Kirjailijan päiväkirja 2004

Konfiktio

30.12.04

"Konfiktioitko sinä?" kysyi körttivaatteisiin pukeutunut seinänaapurini hississä. Outo sana. Sen voisi suomentaa myötäsepittämiseksi ( con + fiction) "Mitä konfiktio tarkoittaa?" minä kysyin. Naapuri seliti, että se tarkoittaa uskossa olemista, konfirmaatiossa käyntiä lähinnä. Sanoin, että en ole uskossa. "Ei minäkään ole," tunnusti naapuri. Tämä keskustelu tapahtui unessa.

Uskonnot ovat suuria kertomuksia, joita ilman ihmisen henki nääntyisi. Ne ovat todellisia myötäsepitteitä (konfiktioita), ne antavat lohtua, ne ovat tarpeellisia kaikkina aikoina, mutta varsinkin silloin kun tapahtuu luonnonmullistuksia ja muita onnettomuuksia. Ihmiset muistavat Jumalan olemassaolon ja alkavat kysellä miksi hän antaa tällaista tapahtua. Tappaa lapsia, jotka ovat viattomia. Mutta juuri sitähän Jumala on aina tehnyt, että ihmiset muistaisivat hänen olemassaolonsa. Antoi sen takia tapattaa ainokaisen poikansakin.

Minun muusani, joka uskoi että joulun aikaan enkelimaailma laskeutuu lähelle ihmisiä, sanoi että ihminen ei opi mitään eikä muutu viisaammaksi ilman kärsimyksiä. Suuressa myötätunnossaan henkimaailma lähettää kärsimyksiä ihmiskunnalle. Joulun aikaan kuoleminen onnettomuudessa, luonnonkatastrofissa tuntuu erityisen traagiselta, mutta muusani oli sitä mieltä, että on onnekasta kuolla joulunpäivän ja loppiaisen välissä, koska enkelit ovat silloin lähellä.

"Jokainen enkeli on kauhea," runoili Rilke. En muista miten runo jatkui. Kun enkelit laskeutuvat parvena, maapallo järkkyy, paljon ihmisiä kuolee, viimeisten arvioiden mukaan kuolleiden määrä Aasian maanjäristyksen jälkeen on tällä hetkellä 100 000. Vuosi sitten joulun aikaan maa järkkyi Irakissa, siellä kuoli "vain" 30 000 ihmistä, mutta ei siellä kuollut yhtään suomalaisista, siksi se ei ollut suuri uutinen, koska siellä ei kuollut yhtään suomalaista. Ei silloin herännyt kysymystä, miksi jumala sallii tällaista tapahtuvan.

Enneunia?

29.12.04

Joulun ja loppiaisen väliset unet ovat tärkeitä, sanoi eräs teosofiystäväni minulle aikoinaan, koska ne ennustavat tulevan vuoden tapahtumia. Päätin tarkastaa pitääkö se paikkansa ja luin viime vuoden jouluyön ja tämän vuoden loppiaisyön välissä näkemäni unet. Kahtenatoista yönä merkitsin muistiin kaksitoista unta. Väin kahdessa unessa näkyy jonkinlaisia viitteitä tulevan vuoden sisältöön.

Tapaninpäivänä yönä näin unta, että minun piti lähettää hyvin perustelu pyyntö ylioppilastutkintolautakunnalle, että lähettäisivät minulle kopion tutkintopäätöksestä. Tarvitsin sitä paperia, koska pyrin yliopistoon kesän alussa. Se mitä sitten unessa tapahtui kuvaa osuvasti kulunutta vuotta: "Kirjoitin ja kirjoitin, mutta en saanut aikaan kunnon perusteluja. Koska anomus piti lähettää samana päivänä, lintsasin voimistelutunnilta kirjoittaakseni paperin, mutta ei siitä mitään tullut. Jäin yöpaidassa sänkyyn makaamaan masentuneena." Tunnelmani vuoden vaihtuessa olivat ankeat uni(yö)kirjan mukaan: "Vaikea päästä taas alkuun, tuntuu että ei siitä mitään tule, ei ainakaan merkittävää kirjaa, ideakin tuntuu olevan hukassa."  

Unenpätkä (29.12.03) ennustaa tämänvuotisia aikaansaannoksiani:"...kirjailijat olivat aikansa kuluksi näpertäneet pieniä joulukuusia kreppipaperista ja tikuista." Olen koko vuoden kirjoittanut kirjoittamistani, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjaa, ainoastaan pari antologiajuttua, joista toisen saneli minun kissani. Minä olin vain sihteeri. Molemmat jutut kirjoitin kesällä, joten minulla oli kesäduunia niin kuin uni (2.1. 04) ennakoi. Sain kesäksi postinkantajan työtä. Jakopiiriini kuului mm. Kiasma sekä Hesarin kulttuuri- ja taloustoimitukset. Kannoin selkä vääränä kirjapaketteja kulttuuritoimitukseen. Rankkasade keskeytti kierroksen. Taloustoimitukseen jäi viemättä Maaseudun tulevaisuus ja joitakin muita maaseutulehtiä.

Minusta ei ole oman elämäni saati sitten muiden elämän Sibyllaksi. En nähnyt kolmen läheisen ihmisen kuolemaan. Talvella kuoli ystävä, keväällä ainoa eno ja kesällä entinen muusa. He kaikki olivat olleet tärkeitä ihmisiä jossain elämäni vaiheessa. Enon kanssa suunnittelin meneväni naimisiin sitten kun olen iso, muusa innoitti kirjoittamaan kaksi romaania. Toisesta niistä allekirjoitin kustannussopimuksen kesällä amerikkalaisen kustantajan ja syksyllä venäläisen kustantajan kanssa. Enneunien aika oli jo ohitse, kun näin unessa (13.1.04) että lähden näyttelijäseurueen mukana Amerikan kiertueelle "Olin ylpeä suomalaisuudestani, kuin opettaja jonka oppilas on menestynyt maailmalla, " kirjoitin yökirjaan.

Kirjoitan yökirjaa käsin ja päiväkirjaa pienellä tietokoneella, joka oli minulla mukana Luxemburgissa. Kone on vanha ja raihnas, olen kirjoittanut sillä lähes kaikki 90-luvun kirjani. Se ei pitänyt ympäristönvaihdoksesta, vaan alkoi oikkuilla. Ruutu alkoi vilistä sateenkaarenvärisiä raitoja. Luulin jo että joudun jättämään viimeiset jäähyväiset rakkaalle koneelleni, joka lämmittää mukavasti kuin reisiäni, kun kirjoitan sillä sängyssä. Kun palasin kotiin, raidat ruudusta katosivat ja kone toimii kuin ennenkin, onneksi, sillä uudesta sylimikrosta ei ole sänkykaveriksi, se polttaa reisiäni.

Merenjäristys

29.12.04

Kaksi päivää kestänyt päänsärky on ohi, vihdoinkin. Avasin radion, uutiset olivat juuri loppumassa. Uutistenlukija kertoi, että Intian valtamerellä tapahtunut maanjäristys on siirtänyt Sumatran saarta 34 metriä ja pienempiä saaria 20 metriä länteen päin. Se oli valtava merenalainen järistys, mannerlaattojen yhteentörmäys. Maapallo on arvaamaton ja ennakoimaton paikka. Kuolleita on tähän mennessä ennen näkemättömät määrät, lehtitietojen mukaan 60 000, eniten ihmisiä on kuollut Indonesiassa, jonka rannikolla oli maanjäristyksen keskus. Valtavat hyökyaallot pyyhkäisivät rantojen ylitse. Järistys tapahtui Tapaninpäivänä. Suomalaisia on kadoksissa ainakin 200 ihmistä. Jos he ovat olleet rannalla uimassa ja aurinkoa ottamassa, niin meri on heidät nielaissut eikä heitä löydy koskaan. Murheellinen vuodenvaihde sadoille ja tuhansille suomalaisille.

Ranskalaisia tyttäriä

28.12.04

Luxemburgilainen joulupukki antoi lahjaksi kaksi ranskalaista pokkaria: Anne Goscinnyn romaanin Le voleur de mère(Äidin varastaja) ja Marie Claire Pauwels’in kertomuksen Fille à papa ( Isän tyttö). Anne on Asterixin luojan René Goscinnyn tytär. Marie Clairen isä Louis Pauwels oli syntyisin belgialainen kirjailija ja toimittaja, tunnettu nimi Ranskassa mutta ei Suomessa. Marie Claire kertoo isäsuhteestaan, joka poikkeaa aika tavalla suomalaisesta isä-tytär -suhteesta. Isä oli naisten mies, nuoria rakastajattaria riitti. Tytär oli aluksi mustasukkainen isänsä naisystäville, mutta huomasi, että "Tante-Jeannet " ( Jeanne-tädit, joiksi hän kutsui kaikkia isän naisia) tulivat ja menivät, mutta isän ja hänen suhde pysyi. Kun tytär oli murrosikäinen, isä , paras asiantuntija, opasti tytärtään Fouquetin baarissa: "Minäpä kerron sinulle, miten naimisissa olevat miehet viettelevät nuoria tyttöjä." Ja sitten isä katsoi tytärtä viskilasi edessään ja puhui viettelijän äänellä: "Minä ja vaimoni olemme erittäin hyviä ystäviä, emme mitään muuta. Minä en jätä häntä koskaan, en koskaan, lasten takia, mutta minä kaipaan hellyyttä hirveästi. Voisimmeko illastaa yhdessä?" Isän kuoleman jälkeen eräs nainen lohdutti tytärtä: "Jokaisella on sukulaissielunsa" (sananmukaisesti sisarsielunsa)…" Te ja isänne olitte sukulaissieluja, siksi te kaksi koitte kaiken yhdessä, jopa välimatkan päässä tosistanne."

Isän kuuluisuudesta on tyttärelle hyötyä uran luomisessa. Marie Claire, sanoo suoraan että ilman isänsä nimeä, hänestä ei olisi tullut menestyvän naistenlehden päätoimittajaa nuorella iällään. Nimi oli hänelle ponnahduslauta uralle. Se pätee kaikkialla eikä vain Ranskassa. Minulle oli hyötyä isän nimestä, varmasti myös Anne Goscinnyn kirjailijan uran alkua helpotti isän kuuluisuus. En osaa ranskaa kyllin hyvin, että pystyisin arvioimaan miten etevä kielenkäyttäjä hän on. Hän kirjoittaa lauseita, joita minäkin ymmärrän, kirjoittaa selkeämmin ranskalaislehtien toimittajat, ei tarvitse kaiken aikaa katsoa sanakirjaa kaiken aikaa. En ole lukenut hänen kirjaansa vielä loppuun asti, mutta teema on kiinnostava: Äiti on juuri kuollut sairastettuaan 17 vuotta syöpää. Tytär ja "äidin varas" kertovat vuorotellen äidin kuolemasta. Äidin varas on tyttären ikäinen nuori mies, huijari ja homoseksuaali, joka on varastanut tyttäreltä äidin, ja äidiltä luottokortit. Kolmas kertoja on tyttären pieni poika. Anne Goscinny kuljettaa tarinaa faulknerilaisen näkökulmatekniikan keinoin. Saa nähdä miten kirjan kunnianhimoinen rakenne kantaa loppuun asti.

Ranskalainen isoäiti

Ranskan TV:n ykköskanavalta tuli jouluaaton lopuksi elokuva Tout va bien, c'est Noël. ( Kaikki hyvin, on joulu). Seurasin elokuvan loppuosaa hajataitteisesti toisella silmällä, toisella silmällä luin Anne Goscinnyn romaania. Isoäiti oli kutsunut lapsensa ja lapsenlapsensa joulunviettoon luokseen. Jouluyönä isoäiti karkasi rakastajansa luo. Jouluaterialla oli tapahtunut katastrofi ( todennäköisesti, sillä ateria oli jo ohitse kun avasin telkkarin). Poika tullut kaapista esiin ja kertonut olevansa homo, ja tyttärentytär oli paljastanut olevansa kihloissa näyttelijän kanssa. Ryhdyin seuramaan elokuvaa vasta siinä vaiheessa, kun isoäiti kertoi perhekatastrofia miesystävälleen. Kun isoäiti palasi aamulla kotiin, lapset kysyivät, missä hän on ollut koko yön. Eivät näyttäneet pahemmin järkyttävän, kun isoäiti kertoi olleensa Michelin luona. Suomessa isoäideillä tuskin on minkäänlaista rakkauselämää, sillä suomalaiset miehet eivät pidä vanhoja naisia viehättävinä, toisin kuin ranskalaismiehet. Kunnon suomalainen isoäiti ei lähtisi jouluyönä rakastajansa luo ja jättäisi lapsia ja lapsenlapsia kotiin. Aikuiset lapset joko järkyttyisivät tai paheksuisivat isoäidin käytöstä. Suomalaiset ovat rakkausasioissa ikäviä ja vanhoillisia ihmisiä.

Ja suomalainen isoäiti

En tarkoita, että kaikki suomalaiset olisivat ikäviä ihmisiä, mutta minun isoäitini ( äidin äiti) joka kasvatti minua, oli sellainen. Hannu Raittila kuvailee osuvasti Hesarin jouluaaton numerossa, millainen isoäitini oli: "…toisen sukupolven suomalainen sivistyneistö koostui vakavasti vajaakielisistä henkilöistä. Kielenvaihdon jälkeen heillä oli orgaanisen äidinkielensijalla konstruoitu ja kuollut kirjasuomi."

"Koska näiden ihmisten ajattelun ja kanssakäymisen väline oli ylhäältä annettu ja sääntöinä opetettu opeteltu kirjakieli, oli luonnollista, että heidän esiintymisensä oli ylimalkaan ulkoa ohjautuvaa, muodolliseen tapakulttuuriin pohjaavaa käyttäytymistä sanan normatiivisessa merkityksessä." ( Vapaa maa sai viimein myös vapaan kielen. Hannu Raittilan essee/arvio Isosta suomen kieliopista HS 24.12.04).

Isoäitini luopui vapaaehtoisesti, suuren isänmaallisen hengen kannattelemana äidinkielestään, joka li ruotsi. Hän meni nuoruuden kansallisinnossaan jopa niin pitkälle, että ei suostunut puhumaan ruotsia edes äidilleen, joka ei osannut suomea. Isoäitini ei osannut ilmaista tunteita. Tunteet pelottivat häntä. Sain lapsena sellaisen käsityksen häneltä, että tunteet ovat jollakin tavoin säädyttömiä, ne eivät kuulu hyvään käytökseen. Minun 60-luvun kapinani oli ennen kaikkea kapinaa hänen normejaan, hänen normatiivisuuttaan vastaan.

Kotiinpaluu

27.12.04.

Kun joulun jälkeen yöllä puoli kahden aikaan palasin kotiin Luxemburgista, kotioven edessä, ulkokynnykseen liiskaantuneena ja kiinni jäätyneenä oli iso piparkakku, ovenkahvassa roikkui märkä paperikassi, jonka sisällä oli kirjaSuussa sulavaa Suomesta, ja kauempana luhtikäytävällä lojui jäätynyt hyasintti, jonka tuuli oli riisunut käärepaperista. Taitelijatalosäätiön antamille joululahjoille oli käynyt kehnosti myrskyssä, kukaan naapuri ei ollut ottanut niitä myrskyltä suojaan. Olisi pitänyt informoida heitä paremmin, että vietän jouluviikon Luxemburgissa.

Kotona syvä hiljaisuus, kissakin poissa. En kai koskaan totu nykyisen asuinpaikkani hiljaisuuteen, Kun on asunut 35 vuotta bussin päätepysäkillä, kaipaa bussin ääniä. Se kehräsi kuin iso kissa, kun se seisoi pysäkillä, ovet suhisivat, kun ne menivät kiinni. Kun se lähti liikkeelle, se sanoi "vroum, vroum." Mihin korva tottuu, sitä se kaipaa. Kivenheiton päässä oli vilkasliikenteinen Huopalahdentie, jota pitkin Haagan paloaseman autot syöksyivät ulvoen ohitse, ja pienen kumpareen takana kohisi yötä päivää Turunväylä. Lapsena asuin Munkkiniemen puistotiellä, jota pitkin kolisivat raitiovaunut. Tuntui turvalliselta päästä kesäloman jälkeen pelottavan hiljaiselta maaseudulta takaisin kotiin, kun kuuli unen lävitse kuului, kaupungin syke, liikenteen kolina ja melu. Siinä syy miksi en viihdy maalla, enkä Aurinkolahdessa. Onneksi ikkunasta näkyy meri, se antaa vähän lohtua, mutta ei sen kohina ( silloin harvoin kun se kohisee) kuulu sisälle asti.

Luxemburgissa

asuu nuorempi poikani, hänen vaimonsa ja kolme lastaan sekä koira. Heidän luonaan vietin joulua, talossa, jossa nukuin hyvin ja näin unia entisestä kodistani Ulvilantiellä. Kadun nimi on rue des Sources ( Lähteiden katu). Sitä pitkin kulkee sininen kaupunkibussi. Katu sijaitsee kukkulan rinteessä, jonka alapuolella laaksossa on rautatie ja valtatie, ja laakson pohjalla virtaa Alzette- joki, joka ei ole kovin leveä eikä vuolas virta.

Luxemburg ei ole pyöräilijän kaupunki – paitsi jos harjoittelee Ranskan ympäriajoa varten. Kaupunkikuva on maisemallisesti dramaattinen, ei lattea kuin Helsingissä. Katujen ja teiden nousut ja laskut ovat jyrkkiä. Kaupunki nousee jokilaaksosta kukkuloille, jotka ne ole mitään Rooman seitsemän kukkulan kaltaisia nyppylöitä. Lissabonissa on yhtä jyrkkiä katuja kuin Luxemburgin pääkaupungissa. Kukkuloiden ylärinteitä peittää metsä, jossa viihtyvät ketut, jänikset ja metsäkauriit. Kettuja on nähty kaupunkitalojen pihoilla, melkein kaupungin keskustassa.

Alkuperäiset luxemburgilaiset ovat isokokoisia vaaleita ihmisiä, jotka puhuvat letzeburgia, joka on yksi maan kolmesta kielestä. Ne muut kaksi ovat ranska ja saksa. Letzeburgin kieli kuulostaa vähän sekä saksalta että hollannilta. Kirjoitettuna se näyttää seuraavanlaiselta ( näyte on paikallisen La Voix-lehden kuolinilmoituksista )"E léiwe Mënsch huet eis fir ëmmer verlooss. Et fält näi sienscht méi am Liewen, ewéi engem op éiweg äddi ze soen, deen ee gären hat. Mir wäerten deng Guttheet an deng Léift an onsen Häerzer widerdroen. Du waars e gudde Papp fir deng Kanner.

Tänä jouluna luxemburgilaisten ovat koristelleet talonsa korneilla joulupukeilla ja tontuilla, jotka roikkuivat ulkoseinillä kuin naruun hirtettyinä, siltä minusta näytti. Saa nähdä koska hirtetyt joulupukit saapuvat Suomen seinille roikkumaan. Ehkä ne saapuvat muutaman vuoden viiveellä, kuten klinkkuvat, monenkirjavat jouluvalot sekä laulavat ja puhuvat joulukuuset.

Sairaus

Matkatoverini kertoi lentokoneessa, että hänen lapsenlapsensa on ylivilkas. Se on nykyään sairaus jolla on oikein nimikin ADHD ( tai jotain sentapaista) ja jota lääkitään mielialalääkkeillä. Vanhempien ja opettajien elämänlaatu paranee, mutta entäs lapsen, kun se joutuu pienestä pitäen popsimaan pillereitä, sen takia vain että se sattuu olemaan vilkkaampi kuin muut lapset, eikä jaksa istua koulussa hiljaa 45 minuuttia. Kaikki mikä poikkeaa normista, on sairautta. Ja sairauteen löytyy lääke. Eläköön lääketehtaat!

Ensimmäinen näky, kun tulen Helsinkiin lentobussilla - Rautatientorilla kadunvarsimainos "Nikotiiniriippuvuus on sairaus." Todennäköisesti jonkun lääketehtaan mainos. Oli niin pimeätä, etten nähnyt minkä tehtaan. Ajattelin: Suomessa on kohta kaikki sairautta, eläminenkin. Entiseen "hyvään" aikaan tupakointi oli pahe. Edistystä tapahtuu: entiseen aikaan oli paheita ja syntiä, enää mikään ei ole syntiä, vaan sairautta. Jumalaakaan ei tarvitse enää pelätä. Jos Se on olemassa, Se antaa kaiken anteeksi. Pelottavia ovat ihmiset, pelottavia heidän tekonsa, sanansa, ajatuksensa, tuomionsa.

 

Matkaan

20.12.04

Kissa viety hoitoon ja matkalaukku pakattu. Lähden viikoksi keskelle Eurooppaa, Luxemburgiin. Hyvää joulua lukijat!  

 Kandisky 2.jpg (11257 bytes)

Vassily Kandiskyn maalaus Mit und gegen. Mieleni kuva tällä hetkellä. Joulukuusikin on kuvassa mukana.

Muistelmat

15. 12.04

Kävin kirjastossa, olisin lainannut Petri Tammisen Muistelmat, mutta lainassa se on yhä edelleen, kaikissa Hesan kirjastoissa. Pitänee tilata, kun se on niin suosittu. En yleensä jaksa lukea muistelmia, koska ne ovat niin paksuja ja niissä on niin paljon tunnettujen ihmisten nimiä ja merkittäviä saavutuksia ja suorituksia Ei elämä ole sellaista, vaan tällaista: " Kuljimme joka päivä ruokalan ovissa. Pomo avasi ensimmäisen oven ja minä nyökkäsin. Minä avasin toisen oven ja pomo nyökkäsi. En puhunut jokapäiväisistä kohtaamisista kotona. En usko, että pomokaan puhu." Kirjoitti Petri Tamminen Muistelmissaan otsikolla Hetket ruokalan ovissa. Se tapahtui Helsingissä vuonna 1997. Luin sen vanhasta Parnassosta ja nyt haluaisin lukea lisää hänen muistelmiaan.

Minun suosikkimuistelmani ovat Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat. Voi olla, että olen kirjoittanut joskus takavuosina nettipäiväkirjassani hänen muistelmistaan. Olen menettänyt muistini, kun en muista omia kirjoituksiani, ja olen liian laiska kaivamaan esiin vanhoja kirjoituksia. Googlamalla se löytyisi, jos jaksaisin selata lävitse 129 000 osumaa. Olkoot. Suosittelen Satien kirjoitusta Kriitikkojen ylistys kaikille nuivan kritiikin saaneille kirjailijoille ja taiteilijoille. Se antaa lohtua. Se on hauska, samoin kuin hänen lyhyt ja ytimekäs omaelämäkertansa Elämäni pimeät nurkat.

Nainen ja nerous

15.12.04

Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan muistelmia, mutta en koskaan pysty kohoamaan Satien nerokkuuden tasolle muistelmienkirjoittajana. Minulla on monia rajoituksia, eräs niistä on sukupuoli. Nyt siteeraan Toni Lahtisen esittelyä ( Hesarissa jonain päivänä) Marjut Kähkösen tutkimuksesta: Ei kenenkään veli. Naiskirjallisuuden metaforat Helvi Hämäläisen lyriikassa. Lahtinen kirjoittaa: "Kähkösen mukaan Hämäläinen ei hyväksy tuotannossaan nerouden ja naiseuden yhteensopimattomuutta. Naisella on pääsy kirjalliseen nerouteen joko miehen kaltaisena tai muista naisista poikkeavana yksilönä." Lahtinen muistuttaa, että Tarkka ei kelpuuttanut Hämäläistä Suomalaisia nykykirjailijoita –antologiaan edes vuoden 1987 Finlandia-palkinnon myötä.

Neroksi ei synnytä, vaan päästään. Ei ole miehilläkään pääsy nerouteen kovin helppoa, olkoon vaikkapa itse Aleksis Kivi. Ensin täytyy päästä kirjallisuuden asiantuntijoiden tiiviin seulan lävitse, eikä vain aikalaisasiantuntijoiden, jotka määrittelevät kulloisenkin kirjallisuuden kaanonin, vaan myös seuraavien sukupolvien asiantuntijoiden syynin lävitse. Helena Sinervo sanoi radiohaastattelussaan suunnilleen niin, että kirjallisuusmiehet olivat tärkeitä Eeva-Liisa Mannerille läpimurtovaiheessa. "Ilman heidän tukeaan ei ole pääsyä kirjallisuuden kaanoniin." Se on mielenkiintoinen lause. Jos minusta olisi tullut kirjallisuussosiologi niin kuin eräässä opintojen vaiheessa kaavailin, olisin varmaankin ruvennut tutkimaan isäni inspiroimana, sitä miksi naispuolisia neroja on niin vähän, hän kun väitit, että "naiset eivät ole miehiin verrattuna tieteiden sen enempää kuin taiteidenkaan alalla pystyneet mihinkään suureen ja merkittävään…" (Elämän antimet s. 58-59)

Suku on pahin

15.12.04

Kirjastoreissulla selasin uusimman Suomen Kuvalehden lävitse, luin kirjasuositukset, Kristinan Carlsonin kolumnin ja äkäisen lukijakirjeen. Eeva-Liisa Mannerin kolme serkkua Kukkosen suvusta olivat pahoittaneet mielensä, kun heitä ei ollut kysytty mitään. Helena Sinervo kirjassaan Runoilijan talossa antaa heidän käsityksensä mukaan väärän kuvan Kukkosen mummosta ja vaarista, jotka kasvattivat Eeva-Liisan. Minulla taas on sellainen käsitys, että Sinervo antaa heistä Mannerin kokemuksen, mikä kyllä näkyy myös Mannerin tuotannosta ja koko elämästä ilmi, sen kokemuksen, etteivät isovanhemmat kaikessa uskovaisuudessaan kovin rakkaudellisia kasvattajia olleet. Nyt nämä serkut kieltävät esitysoikeudet teoksiin, joihin heillä ei ole mitään oikeutta. Kirjailijaliitto omistaa Eeva-Liisa Mannerin tekijänoikeudet ja Helena Sinervo oman kirjansa oikeudet. Serkkujen puheenvuoron jälkeen arvostan hänen teostaan yhä enemmän. Hänellä on taiteilijan näkemys, oikeus nähdä malli omilla silmillään ja korostaa hänessä niitä puolia, jotka kiinnostavat häntä. Ihan yhtä suuri oikeus kuin Picassolla, joka kuvasi kauniin Marie-Thérèsen nenä poskella. Turha sukulaisten on mennä sanomaan, että ei meidän Mariemme ole sennäköinen.

Se mikä minua serkusten puolustuspuheenvuorossa eniten ärsytti, oli että he eivät antaneet tilaa taiteilijan näkemykselle, ymmärrän kyllä, että he näkevät mummonsa ja vaarinsa toisessa valossa, ja olisivat halunneet heistä sievät muotokuvat. Se mikä minua yleensäkin ärsyttää ihmisissä on heidän sievistelyn halunsa. Sievyys on kaukana kauneudesta. Ja kauneus taas on lähellä totuutta. Tai kauneus on totuus, sanoi Dostojevski, ellen muista väärin, siitä kun on kulunut jokunen vuosikymmen, kun elin hänen lumoissaan.

 

Apua – olen vasuri!

10.12.04

"Nyt se on todistettu, vasenkätisyys luo väkivaltaa. Montpellier'n yliopiston antropologit ovat tutkimuksissaan todenneet eniten tappoja tapahtuneen yhteisöissä, joissa oli eniten vasenkätisiä. Burkina Fason dioula-heimo oli rauhaisa kansa, koska vasenkätisiäkään ei juurikaan löytynyt. Venezuelan yanomamo-heimolaisista kriminaalisiksi todistettuja vasureita oli lähes joka neljäs, ja tappoja tehtailtiinkin tukka putkella. Minusta tämä on paljon tärkeämpi tutkimus kuin esimerkiksi kliininen koe kruunukorkkien pureskelun vaikutuksesta hammaskiilteeseen,kirjoittaa Benrope tänään blogissaan.

Kuinka paljon suomalaisissa on salavasureita, kun olemme väkivaltatilastoissa Euroopan ja kenties koko maailman huippua? Kun olin lapsi, isoäiti pakotti ottamaan lusikan - ja koulussa opettaja kynän oikeaan käteen. Seuraus: rupesin änkyttämään. Isäni valistuneena miehenä puuttui asiaan. Hän oli lukenut tutkimuksen, jossa sanottiin että vasenkätistä lasta ei saa pakottaa oikeakätiseksi, koska aivoradat päässä menevät sekaisin. Palasin vasenkätisyyteen, mutta minusta tuntuu, että aivoradat ovat edelleen sekaisin päässäni. Minä tapan unissani. Niissä on sotaa, väkivaltaa ja keskistysleirejä, milloin pakenen Stalinin, milloin Hitlerin keskistysleiristä. Oikeakätisten maailmaan sopeutuminen on vaikeaa, siinä maailmassa kaikki toimii väärinpäin. Turhautuminen lisää aggressiivisuutta, ihme ettei minusta tullut kriminaalia. Sanoillakin voi tappaa, mutta se ei ole rikos, paitsi henkisessä maailmassa.

Synkroniaa

5.12.04

eli ilmiöiden samanaikaista esiintymää sanakirjamääritelmän mukaan. Maalainen murehtii tänään :" Joskus ajattelen, että olenko jotenkin vajaa, lapsellinen, narsistinen, yksinäinen, kun kirjoittelen näitä juttuja. Toisaalta olen hyvässä seurassa. Niin kauan kuin lukijoita kuitenkin on, aion jatkaa. Itselleni tämä on aika tärkeää."

Ystäväni kysyi eilen, MIKSI minä kirjoitan nettipäiväkirjaa. Sanoin hänelle, että kirjoittaminen on kivaa. Se on minun tapani olla netissä. Päiväkirjaa voi kirjoittaa silloin kun huvittaa, tai kun on jotain sanottavaa. Ja aina joku ilahtuu, kun "se" on taas päivittänyt. Kirjoitan lukijoille ja lukijat kirjoittavat minulle. Saan palautetta välittömästi, toisin kuin lehtikirjoituksista tai kirjoista. Nykyään enää harvoja kirjoja edes arvostellaan (mikä on kirjailijalle tärkeätä palautetta), kun kulttuuritoimitusten palstoilla viihdekulttuuri näyttää vievän yhä enemmän tilaa. Tosin näkökulmani on aika suppea, kun luen päivittäin vain Hesaria.

Veloena pohtii omaa nettikirjoittamistaan otsikolla Kunnon ihminen ei kerro mitään: " Minulta kysytään, enkö pelkää, että se mitä Kissan, eläinten ja minun elämästä tänne kirjoitan, haittaa meitä joskus, joissain tilanteissa. Hämmästyn; kuvittelen, että vain niillä luurangoilla, joita yritetään sitkeästi tunkea kaappiin, voi oikeasti kiristää ihmisiä ja aiheuttaa heille surua […]Lähipiirissäni on useita ihmisiä, joiden mielestä mikään ei ole niin halveksittavaa kuin "oman elämänsä myyminen". En tiedä, viiraako heillä, mutta itse teen kyllä erottelun "elämän" ja "kerrotun elämän" välille. Enhän minä tänne nyt ihan kaikkea laita, vaikka toisaalta pyrinkin kertomaan kaiken oleellisen (kokemusten jakamisen ja kulttuurisen oppimisen näkökulmasta)…"

Radiossa puhuvat miehet suomalaisuudesta ohjelmassa Herraseurassa. Kuuntelen ohjelmaa puolella korvalla samalla kun luen Maalaisen ja Veloenan blogeja. Mieleeni tulee Osgoodin sosiologinen tutkimus kielen syvärakenteista. En muista tutkimuksesta mitään muuta kuin sen, että suomalaiset saivat korkeimmat pisteet negatiivisuuden ilmaisemisessa. Mikään on tuskin muuttunut 30-40 vuodessa. Maalainen murehtii, että hän on narsistinen ja Veloenan lähipiiri halveksii "oman elämänsä myymistä." Jos he eläisivät ja kirjoittaisivat jossain muussa maassa, jonkin muun kulttuurin tuskin heidän mieleensä tulisi narsismi tai halveksunta. Suomalaiset ovat todella dynaamista kansaa negatiivisuudessaan. Ja sanomattomat ajatukset tarttuvat, kuten joku Herraseurasta totesi suunnilleen näin: Jos ajattelee pahaa oman kulttuurinsa edustajasta, se ajatus välittyy ilman sanoja.

Itsekin olen negatiivisessa mielentilassa tänään, työt eivät suju, puran sitä mitä olen viikon aikana kutonut kokoon. Harmittaa, kiukuttaa. Mutta selitys löytyy. Se löytyy Veppilokin kylähullujen linkkilistalta, josta klikkaan Astrologiakeskuksen sivuille. Siellä se on biorytmitulkinta tälle kurjalle päivälleni:

"Kaikki kolme rytmiä ovat negatiivisessa vaiheessa ja olo lienee sen mukainen. Mikään ei tahdo jaksaa kiinnostaa eikä loppujen lopuksi tarvitsekaan, sillä tällaisten päivien on syytä antaa mennä omalla painollaan joko hiukan kehnosti tai täysin poskelleen. Ei kannata antaa huonolle omalletunnolle mitään sanavaltaa, sillä tällaisena päivänä turha yrittäminen kostautuu epäonnistumisina ja joskus jopa pieninä katastrofeina. Parempi olisi löysätä suosiolla tahtia ja keskittyä television katseluun, kirjan lukemiseen tai tietokonepelien pelaamiseen. Kumppanisi voi olla sinuun varsin kyllästynyt, mutta sitäkään asiaa ei voi muuksi muuttaa, joten koeta vain malttaa rentoutua mahdollisesta jäkätyksestä huolimatta.

Fyysinen jakso negatiivisella puolella."

"Väsähdät tavallista helpommin. Mikään ei tahdo kiinnostaa. Et jaksa keskittyä. Heikkouden puuskat voivat yllättää milloin tahansa. Itseluottamuksesi on heikoissa kantimissa.

Tunnekäyrä negatiivisella puolella"

"Olet ärtyisä ja yhteistyökyvytön vähänkään hankalammissa tilanteissa. Oikuttelet ilman syytä ja reagoit yliherkästi kaikkeen sinuun kohdistuvaan arvosteluun."

"Älyllinen käyrä negatiivisella puolella"

"Henkinen arvostelukykysi on heikko. Teet karkeita arviointivirheitä helpoissa asioissa. Sekä älyllinen että fyysinen koordinaatiokykysi pettää odottamattomissa tilanteissa."

En ole skeptikko. En epäile kylähulluja, rakastan heitä. Ukkini keksi television, tosin se oli keksitty, mutta ei hän tiennyt sitä. Hän teki paljon muitakin hyviä keksintöjä, joita Patentti- ja Rekisterihallitus ( tai mikä sen nimi siihen aikaan olikaan) ei hyväksynyt. Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi ikiliikkujan keksimiseen. Hanke jäi kesken, kun hän 90-vuotiaana kuoli. Varmasti hän olisi keksinyt sen, jos olisi elänyt 100-vuotiaaksi.

Kamala kissa

2.12.04

Absurdin kirjakisan voitti runoilijan kirja runoilijan elämästä, Helena Sinervon Runoilijan talossa, elämänkerrallinen romaani Eeva-Liisa Mannerin elämästä ( olin vähällä kirjoittaa omaelämänkerrallinen romaani). Kirja oli ennakkosuosikkilistallani, mutta putosi ristiriitaisen lukukokemukseni vuoksi, ja jäljelle jäi Mikko RimmisenPussikaljaromaani, jota en ole lukenut. Suosin runoilijoita, he ovat henkireikä markkinataloudessa, todellista proletariaattia, mutta näköjään heidänkin täytyy ruveta proosallisiksi, jotta pärjäisivät kirjamarkkinoilla. Proletaarirunoilijoiden ja -kissojen kunniaksi pari säkeistöä Eeva-Liisa Mannerin runokokoelmasta Kamala kissa.

[…]

Eikä ollut alkeellista sosiaalihuoltoa

eikä anarkistiemolle pienintä tukea, puoltoa,

jos se varasti jostain nakin tai vanhan juuston

sai valmiiksi kalutun kanan kuivan luuston.

 

Siis yhtykää maailman kaikki kissaproletaarit

Ja pankaa seinää vasten raastuvan vanhat vaarit!

Ei tiedä ne Tutan tulisesta ikävästä

Eikä hevon paskaa katukissan elämästä.

Kamalaan kissaan sisältyy Eeva-Liisa Mannerin satiirinen omakuva "Mörö", joka kannattaa lukea Sinervon kirjan rinnalla. Kokoelman alussa on Mörön motto: "Usko niitä jotka epäilevät, epäile niitä jotka löytävät. Epäile kaikkea, paitsi itseäsi, kirjoitti Mörö, alias Musta käsi."

Markku Soikkeli kommentoi tänään ironisesti Finlandia-kisaa hankalasti = hitaasti avautuvassa nettipäiväkirjassaan ( klikkaa "Nykyhetki", niin pääset suoraan asiaan). Soikkeli kirjoittaa mm: "Palkintoporstuasta YLE:n ohjelma siirtyy studioon Sinervon haastatteluun. Lopuksi Sinervo joutuu vastaamaan myös siitä, miten hän rohkeni käyttää Mannerin yksityistä materiaalia, kun kirjailija nimenomaisesti peitteli "aukkopaikkoja" elämästään. "Siinä oli tietty ristiriitainen tunneviritys", myöntää Sinervo. Ja siinä se. Fiktion alla ja tutkimuksen nimissä... tai ehkä Mannerin kuolemasta ja etenkin elämänurasta on jo tarpeeksi aikaa, jotta intimiteettisuoja ja hautarauha ovat toissijaisia siihen nähden, mitä Suomen lukevan kansan on hyvä tietää Eeva-Liisa Mannerista."

Naapurikirjailija jo ehtikin ärähtää, että miksi hänen ( todellista) nimeään käytetään fiktiossa: "Eikä sanottu sitä paitsi pidä paikkaansa, ei minulla ollut viiksiä siihen aikaan," hän totesi.

Lopuksi kissan ystäville pari linkkiä:

Karvainen nettipäiväkirja - neljä kissaa kertoo elämästään

Zirun kissatarha - paljon kissakuvia ja elämää tassunalla

 

Runeberg-ehdokkaat

1.12.04

Kas, kas Hesari kirjallisuustoimitus kunnostautuu. Tänään puolensivun uutinen Runeberg-ehdokkaista: värikuvat kirjailijoista ja kirjan kansista sekä lyhyet arvioinnit. Entiseen aikaan Hesarissa noteerattiin Runeberg-ehdokkaat lyhyesti vain mainitsemalla tekijöiden ja teosten nimet sekä esiraadin ja lopullisten valitsijoiden nimet. Tämänvuotinen Runeberg -lista on paljon mielenkiintoisempi kuin Finlandia- lista. Esiraadilla on ollut näkemystä ja mielikuvitusta, minun mielestäni. Suosikkejani listalla ovat Kai Nieminen. Riina Katajavuori, Laura Ruohonen, Ilpo Tiihonen, Sirkka Turkka, joille kaikille soisin palkinnon, ja Zinaida Linden, tosin en ole lukenut häntä, mutta olen kuullut. Hän on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliitossa, avioitunut Suomen Turkuun ja kirjoittaa ruotsiksi. Toivottavasti hänen kirjojaan käännettään piakkoin suomeksi. Robert Åsbackan tuotantoa en tunne. Pirjo Hassisen kornit varhaisteokset viehättivät minua, mutta viimeisin Kuninkaanpuisto ei vetänyt - liian paksu henkisesti ja fyysisesti. Ei ole aikaa omien töiden vuoksi syventyä paksuihin kirjoihin.

 

Dantea Strindbergillä

30.11.04

Kasi nuorta miestä puhui Dantesta viereisessä pöydässä Strindbergin kahvilassa. Minun näkökulmastani he olivat nuoria – noin ulkonäöstä päätellen kolmekymppisiä, mikä minun kokemukseni mukaan on ihmisen helvetillisin ikä, kun pitää tehdä uraa ja perhettä samaan aikaan, ja vielä menestyäkin yhteiskunnallisissa pyrinnöissään. Toinen luki parhaillaan Jumalaista näytelmää, hän oli juuri kavunnut Helvetistä Kiirastuleen. Toinen tunsi teoksen entuudestaan ja mietti sitä miten efektiivisen Hollywood- produktion kirjasta saisi aikaan, Vergiliuksena olisi Anthony Hopkins, ja Dantena…. Nimi ei tarttunut korvaani, oli ilmeisesti nuorempaa Hollywood-tähdistöä, koska en tuntenut. Minulta on Hollywood-tuotannon seuraaminen vähille viime vuosina. Kas kun ei Hollywood ole jo tarttunut Danten suureen tarinaan. Loppukin olisi onnellinen kun Dante tapaa Paratiisissa kauan kaipaamansa Beatricen. Dante-keskustelu, jota korvani ahneesti salakuunteli, oli päivän ilonaihe hammaslääkärissä käynnin jälkeen, kun olin matkalla kokoukseen.

