjoittajista) Sivistymätön peruna tuli Eurooppaan sivistymättömän Irlannin kautta. Vaikka peruna onkin nykyään Euroopassa hyväksytty, niin eurooppalainen ja varsinkaan englantilaisen eliitin mielenlaatu - ei ole muuttunut vuosisatojen aikoina, minun mielestäni. 

Pollen kokeili siirtogeenisten Newleaf –perunoiden viljelyä puutarhassaan. Perunoiden geenit olivat Monsanto- yhtiön ”henkistä omaisuutta”, jota suojelivat useat yhdysvaltalaiset patentit. Hän sai syödä ja myydä perunasatonsa. Mutta jos hän olisi säästänyt yhdenkin mukulan ja istuttanut sen seuraavana vuonna, hän olisi rikkonut liittovaltion lakia. Hän ei syönyt eikä myynyt siirtogeenisiä perunoitaan, yhden raa’an perunanpuolikkaan hän käytti grillin ritilän hankaamiseen. Hän sai kalakauppiaaltaan hyvän niksin, jota minäkin aion käyttää: kala ei tartu, kun hankaa ritilää raa’alla perunalla. 

Perunanviljely on tietokoneohjattua teknologiaa nykyään, ja se palautuu siihen mitä on ruuanjalostusketjun toisessa päässä: McDonaldsin täydelliseen ranskanperunaan. Pollenin mukaan me haluamme hallintaa ja yhdenmukaisuutta, kun haluamme täydellisiä ranskanperunoita. Ja että globaalin halun voi täyttää vain globaali monokulttuuri… Apollo-jumalan voi löytää McDonaldsin ranskanperuna-annoksestakin, kuten Pollen toteaa: ”Apollon henki ylistää ”Yhtä”, Plutarkhos kirjoitti,” ja kiistää moneuden ja moninaisuuden. Dionysoksen vaihtelevuutta ja hillittömyyttä vastaan Apollo kohottaa yhdenmukaisuuden ja järjestäytyneisyyden voiman. Apollo on siis monokulttuurin jumala, puhutaanpa sitten kasveista tai ihmisistä. Ja vaikka tuo jumala on varmasti saanut monia ylevämpiäkin muotoja, hän on kyllä läsnä täälläkin, jokaisessa McDonaldsin ranskanperuna-annoksessa.”

Tämähän selittää miksi minun palstallani vallitsee villi kaaos, kun taas naapurin palstalla kasvit seisovat rivissä eikä siellä näy rikkaruohon rikkaruohoa. Hänen palstaansa hallinnoi Apollo, minun palstaani Dionysos.

Viikon mietelmä

23.7.

Jos runous on sydämen puhetta, meidän tulisi pitää mielessämme etteivät tunteet ole aina tosia, eikä sydän aina uskollinen; ajan myötä tunteet muuttuvat, ja uudet tunteet kaipaavat uudenlaista runoutta, uudenlaisia sydämiä. Kirjoitti Teemu Manninen arkipoetiikkaa ja runoilijamyyttejä vastaan. Katso Kesken Kaiken.  

Tämä on korjauspäivitys. Tuolla alempana on niin pahoja lyöntivih – ei kun lyöntivirheitä, että on pakko päivittää, vaikka en millään ehtisi nyt. En olisi huomannut niitä, ellen olisi lukenut Hanhensulan kirjoitusta Lapsista ja niiden tekemisestä. Ihminen on sokea omille virheilleen, muiden virheet hän huomaa. Minä olen sokea sanoille. Sitä sanotaan dysleksiaksi. Täältä löytyy kohtalotovereita.

PS. Kannattaa käydä Timbuktussa, jos on Tirlittanin ja muunkin kirjallisuuden ystävä.

Totta

19.7.05

ZornKeskiyö.jpg (20731 bytes)

Anders Zorn.Keskiyö 1891. 

Näin valoisia eivät keskiyöt enää ole,  kun kesä on kääntynyt  syksypuolelle. Kaappasin ylläolevan kuvan  uudesta   digitaalisessa kulttuuriljulkaisusta, jonka nimi on  Totta.  Ensimmäisen numerossa kirjoittaa Seppo J.Tanninen, taiteilija Pohjanmaalta,  Zornista ja  Mona  Hatoumista.   Väinö Kristinä, Heimo Susi ja  Kristina Wallin ovat  numeron kirjailijanimiä.  Löysin tieni tähän julkaisuun Risto-Niemi Pynttärin  Kun kirjoitan -blogin kautta. Hän siteerasi Krstina Wallinin  sanomaa:

"Kirjoitusprosessin aikana unien määrä, tai ainakin niiden muistaminen, vähenee alitajunnan työskennellessä."

Se on niin totta.  Pariin kuukauteen en ole  muistanut unia, kun kirjoitustyö on  ollut  hyvässä vauhdissa.  Työn alkaessa unet  ovat voimakkaita, usein  aika pahoja. mutta kun   työ lähtee käyntiin unet väistyvät taka-alalle ja  palaavat kirjoitustyön loppuvaiheessa.  Sitten alkavat  pelkounet kirjan vastaanotosta.   Viime yönä näin pitkästä aikaa unen, jonka muistan. Olin portugalilainen mies, joka asui  Suomessa, mutta vaelsi  muistoissaan  Lissabonin kaduilla ja kuunteli  fado-laulajaa. Aika erikoinen kokemus nähdä miehen muistoja ja kuulla   fadoa. Vanhan nainen lauloi  tummalla, voimakkaalla  äänellä   lissabonilaisen talon pihalla.  En ole kirjoittanut kolmeen päivään, koska  minulla on ollut kesävieraita Luxemburgista,  tässä he ovat:

Lapset ja Noora.jpg (30583 bytes)

Lapsenlapset:  Alisa, Jyry ja  Jeremi vilpolassani eli parvekkeella viime lauantaina. Alisan sylissä on kissa Noora, työtoverini tai pikemminkin työnjohtaja, koska se valvoo tietokoneen vieressä mitä minä teen.   Jeremi  pitää suunsa tiukasti kiinni, koska ei halua että  kuvassa näkyy hänen putoamassa oleva maitohampaansa.

Tätä testiä en voinut vastustaa

via  Hillitty Kukko

Anna Ahmatova.jpg (27036 bytes)
You are ANNA AKHMATOVA. Romantic, eloquent, tragic,
a cult figure among young poets and the
intelligentsia. You hang out at the Stray Dog
Cafe. Because you wrote about plain old love,
you were too bourgeouis for the Bolsheviks.
They threw your son in prison and branded you a
harlot-nun. Your harrowing experiences inspired
your most famous poem, Requiem.


Which wacky 20th century Russian author are you?
brought to you by Quizilla  

Ei yllättävä tulos. Hän on  minun unihenkilöitäni. Rakastuin  hänen runouteensa  ensisilmäyksellä , kun luin  hänen ensimmäisen runonsa  70-luvun loppupuolella  Neuvostolyriikkaa 3 -antologiasta:

Kolmea asiaa maailmassa hän rakasti

iltakelloja, valkosia riikinkukkoja

ja kuluneita Amerikan karttoja.

Lasten itku kiusasi häntä,

ei halunnut panna teehen hilloa,

ei sietänyt hysteerisiä naisia.

   ... Ja minä olin hänen vaimonsa.

(suomeksi sovitti Pentti Saaritsa)

Muusatesti

16.7.05

Erato.jpg (3402 bytes)~Erato~ Yours is Erato, the Lovely, the muse of Love Poetry. She is the female counterpart to Eros. Her symbol is the lyre. You are most likely a true-born romantic, and are looking for a prince to ride off into the sunset with... Pah, tässä täytyy olla jokin virhe. En minä mitään prinssiä enää odota. Yritetään uudestaan.

 

Thalia.jpg (4567 bytes)Thalia~ Your muse is Thalia, the Flourishing. She is the muse of comedy, and her symbol is the comic mask. You love comedy, whether it be Monty Python, Mel Brooks, Terry Pratchett, or Jim Carey. I have no doubt I'll see you on Comedy Central sometime soon...  Tuo kuulostaa todemmalta.


Which of the Nine Muses is your muse?
brought to you by Quizilla  

via Esther’s Writing Works

Kirjoittamisterapiaa.  Muusatesti on peräisin  Esther Altshul Helfgottin   sivustolta. Hän on kirjallisuusterapeutti, väitellyt tohtoriksi Irena Klepfiszin holocaust- runoudesta.  Hän sanoo, että jokainen osaa kirjoittaa, jokaisella on tarina kerrottavana, ja että kirjoittaminen parantaa. Hänen sivustollaan on aiheesta runsaasti materiaalia, muun muassa  päiväkirja ajalta jolloin  hän kävi lävitse omaa psykoanalyysia:  Psychoanalysis - The Magic and The Lie: Diary of a Five Day A Week Analysis 

Aiheeseen liittyvä vinkki: Kirsti Ellillä kertoo blogissaan   12.7.05 narratiivisesta  terapiasta.  Narratiivinen  ei  tarkoita   narraamista, vaikka se liittyykin  tarinoiden kertomiseen.  

Päivitystä

16.7.05

Vihan juurista kirjoittaa ansiokkaasti Hanhensulka lastussaan Marseljeesin yltiöisänmaalliset sanat 15.7.05  Hän on lukenut  Koraania, josta   fundamentaalisesti ajattelevat  kiihkomuslimit löytävät perustet terroriteoille,  ne ovat  Koraanin Pöydän suurassa (5) jakeissa 33 – 37, jotka voi lukea Hanhensulan blogista. Hän kirjoittaa mm. jokainen yksilö valitsee vapaasti - jossakin elämänsä vaiheessa - haluaako olla ajatuksiltaan vapaa vai uskoa nöyrästi ja kyselemättä jonkun muun ajatuksia. Sama koskee jokaista yksilöä, myös muslimeja. Jokainen muu käsitys on rasistinen ja siksi ongelmallinen. Valinnallaan yksilö valitsee kaikkien puolesta, jotka joutuvat tämän valinnan kanssa jossakin tekemisiin. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta vähän epäilen pystyykö uskonnolla aivopesty musliminuorukainen valitsemaan vapautta ja vastuuta.  

Samaan aiheeseen liittyy Erkki Toivasen, YLEn pitkäaikaisen Lontoon kirjeenvaihtajan, mielipidekirjoitus Muslimien on tartuttava itse sanoista tekoihin   tänään ( 16.7.) Helsingin Sanomissa. Hän kirjoittaa mm.  Muslimien tulisi vihdoinkin kitkeä terrorismin syöpä yhteisöstään läheisessä yhteistyössä viranomaisten kanssa.   Muussa tapauksessa he syrjäytyvät. Uskontokunnan maine tahriintuu arveluttavin seurauksin. Moskeijoiden ja oppilaitosten ovet on suljettava fanaatikkojen vihankylvöltä.

 Vihankylvöä BlogistanissaBlogisanomien johdattelemana päädyin erään blogin kommenttiosastoon, jossa on keskusteltu nuorten tyttöjen klamydiatapauksista. En viitsi laittaa linkkiä, koska jotkut kommentit uhosivat sellaista tyttövihaa, että pahaa teki. Tässä yksi esimerkki: Toivottavasti evoluutio tekee tehtävänsä ja Pissa-Liisat elävät tuskaisen ja kutiavan elämän. Pojat ovat poikia, mutta tytöt ovat pissiksiä, Pissa-Liisoja, lunttuja jne. Ei kukaan käytä murrosikäisestä pojasta nimitystä ”kusis” tai ”räkis”  (= tyyppi joka räkii kadulle). Kun asenneilmasto on näin kova jo pelkästään  kielen tasolla, niin ei ihme  että nuoret tytöt   voivat huonosti Suomessa. Viite: Helsingin Sanomien artikkeli (10.7.05) Mikä tyttöjä vaivaa?  

Vihan juurella

14.7.05

 Kun pyöräilin kasvismaata kastelemaan, korvaan tarttui Mustankiven puistossa repliikki: ”Ne vihaa meitä.” Sanoja oli yksi kolmesta noin 10–12  -vuotiaasta  pojasta.  He olivat kieleltään suomalaisia, ihonväriltään afrikkalaisia, ehkä somaleja joita asuu näillä seuduilla paljon. Arkipäivän rasismi on tavallista täällä päin, siihen törmää metrossa ja kaduilla, kaikkialla. Tuli mieleeni että millaisia tulee pojista, jotka jo lapsena tuntevat olevansa silmätikkuja ja vihattuja ympäristössään.  Jos he pelaavat jalkapalloa puistossa, niin eikös joku valtaväestöön kuuluva kirjoita kaupunginosalehteen, että nurmikko menee pilalle. Miksi he eivät pelaa vieressä olevalla hiekkakentällä? Tekivät he mitä tahansa, niin aina jotain menee pilalle. Heitä ei ole enää näkynyt nurmikolla pelaavassa, ehkä he ovat kesälomalla ja palaavat harrastuksensa pariin elokuussa.   Toivottavasti heistä tulee vielä joskus sellaisia pelaajia, että Suomikin nähdään jalkapallon MM- kisojen loppuotteluissa. Ellei ympäristön viha syövytä heitä niin, että he räjäyttävät pommin ja sen mukana itsensä Vuosaaren metrossa. 

Tavalliset mukavat naapurinpojat räjäyttivät kolme pommia Lontoossa ja tavalliset viattomat ihmiset kuolivat. Lassi Kämäri kirjoitti blogissaan  (7.7. London Calling), että ei ole tavallisia, viattomia ja syyttömiä ihmisiä. Hänen kommenttiosastoonsa satoi vihapostia. Tavalliset ja viattomat suuttuivat, eräskin kirjoitti: ”Toivottavasti seuraava pommi sitten räjähtää vaikka Animalian toimistossa tai jossain muussa puunhalaajahippien paikassa, niin ymmärrätte, että terroristi ajaa vain omaa asiaansa, eikä teko ole missään nimessä oikeutettu.”

 Viha velloo vapaana meissä kaikissa, ja kun taitava demagogipoliitikko valjastaa sen käyttöönsä, niin seuraukset ovat  hirvittäviä.  Se koettiin Saksassa 70 vuotta sitten. Ilman tavallisten, viattomien ja syyttömien ihmisten pelkoja, ennakkoluuloja, vihaa ja välinpitämättömyyttä juutalaisten vaino ja holocaust eivät olisi olleet mahdollista.  Jokainen aikuinen ihminen, niin tavallinen kuin epätavallinenkin, niin viaton kuin viallinen on vastuussa siitä mistä maailmassa tapahtuu.  Ei vastuuta voi paeta sanomalla, että en se ollut minä, vaan nuo toiset - nuo pahat, että en minä ole samanlainen, en minä räjäyttäisi pommia metrossa. Tavallisen, syyttömän ja viattoman ihmisen (se tarkoittaa myös minua) välinpitämättömyys ja ennakkoluuloisuus, viha ja pelko ovat terrorismin kasvualustaa. Samuli Paronen sanoo että maailma on kylä. Minä käsitän lauseen niin, että maailma on niin pieni paikka, että me kaikki olemme tavalla tai toisella sidoksissa toisimme ja vaikutamme sekä toistemme että maailman kohtaloon teoillamme ja tekemättömyyksillämme, jopa ajatuksillamme, niin oudolta kuin se saattaa vaikuttaakin.

Aurinkoa rannalla

13.7.05 

Kolmas kesä Aurinkorannassa. Näillä helteillä ihanteellinen asuinpaikka, uimaranta on vieressä, asunto on viileä. Aurinko paistaa sisään vain varhaisina aamun tunteina. Maatuuli puhaltaa aamulla ja merituuli illalla. Omasta vilpolastani (so. sisäänvedetyltä parvekkeelta) on näköala avomerelle.  Aamulla ennen kirjoitustöiden aloittamista juon teetä, luen lehteä vilpolassa, illalla töiden lopettamisen jälkeen ja kun olen käynyt kastelemassa ja kitkemässä viljellykseni, katselen merta ja vilkasta iltaelämää Aurinkolahden aukiolla. Aukio hiljenee kello kymmeneltä, jolloin terassit suljetaan.  Kukahan älypää on keksinyt, että ne on suljettava niin aikaisin?   Suomessa ei kovin paljon lämpimiä kesäiltoja ole, mikseivät ihmiset saisi istua terasseilla myöhempään silloin harvoin kun siihen on mahdollisuus. Olen niin urbaani ihminen, että en viihdy kesämökillä.  Jos olisin rikas, kesäasuntoni olisi Aurinkorannalla ja talviasuntoni Kampin keskuksessa.  Ei minulla ole valittamista, olen etuoikeutettu, kun minun tarvitse lähteä hikiseen keskustaan tekemään töitä jonkin toimistoon. Tämä tuli mieleen, kun luin mitä Pala maailmani –bloginpitäjä  kirjoitti tänään. Hänen kissansa viettää hellepäiviä kylpyhuoneen lavuaarissa, minun kissani viettää entisessä taimilaatikossa vilpolan viileässä nurkassa sohvan takana, jonne aurinko ei koskaan paista.

 Kirjailijaelämän sietämätön keveys

 on nimeltään Katri Mannisen Kirjailijaelämää-Wiki. Löysin eilen linkin kautta, jolla joku oli tullut minun sivuilleni.  Hän kirjoittaa muun muassa:  

Kirjailija, joka valittaa kirjailijanammatin vaikeutta joko: 

...on väärässä ammatissa koska ei pääse nauttimaan siitä, kun teksti lähtee rullaamaan

...ei ole koskaan tehnyt mitään sellaista työtä, missä hän olisi oikeasti huono

...tekee itsestään ja työstään turhan suuren numeron koska kärsii heikosta itsetunnosta tai tietää  alitajuisesti olevansa huono kirjailija, mutta haluaa siitä huolimatta uskotella itselleen (ja muille) olevansa hyvä kirjailija 

tai

...ei pysty pitämään draaman tekemistä pelkästään kirjoissa vaan dramatisoi koko elämänsä vaikeutta ("dramaqueen").

 Jos mietin niitä kirjailijoita, joita oikeasti ihailen ja kunnioitan, en muista kuulleeni heidän koskaan valittavan työnsä vaikeutta. Esikoiskirjailijat, suurta kirjailijaa esittävät surkeat kirjailijat, huonosti myyvät runoilijat, neuroottiset naiskirjailijat ja itsensä liian vakavasti ottavat mieskirjailijat sen sijaan valittavat. Jos oma työ on niin vaikeaa ja kamalaa, niin suosittelen lämpimästi alan vaihtoa. Elämä on liian lyhyt kärsimiseen.  

Koska Katri mainitsee artikkelinsa alussa, että juttu sai kimmokkeen minun blogikirjoituksestani 30.3.2004, karsea epäilys hiipi mieleeni, että olen valittanut kirjailijaelämän vaikeutta.  Ja että kärsin huonosta itsetunnosta, olen neuroottinen naiskirjailija ja tiedän alitajuisesti olevani huono kirjailija.  En muistanut mitä olin kirjoittanut, piti etsiä se merkintä, siihen kului hieman aikaa, koska Katri ei ollut antanut linkkiä siihen juttuun. Se löytyi (Vuosi 2004, Arkisto 2 Miten kirjailija syntyy) ja  voin huokaista helpotuksesta, en  joutunut häpeämään kirjoitustani. Olin lainannut mm. unkarilaista Sandor Maraita, joka kirjoitti, että kirjailijan työ on "vastarinnan murtamista, jota itse materiaali säteilee." 

Blogikirjoitukseni syntyvät tavallisesti hetken mielijohteesta.   Ne voivat olla joskus mielipidekirjoituksia, joskus tunnetilan ilmaisuja, kuten vaikerointia kirjoittamisen vaikeudesta, kansalaisjournalismia ne eivät ole koskaan eikä niihin kannata suhtautua hirveän vakavasti. Kuten päiväkirjan alussa ilmoitan: kirjoitan mitä milloinkin mieleen tulee.   Mutta en laita kaikkea mieleen tulevaa julkiseen päiväkirjaan, että en joutuisi katumaan jälkeenpäin, tai häpeämään. Mitä häpeään tulee, niin Illuusia kirjoitti blogissaan aiheesta hyvän kirjoituksen eilen ja toissapäivänä (Häpeä osa I ja II) Toivottavasti hän ei häpeä kirjoitustaan jälkeenpäin niin paljon, että sensuroi sen tai koko blogin pois.

Päivitystä.Siirsin toukokuun arkistoon ja lisäsin oikean sivupalkin linkkilistaan Jura Jukolan tyylikkään kulttuuriblogin sekä Karu sellin, josta en tiedä mihin lokeroon sen sijoittaisin. Pitäisikö perustaa kirjallisten blogien yhteyteen alalokero nimeltä: Kirjalliset parodiat?  Toistaiseksi se sijaitsee osastossa Muut blogit.  Ehkä  minun pitää harkita koko osastojako uudelleen.

Flanderin tiellä

11.7.05 

Kissa pudotteli taas kirjahyllystä luettavaa minulle. Tällä kertaa zeniläisiä kirjoja, Hardingin On Having No Head ynnä muuta mielenkiintoista. Kai se ajatteli että minun pitäisi vaihteeksi keskittyä olemiseen eikä   haaskata kesäöitä  tietokoneen  ääressä, mutta en tarttunut niihin vaan  otin hyllystä  Claude  Simonin  Flanderin  tien, koska   luin aamulla lehdestä hänen  nekrologinsa. Hän kuoli 6.7. Pariisissa 91-vuotiaana.  Joskus 80-luvun alkupuolella olin nähnyt Runeberginkadulla miehen ja ajatellut, että onpa siinä Claude Simonin näköinen mies. Hän oli Claude Simon, kertoi minulle ”asioista hyvin perillä oleva taho.” Simonilla oli siihen aikaan henkilökohtainen suhde Suomeen - la liaison, ranskalaiset sanoisivat, mikä tarkoittaa rakkaussuhdetta.  Hänellä oli suomalainen naisystävä.  

Tapasin  Simonin vuonna 1985 Mukkulassa. Hän istui Lahden kaupungin tarjoamilla päivällisillä samassa pöydässä kuin minä, viistosti vastapäätä minua.  Keskustelua ei syntynyt. Kunnioitin siihen aikaan niin suuresti miehiä, ja varsinkin mieskirjailijoita, että en uskaltanut avata suutani heidän seurassaan. Hän oli jäntevä, aika pienikokoinen mies. Hänen katseensa oli valpas ja intensiivinen.  Sellainen katse jolta mikään ei jää huomaamatta.   

 Flanderin tie oli ensimmäisiä kirjoja, joista kirjoitin jonkinlaisen arvion. Se julkaistiin Uuden Suomen nuoriso-osastolla.  En ole säilyttänyt sitä juttua, enkä muista mitä kirjoitin. Mieleeni on jäänyt että kirjassa oli hevosia, liejua, erotiikkaa ja kuolemaa.   Kun selasin kirjaa äsken, muistin että kirjan aistimusvoimainen erotiikka oli tehnyt minuun vaikutuksen 60-luvulla. Suomalaisessa kirjallisuudessa ei erotiikkaa ollut siihen aikaan, tai jos oli, niin kuvaus rajoittui karuihin ilmaisuihin: ” Hän heitti varvin.” Tai: ”Hän tikkasi rivin.”  Se ei nuorta naislukijaa paljon kiehtonut, toisin kuin Flanderin tie, vaikka olikin sodan kuvaus.  

Flanderin tie on vaikealukuinen, jos ei ole tottunut lukemaan pitkiä kappaleita ja lauseita ja miehen kaoottista tajunnanvirtaa: ” ei idylliä, juonta joka etenee monisanaisena, tavanomaisena, säädeltynä, joka alkaa, voimistuu, kehittyy seuraten harmonista ja järkevää nousua, välttämättömät tauot ja erehdykset katkaisevat sen välistä, sitten lakipiste ja sen jälkeen ehkä tasanne ja sen jälkeen vielä ehdottomasti lasku: ei, ei mitään järjestelmällistä, yhtenäistä, ei valmistavia sanoja, ei julistuksia eikä tulkintoja […], kuten Simon kirjoittaa (  Olli-Matti Ronimus ja Pentti Holappa).    

 Simon antaa kirjan jokaisen osan alussa selkeät vinkit lukijalle siitä mistä Flanderin tiessä on kysymys. Ensimmäisen osan motto on Leonardo da Vincin lause: Luulin oppivani elämään, opin kuolemaan. 

 Toisen osan motto, joka miellytti minua erityisen paljon, on Martti Lutherilta: ” Kuinkahan Jumala tuli luoneeksi miespuolisia ja naispuolisia olentoja ja panneeksi heidät yhtymään? Miehelle hän antoi naisen. Naisella on kaksi nänniä ja pieni kolo jalkojen välissä. […poisto minun, kun en jaksa kirjoittaa koko mottoa] Kaikissa töissään Jumala on hiukan hassutellut. Jos hän olisi kysynyt minun mieltäni ihmisten lisääntymisestä, minä olisin neuvonut häntä pitäytymään savenkimpaleeseen. Ja olisin sanonut hänelle, että hän olisi pannut auringon niin kuin lampun keskelle maata. Sillä tavalla olisi ainainen päivä. Tämä taitaa olla kirjan ainoa humoristinen kohta.  

 Kolmas motto on Malcolm de Chazalilta: Nautinto on kuollut ruumis jota kaksi elävää olentoa syleilee. ’Vainaja’ on tässä tapauksessa hetken puolesta murhattu aika joka samalla on muuttunut olemukseltaan käsinkosketeltavaksi. 

Viisi vuotta sitten kävin Flanderin tiellä, näin aurinkoiset niityt, niityillä kermanvalkoisia lehmiä, köynnösruusut kukkivat talojen pihoilla. Taivas oli sinisen liikkumaton.  Pääskyset kirkuivat korkealla. Ajattelin   Claude Simonia ja hänen  liejuista Flanderin tietään, hänen apokalyptisiä ratsastajiaan – neljää unissakävijäratsastajaa ja viittä unissakävijähevosta, eivät liikahtaneet paikoillaan käytännöllisesti katsoen liikahtamatta tiellä, kartta laaja maanpinta niityt metsät siirtyivät hitaasti heidän allaan ja ympärillään pensasaitojen metsikköjen talojen vastaavat  asemat muuttuivat huomaamattomasti, neljää miestä yhdisti näkymätön mutkikas puoleensavetävien ja torjuvien sysäysten voimaverkosto[…] 

PS. Lisäys alempana olevaan merkintään Älä unohda ruoskaa.  

Timbuktussa

10.7.05

 ”Timbuktu on tuttu klisee, jolla kuvataan jossakin kaukana ja saavuttamattomissa sijaitsevaa paikkaa, tunnetun maailman äärirajaa. Timbuktun takana kaikki peittyy hämärään,”  kirjoittaa  Matti Lundberg Kiiltomadossa  Timbuktussa harrastetaan meemejä ja  nettitestejä Timbuktu- blogin  tapahtumapaikka ei ehken olekaan Timbuktu, vaan  tietokone  ja mielikuvitus, jotenka  siirrän blogin linkkilistani kirjallisuus- osastoon.  Odotan kiinnostuneena mitä sisäiseisesti hymyilevä Mr. Bones seuraavaksi  kertoo ”Timbuktusta.”  Eilen sieltä löytyi Maailman lyhyin persoonallisuustestiThe World's Shortest Personality Test , jonka tein. Tulos alla, ja sehän  täyttä totta, kuten kaikki  tähänastiset  nettitestitulokset

 You are dignified, spiritual, and wise. Always unsatisfied, you constantly try to better yourself. You are also a seeker of knowledge and often buried in books. You tend to be philosophical, looking for the big picture in life. You dream of inner peace for yourself, your friends, and the world. A good friend, you always give of yourself first.

 

Hoodoot - ihmeelliset kivet

 10.7.05 

Olen nähnyt Etelä-Ranskassa ihmeellisiä kalkkikivimuodostelmia, jotka olivat kuin luonnon muovaamia veistoksia. Minulla ei ole kuvaa niistä, koska en omistanut kameraa. Ne kiehtoivat mielikuvitustani. Ajattelin että niiden syntyyn saattaa liittyä kansantarinoita.  Kun näin  Marja-   Leena Rathjen digitaaliset  kuvat  hoodoo-kivistä,  kysyin häneltä mitä ne ovat ja  onko ”hoodoo”  intiaanien  -poliittisesti korrektisti sanottuna  alkuperäisväestön  kieltä. Marja- Leena kertoo blogissaan , että ne ovat   gelologisia, säiden muovaamia pilari- tai pylväs muodostelmia,  joiden päässä on  usein lakki, tämännäköisiä:

hoodoos.jpg (53143 bytes)

Marja-Leena Rathjen kuva

Mitä hoodoo-sanan alkuperään tulee, niin Bill Casselmanin mukaan  sillä ei ole mitään tekemistä  voodoon kanssa, kuten  on  oletettu luoteisosan alkuperäiskansa omaksui sanan englantiapuhuvilta turkismetsästäjiltä ja käytti sitä heidän tapaansa, häijyjen olentojen ja pahojen yliluonnollisten voimien yhteydessä. ” For example, in Siksika (Blackfoot) mythology, the strange hoodooesque shapes were giants whom the Great Spirit had turned to stone because of their evil deeds. Deep in the night, the petrified giants could awaken and throw boulders down upon any humans passing nearby." Minulle tuli samankaltainen ajatus katsellessani kalkkikivimuodostelmiä Etelä-Ranskassa. 

SilentMessengers-HoodoosIII.jpg (47694 bytes)

Marja-leena Rathje:Silent Messengers- Hoodoos III

Älä unohda ruoskaa!

8.7.05

Nietzsche, Lou Salome ja mies.jpg (29060 bytes)

Kuvassa Lou Salome ruoska kädessä, kärryn aisoissa Friedrich Nietzsche ja kärryjen edessä seisomassa  Nietzschen ystävä Paul Ree. Linkki kuvaan löytyi Rauno Räsäsen blogista  Pragmaattista solipismia(Nietzsche ja feminismi - "erilainen tulkinta").  Kuva on niin herkullinen  kulttuurihistoriallinen  ”dokumentti,” että ihan pakko minun on se liittää tähän päiväkirjaani  Räsäsen mukaan: ”… Nietzsche halusi tuossa ryhmävalokuvan "näyttämöllepanossa" asettaa koko 1800-luvun patriartkaalisen naiskäsityksen radikaalisti - toki ironisesti sekä itseironisesti - uuteen valoon: katsoa sitä julkisesti aivan toisenlaisesta perspektiivistä, mutta sellaisesta perspektiivistä, jota sen ajan miehinen maailma vain ei suostunut tunnustamaan/tunnistamaan omaksi kokemuksekseen.

 Lou-Andreas Salome oli Nietzschen rakastettu,  runoilija  Rainer Maria Rilken ystävä ja kävi kirjeenvaihtoa Sigmund Freudin  kanssa. En tiedä tapasivatko he myös ”kasvoista kasvoihin.”   Luultavasti olisin koulutyttönä ihaillut Lou  Andreas-Salomea yhtä  suuresti kuin  George Sandia luettuani hänen elämänkertansa (Sydän ei erehdy), mutta Salomen  elämänkertaa ei ollut  eikä  taida olla vieläkään olla vieläkään suomeksi.  Nuorena kaikki poikkeavien naisten elämänkerrat kiinnostivat minua, mutta niitä oli vähän saatavilla.

PS. 11.7. Ystävällinen  lukija antoi  lisätietoa:” H.F. Peters on tehnyt Lou Salomen elämäkerran nimellä "My sister, my spouse". Lou pyrkiWienissä Freudin oppilaaksi, mutta F. aluksi vain naureskeli, mutta muuttimielensä, kun huomasi tämän kyvyt. Niinpä hän myöhemmin kuului Freudin lähipiireihin, kirjoitti artikkeleita Freudin lehteen ja otti vastaan potilaita Königsbergissä.

Wallace Stevens

 Tänä iltana olen lukenut Wallace Stevensin runoja. Lukemiseen johdatti  Veloenan blogisa löytynyt ”testi”, jonka tein ja tulos oli tämä:

1118279935_stevens.jpg (8466 bytes)

You are Wallace Stevens. You love everything,
especially the sound of things. Too bad you
are so obscure that at times even you don't
understand what the hell you have written.
 

Which Famous Modern American Poet Are You?
brought to you by Quizilla  

Löysin Stevensin valitut runot( The Palm at the End of the Mind)  muistaakseni vuonna 1990 Budapestin angloamerikkalaisesta kirjakaupasta ja rakastuin runoihin välittömästi.  Nykykielellä sanottaisiin, että runot ”kolahtivat,” mutta minusta se liian koliseva ilmaisu kuvamaan sitä tunteen kosketusta, millä Stevensin runot valloittivat minut.  Ymmärsin hänen kieltään, vaikka en ymmärtänyt kaikkia sanoja.  

Jukka Kemppinen, joka  on suomentanut hänen runojaan (Tämän ilmaston runot)  kirjoittaa jälkisanoissaan, että  Stevens on kaaosteorian ikoni ja suojelushenkilö. ” Kuten fraktaaleissa Stevensin tekstien alati toistuva piirre on bifurkaatio, haarautuminen. Merkitys alkaa kimmahdella henkeäsalpaaviksi kuvioiksi kuin tietokoneen näytöllä,” sanoo Kemppinen.  Minähän en mitään ymmärrä fraktaaligeometriasta, mutta Stevensin runokieltä ymmärrän. Se kieli puhuu minulle tunteen ja intuition tasolla.

Mikä/ kuka olisit ollut keskiaikaisessa kylässä?

 via Pagistaan

   1061698190_q_jester.gif (12100 bytes)   

Village Idiot/ Jester: You lack ambition. You would have been the local
fool/drunk. Opettajani koulussa olivat samaa mieltä


Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla  

Päivän mietelause: Minulla ei ole elämää ja siksi luen kirjoja. (Tommipommi )

Googlemaniaa

 7.7.05

 Minuun tarttui googlemania Pinserin Samin Virtuaalimatkailua –kirjoituksesta.  Oli pakko ladata omalle tietokoneelle Google Earth ja lähteä matkalle.  Ajantaju katosi kun kiersin paikoissa, joissa joskus olen käynyt. En malttanut lopettaa, aamu alkoi valjeta ja Eppu- kissa joka on valvottanut minua kaksi yötä, väsyi ja meni nukkumaan.    

 Bolzanosta alkoi matka. Se on paikka, jonne en aikonut, vaan jouduin, kun olin matkalla Bolognasta Müncheniin. Juna juuttui lumimyrskyyn Bolzanossa ja pääsin jatkamaan matkaa vasta kahden päivän kuluttua.  Minun piti jatkaa bussilla Münchenistä Tukholmaan.  Münchenissä kävi ilmi, että bussi oli lähtenyt edellisenä päivänä ja seuraava lähtisi viikon kuluttua.  Junalla Tukholmaan olisi päässyt, mutta rahani eivät riittäneet sinne asti. Päädyin Stuttgartiin erään ystäväni luokse parantumaan virtsarakon tulehduksesta, joka olin saanut Bolzanon lumimyrskyssä. Stuttgartista matka jatkui junalla Frankfurtiin ja sieltä bussilla Tukholmaan. Siellä piti odottaa päivä laivan lähtöä. Kun lopulta pääsin kotiin, luin lehdestä että Olof Palme on murhattu. Olin kävellyt edellisenä päivänä samaa katua pitkin, jolla hänet oli ammuttu. Tuli aika outo olo. Bolognan asemaravintolassa olin nähnyt hänen näköisensä tarjoilijan.

Virtuaalinen Bolzano näyttää tällaiselta:

_google-bolzano.jpg (17413 bytes)

Kuva on napattu Pinseri-blogista ( kiitos Sami). koska  minä en  saanut paikasta tarkkaa kuvaa.  En  vielä oikein hallitse  Google Earthin käyttöä, vaikka olen harjoitellut  lähes  koko  viime  yön ja puolet  tätä ei kun eilistä päivää.

Matkapäiväkirjasta 1.2.1986: Kello on puoli viisi aamulla. Yhtään junaa ei kulje. Aseman seinällä on hotelli- informaatiotaulu. Kahdensadan metrin päässä on halpa hotelli. Rämmin sinne matkalaukkujen kanssa. Se oli suljettu lomien vuoksi. Rämmin takaisin. Saappaista sai kaataa vettä. Kuivattelen niitä ja sukkia aseman patterin päällä. palo-autoja kulkee kaiken aikaa oh valot välkkyen.  pelastavat lumeen ja loskaan hukkuneita. Kysyin taksisuharilta halpaa hotellia. Se katsoi minua kuin olisin itseäni tarjonnut. Italiankielentaidossani on hieman vikaa, luulisin. Rumia huoria aseman vessassa. Ravennassa en nähnyt yhtään huoraa, kai siksi että en roikkunut asemalla. Kaksi niitä oli, toinen sai asiakkaan miehestä joka kyllästyi odottamaan junaa. Mies sai hetkeksi lämpimän paikan. kirjoitan tätä kynttilän valossa. Pääsenkö minä täältä Bolzanosta ikinä kotiin? Kirjoitan tavarasäilytyksen tiskillä, se on kylmää kiveä. Sillä ei voi istua. Kirjoitan seisten kuin Hemingway.  Dantekin kirjoitti seisten, kuvista päätellen. Kai italialaiset ovat senkin tutkineet, seisoiko se vai istui. Kaveri joka on hortoillut asemalla koko yön tuli kysymään, mitä minä teen. Sanoin, että kirjoitan.  Kaveri ei ole pahannäköinen, vähän köyhä vain, pitkät hiukset ja verryttelypuvun housut.  Hän neuvoi missä on lähin SIP:n toimisto josta voin käydä soittamassa Suomeen.  Mutta ei se ole vielä auki.

2.2.1986:  Sain huoneen pienestä hotellista ja nukuin koko päivän. Kävin kaupungilla kävelemässä.  Kahden kulttuurin kaupunki, kadulla kuulee italiankieltä yhtä paljon kuin saksaa.  Saksalaismallisia taloja, ja MacDonalds täälläkin Joulukuussa oli Giorgio de Chricon näyttely. Kolmetoista taidegalleriaa, seitsemän elokuvateatteria, kaksi teatteria, konservatorio, yhdeksän kirjastoa Moon  bootsit ovat  muotia nuorilla,  ja  isot karvaiset töppöset kuin karhunjalat. Joka puolella on vuoria. Lähti mitä katua pitkin kulkemaan, aina tulee vuori vastaan. Kaupunki kuin äidin kohdussa. Minulle tulee täällä ahtaan paikan kammo. Kaksi humalaista poikaa horjahteli kadulla vastaan, lauloivat ” I am born in USA. Kun ohitin heidät, rupesivat huutelemaan. Elokuvateattereissa menee Paris, Texas ja Rocky IV. Kävin asemalla, junat eivät kulje vieläkään. Ehkä huomenna, sanottiin siellä.  

