Kirjailijan päiväkirja 2003

Kirjoja ja ihmisiä

23.11.03

Ankea marraskuinen sunnuntai. Taivas on harmaa, meri on harmaa ja maa on valkoinen, Aurinkolahden talot ovat harmaita ja valkoisia ( paitsi taiteilijatalo, jossa punaruskeat parvekepaneelit). Olisivat punaisia ja vihreitä, niin olisi edes jotain väriä tässä marraskuisessa harmaudessa.

Luin Fredrik Långin Venäjän serkun, romaanin jota Lång ei halunnut Finlandia-kilpailuun. Kirja ikään kuin odotti minua Itäkeskuksen kirjastossa hyllyn päällä, kun menin sinne hakemaan aivan toista kirjaa. Aiheensa puolesta se kiinnosti – mitä tapahtui suomenruotsalaisille kommunisteille, jotka lähtivät Neuvosto-Karjalaan 30-luvulla. Minua häiritsi kirjan rakenne: kertoja kertoo Dickie Skoogin tarinan, joka kertoo Helmer Bymanin tarinan, joka kertoo Otto ja Signe Lagerstamin tarinan – " kuin venäläisestä puunukesta kertomuksen sisältä kuoriutuu kertomus", selittää takakansi. Mutta rakenne on liian monimutkainen. Romaani ei toiminut juonenkaan tasolla, jossa on liian paljon merkittäviä sattumia. Todellisuudessa merkittäviä sattumia voi tapahtuakin, mutta fiktio ei niitä kestä, vaan kaatuu epäuskottavuuteen.

Sofi Oksasen Stalinin lehmien rakenne ei häirinnyt yhtä pahasti, koska sisältö oli niin painokas ja omakohtainen. Kurjaa, että takakansiteksti määrittelee hänen kirjansa feministiseksi romaaniksi. Se antaa väärän lukuohjeen ja herättää turhia ennakkoluuloja maassa, jossa feminismi on yhtä paha haukkumasana kuin ryssä. Hän ei ole etäännyttänyt itseään liian kauaksi kerrontateknisillä ratkaisuilla, kuten Lång. Kirjan substanssi on minulle tärkeämpää kuin kieli ja rakenne.

Isäni, Dostojevskin kääntäjä, moitti hänen kieltään kehnoksi ja romaaniensa rakenteita huonoiksi Mutta "merkittävien romaanien sisältö… ei lepää kielen varassa", kuten sanoo Jorge Semprún muistelmateoksessaanHyvästi kesiemme aurinko…jota parhaillaan luen. Hän ei kerro, minkä varassa se lepää. Minusta se lepää tunteen intensiteetissä, Dostojevskilla, jonka kirjoja en malttanut laskea käsistäni, kun nuorena luin niitä. Sama muuten tapahtui jokin aika sitten, kun luin Saision Punaisen erokirjan. Siinä kirjassa oli tunteen intensiteettiä. Soisin sille Finlandia-palkinnon, niin kaupallinen kilpailu kuin se nykyään onkin ( sen jälkeen kun kilpailusta pudotettiin pois runot, esseet, aforismit ja novellit). Muuten naapurini, kirjailija jota arvostan suuresti, kiihtyi kovasti kun ihmettelin, mikseivät kirjailijat boikotoi sitä kilpailua, kuten Lång, ja aikaisemmin Haavikko, muistaakseni myös Eeva Joenpelto. Hän väitti, että kirjailijat eivät ole solidaarisia, he pitäisivät minua idioottina, jos menisin ehdottamaan tuollaista. Hän olisi aikoinaan kieltäytynyt siitä kilpailusta, mutta hänen silloinen naisensa oli sanonut, että kieltäytyminen on diivailua.

Enpä taida olla ammattikirjailija Mari Mörön määritelmän mukaan. Jossakin radio-ohjelmassa hän sanoi, että ammattikirjailija siirtyy helposti lajista toiseen. Minulle tuotti aivan tavattomasti vaivaa ja tuskaa siirtyä kesken romaanin kirjoittamisen tekemään "rahajuttua" eli pakinaa yhteen henkilöstölehteen. Tänään sain sen lopulta tehdyksi. Juuri kun olin pistänyt pisteen jutun loppuun, soi puhelin. Naapuri, oboensoittaja Aale soitti ja pyysi että tulisin kuuntelemaan Saarikosken runoja Laterna Magican (= hesalainen antikvariaatin) lukupiiriin. Se oli hieno tilaisuus, Aale soitti englannintorvea ja lausui, Taisto-Bertil ja hänen vaimonsa meidän talosta lausuivat myös, samoin kaksi naista joita en tuntenut. He esittivät Saarikosken nuoruuden runoja, jotka olivat parempia kuin muistinkaan. Tekivät korvalle ja sielulle hyvää, kruunasivat harmaan marraskuisen päivän. Hyvä kun Aale soitti, muuten olisin jäänyt vaille runon ja musiikin nautintoa, ja vaille punaviiniä, mitä antikvariaatin omistaja tarjosi tilaisuuden jälkeen esiintyjille - ja minulle Aalen siivellä.

© Anita Konkka

 

Goyan kissat.jpg (24821 bytes)

Fransisco deGoya:Gatos rinendo

Täyskuun pimennyksen jälkeen

9.11.03

Noora makaa tietokoneen vieressä ja kehrää. Jos siirtyisin toisen tietokoneen ääreen, se siirtyisi myös. Se on siellä missä kirjoitan. Se on minun superviisorini. Kun Nestori eli, se superviisasi hommiani. Olen saanut uuden kotieläimen. Näen sitä vain öisin, kun sytytän lukulampun. Silloin se lentää lampun valopiiriin. Sen siivistä lähtee pieni pärisevä ääni. Se on metsälude. Jotkut inhoavat metsäluteita, koska ne haisevat. Mutta ei se minun mielestä haise pahalta. Viime yönä se lensi unipäiväkirjan lehdelle, kun kirjoitin täydenkuun unia, joita en tähän nettipäiväkirjaan pane ( ovat liian paljastavia), kun ei tämä mikään tunnustuskirja ole. Siirsin uuden kotieläimen varovasti toisen kirjan päälle. Se jähmettyi ja tekeytyi kuolleeksi. En tiedä missä se viettää päivänsä.

 

Vaikuttaa vähän siltä, että en tänään viitsi/halua tehdä töitä, koska päivä on vierähtänyt pitkälle iltapäivään enkä ole vielä edes aloittanut. Työmoraalin kannalta on turmiollista kutsua naapuri syömään illallista. Mutta joskus tekee mieli - tehdä vähän parempaa ruokaa ja syödä sitä jonkun kanssa ja etenkin sellaisen ihmisen kanssa jonka on tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. Ei tarvitse seurustella ei edes puhua kun tuntee toisen hyvin, voi olla rauhassa oma tylsä itsensä. Sitä paitsi sitä ei des jaksa puhua, jos on kirjoittanut koko päivän - ei ainakaan mitään henkeviä, koska aivot ovat tyhjentyneet. Hän toi pullon Valpolicella-viiniä, "koska Hemingwaykin joi sitä Italiassa ollessaan." Hän (naapuri ei Hemingway) tosin joi sitä vain puoli lasillista veteen sekoitettuna, mikä on minusta hyvän viinin tuhlausta. Minä join loput ja se tuntui tänä aamuna pään raskautena ja työhaluttomuutena.

Jos minulla olisi rahaa, joisin vain hyviä viinejä ja minusta tulisi samanlainen punaviinijuoppo kuin Marguerite Duras, joka elämänkerturinsa mukaan joi seitsemän litraa päivässä. En ymmärrä miten hän pystyi kirjoittamaan. Ei hänen kirjansa kovin vuolaita ole, vaan niukkoja ja töksähteleviä, päähenkilönä yleensä joku itsestään ja elämästään eksynyt nainen. Naiset pitävät hänen kirjoistaan, ehkä tuntevat Durasin naisten tuskan jollakin tavoin tutuksi. Minä olen pitänyt vain Rakastajasta niin paljon, että olen lukenut sen kahteen kertaan. Siinä kirjassa on enemmän elämää ja lihaa luiden ympärillä kuin muissa.

 

Kirjan hinta ja saatavuus

9.11.03

Koska rahaa ei ole, en pysty ostamaan edes kirjoja. Tämän päivän Hesarissa oli juttu siitä mitä kirjoja löytyy ja mihin hintaan Suomen kirjakaupoista. Kaksi vuotta sitten ilmestynyttä Mustaa passia ei enää Helsingistä saa paitsi tilaamalla. Lahdessa, Lappeenrannassa ja Kuopiossa se maksaa törkeät 38,70 euroa! Niin kalliiseen kirja minulla ei ole varaa, tuskin monella muullakaan. Onneksi on kirjastot, niissä kirja elää kauemmin kuin syksystä jouluun, mutta niistäkin voi ajan oloon olla vaikea löytää vähälevikkistä " eliittikirjallisuutta" kuten runokirjoja. Kuulin Eino Leino -seuran kustantajaillassa joltakin, että nykyään kirjastoihin ostetaan mieluummin 10 kappaletta Laila Hietamiehen tai Arto Paasilinnan uutuusromaania kuin yksi runokirja, koska Hietamiestä ja Paasilinnaa lainataan. Se on taloudellista demokratia, suurten lukujen diktatuuria, määrä ratkaisee kirjastoissakin. Jos kirjoja ei lainata tarpeeksi, kirjasto ajetaan alas tai yhdistetään johonkin toiseen kirjastoon. Siis: kannattaa sijoittaa kirjoihin, joita taatusti lainataan.

 

Syksyn kirjoista

9.11.03

Olen lukenut vain muutaman syksyn kirjan, Kirjailijaliiton hyllyssä on ollut vähän uutuuksia tänä syksynä, Tammen kirjoja sinne ei jostain syystä tule ollenkaan. Koska olen Tammen kirjailija, saisin niitä jos soittaisin ja pyytäisin, mutta siellä on uusi kustannustoimittaja, ja minulla on soittamisen kynnys korkea, tutuillekin saati sitten niille joita en tunne. Kirjailijaliiton hyllystä olen löytänyt kolme kirjaa jotka ovat minusta niin hyviä, että ne on kannattanut lukea: Pirkko Saision Punainen erokirja, Raija Siekkisen Kalliisti ostetut päivät ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät.

Saision kirjan luin yhden yön aikana, en malttanut jättää kesken. Kirja oli helppolukuista, ilmavaa tekstiä, paljon tyhjää kappaleiden välissä, siihen tilaan mahtui lukijan ajatus ja tunne olemaan. Rakkaus on yhtä tuskaa, oli sitten suuntautunut seksuaalisesti miten päin tahansa. Tästä Saision omaelämäkerrallisesta sarjasta olen pitänyt enemmän kuin aikaisemmista kirjoista. Kirjan alkua kyllä vähän ihmettelin. Miten on mahdollista että kokonainen käsikirjoitus hukkuu tietokoneeseen eikä kirjailijalla ole varmuuskopiota eikä recover- ohjelmaa, joka pystyy palauttamaan poistetut tiedostot, ellei kiintolevy ole kerta kaikkiaan hajalla.