Lukijan kokemus 2

30.11.04

Metrossa matkalla kotiin luin vihdoinkin loppuun kirjan, joka oli ennakkosuosikkilistallani Finlandia-ehdokkaaksi, mutta lukukokoemukseni oli niin ristiriitainen, että se putosi listalta pois ( ja muita ehdokkaitahan en ole lukenut, paitsi Hassista osittain). Kirjan minäkertoja oli Eeva-Liisa Manner –niminen runoilija, jonka tuotantoa ja taustaa jonkin verran tunnen. Puoleen väliin asti luin innolla, ajattelin:, että runoilija tekee toisen runoilijan muotokuvaa niin kuin maalari, joka samaistuu malliin. Mutta sitten minua alkoi vaivata se, että en pystynyt erottamaan mallin ja taiteilijan kuvaa toisistaan, tässä tapauksessa elämänkerturia elämänkerran kohteesta, fiktion ja faktan rajan hämärtyminen häiritsi lukukokemusta. Jos en olisi ikinä lukenut Mannerin tuotantoa enkä olisi kuullut isäni välittämiä ja värittämiä tarinoita hänen oleskelustaan Villa Pastorassa, olisin lukenut kirjan fiktiona naisesta, jonka nimi on Eeva-Liisa Manner, ja lukukokemukseni olisi ollut toisenlainen.

Olen joutunut itsekin käymään rajanvetoa fiktion ja faktan välillä, kun olen kirjoittanut elämänkerrallisesti sekä isästäni että sedästäni. Epäonnistuin, kun kirjoitin isästä fiktiivisen elämänkerran, koska toisen ihmisen nahkan sisään ei voi mennä. Onnistuin ( omasta mielestäni) kun kirjoitin setäni elämäntarinaa, kun otin mukaan elämänkerturin (eli itseni), joka yrittää kirjoittaa sellaisen miehen elämästä, jonka elämästä hän ei tiedä mitään – paitsi sen mitä mies on ääninauhoilla kertonut. Kun vuosi puolitoista sitten rupesin kirjoittamaan äitini tarinaa, epäonnistuin taas, koska en löytänyt oikeata balanssia fiktion ja faktan välillä. Omat ongelmani elämänkerturina nousivat pintaan, kun luinRunoilijan talossa – romaania ja hidastivat lukemista.

"On olemassa toinen todellisuus, jossa kaikki on jo tapahtunut […] Vastoin kuin yleensä ajatellaan aika ei kulje eteenpäin vaan meitä kohti[…] Ajan suunta on tulevaisuudesta on tulevaisuudesta menneisyyteen. Koska me taas kuljemme kohti tulevaisuutta, me ikään kuin saavumme tapahtumien ,menetysten ja muiden hirveyksien kohdalle. Aika virtaa tänne maailmasta, joka on meidän maailmamme negatiivi […] Nykyisyys on piste jossa antimateria muuttuu materiaksi. Se on kuin virtaavassa joessa kiven taakse muodostuva pyörre […]Unet näyttävät paitsi tulevat historian katastrofit myös sisäisen oppaan. On ikään kuin psyyken tiedostamattomaan osaan olisi piirretty kartta, joka johdattaa meidät yhä täydellisempään "itsen" toteutumiseen, kunnes lopulta luovumme "itsestä". Unet ovat keino päästä kontaktiin tiedostamattoman kanssa, päästä lukemaan sitä karttaa." Näin puhuu kirjan Eeva-Liisa Manner ( Runoilijan talossa s.36-39). Todellinen Eeva-Liisa sanoi samat asiat runoissaan paremmin. Kirjassa Eeva-Liisa puhuu enneunistaan skeptiselle haastattelijalle, joka ei oikein usko että ihminen voi nähdä unissa ennalta tapahtumia.

Turkkia

Arvoitus ratkesi. Ystävällinen lukija kertoi, että mystinen viesti, jonka taannoin sain akonkalta, on turkkia. Tarjoan siinä green cardia itselleni. ( kts. Unissa kirjoittaja 21.11.04)

Väristyksiä

26.11.04

Unohdin mainita aikaisemmin, kun listasin eroottisesti säväyttäneitä kirjoja, Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen, jonka luin 13-vuotiaana. Tuskin olisin sitä niin varhain lukenut, ellei isoäiti olisi nimenomaan kieltänyt lukemasta. Parin vuoden kuluttua luin sen uudelleen, ymmärsin enemmän ja kommentoin lukukokemusta seuraavasti: "Olen juuri päässyt siihen paikkaan, missä Nefernefer, se kauhea ja iljettävä nainen vaatii Sinuhen isän taloa ja Sinuhe myöntyy vaatimukseen. Miehet ovat tyhmiä. Jos minä olisin Sinuhe, en koskaan olisi antanut kaikkea mitä omistan sen takia, että saisin nukkua Neferneferin kanssa matolla. Tämä on oikeastaan aika kauhea kirja. Selässäni tuntuu kuumalta ja kylmältä lukiessani sitä."

Parin vuoden kuluttua sain väristyksiä lukiessani Paavo Haavikkoa. Ihailuni oli niin palavaa, että minun oli pakko soittaa hänelle. En voinut soittaa kotoa, ettei isä olisi kuullut, Niinpä soitin alakerran baarista. En oikein tiennyt, miten runoilijan kanssa pitää puhua enkä kehdannut tunnustaa, että olen hulluna hänen runoihinsa. Selitin että teen kouluun esitelmää hänen runoudestaan ( se oli totta), ja haluaisin tietää mitähän esimerkiksi tämä runo merkitsee:

Orava ilmaan koverrettu,

        Täällä

varjotkin siittävät tuuleen.

Haavikko ei ollut lainkaan otettu kainouttaan hihittelevän koulutytön soitosta, vaan tokaisi suunnilleen, että ei runo mitään merkitse, runo on. Siihen puhelu päättyi enkä sen koommin ole Haavikon kanssa uskaltanut puhua. Ja se esitelmäkin jäi tekemättä, kun säikähdin niin hirveästi omaa tyhmyyttäni.

Sven Laakso kirjoittaa Käymälässä: "Maastopukuinen Haavikko kai se on suomen eroottisin, tai pikkuneiti Södergran. […] Mutta kaikista eniten minuun puhtaasti eroottisista kirjailijoista vetoaa Tolstoi ja hänen Annansa. Tsehov on kyllä parhaimmillaan todella eroottinen. On Dostojevskikin. Kai venäläiset ovat erotiikan ytimessä."

Minuun taas venäläiset klassikot eivät vedonneet eroottisesti, olisikohan syynä ollut, että he kuuluivat lapsuuteni ja nuoruuteni arkipäivään ( tai sitten olivat oidipaalisesti liian lähellä). He elättivät meidän perhettä. Heidän hengentuotteillaan maksettiin vuokra, ruokakaupan lasku, sähkö, puhelin, koulumaksut, vaatteet, minun viikkorahani, jotka tuhlasin Valion baariin ja amerikkalaisiin roskaleffoihin. Eivät tulevat klassikot kirjoja kirjoittaessaan tiedä, mitä kaikkea heidän selkänahastaan revitään.

Suomalaisen eroottisen runouden listaan voisi kyllä lisätä Matti Rossin varhaisrunot, kokoelman Leikkejä kahdelle, joka säväytti minua ilmestyessään, tuli uniinkin. Mutta erään runon loppu sai minut närkästyneenä kysymään: mitä se hänelle kuuluu, kenestä näen unta yhdynnän jälkeen. Runon viimeinen säe oli seuraava: 

Minuutti minuutilta ihosi jäähtyy,

     Takamuksesi ovat jo viileät, tuhiset hiljaa,

         Nytkähdät äkkiä: syvemmälle uneen.

              Huominen tulee, me syömme koko päivän,

                  Valitamme kipeitä paikkoja, hymyilemme:

                      Mitä unta näit? Kenestä?

 

Musta aukko

23.11.04

Millainen miehen kirjoittama romaani vetoaa eroottisesti naiseen? Tämä tuli mieleeni, kun luin Kiiltomadon keskustelupalstalta , miten Risto Niemi-Pynttäri ylistää "kuningatar Hassisen" uusimman romaanin aistillisuutta. Jostain syystä se aistillisuus ei vain kolahtanut minuun. Tuolla alempana "Lukijan kokemuksessa" olen kirjoittanut, että H. kirjoittaa miehelle. Ehkä siinä syy, miksi en tuntenut aistillisia väristyksiä kirjaa lukiessani.

En tiedä millaiset miesten kirjoittamat romaanit vaikuttavat muihin naislukijoihin eroottisesti.. Voin puhua vain omasta puolestani. Muistin pikakelauksella tulivat nämä kirjat ensimmäisenä mieleen: Gûnther Grass: Peltirumpu ( isoäitiä perunapellolla ja kuohupulverin nostattamaa kiihkoa en unohda ikinä), Nabokovin Lolita, Henry MillerinHiljaiseloa Clichyssä, Jean Genetin Varkaan päiväkirja ja Ruusun ihme ja Kafkan Linna. Hyvin nuorena luin Agnar Myklen Punainen rubiini ( tai mikä sen nimi nyt olikaan), joka johdatti minut ensimmäisiin seksuaalisiin kokeiluihin. Jotenka sen ajan viranomaisilla oli täysi syy kieltää tuo kirja, koska se turmeli nuorisoa. Isä oli piilottanut sen muiden kirjojen taakse, mutta kokemuksesta tiesin että sieltä löytyvät kiinnostavat kirjat, kuten sukupuolioppaat. Ah niin, tietysti Decamerone oli nuoruuteni eroottisia mielilukemistoja.

Suomalaisista romaaneista tulee mieleen vain Esko Raennon Rakkaus. Outoa. Onko muistissani musta aukko vai eikö suomalaisessa romaanikirjallisuudessa ole naisenmieltäni kiihottavia kirjoja, kun en muista muita nimiä? No jaa, onhan Hannu Salama, mutta hänen tapansa kuvata aistillisuutta ei sykähdytä minua.

Runouden puolelta löytyisi varmaankin enemmän mieskirjailijoita, mutta minulla ei nyt ole aikaa ryhtyä kelaamaan sitä asiaa. Työ odottaa. Kiinnostaisi kyllä tietää, millainen olisi suomalaisen eroottisen runouden antologia? Olisiko paksu vai ohut? Minussa elää pieni epäilys, että näin kylmässä ja protestanttisessa maassa siitä antologiasta tulisi aika ohut.

Unissa kirjoittaja

21.11.04

Olen ruvennut kirjoittamaan kielillä. Tällaisen viestin olen lähettänyt itselleni ( lähettäjä ja vastaanottaja on akonkka):

Amerikada Çalýþma ve Yaþama Fýrsatý

Bu Kez Geç Kalmayýn! Amerika bu sene

55.000 Kiþiye yeþil kart ile hayat boyu oturma izni ve çalýþma izni verecek!

TIKLAYIN

Siz de Katýlýn

Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta, mitä olen halunnut sanoa itselleni ja mitä kieltä olen kirjoittanut. Sivupersoonani nimi on Katylyn. Minusta on näköjään tullut kielillä puhuja ja unissa kirjoittaja. Kirkasvalolampun syytä tietysti sekin. Kun olin lapsi, Meilahdessa asui kuuluisa unissasaarnaaja, hänen nimensä oli muistaakseni Maria Åkerblom. Jos rupean lähiaikoina saarnaamaan unissani, siitä häiriintyy vain kissani, koska taiteilijatalossa on niin hyvät eristeet, että naapurielämä ei kuulu seinien lävitse. Pitäisiköhän huolestua tilanteesta, ennen kuin on liian myöhäistä. Epäilen, että joku on kaapannut nimen ja osoitteen kotisivuiltani ja käyttää sitä hämäriin tarkoituksiinsa. Vastustaako sivupersoonani Amerikkaa? Se on ainoa sana jonka viestistä ymmärrän. Mikäli joku teistä, hyvät lukijat, ymmärtää enemmän, niin ottakaa yhteyttä minuun, osoite akonkkakissanhäntämbnet.fi

Tämän päivityksen tarkoitus: Löysin kirjallisen blogin Alussa oli sana, jonka liitän alla olevaan kirjallisten blogien listaan.

Kirjallista tämäkin: Maalainen selvittää tänään blogissaan Yleisradion uuden johtajan Mikael Jungnerin sukutaustaa: Isoäiti oli kirjailija Kyllikki Kallas, eno kirjailija Markku Lahtela. Maalaisen selvityksen mukaan isoäidin äiti olisi ollut Aino Kallas ja hänen kauttaan juuret johtavat Krohnien kulttuurisukuun.

 

Burroughs ja kumppanit

19.11.04

Päivitystahtini alkaa olla jo maanista, johtuisikohan kirkasvalolampusta. En aikonut tänään päivittää, mutta kun täytyy tehdä pari tarkennusta eiliseen kirjallisten blogien listaukseen, niin kerron saman tien mitä tein tänään.

Kirjoitin vain kolme tuntia aamupäivällä, minkä jälkeen lähdin hoitamaan ikääntyvää kansalaista. Hän konttaa, nousee seisomaan ja kävelee tuen varassa. Hänen nimensä on Simo Konkka. Hän täyttää muutaman päivän kuluttua 8 kuukautta. Hänen seurassaan ei voi syventyä mihinkään kovin suurta keskittymistä vaativaan työhön, kuten kirjoittamiseen. Jotenka toisella silmällä seurasin hänen touhujaan ja toisella silmällä luin William S. BurroughsinNistiä. Se on tuttu kirja vuosien takaa, jolloin luin suurella innolla beatnik-kirjailijoita (Ginsberg. Kerouac, Burroughs). Heitä oli pakko lukea englanniksi siihen aikaan, koska suomennoksia oli vähän, Kerouacilta vain Matkalla –romaani ja Allen Ginsbergilta muutama runo. Vasta viime vuosina heitä on alkanut ilmestyä suomeksi Sammakon kustantamana 40-50 vuoden viiveellä.

Jos vain on mahdollista, luen kaunokirjallisuutta mieluummin suomenkielellä. Minusta suomentajat ovat aliarvostettuja siihen nähden millaisia kielivirtuooseja useimmat heistä ovat. Nistin on suomentanut Jaakko Yli-Juonikas. Nautin hänen suomennoksestaan, nautin Burroughsin tekstistä. Siinä on kirjailija, joka todella tuntee aiheensa eikä sepittele turhia. Hän oli muuten aivan upea uniennäkijä, kuten kaikki beatnik-kirjailijat. Minulla on hänen Unikirjansa hyllyssä, jossain. Kirjani ovat vieläkin sekaisin muuton jälkeen, joka tapahtui lähes kaksi vuotta sitten.

Ehdin lukea Nistin suomennosta vain sivulle 28 asti, kun ikääntyvä kansalainen päästi kauhean parun. Hän oli kiivennyt matalalle olohuoneen pöydälle ja pudonnut sieltä lattialle. Panin kirjan syrjään ja keskityin hoitotehtävääni. Nyt olen kotona. Kun olen tehnyt tämän päivityksen, rupean tekemään ruokaa viikoksi eteenpäin, ettei tarvitse tuhlata kirjoitusaikaa ruuanlaittoon, ja sen jälkeen jatkan Nistin lukemista.

Kissajuttu

18.11.04

Tänään tuli kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden lista, kuusi kirjaa, joista olen ehtinyt lukea vain yhden osittain. Silti minulla on ehdokkaiden joukossa kaksi suosikkia: Toinen on Helena Sinervon Runoilijan talossa ja toinen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, jotka molemmat haluaisin lukea kun vain käsiini saisin. Mikon kirja suosin täysin ulkokirjallisin perustein, siksi että hänellä on kaksi kissaa. Ei kun, on minulla kirjallinenkin peruste. Hän on kirjoittanut kaksi hienoa runokokoelmaa. Ja Sinervon kirjan haluaisin lukea siksi, että hän kirjoittaa Eeva-Liisa Mannerista, joka oli suuri kissojen ystävä, sen lisäksi että asui jonkin aikaa isäni kanssa samassa talossa Churrianassa. Älkää käsittäkö väärin – heillä ei ollut suhdetta, vaikka isäni olisi sitä toivonut eräänä yksinäisenä yönä.

Se kissajuttu löytyi Jemoryn blogista. Vappuna kadonnut Hiski-kolli löytyi toissapäivänä "paksuna ja sivakkakarvaisena kuin mikä." Se oli aloittanut uuden elämän " maalaisautokorjaamon luonnonmukaisena tuholaistorjujana. Sekä mammankissana. Hänen nimensä on nykyään Kalle ja hän on perheensä silmäterä, myöskin naapurusto on kuulemma luopunut rottien myrkyttämisestä havaittuaan, että vanha konsti tepsii paremmin kuin pussillinen uusia." Hiskin entinen emäntä Jenni toteaa tänään: "Ja kyllä, olen hirveän hirveän katkera siitä, että Hiski on muuttanut uuteen perheeseen, että me, että Minä en kelvannut. Että se voi hyvin eikä ikävöi." Sellaisia ne miehet ovat, mutta kissamiehille on helpompi antaa anteeksi kuin ihmismiehille tuo taipumus vaihtaa perhettä.

Lisää kirjallisia blogeja

18.11.04

Lukijat ovat lähettäneet kirjallisten blogien osoitteita. Kiitos vinkeistä. Jos ehtisin, tekisin päiväkirjaani sivupalkin, jossa olisivat kaikki kirjalliset blogit, ja myös ne muut blogit joita seuraan säännöllisesti. Mutta en ehdi enkä jaksa tässä vaiheessa uudistaa nettipäiväkirjan sivuja, kun teen tasaisen tappavia työpäiviä aamukahdeksasta iltaviiteen, ja sen jälkeen valmistelen seuraavan päivän urakkaa.

Muistikirja

Karri Kokko on paljastaa tänään blogissaan heikkoutensa. Sivustolla on iki-ihana kuva Saima Harmajasta ja hänen runonsa "On maa,/ johonka unten jäljet katoaa […]" Olen luullut aina, että Harmaja oli hauras vaalea runotyttö, mutta kuvasta päätellen hänessä on ollut uhmaa, vimmaa ja epäilystä. En ole koskaan lukenut Harmajaa. Kun tulin runonlukuikään, hyppäsin suoraan modernismiin: Eeva-Liisa Manneriin ja Paavi Haavikkoon.

Karri Kokon muut kirjalliset blogit:

Poem in Reverse

Englanninkielisestä nimestä huolimatta blogissa on runoja suomenkielellä. Jostain syystä en päässyt lukemaan arkiustoituja runoja, tuli ilmoitus: "Not Found". No, ehkä se oli tilapäinen häiriö. Lainaan viimeisimmästä runosta ohjeen itselleni: " Minun täytyy muistaa/ muistuttaa itselleni etten kirjoita/ etten missään nimessä kirjoita päälläni."

Korjaus 19.11.04 . Karri Kokko tarkentaa:" Poem in Reverse on yksi yhtenäinen runo, jota kirjoitan takaperin eli lopusta alkuun; nuo aiemmat päivitykset, joista vanhimmat eivät tosiaan aukea, ovat vain saman tekstin aikaisempia versioita."

Blonde on Blonde

Tämä blogi näyttää sisältävän mustia suorakulmioita. Ehkä nekin ovat runoja. Mieleeni tulee Malevitshin Musta neliä Tretjakovin modernin so. sosialistisen realismin taiteen museossa.

Lisäys 19.11.04 Karri Kokko tarkentaa:" Ja vaikka Blonde on Blonde sisältää tummanpuhuvia malevitshinneliöitä, on joukossa myös kirkasvärisiä, iloisempia kuvia ja muita visuaalisia tulkintoja erilaisista teksteistä."

Seuraavat neljä Jukka- Pekka Kervisen blogia sisältävät kokeellista kuvarunoutta. Ranskalainen Oulipo-ryhmä on tehnyt samankaltaisia kokeiluja, ja Suomessa – ellen väärin muista - Arto Kytöhonka.

Nonlinear Poetry

Textual Conjectures

Self-similar Writing

Terminate and Stay Resident

 

Miia with two eyes

Miia Toivion blogi. Hän on Tuli &iSavu –lehden päätoimittaja. Kirjoittaa kahdella kielellä englanniksi ja suomeksi runouden kuulumisia.

Work in Progress

Runoa suomeksi ja englanniksi pääasiassa, mausteena muitakin kieliä.

Kun pari päivää sitten listasin kirjallisia blogeja, lukijamäärä romahti. Saa nähdä miten käy näiden erittäin eksklusiivisten blogien listauksen jälkeen.

 

Lisäys 21.11.04

Alussa oli sana

Ville Luoma-Aho kirjoittaa 21.11.04: " Tänne suomennetaan ulkomaisesta kirjallisuudesta vain kuumat perunat, myyntivaltit ja palkintokirjat. Ne kiinnostavimmat genrekirjat ovat sitten yleensä pienkustantamoiden alaa. Suuret kiitokset pitääkin antaa esim. Sammakolle beatnik-kirjojen sarjastaan (vaikka nekin pitäisi perkele lukea englanniksi) ja Lokille Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan suomentamisesta (sama kuin edellä)."

 

Kirjallisia blogeja

16.11.04

Koska elämässäni on yksi pysyvä suuri intohimo ( ja paljon pieniä vaihtelevia intohimoja), seuraan Pinserin listaa sillä silmällä, löytyisikö siltä kirjallisia blogeja. Nämä olen löytänyt:

Perkeleen periskooppi

Yhteisblogi, jossa arvostellaan kirjallisuutta ja taidetta. Tänään Hanna Järvinen pohtii fiktion ja toden välistä häilyvää rajaa André Brinkin Hiljaisuuden tuolla puolen ja Pirkko Saision Punaisen erokirjan kautta. Hän kirjoittaa mm: " Tuntuu käsittämättömältä, että fiktion perusteella ryhdyttiin viime syksynä esimerkiksi vaatimaan taistolaisten 'rehellisempää' itseanalyysiä, ja väitettiin Saision olleen 'liian kiltti' 'taistolaisfanaatikkoja' kohtaan. Tällaisten väitteiden edustajilla fiktio ja fakta ovat menneet pahasti sekaisin. Lisäksi taiteen tutkimuksessa auteuristinen (teoksen tekijänsä henkilöhistoriaan samastava) luentatapa on jo kauan ollut vanhanaikaisen maineessa jopa ns. 'avainromaanien' kohdalla. Auteurismin varjolla teoksen taiteelliset ansiot on helppo sivuuttaa skandaalinkäryisen jälkiviisastelun nostaessa tulkitsijan teoksen ohitse parrasvaloihin.

Taistolaiskeskustelu jatkuu Kiiltomadossa.

Kun kirjoitan

Risto Niemi-Pynttäri siteeraa tänään Dubravka Ugresicin esseetä Thank You for Not Reading:

"Kirjallisilla markkinoilla huorat kertoo muistelmiaan, urheilijat kuvailevat urheiluaan, murhaajien tyttöystävät kertovat intiimin näkökulman murhiin, pitkästyneet kotirouvat päättävät ryhtyä luoviksi; ja sitten on vielä lakimies-kirjailijoita, kalastaja-kirjailijoita, kriitikko-kirjailijoita, lukematon joukko itsensä etsijöitä, ja joukko-osastoittain hyväksikäytettyjä, raiskattuja, hakattuja ja niitä joiden varpaille on astuttu, ja jotka ryntäävät valistamaan maailmaa epäoikeudenmukaisuudesta."

Dubravka Ugresic on alunperin kroatialainen kirjailija, syntynyt Kutinassa 1949, asunut Amsterdamissa. Tapasin hänet vuonna 2000, kun kiertelin hänen ja sadan muun eurooppalaisen kirjailijan kanssa esiintymässä pitkin poikin Eurooppaa. Hän on herkkä, tarkka ja kriittinen kirjoittaja.

Veloena

lukee parastaikaa kirjaa Tsernobylista nousee rukous, joka herättää hänessä ristiriitaisia tunteita ja saa hänet pohtimaan omia ydinvoima-asenteitaan Hän kirjoittaa: " Kirjassa koskettavinta ovat mummot, jotka eivät ymmärrä, mitä on tapahtunut. He loukkaantuvat sotilaiden kääntäessä maan sisään kaalit ja pavut, omenapuut ja kukkaset, ja evakuointibussien kuljettajien kieltäessä heitä ottamasta kissojaan mukaan. Kissoja, joiden turkki on radioaktiivinen. Mummot eivät pysy evakossa vaan karkailevat alueelle takaisin yöllä, asettuvat jälleen taloksi, kasvattavat kaaliaan ja perunaansa marmattaen siitä, että heidät tahdottiin viedä kodeistaan pois."

Kävin kolme vuotta sitten kävin lähellä Ukrainan rajaa sijaitsevassa valkovenäläisessä kylässä, joka oli saastunutta aluetta. Väestö oli evakuoitu viisitoista vuotta sitten, kylässä ei ollut sähköä, ei mitään nykyajan mukavuuksia. Siellä asui muutama mummo ja ukko kissoineen, koirineen, lehmineen. Ukot kävivät kalassa, eräs ukko selosti että kaloja pitää liottaa yön yli etikkaliemessä, minkä jälkeen ne ovat syötäviä. Mummot keräsivät sieniä ja marjoja metsästä. He olivat vanhoja tervakantoja, ei heitä säteily pelottanut. Kasvillisuus oli siellä ihmeen rehevää ja kirkasväristä, liekö johtunut säteilystä.

Veloenan äidinäiti on inkeriläinen, mikä tekee hänen bloginsa minulle erityisen läheiseksi.

Eufemia

kirjoittaa lukupäiväkirjaa. Hän on lukenut viimeksi Cesare Pavesea, jonka runoa hän siteeraa, valitettavasti italiankielellä, jota en ymmärrä. Pavese on yksi monista mielikirjailijoistani. Siitä on vuosia kun olen lukenut häntä, hänen päiväkirjansa teki minuun suuren vaikutuksen, mutta pidin myös hänen suomennetuista romaaneistaan. Pitäisi lukea niitä uudelleen.

BigSur ja Surreal

päivittää harvoin, viimeksi lokakuun lopulla, jolloin hän luki Lawrence Durrellin ja Henry Millerin dialogia Yksityinen kirjeenvaihto. Hän jäi sivulle 222, koska hänen piti mennä. Hän ei kertonut minne, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut.

Plimsollin merkki

Jukka Viikilä innosti minut muutama päivä sitten lukemaan uudelleen William B. Yeatsin Runoja ( suom. Aale Tynni), kun hän siteerasi blogissaan runoa Ylevää puhetta

"Puujalkoja vailla ei kulkue viehätä vähääkään.

Isoisäni isällä ne olivat kaksikymmentämetriset,

minun olivat viisitoista, ei nykyisin käytetä korkeampia,

joku maailman-matti ne vei, pani aitaansa taikka hiillokseen.

Koska ponit ja karhut ja leijonat ovat niin kehnoa

näytelmää,

koska lapset odottavat Setä Pitkäsäärtä puisine varpaineen,

koska ylempäin kerrosten naiset vartovat kasvoja ikkunaan,

otan höylän, he saakoot kirkua sukkia parsiessaan."

[…]

Plöki

Panu Höglund on iirinkielen taitaja, sen lisäksi hän taitaa ties kuinka monta muuta kieltä. Kateeksi käy. Viimeksi hän on lukenut Kjartan Flögstadin kirjan Fyr og flammen. Hän suomentaa lonkalta kirjan sisällysluettelon, joka on niin hauska, että tekee mieli lukea myös kirja. Sisällysluettelo on niin pitkä, että en lainaa sitä tähän. Käykää itse lukemassa.

Huomautus 26.11.04

Plöki lopetti tänään. Häneltä meni sukset ristiin joidenkin  naispuolisten bloginpitäjien kanssa. Hän ei kai tiennyt, että naisten kanssa ei kannata ryhtyä sanasotaan. Siinä ei yksikääön mies pärjää, koska naiset  ovat jo pikkutyttöinä  oppineet sotimaan sanoilla. Se kuuluu tyttöyteen.   Ylläolevasta Plökin linkistä pääsee edelelen hänen iirin- ja ruotsinkielisille sivuilleen.

Käymälä

on mielilukemistoni Pinserin listalla. Hillitöntä tajunnan- tunteen- ja ajatuksenvirtaa. Näkemyksellistä faktaa ja fiktiota. Rikkoo kaikki kirjallisuuden rajat. Ei sopivaa luettavaa tosikoille eikä naisille. Eikä lukihäiriöisille. Kiinnostukseni tätä blogia kohtaan heräsi vajaa vuosi sitten, kun kirjoittaja käytti sanaa sielu. Minulle, 60-lukulaiselle, se on ollut pannaan julistettu sana. Päätin ruveta itsekin käyttämään estottomasti sitä sanaa, samoin myös pannaan julistettua sydäntä. Minua liikutti se mitä kirjoitti isästäni pari kolme päivää sitten. Kätken nämä sanat sydämeeni:" Juhani Konkka on sukupolvensa suomalaisista kulttuurivaikuttajista, ja suomentajista J.A Hollon sekä Otto Mannisen ohella, niitä harvoja, joiden nimi varmaan tulee pysymään pitkään uusienkin parasta kirjallisuutta rakastavien sukupolvien mielissä. Juhani Konkka on suomentanut niin paljon ensiluokkaista venäläistä kirjallisuutta, että yhtään omanarvontuntoisempi ihminen ei tässä maassa voi hänen töitään olla kohtaamatta ja niistä nauttimatta."

Hyvät lukijat, tämä on varmasti hyvin puutteellinen lista, vinkatkaa minulle, jos tiedätte kirjallisia blogeja, mieluummin suomenkielisiä. Osoitteeni on akonkkakissanhäntämbnet.fi

 

Isänpäivänä

14.11.04

Isä.jpg (20010 bytes)

 

Kuvassa on elämäni toiseksi suurin rakkaus ( äiti oli ensimmäiseksi). Hän on isäni, kirjailija ja venäläisten klassikoiden kääntäjä Juhani Konkka. Tuikean näköinen mies, romaaneissaan humoristi, kotona tyranni, En ole perinyt hänen korkeata otsaan, en komeata ulkonäköään enkä kielitaitoaan. Kirjoittajan kyvyt ovat peräisin hänen suvustaan. Hänen isänsä, minun isoisäni Simo Konkka, kirjoitti Pietarissa ilmestyvään suomenkieliseen Neva-lehteen. Isäni sisaruksista Urho Konkka ( kaatui Suuressa isänmaallisessa sodassa v. 1942 Rovaniemellä) kirjoitti runoja, Saimi Konkka kirjoitti satuja, Unelma Konkka kirjoittaa ja julkaisee runoja edelleen nimellä Katri Korvela, Unelman poika Arvi Perttu, serkkuni, kirjoittaa novelleja ja romaaneja. Minun poikani Jyrki Konkka kirjoittaa tutkielmia ja esseitä filosofiasta. Ilman isääni ja hänen sukuaan minusta ei olisi tullut kirjailijaa. Voin allekirjoittaa sen mitä Alexander Waugh kirjoitti kirjassaan Fathers and Sons : "Luullakseni, kun asiaa oikein ajattelen, kaikki me Waughit ryhdyimme kirjailijoiksi vain tehdäksemme vaikutuksen isiimme." ( HS 14.11.2004). Minun isäni kuoli valitettavasti samalla viikolla kun sain esikoisromaanini oikovedokset, enkä ehtinyt tehdä häneen vaikutusta. Hän olisi täyttänyt 100 vuotta  tänä syksynä, jos  elää olisi saanut.

 

Lukijan kokemus

11.11.04

Outi Alanko esittelee Maurice Blanchotin kirjan Tunnustamaton yhteisö eilisen päivän Helsingin Sanomissa. Hän kirjoittaa: "[…] vain yksittäisen lukijan tietoisuudesta riippumaton kirjoitus voi perustaa lukijoiden yhteisön. Vain yhteisössä on kirjallisuutta, Mitä kirjoitan, en kirjoita yksin, Mitä luen, en lue yksin."

Luin Riina Katajavuoren romaani Lahjat viime viikonlopulla Se on kirjoitettu meille, äitilukijoiden yhteisölle. Luin sen yhtenä yönä, en voinut jättää kesken. Hammasta särki, melkein unohdin kivun. Minua riemastutti kirjan raikas näkökulma, itseironia ja huumori, jolla Katajavuori ottaa välimatkaa kahden pienen lapsen äitielämään. Kirja sai omat muisti- ja mielikuvani liikkeelle, se inspiroi minua. Minulle hyvän kirjan kriteeri, aina, on se, että päässä alkaa kihistä ja tekee mieli kirjoittaa.

Viikolla ryhdyin lukemaan kirjaa, jonka P. Tarkka oli julistanut Hesarissa mestariteokseksi heti ilmestymisen jälkeen ( enpä ihmettelisi, jos se olisi Finlandia-ehdokkaiden listalla). En millään päässyt sisään, vaikka ensimmäinen lause olikin ns. sisäänheittolause ( vrt. ulkomailla kapakoiden ovilla seisovat sisäänheittäjät): "Elokuun alussa huomasin, että vaimoni on rakastunut." Yritin kirjaan sisään alusta, keskivälistä ja lopusta. Ei onnistunut, kunnes keksin että luen hoitokodissa makaavan halvaantuneen miehen jaksot ensin ja jätän historiaromppunsa kanssa puuhastelevan naisopettajan jaksot väliin. Luin miehen minämuodossa kirjoitettua kertomusta, eikä yksikään lause pannut mielikuviani liikkeelle, päässä ei alkanut kihistä. Sen sijaan aloin kaivata halvaantuneen Christy Brownin omaelämäkerrallista kirjaa Vasen jalkani, jonka luin noin kolmekymmentä vuotta sitten Pentti Saarikosken suomentamana. Se jätti jälkeensä niin vahvan vaikutelman, että en ole sitä unohtanut, vaikka en kirjan sisällöstä paljon mitään enää muista.

En selvästikään kuulu tuon kirjan lukijayhteisöön, vaikka kirja onkin julistettu mestariteokseksi. Sivumennen sanoen uuvahdin aikoinani Volter Kilven mestariteoksen Alastalon salin piippuhyllylle, jotenka arvostelukykyyni ei kannata luottaa. Tuo P. Tarkan ylistämä kirja on kirjoitettu miehelle, aviomiehelle, kuten kävi ilmi viikko pari sitten televisio-ohjelmasta, jossa kirjailija kertoi että hän antaa joka ilta miehelleen luettavaksi ja kommentoitavaksi sen, mitä on kirjoittanut päivän aikana ja suistuu epätoivoon, jos mies suhtautuu nuivasti tekstiin.

Tänä iltana, kun paistoin suppilovahveroita päivälliseksi, sain äkillisen ärtymyskohtauksen sen takia, että Riina Katajavuoren kirjaa ei ole vieläkään arvosteltu Hesarissa ( en ainakaan ole nähnyt arvostelua, korjatkaa hyvät lukijat, jos se siellä on ollut). Miksi äitiys, naisellisuus, ovat niin vähäarvoisia asioita kirjallisuuskaanonissa, jonka muodostaa valtalehtien valtakriitikot ja yliopistojen kirjallisuudentutkimus, että kirjaa, joka kuvaa äitinä olemista ei viitsitä edes arvostella? Vastaus: naisen on kirjoitettava kuin mies. Kirjoitettava miehistä kuin mies. Päähenkilönä on oltava mies tai miesjoukko kuten Seitsemässä veljeksessä tai Tuntemattomassa sotilaassa, että hänen kirjansa huomattaisiin, sitä arvostettaisiin ja sillä olisi jonkinlainen sija suomalaisen kirjallisuuden kentässä. Jos joku ihmettelee miksi suomalainen nainen on niin epänaisellinen, niin syy löytyy syvältä - koko tästä suomalaisesta kulttuurista. Lopetan tähän ennen kuin rupean kiehumaan telaketjufeministin raivoa ja jyrään alleni esimerkiksi P. Tarkan, joka ei mitenkään ole syyllinen suomalaisen kulttuurin syvärakenteisiin. Tunnen itseni sivulliseksi tässä mieshegemoniassa. Sama tunne tuli kun katselin Petteri von Baghin Sinistä laulua.

 

Tunteelliset hampaat

5.11.04

Hammas on oireillut viikon verran, se ei ole tykännyt kylmästä eikä kuumasta. Viime yönä se äityi pahaksi, särky oli kova. Söin buranaa ja huljuttelin hammasta konjakilla, mutta "hoidosta" ei ollut apua. Aamulla soitin tutulle hammaslääkärille. Hän kysyi iloisesti: - Onko kirja valmis? Johon minä: - Ei, miten niin? Hän sanoi viidentoista vuoden kokemuksella: - Tavallisesti soitat, kun kirja on valmis. Sain hätätapausajan aamupäivällä. Lääkäri tutki hampaat eikä löytänyt kuin mitättömän lohkeaman, ei ollut edes tulehdusta, eikä röntgenkuvasta löytynyt mitään hälyttävää. Arvelin, että kivun täytyy johtua hampaiden kiristelystä, kun piti hylätä monen kuukauden kirjoitustyö ja aloittaa puhtaalta pöydältä Siperiasta palaamisen jälkeen.

Kerroin hammaslääkärille, että Irene ( po. Inari, kuten lukija ystävällisesti huomautti 6.11) Krohn kirjoittaa muistelmissaan Muusa kirjahyllyssä, kuinka hänen hampaansa reagoivat suruun. Hän oli koulutyttö siihen aikaan. Vuoden kuluttua isän kuolemasta hänen hampaisiinsa oli ilmestynyt 50 reikää. Se aikainen hammaslääkäri   (tämä tapahtui 50-luvulla) ehdotti että kaikki hampaat täytyy kiskoa pois ja laittaa tilalle proteesit. Onneksi Irenen äiti ei suostunut moiseen tuumaan. Puhuin hammaslääkärini kanssa siitä, että tunteet ovat fyysisiä ja että ihminen on kokonaisuus ei psyykeä ja fyyseä - ei kun somaa tai ruumista ei voi erottaa toisistaan. Kun ihminen kärsii, niin miksei sitten hänen hampaansakin kärsisi. Koska toinen asiakas odotti oven takana, en ehtinyt kysyä mitä lääkärini ajattelee hammasunista, joita ihmiset näkevät. Yleensä ne ovat painajaisunia, kaikki hampaat irtoavat, halkeavat tai mustuvat tai joku kiskoo ne pois. Paljon harvemmin ihminen näkee unta siitä, että korvat tai nenä putoaa. Minun hammasuneni ovat tavallisesti liittyneet johonkin tunnekriisiin.

Kirjailijan hevonen

Äsken kävin saunassa. Kun heitin löylyä, hammas älähti: " auts, auts, mä en kestä. Äkkiä pois täältä." Mutta haaleasta oluesta, jota join takkahuoneessa, se tykkäsi kovasti. Siellä istuskellessani mietin kirjoittamisen ja hammasten kiristelyn yhteyttä. Eilisiltana Daniel Katz puhui telkkarissa kirjoittamisesta – en nähnyt koko ohjelmaa koska hyppäsin sille kanavalle vasta Unelmien sielunmessun jälkeen. Hän sanoi suunnilleen niin, että hän kirjoittaa romaania kuin ohjaisi hevosta, antaa sen kulkea itsestään, ei pitele ohjaksista liian tiukasti kiinni, koska silloin syntyy väkinäistä tekstiä. Jos se alkaa poukkoilla liikaa sivuille, silloin hänen täytyy pikkuisen ohjata sitä.

En ole ikinä ohjannut hevosta, mutta Katzin sanoissa on itua. Kirjailijan hevonen tietää paremmin kuin kirjailija itse minne sen täytyy mennä. Ei ole hyvä, jos on asettanut itselleen jo alussa selvän päämäärän. Katz sanoi että ei hän tiedä alussa mitä hän aikoo kirjoittaa, mistä aiheesta jne. Minulla oli selvä päämäärä ja aihe: äitini tarina. Pitelin tiukasti hevoseni ohjaksista kiinni, mutta sepä ei halunnut mennä sinne minne minä. Lopulta se teki täydellisen stopin. Näin on käynyt ennenkin. Piti kirjoittamani suuri yhteiskunnallinen romaani aikoinaan, mutta siitä tulikin pieni Hullun taivaassa. Vasta päästin hevosen vapaaksi, kirjoittaminen alkoi sujua. Vaikeinta on oppia luopumaan suurista aiheistaan ja päämääristään ja antaa hevosen mennä. Kirjailijan hevonen on samanlainen kuin muusa jota Sven Laakso kuvaa Käymälässä: "Minun täytyy vain hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, ekstaasin ja depression vahvistajana. En voi omistaa häntä, sulkea depressiotani pois. Minkäänlaisista toivomuksista, rukouksista, käskyistä tai määräyksistäni hän ei piittaa."