PS.  Uusi virtuaalituttava Marja-Leena Rathje, hän on kanadalais-suomalainen kuvataitelija.  Löysin hänen sivuiltaan Hoodoo-kuvia,  tässä yksi:

SilentMessengers-Hoodoos-I.jpg (55719 bytes)

 Silent messengers: Hoodoos- 1

 Lisää tietoja Hoodoo-kivistä saa Wikipediasta.

 

Levottomia öitä

5.7.05

Musta mies tuli kylään viideksi päiväksi.  Se nukkuu päivisin, öisin se haluaa seurustella. En ole nukkunut kunnolla ja unet ovat olleet levottomia. Entisiä rakastettuja on vieraillut unissa. Mauruamiseen kyllästyneenä suljin vieraani parvekkeelle viime yönä.   Kun päästin sen sieltä aamulla, se mulkoili minua. Olin loukannut sen miehisiä tunteita.  Sanoin sille, että olen vanha nainen ja haluan nukkua yöni rauhassa, en seurustella. Muita vanhuuden merkkejä: olen alkanut pitää helteestä ja kitkemisestä, eivätkä terassit enää houkuttele.  Nuorena oli toisin, kärsin helteestä, inhosin kitkemistä ja oli pakko päästä terassille, kun kaikki kaveritkin istuivat siellä.

Eppu.jpg (21848 bytes)

 Musta mies alias Eppu 

Blogini määritelmä?  Joku oli tullut eilen sivuilleni Jippiin keskustelufoorumin kautta. Kävin katsomassa mistä on kysymys. Linkki vei maaliskuussa käytyyn keskusteluun kirjailijoiden blogeista. Foorumin asiantuntijatasoa kuvastaa tämä lausunto: ”Kirjailijoiden blogit ovat vanhojen tanttojen mukamuka vallankumous, sosiaalipornon, egotrippailun ja tupperwaren koominen symbioosi.” Kovaa kritiikkiä, mutta siihenhän kirjailija saa tottua jo nuoresta pitäen, varsinkin jos on   väärää sukupuolta. Muistan ikuisesti nuoren miehen joka esikoiskirjani ilmestymisen jälkeen totesi, että ”senkö takia sinusta tuli kirjailija, kun olet niin ruma?”  

PS.  Uusi hieno matka- ja kirjallisuusblogi  Timbuktu . Kannattaa käydä tutustumassa, jos Afrikka  tähdet, Timbuktu, Paul Auster ja  Antoine de Saint-Exupery kiinnostavat.

 

Junalla Vladivostokiin

2.7.05 

Kun olin nuori, halusin matkustaa junalla Vladivostokiin. Siihen aikaan se oli suljettu kaupunki, mutta eihän se haaveilua estänyt.  Se matka on yhä tekemättä, vaikka moni muu nuoruuden unelma on toteutunut, ja Vladivostokistakin on tullut avoin kaupunki Neuvostoliiton kaaduttua.  Olen matkustanut Siperiaan mielikuvituksessa Eero-setäni matkassa, joka pakeni Stalinin vainoja Habarovskiin.  Se on Tyynen meren rannalla, Vladivostokin naapurissa. Vasta kun olin kirjoittanut kirjan hänen pakomatkoistaan, matkustin Siperiaan mutta en itään päin, vaan pohjoiseen Jamalin niemimaalle, ja sain vähän fyysistä tuntumaa siihen millaista on matkustaa junassa Siperiaan.   Se on aika rankkaa. Siksi luen suurella mielenkiinnolla Digitodayn toimittajan Tuomas Karhun matkablogia, jossa hän kertoo reaaliaikaisesti junamatkastaan Vladivostokiin ja takaisin Helsinkiin.  Hän on aloittanut matkan eilen Moskovasta eikä ole vielä ylittänyt Uralia. Hän on tutustunut junassa 24-vuotiaaseen puolalaiseen Annaan, eikä ole vielä ehtinyt katsoa junan ikkunasta ulos millaiselta Venäjä näyttää, toivottavasti ehtii sitten kun juna ylittää Uralin.  Saa nähdä mitä tapahtuu -  lue  http://www.digitoday.fi/blogi/

 PS. Osallistu MIT:n  blogitutkimukseen, klikkaa:

Take the MIT Weblog Survey

Olen hullu

1.7.05

Mikä tarot-kortti olet? ( via Leevi Lehto)

1072670251_rotTheFool.jpg (38817 bytes)

 Sitä minä olen aina epäillytkin. Hullu aloittaa pelottomasti matkan tuntemattomaan, väittää testitulos. Mutta en ole niin hullu, ettenkö pelkäisi. Pelkään hirveästi kun lähden uudelle matkalle, silti lähden.


You are the Fool card. The Fool fearlessly begins the journey into the unknown. To do this, he does not regard the world he knows as firm and fixed. He has a seemingly reckless disregard for obstacles. In the Ryder-Waite deck, he is seen stepping off a cliff with his gaze on the sky, and a rainbow is there to catch him. In order to explore and expand, one must disregard convention and conformity. Those in the throes of convention look at the unconventional, non-conformist personality and think What a fool. They lack the point of view to understand The Fool's actions. But The Fool has roots in tradition as one who is closest to the spirit world. In many tribal cultures, those born with strange and unusual character traits were held in awe. Shamans were people who could see visions and go on journeys that we now label hallucinations and schizophrenia. Those with   physical differences had experience and knowledge that the average person could not understand. The Fool is God. The number of thecard is zero, which when drawn is a perfect   circle. This circle represents both emptiness and infinity. The Fool is not shackled by mountains and valleys or by his physical body. He does not accept the appearance of cliff and air as being distinct or real. Image from: Mary DeLave http://www.marydelave.com/ 

Which Tarot Card Are You?
brought to you by Quizilla  

Minua nämä nettitestit huvittavat. Teen niitä iltaisin työpäivän jälkeen, kun en jaksa katsoa telkkaria, vaan nukahdan sen ääreen, enkä pysty lukemaan kirjoja, tarkoitan romaaneja.   Luen kyllä runoja ja  Pessoan  Levottomuuden kirjaa uudelleen. Sitä ei tarvitse lukea lineaarisesti alusta loppuun niin kuin romaaneja.  Romaanimuoto on minusta jotenkin kahlitseva. Pessoan kirjan voi avata mistä kohdasta vain ja lukea  kappaleen  ja sivun tai pari.  Tänään luin seuraavan kappaleen:

 Siat saattavat inhota omaa sikamaisuuttaan, mutta ne eivät yritä päästä eroon siitä; sama tunteen äärimmäisyys koskee pelokasta ihmistä silloin kun hän ei edes yritä päästä pakoon vaaraa. On kohtalon sikoja, kuten minä, jotka eivät pakene elämän arkipäiväisyyttä, koska heitäkin kiehtoo oma voimattomuus. he ovat kuin lintuja joita lumoaa pelkkä käärmeen ajatus; kärpäsiä jotka lentelevät puunrunkojen ympärillä mitään näkemättä, kunnes ne tulevat kameleontin tahmean kielen ulottuville. 

Levottomuuden kirja on päiväkirjan kaltaista kirjoittamista. Se ilmestyi lähes viisikymmentä vuotta kirjoittamisensa jälkeen.  Kenties Pessoa ei tarkoittanut sitä ollenkaan julkaistavaksi, vaan kirjoitti sitä itselleen. Siksi sen sivuilla puhuu vilpittömyys, sellainen sielun rehellisyys, joka katoaa kirjoittajalta esikoisteoksen jälkeen, kun hän tulee tietoiseksi lukijoista. Kirjoittaminen muuttuu, vaikeammaksi, kun lukijoiden odotukset, joko kuvitellut tai todelliset, alkavat vaikuttaa alitajuisesti.  Siksi toisen kirjan kirjoittaminen on usein tuskien taival.  

Kohtalon sikoja

1.7.05

Minusta siat ovat sympaattisia eläimiä.  Toissa yönä näin unta lentävästä siasta.  Se oli maalaus Modernin taiteen museossa Pariisissa ”fasistisen taiteen osastolla”, kuten määritteli ranskalainen ystäväni jonka kanssa kävin museossa.  Fasismi tuli uneen blogien kautta, kun luin parista blogista ilmaisun ”nuorten naisten fasistinen pahuus” enkä oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa käytännössä. Onko niin että kirjoittajat  ovat saaneet pakit nuorilta naisilta sen takia että heillä on hörökorvat, lättäjalat tai  vääränlainen ihonväri, kansallisuus, uskonto,  kieli tai mieli.  Täytyy tunnustaa, että minäkin olen nuorena syyllistynyt ”fasistiseen pahuuteen”, kun olen hyljeksinyt tyhmiä miehiä, vaikkei kukaan tyhmyydelleen mitään mahda.  Nuorena biologia määrää valinnat.  Halusin fiksuja lapsia, ja sain niitä.

Minun vaihtoehtorunoilijani

27.6.05

Ginsberg.jpg (33463 bytes)

Your alter poet is Allen Ginsberg. Quick, go nuts,
because THIS IS GOOD FOR YOU! 

Who is Your Alter Poet?
brought to you by Quizilla

via Hillitty Kukko josta  näitä hauskoja  kirjallisuustestejä  löytyy.   Kysymykseen: mitä joit viime ateriallasi oli mahdotonta vastata, sillä vaihtoehtojen joukosta  ei löytynyt viiniä. En juo maitoa, olutta enkä tiedä mikä on ”drano” suomeksi. Ginsberg kuuluu suosikkeihini, koska hän oli mahtava uniennäkijä.  Kirjahyllyssäni on hänen päiväkirjansa, valitut runonsa ja hänestä tehty elämänkerta. Kun tein testin toiseen kertaan tulokseksi tuli T.S. Eliot. ( Muut vaihtoehtorunoilijat: Jack Kerouac, Anne Sexton, Sylvia Plath)

 PS.  Blogihakemistoon kannattaa  käydä  tutustumassa. Sieltä löytyy blogeja aihepiirettäin.  Minä  löysin hakemiston kirjallisuusosiosta mm. Kasan, jota en ole lukenut aikaisemmin,  ja sieltä  linkin  Kafka-projektiin.   Kunhan ehdin, liitän löytöjä linkkilistaani, esim. Katri Mannisen Kirjailijaelämää joka on muuttunut  laitekeskeisestä blogista  pohtivaksi blogiksi. Viimeisin merkintä käsittelee kuolemaa ja kirjoittamista.  

Juhannusaatto Siperiassa

25.6.05

Siperian juhannus 2.jpg (60624 bytes)

Neljä vuotta sitten vietin juhannusta Laborovajan kylässä Jamalin niemimaalla.  Kylä sijaitsee kapealla kannaksella Štšutšje-joen ja nimettömäksi jääneen järven välissä, koordinaatit ovat: 67º 40´ pohjoista leveyttä ja 67º 35´ itäistä pituutta. Horisontissa kohoaa Uralin vuorijono.

Otin kuvan keskiyöllä ilman salamavaloa.  Kuvassa taustalla on pyhä puu,  jonka  oksille ripustettiin värikkäitä nauhoja.  Anna Nerkagi (kuvassa oikealla) sanoi että se on henkipuu.  Se pitää iloisista väreistä, varsinkin punaisesta.  Anna oli tuonut pienen vakan keltaisia, vihreitä ja punaisia nauhoja, joita sidoimme puun oksiin ennen juhannusjuhlan alkua.  Puulle uhrattiin votkaa, ei kovin paljon, loput joimme itse. Järvessä asui henki, jota piti hyvittää kolikoilla ja leivänpalasilla, jotta se olisi ystävällinen ihmisille ja antaisi kalaa. Kokko oli aika pieni, koska tundralla on vähän puita.

 Koska juhannus oli, niin tuli tietysti puhetta rakkaudesta. Nenetsinainen Anastasia sanoi (tulkin välityksellä): " Ihmiset jotka eivät osaa rakastaa, ovat keksineet lauseen:” Minä rakastan sinua." Hän selitti, ettei sitä tarvitse sanoa. Mies osoittaa rakkautensa tuomalla ruokaa ja rahaa kotiin, nainen osoittaa rakkautensa vaalimalla miestä, kotia ja tuliliettä. Hän kertoi että nenetsit eivät sano myöskään "kiitos" ja "anteeksi", koska heidän kielessään ei ole sellaisia sanoja. Keskustelua säestivät tuhottomat määrät verenhimoisia sääskiä ja parvi kirkuvia lokkeja, jotka tekivät syöksyjä päitämme kohti. Pitkästä matkasta väsyneenä en jaksanut keskustella rakkauden kulttuurieroista enkä taistella sääskiä kanssa, vaan painuin poronnahkaiseen kotaan nukkumaan. Kylän raitilla juhli nuoriso, venäläinen rokki soi maasturin radiossa. Ennen nukahtamista korvaan kulkeutui raitilta Kummisetä-elokuvan tunnari, ja jäi sinne soimaan. Tyynyn alla ei ollut seitsemää erilaista kukkaa enkä nähnyt unta Marlon Brandosta.  En muista mitä unta näin. Aamulla havahduin siihen, että hiuksissani nukkui pitkäkarvainen siperialaiskissa ja jalkoihini oli kömpinyt kolmijalkainen koira. Olin saanut ystäviä yön aikana.  

Tarina hyttysten synnystä (ote matkapäiväkirjasta)  

Vanhan tarinan mukaan hyttyset syntyivät ihmissyöjä Pynegussen tuhkasta.  Sankari Iitje, joka osasi lumota eläimet kantelenkaltaisella soittimellaan, tappoi ihmissyöjän ja poltti hänen ruumiinsa. Tuuli hajotti tuhkan ja tästä tuhkasta syntyy joka kesä miljoonia ja taas miljoonia hyttysiä, jotka imevät ”ihmisen verta yhtä suurella himolla kuin ihmissyöjä konsanaan” kuten Kai Donner kirjoitti. Tämän voiton jälkeen Iitje nai metsänhaltian kauniin tyttären ja avioliitosta syntyi karhu, jota kunnioitetaan Ket-joen samojedien kantaisänä.

Laborovaja-kylän legenda (ote matkapäiväkirjasta)

Anna Nerkagi kertoi, että aikoinaan Laborovajan kylässä oli seitsemän puuta ja seitsemän veljestä.  Kun hän tuli kylään, puita  oli vain yksi.  Se on kylän pyhä puu nykyään. Hän sanoi, että aina on ollut köyhiä ja rikkaita. Tähän kylään tulivat köyhät. He elivät kalastamalla.   Ihmiset eivät talvehtineet kylässä, koska siellä oli liian vähän jäkälää. Olot olivat liian heille rankat.  Ihmiset lähtivät talvehtimaan metsiin.  Mutta nyt on toisin.  Kylän perustaja- isä päätti jäädä kylään. Hänellä oli kaksitoista lasta. Hän halusi näyttää että täällä pystyy elämään talven. Hän jäi yksin koiransa ja perheensä kanssa. Hän kalasti ja metsästi lastensa kanssa. Talven keskivaihe alkaa joulukuun puolessa välin. Yksi toisensa jälkeen lapset kuolivat. Vaimo alkoi menehtyä, kun talven keskikohta taittui. Metsään ei lähtenyt enää kukaan, kotona olivat vain pienimmät. Keväällä mies oli niin huonossa kunnossa, että ryömi metsästämään. Vaimokin kuoli. Mutta mies halusi näyttää että hän kestää talven yli. Yksi ainoa poika oli jäänyt eloon. Heillä oli jäljellä viimeinen riekko. Hän antoi sen pojalle ja lähti katsomaan ovatko ihmiset palaamassa kylään. Hän ryömi kukkulalle viimeisillä voimillaan. Kukkulalta näki avaran maailman. Hän nosti kätensä aurinkoa kohti. Istui ja odotti milloin nenetsit tulevat. Ja siihen hän kuoli eikä nähnyt rekiä, jotka tulivat järven ylitse. Lapset juoksivat katsomaan ja näkivät istuvan miehen. Hänen kaulassaan roikkui kappale savustettua riekkoa. Hän oli jyrsinyt sitä, kun oli ryöminyt kukkulalle.

- Me tuomme tänne  kiviä hänen muistokseen,  mutta jostain  syystä kivet korjataan  aina pois, Anna sanoi ja jatkoi: 

  - Perustaja-isän  nimi oli Lambro , se merkitsee:  Vähäkasvuinen. Tämä tapahtui 200 vuotta sitten. Siitä lähtien ihmiset ovat jääneet talvehtimana kylään. Lambro maksoi  kovan   hinnan, sanoi Anna.

Annan kertomuksen jälkeen teimme henkirituaalin. Iskimme maahan puisen paalu, ja siihen  sidottiin värikkäitä nauhoja, joihin oli kiinnitetty  kulkunen tai  kello. Tuuli helisytti kelloja, nauhat liehuivat tuulessa. Jokainen vei kiven paalun juurelle. Sitten murrettiin leipää ja juotiin votkaa palanpainikkeeksi. Tampereen Erkki joi niin monta votkaryyppyä, että tuli humalaan ja rupesi huutelemaan, että ”oli siinäkin sankari, tappoi perheensä nälkään.”

 

Aurinkolaiva lähtöön valmistuu

24.6.05 

Jo lastattu on kesän suuri rahti,

aurinkolaiva lähtöön valmistuu,

kun lokki takanasi syöksyy kirkaisten.

Jo lastattu on kesän suuri rahti.

....

 Runon josta yllä on ensimmäinen säkeistö, kirjoitti Ingeborg Bachmann ja suomensi Aila Meriluoto. Se sisältyy saksankielisen runouden antologiaan Puiden lohtu  (toim. Stefan Moster) joka on ilmestynyt tänä keväänä. Lainasin kokoelman toissapäivänä kirjastosta. Olen vasta selaillut sitä, mutta tiedän jo, että se kuuluu niihin kirjoihin, jotka haluan omaan kirjahyllyyni. Heti kun rahatilanteessani tapahtuu käänne parempaan, aion hankkia sen. Kokoelmassa on esitelty 53 runoilijaa, jotka ovat julkaisseet vuosien 1946 - 2000 aikana, joukossa tuttuja nimiä Bachmannin lisäksi mm. Gottfried Benn, Paul Celan, Bertolt Brecht, Günther Grass. Bachmanniin tutustuin jo 60-luvulla, jolloin hänen novellikokoelmansa Kolmaskymmenes vuosi ilmestyi suomeksi. Suosittelen sitä kaikille jotka täyttävät tänä vuonna 30 vuotta,ja muillekin Bachmann paloi kuoliaaksi Roomassa vuonna 1973. Hän oli kuolleessaan 47-vuotias.

Valitsin Bachmannia juhannusrunoksi, koska Dionysoksen keväässä ja Kirjailijan häiriöklinikalla  (Sunnuntai-illan pulttaukset) on viime aikoina keskusteltu, pitäisikö näitä blogimerkintöjä kutsua lastuiksi, päreiksi vai aurinkolaivoiksi. Toisekseen asun talossa jonka nimi on Aurinkolaiva. Parvekkeelta näkyy avomeri, ja lokit kirkuvat sekä edessä että takana, joka puolella.  Tämä on loistopaikka kesällä, uimaranta on vieressä, ja tuuli vilvoittaa kesähelteellä.

 Jäädykepiirikunta ehdotti blogimerkinnän nimeksi aurinkolaivaa (13.4.2005 Linkitetty ratsastaa aurinkolaivani kyydissä). Alla hänen perustelunsa ehdotukselle:

 "Muinaiset egyptiläiset selittivät vuorokaudenvaihtelut niin, että aurinko oli laiva, jolla jumalat purjehtivat vuorokauden jokaisen 24 portin lävitse. Yön aikana aurinko kulki manalan halki, jolloin erinäiset hirmiöt ja pedokkaat pyrkivät tuhoamaan sen jumalineen - olipa jopa hurja Apep-käärme, joka yritti nielaista auringon kokonaisena! Jumalat selvisivät kuitenkin aina tästä osasta matkaa supervoimillaan ja pääsivät taas matkaamaan laivallaan halki taivaan."

 "Tästä syystä minä ehdotan, että blogimerkintää pitäisi tästä lähin kutsua nimellä aurinkolaiva. Miettikää nyt, lukijani: jokainen merkintä kulkee läpi manalan. Meidän maailmassamme manala on se osa, jolloin merkintää silmäillään pohtien, pitäisikö se julkaista. Apep-käärmettä edustaa viisivuotias Magda-tyttäremme, joka hilloisin sormin tulee hakkaamaan tietokoneemme näppäimistöä huutaen "Mamma, haluan pelata sitä peliä jossa tapetaan ihmisiä! Tapetaan!" Me emme voi kieltää häneltä mitään, sillä hän on meidän lapsemme. Minun ja sinun. Aarteemme. Jos postaus kuitenkin selviää tämän kaksihaaraista kieltään ahnaasti lipovan helvetinkoneen kynsistä, pääsee se leijailemaan Bloginnean taivaalle, jossa se on yksi ja ainoa. Koska on sunnuntaiaamu kello 04.57 eikä kukaan muu päivitä blogiaan silloin. Aurinkolaiva."

Hyvää juhannusta kaikille  Aurinkolaivasta!

Rakkautta Mukkulassa

21.6.05 

Sunnuntaina kävin Mukkulassa. Siellä on menneillään kansainvälinen kirjailijakokous, johon olisin halunnut osallistua, mutta kun ei rahaa. Kustantajat ja kulttuuri-instituutit sponsoroivat ulkomaalaisia kirjailijoita suomalaiset kirjailijat haalivat rahat kasaan kuka mistäkin. Osallistuminen oli ennen muinoin halvempaa, ja silloin kävin useammin siellä

  Tämänvuotisessa teemassa: Kirjoittaminen rakkauden tekona yhtyy kaksi asiaa jotka minua tässä elämässä kiinnostavat eniten: kirjoittaminen ja rakkaus. Kirjan kirjoittaminen muistuttaa intohimoista rakkaussuhdetta, jossa on hyvät ja huonot vaiheensa. Sitä uppoutuu = rakastuu työhönsä niin että ei huomaa mitä ympärillä tapahtuu eikä välitä lähimmäisistään. – Kirjailijan työ on itserakkautta, narsismia, väitti joku paneelissa. Kun aloittaa uuden suhteen (kirjan) halu ja torjunta ovat yhtä voimakkaita. Haluan kirjoittaa, mutta pelkään hypätä tuntemattomaan. Olen epävarma, pelkään epäonnistumista, kiertelen ja kaartelen kohteeni ympärillä. Se on mielessäni jatkuvasti, se tulee uniini. Mutta teen kaikkea muuta välttääkseni suhdetta. Kun minulta kysytään mitä minä olen kirjoittamassa, vastaan välttelevästi. Eihän sitä  alussa voi tietää tuleeko koko hommasta yhtään mitään, suhde voi epäonnistua, katketa kokonaan. Joko torjunta on liian voimakas tai halu liian heikko. Suhde voi olla alusta alkaen kitkainen, se voi olla sen merkki että ei siitä tule. Sivumennen sanoen olen juuri pannut hyllylle kaksi vuotta kestäneen suhteen.  ( Äitini tarinan) ja aloittanut uuden. Onnellisessa tapauksessa  halu lopulta voittaa  pelon ja torjunnan ja heittäydyn uuteen suhteeseen, vaikka tiedän miten siinä loppujen lopuksi käy.  Kirjasta on pakko luopua kun antanut sille kaikkensa kuten hyvä rakastaja tekee.  Jälkeenpäin on väsynyt ja surullinen. – Post coitum etc., kuten sanoi kokouksen t toinen puheenjohtaja Juha Siltanen, kun kommenttipuheenvuorossa yritin selittää rakkauden ja kirjoittamisen fyysisyyttä ja emotionaalisuutta. Ludovic Roubaudin alustus sai minut pohtimaan ääneen/julkisesti rakastelun ja kirjoittamisen yhtäläisyyksiä. Roubaudi ranskalaisena ymmärsi heti mitä ajoin takaa ja jatkoi siitä mihin minä lopetin sekavan puheenvuoroni. Minulla oli mielessä Hemingwayn  sanat, joihin viittasin, mutta en pystynyt siteeraamaan suoraan, nämä sanat: After a book I am emotionally exhausted. If you are not you have not transferred the emotion completely to the reader. Anyway that is the way it works with me. ( to Charles Scribner, Jr. 1952, Selected Letters). Minä olen niin väsynyt, että en jaksa kuukausiin – joskus voi mennä vuosikin – aloittaa uutta kirjaa. Ei sitä heittäydy uuteen rakkaussuhteeseenkaan heti kun vanha suhde on päättynyt. Tai no, jotkut heittäytyvät, mutta onko se todellista rakkautta? Ehkä se onkin yksinjäämisen pelkoa. Joka tapauksessa kirjan jälkeen emotionaalinen tila on enemmän masennuksen- kuin riemunsekainen, ja se voi olla kirjailijalle joskus kohtalokasta aikaa.

 Keskustelu poukkoili asiasta toiseen , mikä Mukkulassa on aina ollut kaikkein hauskinta. Kuka auringonpaahteessa jaksaisi edes kuunnella pitkiä ja jäenneltyjä alustuksia ja puheenvuoroja.  Yritin kirjata muistiin joitakin kommentteja, mutta keskustelukäviniin vilkkaana, että luovuin yrityksestä. Tässä yksi Roubaudin lausuma: ” Lopettakaa kirjoittaminen, tehkää jotain muuta, jos tuottaa kärsimystä”. Mihin puheenjohtaja Siltanen totesi: ”Rakastaminenkin tuottaa joskus kärsimystä.  Voiko lakata rakastamasta? Mitä sitten pitää ruveta tekemään? Kävelemään vetten päällä.”  Joku totesi että kirjoittaminen on destruktiivista rakkautta. Turkkilainen kirjailija ( nainen) Buket Uzuner  puhui rakkauden kielestä miesten ilmaisuna kirjallisuudessa. Naisten rakkauden kieli on suullista. Iltapäivällä kenialainen Yvonne Adhiambo Owour kysyi yleisöltä minkälaista on suomalainen rakkaus. Olin vähän sitä mieltä ettei suomalaisessa kirjallisuudessa ole kuvattu suurta rakkautta – vai onko sitä Kalevalassa, Seitsemässä veljeksessä, Tuntemttomassa sotilaassa, meidän perusklassikoissa. – Kantelettaressa on, sanoi Päivi Istala. - Mutta se onkin inkeriläisten naisten lyriikkaa,  totesin. Istala lausui kansanrunon Kun mun tuttuni tulisi, ja yleisö antoi ablodit.  Tuli todistettua että suomalaisessakin kirjallisuudessa on rakkautta, se on joko aggressiivista, veristä tai epäröivää, ja ilmaistaan rivien välissä, jos ilmaistaan ollenkaan.  Olisin todella halunnut jäädä Mukkulaan kuuntelemaan ja katselemaan miten rakkauden teot ja teemat suomalaisessa suvessa kehkeytyivät eteenpäin. Huomenna keskiviikkoiltana on suuri päätösbakkanaali, ei kun banketti, ja  jotkut lähtevät Mukkulasta kotiin hullun lailla rakastuneina, ainahan siellä niin on joillekin käynyt.  

Arto Kytöhongan runogeneraattori

21.6.05 

Sain Arto Kytöhongan runogeneraattori lauantaina Markku Eskeliseltä  Maailma kuulolla – tilaisuudessa Mediatorilla , jossa Lahden 22. kansainvälisen kirjailijakokouksen vieraat esiintyivät.  Kytöhongan generaattorin vuodelta 1989. Hän oli aikaansa edellä - myös runoilijana, eikä hänellä ollut ikanaan kovin monia  ymmärtäjiä. Kirjallinen eliitti (joka määrää kuka kukin on kirjallisessa kaanonissa) hymähteli väheksyvästi tai kohotteli kulmakarvojaan hänen ideoilleen, jotka kuulostivat oudoilta siihen maailman aikaan. Häntä pidettiin pellenä, ei vakavasti otettavana kirjailijana. Arvostuksen ja vastakauin puute, käsittääkseni, lannisti hänet ja hän teki itsemurhan vuonna 1990 ( ellen väärin muista). Hän oli ystäväni ja tietokoneguruni. Hän opetti minut käyttämään pelkäämättä tietokoneita. Jos jokin ohjelma meni solmuun, hän neuvoi miten solmun saa auki. Ensimmäisessä kannettavassani oli hänen  selkeä ja yksinkertainen käyttöjärjestelmänsä. Hän teki tietokoneohjelmia kaverinsa kanssa, jonka nimeä nyt juuri muista.  

Kun tulin mediatorilta kotiin, ryhdyin innoissani kokeilemaan. Arton runogeneraattoria. Asensin sen uuteen koneeseen – ja se toimi, mutta minä olin unohtanut dos-komennot.  Piti ruveta  komentoja, jotka olen unohtanut täydellisesti kymmenessä vuodessa. En pystynyt generoimaan yhtään runoa suureksi harmikseni.  Sammutin tietokoneen ja menin nukkumaan. Aamulla kone ei suostunut käynnistymään, mikään ei toiminut, ei edes vikasietotila. Arvasin että dos-pohjainen generaattori on sotkenut XP:n hienot systeemit. Maanantaina kannoin koneen liikkeeseen josta ostin sen vajaa kolme kuukautta sitten.  Kaveri tutkaili konetta aikansa ja totesi ettei ole ikinä nähnyt näin umpisolmussa olevaa XP:tä ja kyseli mitä minä sen kanssa olen tehnyt.  Kerroin tekoni. Hän sanoi, ettei pysty auttamaan. Kannoin koneen takaisin kotiin, alustin kiintolevyn – siinä meni toukokuun ja kesäkuun alun päiväkirja, meilit ja kirjanmerkit, joita en ollut varmuuskopioinut.  Onneksi romaanit ja muistiinpanot, unet ynnä muu tärkeä materiaali oli vanhalla koneella.   Rupesin lataamaan koneeseen ohjelmia, siinä meni maanantaipäivä – enkä ole vieläkään ladannut kaikkia.  Mutta jonain päivänä vielä tutkin Arton generaattorin – teen sen sellaisella koneella jossa on Windows 95, se ei ainakaan mene sekaisin dos-ohjelmasta.  

Arto on ollut mielessäni viime päivinä muutenkin. Hänen runogeneraattorinsa ei olisi tullut ehkä puheeksi, ellen olisi nähnyt jokin aika sitten hänestä unta. Hän luki Munkkiniemen kirjakaupan edessä kirjoittamansa runon, joka oli omistettu ”Anitalle”.  Ihmettelin että miksi minulle. Hän sanoi, että ensin hän ajatteli omistaa sen kaikille naisille, mutta päättikin omistaa sen minulle. Uni jatkui. Lopussa hän suuteli minua suulle.  Hän oli unessa niin elävä, että  en muistanut hänen kuolleen kauan sitten. Ja heräämisen jälkeenkin kesti tovin ennen kuin tajusin, että hän on kuollut.  Yhteensattuma, vai mikä lie, mutta seuraavana päivänä Leevi Lehto kirjoitti blogissaan Artosta. Lehto kirjoitti  - siteeraan muistista - että Kytöhongan runous on syyttä suotta aliarvioitu ja että hänen Venetsilainen sarja: Nagauta 32-71  on Saarikosken Tiarnia-sarjan veroinen – molemmat 80-luvun teoksia.  Arton kirja sai hyvät arvostelut, mutta ei sitä ymmärretty, se poikkesi niin paljon  totusta runomuodosta. Ei kai kukaan siihen aikaan kirjoittanut eeppistä runoa, eikä leikkinyt kielen ja kielten kanssa niin kuin hän. Tai no, ehkä Aronpuro ja Kirstinä.  Sääli että Suomeen mahtuu vain yksi runoilija kerrallaan – ja se on ollut  kohta 40 vuotta  Saarikoski. Hänellä on ollut hyvät mentorit. Saarikosken suuruuttahan ei voi kyseenalaistaa, jos tekee niin, saa osakseen outoja sivusilmäyksiä.

PS. Uusi  Parnasso on ilmestynyt. Siellä on mm. tietokonerunoilija Jukka-Pekka Kervisen   runokuvia/kuvarunoja ja   Mark  Youngin juttu hänen ja Kervisen  yhteisistä töistä. Kervisen  blogeihin pääsee klikkaamalla oikeassa laidassa olevaa   linkkiä  nonlinear poetry

  Aurinkolaivan enkeli kutsuu

10.6.05

Aurinkolaivan enkeli  2.jpg (42475 bytes)

Aurinkolaiva on Helsingin kaupungin taiteilijatalon nimi. Joku talon asukkaista on  tehnyt  tämän kuvan. Hän on niin vaatimaton, että ei ole pannut puumerkkkiään kuvaan.  Taiteilijatalossa on Helsinkipäivänä 12.06.05   avoimet ovet ja taidetori kello 12.00-16.00.  Kaikki ovat tervetulleita.   Mutta kaikkien ovet eivät ole auki. Taiteilijat  esiintyvät talon terassipihalla Juhannusruusunkuja 3:ssa,  Aurinkolahden aallonmurtajalla ja Solvikinkatu 13:n Galleria Vuoksessa,  jossa  esiintyy  mm. Saila Susiluoto klo 14.00

*

Minusta on tullut laiska päivittäjä.  En millään   viitsi istua tietokoneen ääressä kauniina kesäiltoina. Harjoitan rikkaruohomeditaatiota  ( = kitkemistä) Juorumäen viljelypalstalla.   Se on mainio tapa  tyhjentää aivot.  Samalla kuulee satakielten   musisointia.  Tällaista se on:

Satakielen laulu.jpg (223751 bytes)

Lähde: Jussi Seppä. Lintujen äänet. Porvoo 1951

Kirja-ahmatit

10.6.05

Hanhensulka Brysselistä söi unessa kaurapuuroa, joka oli keitetty hänen ( vielä julkaisemattomasta?) novellikokoelmastaan. En tiedä kuuluuko Hanhensulka siihen sukupolveen, joka kuunteli Markus-sedän lastentunteja. Markus-setä kehotti syömään kaurapuuroa, koska se on terveellistä. Minä sain häntä kuunnellessani elämänikuisen inhon kaurapuuroa kohtaan. Kirjoja kyllä ahmin lapsena. Ray Bradbury kertoo kirjassaan Zen in the Art of Writing Palopäälliköstä, joka oli lapsena kirja-ahmatti. " Minä söin niitä kuin salaattia, kirjat olivat minun lounaitani, välipalojani, päivällisiäni, yösyömisiäni. Revin sivut irti, söin ne suolan kanssa, valelin ne maustekastikkeilla, jyrsin sidokset, maiskuttelin lukuja. Määrättömät määrät kirjoja. Kannoin niitä kotiini selkä kyttyrällä vuosikaudet. Filosofiaa, taidehistoriaa, politiikkaa, yhteiskuntatietietä, runoja, esseitä, suurenmoisia näytelmiä…." Sitten elämässä alkoi kaikki mennä alamäkeen, onnettomuus seurasi onnettomuutta ja kirjojen ahmijasta tuli Palopäällikkö, joka antoi tulen ahmia kirjat Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451. bradbury kirjoitti romaaninsa ensimmäisen version The Fire Man maineikkaan UCLA:n ( The University od Los Angles) kirjastossa yhdeksässä päivässä. Kirjastossa sai käyttää kymmenen sentin hinnasta kirjoituskoneita puoli tuntia. " Time was indeed moneys", hän toteaa. Siihen aikaan hän oli nuori perheenisä. Rahaa ei ollut, lapset mellastivat kotona, siellä ei ollut kirjoitusrauhaa, hänen oli pakko käydä kirjoittamassa UCLA:n vuokrakoneilla. Hän sanoo rakastaneensa kirjaston käytäviä, pitkiä hyllyrivistöjä joiden välissä hän käyskenteli, kun olivat jumissa, otti hyllystä kirjoja, kosketteli niitä, käänteli sivuja, ehkä haistelikin niitä. (Minä haistelen niitä - venäläiset kirjat tuoksuvat erilaisilta kuin amerikkalaiset.) Todella inspiroiva paikka kirjoittaa romaani kirjojen polttamisesta, kuten Brabury toteaa: " What a place, don't you agree, to write a novel about burning books in the Future!"

PS.  Käykää katsomassa  Galleria  Henkevässä Silakassa   Rikos-näyttelyä.

 

Saderuno

5.6.05

lits löts läts

lotiseva sade

surullisesti

kipeässä päässäni

kirjoitti Ishikawa Takuboku ( Syötäviä runoja, suom. Miika Pölkki)

Rantatorilla kesäterassin tuolit seisoivat sateessa yksinäisinä kuin miehet ilman naista. Katselen merta joka on harmaa taivaaseen asti. Kauhea nostalgia tekee sieluni sairaaksi. Se alkoi, kun kävin kaukana läntisessä Helsingissä ja näin bussin ikkunasta entisen kotini ikkunat. Olen kuin kissa joka kiintyy paikkaan, mutta ei sen ihmisiin. Kun asuin siellä, inhosin porvariston hillittyä charmia, mutta rakastin mäntyä joka seisoi työhuoneeni ikkunan edessä. Se oli inspiroiva mänty. Katkaisin juureni kun lähdin sieltä, enkä ole jälkeen pystynyt kirjoittamaan mitään mikä tuntuisi sen arvoiselta että sen voisi lähettää kustantajalle luettavaksi. Masentava huomio.

Oravan maailmankuva

3.6.05

"Sen maailmankuva koostuu tammenterhoista, puista, säästä, kissoista, koirista, autoista ja vastakkaista sukupuolta olevista oravista. Se koostuu arvioista, kuinka nämä ilmiöt pelaavat yhteen ja kuinka oravan olisi pelattava niiden kanssa säilyäkseen hengissä. Siinä kaikki. Ei mitään muuta. Se on maailma oravan mukaan."

Näin pohtii Elizabeth Costello/J.M. Coetzee ( suom. Seppo Loponen). Lukiessani ihmettelen miksei oravan maailmankuvaan mahdu samaa sukupuolta olevat oravat, ja mietin samalla mikä on minun maailmankuvani, ja mistä kaikesta se koostuu? Maailman ja minun välissä seisoo Minä ja se heittää varjonsa maailman ylitse. En näe selvästi. Näin on ollut siitä pitäen, kun lopetin zazen-istunnot ja rupesin syömään eläimiä. Maailma sameni. Masentavaa.

Kirjallinen tietokilpailu : Are You Cool Enough to Be a Literature Nerd?  (via Hillitty kukko)

En osannut vastata kaikkiin kysymyksiin, ja tulos oli tämä:

Kerouac.jpg (18573 bytes)
You read the books your mom didn't want you to
read. You know, the ones that have raciness,
tact, and true gut emotion. Here's a pen. Go to
it. 

Are You Cool Enough to Be a Literature Nerd?
brought to you by Quizilla

Taidan olla kirjallisuusnörtti. Kerouacin ja beat-kirjailijoiden ihailija olen ollut  siitä pitäen, kun löysin heidät ja heidän   unikirjansa. Seuraava tietokilpailu ( sekin via Hillitty kukko):

Mikä moderni taideteos olet?

Avignonin naiset.jpg (49641 bytes)
You go girl! You're Picasso's famous "Les
Demoiselles d'Avignon" and live in the
Museum of Modern Art in New York. 