Raijan Siekkisen novelleista nautin kuin lähdevedestä - tai parempi vertaus olisi hyvä punaviini, jossa on kaikki maut ja sävyt kohdallaan. Hän kirjoittaa niin kaunista suomenkieltä, se hivelee silmän korvaa. Hänen novelliensa nainen on tuttu aikaisemmista kirjoista, yksinäinen ja surullinen, jollakin tapaa vieraantuneen tuntuinen, matkalainen joka havainnoi tarkasti ympäröivää maailmaa, on maailmassa ikään kuin ihollaan. Minua ei haittaa vaikka hän kirjoittaa aina samaa kirjaa, pidän kirjailijoista jotka ovat uskollisia itselleen, pystyvät olemaan kritiikin ja/ tai kaupallisuuden paineessa.

Eniten näistä kolmesta syksyn kirjasta kosketti Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Siinä oli minulle samaistumispisteitä: päähenkilön naiseksi kasvamisen vaikeus ja hänen puoleksi virolainen taustansa. Suomen kaltaisessa maassa, jossa virolaisia naisia haukutaan "ryssänhuoriksi" on aika inhottavaa olla tyttö. Naiseksi kasvaminen taitaa olla vaikeampaa nykyään kuin minun nuoruudessani, vaikka oli se silloinkin kyllin kurjaa. Syömishäiriöitä ei ollut yhtä paljon. Yhdessä vaiheessa olin kyllä törröttäviä luita ja nahkaa, painoin 49 kiloa, olin 164 pitkä ja inhosin syömistä koska siihen kului turhan paljon aikaa ja ruoka oli pahaa - aina vain makkarakastiketta, jauhelihakeittoa ( muistaakseni) ja kaurapuuroa, nuorin veljeni laittoi ruokaa kun äiti 0li Italiassa eikä se raukka osannut muuta. Minä toivoin, että olisi olemassa pillereitä jotka korvaisivat aterian. Sellaisin kun nappaisi, ei tulisi edes tiskejä.

Sofi Oksanen kuvaa hyvin syömishäiriötä. En ole oikeastaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi miten vakavasta pakkomielteestä on kysymys, kun mieli hallitsee ruumista. Kirjan tytöllä on paljon selvitettävää: suvun historia stalinistisessa Virossa, suomalaisten miesten seksistinen asenne virolaisnaisiin, virolaisen äidin pelot ja paranoia jolle on todellista aihetta, ja ryssänvihakin siinä sivussa sekä ristiriita joka aiheutuu kahden kulttuurin välissä elämisestä. Tytöllä on psyykkistä taakkaa kerrakseen. Hän yrittää hallita ristiriitansa, mutta syömishäiriö hallitsee häntä. Tyttö vaikenee ja salaa taustansa, mistä tulee aikamoinen rasite hänelle itselleen ja poikaystävälle. Kun poikaystävä tivaa häneltä, mitä hän haluaa, hän ei osaa vastata ja ahdistuu. Tämä on tuttua , en minäkään tiennyt mitä haluan, enkä kertonut poikaystäville taustaani. Yksi poikaystävä tiesi sen ja erehtyi kerran sanomaan minua ryssäksi. Hän oli äimänä, kun kävin aivan raivona hänen kimppuunsa, piti minua tosikkona, hänhän laski vain leikkiä, porsas!

Esikoiskirjaksi hieno suoritus, mutta ehkä vähän liiankin kunnianhimoinen. Jos olisin ollut kirjan editoija, olisin ehdottanut että Oksanen jättäisi pois tytön sukulaisten kohtalot stalininaikaisessa Virossa. Ne olivat liian ohutta kerrontaa verrattuna kirjan muuhun ainekseen. Oksanen olisi voinut käyttää niitä kohtaloita jossain tulevassa romaanissa, ehkä hän vielä käyttääkin. Identiteettikriisi jonka kahden kulttuurin välissä eläminen aiheuttaa, ei tyhjene yhdessä kirjassa. Voi olla että Suomen kirjallisuuteen ilmestyy vielä paljon upeita kuvauksia aiheesta sitten kun somalitytöt rupeavat kirjoittamaan suomeksi kirjoja millaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa ihmisiä syrjitään ihonvärin, kansallisuuden, sukupuolen, uskonnon, vakaumuksen köyhyyden ja sairauden takia.

Sirkus Finlandia

16.11.03

Eilen oli vangittujen kirjailijoiden päivä. Ja Suomen PEN: in 75-vuotisjuhlat Villa Kivessä Tilaisuudessa ei puhuttu vangituista kirjailijoista. Kai Laitinen puhui Aino Kallaksesta, joka sai Lontoossa idean suomalaisen Pen-klubin perustamisesta. Venäläinen kutsuvieras, vangittu kirjailija, joka oli istunut neuvostovallan aikana neljä ja puoli vuotta leirillä väärästä sanankäytöstä kaiketi, käytti nyt sananvapauttaan ja puhui pietarilaisesta kaavoitusongelmasta, siellä kun Suomen konsulaattia pystytetään P:n aukion laitaan, mikä kirjailijan mielestä on vapaasti suomennettuna päin p:tä. Hän itse asuu P- aukion laidassa, jotenka tuohtumus suomalaisen rakennushankkeen takia on inhimillisesti ymmärrettävää muutosvastarintaa. Mutta juhlayleisön mielestä hän käytti sananvapauttaan väärässä paikassa väärään aikaan. Puhe oli mahdottoman pitkä, polveileva ja retorinen. Kun venäläinen kirjailija päästetään puhumaan, niin hän puhuu ummet ja lammet eikä puheella tunnu olevan loppua. On toki suurempiakin ongelmia kuin P-aukion kaavoittaminen. Runoilija Kai Nieminen muistutti juhlarunossaan millaisessa maailmassa eletään: rahavallan, tyrannian, poliittisen vallan, voiton maksimoinnin, vääryydellä anastetun voiman vallat yhä röyhkeämmin terrorisoivat maailmaa.

Se siitä virallisesta puolesta. Yksityisissä keskusteluissa yksi ja toinen kommentoi myönteisesti Fredrik Långin kirjoitusta Sirkus Finlandia, joka ilmestyi eilen sekä Helsingin Sanomissa että Hufvudstadsbladetissa. Hän oli kieltänyt kustantajaa lähettämästä kirjaansa Finlandia-kilpailuun, mutta kirjan käännös oli Tammesta vahingossa mennyt kilpailuun. Olin lukenut asiasta uutisen toissapäiväisestä lehdestä ja ajatellut silloin, että mikseivät kirjailijat voisi joukolla kieltäytyä siitä kisasta, kun se on niin stressaava ja turhauttava kirjailijalle. Se on kustantajien, ei kirjailijoiden välinen kilpailu. He. siitä nauttivat ja he sen maksavat Långin kirjoitusta en ehtinyt lukea eilisaamuna, kun piti lähteä Villa Kiveen tekemään johtokunnan talkoilla juhlatarjoilua. Luin kirjoituksen tänä aamuna. Hän kirjoitti nauttivansa sirkustaitelijoiden esityksistä, mutta joutuisi pakokauhun valtaan jos joutuisi itse areenalle valonheittäjän osoittaessa suoraan kasvoihin. Eivät kaikki kirjailijat sirkustemppuja osaa eivätkä nauti pramilla olosta. Lång viittaa Gunnar Ekelöfin runoon ( runokokoelmaan) jonka nimi on

Non serviam, suomeksi se on: Minä en palvele. Miksi kirjailijan pitäisi palvella markkinavoimia? Lång ei kylläkään puhu markkinavoimista, hän siteeraa James Joycen Stephen Dedalusta( romaanissa Taitelijan omakuva nuoruusvuosilta). "Haluan yrittää ilmaista itseäni joko elämäntavallani tai taiteellani niin vapaasti kuin pystyn ja niin täysvaltaisesti kuin osaan, ja puolustuksekseni aion käyttää ainoita itselleni sallimia aseita: hiljaisuutta, maanpakoa ja viekkautta."

Niin siinä kävi, että Fredrik Lång kieltäytymällä Finlandia-kisasta joutui vedetyksi parrasvaloihin vastoin tahtoaan, ja kirjoitti paniikissa hyvän pakinan. Kun itse jouduin aikoinaan yllättäen Sirkus Finlandian parrasvaloihin, minulle tuli kasvoihin ihottuma. Aluksi se oli vain kutinaa korvien takana, sieltä se levisi silmien ympärille ja vähitellen muualle. Ikään kuin menetin kasvoni. Lopulta piti kieltäytyä julkisista esiintymisistä, koska iho oli saanut paniikkihäiriön. Muistaakseni olen tästä kirjoittanut viime vuoden nettipäiväkirjassa. Myöhemmin paniikki ei ole toistunut, mutta en ole toista kertaa ollutkaan Finlandia-ehdokkaana. Runeberg-ehdokkaana olen ollut, mutta se ei ole stressaavaa, koska se ei ole markkinointikilpailu.

Eräs ystäväni pohdiskeli joku päivä sitten, että koskahan Suomenkin nimi muutetaan, koska yleisenä trendinä on nimien vaihtaminen toiseksi. Ehkä Suomesta tulee Finlandia ja suomalaisista finlandialaisia. Tai peräti nokialandilaisia, jos nimi muutetaan Nokialandiksi. Siitäpä tulee mieleeni Kai Niemisen juhlarunosta tällainen kohta: "olkaamme realisteja: mitä meillä pimeyden lapsilla on tarjota maailmalle muuta kuin matkapuhelimia..."


Lokakuu 2003

© Anita Konkka

Ylipapitar.jpg (24916 bytes)

 

Margaret Atwood kirjoittamisesta

11.10.03

Luin matkalla Luxemburgista kotiin Margaret Atwoodin kirjaa kirjoittamisesta Negotiating with the Dead.Kirjoittaminen hänen mukaansa on enemmän kuin mikään muu taiteen tekeminen keskustelua kuolleiden kanssa:" ...all writing of the narrative kind, and perhaps all writing, is motivated, deep down, by a fear and a fascination with mortality - by a desire to to make the risky trip to the Underworld, and to bring something or someone back from the dead."

Kirjan esipuheessa Atwood luettelee kirjoittamisen pinnallisempia motiiveja parin sivun verran ja toteaa sitten, että on hedelmätöntä kysellä kirjailijoilta, miksi he kirjoittavat. Sen sijaan hän kysyi heiltä, miltä tuntuu "mennä romaaniin", toisin sanoen aloittaa romaanin kirjoittaminen. Eräs kertoi, että se on kuin kävelyä labyrinttiin tietämättä millaisen hirviön kohtaa siellä. Toinen sanoi, että se on kuin tunnelissa hapuilua, kolmas tunsi olevansa kuin luolassa - hän saattoi nähdä valoa luolan suulla, mutta hän itse oli pimeydessä, neljäs sanoi olevansa kuin veden alla, viides kuin pimeässä huoneessa, jossa hänen pitää järjestää huonekalut uudelleen tuntoaistinsa varassa, ja kun ne ovat järjestyksessä, valo syttyy. Viides tuntee olevansa tyhjässä huoneessa, joka on täynnä lausumattomia sanoja kuin jonkinlaista kuisketta, kuudes sanoo istuvansa tyhjässä teatterissa ennen näytelmän alkua ja odottavansa henkilöiden ilmaantumista. Margaret Laurence ja monet muut ovat kokeneet olevansa kuin Jaakob joka painii enkelin kanssa pimeydessä. Virginia Woolfin mielestä romaanin kirjoittaminen on kuin kävelyä pimeän huoneen lävitse kädessä lyhty, joka valaisee sitä mitä huoneessa jo on. Ja Dante löytää itsensä eksyneenä pimeään metsään Jumalaisen näytelmän alussa.