 

Mysteeriota sähköpostissa

5.11.04

Lukija lähetti palautetta taannoiseen Excmagic - kirjoitukseeni ( kuinka työpöydälle ilmaantui kuin tyhjästä mystinen ikoni, eikä se tietokone ole edes kiinni internetissä, koska haluan varjella sitä viruksilta). Lukijalle oli sattunut vähän vastaavanlainen ilmiö. Kun hän avasi tietokoneensa aamulla, Wordpadin tyhjälle kirjoitusalustalle oli ilmestynyt sana "blacklist". Hän asuu yksin eikä kukaan pääse käyttämään tietokonetta. En tullut kysyneeksi, onko hänellä kirjoittavaa kissaa. Sivumennen sanoen minun kissani kirjoittaa. Siltä ilmestyy ensi keväänä esikoiskertomus, jonka nimi on Kirjailijakodin Noora. Se on tosikertomus. Olen ehdottanut sille, että se kirjoittasi seuraavaksi romaanin, koska siltä sujuu kirjoittaminen paremmin kuin minulta

 

No niin, lukija postasi viestinsä blacklist-mysteeriosta minulle, mistä seurasi että Outlookin sähköposti lakkasi toimimasta, vaikka internetyhteys toimi muuten normaalisti. Kiitin häntä palautteesta ja lähetin viestin. Mitä tapahtuikaan! Myös minun Outlookini lakkasi toimimasta. Se kyllä plimautteli, kun postia oli tulossa, mutta postia ei näkyny missäänt. Näkyi vain ilmoitus, että tietokone ei voi uudistaa IP-osoite varausta, koska palvelimeen XXXX ei ole saatu yhteyttä. Siirryin käyttämään Euroraa, mutta sekään ei toiminut. Se ilmoitti, että "SSL negotation failed: Certificate bad. Destination host name does not match host name in certificate. One certificate in the server cert chain has expired." En ole pystynyt toistaiseksi selvittämään mysteeriota. Se tekee minut paranoidiseksi. Luulen että syynä on sana " blacklist". Se, ja kipeä hammas, vei yöuneni. Tänään en ole jaksanut tehdä töitä.

 

 

Telepatia

2.11.04

Sven Laakso kirjoittaa Käymälässä telepatiasta, että jonkun tutkimuksen kolmannes suomalaisista kolmannes uskoo telepatiaan: "Eniten uskovat 40-55 -vuotiaat kouluttamattomat pohjoissuomalaiset naiset, eli juuri se luokka ihmisiä joka on lähinnä sydäntäni. Ja vähiten telepatiaan uskovat, kuten arvata saattaa, tietäväiset ja oppineet opiskelijat, tunneherkät hyvätuloiset sekä menestyvät liikemiehet…"

Ihmiset vastaavat kyselytutkimuksissa niin kuin olettavat oman viiteryhmänsä vastaavan. Telepatia ei ole uskon vaan kokemuksen asia. Kenties 40-55 -vuotiailla kouluttamattomilla pohjoissuomalaisilla naisilla on eniten telepaattisia kokemuksia. En kuulu siihen ryhmään, koska minulla oli opiskelijana eniten niitä. Minun kokemukseni mukaan telepaattinen yhteys toimii parhaiten äiti-lapsi suhteessa ja ystävyyssuhteissa, huonommin eroottisissa suhteissa. Jos psyykkinen aaltopituus ei ole sama, ei telepatia ihmisten välillä toimi. Voi olla, että telepatia on jonkinlainen atavistinen viestintäjärjestelmä, joka on käynyt tarpeettomaksi sähköisten viestintävälineiden yleistyessä. Mutta joskus sattuu vieläkin, että kirjoitan sähköpostia samaan aikaan ystävälle, kun hän kirjoittaa minulle. Ei olla oltu yhteydessä kuukausiin ja sitten kumpikin saa päähänsä, että nyt täytyy kirjoittaa. Viesti menevät ristiin. Se on kummastakin outoa, ei sitä mikään tiede pysty selittämään. Luultavasti se ei ole mitenkään harvinainen ilmiö, vaan sitä tapahtuu muillekin sähköpostittajille. Ikävä vain, että telepaattinen vastaanottokykyni on vuosien mittaan heikentynyt, kun taas näkökyky on parantunut. En ole enää niin likinäköinen kuin nuorena. Mutta niillä kahdella asialla ei taida olla tekemistä toistensa kanssa. Unissa telepatia toimii paremmin, koska ihminen muutenkin vapautuu unissa yhteiskunnallisista normeista ja elää niissä piittaamatta siitä mitä muut ajattelevat tai sanovat.

Jukka Viikilä siteeraa blogissaan Plimsollin merkki Amerikan vaalipäivän kunniaksi Kalevi Lappalaisen runoa:

"Tämä meidän

on niin pieni maa,

sanoo isäntä.

Täällä kirjallisen

esitystaidon kompostia

mahtuu kerralla peuhaamaan

sika, lampaita ja kanoja."

Kalevi Lappalainen oli muusani/ muusoni ystävä. Kun Kalevi paloi Amerikassa kuoliaaksi, muuso näki Suomessa päivää ennen unta, että taivaalla lensi sotkan luuranko joka peitit auringon. Hän yritti tinkiä siltä lisää aikaa, mutta aikaa ei ollut. Kun hän sai kuulla Kalevin kuolleen, hän ymmärsi että oli nähnyt telepaattisen unen.

 

Kirjamessuilla

31.10.04

Kävin Kirjamessuilla eilen, lauantaina, ja osallistuin Kirjailijaliiton kansainvälisyysseminaariin. Kansainvälisyys ei kirjailijoita kiinnosta, koska paikalla oli vain kolme minun lisäkseni. Sen jälkeen kiertelin messuosastoilla ja kuuntelin taistolaispaneelin keskustelua. Väkeä oli aika vähän illansuussa, vähemmän kun torstaina päivällä, jolloin kävin puhumassa aiheesta miten minusta tulikaan naishumoristi. Kaikki juontaa juurensa siitä hirveästä häpeästä että olin sekä sanasokea että sanakuuro lapsena. Ainoa keino selviytyä oli , että oppi nauramaan omille möhläyksilleen. En osaa vieläkään kirjoittaa ja ääntää sivistyssanoja oikein.

Eilinen taistolaispaneeli keräsi kuuntelijoita tuolit täyteen. Kokoomuspoliitikko Ben, jonka sukunimeä on mahdotonta ( minulle) kirjoittaa oikein, oli kuuntelijoiden joukossa. Mikähän taistolaisuudessa mahtaa häntä niin kovasti kiinnostaa. Entiset taistolaiset ovat tulossa muistelmaikään, jotenka taistolaiskirjoja kannattaa nyt kirjoittaa. Mäki- Rintala oli paneelissa altavastaajana koska häneltä on tänä syksynä ilmestynyt Taistolaisuuden harmaa kirja. Hän todisti että taistolaisilla ei ollut todellista valtaa, mutta he näkyivät joka paikassa ja varsinkin yliopistojen auloissa ja katujen kulmissa jakamassa Tiedonantajaa.

Taistolaiset olivat innokkaita käännyttäjiä. Vaati kovaa luonnetta olla eri mieltä heidän kanssaan Tai meidän kanssamme. Minäkin mukana kolme vuotta, kun opiskelin marxismi-leninismiä KTL:n kirjailijoiden opintopiirissä, mutta minusta ei tullut kyllin pontevaa käännyttäjää, koska olin aivan liian epävarma sekä ideologian että itseni suhteen. En seissyt katujen kulmissa myymässä Tiedonantajaa. Se johtuu lapsuuden traumasta, en pystynyt lapsena myymään Kevätpörriäistä. Ja jos ei opi myymään lapsena, niin ei sitä opi aikuisenakaan.

Kirjamessuilla tuli pohdiskeltua, miten myyntitaidoton ihminen pärjää yhteiskunnassa, joka perustuu ostamiselle ja myymiselle? Ja miksi jotkut kirjat/kirjailijat myyvät ja toiset eivät. Toisia yleisö rakastaa, toisia ei. Ah, ihana Tommy, jonka ympärillä parveili joukko naisia, kun hän lausui runoja. Olin kateellinen. Miksi en ole mies, suosittu miesrunoilija? Miksi en osaa kirjoittaa rakkaudesta kunnolla, vaan aina pitää olla ironisoimassa tuota suurta tunnetta, mi valtaa syömmein jne.

Olin vähällä langeta ostamaan Ferlinghettin runot ( 5 euroa), mutta ostinkin Eläinsuojeluyhdistyksen standilta puisen kissan, maksoi viisi euroa ja meni kodittomien eläinten kotiin. Kuulun noihin ihmisiin joita eläimen kärsimykset koskettavat enemmän kuin ihmisen kärsimykset piilevää linkolalaisuutta?). Jos messuilla olisi ollut kodittomien miesten standi, niin olisinko ostanut sieltä puu-ukon? Minulla ei ollut rahaa enempää kuin viisi euroa, harvinaisen paljon ottaen huomioon sen että oli kuun toiseksi viimeinen päivä. En ole vielä tähän ikään oppinut elämään niin, että tilillä olisi rahaa kuun lopussa. Ihmisillä näytti kuun lopusta huolimatta olevan rahaa, koska he jonottivat pankkiautomaatilla ja ostivat kirjoja. Niitä sai messuhintaan, eli muutamia euroja halvemmalla kuin kirjakaupasta.

 

Kirjoista huolta

20.10.04

Sielu on hidas, se tekee vieläkin muuttoa Ulvilantieltä taiteilijataloon. Muutto on toistuva teema unissani. Ja aina on tavaroista huolta - niitä on liikaa, varsinkin kirjoja. Alitajunta on sitä mieltä ( jos sillä on mitään mieltä) että kirjaviisaus kuormittaa liikaa. Olin jättänyt osan kirjoista isän luokse Koskenpesään., siitä huolimatta Ulvilantien kellari oli täynnä kirjoja, eikä löytynyt laatikoita mihin olisin pakannut niitä. Liittyneekö se mitenkään eilisiltaan?.

Olin yliopistolla kuuntelemassa kaksi luentoa ugrilaisten kansojen kirjallisuudesta. Kari Sallamaa puhui etnofuturistisesta kirjallisuudesta ja Svetlana Hämäläinen Marin nykykirjallisuudesta. Kehno tilanne siellä. Marinkielistä kirjallisuutta on ilmestynyt vain kahdeksan nimikettä vuoden 1998 jälkeen. Kustantamolla ei ole rahaa julkista eikä lukijoilla ole rahaa ostaa kirjoja. Jos kirjailija haluaa julkaista kirjan, hänen on rahoitettava itse sen kustantaminen ja sen jälkeen vielä kuljettava maakylissä markkinoimassa sitä. Venäjäksi kirjoittavilla eivät asiat ole sen paremmin, hekin joutuvat maksamaan omasta kukkarostaan julkaisemisen, tai etsimään sponsorin, tai menemään töihin Siperiaan, missä maksetaan parempia palkkoja. Sama tilanne tuntuu olevan Pietarissa ja Moskovassakin. Kustantamot eivät haluaisi maksaa kirjailijoille. Olen soutanut ja huovannut sen asian kanssa koko kesän, koska en halua antaa kirjaa ilmaiseksi. Käännös on valmis ja kääntäjä ihmettelee, miksen suostu sopimukseen, jonka mukaan kirjan 500 ensimmäistä kappaletta olisivat ilmaisia kustantajalle ja rojaltit alkaisivat juosta vasta sitten kun 500 kappaletta olisi myyty. Muutkin kirjailijat ovat suostuneet, jotkut jopa maksaneet siitä että saavat kirjansa julkaistuksi Venäjällä.

Ugri-luentojen jälkeen oli jatkot Castrén-seurassa. Katseltiin Hanti-Mansian matkan valokuvia, juotiin teetä ja votkaa, unkarilaista punaviiniäkin sai. Votkan ja punaviinin yhdistelmä ei ole hyväksi päälle. Se on raskas aamutuimaan eikä tee mieli aloittaa "kunnon" töitä, kunhan kirjoittelen päiväkirjaa. Matkaseuralaisista oli iltaa viettämässä oli Riina Katajavuori, Jukka Mallinen ja Kari Sallamaa. Silva Sallamaa ja Jörn Donner puuttuivat, kummallakin oli omat kiireensä. Donnerin matkailmeen jokilaiva Auroralla voi käydä katsomassa täältä.

 

Ryssävihasta vielä

19.10.04

Jukka Mallinen lähetti oikaisun kirjoitukseeni ryssävihasta. Hän kirjoitti:

" Tässä kyselyssä ei kysytty suhtautumista venäläisiin, vaan Venäjään. Kielteinen suhde Venäjään suomalaisilla oli 64 %:lla - ja Amerikkaan 56 %:lla! Mulla ei ole amerikkalaisia vastaan mitään, eikä Amerikkaakaan, tämä 56 % tulee suhtautumisesta Bushiin ja hänen politiikkaansa. Vastaavasti Putinin olisi pitänyt saada 99 % negaatiopistettä – 64 % on aika lepsu - eli vieläkään ei tiedetä mikä kammotus siellä on menossa.

Muistan että tässä 90-luvun alussa suhtautuminen Venäjään oli hyvin myönteinen kun he olivat kuitenkin kaataneet tuon kammottavan järjestelmän: sen jälkeen on tullut suuria pettymyksiä - sota, kansanmurha, mafia, korruptio, diktatuurin ihailu, Baltian maiden ym. painostaminen. Mihinkään kansallisuuteen kohdistuvaa rasismia ei voida tietenkään hyväksyä. Mutta eivätkö venäläiset voisi laittaa talonsa itse kuntoon? Nyt Venäjällä on iso maailmanlaajuinen kampanja maan imagon parantamiseksi, Putin on laittanut sen prioriteetissä korkealle. Tämähän on tyypillistä neukkuhommaa, syytellään neulanpistoista ja ystävällisen naapuruuden sotkemisesta - ja meidän pitäisi kehua näitä Potemkinin kuliseeja, vaieta kaikki: sota, kansanmurha, mafia, korruptio, diktatuurin ihailu. Kovinta kritiikkiä putinismia kohtaan saan kuulla itse venäläisiltä - olin Pietarissa demokratia-mielenosoituksessa, jossa tunnelma oli varsin apokalyptinen. Jos suumme saadaan tukkoon, venäläiset itse kärsivät eniten! "

Lisäksi Jukka kirjoitti:

"Anita,

tästä atavistisesta ja primitiivisestä ryssävihasta olen aivan samaa mieltä kanssasi. Se on rasismia karkeimmillaan. Se, että venäläiset arastelevat Itä-Helsingissä puhua venäjää on musta sietämätöntä, häpeällistä. Olin hävetä silmät päästäni, kun kuulin, että Valkovenäjän kansalliskirjailija Vasilj Bykau ja hänen vaimonsa Irina Mihailovna olivat päättäneet olla puhumatta mitään Helsingin metrossa, koska venäjän puhuminen aiheutti agressioita heitä kohtaan.Groteskeinta oli, että Bykaut puhuivat keskenään valkovenäjää - ja Bykau oli joutunut pakolaiseksi Suomeen, koska hän oli vastustanut Valkovenäjän venäläistämistä ja valkovenäjän kielen syrjintää! Luin just venäläisestä netistä, että 66 % venäläisistä pitää maan tuomareita korruptoituneina. 58 % ihmisistä tuntee oman elämänsä turvattomaksi."

Ryssäviha

11.10.04

Kun avasin tänä aamuna lehden, niin ensimmäisenä tietysti osui silmiin lehden pääuutinen, jossa kerrotaan että suomalaisten Venäjän-vastaisuus on omaa luokkaansa; he suhtautuvat venäläisiin erittäin karsaasti Jopa virolaiset ja muutkin ns. entisen itäblokin kansalaiset suhtautuvat myönteisemmin venäläisiin. En ihmettele yhtään. Suomalaisten ryssäviha on vanhaa perua. Lapsena sain kokea sen omissa nahoissani i – minua hakattiin nokkosilla ja heitettiin kivillä, koska olin "ryssä" pihan muiden lasten mielestä. Ei auttanut vaikka yritin selvittää heille, että olen inkeriläinen eivätkä inkeriläiset ole ryssiä. Olen kuvannut sitä ankeutta romaanissa Tytär.

Lapset oppivat vierovat asenteensa aikuisilta ja ne säilyvät sitkeinä, näemmä sukupolvesta toiseen. Isoäitini (äidin äiti) oli Lapualta kotoisin ja kuului siihen sukupolveen joka joutui lukemaan pakkovenäjää koulussa. Hän vihasi sitä kieltä. Hänen tyttärensä ( minun äitini) meni naimisiin "ryssän" kanssa. Jos eivät vävyt isoäidin näkökulmasta olleet hääppöisiä, niin tämä "ryssä" oli kyllä pohjanoteeraus vävyjen joukossa. Hän ei koskaan oppinut sietämään isääni. Hän oli suoraselkäinen pohjalainen nainen. Kommunistit ja ryssät kuuluivat hänen mielestään samaan sakkiin, olivat epäluotettavia ja luihuja ihmisiä, valehtelivat eivätkä pitäneet mitä lupasivat. Hän oli sitä mieltä, että äitini kaikki onnettomuudet johtuivat tuosta avioliitosta. Hän yritti kasvattaa minua kuriin ja herran nuhteeseen, ettei minusta tulisi samanlaista kuin isästäni. Hän ei täysin onnistunut. Minusta tuli kirjailija. Hän häpesi ensimmäistä kirjaa, en tiedä mitä hän sille teki, hävittikö hän sen vai piilottiko sen jonnekin komeroon, hänen kirjahyllyssään sitä ei koskaan näkynyt.

Isoäiti on kuollut kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hänen suoraselkäisyytensä elää yhä 73:ssa prosentissa suomalaisista, siis niissä jotka vastasivat Gallup Internationalin teettämän kansainväliseen kyselytutkimukseen. Epäilen, että vastaajat ovat sukujuuriltaan pohjalaisia, luultavasti lapualaisia, sillä mistä muualta heidän ryssävihansa olisi peräisin?

Kieli ja sukupuoli

10.10.2004

Naamioiden takana – blogin kirjoittaja kertoo kirjoituksessaan ( 8.10) omakohtaisia kokemuksia miehen ja naisen puhetapojen eroista. Kun mies etenee juttua kertoessaan suoraviivaisesti eikä siedä keskeytyksiä ja ärsyyntyy tai hermostuu niistä ( konseptit menevät sekaisin), nainen ei ole millänsäkään keskeytyksistä, vaan vastaa tarkentaviin kysymyksiin, ja kuuntelee muita ja niin tarina etenee rönsyillen asiasta toiseen. " Tarkentavista kysymyksistä kasvaa uusia keskustelunversoja, joiden kautta alkuperäiseen aiheeseen tuodaan paljon lisää sisältöä unohtamatta silti, mistä kaikki alkoi. Kun rönsyilyä on kestänyt vähän aikaa, jutun aloittaja palauttaa keskustelun takaisin ruotuun vaikkapa sanomalla "no joka tapauksessa, mä siis menin sinne ja..." Loppujen lopuksi yksinkertaiseen kertomukseen esimerkiksi kaupassa käynnistä saatetaan tällaisilla sivulauseilla saada ujutettua yhteisten tuttujen ero, edellisen viikon sää, isovanhemman sairaus ja seuraavan viikon ruokalista. Se on hienoa se," toteaa blogin kirjoittaja. Minäkin nautin naisten tavasta puhua, mutta jostain syystä sitä väheksytään. Sitä sanotaan lörpöttelyksi. Naisen tapa kommunikoida ei ole sopivaa kokouksissa eikä muissakaan julkisissa yhteyksissä.

Julkista keskustelua hallitsee miehen kieli. Jos nainen opi käyttämään sitä, hänestä ei tule poliitikkoa ei johtajaa ei toimittajaa eikä kirjailijaa. Kirjoitettu kieli on miesten kieltä, naistoimittajat ja -kirjailijat hallitsevat sen missä miehetkin. Kaunokirjallisessa kielessä voi tosin vapauksia, mutta vaarana on että nainen jää marginaalikirjailijaksi tai saa höpsähtäneen maineen, kuten Maila Pylkkönen, jota vain harvat ymmärsivät ja arvostivat. Kielivirtuoosi James Joyce yritti jäljitellä naisen kieltä Odysseuksen lopussa Molly Bloomin pitkässä monologissa, joka oli olevinaan Mollyn tajunnanvirtaa. Hän käytti monologin mallina vaimonsa Noran puheita ja kirjeitä, joissa ei ollut välimerkkejä, siksi ei monologissakaan ole välimerkkejä. Nora kirjoitti niin kuin osasi, hän ei ollut käynyt kouluja eikä ollut oppinut miehen kieltä, mikä on yleiskielen normi. Tytöt yleensä oppivat sen kielen helposti ja nopeasti, mutta minä taisin olla tavallista kovapäisempi, koska suomenopettaja kirjoitti joskus yläluokilla aineeni loppuun: "Yritä pyrkiä lapidaarisempaan tyyliin." Sanankirjan mukaan se tarkoittaa niukkasanaisen ytimekästä, kivikirjoitustyylin mukaista tyyliä (labidaarikirjoitus oli kivikirjoitusta) Nykyään käytettäisiin ehkä Tuula-Liina Variksen lanseeraamaa koivuklapi – vertausta ja opettaja kirjottaisi: " Pyri koivuklapityyliin." Otin aikoinaan opettajan neuvon onkeeni ja olen siitä pitäen yrittänyt noudattaa sitä, joskus onnistunutkin, mutta korvani kyllä nauttii edelleen enemmän naisen runsaasta, rönsyilevästä ja syrjähypähtelevästä kielestä.

Myöhästymisiä junasta

6.10.04

Myöhästyin Helsingin junasta kaksi kertaa, toinen lähti kaksi minuuttia yli kaksitoista, toinen kaksi minuuttia yli yksi Savonlinnasta. Kolme keski-ikäistä naista, todennäköisesti luokkatovereitani, vilkutti iloisesti ikkunasta, kun jäin laiturille seisomaan. Mutta eipä se minua huolettanut, olin pikemminkin helpottunut, koska jäi aikaa hakea isoäidin luokse jääneet tavarat: sähköhammasharjan, vedenkeittimen, espressokoneen ja keittiön monitoimikoneen. Ajattelin unessa optimisesti, että mitäpä hätää tässä, Helsinkiin kyllä pääsee myöhemminkin. Alitajuntani ei tunnu yhtään välittävän siitä että kirjoillakin on dead-line ja pitäisi pitää kiirettä, jos aikoisi julkaista jotain ensi syksynä.

 Junasta myöhästyminen on tyyppiuni, toisin sanoen useimmat ihmiset, elleivät kaikki - ihmiset, näkevät jossain elämänsä vaiheessa myöhästyvänsä junasta. Freud selittää että nämä unet ovat lohtu-unia: "nukkuja kokee kuoleman pelkoa, ja uni koettaa lohduttaa; matkalle lähtö on kuoleman tavallisimpia ja luontevampia symboleja. Tällainen myöhästymisuni siis sanoo rauhoittaen: "Älä pelkää, et sinä kuole ( matkusta pois), aivan kuten pääsykoeuni tyynnyttää: "Ole huoleti ei sinulle kuinkaan käy nytkään." ( Unien tulkinta, 1968, s. 324) Freud toteaa että näiden unien ahdistusta on vaikea käsittää sen johdosta, että niiden synnyttämä ahdistus syntyyn juuri lohdutuksen ilmaisusta.

Kolmikymppisenä myöhästyin unissa usein junasta. Tuntui siltä että kaikki muut porhaltavat ohitse, valmistuvat ja pärjäävät yhteiskunnassa, mutta minä olen työtön hum. kand. yhtä kuin nolla yhteiskunnallisesti. Kirjoitin romaania, käsikirjoitukset tulivat takaisin, kukaan muu kuin minä ei uskonut, että pystyisin kirjoittamaan kirjan. Lopulta en uskonut siihen itsekään. Mutta minä yritin, yritin epätoivoisesti. Siinä vaiheessa näin junasta myöhästymisunia. Ne olivat aina hyvin ahdistavia. Juna jätti enkä päässyt päämäärään, eikä tullut mieleenkään että junia menee myöhemmin.

Freudin Unien tulkinta on yli satavuotias klassikko ja edelleen ylittämätön alallaan, minun mielestäni. Mutta ei hänen unien selityksiään tarvitse ottaa vakavasti, vaikka ne antavatkin mielenkiintoisia näkökulmia unielämään. Oman tulkintani mukaan junasta myöhästyminen liittyy pikemminkin päämäärän saavuttamiseen ja työuran tai aseman menetyksen pelkoon kuin kuolemanpelkoon. Saksankielessä asemalla ( Bahnhof) ei ole samaa kaksoismerkitystä kuin suomenkielen asemalla. Freud oli ensimmäinen joka tajusi kielikuvien vaikutuksen unien symboliikkaan, mutta ei vielä miten paljon kielen rakenne vakutti alitajunnan rakenteeseen, unien rakenteeseen, minkä Lacan totesi myöhemmin. Freud epäonnistui tulkitessaan Susimiehen susiunta, koska Susimies oli venäläinen, vaikka puhuikin hyvää saksaa, mutta hänen unensa olivat venäläisiä, eikä Freud tuntenut venäjänkieltä ja kulttuuria.

Koska olen unista kiinnostunut, plokkasin Pinserin uusien blogien listalta Uniblogin ,ja sieltä löytyi linkki sivustolle, jossa voi selvittää kuolinpäivänsä. Koska olen yleensä optimisti, kuolen keskiviikkona maaliskuun 14. vuonna 2029. Jos olisin pessimisti, olisin ollut kuolleena yhdeksän vuotta. Kuolema olisi tapahtunut marraskuussa 1995. Jos olisin sadisti, olisin kuollut jo vuonna 1977. Jos olisin normaali, kuolisin kymmenen vuoden kuluttua joulukuun 31. päivä. Mutta en tiedä, mitä tarkoittaa olla normaali.

Uni on kuoleman pikkuveli. Unibloggaja siteeraa pätkän Robert Frostin runoa:

The woods are lovely, dark and deep.

But I have promises to keep,

And miles to go before I sleep,

And miles to go before I sleep.

-Robert Frost (1874-1963):: Stopping by Woods on a Snowy Evening

Tapasin kerran Venäjällä miehen, joka osasi ulkoa tuon runon. Siihen aikaan Venäjä oli vielä Neuvostoliitto, ja siellä oli miehiä jotka lukivat englanninkielistä runoutta ja painoivat runot mieleensä. He olivat toisinajattelijoita. He olivat maan suola. Heidän kaltaisiaan en ole viime vuosina tavannut.

 

Dickinsonia ilman ajatusviivoja

3.10.04

Emily Dickinsonia vihdoinkin suomeksi kokonaisen kokoelman verran. Kirjan nimi on Golgatan kuningatar, suomentaja on Merja Virolainen. Runot näyttävät oudoilta - liian sujuvilta - koska Virolainen on hylännyt Dickinsonin ajatusviivat. Eikä hän ole ainoa runojen kääntäjä tai toimittaja, joka on päätynyt samaan ratkaisuun. Hän perustelee ratkaisua muun muassa sillä, että ajatusviivat hankaloittavat runon lukemista. Alla esimerkiksi kaksi säettä Dickinsonin rakkausrunosta

 

Virolainen                                   Dickinson

On koti siellä missä sinä:             Where Thou art – that – is Home-

Kolkata tai Golgata                      Cashemere – or Calvary – the same –

Ylistys tai häpeä,                         Degreee- or Sahem -

En piittaa paikan nimestä,             I scarce esteem Location’s Name –

Jos sinne vain saan tulla.              So I may Come -

 

On onnea se mitä teet:                  What Thou dost – is Delight -

Esittää orjaa on ihanaa,                  Bondage as Play – be sweet

On riemu joutua vankilaan               Imprisonment – Content -

Ja siunattua tuomituksi päästä,       And Sentence - Sacrament -  

Jos sinut silloin vain kohdata saan.  Just We two – meet -

[…]                                              […]

Kitka kuuluu Dickinsonin runoihin - ajatuksen katkeaminen, hengityksen pidättäminen, pysähdys, epäröinti, tunteen tiivistyminen. Niin syntyy runojen dickinsonimainen rytmi. Tuntuu kuin tuska hengittäisi ajatusviivoissa. Ilman niitä runo vaikuttaa vaivattomalta, milteipä liian tavanomaiselta.

Taidan olla turhan nirso. Se johtuu siitä että olen tottunut lukemaan Dickinsonia ajatusviivojen kanssa. Joka tapauksessa on hienoa, että Merja Virolainen on kääntänyt häntä. Täytyy olla huima mieli, kun ryhtyy kääntämään hänen elliptisiä sudenkuoppiaan suomenkielelle. Runojen kääntäminen on ylettömän hankalaa, ellei suorastaan mahdotonta. Kun olin nuori, noin parikymppinen, kun ajattelin ryhtyä sivutoimiseksi kääntäjäksi ja aloitin Dylan Thomasista. Dickinsonia en edes yrittänyt kääntää, vaikka hän oli mielirunoilijani. Minulla oli isot luulot kyvyistäni kääntäjänä, mutta kyllä Thomas nitisti ne luulot. Niiaan, kumarran ja nostan hattuani Virolaisen Merjan n hullunrohkeudelle. Minulta on puuttunut ja puuttuu edelleen.

Tunteet ja oireet

30. 9.

Yhdeksältä aamulla kissa pakottaa minut ylös sängystä yhä vaatimavammaksi käyvällä naukumisellaan. " Miulla on nälkä", se ilmoittaa. Viimeiseksi unikuvaksi jää, että asettelen ruukkukasveja apulaisenhuoneen ikkunalle lapsuudenkodissa. Asuin ( todellisuudessa) siinä huoneessa sen jälkeen kun meillä ei ollut enää varaa palkata kotiapulaista. Ikkuna oli pohjoiseen päin ja minua huolestutti (unessa), mitenkä huonekasvit mahtavat menestyä ilman aurinkoa. Yhdessä kasvissa näkyi pieniä keltaisia kukkia.

Sielu purkaa kuvien ruuhkaa matkan jälkeen, näen paljon unia joka yö. Matkojen aikana en näe unia, tai en muista niitä varsinkaan jos matkustan seurassa. Seurustelu tuhoaa muutenkin unien näkemisen kyvyn. Unet menevät piiloon kuin ravut kivenkoloon, jos seurustelee illalla ihmisten kanssa. Toissayönä näin unta täydellisestä yhdynnästä ja sain orgasmin. Nuorena sellainen ei ollut mahdollista, yhdynnät unissa jäivät aina kesken, kun paikalle tuli joko äiti, isoäiti tai joku muu, yleensä perheenjäsen. Alkuviikon lehdissä lääkäri vastasi huolestuneelle orgasmikyvyttömän vaimon miehelle, että orgasmi tapahtuu aivoissa, ja siksi sen voi laukaista mikä tahansa riittävä ärsyke. Minulle riitti pelkän äänen kuuleminen puhelimessa. Lääkäri neuvoi hartiahierontaa ja opetti naisen erogeeniaisa alueita. Mutta mitä hyötyä siitä on, että mies tuntee U-, G- ja ynnä muut herkät pisteet ja alueet, jos naiselta puuttuu mielikuvitus. Tai mies ei vetoa hänen aivoihinsa. Miehen kannattaisi pikemminkin tutustua naisen aivoituksiin kuin hänen erogeenisiin alueisiinsa.

Rupesin ennen nukahtamista lukemaan kirjaa Tunteet ja oireet. Pääsin sivulle 45, jossa sanotaan: "Ruumiillisella oireella on tärkeä tiedotustehtävä elämäntilanteessa. Oire ja sairaus palvelevat olemassaolon tarkoitusta." Sain Hanti-Mansijskissa vatsataudin. Se alkoi kun olin pitänyt esitelmän. Neljään päivään en voinut syödä muuta kuin banaania enkä juoda muuta kuin Fantaa. Sivu suun menivät kaupunginjohtajan ja kuvernöörin vastaanottojen herkut. Vatsatauti palveli olemassaolon tarkoitusta, ainakin pää pysyi selvänä enkä munannut itseäni, kun en voinut juoda. Ruumis tiedotti, että juominen ei ole viisasta, tulolennolla olin juonut liikaa Hennesy-konjakkia, kun sitä koneessa runsain mitoin ilmaiseksi tarjoiltiin.

Näkemisen virta

29.9.04

Sielu palautuu hitaasti matkalta. Se on vielä Ob-joella katselemassa virran mahtavaa leveyttä, öljytulia, jotka loimottavat Surgutin suunnan yötaivaalla ja kalastajaveneitä kaukaisella rannalla. Ne näyttivät kiiltomadoilta, jotka olivat asettuneet riviin rannan tuntumaan. Silloin tällöin pitkin veden pintaa kiisi vesitasokone aavemaisen äänettömästi. Se taas näytti jättikokoiselta vesihyönteiseltä.

Vaikeata päästä töihin kunnolla käsiksi, pitää odottaa sielua takaisin. Kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon ja Amos Andersonin museossa katsomassa Näkemisen virta –näyttelyä. Se on niin laaja näyttely, että kaikkea ei pysty yhdellä katsomiskerralla vastaanottamaan, eikä kahteen kertaan ei ole varaa, kun lippu maksaa 7 euroa. Tuttuja riippuu seinillä paljon: Inari Krohn, Carolus Enckell, J.O. Mallander, Raimo Reinikainen. Olli Lyytikäinen, Kalevi Seilonen ja Leif Färding runoina Jan Kenneth Weckmannin piirustuksissa. Tunsin heidät kuusikymmentäluvun lopulla, kun olin vasta tulossa kirjailijaksi. Toiset heistä paremmin, toiset huonommin. J.O. Mallander oli siihen aikaan Iris-lehden päätoimittaja. Hän pyysi minua kääntämään juttujaan suomeksi, mutta se jäi yhteen kertaan, koska käänsin huonosti, en oikein ymmärtänyt hänen taidesanastoaan. Kalevi Seilosesta olen kirjoittanut aikaisemmin nettipäiväkirjassani, Olli Lyytikäisestä muistaakseni myös. Hän teki kansiehdotuksen esikoiskirjaani, mutta hänen ideansa ei kai ollut WSOY:n mielestä tarpeeksi myyvä, koska he valitsivat toisen kannentekijän. Näyttelyn taiteilijoita yhdistävänä teemana on kiinnostus itämaisia kulttuureja kohtaan. Koulutytöstä asti olen ollut kiinnostunut buddhalaisuudesta, mutta en muistaakseni puhunut siitä muiden kuin Lefan kanssa, enkä tainnut edes tietää että heillä oli samansuuntaisia kiinnostuksia, mutta jotain heissä oli, mikä sai minut kiinnostumaan, ehkä toisenlainen nähdä maailmaa - sama aaltopituus "aavistus kohtalonyhteydestä (= Karma) itämaisiin kulttuureihin", kuten J.O.Mallander vähän juhlavasti sanoo näyttelyesitteessä. Hän toivoo, että teema nousisi näkyvämmin esiin länsimaisessa kulttuuritarjonnassa. Minä en toivo, sillä jos itämaisuus nousee valtavirraksi taiteessa, se menettää hiljaisen voimansa. Se banalisoituu ja tyhjenee merkityksestä niin kuin käy kaikelle mikä valtavirrassa uiskentelee median huomion kohteeksi. Parempi kun se pysyy pohjavirtauksena. Sielun on helpompi valita seuransa.

Kun tapasin Leif Färdingin ensimmäisen kerran, hän oli seitsemäntoistavuotias ja tullut juuri Vaasasta Helsinkiin. Hän istui Vanhan kuppilassa tuttujen runoilijoiden pöydässä. Hän hänellä oli pitkissä hiuksissaan punainen ruusu. Hän oli humalassa. Kun istuin samana pöytään, hän puristi minua rinnasta. Suutahdin siitä ja huitaisin häntä korvalliselle, ruusu putosi lattialle. Myöhemmin meistä tuli ystävät. Hän opetti minulle jinia ja jangia, ne olivat taolaisia käsitteitä, joita en tuntenut vielä, koska olin lukenut vain buddhalaisia kirjoja. En hyväksynyt jinin , naisellisen perusvoiman määritelmiä: passiivisuus, pimeys, kylmyys, märkyys jne. Minusta ne olivat naista sortavia. Lefa opetti hyvin kärsivällisesti, että siitä ei ole kysymys. Hän kuoli vuosia myöhemmin, teki itsemurhan, meni metsään kynttilän kanssa ja jäi lumen alle, mistä hänet löydettiin vasta keväällä. Siihen aikaan olin vieraantunut taiteilijoista ja kirjailijoista. En tavannut Lefaa enkä muitakaan vuosikausiin. Olin työelämässä ja elin porvarillisesta elämää, se oli synkeää aikaa.

Laitan tähän Lefan runon, jonka kopioin yhdestä Jan Kenneth Weckmannin piirroksesta. Runo on kirjoitettu koneella, ehkä Erikalla:

Jospa (kunpa) kadottaisin elämäni

ja tekisin matkan tuntemattomaan

lapsen mielettömään mieleen kuin aamuun

kun kaikki suhisee ja soi

jospa eksyisin suureen yksinkertaisuuteen

ja oppisin sinulta huomispäivän

(runouden maailman)

Suluissa on Lefan? poisto ja käsinkirjoitettu huomautus "konkreettisempi.

Putin kaapataan

28.9.04

Telkkari oli auki, mutta en katsellut sitä. Olin kotona tutun miehen kanssa. Hän huudahti: "Tule äkkiä tänne, Putin on kaapattu." Juoksin katsomaan, näin ruudussa mustahuppuisia miehiä väkijoukon ja sekavaa huitomista.

En ole nähnyt Putin-unia aikaisemmin. Alitajunta ottaa kantaa maailman tapahtumiin. Toivon - unissakin - että Venäjä pääsee hänestä eroon mitä pikemmin sen parempi, kun nyt kerta kaikkiaan näyttää siltä että hän ei pysty Tshetshenian tilannetta hoitamaan millään järkevällä tavalla ja koko maa luisuu yhä pahempaan väkivaltaan. Moskovan kaduilla tuntee itsensä uhanalaiseksi, kun miliisejä aseineen vilisee kaikkialla, mistä kirjoitin alempana. Kaukasialaiset ovat kadonneet katukuvasta. En ihmettele yhtään, etteivät he uskalla liikkua kaduilla.

Väkivalta on silmitöntä. Luin Moscow Time-lehdestä, että Patriarkan lammilta oli löytynyt auto, jossa oli kaksi maamiinaa ja 200 grammaa räjähdysainetta. Auton omistaja, Pietarin seudulta kotoisin oleva mies oli hakattu hengiltä kolme tuntia kestäneissä kuulusteluissa. Hakkaajina oli ollut 150 miliisiä ja turvallisuuspalvelun upseeria - lukumäärä ei ole painovirhe, se mainittiin lehdessä kaksi kertaa. Kuulusteluhuoneessa taisi olla aikamoinen hässäkkä. Miliisin mukaan Mies oli tunnustanut saaneensa 1.000 dollaria, jos hän vie kaksi auto parkkiin Borodinon taistelun panoraamamuseon eteen. Hänet hakattiin sellaiseen kuntoon, että ex-vaimo eivätkä ystävät pystyneet tunnistamaan ruumista. "The face cannot be seen, nothing can be seen, sanoi ex- vaimo lehden mukaan.

Patriarkan lammilla on tapahtunut outoja asioita ennenkin. Ne jotka ovat lukeneet Mihail Bulgakovin mainion romaaninSaatana saapuu Moskovaan, muistanevat että romaani alkaa Patriarkan lammilta, jossa Berlioz kohtaa Saatanan ja menettää päänsä. Rupesin lukemaan kirjaa uudelleen, kun tulin Moskovasta kotiin. Se on sellainen kirja jonka voi lukea monta kertaa.

PS. Tiedoksi Forexin rahanvaihtajille ja niille jotka aikovat matkustaa Hanti-Mansijskiin. Sinne ei tarvitse ottaa dollareita mukaan, tulee vain vaihtotappioita. Seinästä saa rahaa Visa-Electronilla ja muilla korteilla. Automaatteja on hotelleissa ja keskustan marketeissa. Oli niin tiivis ohjelma, että en ehtinyt käydä laitakaupungin marketeissa tarkastamassa automaattitilannetta.

Lisäys 29.9. klo 21.20 Tämän päivän Moscow Timesin verkkolehdessä kerrotaan, että hakattu mies oli Interpolin tekninen asiantuntija Izvestia ja Kommersant lehtien mukaan. Interpol ei ole vahvistanut tietoa. Ex-vaimo väittää, että hänelle on näytetty väärän miehen ruumis. Tässäpä aihe jollekin dekkaristille.

Vihainen lukija

26.9.

Kotona taas. En ehtinyt matkalaukkua purkaa, kun puhelin soi. Siellä oli se sama lukija, joka oli yrittänyt kaksi kertaa soittaa Siperiaan ja lähettänyt tekstiviestejä sinne. Hän oli löytänyt itsensä esikoisromaanistani ja halunnut tietää oliko hän "kans mukana." Olin vastannut että en voi muistaa, koska sen kirjan kirjoittamisesta on kulunut reippaasti yli 30 vuotta. Puhelimessa tunnistin hänet äänestä ja puheista, kun hän opetti minulle kirjailijan vastuuta sanoista. Hän oli koulutoveri johon olin ihastunut. Oli aikoinaan yrittänyt opettaa minulle yhteiskunnallista tietoisuutta, mutta olin ollut huono oppilas. Puhelun jälkeen tuli tekstiviesti: "Kerran vielä pojat, vaikka muisti ois menny. Tiedä Anita Konka, että vahingoittavaksi tarkoitetut sanat kimpoavat veitsinä takaisin ikuisesti. Kyhäelmäsi oli ala-arvoinen."