Which Piece of Modern Art Are You?
brought to you by Quizilla

Picasso maalasi Avignonn naisia kaksi  vuotta keväästä 1907 kesään 1907.  Hänen  maalaustaan pidetään kubismin   alkuna.   Kolme  vasemmalla olevaa naista olivat  avignilaisia   ilotyttöjä, kaksi oikealla oevaa hahmoa livat merimiehiä, jotka   vierailivat ilotalossa.

Taidehistorioitsija  Herbert read kirjoittaa, että "Avignonin naisissa  ilmenevä päävaikutus on peräisin Cézannen taiteesta, ja että   Cézannen vaikutus  Picasson taiteessa oli syvää ja pysyvää.

PS. Klassisen musiikin ystäville uusi blogi Klasari. Käykää kasomassa.

PS 2Pekka Nykäsen blogista löytyy jatkuvast hyviä linkkejä, tänään mm.  poliittisten pilapiirrosten sivuille.

Tutkittu juttu

29.5.05

Tohtori on julkistanut tutkimustuloksia. Kuten olin olettanut vajaa kaksi kolmasosaa Blogistanin kirjoittajista on introverttejä ja vain reilu yksi kolmasosa ekstroverttejä. Tosin aineisto oli aika pieni : vain 77 vastaajaa sunnuntaihin mennessä. Se kertoo ( nähdäkseni) siitä, että suurin osa bloginpitäjistä on niin introverttejä, että he eivät halua osallistua tämänkään kaltaiseen sosiaaliseen tapahtumaan.

Tuloksen mukaan :Suurin yksittäinen ryhmä vastanneista muodostui persoonallisuustyypistä, joka on saanut ammattinimikemääreekseen "Kirjailija". 11 bloggarin tulos 77:stä oli persoonallisuustyyppi INFJ. […] Ensimmäiseksi kirjailijat tulivat siksi, että tuloksena reilut 14 prosenttia bloggareista on suurin poikkeus väestölle lasketusta normaalijakautumasta, joka on vain 1,5% väestöstä. Bloggareissa on siis noin kahdeksan kertaa enemmän kirjailija-tyyppejä kuin normaaliväestössä.

Toisin sanoen "kirjailijat" ovat reippaasti yliedustettuja. Mitähän Juha Seppälä, joka tuomitsi bloginpitäjät taviksiksi, tuumaisi tästä tuloksesta. Jari Sedergrenin mukaan: Jo ensimmäinen suhdeluku kertoi, että bloggarit ovat tavalla tai toisella väestöstä valikoituneita, eivätkä ole niin sanotusti keskiverto-otos reaalimaailmasta.

Lisää tuloksia saa täältä: Suuren bloggaritestin tuloksia . Tuolta löytyy myös linkki artikkeliin, jossa kerrotaan miten persoonallisuustyypit jakautuvat pohjois-amerikkalaisen väestön keskuudessa. Suomesta voisi olettaa olevan introverttejä enemmän kuin ekstroverttejä.

PS. Huuhaasta. Joidenkin vastaajien mielessä näyttää häilähtäneen, että tämä testi on taas sitä huuhaata. Ei se sitä ole, mutta syvällä suomalaisissa on huuhaan pelko, oiskohan rationaalisen luterilaisuuden tuotetta. Entiseen aikaan suomalaiset olivat maailmankuuluja maagisista kyvyistään. He tunsivat luonnonvoimat ja osasivat käyttää niitä. Heillä oli myös huomattavat telepaattiset kyvyt. Vielä 1960-luvulla Lapissa nähtiin ja kuultiin etiäisiä. En tiedä nähdäänkö ja kuullaanko vielä nykyään, kun Nokian kännykkä on korvannut telepatian.

Romanttinen runoilija

29.5.05

Tämä meemi on Rauno Räsäseltä ( via Ron Sillman) Jos olisin suuri ( englantilainen) romanttinen runoilija, niin olisin Percy Bysshe Shelley. Ei tunnu läheiseltä. Suurista romanttisen ajan englantilaisista runoilijoista läheisin on William Blake, jonka Taivaan ja helvetin avioliitto Tuomas Anhavan kääntämänä innoitti nuorena, nämä lauseet: "Ylettömyys Nuoruusiällä on Elämälle Välttämätöntä", ja: "Väkevistä Intohimoista ovat Lähtöisin Todet, Hyvät ja Täydelliset Sävyt." Ja monet muut lauseet.

P. B. Shelley
You are Percy Bysshe Shelley! Famous for your
dreamy abstraction and your quirky verse,
you're the model "sensitive poet." A
vegetarian socialist with great personal charm
and a definite way with the love poem, you
remain an idol for female readers. There are
dozens of cute anecdotes about you, and I love
you. 

Which Major Romantic Poet Would You Be (if You Were a Major Romantic Poet)?
brought to you by Quizilla  

 

PS. Rauno Räsäsen blogista löytyy Trivial Pursuit-kysymys kirjallisuustieteen alalta: Kuka oli blogityyppisen tyylilajin pioneeri Suomessa? Yrittäkää arvata ja käykää katsomassa. Voittaja on julkistettu toissapäivänä.

Uusi kiinnostava kirjallisuusblogi: Leevi Lehdon The Finnish Ulysses - Ulysseksen kääntäjän Work in Progress. Odotan innolla lopputulosta  saadakseni   lukea  Joycen romaanin kolmannen kerran. Nuorena  intellektuaalina ( tai snobina) luin Warburtonin ruotsinnoksen ja  myöhemmin Saarikosken suomennoksen. Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta teki kyllä suuremman vaikutuksen minuun kuin Ulysses.

Nyt täytyy tehdä pieni rahajuttu. En millään jaksaisi, olen ihan naatti, kun olen tapellut äitiä sanoiksi koko päivän. Hän ei halua tulla kirjoitetuksi. Isän kanssa oli paljon helpompaa, hän ei pannut hanttiin. Hän viihtyi parrasvaloissa jo eläessään. x

Entinen elämä

28.5.05

Mocartes on löytänyt entisen elämänsä täältä ( via minh) Hän on entisessä elämässään 900 -luvulla Uudessa Seelannissa ollut nuoremman poikani identtinen kaksoisveli. He molemmat ovat olleet kirjailijoita, draamakirjailijoita tai rituaalien järjestäjiä. Entisen elämän perintönä heidän nykyinen elämänsä on täynnä magiaa - sitä on kaikkialla, täysin arkipäiväisissäkin tilanteissa. He ovat maagikkoja.

Sielut ovat näköjään siirtyneet idästä länteen päin, sillä vanhempi poikani on ollut tanssija, laulaja tai näyttelijä Pohjois-Intiassa 1450-luvulla. Minä taas olen tullut Uudesta-Guineasta, jossa olin kirjailija, draamakirjailija tai rituaalien järjestäjä 1575-luvulla. Hm, taiteellisuus näyttää periytyvän, ja se e tiedä onnellista eikä tasapainoista elämää,.

Entisen elämän analyysi perustuu syntymäpäivään ja -vuoteen. Maailmalla on varmaankin satojatuhansia ihmisiä jotka ovat syntyneet samana päivänä ja -vuonna kuin minä. Siitä päätellen Uuden Guinean sademetsissä on vallinnut naiskirjallisuuden kukoistuskausi 1500-luvun loppupuoliskolla. Mutta maailmankirjallisuuden historia ei tiedä asiasta mitään. Ihmettelen vain, miksi ihmisillä aina on niin loistava menneisyys entisen elämän analyyseissa. Onko olemassa yhtään sielua, joka olisi ollut entisessä elämässään kyökkipiika, pyykkäri tai renki?

Siirryn tästä "meemistä" nyt vakavampien harrastusten pariin eli lukemaan J. M. Coetzeen Elizabeth Costelloa, joka kertoo naiskirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ja mitähän niistä mieskirjailija Coetzee mahtaa tietää?

Kirjailijakoulutuksesta

26.5.05

Antti Tuuri jyrisee tänään Hesarissa: "Jumalan kiitos meillä ei ole kirjailija-akatemiaa, eikä sellaista saa perustaa. Myös kaikki taiteen maisteri- lisensiaatti- ja tohtorintutkinnot olisi lopetettava."

Moskovassa oli Neuvostoliiton aikana Gorki-instituutti. Mikä mahtaa olla sen nimi nykyään? Siellä koulutettiin yhteiskuntajärjestelmää tukevia kirjailijoita ja kääntäjiä - ihmissielun insinöörejä., ammatti-ihmisiä. Minun sieluni on dissidentti, että se tuntee ennakkoluuloja järjestettyä koulutusta kohtaan. Kirjallisuuden maisteri kyllä olen ( gradun aihe: Samuli Parosen romaanien piilomerkitykset - voi, miten jungilaista! ) Mutta kirjoittajakoulutukseen en ole ikinä uskaltautunut. Nuoren Voiman liitolla oli jotain kursseja, kun aloittelin uraa. Oriveden opisto aloitti vähän myöhemmin. Sain koulutuksen kantapään kautta - kustantajilta jotka lähettivät käsikirjoitukseni takaisin saatekirjelmien kera, joissa oli hyödyllisiä neuvoja. Yritys- ja erehdys oli minun oppimismetodini. Opin ainakin tietämään mitä kustantajat haluavat. Mutta kunnon romaania en osaa vieläkään tehdä, sellaista missä on juoni, dialogia ja dramaattisia käännekohtia, elämäntuntua ja todellisentuntuisia henkilöhahmoja. Ja Jos olisin nuorempi, vasta uraani aloittamassa , niin tuskin uskaltaisin osallistua kirjailijakoulutukseen - superintroverttiluonteellani. Mutta kouluttajana olen, kumma kyllä pystynyt olemaan luovan kirjoittamisen verkkokurssilla, johon Hanhensulka viittaa tämänpäiväisessä lastussaan :Kirjailijakoulutus mielessä heti aamusta…

Muistelma: 1950-luvulla isäni perusti Oiva Paloheimon kanssa neuvontatoimiston kirjailijoiksi aikoville. Toimiston nimi oli Kateva. Toimisto sijaitsi meillä kotona. Käsikirjoituksia alkoi tulla. Niitä tuli niin paljon, että Oiva ja isäni eivät ehtineet lukea kaikkia ja heidän intonsa kouluttaa aloittelevia kirjailijoita laantui nopeasti. Isä otti huoneessaan vastaan "kirjailijakandinaatteja", jotka minun hämärän muistikuvani mukaan olivat enimmäkseen arkoja naisihmisiä. Ennen vastaanottoaan hän suihkutti huoneensa männynhajuisella Air-Wickillä. Se peitti tupakan ja kissanpissan hajun.

Kun isä keksi, että kirjoitan vakavissani - olin onnistunut myymään Seura-lehteen kertomuksen kissan katoamisesta - hän tarjoutumaan antamaan minulle neuvoja ja ehdotti että näyttäisin hänelle kirjoituksiani, mutta kieltäydyin jyrkästi avunannosta ja yhteistyöstä. Kotiolot olivat sellaiset, että minulla ei ollut mitään illuusioita kirjailijantyöstä, mutta niin vain ajauduin siihen. Veljeni olivat järkevämpiä, he hankkivat akateemiset "kunnon" ammatit. Nuorimmasta veljestäni olisi voinut tulla hyvä dekkaristi - hänellä oli mielikuvitusta ja omaperäinen kieli, mutta hänestä tuli lakimies. Hän näki jo varhain, että niin epävarmaan kuin kirjailijan ammattiin ei kannata ryhtyä. Se on onnettomuus, kuten sanoi "Maigretin isä" Simenon. Kirjailijoiden koulutukseen pitäisi sisältyä kurssi: Miten selviydyn pettymyksistä ja miten tulen toimeen yksinäisyyden, katkeruuden ja kateuden tunteiden kanssa, jotka vaivaavat jopa kirjailijan kuudenteen taivaaseen päässeitä mestarikirjailijoita ( viite: HanhensulanKirjailijan seitsemän taivasta).

Persoonallisuus ja ammatti

26.5.05

Myers-Briggsin testistä vielä vähän

Sediksen blogista löytyi linkki Tiina Jokisen sivuille, joilla on lista ammateista ja persoonallisuustyypeistä ja selitystä siitä mitä kirjainyhdistelmät tarkoittavat.

Intorvertit:

INTJ Tiedemies;  INFJ Kirjailija;   ISTJ Luottamusmies;  ISTP Artisaani                       

INTP Arkkitehti;   INFP Etsijä;       ISFJ Konservaattori      ISFP Taiteilija

Ekstrovertit:

ENTJ Sotapäällikkö;  ENFJ Kasvattaja; ESTJ Hallintojohtaja;  ESTP Promoottori

ENTP Keksijä;  ENFP Toimittaja;  ESFJ Myyjä; ESFP Viihdyttäjä

Alempana ( 24.5.)  on prosenttilukuja siitä, miten eri persoonallisuustyypit jakautuvat koko väestön keskuudessa.

Persoonallisuuden neljä ulottuvuutta ovat seuraavat:

Introversio (I) - Ekstroversio (E)

Intuitio (N) - Aistihavainto (S)

Ajattelu (T) - Tunteminen (F)

Joustava (P) - Jäykkä (J)

Minun oletukseni mukaan virtuaalimaailmassa viihtyvät ihmiset ovat introvertteja. Sediksen blogissa on pieni blogitutkimus, johon voi käydä ilmoittamassa testin tuloksen. Tuloksia on niin vähän, ettei niiden perusteella voi vetää johtopäätöksiä bloggaajien intro- tai ekstroverttiydestä, ainakaan vielä.

Tapahtumia tähtien valossa

24.5.05

Sisäavaruuksia tutkiva muusikkotuttavani pistäytyi kylässä ja jätti luettavakseni Suomalaisen transiittikirjan ( kirj. Raimo A. Nikula). Tässä muutamia poimintoja planeettojen sisäavaruudellisista vaikutuksista:

Eugen Schaumann ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin senaatin käytävässä 16.6.1904 senaatin käytävässä (Saturnuksen ja Auringon neliö)

Helene Schjerfbeck vetäytyi yksinäisyyteen vuonna 1901 ( Saturnuksen ja Auringon oppositio)

Erkki Tuomioja vuosi ns. Zavidovo- jutun julkisuuteen vuonna 1972 vastustaakseen Kekkosen politiikkaa ( Saturnuksen ja Venuksen yhtymä)

Ihanteidensa pettämä Markku Lahtela teki itsemurhan vuonna 1980 (Saturnuksen/ Saturnuksen oppositio)

Uuno Kailas sai mielenhäiriön kuvitellen olevansa kärsivä Kristus ja joutui mielisairaalaan (Saturnuksen/ Neptunuksen oppositio)

Arvid Järnefeltin henkinen kriisi 1893 päättyi tolstoilaisuuteen ( Khreironin ja Kuun neliö)

Arvo Ylppö väitteli tohtoriksi lääketieteessä 1914 ( Kheironin ja Jupiterin kolmio)

Anita Konkka julkaisi kokoelman uniaan kirjassa vuonna 1993 ( Kheironin ja Jupiterin kolmio - myös Saturnukseen)

Suomen talvisota alkoi 30.11.1939 ( Uranuksen ja Kuun neliö - minuuttitarkka)

Erno Paasilinna sai ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1985 (Uranuksen ja Venuksen kolmio)

Hannu Salama joutui oikeuden eteen jumalanpilkkasyytösten vuoksi vuonna 1965 ( Uranuksen ja Saturnuksen oppositio, myös Plutolta)

Suomi: noottikriisi NL:n painostuskeinona vuonna 1961 ( Pluton ja Auringon neliö)

Aino Kallas rakastui Eino Leinoon vuonna 1916 ( Venuksen ja Pluton yhtymä)

Timo K. Mukka julkaisi rivona pidetyn esikoisromaaninsa Maa on syntinen laulu vuonna 1963 (Pluton ja Marsin neliö)

En kommentoi, totean vain että tapahtumia voi tulkita tästäkin näkökulmasta, jos elämässä tapahtuu odottamattomia käänteitä.

Myers-Briggs tyyppi-indikaattori

Jos on astrologia hebreaa useimmille ihmisille, niin on myöskin jungilaiset persoonallisuustyypit. Puimurista löysin testin, jonka tein ja sain tuloksen:

Your Type is INFJ

Introverted (89 %) Intuitive ( 25%) Feeling ( 12 %) Judging( 11%)

Puimurin Hanhensulka on INFP. Hän kirjoittaa: "Mitä tämä kaikki merkitsee on vielä hämärän peitossa"

Wikipedia selittää:

Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymyksellisempi kuin kognitiivisempi kuvaus. Ennen kaikkea introvertti saa energiansa omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen pikemminkin vie sitä heiltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa "ladatakseen akkujaan".

Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja. Introvertit ovat useimmissa väestöissä vähemmistö, minkä takia kulttuurit ja yhteisöt painottuvat pikemminkin kovaäänisten ekstroverttien mukaan. 

Myers-Briggsin tyyppi-indikaattori on ihmisten luonteenpiirteitä neljällä akselilla kuvaava psykologinen testi. Sen kehitti Katherine Briggs tyttärensä Isabel Myersin kanssa toisen maailmansodan aikana. Se perustuu Carl Jungin teorioihin. Testin kysymysten perusteella henkilö saa jokaisella neljällä akselilla luokituksen:

I, introvertti - E, ekstrovertti

S, tosiasiallinen - N, intuitiivinen

T, ajatteleva - F, tunteva

J, järjestelmällinen - P, spontaani

Määrittelevinä akseleina ovat S-N ja T-F -akselit, kun taas I-E ja J-P -akseleita pidetään vähemmän merkittävinä henkilön luonteen kannalta. Koko väestön keskuudessa tyypit jakautuvat seuraavasti:

MBTI SF ST NF NT Yhteensä

IJ ISFJ 13.8%  ISTJ 11.6% INFJ 1.5% INTJ 2.1% 29.0%

EJ ESFJ 12.3% ESTJ 8.7% ENFJ 2.4% ENTJ 1.8% 25.2%

EP ESFP 8.5% ESTP 4.3% ENFP 8.1% ENTP 3.2% 24.1%

IP ISFP 8.8% ISTP 5.4% INFP 4.4% INTP 3.3% 21.9%

Yhteensä 43.4% 30.0% 16.4% 10.4% Lähde http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers-Briggs_tyyppi-indikaattori

Linkkejä: Lyhyt MBTI-testi Jungilaisilla kysymyksillä (en)

Tästä ei tule hullua hurskaammaksi, vai mitä ? Suomeksikin voi vastata kysymyksiin täällä. Mutta vastaus on englanniksi. Kun vastasin suomalaisiin kysymyksiin, tulos oli INFP, sama kuin Hanhensulalla. Persoonallisuus ei paljon muutu vuosien mittaan ( toisin kuin identiteetti, joka koostuu ulkonaisista tekijöistä). Olen vastannut näihin jungilaisiin kysymyksiin ennenkin ja aina olen ollut yhtä vahvasti introvertti, se näkyy elämästä ja teoksista. Ei minua unet kiinnostaisi, jos olisin ekstrovertti. Luultavasti kirjoittajien perustyyppi on introvertti, samoin kuin niiden jotka viihtyvät virtuaalimaailmassa

Tämä ei ole haamupäivitys

22.5.05

Pakoilen rehellistä työntekoa ( se tarkoittaa työtä josta saa rahaa) ja järjestelen arkistojani. Vanhojen mietteiden joukosta muutama poiminto:

Miehen ja naisen ero. Mies kysyy naiselta: "kumpi oli parempi sängyssä minä vai se toinen? Nainen kysyy mieheltä: "Kumpaa rakastat enemmän, minua vai sitä toista?"

"Jos minä olenkin hänen kohtalonsa", pohti X. ruokapöydässä. Sanoin että ei ihmisellä ole vain yhtä kohtaloa, on monta kohtaloa joista valita.. Aina ihminen kuitenkin valitsee omanoloisensa ja itsensä näköisen kohtalon. Mutta joskus hän valitsee vahingossa väärän kohtalon, mutta huomaa pian että se on kuin vieras nahka, se kiristää eikä sen sisällä voi elää, ei se tunnu omalta.

Jos käärme tietäisi, miten paljon ihmiset näkevät siitä unia, se hämmästyisi.

Tämän päivityksen tarkoitus: Siirsin maaliskuun jutut arkistoon. Juttujen otsikot ovat edelleen vasemmassa sivupalkissa. Arkistoon pääsee klikkaamalla otsikkoa. Aikaisemmin tänään korjasin linkkilistaa ja kirjoitin lisäyksen Päivitystä - nimisen otsikon alle.

 

Tasa-arvo

21.5.05

Niin kauan kuin nais- ja miespolitiikkoja ei kohdella mediassa samalla tavoin, ei voi puhua tasa-arvosta Suomessa. Miespoliitikko voi valehdella, huijata, sikailla humalassa, käyttää naisia, asemaansa ja julkisuutta. hyväkseen eikä media rupea jahtaamaan häntä kuten naispoliitikkoa. Jos nainen on kaunis, niin hän ei ole uskottava - ei poliitikkona eikä sivumennen sanoen kirjailijanakaan, kuten tässä taannoin todisteli Plöki, johon en viitsi edes linkittää, koska hänen kirjoituksensa naiskirjailijoista oli niin stereotyyppisen miehinen näkemys. Tämän purkauksen sai aikaan Mediaräpättimen kirjoitus ( via Näkymä rannalta).

Vasenkätisyys

Kun kirjoitan tätä, taustalla puhuu telkkarin Uutisvuoto vasenkätisyydestä. Menestyneitä vasenkätisiä ovat Jimi Hendrix ja Paul MacCartney, menestymättömiä ovat Vanhanen ja Tervo, - Jari Tervon mukaan, joka on vasenkätinen. Vasenkätiset menestyvät paremmin väkivaltaisessa ja aggressiivisessa yhteisössä kuin oikeakätiset koska heidän iskunsa ovat yllättäviä. Venäjällä ja Ranskassa aina joku vanhempi mies ihmettelee, kun kirjoitan vasemmalla kädellä. Kerron ihmettelijöille, että Leonardo da Vincikin oli vasenkätinen. Sen kertoi isäni minulle, kun olin lapsi.

Päivitystä

Blogilista haamupäivittää innolla vanhoja tuttuja, ja minä luulen että kevät on herättänyt heidät pitkästä talviunesta. Mutta eikö mitä, kun klikkaan heidän sivuilleen, mitään ei niillä sivuilla ole tapahtunut kuukausiin. Hoi, missä olette ! Absolute Truth ja Veppiloki?

Päivitän linkkilistaani. Pudotan pois joitakin, joissa ei näy elämää, mutta en Veppilokia vielä ja lisään pari vanhaa kulttuuriblogia: Sedis blogin ja Perkeleen periskoopin, joka oli aikaisemmin linkkilistallani, mutta inkeriläinen sielunpuoliskoni alkoi vastustaa sielunvihollisen nimeä niin voimakkaasti, että pudotin nimen pois listalta. Tästä näkee millainen merkitys on lapsuuden varhaiskasvatuksella. Isäni ei suvainnut viheltämistä eikä sielunvihollisen nimen mainitsemista, koska viheltäminen nostatti myrskyn ja sielunvihollinen saapui paikalle kutsuttaessa. Perkeleen periskooppi ilmestyköön linkkilistalle pelkkänä Periskooppina.

Lisäys 22.5.05 Kysyin eräältä Perkeleen periskoopin kirjoittajista, miksi vanhan vihtahousun nimi?  Sain vastauksen, ja laitan sen tähän lupaa pyytämättä, koska se on hyvä vastaus :

"Nimi on puoliviittaus C. S. Lewisin Paholaisen kirjeopistoon, jossa vanha paholainen opastaa nuorempaa ihmisten viekottelun taidossa.

Lisäksi "perkeleellinen" näkökulma ainakin minulle tarkoittaa tavallista kriittisempää tarkastelua, luetaan kuin piru Raamattua. Ja lisäksi ajatus, että vihtahousu tarkkailee maan päälle periskoopin kanssa on mielestäni visuaalisesti viehättävä."

Palstalla

rucolan taimet ovat jo nousseet ja .palstan laidalla on satakieli aloittanut reviirilaulunsa - en sanoisi sitä verkkaiseksi livertelyksi, kuten Scilla . Se kuulosti pikemminkin postmodernistiselta äänikokeilulta. Tempo on kova ja kiihkeä. Ehkä helsinkiläisillä ja jyväskyläläisillä satakielillä on erilainen äänimaailma. Saa nähdä millaisia äänikuvioita palstanlaidan satakieli kehittelee tulevina varhaiskesän iltoina. Juhannukseen mennessä se lopettaa, kuten Uutelan käkikin, jota en ole vielä tänä keväänä ehtinyt käydä kuuntelemassa.

Inkeriläisyydestä vielä vähän. Veloena kirjoitti tänään, miten vaikea oli myydä paria juttuaan erään lehden toimitussihteerille. Ei siitä tule mitään, kun hän ei osaa selittää lyhyesti miksi joku juttu on kiinnostava. Veloena on vartti-inkeriläinen, mutta tunnistan hänessä inkeriläisen vahvan ja syvän emotionaalisuuden, joka poikkeaa suomalaisesta torjutusta ja piilotetusta emotionaalisuudesta. Siinä on jotain venäläisten laveaa sielullisuutta. Ehkä siksi Veloenan kirjoitukset sykähdyttävät aina sydäntäni. Minussa itsessäni on puolet Lapuan etelä-pohjanmaalaisuutta, joka pitää tiukassa kurissa inkeriläistä tunteiden läikehdintää.

Minäkö postmodernisti?


What is Your World View? 
created with QuizFarm.com

You scored as Postmodernist.

Postmodernism is the belief in complete open interpretation. You see the universe as a collection of information with varying ways of putting it together. There is no absolute truth for you; even the most hardened facts are open to interpretation. Meaning relies on context and even the language you use to describe things should be subject to analysis.

Vastasin niin rehellisesti kuin kykenin, ja tulos - olen postmodernisti! En ole tietääkseni kirjoittanut yhtään postmodernia kirjaa, vielä. Tai no, ehkä unikirja oli omalla tavallaan postmoderni. Se kokoelma informaatiota jonka olin koonnut eri tavoin, ja kasannut kirjaksi. En usko, että kukaan vastaisi täysin. rehellisesti testien ja gallupien kyselyihin. Vrt. William S. Burroughs: " En usko, että kukaan voisi kirjoittaa läpikotaisin rehellistä omaelämäkertaa. Olen varma että kukaan pystyisi lukemaan sitä: Menneisyyteni on pahuuden syövyttämä."

Testin tulokset:                              Postmodernist 88%

       Cultural Creative 88%

   Existentialist 75%

Idealist 63%

     Materialist 56%

      Romanticist 44%

   Modernist 38%

          Fundamentalist 13%

 

Verkosto

19.5.05

Blogitutkimus on julkaissut mielenkiintoisen kuvan suomalaisten blogien verkostosta blogroll- linkkien perustalta. Otoksessa on mukana sata blogia. Joitakin "voimapisteitä" ja "korkeajännitelinjoja" voi kuvasta havaita. Keskellä verkostoa ovat ne blogit, joihin linkitetään eri suunnilta eniten.  Se on tämän hetkinen kuva. Mutta verkosto elää ja muuttuu kaiken aikaan. Minäkin päivitän usein linkkilistaani, siihen tulee uusia nimiä ja putoaa pois vanhoja. Blogitutkimuksen tekijä sanoo, että verkostosta ei löydy erilaisia klustereita. Minun mielestäni niitä on. Minä ainakin olen yrittänyt koota omana linkkilistaani kirjallisia blogeja, ja myös taideblogeja silloin kun niitä on tietooni tullut.

Juolavehnät

Olen kolmena iltana kaivanut ja kiskonut viljelyspalstalta juolavehniä. Niillä on sitkeät juuret, aika ihmeellisen näköiset, pitkä pääjuuri ja siinä joka suuntaan harottavia rihmoja. Tulee mieleen jättikokoinen tuhatjalkainen jolla on tuhat itkää ja ohutta hämähäkin koipea. Juolavehnät ovat sitkeitä, pitävät kynsin hampain kiinni maasta, oikeudestaan elää. Kun urakka tänä iltana oli ohitse ja kaikki juolavehnät kiskottu irti, minulle tuli sääli niitä. Ajattelin, että olen juolavehnien kohtalotar. En anna niiden elää, vaikka niillä on niin kova elämänhalu, samoin kuin voikukilla. Nokkospuskan jätin elämään. Keräsin siitä lehdet ja ryöppäsin ne , kun tulin kotiin. Rupean kohta tekemään pestoa niistä.

Microsoft korporaatio ja Word97 asentamisen ongelmat

Olen käynyt sähköpostivaihtoa Microsoft korporaation kanssa aiheesta Word97 tekstinkäsittelyohjelman asentaminen uuteen tietokoneeseeni. Word97 ei asennu siihen enkä voi käyttää konetta siihen tarkoitukseen mihin olen sen hankkinut - eli romaanin kirjoittamiseen. Tänään korporaatiolta tuli neuvo: "kun kone poistuu käytöstä, on ohjelmisto poistettava koneesta siten, että asennuslevyke on sisällä siinä koneessa, josta ohjelma poistetaan. Office 97 laskee asennuskerrat joita tuotteessa on periaatteessa 2 - yksi pöytäkoneeseen ja 1 kannettavaan, käytännössä varastoa on enemmänkin sille varalle, että kone esim. särkyy siten ettei poistoa enää voi suorittaa). Tämä poistotoimenpide vapauttaa asennuskertoja "takaisin" levykkeelle."

En uskolla kokeilla neuvoa. Jos se ei toimikaan, en voi käyttää vanhaakaan konetta romaanin kirjoittamiseen. Word sentään toimii siinä vielä, vaikka koneen näppäimistö oikkuileekin. Muut kirjaimet toimivat taas, mutta n-kirjain on edelleen kadoksissa.

Kirjainten katoaminen ja langaton yhteys

Georges Perecilta katosi e-kirjain. Hän kirjoitti kirjan jossa ei ole yhtään e-kirjainta, sen nimi on La Disparition ( Katoaminen). Minun on ehkä kirjoitettava hänen metodinsa mukainen "oulipolainen" kirja katoamisesta. Sitä ei voi kirjoittaa ensimmäisessä, toisessa eikä kolmannessa persoonassa. Jäljelle jäävät me- te- ja he- muodot. Voisin kirjoittaa rakkausromaanin te-muodossa.

Toinen vaihtoehto on että verkotan uuden ja vanhan koneen langattomalla yhteydellä. Se vaatii vähän rahaa ja teknistä näppäröintiä, mihin en millään viitsisi ryhtyä kesken kirjan kirjoittamisen. Langottoman yhteyden vaaroista olen kirjoittanut alempana ( Haamukirjoittaja). Siinä voi käydä niin, että koneeni rupeaa kirjoittamaan suuren naapurikirjailijan tekstiä. Älkää sitten ihmetelkö, jos blogiini ilmestyy kesken kaiken jylisevää poliittista saarnaa ja raadollista seksielämän kuvausta. Minä ja naapurini olemme vain siirtyneet langattomaan yhteyteen, ja hänen koneeseensa virtaa merkillisiä unia, jotka hän julkaisee. Kriitikot ylistävät hänen uusiutumistaan ja hän saa Finlandia- palkinnon.

Esineiden maailma

Kun ajaa pyörällä ei voi lukea. Siksi lukemiset ovat jääneet viime aikoina. Sain ätienåäivälahjaksi Roger-Pol Droitin Esineiden luonto: filosofisia kokemuksia . Luen yhden esineen illassa, enkä aina sitäkään, sillä usein nukahdan kun olen tullut palstalta ja syönyt. Koska viime aikoina olen joutunut ähertämään uuden tietokoneen kimpussa ( mm. skanneri ei suostu vieläkään toimimaan sen kanssa), niin siteeraan mitä hän sanoo tietokoneesta:

"Tämä eriskummallinen esine, joka on puoleksi esine ja puoleksi elävä, kuuluu minun sukupolvelleni, meille välitilan ihmisille, monimielisille mutanteille. Seuraavat sukupolvet hallitsevat koneen jo paremmin, suunnistavat sen sisällä vaistonvaraisemmin, käyttävät sitä luovemmilla ja uudemmilla tavoilla kuin me [...] Minun sukupolveni ihmiset elävät toinen jalka virtuaalimaailmass, toinen musteessa ja paperin rapinassa. Vanhassa järjestyksessä: kirjoissa papereissa, kirjahyllyissä. Rotaatiopainokoneissa, sanomalehdissä, lehtikioskeissa. Ja uudessa: näyttöruuduissa, palvelimissa, verkko-osoitteissa. Puhtaan informaation välittömyydessä, epäpaikallisuudessa, salamannopeissa siirtymissä. Näiden kahden maailman välillä on suuri joukko luukkuja ja portteja: kuvanlukijoita, digitalisointia, merkkien tunnistusta. Näiden lukemattomien porttien kauttavanha maailma siirtyy asteittain asteittain uuteen ja nimettömään, virtaavaan ja globaaliin todellisuuteen, jossa tekstejä ei enää ole erotettu toisistaan, vaan ne muodostavat yhden ainoan jättiläismäisen pinnan." ( Suom. Tiina Arppe)

Minua miellyttää tuo viimeinen lause virtaavasta todellisuudesta ja teksteistä joita ei ole erotettu toisistaan. Se kuulostaa demokraattiselta, mutta varmasti tulevaisuuden kirjattomassa ja lehdettömässä maailmassa syntyy omat hierarkiansa, jossa jonkun digitaalinen sanoma on arvokkaampaa ja arvostetumpaa kuin jonkun toisen.

Kymmenen vuoden kuluttua en lue enää sanomalehteä paperilta, koska en jaksa tiirata suurennuslasin lävitse pientä pränttiä, vaan lukulaiteelta, jossa voin zoomata tekstin niin isoksi että näen sen. Minun lukulaitteessani on langaton yhteys nettiin, pitkäkestoinen akku ja se on niin kevyt että voin kantaa sitä mukana ja lukea siltä sängyssä ja vessassa ja missä tahansa. Niin toivon ja uskon. Tulevaisuuden maailmassa, jossa ikävä kyllä en enää elä, metsiä ei panna paperiksi, vaan kirjat ja lehdet ilmestyvät bitteinä. Vähän ihmettelen, että miksei niitä lukulaitteita ole kehitetty, kun elokuvienkin katselua varten on kannettavat DVD-laitteet.

Haamukirjoittaja?

17.5.05

Tietokone-lehden keskustelufoorumilla ( via Kari Haakana) on viikko sitten pohdittu outoa ilmiötä. Erään kirjoittajan tietokone oli rupesi kirjoittamaan itsekseen. Näin hän kuvaa ilmiötä:

Koneessani on ilmestynyt viime aikoina outo juttu. Kun olen surffaamassa tai kirjoittamassa jotain, joku tai jotain kirjoittaa outoja sanoja suomeksi, lomake- tai viestikenttään. Se myös tarvittaessa pyyhi kirjoittamani lauseet, ja sitten se kirjoittaa jotain outoa. Sanomat sisältävät numeroita sekä sanoja. Minulla on käytössä Win XP, F-SECURE(palomuuri ja antivirus)sekä AD-aware. Antivirus ja spyware testit eivät ole riittäneet poistamaan tätä. Tiedättekö mistä on kyse ja mitä voin tehdä?

Häntä neuvottiin asentamaan kaikki ohjelmat uudelleen ja vaihtamaan salasanat. Hän teki kuten oli neuvottu. Ei tulosta. Joku kirjoitti edelleen hänen koneellaan, eikä kone ei ollut netissä kiinni. Haamukirjoittaja selvisi, kun eräs kirjoittaja arveli, että jollain naapurilla on näppis, joka on samalla taajuudella kuin kysyjän näppis. Tiedustelujen jälkeen löytyi yläkerran naapuri, jolla oli samanlainen langaton Fujitsu- Siemens näppäimistö kuin hänellä. Naapurilla oli sama ongelma kuin hänellä: kone kirjoitti itsekseen. Eräs toinen kirjoittaja totesi:

Kaikki langattomat tietokonelaitteet ovat kauhistus niille jotka tietävät niiden olemattomasta tietoturvasta. Niiden käyttö laajenee kokoajan mutta niiden tietoturvasta käyttäjät tuskin tietävät yhtään mitään. Ajatellaan vaikkapa ensin langallisia Home-PNA taloyhtiön liittymiä. Jos ei osaa suojautua oikeasti, kaikki samassa taloyhtiössä olevat koneet voivat kytkeytyä suojaamattomalle koneelle ilman minkäänlaisia ponnisteluja - saati jos käytössä on langattomia laitteita; krakkerit hymyilevät leveästi!

Olen harkinnut siirtymistä langattomuuteen, mutta enpä taidakaan siirtyä luettuani tuon yllä olevan. Itselläni on kokemusta kannettavan Siemensin näppiksestä. Viime kesänä sen aakkosten ylärivi teki lakon kolmeksi päiväksi. Nyt lakko kesti toista viikkoa. Tänä aamuna ylärivi alkoi yllättäen taas toimia. Joku vuosi sitten Siemens yhdistyi Fujitsun kanssa, mutta näppäinongelmat eivät näköjään ole loppuneet. En nimittäin usko, että olisin hakannut Siemensini näppistä niin kovanäppisesti, että siitä olisi tullut puoleksi rampa ja halvaantunut, vaikka kirjoittaminen välillä onkin rankkaa.

Kissoista vielä

Kissat osaavat lukea ihmistä, ja luultavasti kirjojakin. Minun lapsuudenkodissani oli, kissa joka luki Eino Railon kirjallisuushistoriaa ja totesi että onpa konservatiivinen mies. Kissa silppusi sivut ja teki silpusta itselleen tilapäisvessan. Kissat osaavat myös kostaa. Kun isäni rupesi kouluttamaan samaista kissaa kuin koiraa, se loukkaantui ja kosti pissaamalla isän käsikirjoituksen päälle. Käsikirjoitus oli jonkun venäläisen klassikkoromaanin käännös, en muista minkä. Kissa ei osannut kirjoittaa, muuten isä olisi pannut sen kirjoittamaan liuskat uudelleen. Hän lähetti liuskat kustantamoon, siellä ja kirjapainossa kenties ihmeteltiin liuskojen keltaisia läikkiä ja kirpeätä hajua.

Päivän haiku

15.5.05

kissa kolistaa

päivään murtumia

uni on jano.

Haiun laati Runorobotti (via Rauno Räisänen: Pragmaattista solipismia) , kun annoin luontosanaksi unen ja tunnesanaksi kissan. Edesmennyt kissa nimeltään Nestori kolisti uneeni murtumia, kun se rupesi pudottelemaan esineitä pöydältä kello seitsemältä aamulla saadakseen minut nousemaan sängystä ja antamaan ruokaa sille. Se oli mies. Sen sisar Noora, ei kolistele minua hereille, vaan nuolaisee nenänpäätä ja kehrää korvaani.