Kirjoitusprosessin kuvauksissa Atwoodin mukaan ovat piirteitä: tukkoisuus, epämääräisyys, tyhjyys, hämäryys, suunnan katoaminen, kyvyttömyys löytää tietä eteenpäin ja blackout; mitenkä sen nyt suomentaisin, se on kuin täydellinen muisti- tai ajatuskatkos, pimeä kolo johon yllättäen suistuu. Minulla kirjoitusprosessiin ja varsinkin sen aloittamiseen liittyvät ahdistusunet - kirjoittamishalu ja - torjunta taistelevat keskenään. Koko kesän ne ovat taistelleet ja torjunta on voittanut. Aliseen maailmaan astuminen on aina yhtä pelottavaa, siksi sitä yrittää vältellä kaikin keinoin, kunnes ei ole enää yhtään keinoa jäljellä. Kesällä kirjoittamisen pakoilu on liiankin helppoa, aina löytyy jotain parempaa tekemistä, kuten puutarhan hoitoa.

Kotiinpaluun jälkeen näin tyypillisen kirjoittamisen alkuun liittyvän ahdistusunen: Kahlasin paljain jaloin puolisääreen mudassa berliiniläisellä rautatieasemalla. Kello oli puoli yksitoista, junani lähtisi yhdeltätoista, mutta en löytänyt oikeata laituria, en myöskään matkaseuralaisiani, eikä minulla ollut yhtään rahaa. Pankissa olisi ollut, mutta en ehtisi sinne ennen junan lähtöä. Junia seisoi vieri vieressä asemalla ja niitä lähti kaiken aikaa. Ne kulkivat väärinpäin.

Heräsin migreenipäänsärkyyn. Myös se on tyypillistä. Saan migreenikohtauksen kun kirjoittaminen tukkoon. Se kestää yleensä kolme päivää ja sen jälkeen työ taas sujuu seuraavaan kohtaukseen asti. Tällä kertaa en kylläkään ollut edes ehtinyt aloittaa kirjoittamista, koska olin juuri palannut Luxemburgista. Olin optimistina ottanut sinne mukaan sylimikron, ajatellut että kirjoitan sitten kun lapset ovat nukkumassa. Kun olin saanut kolme lasta nukkumaan illalla kahdeksan maissa, olin itse niin väsynyt, että järki seisoi päässä ja silmäluomet lurpsuivat eikä kirjoittamisesta tullut mitään. En jaksanut edes avata konetta. Kuinka ihmeessä aikoinaan kahden pikkulapsen äitini pystyin opiskelemaan ( tosin kehnosti), kirjoittamaan kirjallisuuskritiikkiä ja esikoisromaania? Ainoa selitys: olin nuori ja holtiton, minulla oli enemmän energiaa ja vähemmän vastuuntuntoa kuin nykyään.

Kaksoisolentoja ja papittaria

12.10.03

Kirjailijat ovat kaksinaisia: "all writers are double", kuten Margaret Atwood sanoo. "Kuka on kirjoittava minä? ...Onko kirjailijaa edes olemassa erillään teoksesta ja nimestä teoksen kannessa? Kirjoittava puolisko ei ole lihaa ja verta, ei todellinen ihmisolento silti hänellä on käsi joka pitelee kynää tai naputtelee näppäimiä, mutta kuka kontrolloi kättä kirjoittamisen hetkellä? Kumpi puolisko, jos kumpikaan, on autenttinen? hän kyselee. Toinen puolisko elää, toinen kirjoittaa. Kun lukija tapaa elävän kirjailijan, hän pettyy, se ei olekaan se sama jonka hän on tavannut kirjan sivuilla, se on paljon vanhempi, lihavampi, lyhyempi, arkipäiväisempi, tylsempi jne. Kun kirjailija istuu kirjoittamaan, hänessä tapahtuu muodonmuutos, tohtori Jekyllistä tulee Mr. Hyde, tai päinvastoin. Minun isäni oli ikävä nalkuttaja ja kotityranni, mutta kirjoissaan huumorintajuinen hauska mies, hän osasi nauraa omille hölmöilyilleen, mutta kotioloissa sellaista ei kyllä tapahtunut. Hän oli parempi kirjailija kuin ihminen. Nuorena henkilönä en ymmärtänyt sellaista kaksinaisuutta. Esikoiskirjani ilmestymisen aikaan, noin kolmekymmentä vuotta sitten Ville Viksten, WSOY:n silloin kustannusjohtaja, kehotti minua päästämään Barrabaan irti, kun kirjoitan. Minä olin ymmälläni, en tunnistanut itsessäni Barrabasta, mutta öisin unissani liikkui tuhopolttaja. Olin hyvin kasvatettu nuori nainen, joka ei uskaltanut avata suutaan varsinkaan miesten seurassa, minä kuuntelin heitä.

Kun Atwood oli aloitteleva runoilija 1950-luvun lopulla, kirjoittava nainen ei voinut olla vaimo ja äiti samaan aikaan. Hänen täytyi uhrata elämä taiteelle, tulla nunnaksi tai papittareksi. Robert Graves, jota Atwood luki yhdeksäntoistavuotiaana, tähdensi että naisista voi tulla todellisia runoilijoita elleivät he olleet yön jumalatar Hekaten papittaria, jotka murskaavat miehiä jalkansa alle kuin luteita ja juovat heidän vertaan kuin viiniä ( Robert Graves: The White Goddess, London 1952, s. 431) Se ei rohkaissut nuorta Atwoodia vaan sai hänet ihmettelemään onko häntä ollenkaan luotu runoilijaksi. Luin Gravesin Valkoisen jumalattaren vasta 30-vuotiaana, silloin minua raivostutti hänen lauseensa: "Nainen on muusa tai ei mitään." Ahtaat olivat naiskirjailijan roolit siihen aikaan, ja jotkut heistä omaksuivat nuo miesten määrittelemät myyttiset roolit - omaksi tuhokseen, kuten Atwood huomauttaa. Hän viittaa mm. Anne Sextonin ja Sylvia Plathin kohtaloon. "I eat men like air", kirjoitti Plath Lady Lazarus -runossaan. Miten ollakaan Lady Lazaruksella oli punainen tukka, Hekaten papittarien tunnusmerkki. Minä en huolinut ylleni sen enempää papittaren kuin nunnankaan kaapua, tunsin itseni lähinnä vaivautuneeksi, kun eräs nuori miesrunoilija nimitti minut seksin ylipapittareksi esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen, eikä siinä kirjassa ollut kuin yksi ainoa eroottinen kohtaus minun muistini mukaan.

Amanda Aizpuriete

12.10.03

Eilen olin latvialais-suomalaisessa runomatineassa Amos Andersonin museossa. Menin sinne Amanda Aizpurieten takia. Tapasin hänet suurella kirjallisuusjunamatkalla vuonna 2000. Olimme matkanneet yhdessä nelisen viikkoa, mutta tutustuimme vasta Pietarissa sen jälkeen, kun olimme kävimme yhteiselle kiertoajelulla, jolla esiteltiin kaupungin kirjallisuushistoriaan liittyviä paikkoja. Oppaana oli nuori älykön näköinen mies. Kierroksen loppupuolella minä tuskastuin, kun hän ei maininnut ainoatakaan naiskirjailijaa. Keskeytin hänen vuolaan puheensa kysymällä, missäs naiskirjailijat ovat. Hän sanoi jotain vähättelevää naiskirjailijoista, jolloin minä suutahdin ja totesin aika kovaäänisesti, että onhan tällä kaupungilla Anna Ahmatova. Sopisi käydä katsomassa myös sitä taloa missä hän asui. Mutta ei me käyty sitä katsomassa. Tyypillistä venäläistä sovinismia; kirjallisuudessa ei naisilla ole sijaa muuta kuin muusina. Amanda tuli ajelun jälkeen puhumaan kanssani. Hän kertoi, että hän on kääntänyt Anna Ahmatovan runoja latviaksi. Matkan jälkeen lähetin hänelle englanninkielisen version Anna Ahmatovasta ja Sylvia Plathista, sen joka ilmestyi aikoinaan teoksessa Shakespearen sisarpuolet.

Amandalla ja minulla ei ollut yhteisiä esiintymisiä matkan aikana. Ensimmäisen kerran kuulin hänen lausuvan runojaan Potsdamer platzilla, Berliinissä kirjallisuusjunan suuressa runomatineassa. Kaikista lausujista hänen äänensä sointi viehätti minua eniten, siinä oli aivan oma klangi - todella maaginen, luulin magian johtuvan täyskuusta. Mutta ääni oli aivan yhtä maaginen ilman täyskuuta Amos Anderssonin museossa. Kävin tervehtimässä häntä, olisin halunnut jutella pitempään, mutta ohjelma venyi venymistään, kun nuori latvialainen miesrunoilija alkoi selvitellä Latvian nykykirjallisuuden suuntia. Minun piti joutua Aalen ja Sadun "hattujuhliin" taiteilijataloon. Amanda ei varmaankaan pahastu, vaikka laitan tähän yhden hänen runonsa näytteeksi. Se ei kylläkään suomenkielellä soi samalla tavalla kuin latviankielellä. Se on kokoelmasta Babeles nomale.

En mitenkään voi ennustaa tulevaisuutta.

Näillä korteilla on pelattu, ja nyt ne valehtelevat.

Ei, ei rahasta, olet pelannut

jostakin enemmästä. Korttien kuningattarilla

aivan liian kalpeat kasvot, solttujen silmissä säikähdys

ja kuninkaat puristavat käsissään katkenneita valtikoitaan.

Mistä sinä pelasit? Teidän, ettet kerro.

Pelurit elävät salaisuuksista.

Häviösi on uurrettu ruuturouvan kasvoihin

kuin katumuksen juonne.

Hän ei saa sanoa minulle mitään.

 

Tuntematon mestariteos

24.10.03

Koivut keltaisia, maa valkoinen ja meren yllä tummanharmaa pilvimassa tulossa mantereelle päin. Lisää lunta tiedossa? Jos olisin lapsi, ensilumi riemastuttaisi minua, mutta kun en ole, harmittelen vain pyöräilykauden loppumista. Minulla ei ole talvirenkaita eikä pyöräily kylmässä viimassa muutenkaan houkuttele.