En kirjoittanut esikoiskirjaa vahingoittaakseni ketään. Kirjoitin koska olin epätoivoinen. Kirjoittaminen oli ainoa tapa lievittää epätoivoa.. Se oli pelastusrengas, joka piti pääni vedenpinnan yläpuolella. En ajatellut seurauksia. En osannut aavistaa, että kirja loukkaisi ketään. Mutta miehet loukkaantuivat - ja isä kuoli. Opetus: Naisen ei ikinä pidä mennä paljastamaan, mitä hän todella tuntee tai ajattelee. Viisas nainen vaikenee, vähemmän viisas valehtelee. Sovitin kirjoittamisen rikosta kolmetoista vuotta, kun en saanut aikaan julkaisukelpoista kirjaa. Luulin, että olen sujut sen kirjan kanssa, mutta eipä vain - kuten vihainen lukija sanoi: sanat kimpoavat takasin ikuisesti. Vielä helvetissäkin? Tämän jälkeen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että kohtelen miehiä silkkihansikkain. He ovat kärsiviä olentoja siinä missä naisetkin. Kärsimys tekee heistä vihaisia. Arto Virtanenkin suuttui luettuaan nettipäiväkirjaani. ja kirjoitti Demarissa, että olen telaketjufeministi Ei olisi pitänyt siteerata intialaista gurua, joka sanoi että miehen sukupuolihimo on portti helvettiin. Kadun syvästi mielipahaa, jota olen aiheuttanut Virtasen Artolle ja kaikille muillekin miehille.

Siperian opetuksia

26.9.04

Kävin Siperiassa puhumassa Kalevalan naisista ja kansanrunouden naiskuvasta. Vanhat kirjailijapatut suuttuivat, eräskin huusi salista närkästyneenä kesken esitelmää, että "ei saa solvata taidetta," mistä huudahduksesta olin yksinomaan iloinen. Naisnäkökulma Kalevalaan on uusi ja outo asia vanhemman polven patriarkkakirjailijoille. Heille Kalevala on pyhä kirja. Nuoret miehet ja naiset ymmärsivät näkökulman ja tulivat kiittämään jälkeenpäin. Tämä tapahtui Hanti-Mansijskissa, Hanti-Mansian hallintokaupungin parlamenttitalossa ( =duumassa), jossa pidettiin kahdeksas suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kansainvälinen konferenssi viime viikolla. Sielläpäin maailmaa kirjallisuutta vielä arvostetaan, Suomessa ei varmasti annettaisi eduskunnan istuntosalia kirjailijaretkujen konferenssikäyttöön.

Hanti-Mansijsk on rakennettu seitsemälle kukkulalle kuin Rooma. Se on Venäjän vaurain kaupunki, 60 prosenttia Venäjän vientituloista kulkee sen kaupungin kautta. Vauraus näkyy kaupungin arkkitehtuurissa. Kuvassa on mosaiikilla päällystetty talo vastapäätä parlamenttitaloa, pyramiditorni on lasia. Suomalaiset kurinalaiset laatikkoarkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat saisivat kohtauksen, jos näkisivät kaupungin monimuotoiset rakennukset (Lisää kuvia täältä). Neuvostoaikana kaupunki oli pieni kurja kaupunki täynnä lyhistyviä hirsitaloja ja neukkukerrostaloja, joiden rakentamiseen ei rahoja tuhlattu. Kaikki öljytulot menivät siihen aikaan Moskovaan, mutta nykyään osa niistä jää Hanti-Mansiaan ja niillä tuloilla rakennetaan hallintokaupunkia. Poronhoitajilta menee elinkeino, mutta kaupunkilaiset rikastuvat.

Hanti-Mansijskin kaupunki elää kuin herran kukkarossa keskellä taigaa, miliisejä ei parveile kaduilla konetuliaseineen kuten Moskovassa tai Saranskissa, Kalashnikovin kaupungissa, jossa kävin neljä vuotta sitten ihmettelemässä, miksi joka ikisen ravintolan ja katukahvilan sisäänkäynnin edessä seisoi kaksi aseistettua miliisiä. Kun kysyin paikalliselta saranskilaiskirjailijalta, mistä se johtuu, hän selitti että rikollisuutta on paljon, koska kaupunkilaiset ovat köyhiä. Hanti-Mansijskiin rikollisten ei kannata lähteä se on liian kaukana, jumalan selän takana, sinne vie vain yksi tie mittaamattoman taigan lävitse. Lentokoneellakin pääsee, Tupolevilla tai Putolevilla, kuten Jukka Mallinen sanoi, mutta ei se pudonnut, koska istun taas tietokoneeni ääressä kirjoittamassa nettipäiväkirjaa.

Suomi näkyi kaupunkikuvassa, keskustassa oli iso Finn-Flaren seinämainos. Nokian mainosmiehet eivät ole vielä keksineet kaupunkia. Valopylväsmainoksessa suomalainen näyttelijä Ville Haapakangas(- kunnas?) joka on tunnetumpi Venäjällä kuin Suomessa, mainosti jotain rakennuselementtiä. Hotellin hanat olivat Oraksen. Kun kävelin pitkin Gagarinin-katua, näin tutut kasvot valopylvään mainostaulussa. Mietin missä olen nähnyt tuon miehen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin välähti, että sehän oni sama mies joka oli huutanut minulle ,ettei saa pilkata taidetta. Hän oli paikallinen kirjailija Andrei Tarhanov. En tiedä mitä hän mainosti, kenties itseään. Tai ehkä hän oli pyrkimässä kaupungin valtuustoon. Merkittävä henkilö kaikitenkin.

Siperialainen kestävyysnäyte

Kaupungin vauraus näkyi tai oikeammin kuului myös siinä, että ensimmäisen kerran Venäjällä järjestetyissä suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden konferenssissa (olen käynyt aika monessa) oli englanninkielinen simultaanitulkkaus. Mutta vain yksi tulkki, Jekaterinburgista kotoisin oleva Mihail, iso ja karvainen mies, kuin Siperian karhu. Tulkkasi möreän matalalla äänellä tasaisen unettavasti. Hän oli asunut yksitoista vuotta Englannissa ja hallitsi kielen täydellisesti. Hän tulkitsi kolmen päivän ajan yhtä soittoa konferenssin puheet, ja niiden lisäksi iltavastaanottojen puheet - todella hämmästyttävää siperialaista kestävyyttä, johon tuskin yksikään länsimainen simultaanitulkki kykenisi. Liekö tehnyt simultaanitulkkauksen maailmanennätyksen? Vihdoin ja viimein minäkin pääsin perille siitä mistä puhutaan noissa kokouksissa, joissa olen vuosien mittaan käynyt. Vanhat patriarkkakirjailijat kehuvat itseään ja kavereitaan erittäin monisanaisesti ja kaunopuheisesti. Hm, naisilla on kyllä siinä taidossa vielä oppimista.

Nobel-ehdokas

Kokous päätti yksimielisesti ??? valita Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi hanti-kirjailija Jeremi Aipinin. Ehdokas istui puhemiehistössä ja hymyili leveästi, kun päätöstä tehtiin. Se sujui sillä tapaa, että Unkarin edustaja luki paperista ehdotuksen ja sen perustelut, minkä jälkeen piti nostaa käsi pystyyn, jos kannatti ehdotusta. Asiasta ei voinut edes keskustella, se oli päätetty etukäteen puhemiehistössä, liekö itse Aipin, poliittinen kettu, ollut asialla. Kokous oli pelkkä kumileimasin. En nostanut kättä, en kannattanut ehdotusta enkä pyytänyt puheenvuoroa, ei sitä tehnyt kukaan muukaan. Olin ottanut matkalukemiseksi Aipinin romaanin Viimeinen aamutähti . Joka kerta kun rupesin lukemaan sitä nukahdin kahden sivun jälkeen. Se on kansantieteellistä kuvausta hantien elämästä, ehkä hyvä sellaisena, mutta ei minun mielestäni Nobel-kirjan tasoa.

Kalastajakylän koulussa

Ettei todellisuus unohtuisi Hanti-Mansijskin kimallukseen, kävin suomalais- ja unkarilaiskirjailijoiden kanssa ekskursiolla Njalanka-nimisessä kalastajakylässä, joka on Ob-joen rannalla noin viisi tuntia kestävän laivamatkan päässä kaupungista. Kantosiipilaivalla sinne pääsee nopeammin, mutta me matkasimme jokilaiva Auroralla. Kylään pääsee vain laivalla, helikopterilla tai vesitasolla. Maantietä kylään ei ole. Unkarilaiskirjailijat olivat varustautuneet paremmin matkaan, heillä oli votkaa mukana, ja laulua riitti koko matkan ajaksi. Suomalaisryhmä ei tiennyt minne oli matkalla eikä ollut varustatunut eväin ja lämpimin vaattein. Olimme ehtineet nukkua vain viisi tuntia lentomatkan jälkeen, kun meidät raastetaan sängystä ylös ja sanottiin, että nyt lähdetään jonnekin. Luulin että lähdetään pienelle autoajelulle taigaan syömään kalasoppaa aamiaiseksi. Me suomalaiset kyyhötimme aamuäreinä ja -unisina kukin omassa nurkassaan laivan salongissa, yksi luki dekkaria, toinen nukkui, kolmas kirjoitti matkapäiväkirjaa. Ja yläkannella raikui unkarilaisten reipas yhteislaulu.

Siperia opettaa kärsivällisyyttä: laivamatka kesti ja kesti. Aina kun katsoin ikkunasta maisema oli samaa hiekkatörmää, vesijättömaan lakeutta ja kaukana häämöttävää metsänreunaa. Ikään kuin laiva ei olisi liikkunut mihinkään, vaikka koneet jyskivät koko ajan. "Skora", sanoivat laivamiehet kun heiltä kysyi koska ollaan perillä. Se on suomeksi "kohta" ja tarkoittaa Siperiassa vähintään kahta kolmea tuntia. Viiden tunnin matka on vain pieni pyrähdys sikäläisessä aika- ja matka-avaruudessa. ´Lopulta määränpää häämötti – jalasmökki joen törmällä, jossa meille tarjottaisiin kalasoppaa ja sitten palattaisiin takaisin kaupunkiin, kuten luulin. Mutta erehdyin, rannalla odotti pari romulta näyttävää pikkubussia. Edellisen Siperian matkan jäljiltä heräsi epäluulo, että nyt seuraa matka hyvin lähellä olevaan kylään, matkaa ei ole kuin 50 kilometriä, mutta jostain kumman syystä se kestääkin yhdeksän tuntia tietä pitkin joka on niin kuoppainen, että tuntuu siltä kuin kaikki sisäelimet irtoaisivat sijoiltaan. Olin väärässä, matka ei kestänyt kymmentä minuuttia pitempään eikä tie ollut yhtä kuoppainen kuin tundralla, Nenetsiassa. Sillä matkalla oli oppaana Anastasia Lapsui, hänen ajantajunsa poikkesi huomattavasti suomalaisesta ajantajusta, vaikka hän on asunut Suomessa kymmenen vuotta.

Siperialainen raitti.jpg (25145 bytes)

Kuvassa Njalankan kylänraitti  syyskuussa 2004. Kylässä asuu 600 ihmistä. Siellä on kaksi koulua, toisessa niistä vierailimme. Se oli internaattikoulu lapsille, joista suurin osa oli sosiaalisesti orpoja, mikä tarkoittaa että vanhemmat eivät ole pystyneet pitämään lapsista huolta alkoholismin takia. Monet heistä olivat kehitysvammaisia äidin raskaudenaikaisen alkoholinkäytön takia. Abot eli hantit ja mansit ovat lähestulkoon kuolemassa sukupuuttoon alkoholismin takia. Venäläisillä on sama ongelma, mutta heitä on niin paljon, että eivät pääse kuolemaan sukupuuttoon. Suomalaiset taitavat seurata hantien ja mansien esimerkkiä ja kuolla viinaan, kun hallitus niin on kerta päättänyt. Ollaan samanlainen alkuperäiskansa. Se näkyy Vuosaaressa. Lapset kantavat viikonloppuisin vanhempiensa jäljiltä kaljapulloja kauppoihin niin että pulloautomaatit menevät tukkoon ja kauppojen varastotilat täyttyvät. Ja naisilla on silmä mustana. He ovat törmänneet oveen tai kaappiin.

Internaattikoulussa vierähti kolme tuntia. Eero-setääni muistuttava johtajaopettaja ( innostunut pedagogi, metallinvälkkeiset hampaat) esitteli koulun kasvatuksellisia tavoitteita, lasten töitä sekä opetus- ja asuintiloja. "Kotiluokka" oli kuin tavallinen koti, johon kuuluu keittiö ja olohuone kaikkine kodin esineineen. Johtajaopettaja kertoi, että koulussa on lapsia jotka eivät ole koskaan eläneet tavallisessa kodissa eivätkä tiedä miten siellä ollaan. Tässä luokassa heitä opetetaan olemaan kotona. Vierailun lopuksi meille tarjottiin koulun ruokasalissa erinomaisen hyvä ateria: eturuuaksi oli Ob-joen kalaa savustettuna, suolattuna, raakana, pääruuaksi lihaa ( poroa) ja jälkiruuaksi hedelmiä makean viinin kera. Votkaryypyt runsaiden puheiden kera kuuluivat asiaan, vaikka olin etukäteen arvellut että koulussa, jossa oppilaat ovat alkoholin takia vaurioituneet sekä psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti, ei tarjoiltaisi alkoholia. Olin taas väärässä.  

Venäläiset naiset

ovat hämmästyttävä ihmislaji. Kalastajakylän puisella jalkakäytävillä kopsutteli pari nuorta naista minihameissa ja kymmenen sentin piikkikoroissa. Ei ollut aikaa jäädä katsomaan miten he selviytyvät niissä koroissa mutaisen tien yli, mutta ehkä heidän ei tarvitse koskaan ylittää tietä omin jaloin. Joku kantaa heidät sen ylitse. Paljon jäi kalastajakylästä näkemättä, kun yhtäkkiä tuli kova kiire palata takaisin laivaan. Siperialaisia lehmiäkään en ehtinyt nähdä. Isoäidilläni oli sellainen lehmä, kun hän eli karkotuksessa Angara-joen kalastajakylässä. Samanlainen kylä kuin tämä missä minä kävin, pieniä hirsimökkejä, vihreät ja siniset puuleikkauksin koristellut ikkunapuitteet - punaista väriä ei näe muualla kuin hautausmaalla - ikkunoilla pelargonioita, pihoilla peruna- ja vihannesmaata sekä valtavan isoja daalioita ja muita syksyn kukkia, jotka hehkuivat valon kirkkaudessa. Siperiassa valo on toisenlaista kuin Suomessa. Venäläisistä naisista piti sanoa, että he ovat nuorina ihmeellisen kauniita, suurisilmäisiä, pitkäsäärisiä. Ja tietysti he kärsivät saadakseen miehen - sillä silkkaa kärsimystä on kävellä kymmenen sentin piikkikoroilla kaiket päivät miellyttääkseen miehen silmää. Minulla on asiasta kokemusta. Avioliitossa heille tapahtuu muodonmuutos. Heistä tulee yhtä leveitä kuin pitkiäkin, sääret lyhenevät ja paksunevat, eivätkä he enää haaveile ja kirjoittele runoja ensilumesta ja rakkaudesta. Heistä tulee tarmokkaita organisaattoreita. He järjestävät asiat sillä aikaa kun miehet vain puhuvat ja puhuvat eivätkä tee mitään. Ilman heitä ei siperialaismökin pihalla kasvaisi perunaa eikä hehkuisi daalioita. Ilman heitä ei Venäjällä ei olisi minkäänlaista kulttuuria eikä sivistystä. Ilman heitä Venäjää ei olisi. Venäläiset miehet taas ovat - no jääköön sanomatta, ettei joku herkkä miessielu taas loukkaannu.

 

Kalastajakylän Viktor.jpg (21271 bytes)

Kuvassa  kalastajakylän Viktor ja hänen kissansa Pirat eli Merirosvo,  "koska sillä on musta silmälappu."

Hannu Mäkelän Isä

7.9.04

Lainasin eilen Kirjailijaliitosta Hannu Mäkelän Isän, ja kun lukemaan ryhdyin en voinut laskea käsistäni/ silmistäni ennen kuin olin lukenut sen loppuun. En ole samalla tavalla ahminut kirjaa kannesta kanteen sitten nuoruusvuosien ( silloin oli aikaa lukea öisin), kun luin Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, joka oli minusta maailman paras dekkari – olin silloin 16-17-vuotias enkä ole sen jälkeen koskenut dekkareihin, koska ne ovat minusta ikävystyttävä kirjallisuudenlaji.

Hannu Mäkelän isä oli isyydessään kuin oma isäni. En osaa sanoa johtuuko isyydessä epäonnistuminen luonteesta, kulttuuriperimästä, onnettomasta lapsuudesta vai mistä tekijästä, mutta paljon oli Hannun ja minun isässäni samoja piirteitä. Molemmat naisiin meneviä miehiä, jotka väheksyivät naisiaan ja lapsiaan. Minun isäni oli nalkuttava kotityranni. Oman isänsä kotityranniutta Hannu ei kuvaile, koska ei elänyt isänsä kanssa, onneksi, kuten hän sanoo. Ulkopuolisten silmin nähtynä molemmat isät olivat ystävällisiä, toiset huomioon ottavia, apua tarvitseville antavia, huolta pitäviä ja sympaattisia ihmisiä. En sanoisi että he olivat silmänpalvojia, se oli heidän toinen puolensa, jota ei kotona näkynyt. Minun isäni oli kerrassaan hurmaava mies, naiset jotka eivät hänen kanssaan joutuneet elämään, ylistivät häntä ja olivat närkästyneitä minulle kun kirjoitin hänestä niin kuin kirjoitin, naisaatteellinen Eila Pennanen muun muassa. Hannu Mäkelän isän hurmaavuudesta en tiedä, tapasin hänet vain kerran Lummenen Kaunissaaressa, jossa kävin isäni kanssa. Se oli tavattoman pitkästyttävä vierailu, minun mielestäni.

Hannu Mäkelä kirjoittaa: " Isä ei ’pitänyt’ yhdestäkään omasta lapsestaan ( tai vaimostaan), vaan kohdisti heihin toisenlaista huomiota, jatkuvia vaatimuksia ja odotuksia, joita lapset saati vaimot eivät kyenneet täyttämään. Mikä katkeroitti isän ja mursi taas nämä läheiset tavalla tai toisella. Voisi päinvastoin sanoa, että minä olin ainoa joka edes siitä pelastuin ( s. 284)"

Minun isäni mursi vaimonsa: Ensimmäisen vaimo murtui henkisesti, hänestä tuli avioliiton aikana kroonisesti mielisairas. Toinen vaimo, äitini murtui fyysisesti, hän kuoli 46-vuotiaana. Kolmaskin vaimo murtui fyysisesti, tuberkuloosi jonka hän oli sairastanut lapsena, uusiutui kun hän oli ollut muutaman vuoden naimisissa isäni kanssa. Meihin lapsiin hän vaikutit siten, että olimme kaikki koulussa alisuoriutujia, jäimme luokalle ja saimme ehtoja. Vasta kun hän lähti kotoa, aloimme pärjätä koulussa, minusta tuli jopa laudaturylioppilas hänen suureksi ällistyksekseen. Avioeron yhteydessä hän vaati – aivan kuten Hannun isäkin, että lasten on lopetettava koulun käynti ja mentävä töihin, koska heitä ei kannata kouluttaa, ei heistä ylioppilaita tule, kun ovat niin kovapäisiä. En koskaan unohda, kun hän julisti äidille keittiössä ( minä kuuntelin seinän takana), että " minä en rupea elättämään tuollaisia kivisydämisiä hirviöitä, jotka eivät ole koskaan välittäneet minun huolistani ja vaivoistani, raha-automaattina ovat minua pitäneet ja potkaisseet, jos rahaa ei ole tullut". Hän osasi olla dramaattinen mies. Isä ei olisi halunnut maksaa elatusapua, mutta äiti taisteli Sirkka-Liisa Virtamon (Olavi Paavolaisen ex-vaimon) avulla meille elatusavut ja kouluun me jäimme, paitsi nuorin veljeni joka lopetit keskikoulusta. Myöhemmin hän suoritti yliopistossa erityisluvalla lakitutkinnon. Joku kertoi että hän olisi lukenut itsensä lakitieteen kandiksi puolessatoista vuodessa. Hän ei ole sitä itse mainostanut. Hän on ollut isyydessään oman isänsä kaltainen: ei ole tullut toimeen omien poikiensa kanssa. Toinen veljeni ei ole perinyt samaa isyyden mallia, ja kolmannella veljelläni ei lapsia olekaan. Millainen isä minä mahtaisin olla, jos olisin mies? En usko että nitistäisin lapsiani samalla tavoin, mutta aika etäinen olisin, niin kuin olen ollut äitinäkin, kun olen uponnut kirjoituksiini ja masennuksiini.

Jos isäni olisi elänyt yhtä kauan kuin Hannun isä ( 102)-vuotiaaksi, hän olisi taatusti kirjoittanut minulle samansävyisiä opettavaisia ja arvostelevia, mutta ei arvostavia kirjeitä kuin VM pojalleen kirjoitti. Hän oli mies, joka ei vanhemmiten seestynyt eikä viisastunut, pikemminkin päinvastoin, kateus, kilpailunhalu, pikkumaisuus ynnä muut ihmisluonnon huonot puolet tulivat vain näkyvämmin esiin. Tuskin isäni olisi ollut siinä suhteessa erilainen ja tuskin minä olisin mitään kirjoittanut esikoisromaanin jälkeen, jos hän olisi elänyt. Mutta oli isä elävä tai kuollut, niin ei hänestä eroon pääse. Ei sittenkään vaikka olisi kirjoittanut hänestä monta kirjaa. Hän ilmestyi taas tänä kesänä uniini esittämään vaatimuksia, nähdä mitä olen hänestä kirjoittanut. Poden edelleen syyllisyyttä kirjoittamiseni takia. Olen yrittänyt kirjoittaa äitini tarinaa eikä sitä voi tehdä kirjoittamatta isästä. Mutta kun kirjoitan hänestä, joudun hirveän raivon ja katkeruuden valtaan, syytän häntä äidin kuolemasta, sitten syyllisyys iskee ja vaivun masennukseen. En ole pystynyt jatkamaan äidin tarinaa isän herättämien tunteiden takia. En ole hänen kanssaan vieläkään sujut. Näitä asioita mietin viime yönä, kun olin lukenut Hannun Isän. Tästä tulikin pitkä tilitys hänen kirjansa innoittamana.

Tietokonemystiikkaa

7.9.04

Työpöydälle on ilmestynyt eilen koneen sulkemisen jälkeen maagisesti tiedosto, jonka nimi on Excmagic. Se on log tiedosto. Kone ei ole ollut yhteydessä nettiin pariin vuoteen. En tiedä onko tuo log. Tiedosto pila, mato vai virus, joka on majaillut koneessa nettiajoista asti ja ohjelmoitu aktivoitumaan eilen 6.9. 2004 klo 12. 31. Mitä tapahtuu jos avaan sen? Minulla ei ole koneessa virusohjelmaa, koska kapasiteettia on niin vähän. Ehkä minun täytyy panna tuo Magia- tiedosto roskakoriin avaamatta sitä. Mutta sitten en saa tietää koskaan mitä se piti sisällään. Se on Wordpadilla kirjoitettu. Ei se voi olla vaarallinen. Tai mistä sen tietää, mitä Microsoft- ohjelmat sisältävät Tiedoston nimi on epäilyttävä. Ihmisiä kiinnostaa magia, he eivät voi olla avaamatta sitä. On oma vikani, inhimillinen tekijä, jos kone räjähtää, kun avaan tiedoston. Uteliaisuuttani en voi olla avaamatta.

Tulos: kone ei räjähtänyt. Ei harmainta aavistustakaan, mitä alla oleva merkkijono tarkoittaa. Käytän Jartea päivittäin kirjoitusohjelmana, se on kevyempi ja näppärämpi kuin Word. Jarte ei ole oikkuillut kertaan vanhassa kannettavassa, joka on minun "aamukoneeni". Kirjoitan sillä aamuisin. Toisin on isossa "editiokoneessa," jota käytän päivällä. Illalla taas käytän "nettikonetta", johon työkoneillani ei ole pääsyä. Täytyy lähettää merkkijono mailina Jartelle ja kysyä, mitä tarkoittaa EexternalException eli Uulkoinenpoikkeus? Miten niin ulkoinen poikkeus, se on tapahtunut koneen sisällä sillä aikaa kun olen käynyt juomassa kahvia.

Ei juhlia

5.9.04

Eilen oli isän 100-vuotispäivät, mutta ne menivät ohi huomaamatta, yhtä huomaamatta kuin 60-vuotispäivätkin. Isäparka, kukaan ei muista häntä enää, paitsi lapset, ja lapsenlapsilla on vain hatara kuva hänestä. Niin haihtuu maine ja kuuluisuus. Turhanpäiväisiä asioita molemmat. Kun ihminen on kuollut, hän ei voi tehdä asialle enää mitään. Ja niin kateellinen kun minä olin isän maineesta nuorena. Kaikki tunsivat hänen nimensä. Nyt heitä ( = kaikkia) ei ole enää olemassa. Teot haihtuvat ilmaan.

 Koulukaappaus

4.9.04

Baslanin kaupungissa, Pohjois-Ossetiassa koulukaappauksen uhrien lukumäärä nousee kaiken aikaa, eilisillan uutisten mukaan heitä on jo yli 300. Mistä se kiikastaa, ettei Venäjä pysty luopumaan Tshetsheniasta, onko se pelkästään öljystä kiinni? Heillähän on isot öljyalueet pohjoisessa, mm. Hanti-Mansien alueella , jonne kohta lähden. Heidän täytyisi miettiä kannattaako kovan linjan pitäminen Tshetsheniassa. Eikä vain miettiä vaan tehdä jotain. Tshetshenia myöhästyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä sekasorron tilasta, jolloin monet muut maat itsenäistyivät. Tshetsheenit ovat kymmenen vuotta yrittäneet saada itsenäisyyttä, mutta tuloksetta. Tai no, tuloksena on ollut hirveä määrä kurjuutta ja kuolleita - ja terrorismin aalto Venäjällä.

Entä Suomi jos se ei olisi älynnyt toimia nopeasti vallankumouksen tapahduttua Venäjällä, me olisimme nyt udmurtien, marien ja komien kanssa samassa jamassa. Omankielinen kulttuuri ja kirjallisuus olisi näivettymässä, vain maalla ns. takapajuiset ihmiset puhuisivat suomea, kaupungeissa puhuttaisiin venäjää, elämä tapahtuisi venäjän kielellä, virastot olisivat venäläisiä, lehdet, koulut, yliopistot, koko kulttuuri olisi venäläistä

Masennus jatkuu

4.9.04

Tänään on isän syntymäpäivä. Hän täyttäisi sata vuotta. Malja isälle. Mitähän minusta olisi tullut jos hän olisi elänyt satavuotiaaksi. Millaisia kirjoja olisin kirjoittanut. Entäs meidän suhde? Hän oli etäinen ja arvaamaton mies lapsuudessani. Tuskin suhde olisi muunlaiseksi muuttunut. Minä olisin vältellyt häntä ja hän olisi syytellyt minua "kivisydämiseksi hirviöksi" kuten silloin kun olin nuori enkä välittänyt hänen niska- ja selkäsäryistään, enkä suostunut opettelemaan kymmensormijärjestelmää, että olisin voinut olla hänen sihteerinsä ja kirjoittanut venäläisiä klassikoita, kun hän käänsi niitä suomeksi. Kun eivät vaimotkaan kestäneet häntä, kuinka sitten minä olisin kestänyt.

Pohjois- Ossetiassa Kaukasuksella on ollut verilöyly. Terroristit valtasivat syyskuun ensimmäisenä päivänä koulun, jossa oli noin 1200 lasta vanhempineen koulun avajaisjuhlissa. Tämän päiväisten tietojen mukaan ainakin 200 sai surmansa eilen, lukee tämän päivän lehdessä. Synkkä päivä. Synkkä tilanne. Kylmäsilmä-Putin lupasi toissapäivänä televisiossa että tilanne yritetään ratkaista ilman lapsiuhreja. Miksei hän yritä ratkaista tilannetta, niine että antaa tshetsheeneille itsenäisyyden. Sillä tavoin loppuisivat terroristiteot Venäjällä. Jos olisin itsenäisyystaistelija so. terroristi en valtaisi koulua, vaan yrittäisin päästä jollain konstilla Putinin kimppuun ja raivata hänet pois tieltä. Todennäköisesti hän on niin hyvin varioitu ettei hänen kimppuunsa pääse.

Kahden viikon kuluttua minun pitäisi lähteä Moskovaan ja lentää sieltä Hanti-Mansiskiin kirjailijakonferenssiin. Viimeaikaisten tapahtumien - kaksi Tupolevia räjähtänyt ilmassa, Belsanin koulukaappaus - takia matkustusinto ei ole kovin korkealla.

Mielentilan kuva: vanha lato. Seinän raoista tuulee, kylmä pääsee sisään. Näin ladosta unta viime yönä. Lähdin Stockmannille ostamaan makuupusseja pojilleni, että ne tarkenisivat nukkua ladossa.. Mitenkä masennuksesta pääsee eroon? Ei millään tavalla. Itseään ei tarttua niskasta. Olen yrittänyt. Ote ei pidä. Münchausen veti itsensä tukasta ylös suosta, mutta se on eri juttu. Minä olen ollut kroonisesti masentunut lapsesta asti. Välillä masennus hellittää, silloin saan jotain aikaan, pystyn kirjoittamaan ja saamaan jotain aikaan. Ja sitten kuluu taas vuosikausia masennuksen vallassa. Se on sellaista kohtalaista masennusta, ei niin pahaa että pitäisi mennä lääkäriin hakemaan depressiolääkkeitä. Se on kuin jatkuva 37’4 asteen lämmönnousu. Sitä ei ole sairas eikä terve, vaan ja epämääräisessä välitilassa.

Parantaja

4.9.04

Naapuritalossa asuu maankuulu parantaja, joka parantaa ihmisiä käsistä virtaavalla energialla. Ihmiset tuntevat sen nipistelynä ja lämpövirtana. Minä tunsin heikkoa viileyttä kämmenpohjissa, kun kokeiltiin olenko vastaanottavainen. Niin kuin viileä tuuli olisi leppeästi puhallellut hänen kämmenistään. Hänen potilaansa, violisti-tuttavani, tutustutti meidät toisimme. Kävin parantajan kanssa illalla kävelemässä. Tehtiin Uutelan lenkki. Hän vaikuttaa vilpittömältä ihmiseltä, ei miltään älypäältä ( ruudinkeksijältä), mutta ei parantajan sellainen tarvitse olla, se voisi olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kyselin oliko hänellä joku guru ja opettaja, kun hänestä tuli parantaja. Hän kertoi, että ei hän tiennyt koko asiasta mitään ennen kuin hänen päänsärkyä poteva työtoverinsa pyysi häntä hieromaan niskaa. Kun hän pani käden työtoverinsa harteille, tämä tunsi hänen käsistään virtaavan energia-aallon ja päänsärky oli ohitse siinä samassa. Se oli parantajalle itselleenkin outo kokemus. Hänestä tuli vähitellen käsillä parantaja. Luin hänen pienen kirjansa, jossa hän kertoo elämäntarinansa. Sympaattisen vaatimaton tarina, mutta lopun pilasivat hänen potilaidensa kiitoskirjeet. Ne olivat kuin promootio- tai mainoskirjeitä. Jos hän olisi omalla äänellään selostanut, mitä ihmiset kirjoittivat hänelle, se olisi tuntunut paremmalta. Outoa että jotkut kristilliset piirit ovat kieltämässä hänen kykynsä, sanovat sen olevan Saatanasta. Osaako herra Saatanakin parantaa käsillä. Jeesus osasi, hän pani kätensä ihmisten päälle ja sairaat paranivat. Tiede ei ole pystynyt selvittämään mistä on kysymys. Skeptikot epäilevät, että paraneminen johtuu suggestiosta. Onko se sen huonompi tapa kuin lääkkeillä parantaminen?

Taiteiden yössä 27.8.04

Krapulainen olo. Eilisiltana esiinnyin Villa Kiven taiteiden yön tilaisuudessa ruoka- ja juomapalkalla. Teemana oli Erilainen Helsinki. Koska esikoiskirjani ilmestyi vuonna 1970, jouduin puhumaan seitsemänkymmentäluvusta, joka ei totisesti ole minun vuosikymmeneni, en pystynyt kirjoittamaan sillä vuosikymmenellä yhtään kirjaa. Esikoisromaani oli kirjoitettu 60-luvulla ja oli hengeltään sen vuosikymmenen lapsi. Seksuaalinen vapautuminen ja isänvallan murtaminen olivat kuusikymmentälukulaisten juttuja, mutta 70 -luvulla isänvalta ja auktoriteettiusko taas kukoistivat taistolaisuutena ja Kekkosen palvontana. Päähän pantiin tiukka pipo, ruohot vedettiin alas vessanpöntöstä ja taistelulauluja laulettiin. Jos arvosteli Neuvostoliittoa, oli luokkavihollinen. Minulle kahdeksankymmentäluku, "se kauhea kasinotalouden vuosikymmen," oli vapautumisen ja avautumisen aikaa. Silloin minusta tuli kirjailija.

Arja Tiainen oli kertoi omasta seitsemänkymmentäluvusta. Hänen esikoiskokoelmansa ilmestyi 1971. Hänelle se vuosikymmen oli yhtä juhlaa. Äiti hoiti hänen poikaansa kun hän loi uraa.. Nuorten menestyvien naiskirjailijoiden taustalla oli äiti siihen aikaan. Minulla ei ollut äitiä hoitamassa lapsia, hän oli kuollut 60-luvun alussa. Kirjoitin esikoisromaanin niiden tuntien aikana kun pojat olivat puistotädillä. 70-luvulla olin töissä. Juhliminen ja julkisuus jäi vähälle. Vanhan kuppilassa istuin ruokatunnilla, Kosmoksessa joskus KTL:n opintopiirien jälkeen, mutta tavallisesti minulla oli kiire kotiin. Nais- ja mieskirjailijoita kohdeltiin siihen aikaan eri tavalla, mistään tasa- arvosta ei ollut puhettakaan. Miesten kirjoittamat saivat palstatilaa runsaasti, naisten kirjat niputettiin yhteen. Esikoisromaanini arvosteltiin Hesarissa Iiris Kähärin romaanin kanssa, yhdenpalstan juttu otsikolla Turhaa lemmen touhua. Saman syksynä ilmestynyt Hans Selon esikoisromaani sai koko sivun. Se oli kohtuutonta, mutta sitä silloin ajatellut. Myöhemmin naiskirjailijat nostivat metelin siitä miten heitä kohdeltiin Hesarissa, mutta se taisi tapahtua vasta 80-luvulla.. Nuoret älypääpojat hallitsivat kritiikin kenttää 70-luvulla. He palvoivat mieskirjailijoita, Saarikoskea etenkin. Minusta Saarikosken ylimielisyys ja julkisuudenkipeys olivat vastenmielisiä. En ymmärtänyt sellaista palvontaa, enkä pystynyt lukemaan häntä kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Oma julkisuuteni supistui yhteen haastatteluunMe naiset –lehdessä, senkin onnistuin pilaamaan hihittelemällä omituisesti haastattelijan kysymyksille. En tiennyt miten julkisuudessa pitää esiintyä. Hannu Salama antoi Vanhan kuppilassa neuvon: " älä rupea huoramaan julkisuuden kanssa, ettet mene pilalle." Siitä ei ollut pelkoa, koska en ollut mikään raflaava persoona. Minulla oli kaksi julkista esiintymistä: toinen oli Krimin järjestämä vankilavierailu Sörkassa, toinen oli vierailu Munkkivuoren seurakunnan kirjallisuuspiirissä. Yhteenvetona subjektiivinen näkemykseni 70-luvusta: se oli pimeä vuosikymmenen. Se oli sitä myös tosiasiallisesti. Energiakriisin aikana joka toinen Helsingin katulamppu oli sammutettu.

 

Vastoinkäymisiä

26.8.04

Päivä alkoi huonosti, luin lehden. Kaksi Tupolevia on pudonnut Venäjällä samaan aikaan. Vajaan kuukauden kuluttua minun pitäisi lentää Tupolevilla Siperiaan, suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden konferenssiin, joka pidetään Hanti Mansiskissa. Matka ei nyt houkuttele yhtään, mutta ei kai sitä voi perua lentopelon takia. Jörn Donner tulee samaan konferenssiin. Tapasin hänet eilen Villa Kivessä ( hän puhui 60-luvusta). Häntä ei lentopelko vaivannut. Hän aikoo lentää Moskovaan, kun me muut mennään sinne junalla ja lennetään sieltä Hanti-Mansiskiin.

Rupesin viikon alussa tulostamaan tekstiä jota olen kirjoittanut koko kesän pienellä ja hitaalla matkaprintterillä. Kissa kaatoi viinilasin koneen päälle. Kone vinkaisi, korahti ja sammui. Eikä ole sen jälkeen suostunut toimimaan. Se sai etanolimyrkytyksen ja kuoli. Ehdi tulostaa sen verran liuskoja, että niistä näki: romaani ei toimi. Se oli toinen yritys kirjoittaa äitini tarina ja sekin epäonnistui. Masentava huomio. Kun kirjoitin isän tarinaa, se ei ollut yhtä vaikeata. Hän jätti niin paljon papereita jälkeensä. Äidistä minulla ei ole muuta aineistoa kuin hänen luonnoslehtiönsä, keskeneräiset maalauksensa, joitakin lehtileikkeitä ja kirjeet joita hän lähetti Ravennasta. Joko luovun tai kirjoitan rehelliset muistelmat hänestä, mutta pystynkö kirjoittamaan muistelmia, kun olen niin kauan kirjoittanut fiktiota. Lähden pyöräilemään, jos se selventäisi päätä.

 

Perjantai 13.päivä

En ole päivä- enkä numerotaikauskoinen, mutta tänään ei työ sujunut. Päkersin kuusi tuntia ja sain aikaan vain vajaan liuskan, ja sekin kurjaa tekstiä. Uskokaa unianne, ne tietävät: jos näkee unta madoista, ei seuraavalta päivältä ole paljon hyvää odotettavissa. Tein tattarijauhoista lettutaikinan, ja kun rupesin paistamaan lettuja, huomasin että taikinassa kiemurteli keltaisia matoja, inhottavaa! Heittelin matoja parvekkeelta kadulla hoilaavan mullahin päälle. Se mullah tuli uneen eilisiltaisesta telkkarielokuvasta Kandahar –aurinko kuun takana.  Se oli kertomus siitä mitä nainen sai kokea talebanien hallitsemassa Afganistanissa, kun hän matkusti sinne pelastamaan sisartaan, joka on kirjoittanut hänelle tappavansa itsensä seuraavan auringonpimennyksen aikana. Siinä maassa ei talebanien aikana ollut ajattelevalla naisella elämisen mahdollisuuksia. Mahtaako olla nykyäänkään? Sen elokuvan nähtyäni olin valmis allekirjoittamaan maapalloa polkupyörällä kiertävän Marketan sanat: " Miesten seksuaalihimo on portti helvettiin". Se on sitä sekä naisille että miehille itselleen. Ja lapsille, joita miehet käyttävät hyväkseen siinä missä naisiakin. Ei länsimaalainen kaupallinen seksikulttuuri ole siinä asiassa sen parempi kuin talebanien naisen alistamiskulttuurikaan. Länsimaissa naiset ovat aivopestyjä, mutta eivät tiedä olevansa, vaan luulevat olevansa vapaita toisin kuin islamilaiset sisarensa.

Olen lukenut Marketan nettipäiväkirjaa parin kuukauden ajan. Hän on viisikymppinen valtiotieteen tohtori. Tällä hetkellä hän matkaa pitkin Intiaa ashramista toiseen. Noin viikko sitten hän vietti yön  Bodhgayassa Buddhan pipal-puun juurella. Hän kuvaa kokemusta näin:" Kuu nousee täysin siniselle taivaalle. Näen sen maatessani Buddhapuun oksien raoista. On äärettömän rauhallista, kaunista ja pyhyys leviää porttien sisälle…" Siellä minäkin haluaisin nukkua yöni, mutta tuskin se tässä elämässä toteutuu. Nukuttuaan Buddhapuun juurella hän kirjasi päiväkirjaansa seuraavat ohjeet luovan innoituksen säilyttämiseksi:

1. Aamulla herätessäsi on mielessä joku asia työn ohella tai sen puitteissa mitä haluat ehdottomasti saavuttaa. Maltat tuskin odottaa, että päivä alkaa.