***

Kevät tuoksuu, tai haisee. Tuoksuista kertovat Khilou (Kukkaistuoksuja) ja Veloena (Kevään tuoksusta ja eksymisestä). Minun kokemukseni puutarhapalstalta: kevät haisee. - Kakka, sanoi Simo (1.v), jonka sanavarasto on vielä erittäin suppea, mutta hajun hän tunnisti ja osasi nimetä. Palstalla haisee kanankakalta. Tänä iltana käänsin ruohottunutta palstan piennarta ja ajattelin että tähän työhön tarvitsisin Jussin ja kuokan. Siitä tuli mieleen työkone lapsuudesta. Sen nimi oli Hullu-Jussi, se kaivoi maata. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ei ollut vielä silloin ilmestynyt. En jaksa maan kääntämisen jälkeen kirjoittaa enempää, menen sänkyyn lukemaan William S. Burroughsin unikirjaa ja nukahtamaan hänen uniinsa.

PS. Käykää katsomassa Voihan Venäjä -blogissa millainen on  venäläinen  naismiliisi: punaiset pitkät  hiukset, minihame, mustat saapikkaat, kymmenen sentin piikkikorot ja Dolce& Gabbaan käsilaukku. Vaarallisen näköinen noita, joka  varmasti lannistaa katseen voimalla, käsilaukun hiutaisulla ja piikkikoron potkaisulla roistot.

 

Burroughsin unikirja

14.5.05

Vihdoinkin löysin kauan kateissa olleen William S. Burroughsin unikirjan My Education: a book of dreams , joka on kaikista maailman unikirjoista minun suurin suosikkini Siinä ei selitetä yhtään unta. Se ilmestyi vuonna 1995, kaksi vuotta sen jälkeen kun olin kirjoittanut oman unikirjani. Burroughista olin kyllä kiinnostunut jo ennen hänen unikirjaansa, täysin itsekeskeisestä syystä - koska olen syntynyt samana päivänä kuin hän, monta vuotta myöhemmin. Hän kirjoittaa kirjansa alussa:

"Ihmettelin vuosia miksi unet ovat kerrottuina niin ikävystyttäviä., ja tänä aamuna keksin vastauksen, joka on hyvin yksinkertainen - kuten useimmat vastaukset, sen on tietänyt aina: Ei kontekstia… kuin täytetty eläin olisi laitettu pankin lattialle. "

Ja Burroughs jatkaa: "Tavanomainen uni viittaa […] unennäkijän valve-elämään, hänen tuntemiinsa ihmisiin ja paikkoihin, hänen haluihinsa, toiveisiinsa ja pakkomielteisiinsä. Sellaiset unet ovat erityisen epäkiinnostavia. Ne ovat yhtä pitkästyttäviä ja arkipäiväisiä kuin keskimääräinen (average) unennäkijä."

En tunne keskimääräisiä unennäkijöitä, keitä he sitten ovatkaan, enkä ole samaa mieltä Burroughsin kanssa. Paitsi siinä että unet ovat tylsiä ilman taustaa ja yhteyttä ( so. kontekstia). Jos en olisi lukenut Burroughsin ja hänen kavereidensa ( Kerouackin ja Allen Ginsbergin tuotantoa) enkä tietäisi hänen elämästä niin paljon kuin tiedän, hänen unikirjansa olisi minusta epäkiinnostava kuin täytetty eläin pankissa. Toisaalta pankit ovat niin tylsiä paikkoja, että täytetty eläin niissä on aika kiinnostava. Eläintarhassa se vasta epäkiinnostava olisi.

 

Burroughsin kissakirja tuli kirjastosta tänään lainaksi. Se on pieni punainen kirja (ei pidä sekoittaa Maon pieneen punaisen kirjaan) nimeltä Kišša sisälläni. Kaikki kissan ystävät varmaankin allekirjoittavat tämän Burroughsin ajatuksen: " Kissat eivät aloittaneet hiirenpyydystäjinä. Näädät ja käärmeet ja koirat ovat tehokkaampia jyrsijöiden karsijoita. Minä väitän että kissat aloittivat psyykkisinä kumppaneina, Uskottuina, eivätkä ole koskaan luopuneet tästä tehtävästä." Lisää Burroughsin kissakirjasta Käymälässä ( kts. Kauniit eläimet)

Hanhista

Jos olisin saanut skannerin toimimaan uuden tietokoneen kanssa, olisin laittanut tähän valkoisen kissan kuvan. Se kissa oli psyykkinen kumppanini kuusitoista vuotta. Se rakasti valokuvaamista eikä juossut sängyn alle tai kirjahyllyyn piiloon kuten nykyinen kumppanini, kun valokuvaaja tulee ottamaan kuvia. Minulta on mennyt aikaa uuden tietokoneen kanssa näprätessä. Tänään sain asetettua Widows XP:n kamalien oletusäänien tilalle Chopinin säveliä, ja Word 97 toimii vihdoin ja viimein. Mutta sähköpostia en ole vielä onnistunut Wordin liittämään oikolukuohjelmaan. Päivällä en ehdi näprätä, kun on muita hommia, ja illat kuluvat kasvismaalla. Kun tulen sieltä olen niin väsynyt, että en jaksa päivittää tätä päiväkirjaa, vaan nukahdan telkkarin ääreen. Nukun syvää unetonta unta, paitsi viime yönä, kun Tarha Halonen adjutantteineen tuli kylään ja marssi keittiöön katsomaan onko hanhipaisti jo valmista. Avasi uuninluukun ja leikkasi hanhen rinnasta palasen, totesi että kypsää on. Hanhi oli vielä elävä. Hieman järkytyin, kun ajattelin miten se kärsii kuumassa uunissa. Unen konteksti: Illalla ajattelin naisten nimityksiä. Kun venäläinen on rakastunut, hän sanoo naistaan kyyhkyläiseksi. Kun rakkaus loppuu nainen muuttuu hanheksi, kalkkunaksi tai korppikotkaksi. Penelope näki hanhien teurastuksesta enneunen , kun hänen miehensä palasi Ithakaan. Hanhet ovat pyhiä lintuja intialaisessa mytologiassa, niin kuin joutsenet suomalaisessa. En jaksa nyt enempää pohtia hanhen symboliikkaa enkä sitä miksi Halonen esiintyi unessa. Unien ja kirjojen henkilöt ovat mielikuvituksen tuotetta, vaikka heillä olisi todellisten henkilöiden nimet ( viittaus keskusteluun Helena Sinervon romaaniin Runoilijan talossa - Saako todellisista henkilöistä kirjoittaa.)

Halut

8.5.05

Vanhasta tietokoneesta uuteen siirtyminen on kuin muutto. Sitä tulee tutkineeksi mitä komerot. kellari ja vintti pitävät sisällään ja tekee löytöjä: kauan sitten unohtuneita asioita. Löysin tiedoston, jonka nimi on ”Vanhat mietelmät” ja sieltä mietteen:

l Jos haluja ei ole, ei ole unia ( S. Freud)

Ennen nukahtamista mietin hieman huolestuneena, että onko minusta tullut haluton kun unielämä on ollut niin laimeata pari viikkoa. Vai olenko saavuttamassa buddhalaisen nirvanatilan, jossa halut ovat loppuneet ja niiden mukana kärsimys? Nukahdin ja näin unta, että Kirjailijaliiton pöydällä oli tarjolla kolme mehukasta paistia, joista yhteen iskin hampaani. Alitajunta antoi suoran vastauksen: ei syytä huoleen, lihanhimo on tallella.

Kuka näkee unta unta sinusta?

l If person wants to know who is dreaming about him, he will find the answer by consulting his own dreams. The people in his dreams are likely to be those who are dreaming about him.  (Calvin S. Hall)

Calwin S. Hall on unisosiologi, joka haastatteli joskus 60-luvun alkupuolella amerikkalaisia yliopisto- opiskelijoita. He näkivät unia niistä ihmisistä jotka näkivät unia heistä. Näkevätkö kuolleet unia meistä? Täytyy konsultoida tänä yönä alitajuntaa asiasta.

[

Olen pariin otteeseen ihmetellyt Blogilistan päivityshitautta. Eilen Sami Köykältä tuli vastaus. Hän neuvoo: ”Kannattaa katsoa blogisi infosivua. Siellä on linkki "Lataa nyt", jonka klikkaaminen pakottaa blogilistan tarkistamaan blogin muutoksien varalta ensi tilassa. Jos yhteyksissä ei ole muita ongelmia, tuo saa blogin ilmestymään listalle samantien.Mutta jos blogilistalla on vaikeuksia ladata blogiasi (jolloin sivullalukee "Latausvirhe"), silloin se ei tosiaan pysty havaitsemaan onkoblogia päivitetty vai ei. Jos latausvirheitä tulee tunnin sisäänuseampia, blogilista harventaa tarkistustahtia, ensin 6 ja sitten 12tunnin väliseksi jotta se ei kuluta turhaan verkkokapasiteettiatoimimattoman sivun tarkistamiseen.”

Jos jollakulla on samantapaisia ongelmia kuin minulla, niin siitä vaan klikkaamaan sinistä ympyrää, jonka keskellä on i-kirjain.

Kirjameemi

6.5.05

Via -C-

1. ota hyllystäsi viisi kirjaa

2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke

3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke

4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100

5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke

6. viidennestä kirjasta koko kirjan viimeinen lause

7. tee virkkeistä jono

8. nimeä lähteesi

Erehdykset, typeryys, synti ruumistamme rasittavat ja pitävät henkemme vallassaan, kuten kerjäläiset syöttävät luteitaan, niin ruokimme kilttejä tunnonvaivojamme. Olen toiminut lääkärinä Kiinassa, ja kaksikymmentä vuotta sitten sain todeta joitakin tapauksia Pariisissa. Omasta puolestaan hän koki sodan vain uutena suurena murheena, jota hän koitti olla liikaa kaivelematta; murhe ikään kuin pelotti häntä; se oli tupaten täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän otaksui hänen menneen teatteriin ja vastasi, että jää odottamaan, mutta ovenvartija vastusteli sitä, ilmoittaen lopulta, kauan arveltuaan, että Bernerette oli lähtenyt jo aamulla eikä palaisi ennen kuin seuraavana päivänä. Kirjoittaa: yrittää äärimmäisen tarkasti tallentaa jotain, saada jotain säilymään: tavoitella yksittäisiä jäänteitä alati tyhjenevässä tyhjyydessä, jättää jokin painauma, ura, jälki tai joitakin merkkejä.

Charles BaudelairePahan kukkia ( suom. Yrjö Kaijärvi)

Albert CamusRutto (suom. Juha Mannerkorpi)

Louis-Ferninad CélineNiin kauas kuin yötä riittää ( suom. Jukka Mannerkorpi)

Alfred de MussetRakkauden tiet ( suom. J.K.)

Georges PerecTiloja/Avaruuksia ( suom. Ville Keynäs)

Kaikki kirjat ovat ranskalaisia, koska lähinnä tietokonettani on ranskankielisen kirjallisuuden hylly, josta poimin kirjat vasemmalla kädellä ( olen vasenkätinen) siinä järjestyksessä kuin ne hyllyssä olivat - eivätkä kirjat ole vieläkään järjestyksessä kaksi vuotta sitten tapahtuneen muuton jälkeen. Seuraavaksi olisi ollut Abbé Prevostin Manon Lescaut.

[

Viimeksi kesti 12 tuntia ennen kuin Blogilistalle ilmestyi uusi päivitykseni. Sitä edellisen kerran se kesti ”vain” 6 tuntia. Saas nähdä miten monta tuntia kestää nyt.

Sensuuria

4.5.05

Eilen oli lehdistön sananvapauden päivä. Sen kunniaksi Eino Leino seura, Suomen PEN ja FC Kynä olivat järjestäneet keskustelutilaisuuden, jonka teemana oli Sensuuri eilen, tänään, huomenna. Sedis eliJari Sedergren onkin jo ehtinyt kommentoida tilaisuutta. Hän oli yksi kolmesta tilaisuuden alustajista, hän alusti elokuvasensuurista ( menneisyys). Hänen näytteissään kohtauksista, joita oli sensuroitu suomalaista elokuvista, oli yksi joka kosketti minua. Hannu Leminen ohjasi Ratkaisun päivät ( pääosissa Tauno Palo ja Ansa Ikonen), joka pohjautui isäni romaaniin. Sensuroitu kohtaus käsitteli inkeriläislapsen luovuttamista Neuvostoliittoon. Se oli vuonna 1956 poliittisesti niin arka asia, että sitä ei saanut esittää elokuvassa. Inkeriläisten kohtalo oli Suomessa tabu aina 1990-luvulle asti.

Kai Ekholm puhui sensuurin muuttumisesta ( sensuuri tänään ja huomenna. Hänen alustuksestaan jäi mieleeni Sarajevon kirjaston tuhoaminen vuonna 1992, asia mistä minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Kirjoitin sinä vuonna unikirjaa ja olin ilmeisesti niin syvällä unien maailmassa, että kaikki reaalisen maailman tapahtumat jäivät minulta noteeraamatta. Ekholm kertoi kulttuurianekdootin siitä, miten Kaius Kajannin matkalaukut joutuivat Supolle ja katosivat. Kajanti kustansi Agnar Myklen Punaisen Rubiinin, joka joutui sensuurin kynsiin ja takavarikoitiin säädyttömyyden takia joskus 50-luvun lopulla. Isäni ehti hankkia sen ennen takavarikointia ja minä löysin sen hänen kirjahyllystään muiden kirjojen takaa, ja luin. Se aiheutti romahduksen sukupuolimoraalissani, aivan kuten sensorit olivat arvelleetkin - se turmeli nuorisoa. Tapauksen yksityiskohdat kerron myöhemmin muistelmissani.

Kolmas alustaja oli Grigori Pasko, joka kertoi toimittajien asemasta ja lehdistön sananvapauden kaventumisesta Venäjällä. Venäläisiä toimittajia tapetaan ja pahoinpidellään, 12 tapettua viime vuonna. Ei ulkomaalaisenkaan toimittajan kannata kovasti arvostella Putinia ja Venäjän nykymenoa jos haluaa saada viisumin Venäjälle. Turvallisuuspalvelu kyttää Venäjällä internet- julkaisuja ja haluaisi saada ne valvontaan, koska ne levittävät demokraattista ajattelua. Kansalla ei tosin ole varaa nettiyhteyksiin, niin että vaara ei taida vielä olla kovin suuri. Ehkä minunkin pitäisi hieman sensuroida kriittisiä uniani Putinista - tai ainakin olla julkaisematta niitä netissä, mikäli haluan saada tulevaisuudessa viisumin Venäjälle.

Tietokone-ongelmat

jatkuvat edelleen uuden XP- käyttöjärjestelmän kanssa. Ostin ulkoisen korppuaseman ja rupesin asentamaan Word 97:ää, mutta asennus päättyi alkuunsa, kun ruudulle ilmaantui, tyly ilmoitus, että olen asentanut Word 97:n useille eri tietokoneille, eikä asennusohjelma käynnistynyt. Vuoden 1997 jälkeen minulla on ollut käytössä kaksi pöytäkonetta ja kolme kannettavaa ja kaikille niille olen asentanut Wordin ilman. Nyt vasta luin käyttöoikeussopimuksen, sen mukaan olisi pitänyt pyytää käyttöoikeutta muille koneille, paitsi niille kahdelle ensimmäiselle joista toinen oli pöytäkone ja toinen kannettava. En ymmärrä tätä, että jos kerran on ostanut ohjelman, niin miksi sitä ei saisi käyttää niin monessa koneessa kuin haluaa. Todella raivostuttavaa!

PS. Saas nähdä kuinka monta tuntia nyt kestää ennen kuin Blogilista  päivittää  tämän postauksen. Eilen  se kesti kuusi tuntia.   Kun Pinserin lista muuttui kaupalliseksi Blogilistaksi, niin pavelu  huononi.

PS2. Uusi mielenkiintoinen kirjallisuusblogi: Kirja-addiktin tunnustuksia,  jonka liitin   linkkilistaani. Kirja-addikti kirjoittaa mm. Sinervon  Runoilijan talosta   William S. Burroughsin uusimmasta  suomennoksesta  Kissa sisälläni.  Tilasin sen kaupunginkirjastosta heti kun olin lukenut    Kirja-addiktin blogin. 

Mitä Kundera tarkoittaa?

3.5.05

Työ pitää otteessaan ei päästä irti enkä jaksa illalla enää kirjoittaa, edes nettipäiväkirjaa. En ole ehtinyt lukeakaan mitään, paitsi vähän lisää Kunderaa. Syynä uusi tietokone, joka vie iltaisin kaiken aikani. Olen asentanut siihen vanhoja ohjelmia, jotka eivät sitten toimikaan niin kuin pitäisi. Sähköpostin ja Wordin oikolukuohjelmat ovat kadonneet ties mihin. Minunlaiselleni lukihäirikölle ne ovat välttämättömiä. Word täytyy asentaa kokonaan uudelleen levykkeiltä, mutta kun uudessa tietokoneessa ei ole levykeasemaa.. Niin kauan kun koneessa ei ole oikolukua, en voi käyttää sitä, muuhun kuin verkossa surffailuun ja elokuvien katseluun DVD:lta. Kone on huippunopea ja huipputehokas verrattuna vanhaan koneeseen. Mutta asetusten kanssa näprääminen supistaa tajuntaa ja käy hermoille. Silmä ei ole vielä tottunut koneen tyylikkään maskuliiniseen ulkonäköön. Kun yritän kirjoittaa sillä, rupean jännittämään ja menen lukkoon. Tuntuu kuin olisi aloittamassa suhteen uuden miehen kanssa. Mikään ei suju luontevasti, käyttöjärjestelmäkin (XP) on outo. En ole vielä keksinyt miten päästä katsomaan ohjelmien sisään, kun entisenlainen resurssienhallinta puuttuu. Täytyy mennä lainaamaan kirjastosta XP-opas, ehkä se avaa käyttöjärjestelmän salaisuudet. Tulee mieleen sanonta: vanhassa vara parempi. Mutta kun vanhassa on ruudun yläosa raidallinen, ja n-kirjasin on puoleksi rampa. Välillä se toimii, välillä ei. Pakko vaihtaa uuteen.

En millään malttaisi keskeyttää kirjoitustyötä, mutta nyt on pakko päivittää, koska Minh kirjoittaa (2.5.) että Kunderan ajatukset joukkografomaniasta ovat elitistiä ja ylimielisiä (à la Seppälän kolumniRakas blogi). Ettäkö vain oikeilla kirjailijoilla on oikeus kirjoittaa romaaneja. Ei Kundera sitä tarkoittanut. Enkä minäkään niin ajattele. Koska Kundera siteeraukseni jäi epäselväksi Minhille ja kenties joillekin muillekin lukijoille, niin yritän selventää. Siinä vaiheessa kun laitoin sitaatin laitoin päiväkirjaani, en ollut lukenut enempää kuin sen kohdan.

Kundera tapasi taksinkuljettajan, joka kertoi kirjoittavansa omaa elämäänsä. Kundera kysyi kenelle hän kirjoittaa sitä, lapsilleenko, perheelleenkö? Mies naurahti katkerasti, sanoi, että heitä se kiinnosta. Ja nyt tulee pitkä siteeraus, josta toivottavasti selviää mitä Kundera oikeastaan tarkoitti grafomaanilla:

"Taksikuljettajan kanssa käymäni keskustelu valaisi minulle äkillisesti kirjailijatoiminnan perusta. kirjoitamme kirjoja koska lapsemme eivät ole kiinnostuneita meistä. käännymme nimettömän maailman puoleen koska vaimo tukkii korvansa kun puhumme hänelle.

Torjutte väitteeni sanomalla ettei taksinkuljettaja ole kirjailija vaan grafomaani. Selvitetäänpä ensin käsitteet. Rakastajalleen päivittäin neljä kirjettä kirjoittava nainen ei ole grafomaani vaan rakastunut nainen. Mutta ystäväni joka otattaa lemmenkirjeenvaihdostaan valokopioita voidakseen joskus julkaista sen. Halu kirjoittaa kirjeitä, päiväkirjoja tai perhekronikoita ( itselleen tai lähimmilleen) ei ole grafomaniaa, mutta halu kirjoittaa kirjoja ( tuntemattomille lukijoille) on. Tässä mielessä taksinkuljettajan ja Goethen intohimo on sama. Goethea ei erota takinkuljettajasta intohimo erilaisuus vaan sen erilainen tulos.

Grafomania ( pinttymys kirjoittaa kirjoja) muuttuu lainmukaisesti joukkoepidemiaksi yhteiskunnan kehityksen täyttäessä kolme perusehtoa.

1. Yleisen hyvinvoinnin korkean tason suodessa ihmisille mahdollisuuden harjoittaa hyödytöntä toimintaa

  1. yhteiskunnallisen elämän atomisoituessa niin että seurauksena on yksilöllise yksinäistymisen yleistyminen ja

  2. suurten radikaalien yhteiskunnallisten muutosten puuttuessa kansan sisäisestä elämästä.

(Naurun ja Unohduksen kirja ss. 110-111) suom. Kirsti Siraste)

Leevi Lehto on selventänyt sivustollaan englanniksi ( kts. archives), mitä Kundera tarkoittaa. Hänen kirjoituksessaan myös pari asiaa koskevaa linkkiä, jotka kannattaa käydä tsekkaamassa, mikäli asia kiinnostaa. Itse en ole ehtinyt lukea niitä kirjoituksia. Kunderan kirjakin on vasta puolessa välissä. Ja Saila Susiluodon uusin runokirja odottaa lukuvuoroa.

PS. Eipä onnistunut tämän päivityksen tekeminen uudella koneella.  Piti kytkeä vanha kone takaisin  nettiin.  Jos tämä muuttuu näin hankalaksi niin päivtyksiin  taitaa tulla  pitkiä  katkoja.

Joukkografomania

24.4.05

Kissa rymisteli kirjahyllyssä illalla ja pudotti lattialle kasan kirjoja, joiden joukossa oli Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirja. Kun ladoin kirjoja takasin hyllyyn, avasin Kunderan kirjan ja rupesin selaamaan sitä. Silmiin osui kohta jossa Kundera kirjoitti joukkografomaniasta. Oliko hän ennalta näkijä? Joskus kirjailijat ovat. Vuonna 1978 jolloin hänen kirjansa ilmestyi ei vielä tiedetty mitään bloggauksesta. Näin hän kirjoitti: "Joukkografomanian vääjäämätön kasvu poliitikkojen, taksinkuljettajien, synnyttäjien, rakastajattarien, murhaajien, varkaiden, prostituoitujen, poliisiviranomaisten, lääkäreiden ja potilaiden piirissä todistaa mielestäni poikkeuksetta jokaisen ihmisten pitävän itseään mahdollisena kirjailijaa. Niinpä ihmiskunnalla olisi oikeus rynnätä kaduille huutamaan: Me kaikki olemme kirjailijoita! Sillä jokainen meistä kärsii hävitessään välinpitämättömään maailmankaikkeuteen kuulluksi ja huomatuksi tulematta ja haluaa sen vuoksi ajoissa muuttua sanojen maailmankaikkeudeksi. Kaikissa ihmisissä uinuvan kirjailijan herätessä kerran ( ja se tapahtuu pian) koittaa yleisen kuurouden ja ymmärtämättömyyden aika." ( s.127)

Miten paljon mahtavatkaan kärsiä maailmaan miljoonat grafomaanikot tällä hetkellä, kun Blogger on kaatunut!

PS. Myöhemmin päivällä. Jotkut ovat onnistuneet lukemaan Bloggerin blogeja, vaan minä en. Eivät ne avaudu kymmenenkään minuutin odottelun jälkeen.

Jatkoa Kunderan joukkografomaniaan

Myöhemmin sunnuntaina. En jaksanut eilisyönä tarkentaa, mitä Kundera tarkoittaa sillä ironisella heitollaan, että kaikissa ihmisissä uinuvan kirjailijan herätessä koittaa yleisen kuurouden ja ymmärtämättömyyden aika. Hän lähtee Goethen West-östlicher Diwanin säkeestä: Elääkö ihminen silloin kun toiset elävät?  ja jatkaa:

"Goethen kysymys sisältää kaiken kirjailijatoiminnan salaisuuden: kirjoittamalla kirjoja ihminen muuttuu maailmankaikkeudeksi ( puhutaanhan Balzacin, Tšehovin ja Kafkan universumeista), ja maailmankaikkeuden ominaisuus on juuri sen ainutkertaisuus. Toisen maailmankaikkeuden olemassaolo uhkaa sen perustaa."

"Kaksi suutaria voi elää sulassa sovussa elleivät heidän verstaansa ole samalla kadulla. Mutta heti kun alkavat kirjoittaa kirjaa suutarin osasta, toinen häiritsee toistaan, ja he kysyvät elääkö suutari silloin kun toiset suutarit elävät?[…]"

"Kirjoja kirjoittava on joko kaikki (ainoa maailmankaikkeudessa sekä itselleen että muille) tai ei mitään. Koska kaikkea ei koskaan suoda yhdellekään ihmiselle, me kirjoja kirjoittavat olemme ei mitään. Meitä ei arvosteta, olemme mustasukkaisia, loukkaannumme ja toivomme toisen kuolemaa. Tässä olemme kaikki tasaveroisia: Banaka, Bibi, minä ja Goethekin" ( Naurun ja unohduksen kirja ss.126-127 suom. Kirsti Siraste).

Ehkä tämä selvensi, että ei Kundera (enkä minä) tarkoittanut blogikirjailijoita, vaan "oikeita" kirjailijoita, jotka ovat juuri sitä mitä hän sanoo heidän olevan, tiedän sen omasta kokemuksesta, valitettavasti, ja heidän kaltaisekseen ei kenenkään blogikirjailijan kannata ryhtyä, maailmassa on muutenkin liikaa kuuroutta ja ymmärtämättömyyttä.

Nyt täytyy lähteä eli kertomaan vuosaarelaisille lukijoille, miten kirjani ovat syntyneet ja sen jälkeen levittämään kanankakkaa viljelypastalle.

Ilmestyskirja. Nyt

24.4.05

Katsoin äsken televisiosta Coppolan ohjaajan version elokuvasta Ilmestyskirja.Nyt. En ole nähnyt sitä sitten vuoden 1980, silloin se teki mykistävän vaikutuksen. Vietnamin sota oli vielä lähellä, sodan loppumisesta oli kulunut viitisen vuotta. Ei silloin näyttänyt yhtä psykedeeliseltä jutulta kuin nyt - ikään kuin sotaa olisi katsottu LSD-tripillä olleen sotilaan näkökulmasta, upeita värejä, hurjaa estetiikkaa ja täysin mieletöntä menoa, siltähän maailmaa näyttää tripillä. Se sota oli todella bad trip amerikkalaisille sotilaille. Muistaakseni elokuvan tultua Suomeen julkisuudessa oli keskustelua, että Vietnamin sota esitettiin siinä liian esteettisenä. Olisi kiinnostavaa tietää millaisena elokuvan näkevät ja kokevat nyt ne, jotka ovat syntyneet sen sodan jälkeen.

Päivitystä

21.4.05

Tämän päivityksen tarkoitus: lisäys linkkilistaan sekä alempana olevaan kirjoitukseen Kirjoittaminen rakkauden tekona, samalla kun korjaan jutun ulkoasua luettavampaan muotoon. Sven Laakso meemitti Nevanlinnan ja Siltasen kysymykset. Meemin jatkoksi seuraavat kysymykset, joihin en jaksanut vastata eilen:

 

Mitä kirjailija tekee? Hän tekee yksinäistä työtä uhraten sille kenties ihmissuhteensa, omaisuutensa, terveytensäkin. Onko hänen aivan pakko? Vai tekeekö hän sen, koska se on hauskaa, koska siitä saa nautintoa, koska hänellä on intohimo kirjoittaa?

 

Vastaan kysymykseen epäsuorasti: Eilisessä Hesarissa ( HS 20.4.05) Eero Hämeenniemi kirjoittaa Kerouac-legendasta: " Kerouac halusi tulla kirjailijaksi. Vuositolkulla hän hahmotteli romaaninsa juonta, kehitteli henkilöhahmoja, suunnitteli rakenteita. Työ ei vain edistynyt. Alut eivät johtaneet mihinkään, eivätkä keskikohdat löytäneet alkuja, eivät loppuja." Sellaista kirjailijan työ suurimmalta osalta on. Täytyy olla halu, intohimo kirjoittamiseen, muuten sitä raatamista ja turhautumista epäonnistumisten takia ei jaksaisi. Mutta intohimo kirjoittamiseen ei riitä, täytyy olla taiteilija, kuten Hämeenniemi huomauttaa kolumninsa lopussa. "Kerouac hioi kirjoittajan tekniikkaansa vuosikausia ennen kuin menestysteos syntyi. Ollakseen spontaani taiteilija, ihmisen on oltava ensin taiteilija." Kerouacin legenda on hänen menestysteoksensa Matkalla jonka hän kirjoitti kolmessa viikossa. Legenda on unohtanut vuosikausia kestäneen raatamisen. Kun kirjan palaset viimein loksahtavat paikalleen, se on niin euforinen tunne, että kirjailijat itsekin unohtavat sitä edeltäneen tuskan ja vaivan ja sanovat: "kirja alkoi kirjoittaa itseään"

 

Ja lukija lukee, vaikka hänelle ei olisikaan siitä mitään kouriintuntuvaa hyötyä. Miksi? Onko hänen pakko? Onko se hauskaa, saako hän siitä nautintoa, onko hänellä intohimo lukea?

 

Tähän kysymykseen voi jokainen blogilukija vastata. Samoin kuin voi vastata siihen miksi blogikirjoittaja kirjoittaa. Tekeekö hän sen, koska se on hauskaa, koska siitä saa nautintoa, koska hänellä on intohimo kirjoittaa? Omasta puolestani vastaan, että se n hauskaa, siitä saa nautintoa, joskus jopa palautetta. Se ei ole niin kuluttavaa kuin kirjan kirjoittaminen. Ja se on täysin hyödytöntä. Kaikki hyödytön on hauskaa, siksi ihmiset harrastavat mitä kummallisimpia asioita.

Merkintöjä

20.4.05

Ostin tänään lapion. Rupean kääntämään maata.

Uusi Parnasso ilmestyi. Itsemurhanumero ( tyylikäs kansi). Päätoimittaja ilmoittaa ensimmäisellä sivulla siirtyvänsä uuden työnantajan palvelukseen. Tunnen syyllisyyttä, että olen haukkunut Parnassoa nettipäiväkirjassa.

Kotimatkalla metrossa uuden lapion ja Parnasson kanssa luin ensimmäisenä Arto Virtasen jutun J.M. Coetzeesta. Virtanen tölväisee jutussaan ohimennen jotain nettipäiväkirjaa pitävää naiskirjailijaa. Aina kun kuulen sanan naiskirjailija, tekee mieleni laukaista ase. Poistaa varmistin aseesta? Vai miten se vanha klisee kuulukaan?

Uuden Parnasson paras anti: Cesare Pavesen päiväkirjamerkinnät ( koskakohan saamme koko päiväkirjan suomeksi?!) Niin monta hyvää merkintää, että on vaikeata valita mitä niistä siteeraisin. Olkoon se vaikka tämä, koska Pavese teki itsemurhan rakkauden tähden: " Itsemurhaa ei tehdä vain jonkin naisen rakkauden takia. Se tehdään sen takia, että rakkaus, mikä tahansa rakkaus paljastaa meidän alastomuutemme, kurjuutemme, haavoittuvuutemme, mitättömyytemme." ( 25.maaliskuuta 1950)

Sunnuntaina 17.4. lähtivät viimeisetkin jäät Aurinkolahdesta. Ne muuttuivat grafiitinharmaista vihreänharmaiksi ja sulivat mereen. Viime vuonna ne lähtivät vasta vapun jälkeen. Tuli kylmä ja sateinen kesä. Saa nähdä millainen kesä tulee nyt.

Maanantaina 18.4. Simo Konkka ( 1 v.) otti ensimmäiset itsenäiset askelensa tässä maailmassa.

Kirjoittaminen rakkauden tekona

20.4.05

Tuli kutsu Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen, jonka teeman on Kirjoittaminen rakkauden tekona. Teema kiehtoo minua (olen kirjoittanut siitä viime vuonna nettipäiväkirjassa), mutta en silti aio osallistua kokoukseen. Kokouspäivät olisivat pois kirja kirjoittamiselta, se on siinä vaiheessa että en voi jättää sitä päiväksikään. Kutsun toisella puolella on Tuomas Nevanlinnan ja Juha Siltasenkysymyksiä ( provosoivia ajatusheittoja?) kokoukseen osallistuville kirjailijoille:

Voisiko Paratiisissa kirjoittaa kirjan? Jos, niin miksi ja kenelle?

Minun vastaukseni: Miksi ei? Mikä ihmeen Paratiisi se sellainen olisi jossa ei olisi kirjoja eikä ihmisiä, jotka haluavat niitä lukea ja kirjoittaa. Minä en sellaisessa paratiisissa taitaisi kovin kauan viihtyä. Vaikkei paratiisi olisi yhtään tietokonetta, kirjoituskonetta eikä edes kynää, siellä olisi luultavasti tarinankertojia ja sieluja jotka parveilisivat tarinankertojan ympärillä saadakseen kuulla hyvän tarinan.

Onko kirjailija Rakastava Ihminen - ja mitä hän ajattelee siitä väitteestä, että suurin rakkaus antaa kohteelleen vapauden?

Tähän kysymykseen osaavat parhaiten vastata kirjailijan lapset, puoliso ja ystävät. He ovat kokeneet miten hankala ihminen on kirjailija, joka on syventynyt työhönsä, vähät piittaa heidän huolistaan ja murheistaan ja iloistaan, päinvastoin, hän vain ärsyyntyy kun he kaipaavat osakseen rakkautta ja huomiota. Hän antaa heille täyden vapauden, mutta he eivät rakasta vapauttaan. Tämän olen kokenut sekä kirjailijan tyttärenä että kirjailijana.

Jos kirjoittaminen todella on rakkauden teko, mikä onnen, täyttymyksen tunne on kirjoittamisen päämääränä? Rakastaako kirjailija Tärkeintä Vastaanottajaa? Vai rakastaako hän kansaa, ihmiskuntaa - vai itse luomiaan hahmoja? Vai haluaako hän itseään rakastettavan?

Kun kirjoitan, en ajattele kansaa, ei ihmiskunta eikä Tärkeintä Vastaanottajaa, kuka se sitten ikinä onkaan. Minua kiehtoo kirjoittamisen prosessi, se että hyvin hämärästä alkuideasta alkaa sanojen välityksellä hahmottua jotain näkyvää. Olen joskus verrannut kirjan tekemistä suureen palapeliin. Alussa on ihan hukassa, mikään pala ei sovi yhteen toisen palan kanssa. Kun kuvio alkaa hahmottua, palojen kokoaminen, on työ itsessään, niin kiehtovaa, niin jännittävää, iin palkitsevaa että kaikki muu menettää merkityksensä sen rinnalla. En ajattele, että kirjaa tehdessäni, että teen sitä sen takia että joku rakastaisi minua. Rakkauden pyyde tulee vasta jälkeen päin, sitten kun on luovuttanut työn käsistään, sitten kun on tyhjä ja väsynyt. Se on vaarallista, itsemurhalle altista, aikaa kirjailijan elämässä. Silloin kaipaa lukijan ja kriitikon rakkautta täyttämään tyhjää tilaa.

Yrittääkö kirjailija vietellä lukijan, onko hän Don Juan? Vai onko hän Faust, joka saa omakseen maailman, mutta kadottaa sielunsa ja rakastettunsa?

Jos kirjailija menettää sielunsa, hän ei pysty enää kirjoittamaan. Jos hän yrittää vietellä lukijansa, hän on jo menettänyt sielunsa. Häntä ohjaa jokin muu kuin intohimo sanoihin, kieleen, kirjoittamiseen.

Entä mistä nauttii lukija, kenen kanssa hän kommunikoi, mihin hänen intohimonsa, rakkautensa kohdistuu?

Minun intohimoni kohdistuu kirjailijoihin, joiden "kirjat ovat kuin joka kirves särkee meissä olevan jään", kuten kirjoitti Kafka ( Briefe 27.1.1904)

Tai kenties tämä intohimojen rihmasto onkin tykkänään seksuaalista alkuperää. Onko kirjallisuuskin hyväilyn, himon, penetraation, masturbaation, ekshibition, prostituution, geneettisen siirtojen pelikenttä? Entä flirtti, romanssi ihastus?

Minulle kirjallisuuden intohimot ovat pikemminkin sielullista alkuperää. Tietysti, freudilaisittain ajatellen, kaikki perustuu libidoon. Lukeminen ei vaadi yhtä suurta viettienergiaa kuin kirjoittaminen. Kirjailijoilla on kirjoittamisenhimo, lukijoilla lukemisenhimo. Sellaistakin voi tapahtua, että kirjailija saa aikaan lukijassa aikaan henkisen orgasmin. " Un mot bien placé peut emporter l' orgasme", kuten kirjoitti Jacques Jouet.

Ja mikä tässä kentässä on ilkeyden, pahan, paholaisen rooli? Varataanko se kirjallisuusteollisuudelle? Vai yhteiskunnalle, joka on aina väärässä?

Tätä kysymystä täytyy miettiä pitempään. En osaa vastata paholaisen ja yhteiskunnan rooliin suoralta kädeltä.

Lisäys 21.4.05 Sven Laakso Käymälässä Paholaisen roolista seuraavaa(otsikolla Kirjoittaminern  rakkauden tekona):  Paholaisen rooli on aina sama: horjuttaa ihminen pois henkisen eheyden ideaalista. Uskotella itselle ja toisille että eheyttä ei tarvitsisi nöyrtyä etsimään silloin kun se selvästi on kateissa. Saada luova henki epäuskoon ja unohdukseen omasta tehtävästään. Johtaa hänet harhaan omasta tiestään. Estää ja hidastaa saavuttamasta Graalia, sitä jolle Graal kuuluu.

Alitajunta kommentoi

15.4.05

Tanja Karpela meni naimisiin isäni kanssa. Minua heidän liittonsa ei miellyttänyt. Kuulin kun hän kertoi hääyönä isälleni unta, jossa hänen pojalleen oli tapahtunut jotain ikävää. Minusta hän suhtautui uneen aivan liian kevytmielisesti. Moitin häntä siitä ja sanoin että unet pitää ottaa vakavasti eikä naureskella niille.