Kissa Noora hautoo kirjoituspöydällä käsikirjoitusta, on maannut sen päällä koko aamupäivän. Printtasin käsikirjoituksen ( n. 300 liuskaa) viikko sitten. eikä se ole vielä romaani, ei alkuunkaan. Se on kasa fragmentteja, kasa materiaalia, kuin sekava lankavyyhti, josta ei löydy päätä eikä häntää Onneksi Noora ei ole kirjallisuuskriitikko, kuten lapsuudenkodin kissa nimeltä Kisu-Liisu, joka pissasi isän käsikirjoituksen päälle. Saman se teki Taiteilijan kamppailu -nimiselle teokselle. Eino Railon Kirjallisuushistorian se kynsi hajalle. Sillä oli varma kirjallinen maku. Eikä vain kirjallinen, koska se pissasi myös erään äidin maalauksen päälle, jonka mallina se itse oli ollut. Me lapset rakastimme sitä kissaa suuresti.

Koska tunsin suurta vastenmielisyyttä työntekoa kohtaan, annoin Nooran jatkaa hautomista ja rupesin lukemaan Balzacin novellia Tuntematon mestariteos , ja luin sen saman tien loppuun. Se kertoi taiteen tekemisestä ja vanhasta taiteilijamestarista, joka oli maalannut kymmenen vuotta yhtä ja samaa työtä, mestariteostaan "kauniista kiusankappaleesta" ( La Belle Noiseuse) Catherine Lescaultista. Hän ei ole näyttänyt työtään kenellekään, sillä hänelle se ei ole taulu, ei kangas, vaan "nainen jonka kanssa minä itken, nauran, puhun, ajattelen", hän sanoo Probusille, nuoremmalle taiteilijalle joka että saisi katsoa taulua. " Ja nyt tahdot, että annan jumalankuvani narrien kylmien silmien katseiden ja typerän arvostelun uhriksi? Ah, rakkaus on mysteeri, se elää vain sydämen sisimmässä huoneessa ja kaikki on jo pilalla, jos sanoo, vaikka vain parhaalle ystävälleen: 'Katso, tässä on minun rakastettuni!'"

Probus ja nuori Poussin käyttävät houkuttimena Giletteä, Poussinin kaunista rakastajatarta, ja saavat vanhan taiteilijan näyttämään mestariteoksen, mutta he näkevät värien sekasotkua, umpimähkään vedettyjä viivoja ja kankaan kulmassa palasen alastonta jalkaa, kun taas taiteilija näkee täydellisen naisen. He katsovat teosta kuin kriitikot tai taidekauppiaat tai kuin kateelliset kollegat - heiltä puuttuu rakastava katse. Seuraus: seuraavana yönä taiteilija polttaa kaikki taulunsa ja kuolee. Balzac ei kerro, oliko kuolema itsemurha. Se jää lukijan mielikuvituksen varaan. Taiteilijan tragedia: hän panee työhön koko rakkautensa, itsensä, elämänsä, mutta katsoja näkee - ei mitään!

Balzacin novellin voi lukea monella tapaa - jokainen lukee oman itsensä, oman kokemuksensa kautta. Rivette luki novellin kertomuksensa luomiskyvyn ehtymisestä ja teki siitä elokuvan La Belle Noiseuse ( 1991). Hän keskittyy taiteilijan ja mallin suhteeseen, siihen kuinka vanha taiteilija vetreytyy taas maalaamaan, kun saa nuoren kauniin mallin. Kävin pari vuotta sitten Kristinan kanssa Elokuva-arkistossa katsomassa Rivetten leffan. Hän ei pitänyt elokuvasta. Hän sanoi sitä kylmäksi ja ulkokohtaiseksi, romantisoiduksi näkemykseksi taiteilijan työstä. Minä en ollut silloin samaa mieltä. Minusta se oli jotakuinkin todentuntuinen kuvaus. Nautin elokuvan äänimaailmasta, kaikki ne rahinat, hiljaiset työnäänet, kun taiteilijaa tekee ensin luonnoksia ja sitten maalaa, se oli niin tuttua. Vain värien, hiilen, vernissan, tärpätin, kankaiden, kalkin ja liidun tuoksut puuttuivat. Tuttua oli myös taiteilijan alkujännitys, kun hän aloitti uuden mallin ja uuden työn parissa. Hän siirteli esineitä paikasta toiseen. Hänen jännittyneisyytensä tuntui hyvin voimakkaana. Mutta se oli outoa, että taiteilija väänteli niin rankasti malliaan eri asentoihin. Ne taiteilijat joiden mallina olen ollut, eivät ole väännelleet minua, vaan ovat antaneet minun vapaasti löytää oman asennon. Mitähän Rivette yritti ilmaista sillä vääntelyllä? Ei sellaista ollut Balzacin novellissa. Novellin luettuani olen samaa mieltä Kristinan kanssa. Ei Rivette, niin etevä ohjaaja kuin onkin, ollut pystynyt tavoittamaan Balzacin intensiivistä kerrontaa. Rivette selitti ja alleviivasi, mitä Balzac ei tehnyt. Rivette ei nähnyt taiteilijan ytimeen kuten Balzac, hän oli liian kiinnostunut nuoresta kauniista naismallista, nuorten naisten kuvaaja kun on.

 

Kulttuuriarvoja

24.10.03

Mies Turusta soitti ja kysyi joko olen käynyt Helsingin kirjamessuilla - se ei ollut hänen varsinainen asiansa, se saisiko esitelmästäni Kalevalan naiset ja perheet paperikopiota. Vastasin, että en ole käynyt enkä aio mennäkään, koska minun ei tarvitse. En muuten tiedä ketään kirjailijatuttuani, joka menisi sinne vapaaehtoisesti. Niiden on pakko mennä esiintymään, joilta on ilmestynyt kirja syksyllä. Tai miltei pakko, koska kirjailija henkilönä myy. Koko kulttuuri voitaisiin siirtää taloussivuille saman tien, koska siitä on tullut niin markkinavetoinen käsite , sen arvot mitataan myynnillä. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus käsitteli kirjamessuja kolmella sivulla eilen vai olikos e toissa päivänä. Minä en ole vieläkään tottunut siihen kulttuurin arvonalennukseen jonka Hesari toteutti ollessani Luxemburgissa. Kun palasin kotiin, en löytänyt heti kulttuurisivuja, ajattelin että ehkä ne on tarpeettomina poistettu. Mutta löytyiväthän ne lopulta lehden peräpäästä, sieltä missä ennen oli ollut talous ja urheilu. Ne puolestaan olivat kokeneet arvonnousun, looginen kehitys. Suomessa urheilun tietysti pitäisi olla ensimmäisillä sivuilla, niin arvojärjestys olisi oikea. Kun kahlasin lehtiä lävitse, panin merkille että kirja-arvosteluja on paljon vähemmän kuin entiseen (hyvään?) aikaan, ja löysin joiltakin sivuilta selityksen miksi kulttuurin ja urheilun paikkaa on vaihdettu. Se johtui siitä, että urheilun uutiset valmistuvat viime tingassa, kun taas kulttuurin jutut ovat aikaisemmin illalla valmiit. Vaikutti jotenkin haetulta vastaukselta.

Syyskuu 2003

© Anita Konkka

atumn_small.gif (8805 bytes)

Terrorismia

8.9.03

Kun eilen iltayöstä avasin sähköpostiohjelman, viestejä oli järjetön määrä - 645 kappaletta! Niistä noin 630 kappaletta oli serverin ilmoituksia minulle saapuneesta viruspostista, loput 15 olivat spameja, yhtään henkilökohtaista viestiä ei tuossa postitulvassa ollut. Sen lataaminen omalle koneelle kesti 10 minuuttia. Joukossa oli parikymmentä palautettua viestiä. Minusta oli tietämättäni tullut sähköpostiterroristi. Olin pommittanut henkilöä, jonka osoite oli aad.gov.au. Gov. viittaa hallitukseen, au. on joko Australian tai Itävallan maatunnus. Veikkaisin että se tarkoittaa Australia. Minulla ei ole harmainta aavistustakaan mikä on se linkki joka yhdistää minut tuohon henkilöön ja kuinka minusta on tullut terrorista tai miten monelle henkilölle menee viruspostia minun nimissäni. Mbnetin kautta virukset eivät kulje, koska sen virustutka tarkastaa jok'ikisen lähetetyn ja saapuneen viestin. Tutkalla on ollut töitä viikonlopun aikana, sillä tuskinpa olen ainoa jolle viruspostia tulee. Eilisiltaan asti se on pysynyt jotakuinkin aisoissa, on tullut parikymmentä korkeintaan kolmekymmentä ilmoitusta viruksesta, jonka nimi on Sobig, suomeksi Niiniso. Onko se krakkerihuumoria, nuorten miesten uhoa?

Uteliaisuuttani kollasin lävitse noin sata ensimmäistä virusviestiä, samat nimet ja osoitteet näyttivät toistuvan eikä yksikään ei ollut minulle tuttu. En keksinyt mikä yhteinen linkki minulla voisi olla vuokattisportin, saariselän panimon, up.kymmenen, hobbyhallin tai Austria Eu.netin kanssa. Ai niin, Hobbyhallista olen ostanut kaksi tyynyä viime talvena.

Deletoin virusviestit, ja siihenkin meni aikaa, sillä jostain käsittämättömästä syystä postiohjelmani teki tenän ja suostui poistamaan viestit vain yksitellen. Homma alkaa käydä voimille, jos virusposti moninkertaistuu joka viikonloppu. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Täytyy kai muuttaa osoitetta ja poistaa kotisivut netistä. Muutakaan en keksi. Parasta olisi siirtyä kokonaan paperipostin käyttäjäksi.

Minulla on ollut tietokoneongelmia viime aikoina ilman viruksiakin. Iso tietokoneeni on ruvennut saamaan dementiakohtauksia, se ilmoittelee tuon tuostakin, että peruuttamaton poikkeus muistipaikassa xxxxx(= rimpsu numeroita ja kirjaimia joita en ymmärrä). No, se ei vielä mitään, sellaista tapahtuu nuoremmillekin. Yhtenä aamuna katosivat pikkukoneesta kirjaimet U, I, O ja P. Iltapäivällä katosivat lisäksi kirjaimet Q, W, E ja R. Ei se mitään jos yksi kirjain katoaa. Sitä ilman voi kirjoittaa kokonaisen romaanin, kuten George Perec teki, kun häneltä katosi E-kirjain. Hän kirjoitti romaanin, jonka nimi on La Disparition eli suomeksi Katoaminen. Arvostelijat ja lukijat eivät huomanneet mitään.

Kahden päivän kuluttua kirjaimet palasivat kuin eivät missään olisi olleetkaan. Minä ihmettelin, että mikä kumma niitä oli vaivannut. Oliko se jokin virus. Se jäi arvoitukseksi. Sitten ison tietokoneen näyttöpääte sanoi itsensä irti dramaattisesti. Kuului sihahdus, päätteen takaa nousi harmaansinertävä savuvana, merkkivalot välkkyivät ja ruutu pimeni. Kiskoin piuhat irti. Minulla oli työ kesken koneessa. Oli pakko lähteä siltä istumalta ostamaan uusi pääte. Rahaa ei ollut, täytyi ostaa velaksi. litteä näyttö, jollaisesta olin jonkin aikaa haaveillut.