2. Se mitä teet on oltava niin nautittavaa, että se vie kaiken huomiosi. Olet tyytyväinen lopputulokseen.

3. Jotta voit pysyä innostuneena ja iloita tehtävistäsi, on niiden tultava koko ajan monimutkaisemmiksi. Samassa joessa ei voi uida kahdesti.

4. Turvaa luova energiasi, muuten entropia murtaa keskittymisesi. Ala anna ulkopuolisten häiritä.

5. Aseta ympärillesi esineitä, joihin haluat huomiosi kiintyvän, jotka edistävät luovaa voimaasi.

6. Tarkista yhä uudestaan, mistä pidät ja mistä et pidä. On tiedettävä, miksi tekee jotain ja muistaa, että tunteet kuten pitkästyminen, kiinnostus, ilo, kipu vaikuttavat toimintaan.

7. Tee vähemmän semmoista, josta et pidä.

Marketta kirjoittaa matkapäiväkirjaansa nettikahviloissa, joissa on vaikea keskittyä ajatuksen selkeään muotoiluun, skandien puuttuminenkin haittaa kirjoittamista, tiedän sen kokemuksesta, kun itse kirjoitin Eurooppaa kiertäessäni matkapäiväkirjaa Hesarille. Mikä työ ja tuska oli nettikahvilan löytämisessä ja kun sellaisen löysi, se oli yleensä niin meluisa paikka että siellä oli vaikea keskittyä kirjoittamiseen.

Marketan matka on edennyt Brahma Kumaris -ashramiin. Eilen hän kirjoitti sieltä, että "mieleen tulee keskimäärin 25-40 ajatusta minuutissa. Niistä alle 10 % on positiivisia!" Hän ei kerro onko se tutkimustulos vai perustuuko se hänen omiin kokemuksiinsa. Jos se on tutkimustulos, minua mietityttää, mistä johtuu että ihminen pystyy ajattelemaan niin vähän positiivisia ajatuksia. Onko se geneettinen ominaisuus – kuten afrikkalaisten älykkyys Tatu Vanhasen tutkimusten mukaan. Kun kuuntelen nuorten naisten puheita metrossa, bussissa ja raitiovaunussa - muualla en heitä kuulekaan - toisilleen - niin he haukkuvat poissaolevaa kolmatta joka on heidän oman sukupuolensa edustaja. Minä ihmettelen mikä on se generaattori joka tuottaa negatiivisia ajatuksia, joiden vallassa minäkin olen ollut koko tämän päivän. Se ei liity naishormonin kuukausittaiseen vaihteluun, edes, koska minulla ei sitä vaihtelua enää ole. Eikä se voi johtua siitäkään, että tänään on perjantai ja 13 päivä. Marketta kysyy: " Eikö ole tärkeä alkaa ohjata ajatuksia. Ja antaa välillä tilaa jollekin korkeammalle aivoissa?" Minun on ruvettava taas meditoimaan. Olen laiminlyönyt meditoimista jo pari vuotta pelkkää hengen laiskuuttani, mikä on yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

 

Muusan kuolema

9.8.04

Viime yönä näin unta kuvanveistäjästä Näppäilin hänen kännykkänsä ja sain näyttöruudulle luettelon kirjoista, joita hän oli viimeksi lukenut, yksi niistä oli Immanuel Kantin kirja muusuudesta. Kuvanveistäjä ilmestyi paikalle ja sanoi jotain osuvan huumorintajuista aiheesta. - Sinähän puhut kuin olisit elävä, minä totesin.

"Kuollut muusa on paras muusa," kirjoitin Kiiltomadon keskustelupalstalla suunnilleen viikko sitten tietämättä, että Hullun taivaassa -kirjan muusa - toisin sanoen muusus, koska innoittaja oli miespuolinen henkilö - oli kuollut pari viikkoa aikaisemmin. Enkä tietäisi sitä vieläkään ellei taiteilijatalon grillijuhlissa perjantai-iltaa naapuri olisi ohimennen maininnut lukeneensa Aamulehdestä, että Heikki Virolainen on kuollut. Hän ei muistanut milloin oli se lukenut. En uskonut ( = tyypillinen suomalainen) ennen kuin olin googlannut netistä esiin MTV:n kuolinuutisen. Ehkä Hesarissa ei nekrologia ole ollutkaan, tai en ole huomannut sitä, kun olen lukenut huonosti lehtiä viime aikoina. Virolainen kuoli 16.7. sairaskohtaukseen kotonaan, luki uutissivulla. Luultavasti sydänkohtaukseen, minä arvelen.

Elämä on täynnä yhteensattumia, mutta vain harvoin yhteensattumat ovat merkitseviä. Virolaiselle kaikilla yhteensattumilla oli jokin salainen merkitys. Ihmiset eivät tapaa sattumalta, ei mikään tapahdu sattumalta, vaan taustalla vaikuttavat henkiset voimat. Hänellä oli iso ja sekava esoteerisen kirjallisuuden kirjasto, joka alussa kiinnosti minua enemmän kuin itse mies. Hänen oppi-isänsä oli Pekka Ervast ja oppiäitinsä madame Blavatsky. Kun kuuntelin häntä vähän aikaa, aloin kiinnostua myös hänen puheistaan, vaikken ymmärtänyt niistä puoliakaan. Hänessä henkisyys ja fyysisyys olivat jännittävässä ristiriidassa. Siitä jännitteestä syntyi hänen veistotaiteensa, 60-luvun värikkäät Kalevala-aiheiset puuveistokset, joista hänet tunnetaan parhaiten. Myöhemmin hän teki abstrakteja metalliveistoksia, joilla oli pitkiä ja omituisia nimiä. Viimeiset teokset liittyivät Leo Tolstoin kirkonkiroukseen. Ne muutamat kerrat jolloin tapasin hänet yhdeksänkymmentäluvulla, hän puhui siitä miten törkeästi ortodoksinen kirkko kohteli Leo Tolstoita, ei ollut vapauttanut Venäjän suurinta henkeä edes kuoleman jälkeenkään kirkonkirouksesta. Virolainen oli lukenut Leo Tolstoilta vain yhden kirjan. Se oliYlösnousemus, ilmeisesti kirja oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, että Tolstoin kirkonkirouksesta oli tullut hänelle jonkinlainen fiksaatio. Hän kampanjoi veistoksillaan Tolstoin puolesta..

Hän oli antelias mies mitä tulee henkisiin ideoihin, kaikin puolin runsas ja rönsyilevä. Hän lahjoitti minulle Blavatskyn Hunnutetun Isiksen, joka oli hänen ensimmäisen vaimonsa suomentama. Se oli kaikessa sekavuudessaan inspiroiva kirja. Sieltä löysin puhuvat ja paikasta toiseen siirtyilevät kivet ja muitakin tarinoita, jotka kiehtoivat mielikuvitustani. Sieltä löytyi myös nimi kirjalle: Hullun taivaassa,josta piti alun perin tulla suuri yhteiskunnallinen romaani, mutta siitä tulikin pieni hullu kirja. Muusan – tässä tapauksessa muusuksen – merkitystä ei voi vähätellä. Hänen ajatuksillaan voi olla ratkaisevan tärkeä vaikutus kirjan sisältöön ja henkeen. Ilman häntä siitä kirjasta olisi tullut paljon tylsempi eikä amerikkalainen kustantaja Dalkey Archive Press olisi ostanut sitä. Yhteensattuma tai ei, mutta kustantaja allekirjoitti sopimuksen ja pani shekin postiin kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa. Yksi ympyrä elämässä kiertyi umpeen.

Hän oli suuri unien näkijä ja tulkitsija, aidosti kiinnostunut asiasta ja jaksoi aamuisin kuunnella kun kerroin uniani. Kun olin saanut kun olin saanut Hullun taivaassa –kirjan valmiiksi, näin unta että kaadoin vahingossa huussin ja paskaa valui pitkin maata. Hän tulkitsi, että se tietää rahantuloa. Ja tulihan sitä jonkin verran enemmän kuin normaalisti , kun siitä otettiin toinen painos siksi että se oli Finlandia-ehdokas. Hänen tulkintansa palasi mieleeni tämän heinäkuun alussa, kun näin unta likaisista vessapytyistä. Olin saanut vähän aikaisemmin tarjouksen Dalkey Archive Pressiltä. Jos uneen ja tulkintaan on uskomista niin rahaa ei ole tulossa paljon, kun ei paskaakaan ollut paljon.

Näin hänet ensimmäisen bussissa numero 36, nykyään se on numero 14 juhannuspyhien jälkeen vuonna 1986 Hän tunsi minut, mutta minä en häntä. Olimme käyneet samaa koulua 30 vuotta aikaisemmin ja kirjoittaneet samaan aikaan 60-luvulla Ylioppilaslehteen arvosteluja, hän kuvataiteesta, minä kirjallisuudesta. Ehkä en ollut muuttunut sitten koulu- ja opiskeluvuosien, koska hän tunnisti minut ja vinkkasi vierelleen istumaan. Lopun voi lukea Hullun taivaasta.

Viimeisen kerran näin hänet Kampin metroasemalla viime toukokuussa, kun olin menossa ranskantunnille. Hän istui penkillä, sanoi lepäävänsä hetken ennen kuin menee katsomaan Sanomatoria. Hän kysyi onko minulla Gerald Gaben kirja Onnellisten muistojen puutarhasta, osa 1. Pari vuotta aikaisemmin hän oli lahjoittanut minulle kakkososan, joka oli jostain syytä ilmestynyt aikaisemmin. Kun minulla ei ollut ykkösosaa, hän halusi lahjoittaa sen minulle. Sovittiin että hän soittaa Aatmaan ( kirjakauppaan) ja minä käyn hakemassa sen sieltä. Hän soitti noin viikon kuluttua kysyäkseen joko olen hakenut ja lukenut sen kirjan. Mutisin epämääräisesti, en ole ehtinyt lukea sitä, kun kirjoitan romaania ( tai mikä lie se nyt onkaan). Ehkä hän kaikesta huolimatta piti minua kehityskelpoisena sieluna ja toivoi sen takia että lukisin Gaben kirjan. Se on ikään kuin hänen testamenttinsa minulle. Otin kirjan tänä aamuna hyllystä ja katselin ensimmäistä lukua joka käsittelee jälleensyntymää. Kirjan mukaan, Gaben sanoin: "ihmisen todellinen olemus on se joka jälleensyntyy, joka on kuin suuri näyttelijä elämän suuressa draamassa. Aina se esiintyy uudessa osassa, uudessa ruumiin puvussa ja uusissa olosuhteissa, ja kuitenkin se on aina oma itsensä. Se ei koskaan voi sekoittaa itseään esittämiinsä erilaisiin osiin. Se kerää kaikkien osiensa kokemukset ja tiedot niin kuin helmet nauhaan, toistamatta entisten osien elämäntapoja." Se minua ihmetyttää, miksi todelliset olemukset eivät opi mitään kokemuksista. Vaikka ne eivät niitä toista, niin ne tekevät uusia tyhmyyksiä.

Virolaisen kala.jpg (14219 bytes)

Heikki W.Virolainen: Sinikeltainen  kala 1977

(Amos Andersonin museo)

Kirjallisuustesti - mikä kirjallisuuden klassikko sinä olet?

3.8.04

Kun kirjoitustyö ei viikon katkoksen jälkeen lähde sujuakseen, niinpä sitä sortuu nettiin huvittelemaan. Sieltä löytyy kirjallisuustestejä, kuten seuraava: Mikä kirjallisuuden klassikko sinä olet ? Testata voi tästä osoitteesta hyvällä onnella, ellei palvelin ole tilapäisesti tukossa. Testin tulos: Olen Virginia Woolfin Orlando.

1091195146_orlando.gif (4771 bytes)

Woolf on yksi mieliklassikoistani, oppiäitini. Siis ei mikään turha testi.. Ulkoisilla tapahtumilla ei todellakaan ole merkitystä. Se mitä pää sisällä tapahtuu, mitä unissa tapahtuu on paljon tärkeämpää kuin ns. objektiivien todellisuus, joka o pelkkää harhaa. Kirjoittajalle kirjoittaminen on todellista elämää. Mitä sanoikaan Kafka: "Kirjailijan elämä on todella riippuvainen kirjoituspöydästä; jos hän aikoo välttää hulluuden, hän ei saa oikeastaan koskaan loitontua kirjoituspöytänsä luota, hampaillaan hänen täytyy pitää kiinni siitä. ( Briefe 5.7.1922) En tosin riipu hampaillani kirjoituspöydän reunasta, mutta pöytä on sänkyni vieressä niin että pääsen töihin välittömästi aamulla, ei tarvitse pukea päälle, ei kammata hiuksiaan, ei meikata tai ajaa partaa.

Vinkki klassikkotestistä löytyi Enimmäkseen nimetön - blogista

 

Byrokraattista virkakankeutta - ei kun heitteillejättö

1.8.04

Minun tätini Unelma, joka täyttää tässä kuussa 83 vuotta, ei pääse muuttamaan Suomeen, jossa hänen lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat, koska hän pystyy liikkumaan asunnossaan eikä niin ollen ole välittömän avun tarpeessa. Suunnilleen noilla perusteilla ulkomaalaisviraston byrokraatit hylkäsivät hänen anomuksensa. Hän asuu Petroskoissa hissittömän talon viidennessä kerroksessa eikä korkean ikänsä ja sydänvaivojensa takia jaksa kiivetä portaita. Jonkun täytyy käydä hänen puolestaan kaupassa ja apteekissa. Suomalaiset viranomaiset kai ajattelevat että menkööt vanhainkotiin, jos ei jaksa. Venäläiset vanhainkodit ovat vielä kauheampia kuin suomalaiset, jotka ovat myös aivan hirveitä paikkoja. Kävin toissa talvena kirjailijavierailulla sellaisessa paikassa ja järkytyin, kun näin miten täyteen vanhukset oli pumpattu täyteen rauhoittavia lääkkeitä, ettei heistä olisi häiriötä vähäiselle hoitohenkilökunnalle.

Unelman poika, minun serkkuni Arvi Perttu, haluaisi ottaa vanhan äitinsä luokseen asumaan, mutta ei se byrokraattien mielestä käy, koska Unelma on inkeriläinen. Pelkäävätkö he että kunnianarvoisa tätini rupeaa diilaamaan huumeita kadulla? Unelma osaa täydellisesti suomea, hän on julkaissut useita runokirjoja suomenkielellä. Hän on tehnyt elämäntyönsä folkloristina, hänen väitöskirjansa itkuviristä Ikuinen itku kuuluu kansanrunouden opiskelijoiden tutkintovaatimuksiin, ja on alallaan klassikko. Hän on hyödyttänyt suomalaista folkloristiikkaa paljon, mutta ei se ole byrokraattien mielestä mikään meriitti eikä syy päästää häntä Suomeen vakituisesti asumaan. Hän sai vain kolmen kuukauden viisumin tähän maahan. Hänen on matkustettava Petroskoihin uusimaan se lokakuun lopussa. Konsulaatissa jonottaminen ja matka edestakaisin on rasittavaa niin vanhalle ihmiselle.

PS. Tein pyörälenkin Itä-Helsingin rannoilla, ajoin Kivinokkaa ja takaisin. Matkalla ajatteli Unelman kohtaloa ja tulin yhä vihaisemmaksi byrokraateille. Mietin mitä voisi tehdä. Heidän päätökseensä ei ole muutoksenhakuoikeutta. He ovat viisaissa päissään miettineet asia loppuun asti. Minun mielestäni heidän päätöksensä merkitsee heitteillejättöä. Lisäsi sen otsikkoon pyöräilylenkiltä palattuani Suomi on oikeusvaltio. Kun kerran on päätetty että inkeriläisiä päästetään Suomeen jonotusjärjestyksessä, niin ei kellään saa olla oikeutta ohittaa jonoa. Järjestelmän mukaan hän pääsee muuttamaan Suomeen noin kymmenen vuoden kuluttua, silloin hän on 93-vuotias. Hänen edellään ovat jonotusnumeronsa säällisessä järjestyksessä hankkineet kaverit, joilla yksi isovanhempi on inkeriläinen ja jotka eivät osaa suomea eivät tiedä suomalaiset kulttuurista mitään eivätkä ole tehneet sen kulttuuri eteen mitään, kuten Unelma, eivätkä ikinä ole olleet suomalaisuutensa takia Siperiassa, kuten Unelma. Näin toteutuu Mauno Koiviston kaunis ajatus inkeriläisten paluumuutosta. Byrokraatit toteuttavat ajatusta täysin mekaanisesti ottamatta huomioon sen enempää inhimillisiä kuin kulttuurillisia näkökohtia.

 

Unien taustaa

1.8.04

Minun käsilaukkuni tyhjennettiin berliiniläisessä taidemuseossa. Joku vei lompakon ja pankki- sekä luottokorttini. Eikä siinä kaikki viime yön vastoinkäymiset. Taidemuseon edustalla seuraani lyöttäytyi tungetteleva mies. Kun torjuin hänet, hän kävi väkivaltaisesti kimppuuni. Pakenin lapsuuteni Munkkiniemeen, mies perässä. Onnistuin pääsemään miehestä eroon Puistotiellä, kun hakeuduin tukevahkon keski-ikäisen herrasmiehen turviin, joka saattoi minut Perustielle. Hän ihmetteli miksi minulla on kivi kädessä. Selitin, että se on puolustustarkoituksiin.

Eilen, deadline-päivänä, sain valmiiksi jutun suhteesta isään, siitä miten hän on vaikuttanut uraani, ja vaikuttaa edelleen, vaikka onkin ollut kuolleena 34 vuotta. Juttu oli tilaustyö Tammen antologiaan Isä, tytär ja teksti. Minulta meni viikko sen kirjoittamiseen, tuloksena vajaat kuusi liuskaa. Alkuun pääseminen oli vaikeata, koska en ole mikään ammattikirjailija, joka pystyy vaivattomasti siirtymään lajityypistä toiseen. Piti keskeyttää romaanin kirjoittaminen, mikä aiheutti huomattavaa kitkaa. Aihekin oli vaikea. Olen kyllä kirjoittanut isästäni paljon, mutta aina fiktion suojassa. Kun juttu oli viimeistä viilausta vaille valmis, tuntui siltä että nyt on rahkeet lopussa, en jaksa enempää. Tyhjä käsilaukku kuvaa hyvin tilannetta, kaikki on viety, resurssit ja energia lopussa. Voi sen tulkita freudilaisittain, että libidooli lopussa. Varsinkin, kun ei minua lainkaan kiinnostanut tutun miehen puhelimessa tökerösti esittämä rakasteluehdotus, joka tuli juuri kun olin kirjoittamassa viimeistä kappaletta. Hänen osoittamansa mielenkiinto minun ruumiillisuuttani kohtaan ei imarrellut, vaan ärsytti. Torjuin hänet ilman toivoa tulevaisuudesta, ja sain kuulla vitsiksi kai tarkoitetun tokaisun: "Pidä vittusi ja ne nailonsukatkin." Siinä taustaa unen tungettelevalle tuntemattomalle.

Jokin aika sitten ihmettelin nettipäiväkirjassa, näkevätkö miehet unia takaa-ajavista naisista. Kukaan mies ei ole vielä tunnustanut näkevänsä. Entä näkevätkö miehet unia väkivaltaisista naisista? Naiset, varsinkin kun ovat nuoria, joutuvat kokemaan niin paljon henkistä väkivaltaa = panopuheita ja huorittelua kaduilla, ravintoloissa ja melkein missä tahansa liikkuvatkin, että ei ihme jos heidän unissaan esiintyy väkivaltaisia miehiä ja takaa-ajotilanteita. Vanhenemisessa on ainakin se ilo, että saa kulkea rauhassa kadulla, mitä nyt joskus keskenkasvuiset pojat mummottelevat, jolloin totean: En ole tiennytkään että minulla on noin paljon komeita lapsenlapsia. Pojat hiljenevät ällistyneinä. Joskus joku vielä erehtyy huorittelemaankin , mikä tuntuu aika lapselliselta, ihan kuin ei huutelijalla olisi silmiä päässä. Naisvihan juuret täytyy olla omassa epävarmuudessa, jos kaikki naiset näyttävät huorilta ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Nyt on edessä hankala siirtyminen takaisin romaaniin. Kiiltomadon yleisönpalstalla velloo keskustelu siitä, miten päästä kirjoitustyöhön käsiksi. Keskustelu liikkuu aiheesta ja aiheen vierestä, ja yhtäkkiä ihmiset alkavat sättiä toisiaan, kuten aina netin keskustelupalstoilla. Netti kuumentaa kummasti tunteita. Jokaisella on kai omat niksinsä millä päästä työnteon vireeseen. Yksi siivoaa ja toinen kuuntelee musiikkia, kolmas lukee jotain inspiroivaa. Minulla työntekoon auttaa kasvava ahdistus, johtuu se sitten rahapulasta, deadlinesta tai jostain sisäisemmästä tekijästä. Ahdistukseen ei ole muuta helpotusta kuin kirjoittaminen. Kannattaisi ottaa puhelin irti seinästä, katkaista nettiyhteys, jättää sanomalehdet lukematta , telkkari katsomatta, ystävät tapaamatta, päällystää seinät korkilla ja käydä ulkona vain yön hiljaisten tuntien aikana, niin eiköhän kirjoittaminen siitä alkaisi sujua omalla paineellaan.

Kahden luvun välissä

23.7.94

Kahden luvun välissä kävin pankissa. Viime käynnistä oli kulunut lähes pari vuotta ja olin ehtinyt unohtaa, että siellä kuluu aikaa, eikä ole aikakauslehtiä tarjolla kuten apteekeissa ja terveyskeskuksissa. En ollut ottanut edes kirjaa mukaan, kun luulin että amerikkalaisen kustantajan shekin muuttaminen rahaksi käy kädenkäänteessä - ja pääsen vihdoinkin ostamaan ison pullon aitoa samppanjaa. Mutta ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Kaikilla pankin asiakkailla tuntui olevan monimutkaisia raha-asioita, joiden selvittämiseen meni aikaa. Hikisen jonottamisen jälkeen pääsin vihdoin tiskille ja sain kuulla, että pankki lähettää shekin perintään, se maksaa 80 euroa ja kestää kaksi viikkoa! En voinut suostua sellaiseen. - Ehkä joku toinen pankki lunastaa sen, virkailija sanoi toiveikkaasti. Menin toiseen pankkiin. Siellä oli kunnon ilmastointi, ei jonottaminen ollut yhtä hikistä, mutta kyllä se kesti. Tiskillä selvisi, että minun täytyy mennä tilipankkiin, ehkä shekki lunastetaan siellä. Siis Munkkivuoreen, kaupungin toiselle laidalle. Ehdin sinne niukin naukin ennen sulkemisaikaa ja olin onneksi ainoa asiakas. He suostuivat lunastamaan shekin ilman perintämaksua, mutta rahat tulisivat vasta muutaman päivän kuluttua. Mutta mikäli shekki osoittautuisi katteettomaksi, tililtäni veloitettaisiin rahat pois. No, toivottavasti ei osoittaudu ja saan sen samppanjapulloni joskus ensi viikolla..

Pankissa käynnin jälkeen istuin Munkkivuoren ostarin penkille, eikä tullut yhtään nostalginen olo. Tuli mieleen, että ehkä kaikki amerikkalaiset kustantamot eivät ajattele yhtä kaupallisesti kuin suomalaiset, kun ottavat ohjelmistoonsa 16 vuotta vanhan kirjan. Olisikohan niin että kirjan elinkaari on sittenkin pitempi kuin syksystä jouluun? Viereeni penkille lennähti naakka, jolla oli kiiltävän mustat jalat. Se katsoi minua kuin vanhaa tuttuaan. Ehkä me olimme tavanneet toissa keväänä Talin siirtolapuutarhassa, kun olin kääntänyt maata ja naakka kavereineen oli tullut käännökselle norkkomaan matoja. Ei tullut ikävä Talin siirtolapuutarhaakaan. Mikä helpotus, että olen päässyt siitä eroon. Naakalla ja minulla oli sanaton yhteisymmärrys. Kun lähdin sekin lähti.

Kävelin lapsuuteni Munkkiniemeen ihan sen takia että saisin ajaa raitiovaunulla keskustaan. Ei nostalgiaa Munkkiniemessä, mutta keskustassa se iski. Asvaltti tuoksui siellä kuin 60-luvin kesinä, jolloin osallistuin kaikkiin Vietnam-mielenosoituksiin ja istuin Vanhan terassilla parantamassa maailmaa. Hieman haikeana totesin, että ne ajat ovat iäksi menneet, enkä mennyt Vanhan terassille, koska se ei olisi kumminkaan ollut se sama terassi kuin silloin kauan sitten nuoruudessa, jolloin kaikki mahdollisuudet olivat edessäpäin ja se oikea istua terassilla tai tulla vastaan minkä tahansa kadun kulman takaa. Kun ajattelin vähän tarkemmin, muistin että sehän oli hirveän tuskallista aikaa, annoin mahdollisuuksien mennä ohitse enkä osannut nauttia hetkestä, kun en ollut Zen-buddhisti, vaan maolainen; lippiksessä oli Maon kuva ja taskussa Maon pieni punainen kirja. Oi niitä aikoja. Se oli siis eilen, kun olin kahdennentoista ja kolmannentoista luvun välissä.

Tänään aloitin kolmannentoista luvun. Sen kirjoittamiseen menee suunnilleen viikko. Kirja jonka lajityyppiä en vielä uskalla määritellä, etenee hitaasti yhtä hitaasti edellisetkin kirjat, vaikka enää ei ole vaivana hirveitä kolmen päivän migreenejä, joskus vain silmissä välähtelevät valokaaret ja salamat, mutta ne menevät nopeasti ohitse. Migreenikohtaukset palvelivat kirjan tekemistä, oli pakko kolmeksi päiväksi lakata kirjoittamasta, mennä itseensä, mennä kipuun. Niiden päivien aikana jotain kirkastui ja kirjoittaminen eteni seuraavaan migreenikohtaukseen asti.

Nyt puurran tasaisesti päivästä päivään ja tekstiä kertyy, mutta enemmän lukuisiin varastoihin ja välivarastoihin kuin itse kirjaan. Heitän varastoihin lauseita, kappaleita, kokonaisia lukuja (= viikon työn). Varastoissa vallitsee paljon pahempi sekasotku kuin vaatekaapissani, jossa t-paidat on yhdellä hyllyllä, alushousut toisella, sukat kolmannella jne. En ole vielä keksinyt sellaista lajittelujärjestelmää, jolla löytäisin tietokoneen varastotiedostoista vähällä vaivalla lauseen tai kappaleen, jonka olen sinne tallentanut ja jota myöhemmin tarvitsen.

Ennen tietokoneaikaa minulla oli iso paperikori kirjoituspöydän alla, josta kaivelin hylättyjä liuskoja. Tyhjensin paperikorin vasta kun kirja oli valmis. Nykyään menee yhtä paljon aikaa hylättyjen, mutta käyttökelpoisten lauseiden etsimiseen kuin ennen tietokoneaikaa, vaikka minulla on AltaVistan hakurobotin "Private Extension", joka tosin toimii kunnolla vain kaikkein vanhimmassa koneessani, missä on Windowsin 95-käyttöjärjestelmä. Kone on kymmenen vuotta vanha on sylimikro. Se on ihana kone, se on pieni eikä se kuumene liikaa. Kirjoitan sillä aamut sängyssä. Puolen päivän jälkeen siirryn ison koneen ääreen ja editoin aamulla kirjoittamani. Lopetan editoimisen kuuden maissa illalla ja lähden pyöräilylenkille. Jotenkin täytyy pitää kuntoa yllä, muuten tätä työtä ei jaksaisi. Ihmettelen ihmisiä jotka sanovat, että sitten kun he pääsevät eläkkeelle, he rupeavat kirjoittamaan. He kai kuvittelevat että kirjoittaminen on kevyttä sisätyötä, ja se sujuu yhtä helposti kuin lukeminen. Kirjoittaminen on rekkakuskin, kivenhakkaajan ja kirurgin työtä, ei niitä hommia ruveta hoitamaan vasta eläkepäivillä.

Illalla kun en enää jaksa kirjoittaa, siirryn kolmannen tietokoneen ääreen, se on yhteydessä nettiin, luen sähköpostit, Kiiltomadon ja Kirjailijaliiton keskustelupalstat sekä noin kymmenkunta blogia, jotka olen tilannut Pinserin kautta. Käymälä on edelleen suosikkilistani kärjessä. Lukekaa ihmiset, mitä hän kirjoittaa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä viimeksi suomennetusta osasta Vanki. En ole sitä osaa vielä itse lukenut, enkä pysty lukemaankaan niin kauan aikaa kun kirjoitan omaa kirjaa.

 

Kirjoittaminen rakkauden tekona

5.7.04

Tänään allekirjoitin sopimuksen amerikkalaisen kustantajan kanssa ja ostin sen kunniaksi pienen pullon (200 cl) ranskalaista samppanjaa. Ison pullon ostan sitten kun saan etumaksun kirjasta. Join samppanjaa luhtipuutarhassani ja luin vanhoja lehtiä. Silmiin osui pieni uutinen: ensi kesänä Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen teemana on Kirjoittaminen rakkauden tekona. Suomalaiset eivät tee rakkautta, englantilaiset ( make love) ja ranskalaiset ( faire l’amour) tekevät sitä.

Nykysuomen sanakirjan mukaan: Rakkaus on syvä eroottinen kiintymys toiseen henkilöön, vrt. lempi. Rakkauden alalajeja ovat: aistillinen, henkinen, platoninen r. Sekä ensi-, palava, puhdas, onneton, toivoton r. Vapaa r. mainitaan myöhemmin. On olemassa myös äidin- isän-, vanhempain- suku-, isänmaan-, veljes-, sisarus-, ihmis-, naapuri- ja vastarakkaus. Lapsirakkautta ei mainita luettelossa. Sanakirjan mukaan Rakkaus syttyy, sammuu, kuolee. Siinä rakkauden elämänkaari lyhyesti. Kiintymys tarkoittaa tunnepohjaista kiintymystä, kiinnittyneisyyttä, vetovoimaa jhk., rakkautta. Esimerkkinä lause: "Tunsi väkevää kiintymystä tyttöä kohtaan."

Websterin sanakirja määrittelee, että rakkaus on: "1. Profoundly tender or passionate affection for a person of opposite sex."Näin ajattelivat sanakirjan konservatiiviset tekijät 1980-luvulla. Eroottinen rakkaus ei voinut millään muotoa kohdistua samaan sukupuoleen. Mahdoton ajatus. Tekijät olivat todellisuudelle vieraita. Kovin hartaita kristittyjä he eivät tainneet olla, koska rakkaus Jumalaan on heidän luettelossaan vasta 11. sijalla ja heti sen jälkeen seuraa rakkaus tennikseen. Kas kun ei poolo-peliin tai rugbyyn.

Miten minä määrittelisin rakkauden? Kokemukseni mukaan eroottinen rakkaus on häiriötila ruumiissa, joka vaikuttaa voimakkaasti aivojen tilaan. Se kaventaa ajattelukykyä, toisin sanoen tyhmistää, aiheuttaa aistiharhoja, arvostelukyvyn menetystä, keskittymiskyvyttömyyttä, unettomuutta, hermostuneisuutta, levottomuutta, sekavaa puhetta, änkytystä, punastumista, vatsavaivoja, painajaisunia, mielikuvituksen voimakasta lentoa, siksi se on niin tavoiteltu tila runoilijoiden ja romaanikirjailijoiden keskuudessa. Se poistaa ikävystyneisyyden - elämällä on tarkoitus, joka on rakkauden kohteen tapaaminen - kaamea tunne: "en voi elää ilman sinua". Mitä positiivista voisi sanoa tunteessa, joka sekoittaa sekä pään että elämän? Siinä tilassa rupeaa käyttäytymään vastoin kaikkia periaatteitaan. Sitä hylkää itsensä ja ystävänsä, jopa perheensä sen vaikutuksen alaisena. Vahvasta humalasta selviää vuorokaudessa, vahvasta rakkaudesta ei vuodessa eikä parissakaan. Ja krapula, joka siitä seuraa on hirveää tyhjyyttä ja toivottomuutta.

Penguinin Wordmaster -sanakirjan mukaan rakkaus on 1strong or deep-seated affection, devotion 2. a strong liking or interest.Minulla on vahva kiinnostus kirjoittamista kohtaan. Olen rakastunut, en pysty ajattelemaan mitään muuta, aamulla kirja on ensimmäisenä mielessäni, illalla viimeisenä. Näen painajaisunia ja pelkään, että se hylkää minut. En välitä ystävistäni, en perheestä, en rakastajastani, hän tulee mustasukkaiseksi ja onnettomaksi, kun huomaa että ajattelen jotain muuta kuin enemmän kuin häntä. Hän pettää minua, minä tulen onnettomaksi ja kirjoitan hulluna rakkaudesta. Annan kaiken itsestäni ihmisille joita en edes tunne, mutta rakastajalle en mitään. Hänellä on täysi syy olla mustasukkainen ja pettää minua Jonain päivänä rakkaus hylkää minut, kirja on valmis. Olen tyhjä ja toivoton, itsemurhan partaalla. En pysty kirjoittamaan. Sitä voi kestää kuukausia, vuosia. Ja sitten jostain käsittämättömästä syystä  rakastun taas sanoihin, rupea kirjoittamaan kirjaa enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seuraava lausetta. Se on rakkauden tekemistä.

Shakespeare sanoi että rakkaus on "merely a madness,and, I tell you, deserves as well a dark house and a whip as madmen do. Eikä tosi rakkaus ( true love) hänen mukaansa never did run smooth. Kirjoittaminen ei ole kitkatonta, tasaista, siloista ja suloista. Se on intohimoa, hulluutta, epätoivoa, hurmiota. Se on tosi rakkautta.

 

Saudi-arabialaisia kissoja

30.6.04

Yhdeksän yötä sitten minua ajoi takaa kaksi saudi-arabialaista miestä, saattoivat olla al-Qaidan miehiä, tai sitten eivät. Alitajunta reagoi maailman tapahtumiin. Uutiset naisten vainosta painuvat alitajunnan syvyyksiin ja kohoavat unissa esiin sopivan ärsykkeen vaikutuksesta. Koska olen suuri kissojen ystävä, laitan saudi-arabilaisten kissojen kuvan tähän.

Lisää saudi-arabialaisia kissoja löytyy Alhamedi Alanezin nettipäiväkirjasta, jonka nimi on The Religious Police. Nettipäiväkirja on omistettu niiden viidentoista koulutytön muistolle, jotka kuolivat koulupalossa kaksi vuotta sitten, kun uskonpoliisi ei päästänyt heitä ulos palavasta rakennuksesta, koska he eivät olleet asianmukaisesti pukeutuneita huntuihin ja kaapuihin. Uskonpoliisi ei päästänyt myöskään palomiehiä kouluun sammuttamaan tulipaloa. Linkki saudi- miehen päiväkirjaan löytyi Vera’s logista.

 

Kirjan matka maailmalle ( mainoskatko)

29.6.04

Juhannusaattona tuli tarjous amerikkalaiselta kustantajalta Dalkey Arcive Pressiltä. Se on epäkaupallinen kustannustalo, joka julkaisee eurooppalaista ja amerikkalaista laatukirjallisuutta. Heidän kirjailijoitaan ovat muun muassa Louis –Ferninand Céline, Michel Butor, Claude Simon, Nathalie Sarraute, Violette Leduc, Boris Vian, Raymond Queneau ja Jacques Jouet Ranskasta, Andrei Bitov Venäjältä, Camile Jose Cela ja Juan Goytisola Espanjasta, Carlos Fuentes latinalaisesta- Amerikasta. Hullun taivaassa -romaani, jonka he aikovat julkaista, pääsee hyvään seuraan. Hyväksyin tarjouksen tänään, sopimus tulee myöhemmin postissa. Toivottavasti. En ole tehnyt mitään kirjan markkinoimiseksi, ei ole Tammikaan tehnyt. Dalkeyn toimittajat löysivät sen ihan itse, kun kävivät Suomessa keväällä ja saivat Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskukselta englanninkielisen antologian, jossa oli katkelma siitä kirjasta. Naispuolinen toimittaja ihastui katkelmaan, googlasi englanninkieliset kotisivuni ja lähetti kyselyn, onko Hullun taivaassa käännetty englanniksi. Jotain hyötyä on siitä, että osoite löytyy netistä, vaikka riesaakin on, noin 150 roskapostia päivittäin. Jos sivut olisivat suositummat, sitä tulisi monta kertaa enemmän..

Agatha Haun käänsi kirjani kymmenen vuotta sitten, kun opiskeli Helsingin yliopistossa suomenkieltä, teki käännöksen omaksi ilokseen eikä tarjonnut (tietääkseni) sitä kellekään kustantajalle. Hän lähti Suomesta enkä ole kuullut hänestä sen koommin mitään. Minulta meni juhannuspyhät siihen kun jäljitin häntä. Lopulta hän löytyi Etelä-Koreasta, netin avulla. Hänestä riippuu suostuuko hän antamaan käännöksen oikeudet Dalkey Archive Pressille pientä palkkiota vastaan.

En usko kirjan ilmestymiseen, ennen kuin näen kädessäni kirjan englanninkielisen laitoksen. Olen tyypillinen suomalainen, se ei usko ennen kuin näkee. Jotain voi aina tapahtua. Kun Taira – en edes yritä kirjoittaa hänen sukunimeään, se menisi kuitenkin väärin - käänsiHullun taivaan 90-luvun alussa venäjäksi, sopimus oli allekirjoitettu ja kirjan piti ilmestyä syksyllä, niin mitenkäs siinä kävikään - junavaunu jossa oli kustantamon painopaperti, varastettiin. Minun olisi pitanyt hankkia paperia Suomnesta, että kirja olisi voitu painaa, mutta en ruvennut siihen hommaan. Vuoden tai parin kuluttua se ilmestyi bakulaisessa kirjallisessa aikakauslehdessä. Sain palkkioksi yhdne vodkapullon ja kaksi kappaletta lehden numeroa.

Kun kirjan nimenä on Hullun taivaassa sille voi tapahtua mitä tahansa. Se elää omaa salaperäistä elämäänsä kuusitoista vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sen kirjoittaminen oli kyllä aika epätoivoinen urakka. Rupesin kirjoittamaan suurta yhteiskunnallista romaania työttömyydestä. Aloitin ainakin sata kertaa uudelleen, eikä se vain ottanut sujuakseen. Epätoivo oli lopult niin synkeän syvä, että luovuin suuresta suunnitelmasta ja silloin se alkoi liikkua kuin itsestään. Siitä tuli pieni kertomus hullusta rakkaudesta.

 

Takaa-ajajat unissa

21.6.05

Minut yritettiin hukuttaa ja minua ajettiin takaa viime yönä Riadissa, Saudi-Arabiasta. Ei käynyt ilmi olivatko vainoojani terroristeja. Miksi unissa takaa-ajajat ovat aina miehiä? Onko niin miestenkin unissa, vai ajavatko naiset heitä takaa? Joku viisaampi ( Jung?) on sanonut, että unien takaa-ajajat ovat niitä persoonallisuuden puolia, joita ihminen ei halua itsessään kohdata - hänen aliminänsä henkilöitymiä. Minun aliminäni on väkivaltainen mies. Animus on äitynyt unien häiriköksi. Johtuisiko se isä-esseestä, jonka olen luvannut kirjoittaa heinäkuun loppuun mennessä, mutta jota en ole vielä edes aloittanut, koska en keksi mitään positiivista sanottavaa hänen vaikutuksestaan uraani.

Riadissa en ole ennen ollutkaan. Siellä on naisten asema kurja, he ovat niin vaarallisia miehille, että heidät pitää eristää miehistä julkisissa tiloissa. Heillä on oma tavaratalot.. Heidän vaarallisuudellaan ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, se on miesten projektiota, mutta sitä pidetään objektiivisena totuutena. Ei minunkaan isäkuvallani ole mitään tekemistä sen kanssa millainen mies hän todellisuudessa oli, mutta minä näin ja koin hänet vaarallisena miehenä räjähdysalttiutensa takia. Häntä piti käsitellä varoen kuin dynamiittia. Kotona hän oli diktaattori. Minussa on puolet häntä, mutta en pysty olemaan diktaattori edes kissalleni. Se saa aina tahtonsa lävitse.

Bloomin päivänä

16.6. 2004

Piti lähteä pyöräilemään työpäivän jälkeen, mutta alkoi sataa eikä sateessa näe ajaa, kun silmälasit kastuvat. Pitäisi keksiä silmälasinpyyhkijät. Miksei niitä ole kukaan jo keksinyt. Kun en päässyt liikkeelle, istuin nettikoneen ääreen ja kokeilinKlassikkoautomaattia, josta oli juttua tämän päivän lehdessä. Ensimmäisen haun kymmenen parhaimman joukkoon listautuivat:

1. Raamattu

2. Augustinuksen tunnustukset

3. Nuoren Wertherin kärsimykset

4. Antigone.

Olin etsinyt hirmuhauskaa ja syvällistä luettavaa. Klassikkoautomaatilla on todella syvällinen näkemys huumorista, paljon syvällisempi kuin olisin osannut aavistaa. Olen lukenut Augustinuksen tunnustukset ja Nuoren Wertherin kärsimykset kauan aikaa sitten, eivät olleet minusta mitenkään hauskoja kirjoja, ehkä huumorintajuni oli kehittämätön.