Tämän unen syntyyn vaikuttivat eiliset iltalehtien lööpit.. Kävin Itäkeskuksesta ostamassa ikkunanpesimen ja näin lööpit - niitähän ei voi olla näkemättä ja jollakin salakavalla tavalla ne vaikuttavat alitajuntaan, samoin kuin pornolehdet ja ylipäätään kaikki perverssi mitä maailmassa on. Alitajunta tykkää mässäillä onnettomuuksilla, rikoksilla ja perversiteeteillä

. Jommassakummassa lööpissä luki, että Tanja Karpela myöntää olleensa yöllä Vanhasen hotellihuoneessa. Ohi kävellessäni ajattelin, että mitähän pääministeri oikeastaan puuhaa kabinetissa ja ehtiikö Karpela hoitaa kulttuuriministerin hommia nykyään ollenkaan, kun täytyy hoitaa pääministerin sydämen asioita. En ostanut lehteä Se taisi mennä eilen hyvin kaupaksi ja lööpintekijä riemuitsi. Aamunlehdessä pääministeri kehottaa lukemaan Karpelan kommentit tarkkaan. Karpela on todentanut on kertonut heidän olevan vain työtovereita ja että hotellihuoneissa voi keskittyä pelkästään maailmanparantamiseen. Totta varmasti, kyllä ne niin ankeita paikkoja ovatkin, että maailmanparannus tulee väistämättä mieleen. Minä olen pannut pari romaania alulle hotellihuoneessa, kun en muuta tekemistä ole keksinyt.

Alitajunta on poliittisesti aktiivinen, se seuraa kotimaan ja maailmantapahtumia, nuorempana se oli vielä paljon aktiivisempi. Sieltä on tullut yöllisiä kommentteja muun muassa Nixonin, Idi Aminin, Gorbatshovin, Jeltsinin ja Putinin toimiin . Kekkonen ja Koivisto ovat olleet sen suosikkihahmoja. Unitiedostojen pikahaku henkilökohtaisella hakurobotilla tuotti Kekkoselle 23 osumaa ja Koivistolle 15 osumaa. .Lipponen sai 10 osumaa. Poliittisen kauhukabinettini ylivoimaisesti suosituin henkilö on kyllä ollut Stalin, peräti 63 osumaa! Unitiedostot sisältävät unia 60-luvun alusta asti. En ole laskenut niiden lukumäärää, mutta niitä on paljon enkä nyt ehdi tehdä tarkempaa tutkimusta asiasta. Täytyy kiitää kokoukseen.

Myöhemmin. Kokous oli Pressiklubilla, sinne tulee iltapäivälehdet, selasin toista niistä. Kärpäsestä oli tehty härkänen lööpeissä, kuuden vuoden takainen hotelliyö oli kelpuutettu uutiseksi!!! Härskiä rahastusta, härskiä politiikantekoa. Kokouksessa ei puhuttu iltapäivälehtien moraalittomuudesta, vaan Eino Leino- seuran syksyn toiminnasta ja päätettiin uusista jäsenistä. Tervetuloa kunnianarvoisaan kirjalliseen seuraan, bloginpitäjä Sedis.

Hakurobotin ymmärrys

14.04.05

Ensin vähän tilastotietoa. 104 päivää sitten laitoin tälle sivulle laskurin. Tänään klo 11.16.48 kymmenestuhannes kävijä vieraili sivuilla ( uudelleenlataukset eivät ole luvussa mukana). Hän oli CS 1811D2044.pp.htv.fi. Hän käytti Firefox-selainta ja tuli sivulle Blogilistan Suosikit -listauksen kautta, mikä merkitsee, että hän on vakituinen kävijä. eikä satunnainen seksin, Nalle Puh aforsmin tai Lassi Kämärin ja Panu Rajalan sivujen etsijä. En valitettavasti voi antaa lahjakorttia kävijälle, joka ylitti 10 000 rajan, mutta toivotan hänelle onnea ja lukuiloa.

Vilkkain päivä on ollut tilastokauden mukaan viime maanantai ( 11.4.05) , jolloin sivuilla vieraili 179 kävijää (uudelleenlataukset eivät ole mukana tässäkään luvussa). Yllättävä vilkkaus saattaa johtua viikonlopun kirjoituksesta, joka otsikko on Mainoskatsaus. Se näyttää tehneen vaikutuksen Googlen hakurobottiin, joka noteerasi sivun muutaman päivän viiveellä. Eilen Opera-selaimen ylänurkkaan ilmaantui ilmoitus: Laadukas Web-hotelli. Cpaneeli, Fantastic deluxe. Palvelut alkaen 32euroa/v. Googlen robotti ymmärtää näköjään tekstiä, ainakin jossain määrin, mutta se ei osaa vielä analysoida lukemaansa, koska livauttaa Web-hotelli mainoksen sivuston yhteyteen, jolla käyvät pääasiassa kirjallisuudesta kiinnostuneet ihmiset.

Lisäyksiä linkkilistaan

14.4.05

Kirjallisuusblogeja:

Saila Susiluoto kirjoittaa huhtikuun ajan runoilijan blogia täällä. Hän on kuullut huhtikuun alussa meidän takapihalla kuulaan mustarastaan laulavan. Minä en ole kuullut mitään, vika ei ole korvissa, vaan koska talossa on niin hyvä äänieristys, että pihalta ei kuulu mitään, ellei avaa ikkunaa. Ei kuulu edes jäätelöauton kailotus.

Kuolleen henkilön kotisivuChateaubriandin ( 1768-1848) inkarnaatio on aktivoitunut kirjoittamaan kevään tullen. Ongelmallinen suhde naiseen tuo mieleeni Käymälöitsijän kirjoitukset. Olisikohan kyseessä sielunsukulainen?

Kissablogeja

Karvainen nettipäiväkirja Sisältää kissamaisten juttujen ja kuvien lisäksi virtuaalikirjaston, joka on hyödyllinen kaikille kissanomistajille

Tähän piti tulla toinenkin kissablogi Blogilistan uutuusluettelosta. Mutta lista näyttää kaatuneen illalla.. Sinne ei saa yhteyttä, tulee vain hämärää ilmoitusta pitkän odotuksen jälkeen. Kissoista kirjoittavat myös Veloena ja Veeris Pala maailmaani -blogissa, ainakin joskus.

Mainio kirja

13.4.05

Minulla on proosallinen pyykki-ilta. Sillä aikaa kun kone jauhaa puhdasta talon pesulassa, ehdin kirjoittaa muutaman merkinnän nettipäiväkirjaan ja liittää linkkilistaan taas joitakin blogeja, joita olen löytänyt Linkkitrendeistä.

Ensiksi mainiosta kirjasta, jonka nimi on Heinäpaali roihuaa: Näkyjä ja näkemyksiä Bretangesta, kirjoittaja Outi Nyytäjä. Sain kirjastosta pikalainaksi, ajattelin että se sopii metromatkojen lukemiseksi, tosin metromatkat ovat vähentyneet sen jälkeen kun pyöräilykausi alkoi. Jutut ovat sopivan lyhyitä. Vuosaari- Itäkeskus välillä lukea yhden pakinan, Itäkeskus- Rautatieasema välillä kaksi pakinaa. Mutta luinkin kirjan yhtä kyytiä. Kirja on siitä mainio, että sen voi lukea toiseenkin kertaan. Nyytäjä on kirjoittaja joka - käyttääkseni vanhaa ranskalaista kliseetä - paranee vanhetessaan kuin hyvä viini.

Suosittelen hänen kirjaansa kaikille kissanystäville, puutarhanhoitajille, ranskalaisen kyläelämän ystäville, niille jotka haluavat lukea todellisista ihmisistä, niille jotka nauttivat vinosta huumorista, ja kaikille vanhoille naisille ja miehille sekä erityisesti sille nuorelle nettipäiväkirjani lukijalleni, joka noin kuukausi sitten kysyi sähköpostissa: "Palloiletko tossa iässä äijien kanssa, mitä?" Ranskassa erotiikka ei tunne ikää. Kannattaa lukea Nyytäjän pakina Vanhoja ihmisiä, ja mennä paikan päälle opiskelemaan elämäniloa muutamaksi vuodeksi. Suomestahan sitä on turha etsiä, ollaan niin protestanttisen moralistinen maa, vieläkin.

Vahinko, että Nyytäjä ei ole enää Tammen kirjailija, vana on siirtynyt Teokseen enkä voi tavata häntä enää Tammen glögeillä. Toistakymmentä vuotta sitten olin hänen oppilaansa elokuvanteonkurssilla. Silla kurssilla oli muutama nuori lahjakas mies, heistä tuli sittemmin arvostettuja elokuvaohjaajia ja - käsikirjoittajia. Minusta ei tullut kumpaakaan, mutta opi tietämään mikä on gagi. Yritin tekemällä tehdä gageja, mutta eivät ne sillä tavalla onnistuneet. Minulla ne syntyvät tiedostamattomasti, kuten sekin gagi, että sovittuani treffit Nyytäjän kanssa Akateemisen kirjakaupan oven edessä, minä seison toisella ovella, hän toisella. Kumpikin odottaa ja kiroaa, että prkl, missä se Nyytäjä/Konkka viipyy, ja lähtee aikansa odotettuaan kotiin, tarttuu puhelimeen. Puhelin tuuttaa varattua kummassakin päässä. Ja kun jompikumpi lopulta saa yhteyden, kysymys on kummallakin sama: missä hitossa sinä olit? Ei olla se jälkeen yritetty tehdä treffejä, pieleenhän ne kummikin menisivät.

Lehtikatsaus

13.4.05

Eilisestä lehdestä ( HS 12.4.05) luin että 150 000 luovaa ihmistä on kadonnut Suomesta vuodessa. Sehän minua kiinnosti, millä tavalla kadonneet, minne kadonneet ja keitä he ovat? En ole tiennytkään, että Suomessa on ollut niin paljon luovia ihmisiä." Luovaan luokkaan" ( Richard Floridan käsite) kuuluvat ihmiset ovat taitelijoita, itäosaajia ja tutkijoita, "he ovat talouskasvun ja työllisyyden moottoreita." MDC Risc Monitorin tutkimuksen mukaan luovat ihmiset ovat " siirtyneet alaspäin pysyvyyttä korostaviin luokkiin" mikä johtuu " yhteiskunnan vallanneesta konservatiivisesta materialismista."

Mikä ihmeen luova luokka? Risc Monitorin mukaan" luovan luokan määritteitä ovat muutoshalukkuus, joustavuus ja itsenäisyys. Luovaan luokkaan kuuluva ihminen suhtautuu toisiin kulttuureihin avoimesti ja empaattisesti ja teknologiamyönteisesti."

Mahtavatko suomalaiset kirjailijat kuulua luovaan luokkaan, eivät ainakaan ole kovin teknologiamyönteisiä, mikäli on uskomista Hesarin tämänpäiväiseen arvosteluun kirjasta Verkonsilmässä - Tarinoita internetin maailmassa ( Salarakas paikassa, jota ei ole HS 13.4.05). Jussi Ahlroth kirjoittaa, että  antologiassa " joukko suomalaisia kirjailijoita ui verkkoon luotaamaan sen luonnetta ja katsomaan, miten se on vaikuttanut ihmisten elämään […] Kokoelman perusasenteeksi linjautuu raskas moralismi, ja pääteemaksi verkon kirjavasta spagettiläjästä siivilöityy digitaalinen äärivieraantuminen." Ahlroth sanoo, että "antologiassa ei kuulu jaettujen fantasioiden luova, iloinen puoli, joka näkyy esimerkiksi roolipeleissä."

Ajattelin arvostelua lukiessani että olisi pitänyt kirjoittaa loppuun asti se romaani, jonka aloitin vuosia sitten. Se kertoi lasihelmipelistä, jota pelasin verkossa kymmenen vuotta sitten. Se ei ollut roolipeli, mutta se oli hyvin intensiivinen peli. jota kesti kolme kuukautta eikä ja loppupeli toiset kolme kuukautta. Kahden pelaajan rakastuminen toisiinsa häiritsi pelin kulkua, heidän elämänsä se peli muutti.

Sunnuntaina Jarl Hellemann kirjoitti, miten markkinat sanelivat Saul Bellowin suomennoshistorian ( HS 10.4.05). Mutta olivatko ne loppujen lopuksi markkinat? Eikö pikemminkin Alex Matson, joka toimi Tammen lukijana 40- luvulla ja teilasi Bellowin Uhrin. Bellow pääsi Suomen kirjamarkkinoille vasta 60-luvulla, jolloin "Bellowin ylitsepursuavalle kieli-ilottelulle" oli vihdoinkin tilaa. 50-luvun tiukkapipoisesta modernismista oltiin pääsemässä irti, mutta ei kokonaan, kyllä se vaikutti vielä silloinkin, kuten myöhemminkin. Kiinnostava tutkimuksen kohde olisi miten paljon " harmaat eminenssit" so. kirjallisuuden taustavaikuttajat, kustantajien lukijat ja toimittajat ovat vaikuttaneet suomalaisen kirjallisuuden ilmeeseen, eli siihen mitä julkisuuteen on päässyt.

Mainoskatsaus

9.4.05

Kun Blogilista.fi on  nyt siirtynyt kaupalliseen omistukseen, on kiinnostavaa nähdä millaisia mainoksia blogeihin alkaa ilmestyä. Mainostaako esimerkiksi Serla vessapaperia Käymälän nurkassa? Esimakua mainoksista tarjoaa Opera-selaimeni, jonka oikeaan ylänurkkaan räpsähtää mainos, kun avaa jonkun blogin. Alla pieni katsaus millaisia mainoksia Google on viime aikoina valinnut blogeihin:

Käymälä - Need a friend. Join me.com Just be yourself

Plimsollin merkki - Prof. Nordströmin Sairaala. Ainoa plastiikkakirurgiaa erikoistunut suomalainen sairaala

Aika ja minä - HelpostiLasku. Edullinen laskutusohjelma

BigSur ja Surreal sekä Dionysoksen kevät - Blogbinders.com Turn your blog into a printed book for gifts, archives or selling

Veloena - Lemmikin ruoka-astia. Uutuusruokakuppi koirille ja kissoille

Hillitty kukko - Promote Your Creativity

Uusia lauseita - Generation Book:your life, your love, your time sealed in the Generation Book

Work in Progress - Ihmeiden oppikurssin IOK suomenkielinen kotisivu asiasta kiinnostuneille

Ihmeet kiinnostavat minua niin paljon, että klikkasin linkkiä. Sivulla kerrottiin, että " kurssin päämääränä ei ole opettaa rakkauden merkitystä, sillä se ylittää sen, mitä voidaan opettaa. Kurssin päämääränä on kuitenkin poistaa esteet rakkauden läsnäolon tietoisuuden tieltä, sillä rakkauden läsnäolo on sinun luonnollinen perintöosasi. Rakkauden vastakohta on pelko, mutta sillä, mikä on kaikenkattavaa, ei voi olla vastakohtaa. Tämä kurssi voidaan sen vuoksi tiivistää hyvin yksinkertaisella tavalla seuraavasti:

Mitään todellista ei voi uhata.

Mitään epätodellista ei ole olemassa."

Ei aavistustakaan millä perusteilla Google valitsee mainokset, mutta jollakin tavoin niiden täytyy liittyä avattavan sivuston sisältöön. Kun avaan oman nettipäiväkirjani, mainosta ei ilmesty Operan ylänurkkaan, koska Google on jostain syystä rankannut päiväkirjani nollan arvoiseksi, mikä panee minut epäilemään että Google on syvimmältä olemukseltaan miespuolinen kirjallisuuskriitikko.

Selvennys 9.4.05 Mainokset eivät ilmesty blogeihin, vaan Opera-selaimen  oikeaan yläkulmaan,  muilla selaimilla niitä ei näy. Opera on ilmeisesti tehnyt diilin Googlen kanssa, jonka hakurobotti etsii mainostajille sopivia  sivuja.  GoogleRank pisteyttää sivut, mitä korkeampi pistemäärä  (korkein on 10), sitä parempi mainostajan näkökulmasta.

Uusi kirjallisuusblogi 9.4.05.. Lassi Kämäri on liittynyt blogaajien joukkoon.  Hänen  bloginsa nimi on Loistava puhallus -Lauseita.

Kevään merkit

6.4.05

Tänä aamuna kuulin lokin villin kirkaisun, kun avasin parvekkeen oven. Se on taattu kevään merkki merenrantakaupungissa. Eilen otin polkupyörän esiin ja ajoin katsomaan viljelyspalstaa, jonka olen vuokrannut kesäksi Puotilan kartanon kupeesta. Siellä kasvaa kaksi viinimarjapensasta ja vadelmia, viime syksyä vei sinne Moskovan kirjailijaliiton pihalta kotoisin olevan rohtoyrtin. Se näyttää selvinneen hyvin talvesta, vihreät lehdet työntyvät maasta elämänhaluisina. Olen ostanut 22 pussia erilaisia siemeniä. Kesällä riittää kitkemistä - ja kastelemista ellei tule yhtä sateista kuin viime kesänä.

Brändää itsesi - tai tuhoudu

Yllä olevan otsikon tarjoaa Hesarin Vieraskynä -palsta tänään ( 6.4.05). Atte Oksanen sosiaalipsykologian tutkija Tampereen yliopistosta pohtii Tosi-Tv- ohjelmien vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja kysyy miksi suomalaiset ovat entistä masentuneempia. Siteeraan hänen kolumnistaan muutamia kohtia, joita en ehdi nyt kommentoida. Jutun voi lukea maksua vastaan Hesarin arkistosta. Sivumennen sanoen, koskahan Hesari avoimeen arkistoon New York Timesin tavoin? Ehkä sitten, kun lehdessä huomataan lukijoiden ja mainostajien siirtyneen nettiin.

Oksanen kirjoittaa mm. "Suomalaisille on helppo myydä ulkokultaista ja yksilökeskeistä ajattelua, sillä yhteisö on murrettu Suomessa useaan otteeseen aina sisällissodasta talvi- ja jatkosotaan, 1960-70 -luvun alun suureen muuttoon, 1990 -luvun lamaan ja 1990-luvun informaatioteknologiseen käänteeseen. […] Suomalaisten murrosten valossa ei ole yllätys, että Suomi on nykyään etäisten ja teknologiavälitteisten suhteiden maa."

"Kulttuurimme on todettu oleva narsistinen. Ihmisten elämä pursuaa elämäntapavalintoja ja mahdollisuuksia toteuttaa oma itsensä. On huomattava, että narsismista olennaisinta ei ole itserakkaus tai itsekehu vaan sisäinen tyhjyyden tunne."

"Kulttuurisena ongelmana voidaan pitää itsensä kehittämisen pakkoa. Suorittamiskeskeisessä kulttuurissa pitäisi pystyä aina parempaa, Vapaudet kääntyvät vaivatta velvoitteiksi."

Ujoudesta, yksinäisyydestä

Toisenlaisen näkökulman suomalaiseen identiteettiin antaa Juhani Mattila. Sain hänen kirjansa pikalainaksi ystävältä, jota oli auttamassa muutossa. Kirjastossa olen jonossa, sijanumeroni on tällä hetkellä 113. Ujous ja yksinäisyys ovat omakohtaista kokemusta useimmille suomalaisille, Tosi-TV on pelkkää pintakuohua. Mattilan kirjassa on sympaattista se että hän ei käytä psykologian ja psykoanalyysin kieltä. Narsismia ei kirjasta löydy. Alun perin ns. narsistikin on ollut ujo ihminen, joka on joutunut rakentamaan niin vahvat suojamuurit sielunsa ympärille, ettei niiden muurien takaa ole enää pääsyä todelliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa , ja niin hänen sisimpänsä on tyhjentyy eikä hän pysty tunnistamaan omia eikä toisten tunteita.

"Ihmisen ensimmäinen suoja on ujostumien, ja siitä hän myös viimeksi luopuu. Varsinaisesti ujostumien suojaa sieluun sisälle tunkeutumiselta, koska luonnossa siemen sisin on elämän kannalta tärkeintä. Ujostuminen estää vaarantamasta hyviä tunteita, jotta ei menettäisi niitä."

" Suurimmat psyykkiset vaikeudet eivät johdu ujoudesta, vaan ihmisen sisimmässä elävän ujouden rikkomisesta tai liian pitkällisestä piilottamisesta."

"Suurin syy ujostumisen ja häkeltymisen pelkoon on näiden tunteiden tuntemattomuus. Ne ovat jääneet epämääräiseksi pahaksi oloksi, jota ei ole aikuisenakaan uskaltanut kokea niin pitkälle, että olisi oppinut tietämään mistä on kyse. Merkittävin tuntemisen este on sanojen puute. Usein ihmisillä ei ole edes sanaa ujous tai ujostumien nimeämään olotilaansa. Tunteet jäävät möykyksi, joka tuntuu rinnassa."

"Omaperäinen puhe on paljastavaa, siksi ujon äidinkieli on arkipäiväistä. Tavanomaiset sanonnat kertovat kovin vähän mistään syvemmästä ja sehän tarkoituskin."

Mattila toteaa ettei hän psykoterapeutin työssään ole huomannut eroa miehen ja naisen ujouden välillä. "Nainen ja mies erottuvat tunteissaan toisistaan samassa määrin kuin ketkä tahansa kaksi ihmistä. On mahdotonta nimetä jokin tunne, joka kuuluisi selvästi naisten tai miesten maailmaan. Kumman tunteita ovat ilo, innostus ja ihmetys? Tai läheisyys, lämpö ja luottamus? Entä kateus, katkeruus ja kauna?"

Tässä vain muutamia satunnaispoimintoja kirjasta, jota voisi siteerata melkein miltä sivulta tahansa. Olen lukenut kirjan pikaisesti lävitse. Loppupäätelmä: lukemisen arvoinen kirja, mutta e silti aio hankkia sitä omaan hyllyyni ( liian kallis). Mattila ei ujostele puhua tavallisilla sanoilla tavallisista tunteista ja sielusta.

"Sielulla ei ole sukupuolta", on kirjan viimeisen luvun otsikko,  kuningatar Kristiinan aforismi, kuulemma. nneksi sielu on sukupuoleton. "Siitä ei voi sanoa muuta varmaa kuin että sillä on höyhenet", kuten sanoi ystävä jolta lainasin kirja. Hän viittasi Platoniin.

Ravea ja runoa

2.4.05

Piti lisätä eilisiltana uusia ( ja vanhoja) blogeja oikealla olevan listaan, mutta en ehtinyt, kun taiteilijatalossa alkoivat rave-bileet. Ekstaasia ja muita huumeita ei ollut tarjolla. Musiikki kuulosti lähinnä punkilta ja reggaelta. Porukka seisoskeli kaljaa, viiniä ja kossua nautiskellen ja keskustellen, ja nainen talon ulkopuolelta suuteli kiihkeästi kaikkia nimekkäitä miehiä, halusivat he tai eivät. Olin mennyt sinne lähinnä tanssimaan, mutta kun yhteen mennessä ei kukaan ollut tanssista innostunut enkä viitsinyt yksinkään tanssia, lähdin kotiin. Kello neljän aikaan, kun puolittain heräsin sekavasta unesta, kuului alhaalta musiikin jumputus. Bileet jatkuivat, meno varmaan parhaimmillaan, mutta en viitsinyt pukea päälleni ja mennä katsomaan joko siellä tanssitaan - kun oli työpäiväkin edessäpäin. Aina on työpäivä edessäpäin, siinä syy tylsään elämään. Tällä kertaa ei naapuritalosta hälytetty poliisia paikalle hillitsemään menoa niin kuin on tapahtunut joskus aikaisemmin. Seuraavat talon juhlat ovat vapunpäivinä ja silloin en aio tehdä töitä, vaikka vappu on työn juhla.

Ja nyt niihin lisäyksiin. Rauno Räsäsen blogi Pragmaattista solipismia on ollut jo jonkin aikaa suosikkilistallani. Hän analysoi runoja, toki muutakin ja sanoo olleensa " 35 vuotta Nietzsche ja John Fogerty (ent. CCR) fani, enkä tähän päivään mennessä ole kyennyt tyydyttävästi perustelemaan (edes itselleni) miksi." Kun luin William Carlos Williamsin runo Punaiset kottikärryt ja Räsäsen tulkinta runosta, päätin lisätä blogin linkkilistaani.

Eino Leino: Tumma ja Dada -merkinnän yhteydessä Räsänen kirjoittaa, että tästä runosta" on valovuosien matka nykyrunouden arkiseen ja kopioivaan, huomattavan - jos saan ehkä kohtuuttomasti kärjistää - tunneköyhään maailmaan. Jos modernista ja postmodernista runosta löytää enää intohimoja, niin ne ovat usein kyynisyyden tai omahyväisen besserwissermäisyyden korruptoimia. Ja eikö intohimo kuitenkin aina ole ollut runouden kaikkein voimallisin käyttövoima!"

En ole samaa mieltä Räsäsen kanssa - varsinkaan eilisen päivän jälkeen, jolloin posti toi minulle Anni Sumarin uuden runokirjan Läpinäkyvä punainen. Sumarin runot ovat täynnä tummaa hohtoa, intohimoa, tunnetta. Räsäsen kannattaisi lukea Ohjeita morsiamelle tai mikä tahansa kokoelman runoista, ne kaikki ovat niin upeata runoa, että hänen käsityksensä suomalaisen nykyrunouden tunneköyhyydestä saattaisi muuttua. Ihme muuten, että näin tunneköyhässä massa kuin Suomi, on runoilijoita jotka hehkuvat.

Lisäyksiä linkkilistaan

Seuraavat blogit ovat niitä, jotka linkittävät minun nettipäiväkirjaani. Olen löytänyt ne Linkkitrendeistä. Linkitän ne nettipäiväkirjaani vastavuoroisuuden periaatteella: Kulttuuria ja urheiluaKukat ovat hyviä kuuntelijoitavenkoiluaToimittaja puhuu ja - C - . Linkkitrendit on nopeampi linkittäjä kuin Google, jonka linkitys ja pisteytyssysteemiä en ole vielä ymmärtänyt. Jos joku tietää sen Googlen systeemeistä enemmän, niin toivoisin että hän valaisisi minua aiheesta. Osoite on sivun vasemmassa yläreunassa.

PS.  Alempana mietin lopettaako vai eikö   nettipäiväkirjan pitäminen. Lukijoilta tuli kannustavaa palautetta  enkä sittwen lopettanutkaan.

 

   Tapahtui helmikuussa

        28 .2.05

  Suoritin hum.kandin tutkinnon, aiheena altailaisten jalanpohjien jäljet kirjallisuudessa.

Osallistuin psykedeelisiin juhliin.

Kotitaloni hissi putosi ja minä sen mukana

Kulttuuriministeri vaati minua nostamaan kanteen lapsuudenystävääni vastaan häiritsevästä käyttäytymisestä Naistenklinakalla

Ostin Lönnrotinkadun antiikkikaupassa lautasen, joka maksoi 830 euroa.

Entisessä työpaikassani annettiin tulosvaroitus ja aloitettiin YT-neuvottelut Puolivuotiskauden tulos oli ollut odotettua heikompi, koska Venäjän aika oli odottamatta  romahtanut.

Kävin Pekingissä. Siellä oli paljon lunta.

Merellä nousi hyökyaalto ja iski laivaan. Lattia katosi jalkojeni alta ja lensin kattoon.

Menin Töölöön kirjastoon ja tapasin tutun runoilijan. Huomasin olevani alasti, mikä nolostutti minua.

Yöni ovat mielenkiintoisemmat kuin päiväni. Helmikuussa tapahtui paljon muutakin, mutta unihenkilöiden intimiteettisuojan takia en voi paljasta kaikkea. Näin yhden enneunen, tai sanoisin mieluummin telepaattisen unen. Kutsuin tutun munkkivuorelaispariskunnan luokseni syömään. Seuraavana päivänä tapasin bussissa toisen heistä. Hän sanoi, että he ovat ajatelleet kutsua minut syömään jonain iltana. Sovittiin, että tulen heidän Kiinan matkansa jälkeen.

Joskus tapahtuu niin, että näen unessa ihmisen jota en ole ajatellut enkä nähnyt aikoihin ja seuraavana päivänä hän soittaa tai tapaan hänet sattumalta kaupungilla. Nuorempana näin enemmän telepaattisia unia, mikä johtuu kaiketi siitä että nuorena tunne-elämä on herkempi ja vastaanottavaisempi. Jotkut unet ovaty olleet enneunia, mutta ne ovat aika harvinaisia unipäiväkirjan mukaan, jota olen pitänyt vuodesta 1968. Viimeksi näin enneunen vuonna 2000, kun muutin Vuosaareen. Samassa talossa asui tuttu mies. Se ei ollut mikään toiveuni, päivätajussani kaikkein viimeiseksi olisin muuttanut Vuosaareen ja vielä samaan taloon sen miehen kanssa. Mutta niin vain kävi todellisuudessa kahden vuoden kuluttua.

Meemi. En ole osallistunut blogimaailman meemeihin. Tämä on ensimmäinen kerta. Meemi paljastaa miten tylsää kirjailija elämä on:

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin romaania Johanneksen tunnustukset

Viisi vuotta sitten kirjoitin romaania Musta passi

Kolme vuotta sitten aloitin nettipäiväkirjan kirjoittamisen

Vuosi sitten aloitin uuden romaanin kirjoittamisen

Tähän asti tänä vuonna olen kirjoittanut viime vuonna aloittamaani romaania, jonka nimeä ja aihetta en vielä paljasta.

Eilen iso tietokoneeni simahti ja käynnistyi vain DOS-tilaan. Oli pakko kaivaa esiin Petteri Järvisen opaskirjat ja ruveta opiskelemaan DOS-komentoja, jotka olen kymmenessä vuodessa unohtanut täydellisesti.

Tänään kävin kymmenen vuotta sitten aloittamallani Kirjailijaliiton ranskantunnilla ja sen jälkeen Stockalla sekä Super-Storessa katsomassa uusia tietokoneita.

Huomenna opiskelen DOS-komentoja ja yritän pelastaa ison tietokoneen tiedostot disketeille.

Meemi via Benrope

Sortoa ja väkivaltaa Marinmaalla

23.02.05

Viime päivinä Marinmaalta, Volgan mutkasta on kantautunut ikäviä uutisia. Marilaisia kansalaisaktivisteja on pahoinpidelty. Heidän vaatimuksensa suomalais-ugrilaisen vähemmistökielen ja -kulttuurin säilyttämiseksi Marin alueella ei ole miellyttänyt venäläisiä vallanpitäjiä. Marilaisen kulttuurin tilanne on Putinin aikana kehittynyt koko ajan huonompaan suuntaan. Marinkielisiä lehtiä lakkautettu, teatteri on ollut lopettamisuhanalainen ja marinkielen opetusta kouluissa on vähennetty, eikä Putinin hallinnonuudistus ole tuomassa mitään parannusta vähemmistökulttuureille, päinvastoin. Hyvät lukijat, minä puutun Venäjän sisäisiin asioihin, mikä ei ollut sallittua kaksikymmentä vuotta sitten. Puuttukaa tekin ja käykää allekirjoittamassa vetoomus Marin kansan puolesta tässä osoitteessa:http://www.ugri.info/mari/index.fi.html


Marilapsia.jpg (33736 bytes)

Marilaislapset esiintyvät kirjailijoille kylässä, jonka nimeä en muista

Vuonna 1989 Joshkar Olassa, Marinmaan pääkaupungissa pidettiin ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden konferenssi. Se oli Gorbatshovin aikaa. Kulttuurisen vapautumisen tuulet puhalsivat konferenssissa voimakkaina ja tempasivat minutkin mukaansa. Pidin ensimmäisen kansainvälisen puheeni inkeriläisten kohtalosta ja pienten kansojen oikeudesta omaan kulttuuriin sekä kieleen median silmässä, televisiolamppujen paahteessa. Seurauksena oli hillitön migreenikohtaus. Seuraavana päivänä en julkisuudenpelossani mennyt konferenssiin, vaan sirkukseen katsomaan venäläistä karhunkesyttäjää. Siitä sirkuksesta sain aiheen Klovnin tarinaan, jonka kirjoitin Halujen puutarhaan.

Lisäyksiä blogikeskusteluun

23.02.05

Alempana olevaan Rakas blogi 2 -juttuun lisäyksenä seuraavat linkit sivuille, jossa Juha Seppälän kolumnista on kirjoitettu: The Butt Ugly Weblog kirjoittaa sympaattisesti bloginpitäjistä otsikolla I'm an ordinary person, Näkymä rannalla otsikolla Kevyeksi havaittu. Mitvit ironisoi tapojensa mukaisesti otsikolla :: jonotusnumeronne on 10392, myös Kuuluttaja ironisoi otsikolla Jos olisin bloginpitäjä. Äet ja poikaset kirjoittaa että "latteuksia voi kirjoittaa välineestä riippumatta, ammattikirjailijki" otsikolla Latteuksia bloggaamisesta. Originality kirjoittaa otsikolla blogikirjoittamisesta Juha Seppälälle pari sanaa, mutta tuskinpa Seppälä hänen sanojaan lukee, kun hänen inhonsa tavallisuutta kohtaan on niin suuri. Seppälän mielipiteitä herättäneen kolumnin voi lukea täältä.

Voi olla että muutkin ovat kirjoittaneet Seppälän kolumnista, mutta niistä en ole saanut tietoa. Ylläolevat linkit ovat tulleet kävijälaskuri Extremetrackingin kautta. Ai niin, Hanhensulkakin Belgiasta on kirjoittanut:" Autch , tai miten se suomenkielellä sanotaan, kun pahasti sattuu. Merkittävä kulttuuripersoona on tölvinyt meitä taviksia pahemman kerran lauseilla, jotka olivat kuin Greta Garbon kasvot. Ja oikein maksua vastaan Aamulehdessä. Toivottavasti tästä vielä toivutaan, vaikka vaikeatahan se tietysti tulee olemaan, kun saa osuman kulttuuritykistä. Bloggarit yhtykää."

Lisäys1 24.2.05: Suomen suurin kustannustalo SanomaWSOY:n toimitusjohtaja innostui blogeista. Lue lisää täältä.

Lisäys2 24.2.05 Kiiltomadon keskusteluketjussa vielä blogeista onkin jo ehditty  kommentoida SanomaWSOY:n toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen halua saada blogit osaksi yhtiön mediapalettia. Lassi Kämäri kirjoittaa otsikolla Vallankumous on ohi seuraavaa: "Merkillistä, että äkkiä SanomaWsoyn toimitusjohtaja on äärimmäisen kiinnostunut yhdysvaltalaisten teinityttöjen sielunelämästä, luku- ja kirjoitusharrastuksesta. Luulen että takana lepattaa aavemaisesti euron seteliä muistuttava lippu, jossa on suomalaisen teinitytön kasvot [...] Myyntimies saapuu aina lopulta paikalle. Ja siinä vaiheessa, kun blogien tulee olla poliittisesti korrekteja ja täynnä mainoksia, vallankumous on ohi."

Drunken Boat ilmestynyt

22.2.05

Amerikkalainen kirjallisuuden ja taiteen verkkolehti Drunken Boat #7 on ilmestynyt. Numeron teemoja ovat: Aphasia and the Arts ( Afasia= sanojen ja puheen tuottamisen sekä ymmärtämisen häiriö) jaWilliam Meredith, joka oli merkittävä amerikkalainen runoilija jo eläessään, Suomessa tuntematon, tai siis: minulle nimi oli tuntematon tähän päivään asti. Numerossa on julkaistu mm. hänen haastattelunsa ( ilmestynyt alunperin Paris Review -lehdessä), hänen esseensä kritiikistä The Reason for Criticism ja runouden kielestä The Language of Poetry in Defense of Human Speech ja mietteitä runoudesta The Luck of It.

Afasia-osiossa on runoa, proosaa, esseitä, kuvia, ääniä ja katkelma elokuvasta Ravel's Brain (ohjaus Larry Weinstein, musiikki Maurice Ravel). Ann Barnes kirjoittaa kirjoittamisen vaikeudesta esseessäFinding the Words seuraavaa:

"The dream of writing is easy. Writing is a cycle of frustration and excitement. Besides knowing what you really feel, finding the right words to express those feelings to a reader is still only part of the struggle. For it to work, the words must be built into human structures of sentences and paragraphs held together by punctuation. In the story "Guy de Maupassant," Isaac Babel expresses this power when he writes, "No iron can pierce the heart with such force as a period put just at the right place." A hint of dishonesty, even in punctuation, ruins the whole piece. Everything counts: one slip and your reader forgets your name."

Olen valinnut yllä olevan kappaleen Ann Barnesilta siksi että hän siteeraa mielinovellistiltani Isaak Babelilta mielinovellini mielilausetta: ""Mikään rauta ei tunkeudu ihmissydämeen yhtä jäätävänä kuin oikealla hetkellä pantu piste." (suom. Esa Adrian). Samasta lauseesta toinen kohta, jota Ann Barnes ei siteeraa, mutta jota minä olen siteerannut nettipäiväkirjassani aikaisemmin, koska se sisältää sen opin mikä kirjailijan tulee tietää: "Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erottaa. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti ( suom. Esa Adrian). Tämä on taito jota olen opetellut koko elämäni, mutta en ole vieläkään oppinut, kovapäinen kun olen.

Drunken Boatin kevätnumerossa on paljon muutakin kuin Meredithia ja afasiaa. On web-taidetta, videoita  mm. Alan Sondheimilta, virtuaalikirjailijalta, jonka nimi tuli minulle tutuksi kun otin ensiaskeleitani kyberkulttuurin maailmassa kymmenen vuotta sitten. On valokuvataidetta, musiikkia, proosaa, runoa Ron Sillimanilta, jonka runousblogia ( jo 250.000 käyntiä!) Suomessakin luetaan.Salvatore Quasimodolta on runoa italiaksi ja englanniksi, Paul Valérylta ranskaksi ja englanniksi. Lukemista riittää pitkäksi aikaa, niin monia runoilijoita ja prosaisteja numero esittelee. On siellä vähän minuakin, sähköinen (= e-mail -kirjeenvaihto) dialogi Jacques Jouetin kanssa. Drunken Boatin sivuille pääsee oikean palkin linkkilistalta. Käykää katsomassa.

Rakas blogi 2

21.2.05

Viikonloppuna tuskailin rahajutun parissa. Piti kirjoittaa kolumni enkä keksinyt aihetta. Tänä aamuna kello kuudelta vihdoinkin sytytti ja päätin "jalostaa" erään taannoisen nettihorinani kolumniksi. Nyt juttu on tehty ja lähetetty toimitukseen. Kiitokset siitä kuuluvat Juha Seppälälle. Hänen kolumninsa valaisi, miten typerää kirjailijan on jakaa sanojaan ilmaiseksi. Ammattieettisesti se on moraalitonta, pahempaa kuin kunniallinen rahasta huoraaminen. Näin minä asian ymmärsin, mutta ehkä olen väärässä.

Lassi Kämäri aloitti Kiiltomadossa keskusteluketjun Rakas blogi. Hän kysyi mitä Seppälä pelkää. Tähän mennessä keskusteluun on tullut 21 puheenvuoroa. Siihen kysymykseen mitä Seppälä pelkää, voi vastata vain hän itse. Tuskin hän blogikirjoittajia pelkää. Hänellä sattui vain olemaan huono päivä, kolumnin deadline lähestyi eikä hän tiennyt mistä aiheesta kirjoittaisi. Sitten hän muisti, että julkisuudessa on viime aikoina käsitelty blogeja - miten ruma ilmaisu. Ja se on jossakin ulkomailla jopa valittu vuoden 2004 sanaksi. Koska sana on ollut hänelle tuntematon, hän on lukenut Petteri Järvisen Nörttisanakirjaa ja hakenut sitten kenttähavaintoja Pinserin listalta. Hänen kiukkunsa on herännyt, kun hän on havainnut, että ihan tavallisetkin ihmiset osaavat kirjoittaa ja suoltavat sanoja nettipäiväkirjoihinsa joka päivä kuin eivät kirjoittamisen tuskaa olisi ikinä kokeneet - sitä kaameata tilannetta, että kolumni on saatava aikaan, mutta sanat ovat kiven takana. Kiukkua on vain lisännyt se, että joukkoon on eksynyt pari kirjailijaa, mokomatkin, mitä ne luulevat saavansa, kun kirjoittavat ilmaiseksi. Kiukun voimalla hän on sitten punnertanut kolumninsa kasaan ja hänelle on maksettu vaivanpalkaksi noin 250 euroa. Tämä on minun arvaukseni.