Astrologien mukaan kaikki sähkö- ja tietokoneongelmat yms. johtuvat siitä että Mars planeetta on lähempänä maata kuin koskaan 60.000 vuoden aikana. Kas kun ei ole syttynyt suursotaa, sillä Marshan oli muinainen sodanjumala Roomassa. Kenties vanhat jumalat jotka on kohotettu tähdiksi, eivät vaikuta enää samalla tavoin kuin ennen. Jupiter ei tuo onnea eikä Saturnus onnettomuutta. En oikein usko, että Mars-planeetalla on jotain tekemistä minun tietokoneongelmieni kanssa. Eilisiltana kävin katsomassa, kun ne nousi Uutelan niemen takaa hurjaa vauhtia. Se kuumotti taivaalla punaisena ja merellä näkyi Marsin silta kuunsillan rinnalla. Petri Reinikainen, taiteilijatalon asukkaita, oli tuonut rannalle tähtikaukoputkensa, mutta aika vaikeata oli putken kanssa pysyä Marsin perässä. Minä näin rakeista pintaa. Kauniimmalta planeetta näytti paljain silmin.

Ministerin murha

15.9.03

Pitkästä aikaa normaaliviikko tiedossa, voi keskittyä rauhassa kirjoitustöihin. Ei tapaamisia, ihmisiä, juhlia, julkisuutta, puutarhan syyskunnostusta, sienestämistä ja säilömistä – ellei joku jostain päin maailmaa keksi yhtäkkiä soittaa, ilmoittaa olevansa Suomessa ja kysyy, saako tulla käymään. Viime viikolla se joku oli vanha tuttava Tukholmasta. Hän tuli tiistaina ja lähti keskiviikkona. Kertoi sähköpostissa jälkeenpäin, että paluu oli kummallinen kokemus: lippuja vedettiin puolitankoon, ihmisten olemus oli iloton ja raskas. Kotona selvisi mitä on tapahtunut: ulkoministeri murhattu brutaalisti sillä aikaa kun hän oli Suomessa. Sunnuntaina tuttava osallistui Emu-kansanäänestykseen, sanoi sitä suruäänestykseksi demokratian puolesta.

Ruotsi on kansalaisyhteiskunta, koska siellä järjestettiin kansanäänestys, Suomessahan ei kysytty kansalaisilta haluavatko he euron vai eivät. Ainakaan minä en äänestykseen ole osallistunut, mikäli se järjestettiin, ellen sitten ollut ulkomailla sen aikana. Ruotsin siistin ja mukavan kansankoti-imagon alla taitaa muhia voimakkaita jännitteitä, mistä osoituksena ministerinmurha. Anna Lindh oli euro-kampanjan kärkihahmo, hänen kuviaan kaikkialla. Julkisuuden henkilöt, pienemmätkin julkkikset, joutuvat usein olemaan kaikenlaisten tunteiden kohteena. Ja jos nainen on menestyvä poliitikko, hän herättää taatusti aggressioita tietyntyyppisissä miehissä. Politiikka herättää intohimoja muutenkin ja etenkin vaalien alla. Minun muistissani on kauhukuva 50-luvun vaihteesta, silloin oli presidentinvaalit. Äänestäjät seisoivat jonossa Munkkiniemen kansakoulun pihalla. Yhtäkkiä mies iski toista puukolla. Uhri tuupertui maahan, lumeen valui verilammikko. En muista mitä sitten tapahtui enkä tiedä mitä sitten tapahtui. Se oli niin järkyttävä tapaus, että jäi pysyvästi mieleen. Se jälkeen olen pelännyt puukkoa enkä ole oppinut sellaista käyttämään. Kenties Tukholman murhaaja on samanlainen kuuma-kalle tuo Munkkiniemen puukottaja, kulkee puukko vyöllä ja kun päässä niksahtaa, survaisee sen ihmiseen joka on poliittisesti ero mieltä kuin hän. Ettei vain olisi suomalainen. Nyt miestä etsitään myös Suomesta, kun ei häntä ole Ruotsista löydetty. Tai hän voi olla joku jonka päässä niksahti sillä tavalla, että ääni päässä käski häntä pelastamaan Ruotsin kruunun ja tappamaan ulkoministerin, joka kannusti ruotsalaisia siirtymään euroon. Ruotsalaiset äänestivät kruununsa puolesta ja saavat pitää sen. Kyllä suomalaisia harmittaa.

 Cora Sandel

16.9.03

Kun ei etsi, niin löytää. Picasso sanoi: "Minä en etsi, minä löydän". Se kokemus minullakin on, että etsivä ei löydä. Kaikki mikä on ollut merkityksellistä, on tullut etsimättä, kuin sattumalta. Viime viikolla löysin Itäkeskuksen kirjastosta Cora Sandelin elämänkerran, lukiolaistyttönä löysin Munkkiniemen kirjastosta hänen Alberte-sarjansa, ja se teki minuun voimakkaan mutta myös masentavan vaikutuksen: näinkö surullista tulisi minun elämäni olemaan. Jonkinlainen käsitys minulla oli kotoa siitä, että naispuolisen taiteilijan elämä ei ole helppoa. Se on yhtä räpistelyä, kun lapset roikkuvat siipien kärjissä ja mies painaa niskan päällä. Harva naistaiteilija jaksoi kohota siivilleen, molemmat kummitätini lopettivat maalaamisen kun menivät naimisiin. Äiti jaksoi sinnitellä, mutta hänen voimansa loppuivat kesken, hän kuoli 46-vuotiaana.

Norjalainen Cora Sandel oli 46-vuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Alberte ja Jakob ilmestyi. Hänestä piti alun perin tulla taidemaalari, hän opiskeli Pariisissa Colarossin vapaassa taidekoulussa. Hän tapasi siellä ruotsalaisen kuvanveistäjän, meni naimisiin, sai lapsen, lannistui ja lakkasi maalamasta. Ilmapiiri ei ollut kannustava naistaiteilijalle viime vuosisadan alkupuolella eikä vielä 60-luvullakaan. Romaanissa Alberte ja vapaussuomalainen taidemaalari nimeltä Kalén sanoo eräälle naismaalarille: "neidin pitää mennä kotiin Norjaan ja saadalapsia sen sijaan että on täällä [= Pariisissa] tuhlaamassa isän rahoja oppiakseen maalaamaan. Sitä ei neiti kuitenkaan koskaan opi. Matkustakaa kotiin huomispäivänä ja hankkikaa itsellenne poika: Siten neidistä on niin paljon hyötyä kuin koskaan voi…" Samanlaisia asenteita oli myös tuon ajan kirjailijoilla, Robert Graves sanoi: A Woman is a Muse or she is nothing. Nainen on muusa tai hän ei ole mikään. Venäjällä mieskirjailijat ajattelevat vielä nykyäänkin samoin.

Luin viime viikolla uudelleen Alberte ja vapaus – romaanin. Se ei tuntunut ollenkaan niin vanhentuneelta kuin Giden Vääränrahantekijät, joka myös oli lukioaikojeni suuria lukukokemuksia. Tyypillistä, että siihen aikaan nimesin Giden mielikirjailijaksi, mutta en Sandelia, koska tämä oli naiskirjailija eikä heitä arvostettu yhtä paljon kuin mieskirjailijoita. Sandel kuvaa sisältäpäin millainen on naisen tie kirjailijaksi. Alberte elää Pariisissa , näkee nälkää, asuu kurjissa hotelleissa ja ullakkokamareissa. Rahapulassa hän ryhtyy alastonmalliksi, silloin tällöin hän saa jonkin pikkujutun aikaan ja myy sen norjalaislehdille. Elämä on kaikkea muuta kuin romanttista. "Vuodet kuluvat, vuodenajat vaihtelevat. Alberte ja Liesel [= Alberten maalariystävä] ovat aina samassa asemassa, rahallisesti ja muuten. He eivät menesty urallaan." Albertella ei ole itseluottamusta, hän kyllä kirjoittaa, mutta " sitä ei voi käyttää mihinkään, sen ei voi ajatella tuottava killinkiäkään, sitä ei koskaan hyväksyttäisi painettavaksi." Hänen elämänsä vaikuttaa päämäärättömältä vetelehtimiseltä, hän ei oikein tiedä mitä hän tahtoo, ja vaikea naisen oli siihen maailman aikaan sitä tietääkään, kun miehet määrittelivät hänet. Mutta hän tietää mitä ei tahdo: " "Avioliitto – se on raskasta aherrusta, jo itse sana sitä merkitsee, kuulostaa pakolta ja taakalta." Hän torjuu miehen joka haluaisi elää hänen kanssaan, mutta ei osaa sanoa miksi tekee niin, vaikka on rakastunut mieheen. Uskon puutteesta huolimatta matkalaukkuun kertyy pikkuhiljaa paperilappuja, kertomusten alkuja, aiheita. Päämäärättömältä vaikuttava vetelehtiminen onkin inkubaatioaikaa, kypsymistä kirjailijaksi. Vuosien kuluttua hän on valmis: "Uusia ja rohkeita ajatuksia liikkuu Alberten mielessä. Jospa hän yrittäisi. Löytäisi muodon hituselle todellisuutta, ei vain iankaikkisesti kirjoittasi inhottavia hyvinkasvatettuja aineista ulkonaisista ilmiöitä, joita on helppo nähdä ja helppo lukea." Mutta juuri kun hän pääsemässä selville itsestään ja siitä mitä tahtoo, hänelle käy niin kuin naisille yleensä jossain vaiheessa käy. "Käy hullusti", kuten ennen vanhaan sanottiin. Miten Alberte selviytyy miehen ja lapsen kanssa, siitä kertoo Alberte on yksin –romaani, jota en ole vielä lukenut uudelleen. Hämärän muistikuvani mukaan avioliitto maalarin kanssa epäonnistuu ja Albertesta tulee loppujen lopuksi kirjailija.

Cora Sandelin oma avioliitto päättyi esikoisromaanin ilmestymiseen. Mies ei tainnut kestää vaimon menestystä. Tai sitten Sandel sai vihdoinkin niin paljon itseluottamusta että pystyi lähtemään hankalasta avioliitosta. Sai rahaakin sen verran, että pystyi elättämään poikansa jotenkuten. En ihmettele, että Alberte-kirjat tekivät minuun suuren vaikutuksen nuorena, aavistin että naiskirjailijan osa ei ole ruusuilla tanssimista, jokin minussa kuten Cora Sandelissakin suunnisti itsepintaisesti kohti sitä kohtaloa. Nitistäjiä oli kenties vähän vähemmän kuin hänen aikanaan. Pahin nitistäjä oli itseluottamuksen puute ja se taas oli perua isältä, joka oman aikansa miehenä ei naisten taiteellisia pyrkimyksiä osannut arvostaa.