Tein uuden haun, tarkensin kriteerejäni. Huomioin lajityypistä sisäisen maailman ja satiirin, kaikki muut alueet paitsi Suomen. Halusin runsaasti erotiikkaa, syvällisyyttä, hirmuhauskuutta ja ohuutta ( =vähän sivuja), muut hakukriteerit jätin huomioimatta. Tuloksena lista:

 

1. Pidot

(Symposion)

Platon

Joukko miehiä kokoontuu juhlimaan ja käymään filosofista dialogia rakkaudesta ja ideoiden maailmasta.Ilmestymisvuosi , Otava, 60 sivua.

2. Putoaminen

(La chute)

Albert Camus

Pariisilaisen asianajajan huikea katumusmonologi amsterdamilaisessa kuppilassa. Kirja kolkuttelee paatuneimmankin länsimaisen ihmisen omaatuntoa sekä herättelee sosiaaliseen ja moraaliseen vastuuseen.

Ilmestymisvuosi 1957, Otava, 163 sivua.

3. Tarjoilin Englannin kuninkaalle

(Obsluhoval jseni anglického krále)

Bohumil Hrabal

Parodinen ja lempeän ironinen romaani Ditiestä, joka maailmansotien välisessä Tshekkoslovakiassa kohoaa juoksupojasta hotellinomistajaksi. Ilmestymisvuosi 1989, WSOY, 260 sivua.

4. Ihmisiä sillalla

Wislawa Szymborska

Puolalaisen Nobel-runoilijan inhimillisen olemassaolon arvoituksellisuutta, yksilön suojattomuutta historian ruhjonnassa. Moraalisesti kantaaottavia runoja, joissa mukana huumoria ja ironiaa. Ilmestymisvuosi 1998, WSOY, 111 sivua.

5. Alcools

(Alcools)

Guillaume Apollinaire

Avantgardistinen runoilija poisti runoistaan kaikki välimerkit tarpeettomina. Klassiseen runoilmaisuun on yhdistetty modernin maailman kuvastoa ja ääniä, kuten kadulla sattumanvaraisesti kuultua puhetta. Ilmestymisvuosi 1913, Otava, 82 sivua.

6. Kaikki runous

Gaius Valerius Catullus

Roomalaisen runoilijan hävyttömän teräviä poliittisia pilkka- ja rakkausrunoja - tuskaa ja pettymystä ylevästi ja roisin anaalisesti. Ilmestymisvuosi 60-50 e.a.a., WSOY, 126 sivua.

7. Levottomuuden kirja

(Livro do Desassossego por Bernardo Soares)

Fernando Pessoa

Neuroottisuuteen saakka herkkä mies määrittelee minäänsä ja linnoittautuu nälkätaiteilijan elämänpakoisuuteen. Ilmestymisvuosi 1982, Andalusialainen koira, 418 sivua.

8. Runoja

Anna Ahmatova

Pietarin itkijänaisen runoja majesteettisen klassisesta kaupungista, sen puistoista ja rantakaduista. Ahmatovalle 1900-luvun alkuvuosikymmenten kaupunki on rakkauden näyttämö: jatkuvien erojen ja kohtaamisten tapahtumapaikka. Ilmestymisvuosi 1992, Orient Express, 153 sivua.

9. Niin kauas kuin yötä riittää

(Le voyage au bout de la nuit)

Louis Ferdinand Céline

Osin elämäkerrallinen romaani, joka on sekoitus hallusinaatiota ja terävää ajankuvaa. Kirjan moderni antisankari liikkuu ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa ja Ranskan Afrikan-siirtomaissa. Ilmestymisvuosi 1932, Tammi, 520 sivua.

10. Pantagruel

(Pantagruel, roy de Dipsodes)

Francois Rabelais

Kansantarinoihin perustuva kertomus Pantagruelista, tavallisten ihmisten parissa liikkuvasta jättiläisestä, jolla on valtava ruokahalu ja jano. Rabelaisin karnevalistisessa naurussa on läsnä rajaton, joka suuntaan räjähtävä kaaos. Ilmestymisvuosi 1532, Gummerus, 173 sivua.

Olen lukenut kaikki muut listan kirjat paitsi Pantagruelin. Pessoan Levottomuuden kirjaa luen parhaillaan uudelleen. Se on niitä harvoja kirjoja joita pystyn lukemaan, kun kirjoitan romaania, se ei sotke omaa kielimaailmaani. Ahmatovan ja Célinen kirjat ovat kotisivujeni suosikkilistalla, olen lukenut ne monta kertaa, samoin Camusin Putoamisen ja Platonin Pidot. Täytyy todeta että klassikkoautomaatin käsitys huumorista on todella avara, eikä se ole turhantarkka sivumäärän suhteen, en sanoisi Pessoan ja Célinen kirjoja ohuiksi.

Bloomin päivän kunniaksi taiteilijatalon klassikko kävi juomassa teetä ja hakemassa Viking-lottorivin telkkarista. Minä avasin satunnaismenetelmä Joycen Odysseuksen, tökkäsin sormeni sivulle. Sormi osui rouva Breenin repliikin kohdalle :"Vanhat hyvät ajat jotka eivät palaja koskaan. Laulu vanha suloinen on rakkauden." Miten lie alkutekstissä, minulla ei ole sitä, on vain Thomas

Warburtonin ruotsinnos ja Saarikosken suomennos. Ostin Warburtonin ennen kuin Saarikosken käännös oli ilmestynyt, mutta hyydyin sivulle 389, sen jälkeen en ole leikannut auki nidotun painoksen sivuja. Suomennosta olen lukenut niin uutterasti, että sen kannet ovat irtomassa ja se on muutenkin rähjääntyneen näköinen. Jokaisen itseään kunnioittavan snobin piti lukea se 60-luvulla. Kun Leevi Lehdon suomennos ilmestyy, luen sen uudelleen. - Saa nähdä jääkö Saarikosken kääntäjämaineesta jäljelle mitään sen jälkeen, arveli  klassikkovieraani.

Kafkan isä

12.6.04

Luen päivän Hesaria illalla, niin aina nykyään, koska aamua ei kannata tuhlata lehden lukuun, jos haluaa saada jotain aikaan. Minua kiinnostaa kulttuurisivujen uutinen, jonka mukaan Hermann Kafka ei ollutkaan tyranni, vaan hienotunteinen, huumorintajuinen mies, joka piti huolta perheestään ja alaisistaan. Näin kertoo hänen alaisensa Frantisek Basikin, muistelmissaan. Hän oli työskenteli Hermann Kafkan liikkeessä kaksi vuotta. Mikä ihme tuo nyt on, että ihminen on erilainen eri ihmisten seurassa ja eri ympäristöissä. Ei se tee tyhjäksi Kafkan kokemusta, että hänen isänsä oli kotityranni ja hirviö. Kotityrannit voivat olla hurmaavia ihmisiä ulkopuolisten silmissä. Ja perheen sisälläkin tytär voi nähdä isänsä eri ihmisenä kuin hänen veljensä näkee.

Kafkan isä kiinnostaa minua siksi, että hän muistuttaa kummasti omaa isääni, joka oli hurmaava mies, varsinkin naiset rakastivat häntä, mutta elämä hänen kanssaan oli aika sietämätöntä, hän lannisti naisensa, myös minut,. En ole koskaan käsittänyt mistä hänen naisväheksyntänsä johtui, oliko se jokin yleiskulttuurinen ilmiö hänen ikäpolvensa miehillä. Vai oliko hän niin pettynyt, kun naiset eivät olleetkaan arkielämässä yhtä ihania kuin hänen romanttisissa kuvitelmissaan? Humalassa hän oli ylenpalttisen antelias, ylitsepursuavan hellä ja hilpeä, rakasti koko maailmaa, jakeli märkiä pusuja ja karhun halauksia ja tarjosi kapakassa kierroksen kaikille. Mutta krapulassa hänestä tuli pihi kuin Pljushkinista , hän laski jopa vessapaperien käytön. Hänen sielunsa lysähti kasaan, hän vaipui synkkyyteen ja poti maailmantuskaa, hänestä tulee äreä ja arvaamaton ja sai hillittömiä raivokohtauksia. Minä pelkäsin häntä kuin Jumalaa. Kaksi- kolmetoistavuotiaana käytyäni hänen kanssaan katsomassa Ibsenin Brandia, sanoin ( äidin kertoman mukaan): "Seuraavaksi haluaisin nähdä Molièren Lannistetun aviomiehen."

Suvikunta

12.6.04

 Eilisen Hesarista luen Paikan henki -otsikon alla juttua Suvikunnasta. Minulle se oli varhaisnuoruuden paratiisi. Ei tarvinnut kitkeä, kastella, rakentaa kiviaitaa, vetää rankoja metsästä, ei hakea maitoa kahden ja puolen kilometrin päästä joka päivä eikä pelätä isän raivokohtauksia. Siellä sai olla vapaasti se mikä oli. Siellä oli Söderströmin kirjailijoiden ja työntekijöiden lapsille siirtola, jonne vanhemmat voivat lähettää lapsensa pois jaloista kesän ajaksi. Samaan aikaan siirtolassa oli Eila Pennasen ja Oiva Paloheimon lapset. Vietin kolme kesää Suvikunnassa, toimitin seinälehteä jonka nimi oli Suvikunnan Sanomat. Kun muita kirjoittajia ei ilmaantunut, täytin lehden omilla jutuillani ja kömpelöillä kuvillani. Siellä koin ensimmäiset eroottiset väristykseni, kun luin Waltarin Sinuhe egyptiläistä, kirjaa jota isoäitini oli kieltänyt lukemasta, koska se ei ollut sopivaa luettavaa minun ikäiselleni.

Toimittajan, Irma Stenbäckin mukaan "Suvikunnassa ovat sieluaan ( ja krapulaansa) voidelleet monet kuuluisuudet. Mika Waltari viimeisteli Suvikunnassa Sinuhe egyptiläistä ja Väinö Linna Tuntematonta sotilasta." Se ilmestyi vuonna 1954, sinä kesänä olin viimeistä kertaa Suvikunnan lastensiirtolassa, mutta en muista Väinö Linnaa. Sen sijaan muistan Oiva Paloheimon. Hän asui punaisessa "kirjailijan mökissä", jonka nimi on nykyään Heikintalo, ja kirjoitti Tirlittania. Hän pyysi minua kerran elokuviin katsomaan jotain länkkäriä. Vai olikohan se Ratsupoliisi King? Sitä esitettiin Jeppaksen vanhassa tallissa. Hevosen haju oli aitoa. En muista elokuvasta mitään, mutta muistan kävelymatkan Suvikunnasta Jeppakseen, ja sieltä takaisin. Olin jotenkin ylpeä siitä, että hän jutteli kanssani kirjoista ihan kuin olisin ollut aikuinen, jonka mielipiteitä kannattaa kuunnella.

Hassuja heräämisiä

12.6.04

Kun olen lukenut eilisen ja tämän päivän Hesarin siirryn lukemaan blogeja. Uusin ihastukseni on blogi, jonka nimi on Hassuja heräämisiä. Ihanaa lukea nuorta ( minun näkökulmastani) naista, joka kirjoittaa luontevan humoristisesti. Pieniä, mutta ah niin nautittavia huomioita ja asioita naisen absurdista arjesta. Pidän pienieleisestä kerronnasta, arjen tilanteista, kyökkirealismista, vaikka se haukkumasana onkin. Huumoria ei voi tehdä, se syntyy itsestään. Kaikki riippuu siitä miten maailmaa katselee, suhteellisuudentajusta. Rasittavimpia ovat ne jotka saarnaavat ihmissuhteista, parisuhteista, ylempi ja alempiarvosista naista ja miehistä ilman hymynhäiväää. Eivät ihmis- ja parisuhteet sentään niin vakavia juttuja ole, ettei niille voisi välillä nauraa.

Luopumisia 11.5.04

Olen kuin piesty koira tänään, työtkään eivät tahtoneet sujua, kun harteita ja käsivarsia on pakottanut.. Kannoin eilen Talin puutarhamökistä äidin taulut pois. Kehykset painoivat. Allekirjoitin ( valtakirjalla) kauppakirjan ja luovutin mökin avaimet uudelle omistajalle. Hän olisi ajanut minut kotiin, mutta sanoin että haluan jäädä jättämään puutarhalle hyvästit. Hänen vaimonsa, joka aikoinaan asui naapuritalossa Puistotiellä ja kävi samaa koulua kuin minä, kutsui käymään, jos nostalgia käy kimppuun. Tuskinpa menen käymään. Jos on jotain jättänyt taakseen, ei pidä kääntyä katsomaan taakseen. Orfeuksen opetus. Istuin mökin portailla viimeisen kerran, tuli kauhean haikea olo. Olen kuin kissa, kiinnyn paikkaan. Ukkosen jälkeen puutarha tuoksui tuoreelta koivuvihdalta ja tuomenkukilta, puron rannassa lauloivat satakielet. Työleirihän se puutarha oli, tai olisi ollut jos olisin viitsinyt raataa siellä. Viime kesänä kävin siellä vain leikkaamassa nurmikon ja poimimassa marjat. Tänä kesänä en olisi ehtinyt käydä senkään vertaa.

Tänään soitti serkku, hänen isänsä, ainoa enoni, on kuollut. Kun olin lapsi, halusin mennä naimisiin hänen kanssaan sitten kun olen iso, koska hän osasi soittaa klarinettia, puhaltaa savurenkaita nenästä ja tehdä taikatemppuja. Kun hän meni kihloihin vieraan naisen kanssa, olin naiselle mustasukkainen ja tunsin itseni hylätyksi. En suunnitellut meneväni isän kanssa naimisiin, koska ymmärsin hänen olevan varattu mies.

Eno sairasti Alzheimerin tautia, karkasi hoitolaitoksesta, vilustui, sai keuhkokuumeen ja kuoli. Äidin suvussa on sitä tautia, isän suvussa ei ole. Jos olen tullut äidin sukuun, minusta tulee parinkymmenen vuoden sisällä vanhuudenhöperö, alan keksiä ikiliikkujaa kuten ukki ja riidellä Patentti- ja Rekisterihallituksen kanssa. Pojillani on pelkkää riesaa minusta. Ehkä en lopetakaan tupakanpoltto, koska jonkun tutkimuksen mukaan nikotiini ehkäisee Alzheimerin taudin syntymistä. Kuolen täysipäisenä keuhkosyöpään. Kuolen joka tapauksessa, kuten jokainen ihminen.

Palautin kirjastoon lukemattomia kirjoja, lainasin Péter Esterházyn matkakirjan Pitkin Tonavaa ja uudistin Sándor Marain Mietteiden kirjan, en pystynyt luopumaan siitä vielä. Marai antaa ohjeen kirjoittajalle :"Pese kätesi ennen kuin ryhdyt kirjoittamaan. Puhdista myös sielusi. Unohda huone, jossa juuri olet, ja elämä, jota elät. Älä näe äläkä kuule muuta kuin ne ilmiöt ja viestit, jotka juuri nyt sinut täyttävät. Sinulla ei ole enää mitään tekemistä ihmisten kanssa. Niin että nyt voit ryhtyä kirjoittamaan, ihmisille, ja ihmisten puolesta." (s. 49)

Kirjailijan lähimmäisille neuvossa on nielemistä. Avioliitto kariutuu, rakastaja/ rakastajatar karkaa, ystävyyssuhteet rämettyvät, lapset vieraantuvat, kun kirjailija unohtaa elämän jota elää ja alkaa elää henkilöidensä kanssa. Ei sellaista kukaan normaali elämänkumppani, mies tai nainen, kestä. Lapset kyllä, jos ovat murrosikäisiä, osaavat käyttää tilaisuutta hyväkseen ja nauttia vapaudesta, mutta nuorempina he kärsivät huomion- ja hoivanpuutteesta. Ihmissuhdeihmisten pitää varoa visusti kirjailijaa, koska hän ei muutu. hän lankeaa yhä uudelleen kirjoittamaan ja silloin ei mikään muu merkitse hänelle mitään.

 

Matka lapsuuden maahan

25.4. 2004

 

Eilen kävin Savonlinnassa, harrastajakirjoittajien yhdistys Akseli oli kutsunut minut puhumaan omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. En olisi lähtenyt Savonlinnaan kesken romaanin kirjoittamisen, ellei se olisi yksi vielä kirjoittamattoman omaelämäkerran paikoista. Se on yksi niistä neljästä paikasta, joissa käyn usein, unissa. Kolme muuta ovat: Koskenpesä Lummenen rannalla, Suvikunta Porvoon ulkosaaristossa ja Puistotie Munkkiniemessä.

En ole käynyt Savonlinnassa sitten isoäidin kuoleman, ja siitä on lähes kolmekymmentä vuotta. Olavinkadulta oli kadonnut And. Auvisen talo. Lapsena ihmettelin, miten jonkun nimi on And piste. Auvisen taloa vastapäätä oli KOP:n punatiilitalo. Se oli tallella, myös jyhkeä puuovi, sen korkokuvat - leijonan- ja koiranpää, mutta koiralta oli kuono lohjennut pois. En kylläkään ole, mikä elukka se oli, mutta koirana minä sen lapsena näin.

Linnakatu oli muuttunut, ei ollut enää mukulakiviä kadulla ja vanhat puutalot kadun alkupäästä olivat kadonneet, paitsi Koistisen talo. Siinä talossa tuskailin yhden helteisen kesäkuun matikan tehtävien kimpussa. Minulla oli ehdot, tein tehtäviä ison ruokapöydän ääressä. Se oli keskellä hämärää ruskeansävyistä salia, ikkunoissa pitsiverhot, ikkunan edessä palmu, ellei mielikuvitukseni ole lisännyt sitä sinne. ja seinällä hitaasti raksuttava kello. Ne olivat pitkiä ne matikan tunnit. Opettaja oli leveä kuin proomu, hän laahusti tohveleissa, päällä oli harmaa säkkimäinen mekko. Hän hikoili ja huokaili - en tiedä lihavuuden vaiko minun tyhmyyteni takia. Hän oli eläkkeellä oleva lehtori, Koistinen nimeltään, saattoi olla jotain sukua ukilleni, joka oli myös Koistinen. Minulle serkkua etäisemmät sukulaisuussuhteet ovat jääneet epäselviksi. Hänen etunimensä oli Iida, ellei se ollut Anna.

Kun kävelin Kyrönsalmen alikulkukäytävän lävitse Kalkkuinniemelle, tuntui kuin olisin kävellyt kiviportin lävitse kadonneeseen aikaan. Kumma tunne, sukua nostalgialle, ehkä. Portin pielessä oli mäki jolla olin seissyt veljieni kanssa laskemassa tavarajunien vaunuja, oppinut numerot yhdestä sataan, mäellä Lutikkalinnaksi kutsuttu iso puutalo ja mäen toisella puolella ukin rakennuttamat portaat alas Ruislahden kainaloon. Ukki oli siihen aikaan kaupungin rakennusmestari. Niitä portaita pitemmälle en murrosiässä päästänyt poikaystäviä ettei isoäiti olisi saanut tietää, mutta aina hän sai tietää, viimeistään silloin kun kävi torilla ostamassa muikkuja.

Ruislahti oli kadonnut, sen tilalla oli tullut valtatie, jonka reunaan ukin portaat johtivat nyt hyödyttöminä, sillä valtatien reunassa ei ollut jalkakäytävää eikä ylimenopaikkaa. Linnanrakentajankatu oli asvaltoitu, sen varrella oli isoäidin talo. Vaikkei isoäiti sitä omistanut, vana kaupunki. Yläkerrassa asui kaupungin insinöörin perhe, toisessa päädyssä kaupungin puutarhuri ja toisessa isoäiti ja ukki. Pihalla kasvoi koiranheisipuu. Ulkorakennuksen nurkan takana ei ollut enää tunkiota. Muutoksia oli tapahtunut. Pulkkisen talo ja kaupungin arkkitehdin talo olivat muuttuneet rivitaloiksi. Ihmisiä ei näkynyt. Talojen pihoilla alkoivat koirat haukkua, kun kävelin. Se on niiden tehtävä, tarkkailla tiellä kulkevia ja haukkua oudot pataluhaksi.

Nousin kaksihaaraiselle mäelle jossa olin leikkinyt lapsena. Mäellä oli ollut sirpalesuoja, siellä kerroin tytöille kummitusjuttuja. Sirpalesuojan katto oli ajat sitten romahtanut, jäljellä oli vain kivinen kuoppa. Mäkien välissä oli "rotko", rinteet olivat rosoista liuskekiveä ja jyrkät. Joku tytöistä keksi että pidetään oksennuskilpailut. seisoimme "rotkon" reunalla, työnsimme sormet kurkkuun ja oksensimme. En muista kuka voitti kilpailun.

Kalkkuinniemen tytöt olivat suvaitsevaisempia kuin Munkkiniemen tytöt, hyväksyivät minut leikkeihinsä mukaan, eivät kiusanneet eivätkä haukkuneet ryssäksi. Eivät ne tienneet kuka minun isäni on. Isoäiti ei kai ollut kehunut naapurin rouville, että hänen tyttärensä oli päässyt naimisiin "ryssän" kanssa, se oli yhtä huono meriitti kuin jos äiti olisi mennyt naimisiin kommunistin kanssa. Isoäiti oli suvaitsematon, yhden tytön kanssa en saanut leikkiä koska hänen isänsä oli kommunisti, mutta leikin kumminkin. Kaupunginkirjastoa en saanut käyttää, koska kirjojen mukana voi tulla "basiliskoja, ne kun kulkevat niin monien ihmisten käsien kautta". Isoäiti pelkäsi tuberkuloosia, kaikki hänen sisarensa ja ainoa veljensä olivat kuolleet siihen tautiin.

Laskeuduin "rotkoon" ja istuin kiven päälle, vaikka isoäiti oli kieltänyt että kivillä ei saa istua, ei varsinkaan keväällä. Hän oli oikeassa, kotimatkalla piti juosta tunnin välein junan vessassa. Kirjoitin kiven päällä matkapäiväkirjaa, ympärillä pörisi kevään ensimmäinen kimalainen, tuuli rahisutti menneen kesän heiniä. Niiden alta nousi vihreätä, koiranputkea ehkä, isoäiti olisi tiennyt, hän tunsi kaikki kasvit, niiden heimot, luokat ja latinalaiset nimet. Minä tunsin vain apilanlehdet, etsin niiden joukosta nelilehtistä. Kun en löytänyt, tyydyin kolmilehtiseen, jonka laitoin matkapäiväkirjan väliin. Tuli mieleen, että kun kerran keräsin Venäjän aroilta matkapäiväkirjani hampun lehden, kun se oli niin kaunis, niin jouduin Suomen tullissa tarkastukseen, sen ainoan kerran pitkän matkustushistoriani aikana. Mistähän ne arvasi että minulla on hamppua päiväkirjan välissä. Ne sanoivat, että ei sen lehtiä saa tuoda Suomeen, mutta antoivat minun pitää lehteni.

Ennen junan lähtöä ehdin kävellä Olavinkadun päästä päähän, käydä taidemuseossa katsomassa olisiko siellä yhtään äitini Savonlinna kuvaa, (ei siellä ollut) ja käydä Kasinonsaarella. Koululahdella oli vielä harsomaista jäätä. Entiseen aikaan siellä oli luistinrata ja joskus rusettiluistelua. Minun silmäni vierasti Kasinonsaaren rantaan nousutta hotellia. Ja kasinokin näytti oudolta, ei se ollut sama kasino kuin ennen. Se entinen paloi ja tilalle rakennettiin uusi vanhojen piirustusten mukaan. Minun silmäni on vanhan silmä, se ei pidä muutoksista lapsuuden maisemassa.

Ritari.jpg (28717 bytes)

Tämä kortti tarttui silmään Savonlinnan taidemuseossa, samaa menoa oli lapsuuden ja nuoruuden unissani, nykyään harvemmin. Kuvassa on Ludvig Wennerströmin seinämaalaus v. 1914 Putkinotkossa. Maalauksen nimi on Ritari ratsastaa palavaan kaskeen. Kävin enon kanssa moottoriveneretkellä Putkinotkossa, toisen kerran siellä isoäidin kanssa marjaretkellä.

Tähän lopetan muistelmani, enkä luultavasti vähään aikaan päivitä nettipäiväkirjaa, koska romaani on vihdoin ja viimein alkanut vetää, kun päivät ovat valostuneet ja pidentyneet. Teen töitä aamuseitsemästä iltaviiteen enkä sen jälkeen jaksa kirjoittaa mitään, en edes lukea, paitsi joitakin blogeja. Niitä ovat aikaisemmin mainitsemieni lisäksi TommipommiJuokseva kommentaariVeppilokiKysyn vaanPala maailmaani ( koska olen ollut tiet. kirjastossa tietopalvelupäivystäjänä), Maalainen ( koska ole ollut mielisairaalassa hoitoapulaisena, siitä enemmän romaanissa Irti). Käymälä on edelleen suosikkiblogini numero yksi.

 

Energiavarkaita 9.4.04

Sándor Márai kirjoittaa Mietteiden kirjassa vähävirtaisista ihmisistä( s. 157). " He ovat kuin sähkönpihistäjiä, jotka ulottavat johtonsa naapuriasuntoon ja narraavat sieltä omaan asuntoonsa tai tehtaaseensa sen virran, joka pitää lamput kirkkaampina ja koneet korkeammilla kierroksilla. Sellaiset ihmiset ovat rasittavia. He puhuvat puhumistaan, ja lopulta sinä, vaiti jäänyt kumppani, saat jatkaa matkaasi köyhänä ja uupuneena. Karta sellaisia."

Eduskunnassa heitä on varmaankin paljo, mutta siellä en ole käynyt sitten nuoruudenpäivien, kun ei ollut rahaa mennä edes kahvilan ja jonnekin piti päästä lämmittelemään. Olen tavannut heitä mm. kokkareilla ja kustantajan infoissa, nyökytellyt päätäni kohteliaasti ja niellyt haukotuksia. Yleensä he ovat olleet miehiä. Tiedän että heitä on olemassa myös naisten keskuudessa, mutta minun on helpompi keskeyttää nainen kuin mies, koska en tunne naista kohtaan samanlaista pelonsekaista kunnioitusta kuin miestä kohtaan, mikä johtuu vanhanaikaisesta kasvatuksestani.

Vähävirtaisten ihmisten eräs alalaji on valittajat ja marisijat. Ne joita olen tavannut, ovat yleensä olleet vanhemmanpuoleisia naisia. Heidän äänensäkin on muuttuu naukuvaksi, kun ovat joutuneet kokemaan niin paljon pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta. Jos ei pidä varaansa, he kaatavat koko elämänsä kurjuuden sinun niskaasi. He levittävät ilottomuutta ympärilleen kuin jotain sakeaa sumua. Toinen alalaji on pahantahtoiset ihmiset, he näkevät vikoja kaikessa ja kaikissa ja puhuvat pahaa muista ihmisistä. Koskaan heidän ei kuule sanovan mitään hyvää, ellei siitä ole jotain etua heille itselleen. He ovat erityisen rasittavia.

Koska olen itseparanoidinen ihminen, epäilen tietysti itseäni aina ensimmäiseksi, jos joku ihminen, joka ei ole suupaltti, ei marisija eikä juoruilija, saa minut uupumaan. Ehkä hän herättää minussa alitajuisia raivon ja kateuden tunteita, jotka joudun tukahduttamaan – koska minunkaltaisessani korkeatasoisessa olennossa ei voi niin alhaisia tunteita. No, unissa sitten murhaan ikäviä ihmisiä estottomasti, tai en minä vaan minun sivupersoonani, joka naamioituu entiseksi työ- tai luokkatoveriksi.

Jotkut kirjatkin ovat niin vähävirtasia, että niiden ääreen nukahtaa tai ne jättää kesken. Se riippuu vähän elämäntilanteestakin. En pysty nykyisellään lukemaan yhtään romaania, koska on mahdotonta mennä toiseen kielimaailmaan, silloin kun yrittää kirjoittaa omaa. Pystyn lukemaan runoja, viimeksi Maila Pylkköstä jonka runokertomus Kuminankukaksi muuttumisesta on säilynyt varisemattomana, vaikka onkin 40 vuotta vanha. Márain mietteitä pystyn myös lukemaan, ne sähköistävät minua, antavat ajatusimpulsseja, joskus liikaakin, kuten viime yönä kun rupesin ajattelemaan tuota sähkönpihistysjuttua enkä saanut sitten unta.

29.3

Miten kirjailija syntyy?

Sain pikatehtävän: tuli puhelu,  pitäisi pitää huomenna 15- 20 minuutin puhe aiheesta Miten syntyy kirjailija Palmeniassa kirjoituskurssilaisille ynnä muille asianosaisille, tilaisuus on samalla Timo Montosen kirjan julkistamistilaisuudessa. Kari Levola oli peruuttanut puheenvuoronsa, ei pääse tulemaan koska hänelle on syntynyt tytär viikko sitten. Eipä ole aikaa pohtia, kello on puoli kaksitoista illalla. Mitä Erno Paasilinna mahtoikaan sanoa aiheesta. Hän kirjoitti siitä teoksessaan Yksinäisyys ja uhma, joka sivumennen sanoen voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon. Sanoiko hän että kirjailijaksi ei synnytä? Kirjastot ovat kiinni, löytyisikö se Google-haulla? Se löytyi!

30.3.

Kirjailijaksi ei synnytä, täytyy elää sellainen elämä, että syntyy kirjailija.

Mikäli muistan oikein Erno Paasilinna kirjoitti nuo sanat pohtiessaan Samuli Parosen kirjailijantyötä. Paronen oli 46-vuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä ilmestyi. Etsin eilisiltana kirjettä, jossa Paronen kertoo, miten hän syntyi kirjailijaksi, mutta en löytänyt tietenkään löytänyt sitä. ( Kaikki arkistoni samoin kuin kirjahyllyni ovat yhä sekaisin vuosi sitten tapahtuneen muuton jälkeen) Hän sanoi, että Samuel Beckettin romaani Millaista on vapautti hänen ilmaisunsa sekä kielensä ja mielensä. Beckettin kirjasta jäi jokin rytmi soimaan mielessä.. Esikoiskirja syntyi sen rytmin kannattelemana. Legendan mukaan hän kirjoitti esikoisensa puotipaperille käsin ja lähetti Söderströmille. Siellä sen näki Tuomas Anhava , joka kiinnostui omituisesta paperiläjästä. Anhava teki siitä kirjan ja Parosesta kirjailijan. Vuosia myöhemmin monen kirjan jälkeen Samuli Paronen sanoi, että se oli aivan toisenlainen kirja ennen kuin se joutui Anhavan käsittelyyn, eikä hän oikein osaa pitää sitä omana kirjanaan. Totta on että Kesä Aataminkylässä poikkeaa Parosen muista kirjoista sekä tyyliltään, että sisällöltään.

Kirjailijan syntymiseen tarvitaan siis sellainen elämä että siitä syntyy kirjailija. Ja se elämä on vailla mitään hohtoa - tavallinen työmiehen elämä kuten Parosella tai tietokoneohjelmoijan tylsä elämä kuten J.M. Coetzeella. Yhteistä on vain se, että elämään ovat kuuluneet kirjat. Niitä ilman ei ole synny kirjailijaa. Intohimo lukemiseen on tulevissa kirjailijoissa ollut lapsesta asti. Vaikka kotona ei olisi yhtään kirjaa, niin he löytävät kirjojen maailmaan kuin sisäisen kompassin vetämänä. He lukevat kaikenlaisia kirjoja ja oppivat lukemisen luonnonmenetelmällä erottamaan hyvän kirjan huonosta kirjasta, toden lauseen valheellisesta lauseesta. Hemingwayn sanoin ( siteeraan muistista): jokaisella hyvällä kirjailijalla on sisään rakennettu pomminvarma paskanilmaisin. Se ole synnynnäinen ominaisuus, vaan se kehittyy kirjoja lukemalla, taidetta katselemalla, musiikkia kuuntelemalla. Henkisesti laiskasta ei voi tulla kirjailijaa. Hemingwayn opettajia ovat olleet Mark Twain, Flaubert, Stendahl, Bach, Turgenev, Tolstoi, Tshehov, Dostojevski, Andrew Marwell, John Donne, Mauppasant, Kipling, Thoreuau, kapteeni Marrayt, Shakespeare, Mozart, Quevedo, Dante, Vergilius, Tintoretto, Hieronymos Boch, Brueghel, Goya, Giotto, Cèzanne, van Gogh, Ristin pyhä Johannes, Góngora. Nämä ja monet muut, joiden luettelemiseen menisi puolipäivä kuten hän sanoo, ovat opettaneet häntä kirjoittamaan..

Kirjailijaksi syntyminen on hidas prosessi. Kirjailijan työ on "vastarinnan murtamista, jota itse materiaali säteilee" kuten sanoo Sandor Márai Mietteiden kirjassa: "Kirjailijan työ on ennen muuta sanojen hakauksen murtamista; kamppailu materiaalin kanssa on aivan yhtä lailla kirjoittamista kuin varsinainen tekstin tekeminen." Vaivatonta kirjoittamista ei ole olemassa, eikä kirjoittaminen muutu vaivattomaksi senkään jälkeen kun on julkaissut ensimmäisen, toisen, kolmannen kirjansa, pikemminkin päinvastoin, se tulee vaikeammaksi kerta kerralta. Täytyy olla sisua ja henkistä voimaa, että jaksaa mennä harmaan kiven lävitse. Tai Sisyfoksen tavoin vierittää kiveä yhä uudelleen vuoren huipulle.

Kirjailijan syntymää edeltää umpikuja. J.M Coetzee kuvaa oman umpikujaansa romaanissa Nuoruus,. Hän muuttaa kaksikymmentäyksivuotiaana Etelä-Afrikasta Lontooseen tullakseen kirjailijaksi, mutta saadakseen oleskeluluvan hänellä täytyy olla työpaikka. Hänestä tulee tietokoneohjelmoija, se on työtä joka tappaa luovuuden, eikä hän edes sen jälkeenkään kun on sanonut itsensä irti IMB:ltä pysty kirjoittamaan. Rahat loppuvat, maahanmuuttoviranomaiset alkavat hätyytellä häntä, hänen on palattava takaisin tietokoneohjelmoijaksi. Kirja päättyy umpikujaan, hän tietää pelaavansa loppupeliä, jossa jokainen siirto vie kohti tappiota. Kirjan lopussa ei näy valonpilkahdustakaan vaan täydellinen epätoivo, edessä näyttää olevan itsemurha. Coetzee jättää lopun avoimeksi, me lukijat emme saa tietää miten kirjan Johnille kävi , tappoiko hän itsensä, tyytyikö hän epätyydyttävän elämäänsä tietokoneohjelmoijana, meni naimisiin, osti talon, sai lapsia ja eli elämänsä loppuun asti onnettomana, Mutta me tiedämme, miten John Maxwell Cotzeelle kävi. Hän ei tehnyt itsemurhaa, vaan hänestä tuli Nobel-kirjailija.

Kiinnostavaa, että myös Coetzeen alter ego John vaikuttuu Beckettistä, jonka romaanin hän löytää antikvariaatista. Beckett oli minun nuoruuteni tärkeä kirjailija, unieni henkilö, jopa. Beckett meni terapiaan päästäkseen ulos omasta umpikujasta ja koki kirjailijaksi syntymänsä hetken Tavistock-klinikalla Lontoossa, kun hän Jungin luentoa kuunnelleessaan yhtäkkiä oivalsi, että hän elänyt tähän asti sikiön elämää, ei ole vielä syntynytkään. Siitä alkoi hänen umpikujansa avautuminen. Samuli Paronen löysi oman avautumisensa Beckettin romaania lukemalla.

Synnyttämisessä tarvitaan kätilö, ilman häntä ei synny kirjaa eikä kirjailijaa. Samuli Parosen kätilö oli Tuomas Anhava, kuten niin monen muunkin suomalaisen modernistien sukupolveen kuuluvan kirjailijan. Hän toimi kustantajan lukijana kolmella keskeisellä kustantajalla. Jos hänen silmänsä ei olisi sattumalta kiinnittynyt sattumalta puotipaperipinoon, Paronen olisi joutunut kulkemaan sen tavanomaisen tien kustantajalta toiselle, kätilön luota toisen luo, ja kirjoittanut käsikirjoituksen yhä uudelleen, kunnes se olisi kelvannut jollekin kustantajalle. Tai sitten ei. Kustantaja on se ahdas portti, synnytyskanava ,jonka lävitse jokainen kirjailijaksi syntyvä joutuu käymään. Ja on oikeastaan onnen kauppaa joutuuko käsikirjoitus lukijalle, joka löytää tekstimassasta syntymässä olevan kirjailijan. Lukijat ovat usein kirjailijoita, joilla on rahapula ja jotka saavat pienen palkkion siitä että lukevat kustantajille käsikirjoituksia. Kun lukija näkee, että käsikirjoituksessa on jotain itua, hän suosittelee sitä kustantajalle, minkä jälkeen kustannustoimittaja ryhtyy kätilöimään sitä julkaisukuntoon. Se vaihe voi kestää vuoden, parikin vuotta. Sillä harvoin esikoisteos on niin valmis jo tullessaan kustantajalle, että se julkaistaisiin sellaisenaan.

Kuka  sitten on kirjailija?. " Kirjailija ei ole mikään ammatti, se on onnettomuus," sanoi George Simon, satojen kirjojen kirjoittaja. Veroilmoitukseen ei voi kirjoittaa ammatikseen "onneton", täytyy siis kirjoittaa kirjailija, jos ei satu olemaan muuta ammattia. Ammattikirjailija on se, joka saa elantonsa pääasiallisesti kirjojen kirjoittamisesta. Suomessa vain hyvin harva saa elantonsa siitä, jotenka ammattikirjailija on se joka saa pääasiallinen elantonsa apurahoista, mikä edellyttää että hänen teoksiaan julkaistaan kahden tai kolmen vuoden välein jonkin vakiintuneen kustantamon kautta. Omakustantajat eivät saa apurahoja eivätkä he pääse Kirjailijaliiton jäseneksi, vaikka olisivat kirjoittaneet kymmeniä kirjoja. Johtopäätös: kirjailijaksi ei synnytä, vaan tullaan kirjallisuusinstituution kautta, joka määrittelee kuka on kirjailija. Ei riitä että ihminen sisimmässään tietää olevansa kirjailija.

Mutta miksi ihmeessä ihminen haluaa tulla kirjailijaksi , kun se on ei ole ammatti vaan onnettomuus, eikä kirjailija ole ikinä valmis, vaikka olisi kirjoittanut sata kirjaa. Jokaista kirjaa edeltää umpikuja, tilanne jota Sandro Márai niin osuvasti kuvaa:

"Ahdinkoa, ahdistusta, aloittamisen lykkäämistä aamuin, illoin, kirjoittamisen sysäämistä tuonnemmaksi, valmistautumista, vetelehtimistä, tupakointia, lueskelua, toivon elättelyä kaikessa hiljaisuudessa: jospa ilmaantuu voittamaton este, ja pelkoa siitä, että voi hyvä Jumala, eihän vain tule mitään esteitä, sydämen läpätystä.. harjaantuneisuudesta ja kaikesta kokemuksesta ei ole vähääkään apua. Ja lopulta kaikki verukkeet on kulutettu, sana on ikään kuin raskas ja putoamaisillaan, haluaa kiinteytyä merkiksi. Silloin tupakka on tulpattava, noustava äristen seisomaan, istuuduttava pöydän ääreen, kynnettävä tukkaa kaksin käsin, ja tiedät, et pääse pakoon kohtaloasi, joka on niin kuin hirmuisen kutkuttavat treffit. Nyt olet jo aloittanut kirjoittamisen, ja vähitellen ahdinko ja ahdistus päästävät sinusta irti."

Siinäpä se: ei ole muuta tietä umpikujasta ja ahdingosta ulos kuin kirjoittaminen. Kirjailijan sisimmässä. kamppailee torjunta ja halu. Lopulta halu voittaa. Niin syntyy kirjailija, aina uudestaan ja uudestaan. Hän on kirjailija vain kirjoittaessaan, muulloin hän on jotain muuta ja hänestä voi tuntua jopa epämukavalta, että häntä kutsutaan kirjailijaksi, ellei hän onnettomuudekseen ole joutunut roolinsa vangiksi. Parempi vaihtoehto olisi olla Ei kukaan, koska silloin voi tarkkailla ihmisiä ja elämää huomaamattomasti..