Mitä tulee Petteri Järvisen määritelmään bloginpitäjästä ("Joskus hieman narsistinen tai julkisuudenkipeä henkilö, joka uskoo muiden olevan kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään."), luulen että hän on kääntänyt sen jostakin kymmenen vuotta vanhasta Nerd Dictionarysta. Minun on vaikea uskoa, että noin asenteellinen määritelmä olisi hänen keksintöään, tai sitten hän ei ole sama Petteri Järvinen jonka opin aikoinaan tuntemaan Sanoma Open -keskustelupalstalla. Jos kaipaa julkisuutta, niin sitä ei blogikirjoittelulla saa, ellei kirjoita räväköitä seksipaljastuksia, jos sittenkään. Olen pitänyt nettipäiväkirjaa kolme vuotta, mutta julkisuus on tullut muista kirjoituksista. Narsistia tuskin tyydyttäisi se, että hänen sivuillaan käy keskimäärin 50 vierailijaa vuorokaudessa, ja niistäkin on osa erehtynyt sivuille, kun on googlannut jotain muuta asiaa. Tässä muutamia esimerkkejä hauista, joilla on sivuilleni on tultu viime päivinä:

prinsessan päiväkirja ( useita hakuja)

rakastuminen kiduttava

maanviljelijäksi ilman kokemusta

suomi seksi päiväkirja

kuinka monta noitaa on suomessa

merimies arkut

Blogikirjoittajat ovat ottaneet kantaa Seppälän kolumniin mm. Jari Sedergren kirjoittaa: "Ehkä kirjailija Seppälän sosiologinen mieli vaatii etsimään juuri sitä, mitä maailma on enimmäkseen. Se on kirjailijanakin tietysti hänen oma toivonsa ja tulevaisuutensa. Miten hänelle kävisi, jos me emme lukisi keskinkertaisia kirjailijoita!"( Sedis blog: Bashing on my mind.)

Sven Laakso: "Seppälä kuuluu suomalaisessa kirjallisuudessa jo menneeseen aikaan eikä hänen (kolumni)tuotannossakaan ole mitään kuolematonta." (Käymälä: Juha Seppälä ruotii…)

Panu Rajala: "Nyt tiedän taas asemani, kun totinen vartiosotilas siitä muistuttaa. Huvittava hapannaama, pysyköön valppaana."( Päiväkirja Lauantaina 19.2.2005)

Saara:" Huomattava kirjallisuushenkilö on noussut vastustamaan latteita lätisijöitä, joilla on tietokone, liikaa aikaa ja liian vähän palstatilaa. Puuttumatta tässä vaiheessa vielä Seppälän joutavaan huolenaiheeseen, johon hänellä on onneksi ollut aikaa paneutua, aloin miettiä voisiko netin palstatila sitten olla rajallinen vai pitäisikö sitä supistaa suurille ajattelijoille sopivammaksi hallita.[…] Tänne tullaan hirveällä höngällä jakamaan päänsisäisiä latteuksia ajattelematta ollenkaan miltä se Seppälästä tuntuu ja miten paljon se vie tilaa virtuaaliavaruudesta. Miten paljon itsekeskeisempi tällainen tavis enää voi olla?" ( Saaran blogi: Itsekeskeinen tavis)

Haaskat

21.2.05

Saara on minulle uusi tuttavuus bittiavaruudessa. Lassi Kämäri antoi Kiiltomadossa linkin hänen blogiinsa, jonka liitän saman tien oikean sivupalkin linkkilistaan. Saara lukenut junamatkalla Juha Seppälän novelleita ja miettii "voiko kertoja nimittää naista haaskaksi tuosta noin vain. Ja miksi yleensä miesten mielestä nainen on haaska, jos "siltä saa". Se on edelleen ikään kuin homososiaalinen yhteistuuma […]Miksi miehet ovatkin niin negatiivisia. Suomalainen mieskirjallisuuskin käy kisaa siitä kuka kirjoittaa kaikkein rankimman kirjan siitä, millaista on elää suomalaisena miehenä tämän kaiken surkeuden keskellä. Valoa ei näy muualla kuin ensimmäisessä siemensyöksyssä. Sen jälkeen elämä onkin yhtä helvettiä. Ihmiset ovat läpimätiä, yhtään kaunista ajatusta ei koskaan ole kellään." (Suomalainen kirjallisuus masentaa)

Kiinnostaisi tietää, onko kukaan tehnyt kirjallisuustutkimusta suomalaisen mieskirjallisuuden naiskuvasta. Esimerkiksi milloin naiset muuttuivat haaskoiksi miesten kirjoittamissa kirjoissa? Tapahtuiko se kuusikymmentäluvulla nk. seksuaalisen vapautumisen myötä? Sitä vuosikymmentä hallitsivat vahvat ja vapautuneet mieskirjailijat, Seppälä on heidän jälkeläisensä. Salamasta johtaa suora linja häneen. Heitä yhdistää molemminpuolinen ihailusuhde. Joskus kauan sitten, luin sosiologiset tutkimuksen, jonka mukaan suomalaiset olivat voimakkaita negatiivissa tunteissa ( saivat korkeimmat pistemäärät ), heikkoja positiivissa tunteissa verrattuna muihin tutkimusryhmän kansallisuuksiin. Harmittaa että en muista tutkimuksen nimeä, enkä mitä metodia (metodeja) tutkimuksessa käytettiin. Nyt tuli mieleeni että tekijä taisi olla joku Osgood, ehkä norjalainen. Ehkä masentavan negatiiviset mieskirjailijat vain näyttävät millaisia suomalaiset pohjimmiltaan ovat. Kun katsoo s itseään Seppälän ja kumppaneiden peilistä, tekee mieli hetimiten paeta johonkin aurinkoisempaan ja lämpimämpään maahan, jossa naisena eläminen ei ole yhtä ahdistavaa kuin täällä pohjantähden alla.

Arvonimi

20.2.05

Aku Ankan arvonimigeneraattori Sudenpentugeneraattori antoi minulle seuraavan virallisen sudenpentukenraaliarvonimen:

Aavemaisen Nöyristelevä ja Ilmeisen Teeskentelemätön Aavikkosukeltaja.

Generaattori löytyi via Clolegh. Se on mediataitelija Päivi Hintsasen blogi. Hänellä on mielenkiintoinen sivusto väreistä http://www.coloria.net/ Jos värit, niiden nimet ja merkitys eri kulttuureissa kiinnostavat, niin kannattaa tutustua.

Muita arvonimiä, saati sitten kunniamerkkejä, minulla ei ole.

Rakas blogi

19.2.05

Juha Seppälä kirjoittaa Aamulehdessä yllä olevalla otsikolla blogikirjoittamisesta seuraavaa:

"Petteri Järvisen Nörttisanakirjassa (WSOY 2004) "bloggaaja, blogger" eli nettipäiväkirjan pitäjä on määritelty seuraavasti: "Joskus hieman narsistinen tai julkisuudenkipeä henkilö, joka uskoo muiden olevan kiinnostunut hänen omista ajatuksistaan ja mielipiteistään."

Järvisen formuloima määrittely ontuu kielellisesti ja taitaisi kaivata osaksi sisällöllistäkin päivittämistä tilanteessa, jossa Euroopan laatulehdet - muun muassa The GuardianLe Monde ja La Repubblica - ovat alkaneet liittää lehtiensä verkkosivustoille tiettyjen henkilöiden pitämiä nettipäiväkirjoja.

Verkkolokit eli blogit haastavat perinteiset tiedotusvälineet nopeudessa, jos niikseen sattuu eli silloin, kun bloginpitäjä osuu olemaan siellä, mistä kaivataan online-tietoa. Toisaalta blogit kilpailevat myös juorulehtien kanssa niissä tapauksissa, kun bloginpitäjä on esimerkiksi Panu Rajala (viimeksi minulle kävi niin, että "Object not found!") tai Rosa Meriläinen ("Rosa kansanedustajana").

Oman blogin ylläpitäminen ja päivitys on tätä nykyä teknisesti jo melko helppoa. Kotimaisten verkkolokien listalta osoitteesta www.pinseri.com/bloglist löytyi lähes 1 300 bloginpitäjää.

Listaa sekä joitakin nettipäiväkirjoja selatessa saattoi tehdä päätelmiä bloggaajien vaikuttimista. Mitään kuolematonta siellä ei ole. Kaikki tietävät, miksi Panu Rajala on pitänyt nettipäiväkirjaa. Kansanedustaja Rosa Meriläinen tarvitsee julkisuutensa silloinkin, kun hän vetäytyy julkisuudesta. Oman bloggaajaryhmänsä muodostavat mepit (muiden muassa Anneli Jäätteenmäki, Heidi Hautala, Alex Stubb), joille nettipäiväkirja on poliittisen kampanjoinnin väline.

Marko Ahtisaaren blogi johtuu kai siitä eksistentiaalisesta tosiseikasta, että kukaan ei enää muuten saa minkäänlaista havaintoa entisen presidentin pojasta. Ulkoministeri Tuomiojalla on kaiketi vain kotisivut, ei blogia, koska tarkastamani "Tuukkiksen reissupeppu" kuului jollekulle toiselle.

Muutaman julkkiksen lisäksi blogeja pitävät enimmäkseen siis tavikset, joilla on liikaa aikaa ja latteaa sanottavaa sekä tietokone. Se on demokratiaa. Myös joillakin kirjailijoilla on selvästi liikaa aikaa tai liian vähän palstatilaa. Miksi kukaan ammatikseen kirjoittava muuten vaivautuisi päivästä toiseen sivukaupalla suoltamaan tekstiä nettipäiväkirjaansa? Eivät kai esimerkiksi Hannu Helin tai Anita Konkkaelättele toivetta siitä, että nettihorinoista voisi myöhemmässä vaiheessa jalostaa kirjan? "

Vinkki Aamulehden kirjoituksesta tuli ystävän kautta, joka oli löytänyt tiensä Aamulehden sivuille Panu Rajalan tämänpäiväisen päiväkirjakommentin kautta.

Koska Juha Seppälä kysyy, että en kai minä elättele toivetta nettihorinoiden kirjaksi jalostamisesta, niin vastaan hänen huolestuneeseen (?) epäilyynsä suoraan, että en suinkaan.  Kirjaa syntyy, jos syntyäkseen on,   niistä horinoista, joita kirjoitan yksityiseen päivä- ja yökirjaani.

 

Taiteilijan narsismista

17.2.05

Maija Holma pohtii Naulasaari-blogissaan taiteilijan narsismia: "nykyajan psykoanalyytikotkin ajattelevat, että kaikenlaiset suuria ponnistuksia vaativat urakat, erityisesti luova työ, ovat narsistisen trauman täyttämistä". Mutta onko se narsismia , kun jo " työn esille asettaminen on uhkayritys, itsensä asettamista naurunalaiseksi tulemisen uhkan alle (ja varma voi olla ainakin siitä, että joku pitää hölmönä, vaikka tavallisesti eivät kaikki.) Riskeeraaminen liittyy siihen, että ei tee itselleen, vaan muille. Tekeminen on pois antamista, riippumatta siitä haluavatko toiset ottaa vai eivät." Minusta se on tervettä narsismia, mutta markkinataloudessa sellainen tekeminen on taitaa olla hölmöä, kun kaikesta pitää olla jotain taloudellista hyötyä. Taiteilija on samalla tavalla terve kuin lapsi, joka piirtää spontaanilla innolla ja antaa piirustuksensa lahjaksi palkintoa odottamatta. Haavoitettu lapsi odottaa saavansa vastalahjan. Hän on oppinut kaupankäynnin alkeet.

Taide EI synny narsistisesta vammasta, muutenhan maailma olisi täynnä taiteilijoita, vaan siitä että jollakin sattuu olemaan syntymälahjana kykyä taiteen tekemiseen - ja vanhanaikaisesti sanottuna kutsumus. Tai niin kuin taidemaalari Amrita Sher -Gil sanoi: "Minut on tarkoitettu taitelijaksi" ( Torstain kulttuuridokumentti TV 1 17.2.05).

Maija Holma kysyy: "Asettavatko näyttelijät ja muusikot itsensä esiintymisen piinaan "vain" narsistisista syistä? Vai kiertyykö narsismi juuri sen antamisenkin ympäri? Jos antaa jotain olennaista, voi sitten arvostaa itseään. Itsensä arvostaminen edellyttää katsojan arvostamista. Katsojaa arvostava työ yrittää tunkeutua sellaiselle alueelle, missä tekijä ja katsoja ovat läsnä tai potentiaalisesti voivat olla: "...museotyö, kaikille kaikkina aikoina", sanoi Vilho Lampi. Ei ole muuta vaatimusta kuin sellainen, joka kohdistuu työhön; ei minuun henkilönä tai kuviteltuun katsojaan. Vaatimus: tehdä katsojien arvoisia töitä."

En ole koskaan käsittänyt niitä kirjailijoita, jotka sanovat kirjoittavansa itselle. Joko se on narsismia tai sitten siinä ei ole mitään järkeä.

Taiteilijablogeja

15.2.05

Löysin ilokseni netistä kuvataitelijoiden päiväkirjoja. Jyväskylän taitelijaseura on 60-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi aloittanut taiteilijoiden blogi-projektin. Alla projektiin osallistuvat taitelijat ja heidän päiväkirjansa:

Päivi Hintsanen: Cholegh

Maija Holma: Naulasaarella

Kapa (Martti Kapanen):Kapasia

Kirsi Neuvonen: Kuparipelto

Aino-K. Pajari: Carborundi

Timo Sälekivi: Lintukeisarin hovissa

Kirsi Neuvonen kirjoittaa: "Tämä nettipäiväkirjan aloittaminen on ollut monella tapaa (taiteilija)elämää jäsentävä, siitä on tullut ajattelun työväline, opiskelun reflektoinnin väline. En kuitenkaan ajatellut sen astuvan kovinkaan selvästi yksityiselämän kuvioihin, mutta jotta sopisin täydellisesti geneettiseen sukupolvien väliseen ketjuun, voisin alkaa rakentamaan ystävyyssuhteitani tämän blogin kautta. Kaikki ystäväni voisivat seurata reality taiteilijaelämää netin kautta silloin kun heillä olisi siihen aikaa ja kiinnostusta ja minulta itseltäni taas säästyisi rutkasti aikaa, kun en soittelisi joka puolelle. Ylimääräisen ajan voisin sijoittaa taas…. niin mihin."

Kunpa olisi aikaa lukea mitä taiteilijat työstää kirjoittavat, huokaa kirjailija jolla ei aikaa ihmissuhteisiin eikä paljon mihinkään muuhunkaan, kun pitää vain kirjoittaa sitä romaania, joka ei tunnu millään valmistuva kun aina vaan tulee jotain uutta.

Lisäys 14.2.05

Markku Soikkelin raportti  Henki ja elämä  - kirjafestivaaleista täältä.

Lisäys 2  14.2.05

Uudessa Hiidenkivessä Eeva-Liisa Mannerin serkut kysyvät: "Eikö ole väkivaltaa tunkeutua toisen ihmisen sisälle, omia ja muovata sitä omaksi  kuvakseen?"  Serkut peräävät oikeusoppineiden mielipidettä.  Heidän isovanhempiensa kunniaa on loukattu. Paha juttu. Kirjailijat ja taiteilijat pantakoon kuriin ja  järjestykseen.

Saako todellisista ihmisistä kirjoittaa?

13.2.05

"Hyvä fiktio ei synny valehtelusta ja keksimisestä, vaan siitä kuinka mikä tahansa materiaali sommitellaan," sanoi Hannu Raittila Tampereen Henki ja elämä -kirjafestivaalien suuressa paneelikeskustelussa, jonka teemana oli: Mitä romaanissa voi kirjoittaa todellisista ihmisistä.

Taidemaalarin poikana Raittila tietää, mikä merkitys sommittelulla on. Sommittelu tarkoittaa värien ja muotojen järjestämistä, rytmittämistä niin että syntyy kokonaisuus: taideteos. Romaanikaan ei elä pelkän juonen, tarinan tai henkilökuvauksen varassa. Sommittelua oppii kun katselee taideteoksia ja lukee paljon hyviä kirjoja ja kuuntelee hyvää musiikkia. Kun kirjoittaa, helpointa on materiaalin tuottaminen, vaikeinta materiaalin sommittelu. Ihailemani taiteilija Paul Cézannelta saattoi kulua vuosikausia yhden taulun valmistumiseen ennen kuin hän löysi oikean tasapainon värien ja muotojen kesken. Sommittelu ei ole mikään intuitiivinen kyky vaan useimmiten ankaran työn tulosta.

En osallistunut Henki- ja elämä - kirjafestivaaleille. Paneelikeskustelun teema kiertyi Helena Sinervon Eeva-Liisa Manner -romaani ympärille, kirja kun oli loukannut sukulaisten ja ystävien tunteita. Totuudellinen kirja loukkaa aina joiden kuiden tunteita. Turhamaiset ihmiset haluavat nähdä itsensä ja ihailunsa kohteet kauniimpina kuin he todellisuudessa ovat. Tšehov kirjoitti Lokkinsa todellisista ihmisistä ja nostatti skandaalin, koska senaikaiset kulttuuripiirit tunnistivat hänen näytelmänsä henkilöt. Tolstoin Anna Karenina on todellisen naisen tarina. Sadan vuoden kuluttuakin heidän henkilönsä ovat yhtä eläviä kuin eläessään. Kirjailija joka pelkää todellisuutta, pakenee mielikuvitukseen.

Raskaimman syytöksen paneelikeskustelussa esitti Eeva-Liisa Mannerin ystävä Maire Martikainen, joka sanoi Helena Sinervolle: "Minusta Runoilijan talossa ei ole romaani, vaan pidän kirjaa dokumenttina. Kun haastattelit minua kirjaa varten, puhuit tekeväsi elämäkertaa. Kaikki käyttämäsi materiaali on Mannerin kirjoissa ja teksteissä ja muissa dokumenteissa – sinä olet kopioinut, plagioinut ja editoinut. Pidän kirjaasi kirjallisena varkautena." Martikainen ei selvästikään ollut ymmärtänyt sommittelun merkitystä.

Tein kymmenen vuotta sitten samalla metodilla kuin Sinervo isästäni elämänkertaromaanin Johanneksen tunnustukset. "Kopioin, plagioin ja editoin", toisin sanoen sommittelin materiaalin, joka koostui isän sotapäiväkirjasta Itä-Karjalan retkeltä, Kansallissosialistisen yhdistyksen jälkeenjääneistä papereista, ensimmäisen vaimon kirjeistä, isän ja äidin kirjeenvaihdosta ja isän kirjeistä minulle. Se materiaali on nykyään SKS:n arkistossa. Elämänkerran aukko tilkitsin omilla muistoillani, kokemuksillani ja näkemyksilläni. Itsesuojelun ja intimiteettisuojan vuoksi annoin henkilöille keksityt nimet. Siten kukaan ei päässyt syytämään minua siitä, että olisin antanut väärää kuvaa todellisista henkilöistä eivätkä sukulaiset loukkaantuneet ja panneet välejä poikki kanssani. Minun mielestäni todellisista ihmisistä kannattaa ja pitää kirjoittaa, koska se on paljon mielenkiintoisempaa kuin fiktiivisten ihmisten ( niin usein kliseinen) elämä.

 

Tänään

11.2.05

kirjoitin 5347 merkkiä ( tosi-asiassa paljon enemmän, mutta deletoidut merkit eivät näy tilastossa)

ostin alennusmyynnistä 2 kirjaa: Sándor Márai: Mietteiden kirja ja Ishikawa Takaboku: Syötäviä runoja

söi päivälliseksi papuja ja riisiä ja luin Syötäviä runoja. Voi miten alakuloisia he ovat!

kävin saunassa, ajattelin että jos lauteilla voisi lukea viihtyisin pitempään

päivitin siksi,  että puuttuva n-kirjain harmitti otsikossa: Nauris, liina, vanhan miehen silmä. Nyt se on korjattu.

Päivän mietelmät

11.2.05

"Jos virtuaaliryhmiä ei olisi, ne pitäisi kiireesti keksiä!" Dionysoksen kevät ( kts otsikko: .Virtuaaliystävä)

Henkisyys on jatkuva kokemus siitä, että toiset ihmiset eivät näe, kuule, tunne, haista, maista samaa kuin itse. Käymälä (kts. otsikko: Henki, ennakkoluulon vastakohta)

Nauris, liina, vanhan miehen silmä

9.2.05

Viime yönä aloitin ja tänään luin metrossa loppuun Jacques Jouetin romaanin Mountain® , joka on satiirinen tarina erään valtion suuresta hankkeesta rakentaa 1500 metriä korkea vuori monumentiksi, jota jälkipolvet tulevat ihailemaan ja ylistämään. Ja kuinkas siinä sitten kävikään. Ei kovin hyvin, tietysti, koska kyseessä on poliittinen satiiri.

Jacques Jouet on ranskalainen kirjailija, joka kuuluu Oulipo-ryhmään, Suomessa ryhmän jäsenistä on tunnetuin Italo Calvino, tuttuja nimiä ovat myös Raymond Quineau ja Georges Perec. Context – kirjallisuuden ja taiteen nettifoorumi kirjoittaa, että "from the perspective of American readers, Jacques Jouet’s writing is one of contemporary French literature’s best-kept secrets. Salaisuutena hän on säilynyt myös Suomessa. Olen pari kertaa ehdottanut, että hänet kutsuttaisiin Mukkulaan, mutta tuloksetta. Hän on julkaissut vuodesta1973 runoa, proosaa, näytelmiä ja esseitä. Vuonna 2000-2001 hän kirjoitti päivittäin nettiin jatkokertomusta La République de Mek-Ouyes, jota radiokanava France Culture esitti viiden minuutin jaksoina joka päivä, ja jonka Ranskassa arvostettu P.O.L –kustantamo julkaisi 822-sivuisena romaanina.

Minua ilahduttaa, että Hannu Helin on runoblogissaan Work in Progress: kuinka runokirja syntyy otsikoinut tämänpäiväisen runonsa Jouetin runokokoelman mukaan Navet, linge, œil-de –vieux. Suomeksi se on Nauris, liina, vanhan- miehen- silmä. Vanha miehen silmä tarkoittaa luuppia, jonka läpi maalari katsoo maisemaa. En tiedä millä nimellä suomalaiset taiteilijat kutsuvat sitä esinettä. Äidilläni ei ollut sellaista luuppia.

Jouetin "nauriskokoelma" on runopäiväkirja, joka koostuu kolmesta vankasta niteestä, sisältää noin 1394 runoa (en ole laskenut tarkkaan) , 4004 säettä ja 938 sivua. Hän kirjoitti neljän vuoden ajan joka päivä runon, lukuun ottamatta kahden kuukauden kesälomaa vuonna 1995. Hänen työpöydällään oli neljän vuoden ajan kolme esinettä: keltainen liina ja sen päällä nauris ja "vanha miehen silmä". Kun nauris nahistui, hän osti tilalle uuden. Kysyin häneltä kerran, miksi nauris? Miksei punajuuri tai peruna? Hän valitsi nauriin koska se on ylenkatsottu juures, sillä on huono maine, roskaelokuvia sanotaan nauriiksi. Ei malli ole tärkein maalaustaiteessakaan, vaikka mallista voi joskus tuntua siltä. Nuo kolme esinettä työpöydällä olivat fokus, hän kirjoitti niitä niin kuin maalari maalaa asetelmaa, nature mortea, mutta samalla hän kirjoitti itseään, omakuvaa, uniaan, lapsuudenmuistojaan, jokapäiväistä elämäänsä, ranskalaisen miehen elämää, joka on navigointia työn, sapuskan ja seksin välillä.

Neljä vuotta sitten vietin talven Etelä-Ranskassa. Minulla oli projekti: oppiakseni ranskaa, päätin lukea joka päivä neljä Jouetin runoa niin, että ymmärtäisin ne, ja kääntää yhden runon päivässä suomeksi. Kääntäminen oli ylivoimaisen mahdotonta ja ymmärtäminenkin usein vaikeata. Alla yritykseni kääntää katkelma päivän runosta 6 mars 1994, GrenobleLuovuin projektista, kun huomasi ettei minusta ole ranskalaisen runouden kääntäjäksi.

Seksin vakavuus, on minulle, ehdotonta

vakavuutta,  ilman syvää alakuloa,

yksisuuntainen tie, ei sitä halua tehdä täyskäännöstä

silloin pakahtuu

Ei sitä mene sänkyä syvemmälle,

ei se ole kuilu

Ei sitä naura kevytmielisesti

 

Sama ranskaksi:

La sévérité du sexe est, pour moi, entière,

Sévérité, pas sinistrose; une route à un seule voie,

Un couloir à passage unique, on ne veut pas faire demi-tour

Alors on s’étreint.

On ne va plus profond que le lit,

Qui n’est pas un puits.

On ne rit pas légèrement.

Sanakirjan mukaan sévérité tarkoittaa:

1 ankaruutta, kovuutta, jyrkkyyttä

2 koruttomuutta, karuutta

Seksi voi tietysti olla ankaraa, kovaa, jyrkkää, korutonta, karua. Mutta minä käänsin tuon sanan vakavuudeksi, siksi että minusta seksi on vakava juttu, ei sille voi nauraa kevytmielisesti. Seksi on milloin mitäkin, riippuu vähän mielentilasta, ja kumppanista. Usein ikävystyttävää, pornofilmeissä varsinkin. Karu seksi: ei hyväilyjä, ei sanoja. Ankara seksi? Jyrkkä seksi? Koruton seksi tuntuu jollakin tavoin hyvältä yhdistelmältä, minusta siinä on hellyyttä. Miten olisi. "Seksin kovuus on, minulle, täyttä kovuutta, ei shokki." Le petit Robertin mukaan sinistrose merkitsee sekä shokkia että syvää alakuloa.Ranskalaisille ranskankieli on arkipäiväistä, mutta suomalaisen korvana kaunista, sanoivatpa he miten arkipäiväisiä asioita tahansa. Seksi voi olla arkipäiväistä ja tylsää jos siihen takertuu, siihen tukehtuu, niin kuin Jouet kirjoittaa: "alors on s’étreint."

Tietoisku

6.2.05

"Kuka oli Juhani Konkka?" kysyy sähköpostitse Ilkka Kylävaara, mies joka toimitti tässä taannoin Taistolaisuuden mustan kirjan. Koska moni muukin nuoremman polven lukija saattaa kysellä, kuka ihmeen Juhani Konkka, kerron että hän oli inkeriläinen pakolainen, joka tuli Suomeen 1919 Nansenin passilla. Hän osallistui vuonna 1921 heimosotaan. ( heimosodista tänään HS:ssa otsikolla Suomen pyhä sota),haavoittui reiteen ja konkkasi lopun ikänsä. Hän julkaisi 24-vuotiaana nimellä Urho Torikka esikoisromaani Me sankarit (v. 1928) , jossa hän kuvasi itseironisesti nuoren miehen osallistumista Itä-Karjalan sotaretkeen. Kirja herätti kohua ilmestyessään ja suututti heimoaatteen ideologit ja sotaintoilijat, mutta sai osakseen myös kiitosta. Jossain lehdessä häntä sanottiin Suomen Remarqueksi. Kirja kannattaa lukea, jos sen vain jostain käsiinsä saa.

Talvisodan aattona 1939 ilmestyi omaelämäkerrallinen romaani Kahden maailman rajalla, joka kuvaa mitä tapahtui, kun vallankumous tuli inkeriläiskyliin. Kirja joutui kiellettyjen kirjojen listalle sodan jälkeen. 40-luvulla isäni kirjoitti useita romaaneja ja näytelmiä. Suurimman suosion saavutti hänen Kulkuri-sarjansa. Hän irvaili kansallissosialistien puoluetouhuja romaanissa Riisutut naamiot. Hän kuvasi Helsingin boheemeja kirjailijapiirejä kirjassa Tuhlattu aarre, jonka tapahtumapaikkoina olivat mm. taiteilijakapakka Bronda ja Minna Craucherin, Suomen "Mata Harin" kirjallinen salonki. 1950- luvun alkupuolella ilmestyi romaani Ratkaisun päivät, jonka elokuvaversiota näytetään usein televisiossa uusintana. (Ohjaaja: Hannu Leminen; pääosissa Tauno Palo ja Ansa Ikonen). Vuonna 1958 ilmestyi hänen viimeinen romaaninsa Pietarin valot, on kuvaus hänen perheensä vaiheista vallankumouksen aikana ja sen jälkeen.

Kirjallinen maailma tuntee hänet parhaiten venäläisten klassikoiden Dostojevskin, Gogolin, Tolstoin ja Tšehovin kääntäjänä. Hän käänsi toistasataa kirja venäjänkielestä ( kukaan ei ole laskenut hänen käännöstensä määrää), joukossa myös Neuvosto-Venäjällä kiellettyjä kirjoja, kuten Eugen Samjatinin Me ja Boris Pasternakin Tohtori Živago. Hän oli täysin kaksikielinen jo lapsena, luki Puškinin kertomuksia alle kymmenenvuotiaana venäjäksi ja kirjoitti vähän myöhemmin venäjänkielisiä rakkausrunoja. Hänen isänsä pani hänet Pietarin venäjänkieliseen lyseoon, koska suomalainen lyseo oli "luterilaisten pappien koulu" eikä hän voinut sellaiseen paikkaan poikaansa pistää. Isoisäni oli vapaa-ajattelija, maanviljelijäksi sivistynyt mies, hän luki mm. Rousseauta ja Voltairea. Eivät kaikki inkerinsuomalaiset olleet syvästi luterilaisia kirkkokansaa, laulaneet Kalevalamittaista runoa, palvoneet puita, lausuneet loitsuja ja eläneet köyhyydessä ja kurjuudessa kuten Larin Paraske.

Minulle sanotaan usein, että "sinähän puhut venäjää." Mutta en minä puhu. Menin lapsena lukkoon. En suostunut oppimaan venäjää, kun isä yritti opettaa. Se oli ryssän kieli ja "ryssänä" eläminen Suomessa sotien jälkeen oli jo muutenkin kauheata. Eikä asia ole siitä miksikään muuttunut vieläkään. Vuosi sitten luonani kävi parikymppinen pietarilaistyttö, kaukainen sukulainen, joka puhui täydellistä suomea, mutta venäläisittäin liudentaen ( so. pehmeästi ääntäen) Hän oli muuttanut kymmenen vuotta sitten inkeriläissyntyisten vanhempiensa kanssa Suomeen ja joutunut koulussa kärsimään syrjinnästä ja ryssittelystä. Hän sanoi, että jos hän olisi saanut valita, hän ei olisi tullut Suomeen, mutta se oli vanhempien tahto. He toivoivat lapsilleen parempaa tulevaisuutta Suomessa. Tyttö toivoi pääsevänsä asumaan Italiaan. Inkeriläisille se ja mikä muu maa tahansa paitsi Suomi ja Viro olisivat parempia maita asua, jopa Ranskakin, vaikka se on rasistinen maa, mutta ranskalaiset eivät hyljeksi venäläisiä samalla tavoin kuin suomalaiset. He hyljeksivät Välimeren eteläpuolelta tulleita kansalaisiaan. Mutta Pariisissa ei marilaisen, nenetsin eikä inkeriläisen tarvitse hävetä syntyperäänsä. Siellä suomalais-ugrilaisuus olisi pikantin eksoottinen lisä. Pariisilaiset rakastavat eksotiikkaa, kunhan se tulee jostain kaukaisesta, lähes arktisesta maasta, kuten Siperiasta.

Totuus minusta

4.2.05

Nettitestit kertovat salatun totuuden. Olen Medusa, hirviö jonka hiukset ovat käärmeitä, kädet pronssia ja ruumis suomujen peittämä Minulla on kultaiset siivet ja raateluhampaat. Ulkonäköni on niin kauhea, että jokainen joka katsoo minua jähmettyy kiveksi. Perseus, kreikkalainen kuningas, löi pääni poikki ja verestäni syntyi runohevonen Pegasos, jonka isä oli merenjumala Poseidon. Alunperin olin kaunis Phorcyksen tytär (kertoo Robert Graves kirjassaan Greek Myths, joka oli yksi Pentti Saarikosken mielilukemistoja), mutta kun jumalatar Pallas Athene sai kuulla, että olin maannut Poseidonin kanssa hänen temppelissään, hän raivostui ja muutti minut hirviöksi.

Kreikkalaisessa mytologiassa Pegasoksen syntytarina on ollut aina mielitarinani ja Medusa suosikkini. Nyt selvisi miksi. En pidä ihmisistä, vaan eläimistä. Pallas Athene oli muuten älyhirviö. Hän syntyi isänsä Zeuksen päästä.

Medusa.JPG (37186 bytes)
You Have the Power to Turn Things to Stone! 

What's Your Magic Power?
brought to you by Quizilla 

Testi via Hillitty Kukko.

PS. Jos aiot jättää  asuntoilmoituksen nettiin, niin kannattaa ensin vilkaista Alanin Veppilokia.   Sivustolta löytyy paljon muutakin hyödyllistä tietoa  netin käyttäjille.

Tyhmänä päivänä

3.2.05

ei työnteko suju. Silloin: " ... on löydettävä ajatus, joka kuljettaa suoraan tekoon. On otettava esiin niitä kirjoja, jotka toiminnallinen energia itsestä tunnistaa," neuvoo Risto Ahti RunoAapisessa(Sanasato, Tampere, ei vuosilukua. Harmin paikka, minua kun kiinnostaa tietää minä vuona kirjat on julkaistu). Toiminnallinen - tänään hyvin vähäinen - energiani pani minut tarttumaan RunoAapiseen ja avaamaan sen sivulta 135, jossa sanotaan itsetunnosta näin: "(Kirjailijaksi tulee siten, että menee peilin eteen ja seisoo siinä niin kauan, että alkaa uskoa olevansa olemassa). Jostain syystä lause on suluissa. Tulkitsen sen niin, että sitä ei tarvitse ottaa täydestä todesta. Kokeilin kerran – kauan ennen kuin luin RunoAapisen - peilin edessä seisomista, ja kuinkas sitten kävikään. Kuva katosi peilistä. Ei näkynyt ketään, ei niin mitään. Minä lakkasin olemasta. Se oli zen-harjoitus, jossa piti meditoida peilin edessä kysymystä: "Kuka minä olen." En ole tehnyt sitä harjoitusta toista kertaa. Enkä aio tehdä sitä tänäänkään.

Tämän päivityksen tarkoitus: lisäys alla olevaan merkintään Parnassosta sekä muutos oikeaan sivupalkkiin.

Huomaa minut

2.2.05

Käyn harvoin nykyään elokuvissa muualla kuin Elokuva-arkistossa. Kaupallisten elokuvateattereiden liput ovat törkeän kalliita. Jos osuu näkemään huonon elokuvan, niin jälkeenpäin harmittaa sekä rahan että ajan menetys. Eilen, ei kun toissapäivänä, olin ystävän kanssa katsomassa elokuvaa Huomaa minut ( Comme un image) Bio Cityssä. Toinen ystävä oli vinkannut, että mene ihmeessä katsomaan ennen kuin se poistuu ohjelmistosta, se voisi kiinnostaa sinua, se isän ja tyttären vaikea suhde. Tytär kaipasi huomiota, mutta ei sitä isältä herunut. Ei hän saanut isältä osakseen muuta kuin sarkastisia huomautuksia ja välinpitämättömyyttä. Tyypillinen kohtaus: isä on kutsunut tyttären lounaalle ravintolaan, mutta puhuu lounaan aikana viisitoista kännykkäpuhelua. Tuskin on olemassa parempaa tapaa osoittaa toiselle kuinka vähän on kiinnostunut hänen asioistaan ja seurastaan. Minä lakkasin käymästä yhden ystäväni  luona, kun hän puhui aina vain puhelimessa, kun olin siellä. Elokuvan tytär poti isäkompleksia eikä syyttä. Hänestä tuntui, että kukaan ei välittänyt hänestä oikeasti. Ne jotka hänen seuraansa hakeutuivat, tekivät sen vain siksi, että hänen isänsä oli kuuluisuus. Yksi poikkeava poikaystävä sentään löytyi, onneksi.

Siinä sivussa elokuva antoi osuvan siitä, millaisia tulee ihmisistä jotka juoksevat menestyksen perässä. Eivät suomalaiset kirjallisuus- ynnä muut seurapiirit juuri poikkea ranskalaisista. Täällä mekin pyörimme menestyjien ympärillä, kiipeillemme ja siipeilemme ja syömme vastoin kaikkia periaatteitamme vaikkapa kanipaistia, jos vaikutusvaltainen kirjailija, jonka ystäväksi olemme pyrkimässä, tarjoaa päivälliseksi kania. Menestyminen ja "oikeiden" ihmisten tunteminen on niin tärkeä juttu, että sen takia kirjailija on valmis hylkäämään itsensä, vanhat ystävänsä ja tukijansa. Elokuvan käsikirjoittajilla on ollut tarkka silmä ihmissuhteiden sekä raadollisille että huvittaville vivahteille ja arkielämän pikkuriesoille, kuten äksyille taksisuhareille ja tarjoilijoille, joihin turistikin Ranskassakin törmää silloin tällöin. En ikinä unohda sitä suharia joka vei minut huorahotelliin, kun kysyin häneltä edullista hotellia, kun olin tullut keskellä yötä Pariisiin.

Kannatti sijoittaa kahdeksan ja puoli eroa elokuvaan, josta jäi hyvä jälkimaku. Ei se ollut pelkkää viihdettä. tulin pohtineeksi sitäkin, millainen vanhempi itse olen ollut, kun olen tehnyt kirjoja. Kun aloitin uran, lapset jäivät lapsipuolen asemaan. Onneksi syyllisyydentunto iski ajoissa ja huomasin että täytyy vähän jarrutella, kirjailijan uran ehtii tehdä myöhemminkin Mutta nk. parisuhteet jäivät kyllä pysyvästi rempalleen. En ole tavannut miestä, joka kestäisi sitä kovin pitkään, että hänen naisensa ei huomaa häntä vaan katsoo hänen ohitseen ja lävitseen joihinkin muihin maailmoihin, ei kuule kun mies puhuu hänelle, eikä vastaa kun mies kysyy häneltä, missä ne sukat tai sanomalehti on. Rähinähän siitä ennen pitkää syntyy ja jompikumpi pakkaa matkalaukkunsa ja marssii tiehensä.