Koirankankaan teloituspaikka

21.9.03

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttu Stalinin uhrien teloituspaikasta, joka sijaitsi Toksovassa. Paikallinen väestö sanoi sitä Koirankankaaksi, mutta lehdessä nimi on jostain syystä muuttunut Koirangakankaaksi. Hesarin kirjeenvaihtaja on käynyt paikan päällä ja haastatellut Memorialin historiaosaston vetäjää Irina Fligeä, jonka mukaan NKVD perusti Koirankankaan teloituspaikan vuosien 1927 ja 1929 välillä. Se ei pidä paikkaansa. Punainen terrori alkoi jo Leninin aikana. Pietarista tuotiin teloitettavia Koirankankaalle vuonna 1919, mahdollisesti aikaisemminkin Koirankankaan tapahtumista on olemassa silminnäkijäkuvaus Juhani Konkan muistelmateoksessaPietarin valot. Se ilmestyi huonoon aikaan , vuonna 1958. Vielä huonompaan aikaan, vuonna 1939, ilmestyi romaani Kahden maailman rajalla, jossa myöskin on kuvaus Koirankankaan teloituksista. Romaani joutui sodan jälkeen kiellettyjen kirjojen listalle ja vedettiin pois kirjastoista. Isäni synnyinkylä Konkkala ja kotitalo sijaitsi Koirankankaalle vievän tien varressa. Kävin siellä 80-luvun puolessa välissä Eero-sedän kanssa Se oli sotilasaluetta. Pääsy oli ankarasti kielletty, ellei peräti ampumisen uhalla.

- Uskaltaako tuonne ollenkaan mennä, minä epäröin, mutta setä sanoi, että karhuja enempi kannattaa siellä pelätä. Yhtään kylää ja taloa ei alueella enää ollut, ne oli hävitetty ennen toista maailmansotaa. Mutta Koirankankaan tie oli olemassa. Se oli kivillä päällystetty, kiinalaisten rakentama ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hesarin jutun mukaan armeija on räjäyttänyt tien, etteivät Memorialin kaivajat pääsisi paikalle. Menneisyyden tutkiminen ei ole venäläisten viranomaisten mieleen vieläkään. Kaivajathan voisivat Koirankankaalla kaivautua jopa Leninin terroriin asti, ja se on asia josta ei voi Venäjällä puhua avoimesti, hän on pyhä mies vieläkin. Hänen aikaan Koirankankaalle joutui pietarilaista sivistyneistöä, joidenkin huhupuheiden mukaan siellä olisi teloitettu myös Anna Ahmatovan ensimmäinen mies runoilija Lev Gumiljov. Toivottavasti joku korjaa Irina Fligen historiatietoja, minä en siihen pysty kun en osaa venäjää. Isä yritti opettaa, mutta en oppinut. Hän piti tyhmänä, mutta ei oppimattomuus tyhmyydestä johtunut vaan dysfasiasta ja ehkä myös lapsuuteni aikana vallinneesta ryssävihasta.

 Eri mittoja

Mitat on erilaiset miehille ja naisille eduskunnassakin, vaikka eletään tasa-arvoisessa maassa, muka. Eilisessä Hesarissa (20.9) kansanedustaja Hanna-Leena Hemming ihmettelee miksi Tony Halmetta taputellaan selälle. Lehden mukaan hän on niitä harvoja jotka uskaltavat omalla nimellään puhua Halmeesta. Johan on hemmetti! Pelkäävätkö he miehen isoa kokoa ja arvaamatonta käytöstä. Mies saa sikailla miten lystää ja kaikki ymmärtävät että hän purkaa vain paineita, kun humala- ja/tai huumepäissään hakkaa vaimonsa. Vaimo ottaa syyn niskoilleen, niinhän vaimot kautta aikojen ovat joutuneet tekemään. Jonkin iltaslehden lööpistä silmään tarttui, että Halme myöntää käyttäneensä amfetamiinia. En lukenut juttua, mutta tulipa mieleen, minkälainen melu syntyi siitä kun Vappu Taipale kertoi jossain yhteydessä, että hän oli kokeillut LSD:tä kuusikymmentäluvulla. Moraalisen paheksunnan myrsky oli iltapäivälehdissä raju. Häntä vaadittiin erotettavaksi virastaan. Kukaan ei hiiskahdakaan Halmeen erottamisesta. " Kyllä se on ollut kova paikka hänelle itselleen", ymmärtää eräskin keskustalaismies Halmetta. Ja Halme itse nöyränä poikana sanoo: "Enhän ole tehnyt kenelläkään muulle pajaa." Niin kai. Ja entäs sitten Anneli Jäätteenmäen tapaus. Hänet potkaistaan muitta mutkitta pois pääministerin pallilta, kun on mennyt paljastamaan mitä Lipponen Bushin kanssa puhui eikä osaa kyllin taitavasti peitellä miten on saanut salaisen muistion. Kukaan ei kiitä häntä siitä, että olipa hyvä kun paljasti mitä kansalaisten selän takana puhutaan. Ehkä Jäätteenmäki ei osannut olla tarpeeksi katuvainen, sellainen kun ei oikein lapualaiseen henkeen istu ( tiedän sen isoäidistäni, joka oli lapualainen). Miehille annetaan helpommin anteeksi heidän valeensa ja huonot tapansa. Nainen ei saa kaidalta polulta livetä piirunkaan vertaa. Minun nuoruudessani varakkaiden perheiden huonotapaiset tyttäret lähetettiin Porvoon naisopistoon, pojat saivat rauhassa jatkaa huonotapaista elämäänsä. Minnekähän tytöt nykyään lähetetään?

 Ura ja rakkaus

Luin Cora Sandelin romaanisarjan viimeisen osan Alberte on yksin, nimi ei ihan vastannut sisältöä. Hänellä oli mies, lapsi, ystäviä, miesystäväkin. Aviomies antoi lahjaksi täytekynän ja miesystävä kannusti kirjoittamaan. Kirjan lopussa hän istuu yksinään metsässä kannon päässä ja kirjoittaa. Naapurin emäntä löytää häneltä sieltä ja tarjoaa hänelle talostaan huoneen, jossa hän voi kirjoittaa. Todellisuudessa Cora Sandel lähti kesäksi Norjaan jossa kirjoitti Alberte-sarjan ensimmäisen osan. Mutta hän poti huonoa omaatuntoa, koska oli jättänyt pojan siksi aikaa miehensä hoitoon. Rakkaus lapseen ja halu kirjoittaa aiheuttivat raastavaa ristiriitaa. Hän kirjoitti ystävättärelleen: " Vi kvinnor går visst alltid först och främst upp i levande varelser, det må nu vara en man, ett barn eller en mops. Allt annat blir sekundärt för oss, och har vi inte någon att gå upp i, får det oss att vissna. Allt det där hindrar ju inte att det är smärtsamma processer vi går igenom, att gång på gång klippa av navelsträngen till ett ofullgånget arbete. Men även det gör vi tappert för dessa andras skull, som vi egentligen lever för."

En ole joutunut kannon päässä kirjoittamaan, minulla on ollut oma huone 13-vuotiaasta asti lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa jonka olin naimisissa. Silloin taistelin miehen kanssa kirjoituspöydästä. En suostunut siirtymään keittiön pöydän ääreen. Myöhemmin kun olin kihloissa toisen miehen kanssa, kirjoitin keittiön pöydän ääressä ja mies kurkki selän takaa, että en suinkaan kirjoita hänestä. Siinä kävi lopulta niin, että rakkaus sai väistyä kirjoittamisen tieltä. Niin on käynyt joka kerta. Mies ei kestä, että nainen uppoaa työhän eikä ole kiinnostunut hänen tarpeistaan. Lapset sopeutuvat paremmin. Kun työ on lähtenyt kunnolla käyntiin, napanuoraa ei voi katkaista ennen kuin työ on valmis. Silloin mies ja rakkaus saa väistyä. "Vi får ta mannen som en episod – jag ser ingen annan väg," toteaa Cora Sandelkin lopulta elämänkokemuksensa kypsyttämänä. Hänestä ei tullut feministiä, heitä ei hänen aikanaan ollut, naisasianaisia kyllä oli. Minusta olisi voinut tulla hyvä feministi, ellen olisi ollut nuorena niin arka ja kiltti, koska näin lapsuudenkodissa miten sorrettuja naistaiteilijat olivat. Meillä asui Irja Huuskonen, hieno maalari ja äidin ystäviä Vapaan taidekoulun ajoilta, hän meni seiniä pitkin hiljaisena kuin varjo, tuskin uskalsi hengittää kun isäni oli läsnä. En halunnut tulla sellaiseksi, mutta en myöskään Essi Renvalliksi, joka oli kova nainen, lapset olivat hänelle riesa ja miehet kiusankappaleita, elleivät olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa kuten Kekkonen ja kumppanit. Minä en pitänyt Essistä, saattoi siinä olla lapsen mustasukkaisuuttakin, koska äidillä oli aina niin hauskaa Essin kanssa.

Nyt täytyy ruveta perkaamaan sieniä ja keittämään omenasosetta puutarhan omenoista. Olen laittanut puutarhan talvikuntoon. Viikon kuluttua, ensi sunnuntaina lähden Luxemburgiin lapsenvahdiksi. Marjatta Vaasasta tulee kissavahdiksi minulle. Kun palaan Luxemburgista on lokakuu pitkällä ja silloin on upottava kirjoitustöihin kokonaan, muuten en saa romaania valmiiksi ensi syksyksi. No jos en saa, niin seuraavaksi syksyksi sitten. Tai kevääksi.

Kirjallisuushoroskooppi

22.9.

Kristina lähetti kirjallisuushoroskoopin osoitteen. Se on seuraava:

 <http://www.helsinki.fi/jarj/katharsis/teema/teema203/horoskoo.htm>

Siellä voi käydä katsomassa millainen on lukijana ja millaisista kirjoista pitää, jos ei tiedä sitä entuudestaan. Koska olen Vesimies olen huoleton ( ei pidä paikkansa) hulluttelija ja erittäin boheemi. Minulla on erittäin huono muisti ja joudun siksi kirjallisuudenopiskelijana painimaan kauan tenttikirjojen kanssa. ( Minä olin kirjallisuudenopiskelija; opinnot venähtivät pitkiksi, mutta se ei johtunut huonosta muistista, vaan elämän muista realiteeteista.) Lukijana pidän ennen kaikkea omaperäisistä ja mielikuvituksekkaista kirjoista sekä äärimmäisen kokeellisista lajeista. Minun kirjallisuuttani on dada ( pitää paikkansa - ja lisäksi kaikki surrealistit). Sukulaissielujani ovat E.T.A Hoffman, Lewis Carroll, Virginia Woolf, James Joyce, Charles Dickens, kaikki ovat muuten Vesimiehiä. Varhaisteini-iässä olin hulluna Dickensiin, teini-iässä James Joyceen, mutta Virginia Woolfin löysin vasta kolmikymppisenä. Hän on edelleen suosikkilistallani. Hoffmania en ole lukenut, en edes Kissa Muria, vaikka suuri kissojen ystävä olenkin. Mutta kyllä sukulaissieluja muistakin tähtimerkeistä löytyy.