Tuohon tapaan suunnilleen puhuin tai tarkoitukseni oli puhua aiheesta Miten syntyy kirjailija. Enempää en ehtinyt aihetta miettiä kun piti lähteä puhumaan. Puhuessa sanoo aina asioita, joita ei ole ajatellut ja jättää sanomatta asioita joita on ajatellut. Sitä sekoaa sanoissaan joka kerta kun joutuu yleisön eteen. Nuorempana olin kauhusta jäykkänä, mutta nykyään otan rennommin. Kun tulee vanhaksi, ei suhtaudu enää niin vakavasti itseensä. Se hyvä puoli vanhenemisessa on, monen muun hyvän puolen lisäksi.

19.3.

Suomalainen sivistys

Mikäli sivilisaation mitta on se, miten naiseen asennoidutaan ( Maksim Gorkin määritelmän mukaan) niin suomalaiset eivät ole sivistyskansaa sen enempää kuin venäläisetkään. Tarttui korvaan tänään radiosta Tommy Tabermannin sanomana, että Suomessa joutuu miesten väkivallan kohteeksi 100 000 naista ( vuosittain?). En tiedä mistä tilastosta Tabermannin luku on peräisin, mutta tiedän sen että Suomi on tilastoissa Euroopan väkivaltaisin maa, kohdistui väkivalta sitten itseen tai toiseen. Satatuhatta naista vai satatuhatta naisiin kohdistunutta väkivaltatekoa? Jotkut naiset joutuvat toistuvasti väkivallan kohteeksi, kuten naapurini entisessä talossa. Miehet vaihtuivat, mutta aina oli silmä mustana. Silti luku on järkyttävän korkea.

Samassa sarjassa ollaan Venäjän kanssa sivistyksen suhteen, tosin Venäjä veisi todennäköisesti voiton Suomesta naisten hakkaustapauksissa, mutta siellä tilastointi ei ole yhtä kehittynyttä. Sitä paitsi siellä akan piekseminen on kansantapa – ei siitä ilmoiteta viranomaisille. Isäni joka eli Venäjällä viisitoista ensimmäistä vuottaan, noudatti kansantapaa, vaikka olikin muuten sivistynyt mies. Hänestä opin, että ei miehelle ei kannata soittaa suutaan, parasta pysyä hiljaa. Opin välttämään tilanteita, jotka saattaisivat johtaa väkivaltaiseen tilanteeseen, ja kai siksi en ole kohdannut elämässäni väkivaltaista miestä.

18.3.

Mihin naista tarvitaan?

"- Mitä varten nainen ylipäiten on?

Syntyi merkitsevä vaitiolo. Jokainen ajatteli omiaan, tai sitten kaikki ajattelivat yhtä ja samaa, en tiedä.

- Että sitä arvostettaisiin. Mitä Maksim Gorki sanoi Caprin saarella? "Jokaisen sivilisaation mittapuu on sen tapa asennoitua naiseen". ( Juopot pohtivat naisen merkitystä Vénédikt Erofejevin kirjassa Moskova -Petushki (s.89-91, suom. Esa Andrian)

"- Entä kurja akka? dekabristi sanoi. - Eikö kurjaa akkaa sitten muka tarvita?

- Tietenkin! Tietenkin tarvitaan!, minä vastasin sille. - Hyvä mies tarvitsee kurjan akan välistä suorastaan välttämättömästi. Minä esimerkiksi makasin kaksitoista viikkoa sitten arkussa, makasin arkussa jo viidettä vuotta, niin että olin jo lakannut haisemasta. Ja naiselle sanotaan: "Siinä se makaa, arkussa. Herätä kuolleista, jos pystyt." Ja nainen astui arkun äärelle - olisittepa nähneet miten se astui!

- Tiedetään! dekabristi sanoi. - "Kulkee niin kuin kirjoittaa. Ja kirjoittaa kuin Leva. Ja Leva kirjoittaa kuin mulkku."

- Juuri niin! Astuu arkun ääreen ja sanoo" talita kuum". Se on muinaisjutkua ja tarkoittaa: "Minä sanon sinulle: nouse ja kävele". Ja mitä luulette? Minä nousin ja lähdin kävelemään. Ja kolme kuukautta olen kulkenut sumeana", ( sanoi minä = Venja= Vénédikt)

Luin Erofejevin kirjan lentokoneessa matkalla Luxemburgiin. Se on anarkistinen kirja minun makuuni, niin ratkiriemukas teos venäläisestä juoppoudesta, että en ehtinyt yhtään pitkästyä kaksi ja puoli tuntia kestäneen lennon aikana, kuten tavallisesti. Kone oli Ryanairin, ja ne kaverit eivät osaa laskeutua, vaan rämäyttivät mennen tullen maahan, niin että sisuskalut olivat irrota. Mutta kyllä sen sieti, kun meno-paluu Tampereelta Hahniin, lähelle Frankfurtia ja takasin maksoi vain 42, 15 euroa. .

Rakkauden parantava  voima

"What will cure him (John), if it were to arrive, will be love", kirjoittaa J.M. Coetzee ( John Maxwell Coetzee) omaelämäkerrallisessa romaanissaan Youth, jonka ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta 9 eurolla ja luin lentokoneessa paluumatkalla Suomeen. John uskoo rakkauden parantavaan voimaan kuin juoppo Venja. Jos vain kohtalon määräämä rakastettu näkisi hänen (Johnin) tylsän ja tavallisen ulkokuorensa takana palavan taiteilijan tulen, niin elämä muuttuisi. Hän etsii oikeata rakkautta, oikeata naista, joka kirvottaisi hänen luovuuteensa ja "intohimonsa kätketyn kiihkon". Mutta sellaista naista ei löydy. Hänen suhteensa ovat lyhyitä, epäonnistuneita, nöyryyttäviä. Hän tapaa vain tavallisia tyttöjä, jotka eivät tajua hänen outoa kaipuutaan sisäiseen yksinäisyyteen ja päättelee, että taiteilijoiden kannattaa antautua suhteeseen vain taiteilijoiden kanssa. Hän pohtii, että mikäli sellainen nainen olisi olemassa, pystyisikö se vapauttamaan hänen lukkiutuneen luovuutensa vai pitäisikö hänen ensin ryhdyttävä runoilijaksi ja siten osoitettava olevansa rakkauden arvoinen, sillä naiset rakastuvat taitelijaan päästäkseen osalliseksi luovuuden tulesta, jota heissä itsessään ei ole(paitsi Sapphossa ja Emily Bröntessa).

Hän on rakastunut etäältä Annan Karinaan ja Ingeborg Bachmanniin ja ajattelee, että " sen tulevan naisen on tutustuttava häneen hänen teostensa kautta ja rakastuttava hänen taiteeseensa ennen kuin haksahtaisi rakastumaan häneen." Mutta sitä oikeata ei vain tule, kohtalo on unohtanut hänet. " Sisimmässään hän toki tietää, ettei kohtalo käy hänen luonaan, ellei hän pakota sitä käymään. Hänen on istuuduttava ja kirjoitettava, se on ainoa keino. Mutta hän pääsee alkuun vasta kun hetki on oikea, ja vaikka hän kuinka valmistautuu, pyyhkii pöydän puhtaaksi, asettaa lampun oikeaan kulmaan, vetää marginaalin tyhjän liuskan laitaan, istuu silmät kiinni, tyhjentää mielensä valmiustilaan - kaikesta tästä huolimatta sanat eivät ota tullakseen. Tai sitten sanoja tulisi kyllä paljonkin, mutta ei oikeita sanoja, ei sitä lausetta jonka hän tuntisi heti sen painosta, sen ryhdistä ja balanssista kohtalon sanelemaksi."

Olen yrittänyt lukea Coetzeen aikaisempia teoksia, mutta ne ovat jääneet kesken, eivät ole sytyttäneet niin kuin tämä Youth. Ehkä se johtuu siitä, että tässä kirjassa oli niin paljon tuttua kokemusta ajalta, jolloin olin itse nuori, arkkityyppistä kirjailijaksi kasvamisen kipua, joka ei ole sukupuoleen sidottu, kuten,. yksinäisyys, synkkyys, alemmuudentunteet, nöyryyttävät kokemukset toisen sukupuolena kanssa Ja arkkityyppisen lisäksi myös yksilöllisempiä samaistumispisteitä,mm. ihastuminen Samuel Beckettin teoksiin, rakastumiset kirjailijoihin ja kirjojen henkilöihin, Ja tyttöystävä ( minun tapauksessani poikaystävä) joka lukee päiväkirjan ja raivostuu. Tulin samaan tulokseen kuin John: on kirjoitettava kirja, että olisi edes joku mahdollisuus kohdata se oikea. Sen jälkeen tapasin kyllä oikeita, mutta jostain kumman syystä minä en ollut heille se oikea. Loppujen lopuksi päädyin siihen näkemykseen, että oikeata ei ole olemassakaan muualla kuin mielikuvissa, niin kauan kuin sitä etsii, kokee pelkkiä pettymyksiä.

Johnin tarina päättyy umpikujaan, hän ei löydä sitä oikeata, hän ei pysy kirjoittamaan, hän ei ole runoilija, ei kirjailija, ei taiteilija, hän on 24-vuotias tietokoneohjelmoija. "Mitä enemmän hän tekemisissä tietokoneen kanssa, sitä enemmän se muistuttaa hänestä shakkia: tekaistujen sääntöjen rajaama tiivis pikku maailma, joka imee mukaansa tietyllä alttiilla tavalla vastaanottavaisia poikia ja tekee heistä puolihulluja, kuten hänkin on puolihullu, niin että koko ajan kun he luulevat pelaavansa peliä, peli pelaakin heitä ( …) Kolmikymppisenä on liian vanha olemaan tietokoneohjelmoija; hänen on muututtava joksikin muuksi - jonkinlaiseksi liikemieheksi - tai ammuttava itsensä." Toivottavasti Coetzee kirjoittaa jatkoa, jossa selviää miten John selviää umpikujastaan Nobel-kirjailijaksi.

John ja tietokonemaailma  (Lisäys19.3)

John oli 60-luvun alussa ohjelmoijana ensin IMB:llä, sitten International Computersilla. Hän kirjoitti kehitysvaiheessa olevalle Atlas- tietokoneelle käskyjä, pelkisti kysymykset ja vastaukset konekoodiksi ja testasi että ne oli muotoiltu optimaalisesti. Siihen aikaan tietokoneet olivat isokokoisia, muistan Helsingin yliopiston koneen, johon tutustuin sosiologian opintojen yhteydessä. Se sijaitsi Porthanian kellarikerroksessa ja oli junavaunun kokoinen. Meidän piti periaatteessa tietää miten tietokonetta käytetään sosiologisessa haastattelututkimuksessa. Assistentti syötti sille reikäkortteja, joita kone luki. Parissa kolmessa tunnissa en päässyt asiasta perille, mutta siitä pitäen tietokoneet ovat kummalla tavalla kietoneet minua.

John ei viihdy IMB:llä, siellä häntä kalvaa ystävyyden puute. Hän pakenee IMB:ää elokuviin, käy katsomassa Bergmanin ja Antonionin elokuvia, rakastuu Monica Vittiin, kirjoittaa runoja ja alkaa "havaita, että liberaaleinakin pidetyt sanomalehdet - Guardian, Observer - ovat vihamielisiä sielunelämälle. Kohdatessaan jotain syvää ja vakavaa ne rientävät irvailemaan, huitaisemaan sen sutkauksella sivuun." En muista millaisia sanomalehdet olivat Suomessa 60- luvun alkupuolella, tuskin sen syvällisempiä kuin nykyään, ehkä kulttuurisivuilla oli siihen aikaan vähemmän huitaisuja.

Kun John menee International Computersille töihin, hän lakkaa kirjoittamassa ja lukemasta runoja. Hän lukee shakkikirjoja, seuraa suurmestareiden pelejä, ratkoo Observerin shakkitehtäviä ja näkee unta ohjelmoinnista. Hänen yhteiskunnallinen omatuntonsa turtuu. Coetzee pohtii: " Johtuuko tämä välinpitämättömyys maailmaa kohtaan liian tiivistä seurustelusta koneiden kanssa, jotka vain näyttävät ajattelevan. Kuinka John pärjäisi, jos hän joskus lähtisi tietokonealalta ja liittyisi takaisin sivistyneeseen yhteiskuntaan?"

17.3.

Pulmusparvia

ja jopa satakunta kottaraista on havaittu maamme etelärannikolla, kerrotaan kello kahden uutisissa. Kevät on tulossa. Se on uutisen arvoinen asia. Eilisaamuna ennen kahdeksaa kuului lokkien kiljuntaa Aurinkolahden suunnalta. Ne huusivat sumussa kuin laivat. Tänään aurinko paistaa, vaikuttaa mielentilaan kohottavasti. Eilen tuntui toivottomalta, taivas painoi harmaana niskan päälle. Ajattelin vakavasti itsemurhaa, suomalaista synkkyyttä, sen täytyy johtua pimeydestä, ei ihme että tappavat itsensä, kun aurinkoa on niin vähän. Mutta unkarilaiset murhaavat myös itseään, vieläpä useammin kuin suomalaiset, vaikka heillä on aurinkoa enemmän ja talvikin on paljon lyhyempi. Johtuuko se geeneistä vai kielestä että suomalais-ugrilaiset kansat ovat synkkyyteen ja juoppouteen taipuvaisia asuivat he sitten etelässä tai pohjoisessa? Itäkeskuksen Tallinnan aukiolla näitä geenien ( tai kielen) vaurioittamia näkyi parveilevan sankoin joukoin, kun kävin kirjastossa. Olen tuntenut suurta epäviihtymystä Luxemburgista paluun jälkeen, sitä on kestänyt kolme päivää. Sen täytyy johtua ympäristöstä. En viihdy Aurinkolahden kalsean modernissa arkkitehtonisessa maisemassa. Sadan vuoden kuluttua ehkä viihtyisin, koska pidän vanhoista taloista ja ympäristöistä, paikoista joissa näkyy historian kerrostumat.

Mbnetin postilaatikon lukemattomien roskapostien joukossa - joita tulee noin 50 per päivä - oli kaksi ilahduttavaa postia, toinen unikirjani lukijalta ja toinen amerikkalaiselta World Literature Today -lehdeltä, joka ilmoittaa julkaisevansa Jacquesin ja minun matkadialogin sikäli mikäli suostumme, että sitä lyhennetään puoleen. Minun puolestani saavat lyhentää, mutta en tiedä mitä mieltä Jacques on. Hän ei ole vastannut, on kenties jossain äin maailmaa ( kuten yleensä) levittämässä OuLiPon systeemikirjoittamisen oppeja. Olen niin puupäinen, että en ole oppinut vieläkään kirjoittamaan systemaattisesti.

Unikirja

Unikirjan lukija kirjoitti, että sininen väri ei karkota kärpäsiä eikä muitakaan ötököitä, päinvastoin. Jotenka se teoria ei pidä paikkaansa. Kuulin sen aikoinaan Venäjällä, kun kysyin miksi heillä on sinisiä taloja, kun meillä on punaisia ja keltaisia. Jos venäläiseltä jotain kysyy, niin hän ei kyllä vastaamatta jätä. Unikirjasta puheen ollen, se ilmestyi yli kymmenen vuotta sitten, ja yhä siitä tulee yhä palautetta. Taitaa olla ainoa kirjani joka on jäänyt eloon, mikä johtuu siitä että kaikki ihmiset näkevät unia. Mutta enempi se on omaelämäkerta kuin mikään unien selitysteos. Kun se aikoinaan ilmestyi, sillä ei ollut mitään uutisarvoa, Hesarin arvostelu oli postimerkinkokoinen, samalla sivulla oli Haavikon lampaista kolmen palstan kuva, en muista mikä kirja häneltä ilmestyi silloin. Mutta sen kuvan muistan, koska olin niin nyreä kun lampaat saivat enemmän julkisuutta kuin minun uneni. Se joka sivun layoutin suunnitteli ymmärsi lampaiden ja unien yhteyden. Toisaalta oli helpottunut, että se kirja meni vähällä huomiolla ohitse. Hävetti että se oli niin henkilökohtainen kirja. Olen hävennyt jälkeenpäin jokaista kirjaani, paitsi Mustaa passia. Olen jopa pystynyt lukemaan ilmestymisen jälkeen uudelleen. En ole kirjoistani ylpeä niin kuin lapsistani.

PS. 18.3. Kristina muistutti sähköpostissaan, että hän kirjoitti ISON jutun Suomen Kuvalehteen. En ole unohtanut sitä juttua ( se oli ainakin kahden sivun mittainen, ja siinä oli kuvitus), mutta en vain ehtinyt mainita sitä, koska naapuri tuli katsomaan telkkaria, juomaan teetä ja syömään pikkuleipiäni. Hän lähti vasta yhdentoista jälkeen enkä sen jälkeen enää jaksanut kirjoittaa, että vaikka muussa mediassa Unikirja huomioitiin niin silti jäi muistia näivertämään Hesarin lyhyt kuittaus. Todettakoon tässä yhteydessä, että Hesarilla on aivan liian iso sija kirjailijoiden tajunnassa, eikä syyttä. Oma kokemukseni on, että apurahatkin tulevat sen mukaan, miten tuote on ko. aviisissa huomioitu. Sitä suurempi apuraha, mitä enemmän palstatilaa, ikävä kyllä. Oi jospa olisi rikas perijä, niin ei tarvitsi kilpailla apurahoista.

 

25.2.04

Riisuttu epäonni

"Syntyä naiseksi näihin olosuhteisiin oli jo ennakolta kohtalokas erehdys. Mutta sitä voidaan nimittää myös rauhoittavaksi: epäilemättä ei olisi tulevaisuuden pelkoa. Ennustajat povasivat kirkkopäivillä nuorille miehille kädestä tulevaisuutta; naisten kohdalla tulevaisuus ylipäänsä oli pelkkä vitsi. Ei mitään mahdollisuuksia; kaikki jo ennalta määrättyä: pientä kuhertelua, kikatusta, lyhyt käsittämätön hetki miehen kanssa, sitten ensimmäinen vieras, harkittu ilme, jonka myötä alkoikin jo alamäki, ensimmäiset lapset, vähän vielä yhdessäoloa keittiötöiden jälkeen, alusta alkaen puhetta kuuroille korville, itse ummista yhä useammin korvansa; yksinpuhelua, sitten liikkumisvaikeuksia, suonikohjuja, enää vain muminaa unissaan, vatsanpohjasyöpä, ja lopultakin kuolema täyttää ennalta säädetyn kohtalon."

Näin kuvaa Peter Handke 1900-luvun alkupuolella syntyneen naisen elämää kirjassa Riisuttu epäonni ( suom. Arja Rinnekangas) Hän pohtii niitä syitä, jotka johtivat äidin itsemurhaan 51-vuotiaana. Äiti oli henkisesti utelias, hän halusi oppia, käydä kouluja, tulla joksikin, mutta hänen isänsä viittasi kintaalla niille toiveille. Hän sai tyytyä siihen mitä maalaiskoulussa opetettiin ja se oli: "Kirjallisten töiden ulkoasu", jota opettajat pitivät tyttöjen tärkeimpänä kouluaineena; joka myöhemmin jatkui naisen tehtävänä, pitää perhe koossa, ei mitään iloista köyhyyttä, vaan täydellisen mallikelpoista kurjuutta; jokapäiväinen yritys säilyttää kasvonsa, jotka sen tähden muuttuivat vähitellen sieluttomiksi."(s.64)

Riisuttu epäonni ilmestyi jo vuonna 1972, mutta vasta viime syksynä suomeksi. Muun muassa Otava on julkaissut Handkea aikaisemmin , mutta tämä pieni kirja ei jostain syystä ole sopinut sen julkaisuohjelmaan. Kirjan on julkaissut suomeksi Lurra Editions. Vaikuttaa vähän siltä, että mielenkiintoisin käännöskirjallisuus ilmestyy nykyään pienkustantajilta. Isot satsaavat taattuihin menestysteoksiin, jotka useimmiten ovat paksuja ja tylsiä.

Kirjan uutiskriteerit

Luen Riisuttua epäonnea toistamiseen, sillä se on kirja joka ei tyhjene yhdellä lukemisella. Syksyllä löysin sen orvonnäköisenä kirjaston uutuushyllystä. Muut hyllyn uutuudet olivat löytäneet lukijansa , mutta ei se. Yhtään arviointia ei silloin ollut ilmestynyt, eikä taida olla vieläkään. Sillä: hyvä kirja ei ole mikään uutinen. Se käy ilmi tämän päivän Hesarista, kun Heikki Hellman vastaa Marianne Backlénille, joka kirjoittaa mm: " On käsittämätöntä, että Helsingin Sanomat arvioi Raija Siekkisen syksyllä ilmestyneen novellikokoelman vasta kirjailijan muistokirjoituksen yhteydessä." Hellman sanoo, että syksyn kirjallisuussivuja hallitsevat "uutisarvoisimmaksi" koetut kotimaiset romaanit ja ajankohtainen poliittinen historia. Paljon hyvää novellistiikkaa, käännöskirjoja ja tietokirjoja jää säännöllisesti odottamaan sydän- ja kevättalvea, jolloin sivuilla on taas tilaa". Siekkisen novellikokoelman arvio oli valmistunut vähän ennen hänen kuolemaansa ja se jäi odottamaan julkaisuvuoroa. En mahda mitään sille, että mieleeni nousee ilkeä ajatus, että vasta kirjailijan kuolema antoi hänen kirjalleen "uutisarvon".

Muuten, Marianne Backlén taitaa olla Juha Seppälän lisäksi ainoa kirjailija, joka on julkisuudessa kirjoittanut tästä asiasta. Hän kirjoittiSatakunnan Kansassa 17.2.2004 ilmestyneessä kolumnissaan mm: "On niin kiire julkaista reaaliajassa sivun kokoisia juttuja ilkkaremesten kirjallisesti merkityksettömistä tiiliskiviromaaneista". En ole lukenut hänen kolumniaan vielä, ylläoleva sitaatti on Suomi 24:n keskustelupalstalta. Poliittiset ajankohtaishistoriat ovat yhtä merkityksettömiä kirjallisesti, miksei niiden arvioita voisi julkaista Kotimaan politiikan- osastolla, vai veisivätkö arviot liiaksi tilaa politiikkojen päiväntärkeiltä mielipiteiltä?


29.2.2004

Lemminkäisen äiti

Eilen oli Kalevalan päivä, Suomalaisen kulttuurin päivä, liput liehuivat, mieleeni tulivat laulun sanat:" Tuima on tuuli ja pimeä on taivo/ suuri on ulapalla aaltojen raivo…" Se oli laulu Lemminkäisen äidistä, en muista sanojen tekijää enkä säveltäjää. Se oli lempilauluni koulun alaluokilla, mutta en muista enää mikä minua siinä laulussa kiehtoi, kenties sanojen ja tunnelman dramaattisuus.

Lemminkäisen äiti on Kalevalan äideistä tunnetuin. Hän on äidinrakkauden perikuva. Hän pelastaa poikansa Tuonela joesta ja kokoaa hänet kappaleista entistä ehommaksi. Tämä tekee hänestä sankariäidin. Mutta miten on? Mitä piilee myytin takana? Millainen on tämä ylistetty ja palvottu äitihahmo. Sankariäiti vai poikansa riippa ?

Lemminkäisen äiti on yksinhuoltaja ja sotaleski. Hänellä on kaksi elossa olevaa lasta, tytär ja poika. Hän on ahdistunut äiti , joka ei halua päästää poikaa luotaan, vaan sitoo tämän itseensä arveluttavin keinoin. Hän yrittää saada poikansa pysymään kotona tarjoamalla tälle olutta:." tuon sinulle juodaksesi/ Josp on joisit kaiken päivän".

Äiti takertuu poikaansas : "Ainapa emo epäsi/ lähtemästä Lemminkäistä/ Emo kielti poikoansa" . Kun poika on lähdössä Saareen hakemaan morsianta itselleen, äiti sanoo:"Ellös menkö, poikaseni... Siellä piiat pilkkoavat/ naiset nauravat sinua."

Mitä nuori mies tässä tilanteessa voi tehdä? Ollako äidin mieliksi, jäädäkö kotiin peräkamarin pojaksi ? Hänen uhmansa nousee. Äiti ei omalta ahdistukseltaan pysty näkemään pojan itsenäistymisen tarvetta. Pelko pojan menettämisestä hallitsee hänen elämäänsä. Äiti pitää poikaansa keskenkasvuisena, jolla ei ole tietoa eikä taitoa selvitä ihmisten parissa. Kun Lemminkäinen on lähdössä kilpailemaan Pohjolan miesten kanssa laulajan taidoista, äiti ennustaa, että tapahtuu hirveitä: " Tuho ainakin tulevi/ tuho poikoa pätöistä/Hukka lieto Lemminkäistä/ Ei sinusta laulajata/Pohjan poikien sekahan."

Vanhempien ennustukset: "Ei sinusta ole mihinkään eikä sinusta tule mitään" toteutuvat valitettavan usein. Lemminkäisen äidin vähättely kasvattaa uhmaa pojassa, jolla on jo isättömyytensä takia itsetunto-ongelmia (hänellä ei ole ollut miehen mallia). Hänestä kasvaa ylimielinen kerskailija ja uhitteleva tappelupukari. Hänellä on huono viinapää ja olematon itsetunto, hän osoittaa miehisyyttään epäkypsillä tavoilla ja hän ajautuu jatkuvasti vaikeuksiin, joista äiti pelastaa hänet. Hänestä tulee hamesankari, joka ei pysty sitoutumaan aikuisella tavalla naiseen, koska äiti ei ole päästänyt otettaan irti hänestä eikä hän ole oppinut kantamaan vastuuta. Hän antaa lupauksia, joita ei pysty pitämään.

Lemminkäisen avioliitto Kyllikin kanssa epäonnistuu. Epäonnistumisen syy on tietysti Kyllikissä. Kun Lemminkäinen viipyy koko yön poissa kotoa, nuori vaimo lähtee kylälle tapaamaan muita naisia ( tyttöjen kanssa kaljalle, kuten nykyään tapahtuisi). Ehkä hän - kun tietää Lemminkäisen maineen - on mustasukkainen, ehkä hän haluaa vain pitää hauskaa ikätovereidensa kanssa. Ehkä Lemminkäinen on tahallaan provosoinut tilanteen päästäkseen lähtemään kotoa. Oli miten oli, Lemminkäisen öinen poissaolo aiheuttaa perheriidan. Lemminkäinen syyttää Kyllikkiä kyläluudaksi ( = hutsuksi) ja valanrikkojaksi. Hän uhoaa, että hän lähtee kosimaan Pohjolan tytärtä, koska Kyllikki ei pysy kotona kuten kunnon vaimon kuuluu. Eikä hän vain uhoa, vana hän myös toteuttaa aikeensa, vaikka äiti ja vaimo yrittivät estää häntä. Hän lähtee Pohjolaan sillä seurauksella, että hänelle käy huonosti, aivan kuten äiti on ennustanut. Hän l kutsuu äitiä apuun: " Oi emoni, kantajani/ vaivan nähnyt vaalijani/ tietäisitkö tuntisitko/ Miss’ on poikasi poloinen/ tokipa rientäen tulisit/ avukseni ennättäisit/ päästäisit pojan poloisen/ tältä tieltä kuolemasta..." Äiti rientää paikalle pelastamaan poikansa. Mutta poika ei opi mitään, vaan ryntää jatkuvasti vaaroihin joista ei selviä ilman äidin apua.

Lemminkäisen äidin ja hänen poikansa riippuvuussuhde on molemminpuolinen. sitä voisi myös sanoa symbioosiksi, kumpikin tarvitsee toista eikä voi elää ilman toista. Yhä uudestaan poika yrittää tempautua irti äidistään ja yhä uudestaan hän palaa äidin luokse. Napanuora pitää ja samalla poikaa kasvamasta mieheksi. "Miehet ovat sitä mitä heidän äitinsä heistä tekevät", sanoi Lönnrotin aikalainen. Ralf Waldo Emerson Amerikan mantereelta noin 70 vuotta ennen Freudia. Lemminkäisen äiti näyttää päällisin puolin olevan uhrautuvan ja anteeksiantavan äidinrakkauden perikuva, mutta kun tutkii pojan tekoja tarkemmin, niin huomaa että ihannoitu äiti-poika suhde on tuhoava suhde. Lemminkäisen äiti ei ymmärrä, että hän käyttää äidinvaltaansa väärin, kun hän yrittää sitoa pojan "esiliinansa nauhoihin", niin hänestä tulee rakastavan äidin sijasta tuhoava äiti.

Tämän pohdinnan jälkeen laitan nettipäiväkirjan hyllylle ja lähden kahdeksi viikoksi Luxemburgiin poikani lasten babysitteriksi.

22.2.04

Yksityinen ja julkinen minä

Kanerva Eskola, suomalaisten nettipäivänkirjanpitäjien veteraani pohtii tänään Agripassa Panu Rajalan naiiviutta. Kuinka ei mies aikaisemmin tajunnut, että verkkoon kirjoittaminen on julkista ( ja varsinkin kun on kansallisen iskelmäikonin kanssa naimisissa). Hän, Kanerva Eskola, sanoo miettineensä julkisuuskysymystä kirjoittamisensa alusta lähtien. Toimittajana häneltä ei kovin paljon myötätuntoa heru Rajalan tyrmistykselle, kun mies äkkiä huomaakin, että hänen nettipäiväkirjansa on joutunut iltapäivälehtien riiston kohteeksi.

Alusta asti ( kaksi vuotta sitten jolloin aloitin päiväkirjailun netissä) olen tehnyt rajan yksityisen minän ja julkisen minän välillä. Yksityisen minän elämä on kirjojeni materiaalia eikä sitä voi antaa julkiseen käyttöön ennen kuin se on saanut fiktiivisen muodon. Mutta toisinaan nettipäiväkirjassa menevät yksityisen minän ja julkisen minän rajat vähän sekaisin. Täytyy olla kieli keskellä suuta, ettei vahingossa kirjoita sellaista millä voi mahdollisesti olla käyttöä tulevassa kirjassa.

Olen viime viikolla joutunut ankarasti miettimään kannattaako nettipäiväkirjaa ollenkaan pitää, kun sitä voidaan käyttää ja lainata julkisuudessa mainitsematta lähdettä. Käsitin sen konkreettisesti vasta viime maanantaina, kun Ilta-Sanomissa ilmestyi mietteitäni Raija Siekkisen kuolemasta ikään kuin olisin antanut haastattelun, vaikka olin "vain" kirjoittanut nettipäiväkirjaan pohdiskeluja, joita mieleeni tuli kun luin uudelleen hänen kirjojaan. Olin puhunut toimittajan kanssa puhelimessa sunnuntaina, sanonut että en voi antaa haastattelua, mutta nettipäiväkirjaa saa lainata, jos mainitsee lähteen, kun se joka tapauksessa on julkisuudessa. Koska kysymys ei ollut haastattelusta, en pyytänyt että toimittaja lukee jutun puhelimessa, sitten kun se on valmis. Naiivi minäni järkyttyi kun näki maanantaina Columbuksen ostarissa Iltiksen etusivulla "repäisevän" otsikon: "Aavistiko palossa kuollut kirjailija kuolemansa?" Ensireaktioni oli, että lopetan nettikirjailun tähän paikkaan. Kyynisyyteen taipuvainen naapurini lohdutti, että älä turhasta hermostu, nythän sinun vasta kannattaakin sitä jatkaa. En ole vielä päättänyt jatkanko vai lopetanko, mutta olen huomannut että kirjoittaminen ei enää käy yhtä luontevasti kuin ennen.

Eilisiltana ajattelin, että kirjoitan muutaman sanan Jorge Semprúninhienosta muistelmateoksesta Hyvästi, kesiemme aurinko, siitä mikä kirjassa minua kosketti, mutta huomasin, että en voikaan kirjoittaa, koska se olisi liian henkilökohtaista. Tämä on tilanne nyt, arastelen kirjoittamista, mutta luultavasti en pysty lopettamaan nettikirjailua. Olen päässyt pahasti addiktoitumaan niiden kymmenen vuoden aikana, jotka olen verkossa elänyt, alkuvuodet suljetuissa englanninkielisissä uniryhmissä, joista sain pelkkiä hyviä kokemuksia. Eikä minulla tähän asti ole ollut huonoja kokemuksia nettipäivänkirjan pidostakaan, palautetta on tullut ihmisiltä joita kirjallisuus kiinnostaa. Sitä on tullut jopa enemmän kuin kirjojeni lukijoilta ja siksi olen sitä jatkanut, vaikka välillä on tuntunut siltä, että en ehdi enkä jaksa, kun pitäisi kirjaakin kirjoittaa. Kirjan kirjoittaminen on totista työtä, raatamista otsansa hiessä että tienaisi leipänsä, mutta nettikirjailu on harrastamista, siksi se on niin hauskaa.

17.2.05

Taistolaisuuden musta kirja

Luulisi, että taistolaisuus ei jaksa enää ketään kiinnostaa, mutta Näkökulma-foorumin Torilla käydään vilkasta keskustelua siitä. Viikon aikana keskustelupuheenvuoroja on tullut lähes kolmesataa ja lukukertojakin ollut yli 4000. Keskustelu sai alkunsa kirjahankkeestaTaistolaisuuden musta kirja , jonka Tammi aikoo julkaista. Kirjan toimittajat pyytävät yleisöä lähettämään "anekdootteja, syytöksiä, tunnustuksia, lehtileikkeitä, päiväkirjoja, hetkiä jolloin totuus paljastui ja totuuksia silloin kun Neuvostoliitto kaatui." Onkohan hanke Ben Zyskowicsin masinoima? Ainakin hän on innoissaan siitä. Ehkä pahat tasilaiset kiusasivat häntä koulussa.

Epäilen, että mustasta kirjasta tulee hyvin laiha eepos. Uhreja löytynee pari kolme: itsemurhan tehnyt puoluesihteeri ja ilmiannettu unkarilainen kirjailija. Kolmas uhri on Suomen kommunistinen puolue, jonka taistolaisuus onnistui hajottamaan ennen kuin Neuvostoliitto hajosi. Taistolaisuus ei ollut mikään merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö, se kosketti aika harvoja ihmisiä ( osaa koululaisia, opiskelijoita ja nk. älymystöä), toisin kuin 90-luvun pankkikriisi, joka kosketti koko kansaa. Pankkikriisin uhreista saisi todellisen mustan kirjan.

Kulttuuriväen taistolaispuuhiin voi tutustua lukemalla Hannu SalamanFinlandia-sarjan. Se on aikalaiskuvaus, hän pyöri samoissa ympyröissä kuin Kulttuurityöntekijöiden liittoon kuuluneet Turkka, Kylätasku ja Seilonen. Ne, jotka elivät 70-lukua Helsingissä Kosmoksen ja Vanhan kahvilan liepeillä, tunnistavat kirjan henkilökunnan. Muut voivat lukea sitä postmodernina romaanina. Salama suivaantui taistolaisille, jotka haukkuivat hänen Siinä näkijä, missä tekijä – romaaninsa ja antoi heille takaisin - potut pottuina, kuten tavataan sanoa. Kirjan huumori on mustanpurevaa.

Itse olin siihen aikaan SKDL:laisen enemmistöosaston Kallen puheenjohtaja. Enemmistöläisten ( = revarit) ja vähemmistöläisten ( = taistolaiset) välinen ristiriita kävi lopulta niin repiväksi, että en pystynyt kutsumaan johtokuntaa koolle. Osasto kuoli käsiini. Olen kirjoittanut siitä viime vuoden nettipäiväkirjassa. En enää tunne tunnontuskia tapahtuneen vuoksi. Ehkä sitä vanhemmiten paatuu eikä kadu mitään - kuten Edith Piaf laulussa "Je ne regrette rien."

14.2.2004

Syvä tieto

Pistäydyin Käymälässä eilisiltana, kun olin kirjoittanut eräällä ystävälleni Kalevi Lappalaisesta, joka paloi kuoliaaksi, kuten Raija Siekkinen. Hämmästyin ja ilahduin, kun joku toinenkin oli muistanut Kalevin. Hän oli niitä 60- ja 70-lukujen hyviä runoilijoita, jotka jäivät Saarikosken pimentoon. Sven Laakso kirjoittaa, että myös Kalevi Lappalainen oli ennustanut oman kuolemansa kymmenen vuotta aikaisemmassa runossaan: "Amerikassa, nukkunut jossakin, missä tahansa hotellin ullakolla, tupakoinut, nukahtanut uudelleen, sytyttänyt hotellipalon, menehtynyt."

Tänään kävin kirjastossa ja lainasin Kalevi Lappalaisen kokoelmanAvaruuden avoimet nuotit (1978) ja Kallioon maalatut kirjaimet ( 1992) joka sisältää postuumit valitut runot 1968-1988. En löytänyt sitä runoa, johon Käymälänpitäjä viittaa. Kalevi Lappalainen kuoli 21.2.1988. Muistan päivämäärän siksi, että yhteinen ystävämme kuvanveistäjä näki seuraavana yönä unta suuresta sotkasta, joka lensi taivaalla peittäen auringon. Hän yritti tinkiä lisää aikaa, mutta aikaa ei ollut. Hän ei vielä tiennyt Kalevin, että Kalevi oli kuollut tulipalossa. Kun tieto tuli, hän yhdisti unensa Kalevin kuolemaan.

Vuoden kuluttua Kalevin kuolemasta helmikuussa, tarkkaan ottaen helmikuun 14. päivänä, jota Suomessa ei vielä silloin vietetty ystävän päivänä, mutta Amerikassa vietettiin, hän soitti minulle. Se tapahtui unessa. Yhteys oli heikko. Hänen äänensä kuulosti etäiseltä, puheesta oli vaikea saada selvää. Kysyin mistä hän soittaa. Hän sanoi soittavansa - mikäli ymmärsin oikein - Lappajärveltä jonkinlaisesta varavankilasta. Kysyin miten hän voi. Hän sanoi voivansa hyvin, mutta hänen liikkumisvapautensa on rajoitettu. Muuten hän suhtautui kuolemaansa optimistisesti, milteipä hyväntuulisesti, hän ei valittanut. Meidän täytyi lopettaa puhelu, koska hänen ei enää kuullut minun ääntäni.

Unipuhelu tuli varhain aamulla suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin hänellä oli eläessään tapana soittaa minulle Amerikasta parina viimeisenä vuotena. En muistanut hänen kuolinpäiväänsä enää vuoden kuluttua, mutta alitajunta muisti sen, kuten se muistaa kaiken, jopa pienet yksityiskohdat, joista se rakentaa unia. Ortodoksit ja katolilaiset pitävät vainajan muistelujuhlan, kun hänen kuolemastaan on kulunut vuosi. Etelä-Ranskan paikallislehdistä voi lukea liikuttavia muistoilmoituksia. Eräänkin Jacquesin ystävät Café d’Orista sekä koko kahvilan henkilökunta muistivat kaipauksella häntä. Sinä iltana nostettiin kahvilassa varmaan monta Cassis-lasillista hänen muistokseen. Luterilaisilta sellaiset muistojuhlat puuttuvat.. Luterinusko suhtautuu muutenkin kovin tylysti tunteisiin, alitajuntaan ja unien viisauteen. Unista puheen ollen, jos ne kiinnostavat, mietteitä niistä voi käydä lukemassa Oneirassa . Tulkintoja siellä ei ole.

Blanchotia lukiessa

Kun luen Maurice Blanchot’in Kirjallista avaruutta, ajattelen Kalevia ja Raijaa - miten hyvin heihin sopivatkaan Blanchotin sanat: "On totta, että monet luovat henkilöt näyttävät muita ihmisiä heikommilta, kykenemättömiltä elämään ja siksi kykenevämmiltä ihmettelemään elämää. Ehkä näin on usein. Mutta pitäisi vielä lisätä, että heidän heikkoutensa on heidän voimansa ja että he löytävät uusia voimia juuri sieltä, missä he romahtavat äärimmäiseen heikkouteensa. Ja vielä on lisättävä: kun he ryhtyvät työhön piittaamatta lahjoistaan, he ovat usein normaaleja, miellyttäviä, elämänmyönteisiä ihmisiä, ja pelkästään teos ja siihen sisältyvä vaatimus aiheuttaa heissä voimistumisen, johon he voivat vastata vain suurimmalla heikkoudella, anomalialla, menettämällä maailman ja itsensä. Tämä oli Goyan ja Nervalin tilanne."

Suojattomimmillaan kirjailija on kahden kirjan välissä - kun kirja on ilmestynyt eikä hän ole vielä alkanut kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Silloin hän romahtaa tyhjyyden kuiluun, tai ainakin hoippuu sen partaalla. Höyhenenhipaisu selkään ja hän putoaa. Hän selviää putoamisesta hengissä, jos voimia on vielä vähän jäljellä, ja tarttuu siihen ainoaan mikä suojaa häntä: kynään ( tai tietokoneeseen). Mutta ei Raija, ei hän. Häntä tuskin olisi pelastanut edes se Hesarin arvostelu, jota hän niin epätoivoisesti odotti. Hän oli liukunut avun ulottumattomiin.

12.2.2004

Muutos

Kun ihminen kuolee

Jokin muuttuu hänen kuvissaan.

Toisin katselevat silmät, ja huulillaan

Hän hymyilee toista hymyä.