Uusi Parnasso

2.2.05

Sen kannet ovat vaaleanpunaiset kuin koulutytön lemmenunelma. Se on Rakkaus-numero. Se kertoo viisi ennusmerkkiä siitä miten rakkaus loppuu.

Surullista, mutta minun rakkauteni Parnassoa kohtaan taitaa olla lopahtamassa, koska "ensimmäinen ennusmerkki on arvostelu, joka hiipii suhteeseen usein salavihkaa." Parnassossa on liikaa tyhjänpäiväisiä haastatteluja, liian vähän todellista kirjallisuusesseistiikkaa. Kaipaan entistä Parnassoa. Se on vanhuuden merkki. Eivät ajat menneet koskaan palaa,  ei   mennyttä  suhdetta saa takaisin. Minun täytyy tyytyä uuteen Parnassoon, tai vetäytyä. Se on eron neljäs ennemerkki. Viides on piittaamattomuus.

Lisäys 3.2.05. Täältä löytyy lisää kulttuurikritiikkiä otsikoiden Parnasso ja Kulttuurikritiikkiä alta

 

Noiduttu aviomies ja muuta magiaa

31.1.05

"Noidat, maagikot, arpojat! Auttakaa palauttamaan noiduttu aviomies kotiin. Tulen olemaan kiitollinen. Otan oppitunteja." ( Pikkuilmoitus pietarilaisessa lehdessä vuonna 1993).

Olen lukenut folkloristi Arno Survon tutkimusta inkeriläisten "noituudesta" eli heidän uskomuksistaan ja riittikäytännöistään neuvostovallan aikana. Hänellä on sisäpuolisen näkemys ja kokemus asiasta, koska hän itsekin inkeriläinen. Yllä oleva pikkuilmoitus on peräisin hänen tutkimuksestaan Magian kieli, joka valaisee inkeriläistä identiteettiä folkloren ja semiotiikan metodein. Vaikeatajuista luettavaa, mutta kiinnostavaa siitä sai irti.

Pikkuilmoitus on mielenkiintoinen. Se kertoo, että noituus ei ollut kadonnut mihinkään "tieteellisellä sosialismilla" johdetusta valtiosta 70-vuoden aikana. Ihmiset uskovat edelleen, että paha oli jossain heidän ulkopuolellaan – niissä toisissa, ei meissä. Jos yksilölle tai yhteisölle tapahtui jotain pahaa, sen aiheuttaja oli ennen vallankumousta noita, vallankumouksen jälkeen se oli sabotööri, luokkavihollinen, vakooja. Nimitykset vaihtuivat, mutta usko noituuteen säilyi. Venäläiset uskoivat, että suomalaisilla täytyi olla hallussaan noitavoima, koska he pystyivät talvisodassa pistämään hanttiin suurelle ja mahtavalle neuvostoarmeijalle, eikä Stalin päässytkään joukkoineen marssimaan vuorokauden sisällä Helsinkiin, kuten oli suunnitellut. Venäläiset olivat pitäneet suomalaisia noitakansana jo paljon ennen sitä aikaa, jolloin suomalaiset Pietarin rakentamisesta suivaantuneina manasivat Nevajoen tulvimaan ( kts. alempaa Tulva – kirjoitus).

Venäläiset ovat emotionaalisia ja suggestioherkkiä ihmisiä. He pelkäävät muukalaisia, ovat toisin sanoen ksenofoobisia siinä missä suomalaiset ovat russofoobisia. Jos joku puhuu outoa kieltä, tai poikkeaa muulla tavoin valtaväestöstä, on vaikkapa punatukkainen tai vasenkätinen, häntä on syytä epäillä vastustajaksi 1800- luvulla Kansan taikauskoisuus jalostui sivistyneemmissä piireissä okkultismiksi. Venäläisillä suurilla okkultisteilla Blavatskylla, Ouspenskilla ja Gurdieffilla oli vientiä Eurooppaan ja varsinkin Englantiin, tulevaan Harry Potterin maahan. Bulgakov hyödyntää romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan venäläistä okkultismia.

Takasin Inkerinmaan noitiin ja parantajiin. Kävin 1980-luvun puolella välissä, perestroikan aikana Toksovassa ja kuulin parantajanaisesta, jolla oli paljon asiakkaita Leningradista ja kauempaakin. Hän paransi ihottumia yksinkertaisella menetelmällä. Asiakkaan piti tuoda pullollinen vettä kotoaan. Parantaja "puhui" vesipulloon, eli sopotti kalevala- mittaisia loitsuja huulet pullon suussa kiinni. Loitsuilla oli niin mahtava vaikutus, että kun asiakas meni kotiin ja siveli muutaman päivän ajan "puhutulla" vedellä ihottumaa, se katosi. Minua tuo parantaja kiinnosti kahdestakin syystä: Hän oli Pikku-Jussin miniä tai toinen vaimo, en nyt muista kumpi, mutta joka tapauksessa melkein sukulainen, koska Pikku-Jussi oli peräisin hävitetystä Konkkalan kylästä, Hän oli ollut Isoksi-Jussiksi kutsutun isäni ystäviä, leikki- ja tappelukaveri. Minua vaivasi ihottuma kyynärtaipeissa ja halusin kokeilla parantaako "puhuttu vesi" minunkin. Mutta parantaja ei halunnut ottaa minua vastaan, koska olin ulkomaalainen.

Arno Survon tutkimuksen "päähenkilö" on kupanitsalainen Helena Sidorova, parantaja eli riittispesialisti, joka oli erikoistunut perheongelmien käsittelyyn. Häneltä noiduttujen aviomiesten vaimot saivat apua. Asiakkaita kävi päivittäin parikymmentä 1990-luvulla Pietarista ja pitemmältäkin. Hän osasi parantaa myös käsillä. Hänen reseptinsä noidutun puolisolle oli seuraava: Kolmen viikon ajan pitää ottaa 70 g vodkaa tyhjään vatsaan aamulla, syödä pala leipää ja "luvettua" suolaa, mikä tarkoitti että suolaan oli luettu vanhoja loitsuja. Jotkut parantajat lukivat myös rukouksia ja virren sanoja. Asiakkaan piti olla kristitty, muuten suola ei tehonnut. Siitä päätellen, että Sidorovalla riitti asiakkaita, hänen menetelmänsä oli tehokas. Noidutut aviomiehet palasivat kotiin, sana kiersi ja yhä uusia asiakkaita tuli hänen puheilleen. Asiakkaat jonottivat pihalla tuntikausia, siihenhän neuvostovallan aikana oli totuttu. Kenties se pietarilainen nainenkin, joka oli jättänyt ilmoituksen lehteen, löysi lopulta Helena Sidorovan luokse ja oli kiitollinen = maksoi hyvin. Mitään huijareitahan nämä parantamistaidoillaan rikastuneet köyhät inkeriläismummo eivät olleet. He uskoivat sanan magiaan yhtä lujasti kuin heidän asiakkaansa.

Inkeriläisestä identiteetistä lisää myöhemmin, ehkä. Siitä asiasta on Veloenalla omakohtaisia havaintoja ja kokemuksia, joita voi käydä lukemassa hänen kirjoituksestaan Helsinki/Pietari/Tallinna.

Kaupunkipihalla varustettu kaksio

28.1.05

Ovessani ei ole ilmoitusta: : "Ei mainoksia eikä ilmaisjakelulehtiä, kiitos." Luen niitä suurella kiinnostuksella. Tänään luin. Etuovi.com -nimistä lehteä, joka esittelee myynnissä olevia asuntoja. En aio ostaa asuntoa, siihen minulla ei ole varaa, ei sittenkään vaikka voittaisin Finlandia-palkinnon, mikä on epätodennäköistä. Mutta jos voittaisin lotossa lauantaina ( sijoitin naapurin kanssa 70 senttiä lottokuponkiin eilen), saattaisin ostaa kaupunkipihalla varustetun kaksion Tilkasta. Sieltä olisi hienot näkymät Pikku-Huopalahdelle ja Munkkiniemeen.

Enää asuntoja ei myydä saunalla ja lasitetulla parvekkeella. Pitää olla kaupunkipiha. Minun lapsuudessani kaupunkipihalla oli roskapönttöjä’ ja matontamppausteline. Nykyään on viheristutuksia ja penkkejä ja lapsille keinu ja hiekkalaatikko. En kylläkään ymmärrä miten 50 neliön kaksioon mahtuu kaupunkipiha. Samasta talosta myydään myös asuntoja, joissa on varastotilaa golfaajan tarpeisiin. Millaisia tilatarpeita golfaajalla on? Poikkeavatko muiden ihmisten tarpeista? Todennäköisesti varastoon täytyy mahtua mönkijä, vai miksi sitä laitetta sanotan, jolla golfaajat ajelevat Talissa. Entiseen aikaan heillä caddyt, jotka hakivat heidän pallonsa. Veljeni ansaitsivat caddyina taskurahoja Talin golf-kentällä.

Olen asunut kaksi vuotta Aurinkolahdessa ja ruvennut lukemaan tämän seudun asuntoilmoituksia. Kiintoisaa kehitystä tapahtuu kaiken aikaa: Aurinkolahti nousee kohti Vuosaaren keskiosia, se on jo saavuttanut metroaseman ja Columbuksen ostoskeskuksen. Jos vauhti jatkuu se nousee Mustavuorelle asti ja lahti peittää muutamassa vuodessa koko Vuosaaren alleen. Ilmiöllä ei ole luonnontieteellistä selitystä. Se on puhtaasti ekonomistinen ilmiö. Kun asunto on Aurinkolahdessa, siitä voi rokottaa vähintäänkin viisikymmentätuhatta euroa enemmän kuin muualla Vuosaaressa. Kaksio meren rannassa, Suomen Rivieralla! maksaa 250.000 euroa ( noin 1,5 miljoonaa markkaa). Suomen Riviera on noin puolen kilometrin pituinen pätkä likaista hiekkaa, todellinen köyhän miehen Riviera. Asuntoja, kuten kaikkea muutkin myydään mielikuvilla. Ihminen on mielikuvien vanki, suggestioherkkä olio. Jos niin ei olisi, häntä ei voisi käyttää hyväkseen. En osta kaksiota Aurinkolahdesta, ent. Mustalahdesta, kun huomenna voitan lotossa naapurini kanssa.

Tapasin naapurin eilen kustantajan Tammiglögillä. Kun muut toiset lähtivät jatkoille ravintolaan, me menimme R-kioskille ja sijoitimme rahamme lottokuponkiin. Tapasin tammiglögeillä myös yhden nettipäiväkirjan lukijan kasvoista kasvoihin. Hän kertoi, että hän on vastikään hankkinut laajakaistan ja ruvennut lukemaan nettipäiväkirjaani, ja että hän kokee olevansa ikään kuin tirkistelijä, kun hän lukee sitä. Sanoin, ettei se mitään tirkistelyä ole, jos lukee julkista päiväkirjaa. En minä kirjoita siihen yksityisasioitani. Ne minä kirjoitan yksityiseen päiväkirjaan, jonka materiaalia käytän romaaneissa. Toivon, että synninpäästö helpotti häntä. Toisaalta taas, tirkistely voi olla osa nautintoa.

Päivän mietelmä

28.1.05

"Kirjailijat ovat kuin korppikotkia, jotka kaluavat blogeja. Eivät ne niitä itse kirjoita, vaan kirjoja," kirjoitti nimimerkki Muti Rihmastossa (viestiketju: Autenttista päiväkirjaa), jossa on eilen käyty keskustelua blogi-kirjoittamisesta.

Olennon paluu

28.1.05

Olen liittänyt Rihmaston sivun oikeassa laidassa olevan linkkiluetteloon, jossa on muitakin uutuuksia, mm. Karri Kokon Uusia lauseita, Kiiltomadosta tutun Hanhensulan Dionysoksen kevät ja OlennonKaaokseen kadonneet sanat, joka on tosin vanha blogi. Olento on arvoituksellinen olento, hän ilmestyy ja katoaa. Hänen liikkeitään ei voi ennakoida, liekö jotain sukua sille olennolle, jonka Kalevi Seilonen," toimittaja, Helsingin kaupungista, laitapuoli, kaktusten suuri ihailija" näki 1960-luvun loppupuolella. Se olento" haisi pyhältä hengeltä ja rukoili koko ajan itseään. Se oli oikea olento. Monipaksuinen. Pyhä. Herraskainen." Olennosta voi lukea lisää kokoelmasta Tosiasioita minusta tai Kalevi Seilosen Valituista runoista.

Freudin isäsuhde

27.1.05

Kun olin nähnyt dokumentin Nuoresta Freudista, isä ilmaantui uneen kahtena yönä peräkkäin. Hän oli laiha, vanha, heikko. Hänellä oli alkoholiongelma, kuten todellisuudessakin. Ajattelin, että olen ruvennut näkemään tosiunia - miten ikävystyttävää, kun unista katoavat symbolit, epäloogisuus, hämäryys, absurdius - öistäni tulee yhtä tylsiä kuin tosi-TV-ohjelmista. Unessa isä tuli humalassa kotiin ja riiteli äidin kanssa, kuten ennen muinoin lapsuudessa. Minulla oli painostava olo. Pelkäsin, että hän on saanut tietää että olen kirjoittanut hänestä.

"Isän voittaminen voi aiheuttaa syyllisyyttä", sanoi Freud. Hänen isäsuhteensa oli ristiriitainen. Kun isä kuoli, Freud oli 40-vuotias.Hän poti migreenikohtauksia ja sydänvaivoja. Hänen elämänsä oli sekasortoista. Hän epäili vahvasti että hän samanlainen hysteerikko kuin hänen potilaansa ja ryhtyi tekemään itseanalyysiä Hänellä oli teoria, että hysteria johtuu siitä että ihminen on joutunut lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi . Johtopäätös: häntäkin on hyväksikäytetty, koska hän on hysteerikko. Hän uskoi, että isä oli hyväksikäyttäjä, seksuaalinen hirviö. Hän uskoi että trauma syntyy ulkoisen tapahtuman tuloksena. Hän kääntyi omia unia analysoidessaan kohti sisäistä maailmaansa ja hän tuli toisiin tuloksiin. Hysteriaa aiheuttavatkin torjutut varhaislapsuuden pelot ja toiveet, jotka ovat unien käyttövoima. Mikä helpotus, kun isä ei ollutkaan hyväksikäyttäjä. Omien unien analysoiminen sai hänessä aikaan suuren hämmennyksen. "Jokin minussa vastustaa, olen hidasälyinen kuin toukka kotelossa", hän sanoi. Hän tutki uniaan kuusi tai seitsemän vuotta ja kokosi tutkimuksensa tulokset unikirjaksi (Die Traumdeutung). Se poikkeisi kaikista aikaisemmsita unikirjoista eikä sitä myyty kuin 361 kappaletta kuuden ensimmäisen vuoden aikana.

Päivän kauhistus

26.1.05

Puhelin soi puolenpäivän maissa. Kohtelias miesääni esittäytyy: se ja se( nimi menee ohi korvien kuten aina kun kuulee nimen ensi kertaa) Nelosen uutisista. Apua, olenko huomaamattani osallistunut johonkin uutisen arvoiseen juttuun, minä ajattelen. Miesääni selostaa: Tänään julkaistiin Tilastokeskuksen tutkimus suomalaisten vapaa-ajan harrastuksista. Sen mukaan päiväkirjan kirjoittaminen on merkittävässä määrin lisääntynyt, sinähän kirjoitat nettipäiväkirjaa? - No, juu minä tunnustan. - Tilastokeskuksesta tulee tutkimuksen tekijä kertomaan uutisiin tutkimuksesta. Tulisitko sinä puhumaan asiasta nettipäiväkirjan pitäjän kannalta? - En ehdi lähteä kaupunkiin, minulla on niin paljon töitä. – Me tultaisiin sinne haastattelemaan. – Voi kauhistus, ei tänne voi tulla. Täällä on kaikki paikat täynnä paperipinoja enkä minä ehdi siivota. – Tiedätkö ketään muuta nettipäiväkirjan pitäjää, jota voisi haastatella? Eeh, ööh, ääntelen. Täydellinen blackout kuten aina, kun joku soittaa, kun olen keskittynyt työhön. Sitten pimeydestä sukeltaa nimi: Katri Manninen, nuori ja nätti bloginpitäjä. – Se on ollut julkisuudessa vähän liikaakin viime aikoina, sanoo toimittaja. - Me halutaan joku muu. Pimeydestä nousee esiin toinekin nimi. - Jari Sedergren, se on Elokuva-arkiston tutkija, suositun Sedis-blogin pitäjä. Se on tottunut esiintymään eikä sillä ole varman mitään haastattelua vastaan. Jos se ei jostain syystä suostu - tuskinpa kieltäytyy, minä ajattelen - niin Pinserin blogilistalta voi etsiä haastateltavia. – Mistä? – Blogilistalta, en nyt muista suoralta kädeltä www-osoitetta mutta sen voi googlata. Pinseri, peellä ja blogilista beellä. - Kiitos tiedoista, sanoo toimittaja. – Moi, minä sanon, huokaisen helpotuksesta ja palaan takaisin tietokoneen ääreen tekemään tämänpäiväistä työsatsia.

Täytyy katsoa tänä iltana Nelosen kahdeksan uutisia, että kenet toimittaja onnistui blokkaamaan ohjelmaan. Blogit ovat alkaneet kiinnostaa mediaa, kun ne eivät ole enää harvojen (= nörttien) harrastusta. Ilta jatkuu television katselun merkeissä muutenkin. Sieltä tulee Marie Bonaparten kakkososa. Hän oli Freudin potilas, työtoveri ja pelastaja. Näin vajaa vuosi sitten Luxemburgissa Ranskan television Arte-kanavalta saman ohjelman ja toivoin että kunpa saisi nähdä sen suomenkielisin tekstein, kun ei Freudin ja Marie Bonapaeten ranskankielisestä keskustelusta saa selvää. Joskus toiveet toteutuvat. Erityisesti ilahdutti se kohtaus, jossa Marie valitti Freudille olevansa frigidi ja Freud sanoi, että onko se [ seksi] nyt niin tärkeä asia. Freud on muutenkin ajankohtainen. Toissailtana esitettiin telkkarissa toinen osa nuoren Freudin elämästä ja työstä. Ensimmäistä osaa en opetustöiden takia ehtinyt nähdä, tämä toinen osa vaikutti unielämääni. Näin unta , että kadotin käsilaukkuni. Se on naisten tyyppiuni, joka freudilaisittain tulkittuna merkitsee pelkoa seksuaalisen viehätysvoiman katoamisesta. Mutta Freudin käsityksen mukaan pelkounien takana on useimmiten ( tai aina) torjuttu lapsuuden toive. Freud innoitti minua näkemään myös unta isästä. Palaan aiheeseen sitten kun olen nähnyt Marie Bonaparten, eli Prinsessan kakkos-osan- jos jaksan kirjoittaa enää niin myöhään.

Kun nyt olen ryhtynyt mainostamaan televisio-ohjelmia, niin tulkoon saman tien ylistettyä YLE:n digitaalisen Teema-kanavan hienon hienoja kirjallisia lauantai-iltoja. Viime viikolla tuli Pablo Neruda - ilta, sitä edellisenä Dostojevski –ilta. Ensi lauantain teema-ilta ei ole yhtä kirjallinen. Se on omistettu inkeriläisille. Palaan varmaan siihenkin aiheeseen, ikuiseen identiteettikriisiini, kun olen isän puolelta inkeriläinen ja äidin puolelta lapualainen. Parastaikaa luen suomeninkeriläisen folkloristin Arno Survon kirjaa Magian kieli: Neuvosto-Inkeri symbolisena periferiana. Siinä kerrotaan mm. millaisina velhoina, noitina, tietäjinä ja parantajina venäläiset inkerinsuomalaisia ovat pitäneet, eivät vain tsaarien aikana vaan myös neuvostoaikana ja sen jälkeenkin, 1990-luvulla, kenties vielä 2000-luvullakin, mutta tutkimus ei ulotu tähän aikaan asti.

Työtoverit

25.01.05

Kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista, mutta onneksi minulla on hiljaisia työtovereita, jotka eivät sano pahaa sanaa, eivätkä häiriköi muutenkaan, mitä nyt joskus painavat välihuomautuksiaan tekstiin kielellä jota minä en ymmärrä. Alla on kuva kahdesta työtovereistani. Vasemmalla on Noora, joka on tänään valvonut töitäni tietokoneen vieressä puoli yhdeksästä kello viiteen iltapäivällä. Pitkä työpäivä vanhalle kissalle. Pidimme puolen tunnin ruokailutauon kello yhdeltä ja jatkoimme työtä, kunnes se väsyi ja kaivautui sänkyyn peitteiden alle nukkumaan. Oikealla on entinen työtoverini Nestori, joka kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten.  Lapsuudenkodissani oli kissaa, jotka olivat ilmeisesti ollut kirjallisuuskriitikko entisessä elämässään. Se ylenkatsoi isäni käsikirjoitusta ja pissasi sen päälle.

Työtoverit.jpg (18047 bytes)

Work in Progress

Hannu Helin kirjoittaa joka päivä runoa julkisessa blogissaan Work in Progress. Hän sanoo, että "kirjan tekeminen tällä tavalla on ollut hyvin mukava ja mielenkiintoinen kokemus hieman riemukkaampi kuin se tavallinen kuukausien yksin puurtaminen." Minä en uskaltaisi näyttää keskeneräistä työtä kenellekään, pelkään "pahaa silmää" tai jotain. Pidän tarkkaa rajaa , ettei mitään tekeillä olevasta työstä pääsisi luiskahtamaan nettipäiväkirjan puolelle.

Minua kiinnosta Helinin työprosessi. Hän on kirjoittaa runon päivässä, on tehnyt viiden kuukauden ajan Hän sanoo, että "tähän asti. työ on ollut pelkkää matskun kasaamista en tietenkään ole niin ‘luova’, että pystyisin joka päivä keksimään jotain uutta sillä vauhdilla mitä tämä blogi on edistynyt silloin kun en ole keksinyt mitään uutta olen käyttänyt vanhoja ‘työvihkojani’joista olen yhdistellyt asioita.[…] vanhasta kokemuksesta tiedän että kirjankokoamisvaiheessa matskua syntyy väkisin aina lisää suht paljon kuten aina kirjoittaessani olen aktiivisesti yri-tänyt unohtaa kaiken mitä olen kirjoittanut, en ole kertaakaan lukenut mitään kirjoittamaani siis palannut siihen mitä olen jo tehnyt, siksi kaikki alkaa periaatteessa toukokuussa ‘puhtaalta pöydältä’.

Teen kirjaa samalla tavoin kuin hän, kirjoitan lukematta kirjoittamaani, "tuotan materiaalia." Se työvaihe voi kestää pari kolme kuukautta, joskus pitempäänkin. Printtaan "tuotokseni", luen sen eikä siinä näytä olevan päätä eikä häntää. Voi olla että hylkään koko materiaalin, mutta en tuhoa sitä. Palaan siihen myöhemmin, joskus ehkä vuoden tai parin kuluttua, jolloin alan nähdä siinä jotain itua. Alkaa kokoamisvaihe, jolloin uutta tekstiä syntyy koko ajan lisää, kuten Helinilläkin, eivätkä mitkään itselleni asettamat aikataulut pidä paikkaansa tässä vaiheessa.

Ô

Hupsista, koko systeemi kellahti nurin, kun rupesin kirjoittamaan Kielen magiasta ( po. Magian kieli), kirjasta jota olen lukenut parina viime yönä kun en ole saanut unta ( päässä käy sellainen vilske). Jääköön siitä kirjoittaminen toiseen kertaan. Nettikoneeni on kuusi vuotta vanha, mustia on liian vähän. Kone kaatuilee muistin ylirasittumisesta. Ostaisin uuden jos olisi rahaa. Kävin eilen katsomassa uusia koneita, niissä ei ole korppuluukkua enkä tiedä miten disketeillä olevat tiedostot voisi siirtää uuteen koneeseen.

PS. Kävin katsomassa Mikko Saaren Linkkitrendejä. Siellä listataan blogeja suosituimmuusjärjestykseen linkkien mukaan. Ohjelma ottaa huomioon vain bloggerilla ja vastaavilla ohjelmilla tehtyjen blogien linkit. Minä teen nettipäiväkirjaa tavallisella kotisivujen teko-ohjelmalla, siksi viitteeni eivät näy listalla. Ei näy tämäkään viittaus: Blogilista

Korjaus 27.1.05 Olen taas antanut vääärää tietoa  ( disinformaatiota).Sami Köykkä, Blogilistan luoja  sekä ylläpitäjä lähetti palautetta: "Ajattelin vain kertoa, että Blogilista ei ota kantaa siihen millä ohjelmalla linkit on tehty, eli myös Kirjailijan päiväkirjassa olevat linkit vaikuttavat omalta osaltaan Blogilistan linkatuimmat-listoihin. Luulen että Mikon Linkkitrendeissä asia on myös samalla tavalla."

Paikkoja onnettomille

22.1.05

"Pariisi, joka on kauimpana Paratiisista, ei kuitenkaan jää ainoaksi paikaksi, jossa on hyvä olla onneton," totesi E.M. Cioran, ranskalainen ( alun perin romanialainen) filosofi kirjassaan Katkeruuden syllogismeja. Minun suppean kokemukseni mukaan parhaita paikkoja onnettomille ovat suuret kaupungit. Pariisin , ykkössuosikkini, lisäksi on hyvä olla onneton Barcelonassa, Lissabonissa, Roomassa, Berliinissä, Budapestkin menettelee jos pääsee asumaan kukkuloille. Onnettomana on hyvä Budapestin hautausmailla, mutta vielä parempia ovat Pariisiin hautausmaat. Suurkaupungeista Pietaria ja Moskovaa en voi suositella onnettomille. Pietari on samanlainen kuin Helsinki, harmaa, sateinen, sumuinen, tuulinen. Niin usein kuin olen käynytkin, siellä en ole viipynyt koskaan kolmea päivää pitempään. En oikein tiedä, mitä tekisin siellä onnettomana, kävelisin kai Nevski prospektia edestakaisin. Moskovassa olen viipynyt kymmenen päivää. Mutta sitä ei lasketa mukaan. Silloin oli toukokuu, se toukokuu jolloin Matias Rust laskeutui pienkoneella Punaiselle torille, kun kaikki rajavartiosotilaat viettivät juhlapäivää ja pyörivät humalassa Moskovan kaduilla. Se oli neuvostoaikaa, minun askeleitani seurasi kaikkialle esiliina eli tulkki En päässyt keskittymään onnettomana oloon kuin öisin Majakovskin selän takana = hotelli Pekingin sviitissä, jonka ikkunasta näkyi torilla seisovan Majakovskin jyhkeä pronssiselkä.

Pienissä paikoissa ei ole hyvä olla onneton. Poikkeuksiakin tietysti on, mutta mieleeni ei nyt tule muita paikkoja kuin Ravenna. Danten metsässä oli oikein hyvä kävellä onnettomana. Siinä samassa metsässä Byronkin tapaili salaa Teresa Guicciolia, jota kirjallisuushistoria kuvailee uhkeaksi 17-vuotiaaksi vaaleaveriköksi. Metsätapaamiset loppuivat kun Teresa sai avioeron ja muutti asumaan Byronin kanssa.

Mitä pienempi paikka, sen pahempi onnettomalle. Kaikkein pahimpia paikkoja ovat ravintolat ja yökerhot, joissa onneton tulee entistäkin onnettomammaksi. Sitä tilaa on Sven Laakso äskettäin kuvannutblogissaan seuraavasti: "Kävin eilen pitkästä aikaa yökerhossa toteamassa saman minkä suomessa saa poikkeuksetta todeta: 70% asiakkaista miehiä, paikalla veivautuneet naiset kömpelöitä. läskejä, rumia ... mikä ei suomessa tarkoita kompensaatiota henkisellä puolella vaan päin vastoin mitä kuvottavinta röyhkeyttä, karkeutta ja tyhmyyttä .Miten voi olla mahdollista että suomalainen mies ei tapa itseään. Miten voi olla mahdollista että se ei masennu tämän hirvittävän, kohtalokkaan, sanoin kuvaamattoman kauhukuvan edessä?"

Ô

Onnelliselle kaikki paikat ovat hyviä, ja ihmiset - jolleivät kauniita, niin ainakin siedettäviä, vaikka olisivatkin rumia, tyhmiä, läskejä, vanhoja, ilkeitä. Maailma on mielentilan peili. Löysin Cioranin kirjan poikani hyllystä ja lainasin sen. Olen vasta ehtinyt selata sitä ( metrossa), mutta hyväksi havainnut, sellaiseksi kirjaksi jonka aion hankkia omana kirjahyllyyni. Kun synkkyys ja onneton olo iskee kimppuun, Cioranin synkkiä aforismeja on hyvä lukea, tulee varmasti heti lohdullisempi mieli. Nuorena luin Schopenhauerin Pessimistin elämänviisautta. Cioranista olisin luultavasti pitänyt Schopenhaueria enemmän. Cioran julkaisi jo 40-luvun lopussa ranskaksi, Katkeruuden syllogismit ilmestyivät ensimmäisen kerran 1952, mutta ei niitä silloin suomennettu. Nuori minäni olisi pitänyt tästä ajatuksesta: "Vain halkeilleella sielulla on aukkoja tuonpuoleiseen."

Kirjoittajakoulutuksesta

22.1.05

Kiiltomadossa käydään parastaikaa keskustelua kirjoittajakoulutuksesta. Onko siitä hyötyä vai ei tuleville kirjailijoille. Tommi Parkko, runoilija ja kirjoittajakouluttaja, sanoo: "Neljän vuoden kokemuksellani (noin 40-50 esikoiskirjailijaa) näppituntumani on että useampi kirjailijoista on jollain tavoin ollut jossakin kirjoittajakoulutuksessa mukana. Jotain kertoo myös se, että moni on itse antanut koulutusta ennen omaa esikoisteostaan."

En itse ole saanut kirjoittajakoulutusta. Jonkinlaisena opettajana olen ollut vain 3-4 viikkoa urani aikana, jotenka ei minulla ole kokemusta asiasta. Eilen loppui viikon opetusjakso. Rankka viikko Opin , että kirjoittaminen ja kirjoittamisen opettaminen eivät sovi yhteen, eivät ainakaan jos yrittää sekä kirjoittaa omaa kirjaa, että opettaa kirjan kirjoittamista samanaikaisesti. Jompikumpi kärsii. Nyt kärsi opettaminen. Sitä ei enää illalla jaksa paneutua toisten teksteihin ja opastaa täyspainoisesti kirjoittamisen "saloihin", kun ei itsekään tiedä sen paremmin, miten sanamassoista lopulta sukeutuu kirja. Tietää vain että se vaatii hemmetisti työtä ja epäsosiaalisuutta. Lisäksi jonkinlaatuista hulluutta, että ylipäätään on ruvennut niin epävarmaan hommaan. Tommi Parkko sanoo, että täytyy olla motivaatiota. Toisin sanoen jokin niin vahva syy tai vaikutin, että se kiskoo ihmistä kirjoittamaan. Olen aina ihaillut Samuel Beckettiä, joka jaksoi sinnikkäästi yrittää vaikka 32 kustantajaa oli hylännyt hänen esikoisromaaninsa. Kunnian kukko lauloi lopuksi, mutta niin käy vain tuikiharvoille. Ja olisiko laulanut Becketillekään ellei hän olisi selvinnyt siitä hylkäämismyllytyksestä vaan olisi hylännyt itsensä ja ruvennut sellaista mikä "menee kaupaksi" tai on normaalia proosaa, sellaista mitä tavallinenkin lukija ymmärtää.

Mies vai nainen?

17.1.05

En ole mies enkä nainen Transtukipisteen testin mukaan, vaan sukupuolipakoilija: 

Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa.

Olet sukupuolen suhteen hyvin tasapainoinen ja melko vahvasti kumpaankaan sukupuoleen sitoutumaton - jopa sukupuolipakoilija.

Hm. Mitähän tuohon sanoisi. Omasta mielestäni olen sekä mies että nainen. Partakarvat kasvaa, olen mies. Minulla on rinnat, olen nainen. Unissa olen milloin mies, milloin nainen, tilanteesta riippuen.

Ei kun kissa

CAt la perm.jpg (16488 bytes) 
You are a La Perm! You are adventurous and love
the great outdoors. You're also known for your
unique hair style, which you are quite proud
of.  
What breed of cat are you?
brought to you by Quizilla

 

Tukka ainakin on yhtä takkuinen kuin Permin kissalla. Kyllä testaaminen aina kannattaa. Molemmat testivät  löytyivät  Pala maailmaani - blogista

Toivoton rakkaus 2

16.1.05

Luin viikolla Ivan Turgenevin kertomuksen Aatelispesä. Voi miten murheellinen kertomus miehen ja tytön toivottomasta rakkaudesta! Tyttö oli 19-vuotias ja mies 35-vuotias, mutta tunsi itsensä ikälopuksi. Siihen aikaan ihmiset vanhenivat nopeasti. He rakastuivat toisiinsa, mutta eivät saaneet toisiaan, sillä mies oli jo naimisissa naisen kanssa, joka petti häntä eikä alunperinkään ollut rakastanut häntä, vaan oli nainut hänet rahojen takia.

Olin samanikäinen kuin kertomuksen tyttö kun luin Aatelispesän ensimmäisen kerran. Murehdin tytön ja miehen kohtaloa kuin he olisivat olleet eläviä ihmisiä, mutta syvin myötätuntoni oli onnettomassa avioliitossa elävän miehen, Lavretskin puolella. Hänen isänsä, milloin pikkumainen despootti, milloin lennokkaan vapaamielinen mies. oli kasvattanut hänet takaperoisesti, karaissut spartalaisesti hänen tahdonlujuuttaan ja  "pitänyt velvollisuutenaan herättää hänessä ajoissa halveksuntaa naissukukuntaa kohtaan…" mikä ei todellakaan ole harvinaista venäläisessä mieskasvatuksesta.

"Nuori spartalainen" ei tunne naisia, 25-vuotiaana hän on koskematon ja menee sekaisin sydämestään, kun kohtaa ihanan Varvara Pavlovnan. Hänen polvensa notkahtelevat, hän vapisee ja hehkuu sisäisesti eikä pysty nukkumaan koko yönä. Tyttö on kaunis, älykäs ja musikaalisesti lahjakas, kerrassaan täydellinen olento, mutta hänellä ei ole sydäntä, hän on itsekeskeinen kevytmielinen, petollinen ja ajaa vain omia etujaan, mikä käy avioliiton aikana ilmi. Nykyisten mittapuiden mukaan häntä voisi luonnehtia psykopaatiksi. ( vrt. Käymälän Romantikon ja psykopaatin avioliitto. Sven Laakso kirjoittaa: "Siinä missä romantikko sairastaa hillitöntä tunneherkkyyttään ja sydämensä ääretöntä pehmeyttä on psykopaatilla pelkkä tyhjä kuori. Psykopaatin sydän on kova kuin kivi; sydäntä ei ole. Psykopaatti käyttää erikoislahjaansa, sydämettömyyttä, hyväkseen raivatakseen tiensä, tyydyttääkseen himonsa ja hankkiakseen haluamansa.")

En samaistunut kertomuksen tyttöön – hän oli aivan liian hurskas minun epäkristilliselle mielelleni - enkä ymmärtänyt hänen ratkaisuaan: mennä nyt luostariin 19-vuotiaana! Mutta eihän tytöllä siihen maailman aikaan ollut muuta mahdollisuutta, jos halusi välttää joutumasta vanhempien järjestämään rakkaudettomaan avioliittoon. Minä olisin luultavasti ruvennut Lavretskin jalkavaimoksi ja minulle olisi käynyt kuin Anna Kareninalle. Tai ei, ei se olisi ollut mahdollista Lavretski oli kunnon mies, eikä samanlainen huithapeli kuin Vronski.

Venäjän klassisessa kirjallisuudessa oli vähän tyttöhahmoja, joihin olisin voinut samaistua. Tyttöhahmot olivat ihania ja ihanteellisia, ulkopäin nähtyjä, siksi samastuin Lavretskiin, Raskolnikoviin, Idioottiin, Oblomoviin. Yksi poikkeus oli. Hän oli Tšehovin Lokin Nina. Hänellä oli elämässään muu päämäärä kuin se tavanomainen nuoren tytön unelma rakkaudesta ja avioliitosta. Hän halusi näyttelijättäreksi. Ja hänestä tuli näyttelijätär vaikkakin vain pieneen maalaisteatteriin monien pettymysten jälkeen. Minä alleviivasin hänen repliikkinsä paksulla kynällä ja painoin sanat ( Tšehovin sanat) sydämeeni:" Kostja meidän työssämme – samantekevää, esiinnymmekö näyttämöllä tai kirjoitammeko – pääasia ei ole kunnia eikä loiste, ei se, mistä olen haaveillut, vaan taito kärsiä. Tulee osata kantaa ristinsä ja uskoa. Minä uskon, eikä minuun enää koske niin kipeästi, ja kun minä ajattelen kutsumustani, niin en pelkää elämää."

Minulle tuli nostalginen olo, kun luin Aatelispesää ja Lokkia. En osaa enää lukea samalla tavoin kuin nuorena - samaistumalla, heittätymällä kaikkine tunteineni henkilöiden kohtaloihin. Sillä tavalla lukiessa jäi tietysti paljon näkemättä – ja vähäisen iän takia jäi paljon ymmärtämättä. En esimerkiksi huomannut lainkaan miten karsea oli Lokin äiti-poika suhde. Kostjan äiti oli kuuluisa näyttelijätär, narsistinen, tunnekylmä, sydämetön nainen, ilman muuta psykopaatti, joka ajoi poikansa itsemurhaan.

Turgenev ei ollut muotia Munkkiniemen yhteiskoulun kirjallisuuskerhossa 50-luvun lopussa. Siellä luettiin Kazantzakista, Steinbeckia, luultavasti myös Hemingwayta, Hesseä ja Camusia. Kävin kerhossa vain pari kertaa, koska tunsin itseni älylliseksi vajaaksi kun kuuntelin fiksujen poikien analyyseja, yksi fiksuista oli Hesarin edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo. Mutta onneksi minulla oli yksi ystävä, joka oli yhtä hullaantunut kuin minä Turgenevista ja Tšehovista, noista kahdesta sielunsukulaisesta. Hän oli ainoa ikätoveri, jonka kanssa voin puhua venäläisistä klassikoista siihen aikaan. Hän oli minun ensimmäinen muusani, kirjoitin hänelle päiväkirjaa ja kertomuksia. Hän puolestaan soitti minulle selloa. Hän oli musiikinopiskelija, tuleva sellisti ja sellonsoitonopettaja. Hän oli tyttö, kuten seuraavakin muusa, mutta ei muusan sukupuolella ollut eikä ole merkitystä, koska se ei ole seksisuhde, vaan innoitussuhde. Eikä siinä suhteessa muillakaan toissijaisilla seikoilla, kuten iällä, ihonvärillä, uskonnolla, kansallisuudella, ole merkitystä. Se voi olla vaikka puu, kunhan se vain innoittaa kirjoittamaan.