Carl-Johan Vallgren ei taida olla sukulaissieluni, koska en oikein saa makua hänen romaaniinsa Tarina merkillisestä rakkaudesta. Jos olisin teinipoika tai tähtimerkiltäni Kalat, saattaisin pitääkin Kaunottaren ja Hirviön suuresta romanttisesta rakkaudesta, jossa ei ole erotiikan häivääkään. Ja minua kiehtoisi kirjan demonologia ja okkultismi sekä se miten ajatuksen voimalla voi kostaa vihamiehilleen. Kirja sai August-palkinnon viime vuonna. Raadissa lienee ollut muutama Kala.

Kulttuurikatsaus

26.9.09

Kävin eilisiltana pitkästä aikaa kaupunginorkesterin konsertissa. Sain kutsuvieraslipun Aale Lindgreniltä. Hän on naapurin, jonka kahta komeaa kollikissaa hoidin viikonloppuna, kun hän oli soittamassa Bukarestissa Enescu-festivaaleilla. Sain lipun kissanhoitopalkaksi (+ pullon Maestro-punaviiniä). Konsertissa esitettiin Beethovenia, Rousea ja Nielseniä. Rousea en ole kuullut aikaisemmin, kappaleen nimi oli Der Gerettete Alberich,lyömäsoittimissa oli Evelyn Glennie. Yleisö hurmaantui hänen esityksestään ja antoi aplodeja seisomaan nousten. Lavalla ja musiikissa tapahtui kaiken aikaa niin paljon, että en ensikuulemalla selvää kuvaa kokonaisuudesta.

Nielsenin neljättä sinfoniaa oli helpompi seurata kuin Rousen teosta, tarkkaavaisuus ei hajaantunut eri elementtien kesken, paitsi kerran, kun lavalle ryntäsi kesken esityksen mies, joka näytti siltä kuin olisi tullut suoraan kuntosalilta, hänellä oli päällä valkoinen t-paita ja harmaa villatakki. Taisi muukin yleisö hätkähtää ja ajatella kuten minä, että mikähän sabotööri tuo on. Mies ryhtyi hakkaamaan energisesti patarumpuja. Kysyin Aalelta jälkeenpäin, oliko patarummun soittaja niin pahasti myöhässä, että ei ollut ehtinyt vetää edes frakkia niskaansa. Aale sanoi, että se kuului esitykseen. Tällaisia yksityiskohtia ei näe, kun kuuntelee esitystä levyltä tai radiosta.

Tulin konsertista kotiin sen verran myöhässä, että en ehtinyt nähdä enkä kuulla Runoraadin kahta ensimmäistä runoilijaa. Ne olivat Tommy Taberman ja Arno Kontro. Kontron kirjan Sitä sanotaan rakkaudeksi olen lukenut yhdellä metromatkalla. Ei se ole oikeastaan runoa, vaan lyhytrivistä proosaa pettymykseen päättyneestä rakkaussuhteesta. Kyllä minä tunnistin siinä ihan aidon tunteen, miehen karvaan pettymyksen kun ei kaikki mennytkään niin kuin alun ihanuus lupasi. Varmaan moni muukin on tunnistanut saman tunteen, koska kirjaa on myyty runokirjaksi hyvin. Runoraati saisi tulla useamminkin telkkarissa, minusta se on hyvä ja hauska idea. Sitä paitsi ihmiset tottuisivat kuulemaan runoutta ja näkemään runoilijoita, jotka esittävät omia runojaan. Se on hyvä idea. Koska olen huono puhutun kielen ymmärtäjä, olisin toivonut että ruudun alalaidassa olisi juossut runoteksti.

Eilisiltainen kulttuuritorstain ohjelma oli kokonaisuudessaan niin hyvä, että en nukahtanut telkkarin ääreen, kuten muina iltoina kun telkkarista tulee tylsiä ohjelmia, joissa ei ole ajatukselle eikä mitään ruokaa. Runoraadin jälkeen tuli hieno ohjelma taiteen tekemisestä Sielun piirtäjä. Kuutti Lavonen kertoi taiteestaan. Hän sanoi, että ihmissuhteet vaikuttavat työhön, kaikki tunteet vaikuttavat viivaan - ja väriin, mutta en ole varma mainitsiko hän värin myös. Kärsimys ja rakkaus ovat taitelijan työn ydintä - ei ole olemassa onnellista rakkautta, kuten hän sano. Siteeraan häntä muistista: "Tunnesisältö tulee lähipiiristä, eikä se ole aina rakkaus, se voi olla vihakin. Se tulee lähellä olevista ihmisistä." Myös ahdistus ja masennus vaikuttavat viivaan - ahdistus siitä että ei saa työstä kiinni hän sanoi. Minun kokemukseni mukaan ahdistus ja masennus johtuvat siitä että tunne on mennyt tukkoon, se ei pääse vapaasti virtaamaan alitajunnasta. Silloin työnteko on miltei mahdotonta, se on kuin kivireen raahaamista. Työ ei edisty, ei synny mitään jos tunteet ovat tukossa, kun mikään tunne ei liikahda.

Myös Merete Mazarella puhuu tunteen merkityksestä. Hän sanoo Exclusive- lehden haastattelussa, että hänen esseensä, hänen ajatuksensa lähtevät muotoutumaan tunteista, ei päästä. "Vasta tunteen liikahduksesta äly ryhtyy työhön ja tunnustelee raakiletta."

Kulttuuritorstain päätti kaksi dokumenttia Venäjän maalaiselämästä sellaisena kuin se nykyään on - ja on aina ollut - ja sellaisena kuin olen sen nähnyt matkoilla Siperiasta Udmurttiaan. Vallan ihastuttavia töitä molemmat: Selma Vilhusen Minun pikku elefanttini ja Sanna Liinamaan Kulttuuritalo ja päivä vapautta. Toivottavasti tulevat joskus uusintana. Tähän päätän kulttuurikatsauksen. Nettipäiväkirjakin jää tauolle toistaiseksi, sillä lähden sunnuntaina Luxemburgiin lapsenvahdiksi.

 

Elokuu 2003

© Anita Konkka

POMONA_small.gif (18629 bytes)

 

Katkoksia 16.8.

Kirjailijan päiväkirja on ollut katkolla kaksi kuukautta. Se olisi ollut yksitoikkoista luettavaa, tällaista:

17.6.Tänään kirjoitin 5231 merkkiä

18.6. Purin kaiken mitä eilen kirjoitin.

19.6. Työ takkuaa, kirjoitin 2456 merkkiä

20.6 Ei tästä tule mitään! Aina samat käynnistysvaikeudet.

21.6. Penelopen hommaa, kutomista ja purkamista, tämä kirjoittaminen!

22.6. Punainen lanka kadoksissa!

Kuukauden kuluttua:

20.7. Vaihdoin kolmannen persoonan ensimmäiseksi persoonaksi. Nyt tuntuu siltä kuin teksti lähtisi kulkemaan.

21.7. Vaihdoin henkilöiden nimet.

22.7. Mikä tästä tulee, romaani, muistelmat vai matkakertomus?

23.7. En tiedä tuleeko tästä yhtään mitään.

24.7. "Nyt seitsemänkymmentä täytettyäni, luulen löytäneeni ääneni ( J.L. Borges, Hiekkakirjan esipuheessa) Minulla on vielä toivoa!

16.8.Romaanin kirjoittamiseen tuli puolentoista viikon katkos, kun Alisa ja Jyry olivat täällä. Lähtivät torstaina takaisin Luxemburgiin. Eilen perjantaina kävin keräämässä vadelmia Talin puutarhassa, tänään täytyy käynnistää romaanin kirjoittaminen uudelleen. Ei taida onnistua. Kaikki mitä olen kirjoittanut kahden kuukauden aikana tuntuu roskalta. Taidan lähteä keräämään karviaismarjoja, ellei tule sadetta.

Luen päivän lehteä, sen sijaan että tekisin jotain hyödyllistä ( itselleni hyödyllistä). Jenkkilässä jatkuu "historian suurin sähkökriisi" toista päivää. Olisikohan USA:n infrastruktuurissa jotain vikaa. Siellä myös eikä vain Venäjällä missä kaikki romahtaa tai putoilee, kuten Venäjän ilmavoimien koneet tänä kesänä lehden mukaan.

Lehdessä oli syksyn kirjojen luettelo syvennyin lukemaan sitä. Runoja ilmestyy paljon, hyvä! Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä yhdeksäs osa ilmestyy vihdoin ja viimein, hyvä! Muuten kaikki minua kiinnostavat kirjat ilmestyvät pienkustantajilta, kuten: Faridaddadin Attarin Lintujen matka, Charles BaudelairenKurja Belgia!, William S. Burroughsin Hämy, Arthur Rimbaudin Illuminaatioita ja Kausi helvetissä uusina käännöksinä. Aion ostaa Proustin, Attarin ja Burroughsin kirjat. Luettelossa on kaksi saman nimistä romaania Juhani Salokanteleen ja Michael Cunninghamin Samaa sukua. Ovatkohan ne samaa sukua minun romaanini kanssa, jonka nimi on myös Samaa sukua. Se ilmestyi 18 vuotta sitten ja on niin kuollut kirja, ettei oma kustantajanikaan ( Tammi) muista että on jo kerran julkaissut sen nimisen romaanin. Se on kirja jonka henkiin heräämistä en edes toivo.

 

Tänä aamuna sorruin katsomaan telkkaria. Oli pakko katsoa, koska sieltä tuli Majakovski-dokumentti kello 9, (oi, miksi kaikki hyvät kulttuuriohjelmat tulevat väärään aikaan?) Vuonna 1985 toukokuussa asuin "Majakovskin selän takana" hotelli Pekingissä Moskovassa. Se oli se sama toukokuu jolloin Matias Rust lensi pienkoneella Suomesta Moskovan Punaiselle torille. Sinä päivänä kaikki rajavartioston miehet olivat humalassa. Ihmettelin tulkilleni, miksi kaduilla on niin paljon humalaisia sotilaita. Hän sanoi että on rajavartioston juhlapäivä. Tiesikö Rust sen? Moskovassa rupesin kirjoittamaan romaania Majakovskin selän takana. Se jäi kesken, osa materiaalista siirtyi romaaniin Hullun taivaassa. Neukkulassa syntyneet ja kasvaneet serkkuni ihmettelivät suuresti, kun sanoin että Majakovski on yksi mielirunoilijoitani, hänen rakkausrunonsa ovat kuin isku suorana sydämeen.. Serkut eivät tunteneet Majakovskia rakkausrunoilijana, vaan propagandarunoilijana jonka poliittisia runoja pakkosyötettiin koulussa. Stalin tappoi Majakovskin runouden. Säkeitä irrotettiin kokonaisuudesta ja niistä tehtiin iskulauseita. Ei ihme että nuoriso inhosi Majakovskia.

Ja nyt karviaisia poimimaan, vaikka taivas harmaantuukin sadetta ennakoivasti. Märässä puutarhassa on epämukavaa rähmiä.

Ahkeraa väkeä 17.8.

Ehdin kerätä kaksi litraa karviaisia ennen sateen tuloa. Nyt pitäisi keksiä mitä teen niistä - hilloa, chutneyta vai vanukasta? Pakastimeen ei mahdu enää mitään, se on täynnä vadelmia. Pakastin on alunperinkin liian pieni. Kuka lie päättänyt millaisia kalusteita ja koneita keittiössä on. Suunnittelija on kai ajatellut että taiteilijat eivät tarvitse isoa pakastinta, ne kun tekevät vain taidetta.