(…)

Anna Ahmatova huomasi sen, kun hän kerran palasi erään runoilijan hautajaisista. Jokin muuttuu – ei vain kuvissa, vaan myös kirjoituksissa. Raija Siekkinen kirjoitti kymmenen vuotta sitten (Häiriö maisemassa 1994)tulipalosta ja naisesta: "…ikkunat räiskähtivät rikki, tulenpyörre nosti ilmaan palavat lakanat kuin niitä pudistellen, sänky paloi, kurkihirsi romahti. Hän nukahti, hän paloi.(…) Vain hormi jää näkyviin, se seisoi mustana keskellä vihreää tai talven lunta, häiriö maisemassa; ja palo jatkui." Kun tänään luin tuon kohdan, romaanin nimi ja koko romaani sai toisen merkityksen. Todellinen tulipalo loi kaamean valonsa kirjan sivuille, selkääni pitkin juoksi vilunväristys. Ja ajattelin, että taas kerran, että se ei voi olla sattuma. Kenties alitajunta pitää kätköissään kohtaloa (= päämäärää jota kohti ihminen on menossa). Tulevaisuuden varjo häivähtää joskus hetkellisesti näkyviin unissa ja intuitiossa ja siinä kirjailija kirjoittaa tietämättä miksi, mutta hänen on pakko kirjoittaa se.

PS 18.2. Ingeborg Bachmann

Äkkiä, kesken kirjoittamisen, mieleeni tulee Ingeborg Bachmann, joka kuoli tulipalossa saamiinsa palovammoihin Roomassa vuonna 1973. Hän oli yksi Raijan mielikirjailijoista. Puhuimme kerran siitä millaiset kirjat inspiroivat kirjoittamaan Hän sanoi lukevansa yhä uudelleen Bachmannin Simultaania, kun hän kirjoitti novelleja, koska silloin ei pysty lukemaan muuta kuin sellaista, mikä virittää omaa kirjoittamista. Vieraisiin fiktiomaailmoihin ei pysty menemään kesken oman kirjoitusprosessin, ne joko häiritsevät tai sitten niitä ei lainkaan käsitä. " Valitsee sielu seuransa", kirjoitti Emily Dickinson. Jonkinlainen sielunsukulaisuus Raijan ja Ingeborgin novelleiden välillä on, tai no, ainakin samanlainen maailma: matkat, naisten ja miesten suhteet, tarkkasilmäisyys yksityiskohdille ja suhteiden vivahteille, herkkyys, älyllisyys, kielen tiheys ja lyyrisyys. Molemmat olivat yhteiskunnallisesti valveutuneita, kantaaottavia ihmisinä, vaikka eivät julistakaan kirjojensa sivuilla suoraan yhteiskunnallisia näkemyksiään. Olisivat voineet olla hyviäkin ystäviä, jos olisivat olleet ikätovereita ja eläneet samassa maassa. Ja sitten tuo lopun yhteisyys: tulipalo.

10.2. 2004

Menetys

Eilen tuli surullinen uutinen. Raijan asunnossa Kotkassa oli riehunut tulipalo lauantaiyönä. Asunnosta löytyi aamulla niin pahoin palanut naisenruumis, että vainajaa ei voitu tunnistaa. Todennäköisesti se oli Raija, kuka muu hänen asunnossaan olisi ollut, vaikka hetken toivoinkin lapsellisesti, että Raija olisi matkustanut ulkomaille ja vuokrannut asuntonsa jollekin toiselle .Hän paloi loppuun, kirjaimellisesti, ja niin karmealla tavalla. Puhuin hänen kanssaan ennen joulua puhelimessa, hän soitti ja oli ahdistunut, kun hänen uusinta kirjaansa Kalliisti ostetut päivät ei ollut noteerattu Hesarissa, hänestä tuntui kuin kirja olisi tapettu hiljaisuudella. Hän kysyi voisinko vaikuttaa asiaan jotenkin, mutta en osannut tehdä mitään. Kirjoitin hänen kirjastaan marraskuun nettipäiväkirjassa seuraavaa:

Raijan Siekkisen novelleista nautin kuin lähdevedestä - tai parempi vertaus olisi hyvä punaviini, jossa on kaikki maut ja sävyt kohdallaan. Hän kirjoittaa niin kaunista suomenkieltä, se hivelee silmän korvaa. Hänen novelliensa nainen on tuttu aikaisemmista kirjoista, yksinäinen ja surullinen, jollakin tapaa vieraantuneen tuntuinen, matkalainen joka havainnoi tarkasti ympäröivää maailmaa, on maailmassa ikään kuin ihollaan. Minua ei haittaa vaikka hän kirjoittaa aina samaa kirjaa, pidän kirjailijoista jotka ovat uskollisia itselleen, pystyvät olemaan kritiikin ja/ tai kaupallisuuden paineessa.

Kun kerroin Hannulle ( naapurilleni) Raijan puhelusta ja hänen masennuksestaan, hän ehdotti, että lähdetään tapaamaan Raijaa Kotkaan, en ollut oikein innostunut ehdotuksesta, matka olisi merkinnyt parin työpäivän menetystä – voi tätä kirjailijan itsekkyyttä! – ja nyt se matka on myöhäistä. 90-luvun alkupuolella Hannu antoi minulle matkarahat Grasseen, josta Raija soitti hätäpuhelun, hän oli joutunut siellä umpisolmuun itsensä ja tekeillä olevan kirjansa kanssa. Olin siellä viikon, kai siitä jotain apua oli, koska kirja (Häiriö maisemassa) ilmestyi muistaakseni seuraavana vuonna. Viikon aikana käytiin kerran Antibesissa Picasso-museossa, juotiin rannalla punaviiniä, toisen kerran ajettiin bussilla vuorille maalaisravintolaan ja juotiin taas punaviiniä. Italian puolelle vapaamatkustettiin pari kerta ostamaan kenkiä ja syömään. Vapaamatkustettiin siksi, että ei älytty ensimmäisellä kertaa leimata lippua asemalla ja toisella kertaa päätettiin näytellä tietämättömiä turisteja, jos junassa olisi lippukontrolli. Mutta ei sitä ollut.

Kiellän kuoleman, haluan muistaa Raijan elävänä, sellaisena kuin hän oli Mihailovskojen kylässä, Venäjällä, jossa pidettiin 90-luvun alussa venäläisten ja suomalaisten naiskirjailijoiden seminaariin. Se oli absurdein kirjallisuuskokous, jossa koskaan olemme olleet. Hän kirjoitti siitä novellin Pyhä Ambrosius, se on kokoelmassa Kaunis nimi. Metrossa matkalla Suomen PENin johtokunnan kokoukseen tänä iltana luin hänen novelliaan ja muistin meidän matkamme.

Muistin kuinka meidät vietiin ensimmäisenä kokouspäivänä Svjatogorskin luostarin hautausmaalle, jonne Pushkin on haudattu. Tulkki, myyrän värinen ja näköinen nainen, kertoi että tänne on haudattu kannibaaleja, Raija hätkähti ja huudahti hämmästyneenä: " Mitä, kannibaaleja!" Kerroin hänelle, että Pushkinin äiti oli omaa sukua Hannibal, venäläiset ääntävät sen Gannibaliksi. Hänen äitinsä isä oli Pietarin suuren sihteeri, kotoisin Etiopiasta.

Seminaari kesti muistaakseni kolme päivään ja meille tehtiin niiden päivien aikana perusteellisesti selkoa Pushkinin elämästä, tuotannosta ja naissuhteista. Ei sanaakaan naiskirjallisuudesta, sitähän ei ollut Pushkinin aikana, ei ainakaan sellaista, mistä kunnianarvoisat miespuoliset esitelmöitsijät olisivat vaivautuneet meille puhumaan. Naisen tehtävä oli olla muusa miesrunoilijalle, ja niin se taitaa olla vielä nykyäänkin.

Viimeisenä iltana meille oli järjestetty yhteinen illanvietto venäläisten kollegoidemme kanssa. Pääsimme vihdoinkin tutustumaan heihin. Raija kuunteli ihmeissään naisten puheita. Eräs nainen kysyi mitä merkitsee, kun hän näki unta miesystävästään, joka muuttui torakasi ja lensi pois huonoilla siivillä. Hän ei ollut nähnyt miestä seitsemään vuoteen, koska mies asui Unkarissa.

Venäläiset naiset ovat outoja, elävät suhteessa ja uskollisia miehelle, jota eivät koskaan tapaa! Tulkki kertoi, että hänen on kokenut telepaattisen yhdynnän miehen kanssa. Raijaa alkoi naurattaa, hän sanoi: "Ajattele, jos mies yhtyy sinuun juuri kun sinä tulkkaat naiskonferenssissa, yhtäkkiä alat kesken puheen läähättää ja voihkia." Raijasta todelliset yhdynnät olivat parempia, mutta tulkki oli eri mieltä. En tiedä ymmärsikö, hän mitä Raija sanoi, mutta ainakin hän ymmärsi sen että Raija nauroi hänen pyhille uskomuksilleen. Myöhemmin tulkki kysyi Raijalta, mitä tämä tarkoittaa, kun kirjoittaa erään novellinsa alussa, että ystävyydellä ei ole päämäärää, ei täyttymystä. Hän sanoi, että ei venäjäksi voi sanoa niin. Raija selitti hänelle, että ei ystävyydellä ole muuta tarkoitusta, kuin ystävyys. Tulkin mielestä se oli mahdottomuus. Ehkä Venäjällä ystävyys merkitsee sitä, että siitä voi hyötyä jollakin tavoin, että se on vaihtokauppa. Hän mulkoili synkeänä Raijaa ja minua, kai siksi ettei hän voinut ymmärtää meidän ystävyyttämme.

Sellaisena muistin Raijan, kun luin hänen novelliaan Pyhä Ambrosius. Silloin kun se ilmestyi, ajattelin että se oli harvinaisen hilpeä ollakseen Raijan kirjoittama. Hauska se oli edelleenkin, mutta siihen oli tullut uusia sävyjä. En muistanut, että Pushkinin talo oli palanut, poltettu. En muistanut sitäkään, että taiteilijan ( jonka luokse meidät oli kutsuttu) talon oviseinä oli mustaksi hiiltynyt ja hänen saunansa oli palanut edellisenä kesänä, ja myös talon kuisti. Ne olivat yksityiskohtia, jotka eivät kiinnittäneet minun huomiotani, mutta muistin taiteilijan maalauksen suuresta punaisesta pilvestä, jonka sisässä Pushkin lensi kädet levällään. Mieleeni tuli ajatus: voiko ihminen tietämättään tietää, millainen on hänen loppunsa? Oliko Raijalla ennakkoaavistus? Novellissa Aino sanoo Marjalle: - Sinä uikutat unissasi, sinulla on ennakkoaavistus. – Niin on, sanoi Marja, joka ei vielä koskaan ollut uskonut ennakkoaavistuksiin; ei ennen tätä matkaa.

9.2.2004

Käymälässä luettua

Olen viettänyt iltaa ( ja yötä nyt jo) Käymälässä En olisi löytänyt sinne, ellei käymälänpitäjä olisi kutsunut minua paikkansa. Mistä lie arvasi että saattaisin siellä viihtyä. Hänen nimensä on Sven Laakso, mitään muuta en hänestä tiedä, paitsi että hän osallistui Kiiltomadon keskusteluihin ennen ryhtymistään käymälänpitäjäksi. Niiden keskusteluiden tekstimassasta hän - onneksi minulle, lukijalle - pelasti omaan eriöönsä mietteitä taiteesta ja kirjallisuudesta, kuten seuraavan , jota en malta olla siteeraamatta:

"Jospa ihmiset muistaisivat että kirjallisuus, ehkä siis myös runous olisi jotakin muutakin kuin harrastus tai business: että se välillä olisi estetiikkaa, siis yhteistä rakentamista, ja sitä kautta jopa taidetta: voisiko tällaista toivoa? Ja voisiko toivoa että taiteilija muistaisi antaa myös henkistä ruokaa, eikä aina pelkästään vain esittäisi toivomusta (pyövelille) tulla hyväksytyksi: voisiko tällaista toivoa! Ja voisiko toivoa että taiteilija muistaisi antaa myös henkistä ruokaa, eikä aina pelkästään vain esittäisi toivomusta (pyövelille) tulla hyväksytyksi: voisiko tällaista toivoa!

(….)

Sillä minusta tuntuu, että osa heistä jotka menevät taiteilijoina läpi, ei aina ole ymmärtänyt miksi taidetta ja kulttuuria tehdään: ei siksi että olisi jotakin omaa, ei itseilmaisun vuoksi, vaan siksi että olisi jotakin yhteistä. Aidosti omaperäisiä ollaan vahingossa, ja tällaisesta juontuva itsetietoisuus on edellytys sille että voitaisiin luoda jotakin yhteistä, aavistuksenkaltaista ja improvisaation mahdollistavaa. Stalinismin loppukausi, sekin oli yhteistä. Sellainen yhteisyys, josta puuttuu kunnioitus kaikkia jumalia kohtaan on sairaus, eikä mikään Olympos. Kurjuudessa on vähän jaettavaa ja ainoaa elämää siellä on omistusoikeuden saavuttaminen.?"

Minua viehättää Käymälänpitäjän blogissa se että hän liikkuu vaivattomasti lajista toiseen ( muuttaa muotoa kuin Hermes, tuo kyberavaruuden ja varkaiden suojelija) runosta fiktioon, fiktiosta filosofiseen esseeseen ja matkakertomukseen – hänen käyntinsä Apatian kaupungissa sai minut googlaamaan sen nimistä kaupunkia netistä. Tuloksena oli 95 000 Apatiaa! Kuinkahan kauan olisi kestänyt, kun olisin käynyt lävitse kaikki apatiat? Jäi selvittämättä, missä päin Kuolaa se sijaitsee.

Liitin hänen bloginsa ykkössuosikkeihini, koska harvoin netissä ja vielä harvemmin niin sanotussa todellisessa elämässä tapaa ihmisen , joka tuntee venäläisen kirjallisuuden ja erityisesti Isaak Babelin niin hyvin että sanoo häntä "venäläisen kirjallisuuden kruunaamattomaksi kuninkaaksi". Mikä muuten on totta, minun mielestäni. Dostojevskia ja Tolstoita en ole jaksanut /viitsinyt lukea enää vuosiin. Mutta Babeliin en ole kyllästynyt, hänen kieleensä, hänen maailmaansa. Miten hyvin hän sanoikaan: "Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erotta. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti" (Odessalaisia, suom. Esa Adrian). Babel totisesti tunsi lauseen salaisuuden.

PS. 10.2.2004. Apatian kaupunki sijaitsee noin 63 km. linnuntietä Kantalahdesta koilliseen. Löysin sen tietokonekartaltani.. Englanninkielellä sen nimi on Apatity. Kun googlaa sillä nimellä, kaupungista löytyy tietoa englannin-, ruotsin- ja venäjänkielellä ( myös juna-aikataulut sinne Moskovasta, Pietarista ja Murmanskista). Ei mikään pieni kaupunki, asukkaita on 70-80.000. Tänään siellä on pakkasta miinus13-15 celsiusta.

3.2.2004

Blogeja

Kun on laajakaista, voi käydä surffailla netissä kuin entiseen hyvään aikaan joskus 90-luvun puolessa välissä, jolloin vietin unettomat yöt netin monissa uniryhmissä. Siihen aikaan Elisa eli silloinen HPY ei laskuttanut joka minuutista. Uniryhmiin en ole enää palannut, en jaksa olla enää yhtä innostunut unista kuin ennen muinoin. Eilisiltana löysin suomalaiset nettipäiväkirjat eli blogit, kuten niitä jostain syystä kutsutaan, ehkä siksi että blogia voivat miehetkin kirjoittaa vaikuttamatta neitimäisiltä. Pinserin blogilistalta löytyy lukemista kaikille. Pinserissä on paikka nimeltäKoirapuisto, siellä voi käydä keskustelemassa blogin pitämisestä.

Kirjailijaelämää vaikutti mielenkiintoiselta paikalta, siispä suuntasin ensimmäisenä sinne. Oli niin tietoteknistä tekstiä, että luulin kirjoittajaa ensin nuoreksi nörttikirjailijaksi, kunnes selvisi, että hän on Katri Manninen ( ikä 28 vuotta, 18 kirjoitettua kirjaa, 7 televisiosarjaa, huhhuh, sen ikäisenä olin saanut aikaan vasta kaksi lasta ja esikoisromaanin, joka se ei ollut vielä ilmestynyt). Hän sanoo kirjoittavansa nettipäiväkirja sen vuoksi, että haluaa purkaa kirjailijan ammattiin liittyviä myyttejä. Hänen mielestään "kirjailijana oleminen ei tunnu yhtään sen kummemmalta kuin sihteerinä oleminen." Olen ollut sihteeri, ja täytyy sanoa että kirjailijana oleminen on vähän kummempaa, kun ei pomo höngi niskaan kaiken aikaa. Aika ahdistavaakin on välillä, kun joutuu roikkumaan kokonaan omien sanojensa varassa. Usein sanatkin ovat ison kiven takana, ja täytyy ihan yksin vääntää se kivi pois tieltä.

Koska surrealismi ja beat-kirjallisuus kiinnostavat edelleen, menin seuraavaksi tutkimaan BigSur ja Surreal – nimistä surrealistisen aluksen lokkikirjaa, jota pitää Captain and Prophet Nikopolp. Hän lupaa kertoa kirjoittamisesta ja ruumista vapautuneesta poetiikasta. Hänen bloginsa oli niin lupaava, että liitin sen suosikkeihini. Hän kirjoittaa hyvin, mutta liian harvoin ja hänellä on samanlaisia kiinnostuksen kohteita kuin minulla: Borges. Kerouac, Coltrane, Tizian, Kafka. Hänen lokkikirjastaan oli linkki kirjoittamistaitojen lokiin KunKirjoitan. Sitä kirjoittaa Risto Niemi-Pynttäri. Hän on sitä mieltä, että harrastajakirjoittaja – termi pitäisi kieltää, koska se väheksyy ihmisarvoa. Hänen määritelmänsä mukaan:" harrastajakirjoittaja on nainen, jota kirjailija käy panemassa puhematkalla." Aika sovinistinen ja 60-lukulainen näkemys. Hm, mietin vähän aikaa liitänkö hänen bloginsa suosikkeihin. Päätin liittää, koska hän siteerasi Joseph Brodskyn runoa enkeleistä, joka on kokoelmassa Keskustelu taivaan asujaimien kanssa, suomentanut Jukka Mallinen.

... Siksi juuri ovat enkelit 
näkymättömiä. Kylmä antaa yliotteen 
niiden sotajoukoille: ne siivekkäät 
löytäisimme, jos kerran katsahtaisimme 
totisesti korkeuteen, missä ne kuin jäätä pitkin 
ryömivät kuin lumipuvuissa valkosuomalaisina.

Lopuksi menin katsomaan, mitä maalainen kirjoittaa. Blogilla on paljon lukijoita, koskapa Googlen PageRank on antanut sille peräti seitsemän pistettä, mikä merkitsee että Googlen robotti käy joka päivä tsekkaamassa sivun. Maalaista kirjoittaa Jukka Melaranta, joka lähetti joskus vuosi sitten minulle sähköpostia ja kyseli tiedänkö muita suomalaisia nettipäiväkirjan pitäjiä. En tiennyt kuin Panu Rajalan enkä tiennyt mitään runsaana kukkivasta suomalaisesta blogimaailmasta ennen eilisiltaa, kun löysin Pinserin listan. Toinen paikka jossa kannattaa käydä on blogit.fi. Se on paremmassa järjestyksessä kuin Pinseri. Minun Opera-selaimessani osa Pinserin riveistä menee päällekkäin. Maalaisen blogista löysin linkin Markku Soikkelin sivuille. Hän pitää nettipäiväkirjaa professoriudesta. Jos käyttäisi väliotsikkoja  (aihe- tai asiasanoja), tekstiä olisi helpompi lukea. Ehkä taas jonain unettomana yönä harrastan blogien tutkimista ja raportoin löydöistä.

 

31.1.2004

Viikon mietelause

Kirjailijat ovat kuin harakoita, varastavat hopealusikoita ja kantavat omaan pesäänsä, mutta toisin kuin harakat, he osaavat muovata hopealusikoista jotain uutta. Kuuluisin harakka lienee Shakespeare. (Anita Konkka).

Muuton vuosipäivä

Tänään tammikuun viimeisenä päivänä on kulunut vuosi siitä kun muutin Vuosaaren taiteilijataloon, Korpi-Lallukaan, kuten sanoi eräs talon taiteilijoista. Pikemminkin tämä on Meri-Lallukka. Muuttopäivänä oli kauhea pakkanen, minun kohtalonköynnökseni kuoli kylmyyteen. Muutkin huonekasvit kärsivät eivätkä ole vieläkään tottuneet uuteen asuntoon. Ne pitävät valosta eikä asunnossa ole tarpeeksi valoa niille.

En viihdy kovin hyvin viihdy Vuosaaressa, mutta en kaipaa takaisin Munkkivuoreenkaan. Kaipaan Lönnrotinkadulle, viime yönä taas muutin takaisin sinne. Se on toistuva unia, jatkunut vuosikausia, ei mikään painajainen, minusta on mukavaa muuttaa entiseen asuntoon, unissa se on paljon isompi kuin todellisuudessa. Lönnrotinkadun talo oli vanha, rakennettu viime vuosisadan alussa. Viihdyn vanhoissa taloissa, niissä on hukkatilaa. Ihminen tarvitsee sekä hukkatilaa että hukka-aikaa. Lönnrotinkadulla aloitin kirjailijanurani, kirjoitin ensimmäisen version Irti-romaanista. Se on helsinkiläisin romaanini, kaikki tapahtumapaikat ovat Helsinkiä: Lönnrotinkatu, Munkkiniemi, Hesperian sairaala, jossa olin hoitoapulaisena yhtenä kesänä. Siitä on tullut pieni kulttikirja, koska sitä saa enää kuin joistakin kirjastoista lainaksi.

Unipäiväkirja on koko kuukauden ajalta päivittämättä. On ollut niin paljon töitä, kirjoittamista - ja sitten kirjailijavierailu Palmenian verkkokurssilla kahden viikon ajan. Toisen viikon aikana en jaksanut olla läsnä niin aktiivisesti kuin olisin halunnut, kauhea flunssa vei voimat. Verkkoesiintyminen sopii kirjailijalle, koska se on kirjallista kommunikaatiota. Puhuminen väsyttää enemmän, esiintyminen julkisuudessa on rankkaa eivätkä kaikki kirjailijat ole hyviä esiintyjiä, he mutisevat, änkyttävät, puhuvat sekavasti liian pitkään tai liian hiljaa. Kun saa rauhassa istua oman tietokoneen ääressä naputtelemassa mietteitä kirjailijan työstä, niin ei se ole kovin rasittavaa, ei tarvitse edes tukkaansa kammata. Viikon mietelause on peräisin noilta vierailuviikoilta.

Nyt rupean tekemään ruokaa, lupasin tarjota naapurille päivällisen tänään, koska hän kävi kaupassa, kun olin sairas. Taiteilijatalon hyvä puoli on se, että ihmiset ovat tuttuja, eräät ystäviä. Heiltä voi pyytää apua, kun sairastuu flunssaan, ruoka loppuu eikä jaksa mennä kauppaan. Vuosipäivän juhla-päivällinen: uunissa paistettua siika viherpippurisen kasvivuoan kanssa, ruokajuomana kevyttä ranskalaista punaviiniä. En pidä valkoviinistä talvella enkä yskäisenä.

25.1.2004

Tietokoneista ja tunteista

Luin aamulla Sunnuntaihesarista juttua ihmisen ja tietokoneen suhteesta. Tampereen yliopistossa opetetaan tietokoneita tunnistamaan ihmisen tunteita. "Koneet onnistuvat siinä 94-98 –prosenttisesti", sanoo yliassistentti Surakka. Hämmästyttävää! Eivät ihmisetkään (=miehet?) pääse samanlaiseen saavutukseen. Tutkijan mukaan perustunteita on vain muutama: pelko, viha, inho, suru, mielihyvä, hämmästys ja ylenkatse. Kaiketi perustunteet ovat niitä, joita sylilapsikin tuntee. Mutta osaako se jo tuntea ylenkatsetta. Ylenkatsooko se rintaa, jota äiti yrittää sille tuputtaa, silloin kun se ei sitä halua? Minusta ylenkatse on sosiaalinen tunne ja kehittyy vasta sylilapsivaiheen jälkeen. Entäs kateus, mustasukkaisuus, rakkaus. Ehkä ne eivät olekaan perustunteita, vaan niihin täytyy oppia. Tosin eräs lapsipsykologi ( jonka nimeä en muista) on väittänyt, että kuuden kuukauden ikäinen lapsi kadehtii äidin rintaa ja yrittää jopa kateusraivossaan tuhota sen.

Descartes’in mukaan yksinkertaisia perustunteita, joita hän kutsuu mielenliikkeiksi on kuusi: 1. Ihmettely (hämmästys) 2. Rakkaus 3. Viha 4. Halu 5.Ilo 6. Suru. Mahtavatko nykyiset tietokoneet tunnistaa kaikki Descartes’in luettelemat mielenliikkeet, joita ovat:

1. Ihmettely

2. Kunnioitus ja halveksunta, jalomielisyys ja ylpeys, nöyryys ja halpamielisyys

3. Ihailu ja ylenkatse

4. Rakkaus ja viha

5. Halu

6. Toivo, pelko, kateus, levollisuus, epätoivo

7 .Epäröinti, rohkeus, uskaliaisuus, kilpailu, pelkurimaisuus ja kauhu

8. Tunnonvaiva

9. Ilo ja suru

10.Iva, kateus sääli

11. Tyytyväisyys itseemme ja katumus

12. Suopeus ja kiitollisuus

13. Närkästys ja suuttumus

14. Kunnia ja häpeä

15. Ikävystyminen, kaipuu ja riemu.

Hesarin jutun mukaan ihmiset (miehet?) saattavat jopa pahoinpidellä tietokoneitaan, potkivat ja hakkaavat niitä nyrkeillä. Sietää varo sellaisia ihmisiä. Eivät ilmeisesti hallitse turhautumisen tunnetta. Kyllä tietokonekin käyttäytyy joskus irrationaalisesti, lähettää uhkaavia ilmoituksia ja kaatuilee odottamattomasti. Yleensä se rupeaa oikuttelemaan kun on töiden kanssa kiirettä ja stressiä. Se menee sekaisin ihmisen ylijännitteestä eikä tottele enää yksinkertaisia komentoja. Eikä sen "mielenliikkeitä" ymmärrä aina edes alan ammattilaiset. Kuten kertoi kälyni joka oli vienyt seonneen koneensa tietokonehuoltoliikkeeseen. Siellä oli pari päivää raaviskeltu päätä, mutta ei osattu tehdä mitään.. Hän otti koneen pois liikkeestä. Hänen poikansa pani sen järjestykseen, sanoi että sellaisia tietokoneet nyt vain ovat, että ne sekoavat. Käly arveli, että kenties sähkössä olevissa hiukkasissa on panpsyykkisiä ominaisuuksia.

 

Nettipuhelin

Eilen olin flunssan takia vähän heikossa kunnossa enkä jaksanut kirjoittaa. Näpräsin sitten aikani kuluksi tietokoneen parissa. Minussa varmaankin piilee pieni insinööri, koska tykkään näprätä koneideni kanssa. Asensin nettipuheluohjelman, että voisin puhua toisella paikkakunnalla olevan ystäväni kanssa "ilmaiseksi – hänelläkin on laajakaista, siksi nettipuhuminen on ilmaista, ei mene minuuttimaksua. Hän oli ehdottanut, että kokeiltaisiin puheyhteyttä. Illalla kokeiltiin, miten yhteys toimii. Kuului vinkumista, särinää, rätinää ja kaiken melun takaa ystävän ääni omituisena puurona. Ääni kaikui ja kiersi. Hän kysyi onko minulla auki telkkari tai radio samassa huoneessa. Telkkari oli auki. Suljin sen. Ääni kuului nyt paremmin, pientä särinää vain. Mutta ei voi sanoa, että äänenlaatu olisi oltu yhtä hyvä kuin tavallisessa puhelimessa tai kännykässä. Ehkä siihen tottuu, kun puhuu enemmän. Mutta - minähän edes pidä puhelimessa puhumisesta, en ole tottunut puhumaan. Isä ei antanut puhua puhelimessa, hänen mielestään se on laite jota käytetään vain lyhyeen viestintään. Ehkä tietokoneelle puhuminen on eri asia.

17.1.2004

Päivän aforismi

Ilman tunnetta ei ole ääriviivaa. (Jelena Guro)

**

Sain yhden luvun valmiiksi tänään. Huomenna tai ylihuomenna voi   olla jo toisin, luku  näyttää  epävalmiilta, ja se täytyy kirjoittaa uudelleen. Sanat  väärässä suhteessa toisiinsa, tai jotain muuta vikaa. Merkitys syntyy sanojen suhteista, eikä niitä suhteita mitata järjellä.Tunne löytää ne   itsestään.  Aina ja aina täytyy aloittaa alusta - kuin Penelope.

 

15.1.2004

Sielun ravintoa

Oikea kirja löytää oikealla hetkellä oikean lukijan luo salaperäisiä teitä pitkin. Se ei pidä ääntä itsestään, ei ilmoita olemassaolostaan lehdissä. "Mikä on todella sinua varten, liikkuu sinua kohti", sanoi Emerson. Joskus ystävällinen kirjastohenki kääntää silmät sitä kohti, joskus hyvä ystävä kertoo lukeneensa sen. Jelena Guron Taivaan pikkukamelit on sellainen kirja, Kristina kirjoitti sähköpostissa siitä, hänen veljensä oli sanonut, että hän saattaisi pitää siitä. En tiedä kuka on toiminut veljen sanansaattajana.Voisin valita minkä tahansa hänen runoistaan tähän näytteeksi, mutta proosarunot ovat pitkiä. Tässä yksi joka on lyhyt. Sen nimi on Ilta.

"Tätä kipua, kun sydän pakahtuakseen rakastaa ja lentää avaruksiin. Ja rakastaa puuta, iltaa, taivasta ja pensasta. Ja rakastaa, koska rakastamatta, rakastamatta ei voi olla."

Kirjasta ei ole ollut isoja juttuja lehdissä, mahtoiko olla edes silloin kun se ilmestyi viisi vuotta sitten. Se on harvinaista sielun ravintoa - täynnä sisäistä valoa ja iloa. Sitä sielu kaipaa, mutta ei saa  telkkarin Irtiotoista eikä muistakaan ohjelmista, vaikka olisi digi-boksi.  Emily Dickinsonin tai Helvi Juvosen luontorunot, nuoruudenrakkauteni, tulivat mieleen, mutta Guron proosarunot ovat liikkuvat keveämmin, ne hypähtelevät elämisen riemusta kuin nuori tyttö. Hämmästyttävää, kun tietää, että hän oli niitä kirjoittaessaan vakavasti sairas. Hän sairasti leukemian tapaista veritautia, jota hoidettiin arsenikkipistoksilla. Hän kuoli 36-vuotiaana, vuonna 1913. Hänen hautansa on Uudellakirkolla, Karjalan kannaksella. Sinne voi tehdä pyhiinvaellusmatkan samalla kun käy Edith Södergranin haudalla. He olivat aikalaisia, olisivat voineet olla sielunsukulaisia, jos olisivat tunteneet toisensa. Kissaihmisiä molemmat.

wpe2.jpg (5691 bytes)

Jelena Guro kissa sylissäTaivaan pikkukamelien lopussa on hänen päiväkirjansa vuosilta 1909-1912, jossa hän kirjoittaa sairaasta kissastaan:" Laajenneissa silmäterissä näkyi kipu, kisuli ei sanut unt sen kuiva kuono hohkasi kuumuutta…Valmistin nhkaan hierottavaa linimenttiä, mutta kissa oli niin levoton, että W. Veti minut syrjään:"Parempi jos rukoilet sen puolesta, Nora." Tunsin oitis Kristuksen läsnäolon ja aloin rukoilla. Mutta kesken rukouksen nolostuin: Onhan kärsimys tarpeen myös pikkupedolle. Ottaisinko minä tunnolleni sen, että kehitys hidastuu."

Jelena Guro oli myös kuvataiteilija. Hän teki abstraktia taidetta   samanaikaisesti kuin Kandinsky ja Maleviths. Venäjän taiteessa oli 1900-luvun alussa  voimakas henkinen virtaus. Jelenan valon lähde oli henkisyydessä. Hän   (samoin kuin  hänen miehensä, säveltäjä Mihail Matjushin) olivat antroposofeja, mikä näkyy töidensä ei-esittävissä muodoissa ja kirkkaissa väreissä. Hänen piirustuksiaan ja maalauksiaan on parastaikaa  näytteillä Moskovassa Neglinnija-kadun Taidekeskuksessa. Netissä on kaksi hänen työtään:Kompositio ja Hevonen.

11.1.2004

Kissa

Taiteilijatalon portaassa on koko päivän kyhjöttänyt riuskeanharmaaraitainen kissa selkä lämpöputkea vasten. Kissan tilanne huolettaa minua kuin muitakin talon asukkaita. Kukaan ei tiedä kenen kissa se on. Se vaikuttaa sairaalta. Joku ystävällinen sielu on tuonut sille ruokaa ja vettä ja tyynyn, ettei sen tarvitsisi maata kylmällä lattialla, mutta ei se ole mennyt tyynyn päälle, ei syönyt eikä juonut. Kuulin Mikko Rimmiseltä, jonka tapasin portaassa, että hän on soittanut kissasta Eläinsuojeluyhdistyksen päivystävään numeroon, mutta ei sieltä vastata viikonloppuna. Ehkä kissa kissan supervaistolla tiesi että talossa asuu ystävällismielisiä ihmisiä ja hakeutui sen takia meidän rappuun kylmältä suojaan. Talossa asuu paljon kissaihmisiä, mutta he eivät voi ottaa kissaa kotiin, koska omat kissat nostaisivat rähinän.

Balthus

Olen jatkanut Balthusin omaelämäkerran lukemista, vaikka välillä hänen snobistisuutensa ärsyttääkin minua. Hän oli todellinen kissaihminen, hänen tauluissaan on kissoja (ja peilejä). Hän kirjoittaa: "Itse uskoisin, että peili ja kissa auttavat sisäisellä matkalla… Taiteilija toteuttaa kuuliaisesti sen mikä hänen sisältään nousee. Niinpä kissat ja peilit ja peilit eivät ole esineitä, jotka olen asettanut mihin halusin, vaan sisäinen välttämättömyys. Kokemukseni kissoista todistavat sen: ne ovat kotimme kesytettyjä henkiä, niiden on ehdottomasti annettava toimia omalla tyynellä varmuudellaan. Ne elävät talossamme kuninkaina."

Minun äitini maalasi paljon kissoja, lähes kaikissa maalauksissa joiden mallina istuin, minulla oli sylissäni kissa, joku meidän kissoistamme. Nykyinen Noora-kissa makaa näyttöpäätteen ja näppiksen välissä aina kun kirjoitan. Se on minun superviisorini matkalla sisäiseen maailmaan. Osaisinko edes kirjoittaa ilman kissaa?

PS (13.1.04) Seuraavana aamuna asukkaat päättivät viedä kissan Eläinsuojeluyhdistyksen löytökissataloon. Juuri kun sitä oltiin työntämässä kuljetuslaatikkoon, paikalle ilmaantui talon koira Pena. Kissa sai jalat alleen ja pinkaisi pakoon eikä sitä nähty sen koommin. Meni todennäköisesti kotiinsa, kun oli kerännyt voimia vuorokauden ajan meidän portaassa. Se oli kuulemma yöllä piristynyt, ruvennut liikkumaan ja syönyt.

PS 2 (13.1.04) Balthusin snobismista. Hänestä Pompidou-keskuksen jonot ja hälinä olivat inhottavia Hän kertoo, kuinka Marguerite Duras suuttui hänelle ja lähti tiehensä, kun hän sanoi, että Pompidou-keskukseen pitäisi päästää vain 30 ihmistä kuussa. Duras oli sitä mieltä, että taiteen täytyy olla vallankumouksellista, kaikille avointa, sen on laskeuduttava kadulle. Minä viihdyin Pompidou-keskuksessa hälinästä ja jonoista huolimatta. Kun asuin kuukauden Pariisissa, kävin siellä usein kirjastossa, taidenäyttelyissä ja katsomassa vanhoja ranskalaisia klassikkofilmejä.

9.1.2004

Kleen nukke.jpg (30838 bytes)

Taiteilijan työt

Yllä on Paul Kleen maalaus Nukketeatteri - Puppentheater, jonka saa isommaksi klikkaamalla kuvaa. Äitini lähetti kuvan yli neljäkymmentä vuotta sitten Ravennasta. Siihen aikaan Klee oli mielitaiteilijani, makuni ei ole muuttunut, pidän hänen töistään vieläkin. En ole vielä löytänyt näytönsäästäjää, joka esittelisi hänen maalauksiaan, mutta enpä ole ehtinyt etsiä. Taitelijatalossa on ollut laajakaista vasta neljä päivää. Heti kun kaistan toimimaan, latasin netistä näytönsäästäjäksi Cézannen maalauksia. Luin hänen elämänkertansa ennen joulua. Hän sanoi olevansa mies, jota ei ole olemassa ja " ihminen on hallitsematon väliaikaistila". Hän oli hidas maalari. Kun hän aloitti uuden asetelman paksu pöly ehti kasaantua asetelman esineiden päälle ennen kuin hän pääsi kunnolla alkuun. Hän käytti paperikukkia ja vahahedelmiä asetelmiensa malleina, koska oikeat kukat ja hedelmät olisivat kuihtuneet ja nahistuneen moneen kertaan ennen kuin työ oli valmis. Näytönsäästäjässä hänen omenansa näyttävät syötävän raikkailta. Yhden maalauksen valmistuminen saattoi kestää. Työskentelyä hidasti sekä sisäiset estot sekä se että hahmotti näkemäänsä aivan uudella tavalla. Hänestä tuli modernin taiteen isä, vaikkei sitä kukaan hänen elinaikanaan voinut aavistaa, tuskin hän itsekään. Ainoa asia mikä hänelle merkitsi, oli maalaaminen, ei se mitä hänen tauluistaan sanottiin. Todennäköisesti myös tämän ajan merkittävin taide syntyy hiljaisuudessa, ulkopuolella mediakohun, jonkun yksinäisen puurtajan työhuoneella.

"Opin Boileaulta paremman neuvon kuin yksikään koulu tai akatemia voi tarjota: työ pitää aloittaa sata kertaa alusta," kirjoitti Balthus omaelämäkerrassaan Elämäni taiteilijana. Hänen kirjansa

osui sattumalta silmiini kirjastossa. Se on ilmestynyt viime vuonna Art-Housen kustantamana, mutta mennyt silmieni ohitse. Ehkä sitä ei ole esitelty Helsingin Sanomissa, siellä esitellään tai arvostellaan vain kolmannes ilmestyneistä kirjoista, käännöskirjoista ei edes senkään vertaa. On onnellinen sattuma, kun löytää kirjastosta sellaisen kirjan josta ei ole ikinä kuullut mitään. Silloin ajattelee, että jokin ystävällinen henki on asettanut sen hyllyyn varta vasten niin, että minä huomasin sen.

Kirjan esipuheen kirjoittaja sanoo: "Kun uuden vuosituhannen lapset kerran katsovat aikamme maalaustaidetta, he huomaavat hämmästyen, että 20. vuosisataa, jolloin niin monet koulukunnat rehvastelivat, hallitsikin kaksi yksinäistä: Balthus ja Picasso."

En ole aivan samaa mieltä esipuheen kirjoittajan kanssa, Picassoa en ole koskaan ihaillut enkö rakastanut yhtä paljon kuin Kleeta. Balthusia en ole tuntenut, en ole nähnyt maalauksiaan elävänä Kun avasin hänen kirjansa katsoin ensimmäisenä kuvat. Hänen tyttönsä ovat viehkon eroottisia, hänen maisemansa surrealistia, mikä johtunee valon ja varjon käytöstä. Mutta hän kieltää kirjassaan sekä surrealismin että erotiikan. Kumpaa uskoa - omia silmiäni vai taiteilijan sanoja?

Mutta Boileaun neuvo on hyvä, se sopii myös kirjailijalle:" työ täytyy aloittaa sata kertaa alusta."

En ole laskenut kuinka monta kertaa olen aloittanut työn alusta viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana, en nyt sataa kertaa, mutta lukemattomia kertoja. Enkä tiedä kuinka monta kertaa vielä on aloitettava alusta. Minulla on sellainen tuntuma, että nettikirjan pito jää tänä vuonna vähemmälle. Kun kaiket päivät puurtaa toisenlaisen lajityypin parissa ( so. romaanin), niin ei ole helppoa kääntää vaihdetta nettipäiväkirjan raiteelle. Siinä voi käydä niin että menee romaani ja nettipäiväkirja sekaisin, tai ne törmäävät toisiinsa.



Comments