Venäläisestä kirjallisuudesta vielä sen verran, että kun olin koko nuoruuteni elänyt sen tunnekylläisessä maailmassa, minun oli vaikea ottaa vastaan modernia suomalaista proosaa. Haavikon, Vartion ja Holapan varhaiset romaanit tuntuivat minusta kielellisessä niukkuudessaan hirveän tunneköyhiltä, ikävystyttäviltä ja ilmeettömiltä, kun olin tottunut lukemaan kielellisesti rikkaita, rönsyileviä ja kuvailevia venäläisiä klassikoita. Yliopistossa rupesin lukemaan ranskalaista kirjallisuutta ja vasta nelikymppisenä kotimaista kirjallisuutta, jolloin huomasin että ei se niin tylsää olekaan. Vasta silloin aloin ymmärtää Marja-Liisa Vartion romaania Kaikki naiset näkevät unia ja siitä tuli yksi lempikirjoistani.

 

Toivoton rakkaus

15.1.05

Tapahtui tänään Itäkeskuksen metroasemalla. Odotellessani Vuosaareen menevää metroa, luin Tšehovin Lokkia. Viereeni istahti noin nelikymppinen mies( silmän arvion mukaan), joka oli siinä hilpeässä humalatilassa, jossa kaikki naiset näyttävät nuorilta ja kauniilta. "Lue runo, lyhyt runo," hän pyysi. Näytin hänelle kirjan kantta ja sanoin, ettei tässä ole runoja vaan näytelmiä. "Lue silti," hän pyysi. Ja minä luin Mašan repliikin, kun se oli juuri sillä sivulla joka oli sattui olemaan avoinna. "Toivoton rakkaus - sitä on vain romaaneissa. Lorua! Ei vain saa heittäytyä hervottomaksi ja koko ajan odottaa jotakin, odottaa tyhjää tulevaksi...

Maša oli toivottomasti rakastunut Kostjaan, aloittelevaan kirjailijaan, odottanut vuosikausia ja lopulta mennyt naimisiin toisen kanssa, koska Kostja ei rakastanut häntä, .vaan Ninaa, joka haaveili näyttelijättären urasta ja rakastui menestyskirjailija Trigoriniin niin kuin vain nuoret tytöt voivat rakastua mieheen, jolla on nimeä ja mainetta. Trigorin oli varsinainen niljake. Hän teki Ninalle lapsen ja sitten – "Trigorinin rakkaus jäähtyi, ja hän palasi entisiin suhteisiinsa, kuten saattoi arvata. Muuten hän ei milloinkaan jättänyt niitä entisiä, vaan luonteettomuudessaan koetti ylläpitää kaikkia yhtä aikaa," sanoi Kostja mustasukkaisen miehen tarkkanäköisyydellä.

Kun olin lukenut Mašan repliikin, mies kysyi kuka on kirjoittanut sen. Kerroin, että Tšehov. Hän ei ollut koskaan kuullut nimeä. Hän kysyi koska se on kirjoitettu. Sanoin että 1800-luvulla. Minun metroni tuli emmekä ehtineet keskustella sen enempää Tšehovista kuin toivottomasta rakkaudestakaan.

Illalla YLEn Teema- kanavalta tuli Viscontin näkemys Dostojevskin Valkeista öistä, elokuvana varmaan ihanhyvä, mutta ei hän tavoittanut Pietarin valkeiden öiden lumoa, ei venäläistä melankoliaa eikä Marcello Mastroianni venäläisen miehen riuduttavaa kaihoa sellaisena kuin minä sen nuoruusvuosiltani muistan. Bill Haleyn ja hänen komeettojensa musiikki (Thirteen women and only one man) särki lopullisesti koko illuusion. Katsoin elokuvan kuitenkin loppuun asti, vaikka teki mieli kirjoittaa vielä vähän Lokista ja lisäksi Turgenevin Aatelispesästä, toivottoman rakkauden kuvaus sekin. Mutta jääköön toiseen päivään.

Stressiä työn takia

13.1.05

Näkymä rannalta – blogin kirjoittaja haluaisi lukea enemmän siitä mitä bloggarit tekevät työtyökseen Yritän kertoa hänelle ja muillekin asiasta kiinnostuneille millainen oli kirjailijan työpäivä tänään torstaina 13. päivä tammikuuta.

Kun heräsin kello kymmeneltä aamulla, ulkona vihelsi tuuli ja männyt ikkunan edessä huojuivat kuin humalaiset. Kirjoitin muistiin tyypilliseen stressiunen, jonka näin ennen heräämistä: Oli jouluaatto eikä mikään ollut valmista. En ollut ostanut jouluruokia enkä lahjoja lapsille. He olivat hyvin pettyneitä, kun sanoin että he saavat lahjat vasta joulun jälkeen. En kestänyt heidän pettymystään, vaan ryntäsin Stockmannille ostamaan ruokaa ja lahjoja tuntia ennen sulkemisaikaa.

Uni liittyy työasioihin. Helmikuun loppuun mennessä pitäisi olla kasassa jotain näyttöä kustantajalle, mikäli haluaa kirjansa joulumarkkinoille. Olen kirjoittanut kirjaa kaksi vuotta, menneillään on xxx:s versio eli niin sanottu kokoonpanovaihe. Se on kuin palapelin tekemistä .Palaset ovat hajallaan eri tiedostoissa ja nyt ne pitää liittää yhteen. Ennen tietokoneaikaa levitin liuskat lattialle, kaivoin paperikorista hylättyjä liuskoja, leikkasin ja liimasin palasia yhteen. Tietokone on helpottanut kokoonpanovaihetta, kun ei tarvitse enää kontata lattialla saksien ja liimaputken kanssa. Ainoa ongelma on se, mistä tiedostosta löydän kokonaisuuteen sopivan palasen. Minulla on koneessa AltaVistan hakurobotin "personal extension", joka indeksoi jokaisen sanan jonka olen kirjoittanut. Mutta aina en löydä oikeata hakusanaa. Pitää kokeilla monia hakusanoja ennen kuin oikea palanen – tai oikeaksi luulemani palanen löytyy. Usein käy niin että palanen ei sovikaan siihen yhteyteen, mihin olen ajatellut sen sopivan. Tekstiin jää aukko, joskus se on kuin kuilu jonka yli en pääse ja teksti jumiutuu. Tulee migreeni - nykyään onneksi aika harvoin - ja minusta että olen maailman kurjin ihminen ja kadun että ikinä olen ryhtynyt kirjailijaksi, koska kirjoittaminen on niin turhauttavaa ja sietämättömän vaikeata.

No niin, tänään kun olin kirjoittanut stressiunen pikkukoneelle, join teetä ja söin myslileivän palasen, pesin hampaat, rasvasin naaman ja istuin ison tietokoneen ääreen editoimaan tekstiä, so. .leikkaamaan ja liimaamaan virtuaalisesti. Tein töitä puoli kahteen jolloin tuli nälkä, keitin kahvia, söin taas myslileipää ja Runebergin tortun kahvin kanssa. Jatkoin työtä puoli kuuteen, minkä jälkeen lähdin Itäkeskuksen kirjastoon, jonne oli tullut tilaamani kirja. Työpäivä oli normaali. Joskus aloitan aikaisemmin, joskus lopetan myöhemmin. Kokoonpanovaihetta seuraa viimeinen kirjoitusvaihe, viimeinen versio, jolloin työpäivät venyvät pitkiksi. Kirjoittamista ei millään malttaisi lopettaa, siinä vaiheessa tuntuun kuin kirja kirjottaisi itse itseään, mikä ei tietysti pidä paikkaansa. Se on euforista vaihetta, johon ei pääse ilman ankaria ponnistus- ja supistusvaiheita, käyttääkseni synnyttäjien sanastoa, jota on tapana käyttää kirjojen yhteydessä. ( vrt. teokset Miten kirjani ovat syntyneet). Vaikeinta on kirjan aloittamisen jälkeen lopettaminen. Kun kustantajan deadline lähestyy on pakko lopettaa. Lopettaminen pelottaa minua, koska kokemuksesta tiedän, että sen jälkeen syöksyn tyhjiöön. Nuorempana tyhjiö täyttyi äkkirakastumisella, mutta minun iässäni rakastuminen on aika epätodennäköistä. Mutta onneksi minun ei ole pakko saada kirjaa valmiiksi joulumarkkinoille, siis ihan turha stressata itseään, kun keväälläkin voi julkaista.

 

Tulva

11.1.05

Odotin maanantain vastaisena yönä myrskyä ja tulvaa, mutta aamulla ei vesi ollut noussut edes Aurinkolahden torille asti. Ei tullut ennätystulvaa, ei tätä: "Mereltä tuuli tunkee vettä/ ylitse rantaäyräitten […] Vihurit vinkuu, yltyy sää,/ vimmainen virta muistuttaa/ kiehuvaa hornankattilaa – /kuin peto vesi syöksähtää/ kaupungin kimppuun, tieltä sen/ pakenee juosten jokainen,/ tyhjenee ranta. Kellarit/ vedestä täyttyy, kanaalit/ tulvehtii sillan kaiteisiin […]Kaduilla kelluu kantolautaa,/ palkkeja, kattotavaraa,/ kerjurein, kamakauppiaitten/ tavarat tuossa matkustaa – /pois sillat siirtyy sijoiltansa,/ haudoistaan arkut kirkkomaan,"kuten Puškin kuvasi Vaskiratsastajassa (suom. Aarno Saleva) tuhoa, jonka "suomalaiset aallot" saavat aikaan Pietarissa. Puškinin runoelman sankari Jevgeni menettää tulvassa rakkaansa Parashan ja harhailee surusta hulluna pitkin Pietarin katuja, kunnes tulee Vaskiratsastajan patsaalle ja kiroaa Pietari Suuren (Vaskiratsastajan), joka rakensi kaupungin tshuhnien soisille rannoille. Vaskiratsastaja raivostuu ja lähtee ajamaan Jevgenia takaa. Pako päätyy rähjäisen mökin kynnykselle jollekin Pietarin edustan saarelle, josta Jevgeni löydetään kuolleena.

Kävin syksyllä 2000 Pietarin keskeneräisellä tulvapadolla, jota oli ruvettu rakentamaan neuvostovallan aikana Suomenlahdelta nousevia tuhoisia tulvia vastaan. Kun Neuvostoliitto romahti, patotyöt loppuivat rahapulan vuoksi. Rakennustyömaa oli kuin apokalyptinen maisema, jossa ei kasvanut mitään. Siellä oli pelkkää kiveä soraa ja betonijärkäleitä. En tiedä, ovatko tulvapadon rakennustyöt sittemmin jatkuneet. Maanantain vastaisena yönä vesi Nevassa nousi vain 2,4 metriä keskiarvon yläpuolelle. Entisinä aikoina se saattoi nousta jopa 4 metriä. Siihen aikaan tulvia ei selitetty kasvihuoneilmiöllä eikä ilmastonmuutoksella.

Puškinin Jevgeni syyttää onnettomuudessaan hallitsijaa siinä missä nykyihmiset poliitikkoja ja viranomaisia. Kansatarinan mukaan tulvat olivat tshuhnien kosto, koska Pietari Suuri rakensi kaupungin heidän maalleen. Tshuhnat olivat suomalaisia, joita Suomessa asuvat suomalaiset kutsuvat nykyään inkeriläisiksi tehdäkseen eron tuohon outoon väkeen, joka puhui kyllä suomea, mutta venäläisittäin pehmeästi liudentaen ja käyttäytyi kuin venäläiset. Suomalaisilla uskottiin olevan noitien kykyjä. Uskottiin että he pystyivät muun muassa nostattamaan myrskyjä. Sen takia suomalainen merimies oli pelottava. Häntä ei pitänyt missään tapauksessa suututtaa, muuten nostattaisi taikavoimillaan Lempeämmän tarinan mukaan tulvat johtuivat siitä, että tshuhnien lesket, joiden miehet olivat menettäneet henkensä Pietaria rakentaessaan, itkivät niin paljon, että joka seitsemäskymmenes vuosi Suomenlahti tulee täyteen heidän kyynelistään ja Nevan vesi nousee neljä metriä. Minä pidän tästä selityksestä.

Usko suomalaisten noitakykyihin on elänyt voimakkaana nykyaikaan asti. Tapasin 60-luvun lopulla Helsingissä jenkkisotilaan, joka oli karannut Vietnamin sodasta. Hän kertoi tulleensa Suomeen varta vasten etsimään noitaa ( so. shamaania) joka auttaisi hänet pääsemään yhteyteen isävainajan hengen kanssa. Hän kysyi, olenko minä mahdollisesti noita. Sanoin että en ole, vaikka olen punatukkainen, vasenkätinen ja minulla on musta kissa. Hän vaikutti pettyneeltä. En ole kuullut hänestä sen koommin enkä tiedä saiko hän yhteyden isänsä henkeen.

Kirjoittajien työpaja Pariisissa

7.1.05

Valmistaudun tulevaan työtehtävääni lukemalla Natalie Goldbergin kirjaa kirjoittajille Luihin ja ytimiin. Sen englanninkielinen nimi Writing Down the Bones vaikutti tutulta. Mitä pitemmälle kirjaa olen päässyt, sitä tutummalta myös teksti on alkanut tuntua. Olen varmasti lukenut kirjan joskus kauan sitten. Minulla on hämärä muistikuva, että olen ostanut sen Pariisista Shakespeare @ Co –kirjakaupasta, mutta en löydä sitä kirjahyllyistäni, mikä ei ole ihme sillä niin moni muukin kirja on kadoksissa kaksi vuotta sitten tapahtuneen muuton jälkeen. Goldberg neuvoo pitämään käden liikkeessä, kirjoittamaan joka päivä ja joka paikassa muistikirjaa. Sen neuvon äitini antoi minulle, kun olin lukiolaistyttö. Hän sanoi, että sillä tavoin kertyy materiaalia, josta on hyötyä sitten kun kirjoittaa "oikeata romaania." Hän kantoi aina luonnoslehtiötä mukanaan. Minulle on kertynyt muistikirjoja pari kolme hyllymetriä, mutta vain harvoin niistä on hyötyä kirjoittamisessa, pikemminkin riesaa. 80-luvun lopulla rupesin kirjoittamaan muistiinpanoja myös tietokoneelle.

Muistelen, että Goldbergin kirjasta olisi ollut puhetta kirjoittajien työpajassa, joka pidettiin kirjoittajien työpajassa Shakepeare @ Co:n yläkerrassa. Se on vanha talo Seinen rannalla viistosti Notre Damea vastapäätä. Siellä haisi kodikkaasti kissanpissalta. Laihoja kapisen näköisiä kissoja nukkui kirjahyllyissä. Yläkerrassa oli pieniä huoneita, joissa asusti amerikkalaisia opiskelijoita. Kun etsin Goldberg-muistiinpanoja vanhalta tietokoneelta, löysin sieltä seuraavanlaisen tekstin, mutta en mainintoja Goldbergista:

2.11. 88 Olin eilisiltana Writer’s workshopissa, joka pidettiin Shakespeare & Co:ssa. Luulin että se on kirjailijoita varten. Writer tarkoittaakin kirjoittajaa ja minun pitäisi kai kutsua itseäni authoriksi. Mutta se kuulostaisi liian korskealta. Workshopissa oli nuoria aloittelevia kirjoittajia. Poika Israelista, hän kertoi tavanneensa Tuula Saarikosken bussissa matkalla Tukholmasta Helsinkiin. Sanoi että Helsingissä satoi aina. Hän oli kriittinen ja nopeasanainen, itsetietoinen ja joi taskumatista viskiä. Ehkä hän ajatteli, että kirjailijan pitää juoda kuin Hemingway. Hän oli kirjoittanut pikanäytelmän amerikkalaisista presidenttiehdokkaista. Demokraattien ehdokas oli typerys nimeltä Ted, republikaanien ehdokas, oli älykäs Bob. Poika esitti näytelmäänsä hyvin eloisasti kymmenessä minuutissa. Esitys oli parempi kuin teksit.

Guru pistäytyi workshopissa. Mustapartainen laiha fanaattiselta vaikuttava mies, joka ilmoitti että tällaiset kokoontumiset ovat turhia. Hän käyttäytyi hyökkäävästi. Israelilainen kertoi, että guru on perehtynyt itämaisiin filosofioihin. Ajattelin, että hän on vasemman käden guru, ei oikean käden, koska hänen olemuksessaan ei ollut yhtään valoa eikä iloa.

Nuori mies jonka huulessa oli herpes-rupi, tai hän oli purrut huultaan, tai ollut tappelussa. Perunanenä, ruskeatukkainen, kaikki hänessä oli perunanväristä. Hän tuli myöhässä, istui hetken ja halusi tietää vain sen, kuinka monta sanaa kukin kirjoitti päivässä. Hän sanoi lukeneensa että Graham Greene kirjoitti 300 sanaa päivässä. Sanoin. ettei ole hyvä kirjoittaa aina. Mielen täytyy antaa olla hiljaa joskus. Yritän olla kirjoittamatta puoli vuotta vuodessa, mutta en melkein koskaan onnistu. "Keep silence in your mind sometimes" neuvoin nuorta miestä.. Hän poistui paikalta sanoen, että tämä riitti hänelle.

Hyvin nuori ja epävarma kalifornialainen poika, joka oli kirjoittanut pienen kertomuksen nälkäänäkevästä runoilijasta. Kun hänen vuoronsa tuli lukea, hän liikehti hermostuneesti, luultavasti hänen kämmenensä hikosivat ja hän selitteli kovasti kirjoitustaan ennen kuin pääsi alkuun. Kun hän oli lukenut pikkukertomuksensa, hän kertoi, että hän asui nuorisohostelissa, josta ajettiin ulos aamulla klo 10, minkä jälkeen hän kuljeskeli koko päivän kaduilla. Hänellä ei ollut rahaa ruokaan. Ensimmäisen kerran elämässään hän kärsi nälkää.

Kaunis tummasilmäinen tyttö, hänkin Kaliforniasta. Hänellä oli pitkät kiharat hiukset. Hän oli muusan näköinen. Hän kirjoitti runoja. Ensimmäisen nimi oli Daddy, runo, kuten hän sanoi, ja jatkoi että jokainen nainen kirjoittaa sellaisen runon jossain vaiheessa. Kerroin kirjoittaneeni Daddy-romaanin. Hän viittasi Sylvia Plathin runoon, kysyi tunteeko kukaan sitä. Nuoret miehet eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tytön runo oli kiltti ja sovinnainen. Runosta sai sen kuvan että hän on yhä edelleen isän kiltti pieni tyttö. Ei ollut vihaa eikä vimmaa, vaikka isä oli ollut hulttio, käynyt kotona vain pyöräyttämässä lisää lapsia, viihtynyt paremmin kavereidensa kanssa viskiä juomassa ja vetoa lyömässä. Tytön isä oli amerikkalais-kreikkalainen. Runossa tyttö mainitsee näkevänsä vihaisia unia isästä. Runo oli hänen varhaisempaa tuotantoaan, kuten hän ilmoitti, kirjoitettu kotona Kaliforniassa. Hän sanoi kirjoittaneensa pari vuotta vakavasti. Hän kertoi, että näytti runon isälle, ja isä oli pitänyt siitä. Sitten hän luki pari viimeisintä runoaan, jotka hän oli kirjoittanut Pariisissa. Ne olivat huomattavasti parempia kuin Daddy. Sanoin että niissä on nyt voimaa, hän on kehittynyt ja löytänyt oman tiensä. Ne olivat ilmaisultaan keskittyneitä, ei turhia sanoja eikä romanttista hempeilyä. Todella hyviä runoja. Hänen suurin vaaransa on se että hän joutuu naimisiin ja lakkaa kirjoittamasta runoja. Varmasti hänelle käy niin, koska hän on kaunis ja vilkas eikä ujostele.

Hillary-niminen tyttö, myös hän oli Kaliforniasta. Hän oli kirjoittanut novellin, jonka nimi oli Mirage. Kun tilaisuus loppui, hän juoksi perääni ja sai minut kiinni Notre-Damen edustalla. Hän antoi novellin minulle luettavaksi. Hän toivoi kirjallisia kommentteja ensi tiistaihin mennessä, jolloin on seuraava workshopin kokous. Minä lupasin lukea. Hän on sellainen tyttö, joka huudahti jokaisen luetun tekstin jälkeen "It’s great!" Hän sanoi olevansa free-lance toimittaja. Hän oli kuin Allie amerikkalaisesta sarjafilmistä Kate ja Allie. Hänellä oli samanlainen ääni. En ole vielä lukenut hänen novelliaan.

Kirjoittajan anoreksia

En tiedä tuliko Hillarystä kirjailija ja tuliko heistä kenestäkään, jotka osallistuivat workshopiin, kirjailijoita. Entä kuinka monesta Goldmanin oppaan lukijasta on tullut kirjailija? Heitä on miljoona. Hänen kirjansa sijasta löysin hyllystä toisen kirjan, jonka nimi on Writing Past Dark, kirjoittajan Bonnie Friedman. Hän kirjoittaa kirjailijan ammatin synkeistä puolista – kateudesta, syyllisyydestä ja kirjoittajan blokista, jota hän sanoo kielen anoreksiaksi. Hänen kirjansa ole kirjoittamisen opas eikä hän vala hilpeää luottamusta kirjoittajiin, kuten Goldberg joka uskoo että kuka tahansa voi tavoittaa luovuuden pohjavirrat, kunhan pitää käden liikkeessä joka päivä, on spontaani ja avoin. Anorektiselle kirjoittajalle käy kyllä ihan päinvastoin: hän jäykistyy ja lukkiutuu, kun joku neuvoo häntä olemaan avoin ja spontaani. Bonnie Friedmanilla on omakohtaista kokemusta anoreksiasta, hän kertoo, että hän meni lukkoon sen jälkeen kun oli kirjoittanut kiitosta ja menestystä saavuttaneen kirjan. Sanat kaikkosivat eikä hän pystynyt kirjoittamaan. Häntä  ärsyttivät kaikki läheiset ihmiset ja hänestä tuntui että  ne yrittävät vain  estää häntä kirjoittamasta  Hän kertoo, että vaikkei hän tyttönä sairastunutkaan anoreksiaan, hänellä oli siihen selvät taipumukset. Hän vaati itseltään liika,  hän halusi miellyttää jokaista, hän oli äidin enkeli, isän kulta, opettajien ylistämä. Hän oli perfektionisti, pyrki täydellisyyteen, kontrolloi itseään eikä hänellä ei ollut kosketusta tunteisiinsa, varsinkaan ei  negatiivisiin tunteisiin kuten  vihaan tai  kateuteen.

Minulla ei ole kokemusta anoreksiasta, en ollut äidin enkeli enkä isän kulta, ja koulussa kaikkea muuta kuin mallikelpoinen oppilas, mutta tiedän mitä on kirjoittajan blokki. Siihen ei auta hyvät neuvot.  Ainoa mikä auttaa on hyvä terapia. Bonnie Friedmannin meni terapiaan ja hänen tarinallaan oli onnellinen loppu amerikkalaiseen tapaan. Hän kertoo, että hän oppi luopumaan täydellisen kirjan kirjoittamisen tavoitteesta ja hyväksymään epätäydellisen kirjan. Ehkä hänen vaivansa olikin nimeltään rimakauhu eikä anoreksia. Ehkä hän yritti kirjoittaa Nobel-tason kirjaa samalla vimmalla kuin minä yritin ylittää korkeushypyssä 135 senttiä enkä ikinä ylittänyt sitä, kun yritin niin kovasti. Googlasin hänen tuotantoaan. Hän julkaissut mm. sushi-keittokirjan ja matkakirjoja ja elää varmaankin tyytyväisenä Havaijilla eikä haaveile enää Nobel-kirjailijan urasta.

Rakkaus

3.1.05

Rakkaus on sitä että "antaa mitä ei ole, jollekin joka ei sitä halua," sanoo Lacan, ranskalainen psykoanalyytikko, mikäli ymmärsin oikein hänen lauseensa rakkaudesta: "Donner ce qu’on n’a pas à quelqu’un qui n’en veut pas." Luin lauseen metrossa Paris Match -lehdestä, kun palasin ranskantunnilta kotiin. Lacanin ajatuksia on vaikea ymmärtää suomeksi saati sitten ranskaksi. Ajattelin Burroughsin ja Ginsbergin rakkautta, josta kirjoitin eilen. Annoin vääriä tietoja. He tapasivat toisensa ennen kuin heidän pitkä kirjeenvaihtonsa alkoi. Toistakymmentä vanhempi Bill Burroughs oli parikymppisille Allen Ginsbergille ja Jack Kerouacille kirjallisen gurun asemassa. Sivumennen sanoen hän oli suorittanut loppututkinnon Harvardin yliopistossa. Hänen isoisänsä keksi laskukoneen, perhe oli suhteellisen varakas, vaikka isoisä ei keksijänä osannutkaan hoitaa finanssiasioita. Burroughs oli biseksuaali, Ginsberg homo, mutta hänellä oli suhteita myös naisten kanssa. Kun he tapasivat uudelleen kuuden vuoden kirjeenvaihdon jälkeen, heidän välilleen syntyi seksisuhde, joka oli katastrofi kummallekin. Ginsberg ihaili ja kunnioitti Burroughsia, mutta ei tuntenut fyysistä vetoa häntä kohtaan, Burroughs taas takertui häneen epätoivoisesti. Harvoinkos sitä sattuu, että seksi särkee rakkauden ja rikkoo suhteen. Mutta sielunveljeys oli niin vahva, että molemminpuolinen ystävyyssuhde säilyi ja kirjeenvaihto sekä yhteistyö jatkui. Paettuaan Tangeriin nuolemaan rakkauden aiheuttamia haavoja Burroughs kirjoitti Ginsbergille: "Minua oksettaa olla viisas ja mahatmamainen rakkauden suhteen, kun se näyttää minusta olevan pelkästään kaameata sekasotkua, jolla on vain yksi johdonmukainen malli: tuska ja pettymys." ( "I am sick of being wise and Mahatma-ish about love, when it just looks to me like a ghastly mess with only one consistent pattern: hurt and frustration.") On siis kysymys eroottisesta eli lihallisesta rakkaudesta, koska minun käsittääkseni sielunveljellinen tai - sisarellinen rakkaus ei aiheuta pettymystä ja kärsimystä, ellei eroottinen rakkaus pääse sitä sotkemaan.

Kirjallisia blogeja

3.1.05

Oikeassa sivupalkissa (vieritä oikealle) on linkkejä kirjallisiin blogeihin.   Muisti|kirjaa kirjoittaa Karri Kokko, Plimsollin merkkiä Jukka Viikilä, Work in ProgressiaHannu Helin, joka kertoo blogistaan  Tulen@Savun  verkkosivuilla, Lyhyttä muistia Tommi Parkko, La république des Livres’ia Pierre Assouline, kirjailija, Le Mondenkolumnisti ja Le Nouvel Observateuri’in kirjallisuuskriitikko. Löysin - kiitos ystävän vinkin - linkin hänen blogiinsa Le Monden verkkolehden etusivulta. Odotan innolla vinkkejä Hesarin ja muiden suomalaisten lehtien toimittajien ja kriitikoiden blogeista.

Miehen tunteet

2.1.05

Innostuin eilen lukemaan William S. Burroughsin kirjeitä Allen Ginsbergille ja Jack Kerouacille, kun olin ensin lukenut hänen Hämynsä (Queer englanniksi). Se ei jäänyt kesken kuten Nisti, koska se puhutteli minua tunteen tasolla, kun taas Nistin kamanheittäjän ja -käyttäjän maailma jäi vieraaksi, osittain myös minäkertojan "coolin" eli persoonattoman tyylin takia. Burroughs on paljon henkilökohtaisempi ja emotionaalisempi Hämyssä. Hänen oma äänensä on murtautumassa esiin.

Kirjan nimi on harhaanjohtava. Ei sen pitäisi olla Hämy, vaan Homo. Burroughs itse käyttää queer-sanaa homoseksuaalin merkityksessä. Se käy ilmi hänen kirjeistään Ginsbergille. Ehkä suomentaja Elina Koskelin tai kustantaja Sammakko on poliittisen korrektiuden vuoksi nimennyt kirjan toisin kuin kirjailija. Tosin Burroughs itsekin suhtautui ristiriitaisesti nimeen. Hän kirjoitti Ginsbergille huhtikuussa 1952, että kirjan nimenä Queer on "terrific", ja että se hämmentää hänen mieltään. Mutta jo seuraavassa kirjeessä hän sanoo, että se on erinomainen nimi.

Hän oli aloittanut Queerin kirjoittamisen vuotta aikaisemmin, luultavasti maalis-huhtikuussa 1951. Työ edistyi hitaasti. "Seksi ja rakkaus ovat vaikeita aiheita", hän perustelee Ginsbergille. Kertoja vaihtui minästä häneksi. "Ensimmäinen persoona ei vastaa sitä mitä haluan ilmaista. Miksi hitossa persoonamuoto ei voisi vaihtua kesken kirjan?" Kirjan piti olla suoraa jatkoa Nistille samoissa kansissa julkaistuna, mutta toisin kävi.

Queer ilmestyi runsaat kolmekymmentä myöhemmin varustettuna Burroughsin johdannolla, jossa hän kertoo, että hän ampui vaimonsa Joanin tapaturmaisesti kuoliaaksi: "Minun on pakko tehdä se kauhistuttava johtopäätös, ettei minusta olisi koskaan tullut kirjailijaa ilman Joanin kuolemaa..." hän sanoo.

Ampumistapaus sattui syyskuussa noin puoli vuotta sen jälkeen kun hän oli aloittanut Queerin kirjoittamisen. Se ei ollut puhdas tapaturma. Hän kirjoittaa Ginsbergille nelisen vuotta Joanin kuoleman jälkeen, että sinä päivänä hän oli ollut hirvittävän, painajaismaisen masennuksen ja ahdistuksen vallassa - ja vahvassa humalatilassa - kun yhtäkkiä kuin tyhjästä hänen mieleensä oli juolahtanut ampua lasi vaimonsa pään päältä. Hän oli sanonut: "It's about time for our Wilhelm Tell act" ja pannut lasin Joanin pään päälle. Hän korostaa, ettei se ollut tullut koskaan aikaisemmin hänen mieleensä, tietoisesti. Hän oli tähdännyt lasin yläosaan ja laukaissut aseen kohtalokkain seurauksin.

Burroughs kirjoittaa johdannossa: "... tapahtuma jota kohti Lee [kirjan päähenkilö] tuntee vääjäämättömästi ajautuvansa, on hänen vaimonsa tappaminen omin käsin, tieto riivauksesta, kuollut käsi odottamassa tilaisuutta sujahtaa hänen oman päänsä päälle kuin hansikas. Niinpä kirjoituksen sivuilta nousee uhan ja pahuuden savusumu..."

Minä en lukijana kokenut uhan ja pahuuden savusumua, vaikka kirja onkin paikoin epätoivoinen. Niin paljon Burroughissa on ollut kirjailijaa jo "ennen kirjailijaksi tuloaan" (mikä tapahtui vasta nelissäkymmenissä), että hän osannut ottaa välimatkaa epätoivoonsa huumorin ja itseironian avulla. Leen epätoivo kumpuaa vastaamattomasta rakkaudesta. Siihen tunteeseen minun on helppo samaistua, kaipa se on monille muillekin tuttu tunne oli sukupuolinen suuntautuminen mikä tahansa. Nuorukainen nimeltä Allerton hyljeksii Leetä, "joka yritti kaikissa rakkaus- ja ystävyyssuhteissaan luoda yhteyden sanattomalla intuition tasolla..." Sellaiseen yhteyteen Allerton ei kyennyt, hän oli immuuni kuin kapakan sotamiehet kuin "he olisivat läpikäyneet erityisen sotilaskäsittelyn ja olisivat tulleet immuuneiksi intuitiivisen tason yhteydelle, telepaattinen lähetin ja vastaanotin poistettuina".

Burroughs selittää johdannossa, että Leen rakkaudenkaipuu, johtuu siitä, että hän on lopettanut kaman käytön: "Vieroittautuvan narkomaanin tunne-elämä on yhtä kohtuutonta kuin lapsen tai murrosikäisen, riippumatta hänen todellisesta iästään. Ja sukupuolivietti palaa takaisin täydellä voimalla. Kuusikymppiset äijät näkevät märkiä unia ja saavat spontaaneja orgasmeja ( äärimmäisen inhottava, karvoja nostattava kokemus, agaçant, kuten ranskalaiset sanovat), kirjoittaa 71-vuotias Burroughs, joka ei enää ymmärrä kolmekymmentä vuotta nuoremman alter egonsa Leen tunteita.

Minun pitäisi kirjoittaa omaa, eikä lukea Burroughsin kirjeitä. Jokin minua tuossa kolmikossa: Burroughs, Ginsberg ja Kerouac, on aina viehättänyt. Tai ei epämääräisesti "jokin", vaan heidän kiinnostuksensa unia kohtaan. Burroughs ja Kerouac julkaisivat unikirjan, Ginsberg kirjoitti unia muistiin ja käytti niitä runoissaan, mutta en tiedä julkaisiko hän niitä erillisenä kirjana. Toinen asia mikä heissä viehättävää on heidän kirjojensa omakohtaisuus. He eivät rakentele keksittyjä tarinoita, vaan ottavat ainekset rehellisesti omasta elämästään. Ja kolmas asia: heidän yhteiskuntakriittisyytensä, etten sanoisi -vastaisuutensa. He olivat normien rikkojia ja inhosivat keskiluokkaista ja söpöä amerikkalaista Disney-kulttuuria. Heidän kolmiyhteisyytensä tuotti runsasta hedelmää. He inspiroivat toisiaan, lukivat toistensa käsikirjoituksia, ehdottivat muutoksia ja korjauksia ja Ginsberg kirjoitti puhtaaksi Alastoman lounaan ensiversioita

Burroughsin ja Ginsberg suhde oli intensiivinen henkisellä tasolla, fyysisestä tasosta en mene sanomaan mitään, kun en tiedä millainen se oli. He tapasivat toisensa "kasvoista kasvoihin" ensimmäisen kerran kuusi vuotta kestäneen kirjeenvaihdon jälkeen ja ryhtyivät toimittamaan yhdessä Burroughsin Etelä-Amerikasta Ginsbergille lähettämiä kirjeitä  (Yuge letters). Ginsberg kuvaili heidän yhteistyötään "suureksi psyykkiseksi avioliitoksi." Mutta henkien liitto ei kestänyt fyysistä läheisyyttä ja rakastunut Burroughs matkusti viiden kuukauden kuluttua Tangeriin, jossa alkoi kiduttava kirjeiden odottaminen.

Vahinko että kirjailijat eivät nykyään enää kirjoita kirjeitä toisilleen, lähettävät vain sähköposteja. Myöhempien aikojen lukijoilla ei ole sitten sitä iloa, että voisivat kirjeiden välityksellä miten tuskallisesti ja millaisten vaiheiden jälkeen kirjat syntyvät.

Painajainen

1.1.05

Surkeasti alkanut uusivuosi, aamulla liput puolitangossa Aasian maanjäristyksessä kuolleiden muistolle. Viimeisten tietojen mukaan heitä on yli 120 000, joista suurin osa (yli 80 000) on Indonesian köyhiä kalastajia ja heidän lapsiaan.

Olin kaukaisessa nuoruudessani Indonesian delegaation tulkkina Helsingin nuorisofestivaaleilla. Suurin osa delegaation jäsenistä oli muslimeja ( poikkeuksena balilaiset jotka olivat hinduja). Panin heidät kerran syömään sianlihaa. Se oli vahinko. Olin siihen aikaan kasvissyöjä, en tuntenut eri lihalajeja ja väitin, että aterialla tarjottava liha on vasikkaa. Siitä pitäen olen tuntenut indonesialaisia kohtaan suurta sympatiaa ja ollut kiinnostunut heidän maansa tapahtumista.

Heräsin puoli viideltä aamulla painajaiseen. Kaikki alkoi siitä, kun menin Kalastajatorppaa muistuttavaan hotelli-ravintolaan syömään päivällistä vaalean nuoren naisen ja viisivuotiaan pojan kanssa. En tuntenut kumpaakaan entuudesta enkä tiennyt, että vaalealla naisella oli suhde ravintolan miestarjoilijan kanssa. Mies määräsi, että meidän on oltava hotellihuoneessa kello kahdeksalta. Kello oli viittä vaille. Toinen tarjoilija vei meidät huoneeseen. Vaalea nainen alkoi kirkua. Hän tuijotti katonrajassa olevaa vihreä valvontakameran silmää ja huusi täyttä kurkkua. Tiesin että hänen miesystävänsä tulisi kohta ja tappaisi naisen, pojan ja minut veitsellä ( näin sielun so. unen silmillä, että se veitsi oli iso keittiöveitsi), elleivät valvomon miehet ehdi ennen häntä huoneeseen. Olin niin peloissani, että heräsin.

Mieleeni tuli ensimmäiseksi Eva Marie Saint Hitchcockin elokuvassa North by Northwest. Unen vaalea nainen muistutti häntä. Muistaakseni elokuvan nimi on suomeksiVaarallinen romanssi. Mutta painajaisen virikkeenä ei ollut se, vaan Elfride Jellinekin osittain omaelämäkerrallisen romaanin pohjalta tehty elokuva La pianiste, ( suomeksi Pianonopettaja), joka tuli uudenvuoden yönä Ylen digitaaliselta teema-kanavalta.  Isabel Hubbert esitti perverssiä Erikaa, pianonsoitonopettajaa, joka viiltelee partaveitsellä sukuelimiään ja nukkuu vielä viisissäkymmenissä samassa sängyssä äitinsä kanssa, käy äidiltään salaa katsomassa pornovideoita ja tirkistelee jossakin laitakaupungin pusikossa lemmiskelevää pariskuntaa sekä masturboi samalla. Muunlaista seksielämää hänellä ei ole, kunnes saa oppilaakseen nuoren miehen ja vaarallinen romanssi alkaa. Erika haluaa, että nuorukainen pahoinpitelee häntä, muulla tavoin ei pysty rakastamaan eikä ottamaan vastaan rakkautta. Hän on täysverinen sadomasokisti. Hän antaa pahoinpitelymääräyksensä kirjallisessa muodossa. Elokuvan lopussa hän iskee ison keittiöveitsen rintaansa ja kävelee ulos konservatorion ovesta. Minun painajaiseni keittiöveitsi oli peräisin siitä kohtauksesta.

Vaikuttava elokuva, olen nähnyt sen kaksi kertaa. Jellinekin romaania en ole lukenut. Jos se ja hänen muutkin kirjansa ovat yhtä perverssejä kuin elokuva, niin Ruotsin akatemia on ollut kiitettävän epäsovinnainen antaessaan hänelle kirjallisuuden Nobel-palkinnon viime vuonna.

 



 

 



 


Comments