Taiteilijatalon väki on ahkeroinut kesän aikana. Näyttelykutsuja putoilee postiluukusta harva se päivä. Kaikkiin avajaisiin en ehdi parhaalla tahdollanikaan osallistua. Eilen oli talossa Saila Susiluodon kirjajuhla ja tyttären ristiäiset. Ensin ilmestyi tytär ja sai nimekseen Matilda, ja sitten kirja, proosarunojen kokoelma, jonka nimi onHuoneiden kirja. Molempia ilmestymisiä kannatti kyllä juhlia. Tänään on outo olo, ei varsinaista krapulaa, pääkään ei ole kipeä, ihme kyllä, mutta väsyttää ja ajatus harhailee, vaikea keskittyä lukemiseen saati sitten kirjoittamiseen. Karviaismarjojen "tupsujen" leikkaaminen kyllä käy. Se ei vaadi henkistä ponnistelua.

Avasin aamulla Huoneiden kirjaa. Mikä kirjassa yllätti ja kiinnosti ensisilmäyksellä, oli  "pohjakartta",  sen mukaan huoneita on 64. Kartta näytti kumman tutulta, mutta koska aivoni olivat hitaalla johtuen eilisestä kuohuviinin juomisesta, kesti kaksi tai kolme minuuttia ennen kuin älysin, että ai niin, sehän on I Chingin taulukko ja numerot ovat heksagrammien numeroita. Mieleen palautui vanha kirjahankkeeni, idea jonka sain kun Jacques kertoi Raymond Queneaun käyttäneen I Chingiä yhden kirjansa pohjana.

Uzèsin talvessa kolme vuotta sitten heittelin kolikoita.  Aikomukseni oli kirjoittaa satunnaismenetelmällä kertomuksia niiden heksagramminen perusteella joita sain kolikkomenetelmällä. Mutta kun samat heksagrammit alkoivat toistua - mitä niitä olikaan: Armeija, Kuilu, Odotus, Pilaantuminen, Perhe ja Ristiriita. En kylläkään muista tarkalleen mitkä heksagrammit toistuivat, pitäisi kaivaa vanhat tiedostot esiin. Joka tapauksessa hylkäsin sen idean, koska I Ching ei jostain syystä kommunikoinut alitajuntani kanssa niin kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Sailan alitajunnan kanssa I Ching on kommunikoinut oikein hyvin päätellen niistä runoista, joita on Huoneiden kirjassa. Minun hajataitteinen aamutajuntani ei kylläkään pystynyt vastaanottamaan kuin kolme runoa tänä aamuna, sitten ryhdyin etsimään I Chingiä, vaikkei sen tunteminen ole tarpeen runojen ymmärtämiselle. Löysin vain huonon suomennoksen ja puolikkaan englanninkielisestä laitoksesta, jossa on Jungin esipuhe ja Konfutsen selityksiä ja jonka pauloissa elin kuukausia.

Sattumia

18.8.

"Ratkaisut tehdään välttämättömyyden pakosta, sattumalta", kirjoittaa Saila Huoneiden kirjassa. Runon nimi onTakkahuone, jossa on maalattia. Se on 45.runo, kirjan alalaidassa on I Chingin 45. heksagrammi, jonka nimi on Ts’ui eli Kokoontuminen yhteen. Runoa ei voi lukea niin kuin proosaa, vaikka ne olisivat proosarunoa. Runo vaatii keskittymistä, se on niin tiivistä tekstiä, proosaa voi lukea puolihajamielisesti.

En lue koskaan runokirjaa järjestyksessä alusta loppuun kuten romaania. Enkä lue romaaniakaan aina järjestyksessä, joskus aloitan keskeltä, joskus lopusta. Luen sattumanvaraisesti eli aleatorisesti. Tänä aamuna kohdalle osui runon 45, kun avasin Sailan kirjan ja päätin aloittaa päivän runolla enkä sanomalehdellä. Lehtikieli on niin tylsää, se on kuollutta kieltä, se ei inspiroi kirjoittamaan, toisin kuin runokieli. Päivän aloitus oli hyvä. Kirjoitin viisi lukua tänään (lyhyitä lukuja). Ahkeruudestani ilahtuneena pyöräilin työpäivän päätteeksi Itäkeskukseen ja ostin lukulampun kahdeksalla eurolla. Ja tietysti alkoi sataa. Menin kirjastoon pitämään sadetta ja lainasin kassillisen kirjoja. Viime aikoina, joka kerta kun olen Itäkeskuksessa, tulee sadekuuro. Se on pelkkää sattumaa, sekin! Runo numero 45 päättyy sanoihin: "sattuma, välttämättömyys, se on luja rakennelma, rakkaus kahden kokoinen kauppa, ympyräksi tarkoitettu.

Yleinen syyttäjä

Eilen iltapäivällä, kun lähdin kävelemään Eiran kanssa, talon kulmalla kimppuun kävi herra ja rouva Niuho Aurinkolahden puistotie kympistä. Se on vastapäinen talo. Kysyivät olenko taiteilijatalosta, ja minä hölmö menin tunnustamaan. Mutta mistäpä tiesin etukäteen, että niitä pännii kun meidän talossa kuivatetaan pyykkiä parvekkeella, "ihan kuin Napolissa" ja tuuletetaan mattoja parvekkeilla. Rouva hymyili kuin jakoavain ja herra räksytti, kuinka sivistymätöntä on roikottaa parvekkeilla pyykkiä ja mattoja. Ja lapsiakaan ei kuulemma pidetä silmällä, vaan ne saavat kiipeillä talon seinillä. Ei mitään kuria ja järjestystä. Silloin Eira puuttui puheeseen sanoi, että tämä talo on hänestä talo on kodikkaan näköinen, Hesarin arkkitehtikriitikkokin oli sitä mieltä, että se on Aurinkorannan taloista ainoa, jossa voisi asua. Ja sellainen lausuntohan vain lisäsi herra ja rouva Niuhon tuohtumusta. Luultavasti heidän ahdistuksensa syynä on se, että he eivät tunne taiteilijoita kuin kuulopuheiden ja lehtikirjoitusten. Perusteella. Kaikki poikkeava herättää heissä turvattomuudentunnetta. Jopa parvekkeella kuivuva pyykki laukaisee ahdistuksen, mikä purkautuu niuhotuksena. Voi olla, että he pelkäävät myös osakkeensa arvon alenemista, kun naapurissa asuu kauheita taiteilijoita, nehän ovat kuin mustalaisia tai mitä lie somaleja.

Yöllä rouva Niuho ilmestyi uneeni yleisenä syyttäjänä, hän jakoi syytteitä herttaisesti hymyillen. Hän oli isoäitimäisen pyöreä, harmaatukkainen nainen. Meitä syyllisiä istui kourallinen HKL:n bussissa. Minua hän lähestyi viimeisenä. Aavistin että hän piti minua jutun pääpukarina ja saisin kovat syytteet, siksi hän oli jättänyt minut viimeiseksi. Mutta mitä ihmettä olin tehnyt, se ei selvinnyt unessa, sillä uni haihtui pois ennen kuin syyttäjä tuli luokseen. Minulle jäi epämääräinen tunne, että olin mellakoinut yleisellä paikalla. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, että en ole kaikista hyvistä yrityksistäni huolimatta pystynyt elämään kuin rouva Niuho, kunniallista naisen elämää.

Juhlaviikkoja

24.8.03

Helsingin juhlaviikot ovat alkaneet. Eilisiltana oli Taiteilijatalon "Beach Party" Mustalahden kainalossa, Miss Debbie Irrational ja Au Pair-pojat esiintyivät. Illan ohjelmassa oli muun muassa: rantalentopalloa käsitteellisellä verkolla, rusettiuintia, kuviokelluntaa, fenix-lintuja, pilvikädet, ravit, kasino tai muuta uhkapeliä, arpajaiset, astrologin konsultaatiota, paras naamiaisasu-kilpailu, ja jätesäkkijuoksu, 100: n sekunnin apuraha-anomuksen täyttökokemus, kritiikin yöastian jako, viikon taiteilijan valinta ja paljon muuta ohjelmaa. Minulle jäi epäselväksi, kuka sai kritiikin yöastian ja kenestä tuli viikon taiteilija. Parhaan asukkaan palkinnon sai Pena, häntä ei maine ja kunnia hetkauttanut, hän heilautti häntäänsä ja meni menojaan. Paras naamiaisasu, minun mielestäni, oli eräällä henkilöllä jonka Sherlock Holmes-asusteiden alta paljastui vanki numero 2364. Ilmiselvästi julkisuutta kaihteleva henkilö, hän ei paljastanut identiteettiään, ehkä vangin identiteetin takaa olisi tullut useita identiteettikerrostumia, jos olisin tutkinut asiaa tarkemmin. Muistikuvani illan tapahtumista ovat hieman sekavat. Lienen osallistunut uhkapeliin, koska käsilaukustani löytyi aamulla pataässä. Se oli litimärkä ja haisi valkoviiniltä. Pullo oli valunut käsilaukkuun. Rantajuhlien jatkoilla juutuin väittelemään jonkun kanssa siitä kumpi oli 60-luvulla merkittävämpi runoilija: Jyrki Pellinen vai Pentti Saarikoski. Minulle se oli ilman muuta Pellinen, Saarikoskea en siihen aikaan suostunut lukemaan, koska "kaikki" tunsivat hänet, jos eivät muuten niin lehtien palstoilta. Hän oli julkkis ja sen takia runoilijana epäilyttävä. Ja minä olin snobi siihen aikaan. Rupesin lukemaan Saarikoskea vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän osoittautui ihan hyväksi runoilijaksi. Hänen romaaninsa Ovat muistojemme lehdet kuolleet , luin 60-luvulla koska se oli ns. kollaasiromaani, mielenkiintoinen kokeilu jähmeän romaanimuodon hajottamiseksi. Täytyykin lukea se uudelleen torstai-iltaista Villa Kiven tilaisuutta varten, silloin on Taiteiden yö, ja olen luvannut puhua Pentti Saaritsan ja Tuulaliina Variksen kanssa 60- ja 70-lukujen helsinkiläiskirjallisuudesta. Siihen loppuvat minun juhlaviikkoni ja alkaa ankara aherrus. Tänä iltana menen Sirkan kanssa kuuntelemaan Lotta Wennäkosken sävellysteosta naisrunoilijoiden teksteihin. Teoksen nimi on N.

Aurinkorannan uneton

Muistan viime yöltä myös sen, että neuvottelin kahden poliisin kanssa pihalla. Ne eivät olleet mitään painajaisunen poliiseja, eivätkä poliisiksi naamioituneita taiteilijatalon asukkaita. Neuvottelut koskivat juhlien jatkoja viidennen kerroksen luhtikäytävällä. Naapuritalosta oli soitettu ja valitettu metelöintiä. Ilmeisesti sama henkilö, joka oli valittanut viikko sitten Sailan kirjajuhlien takia. Olen antanut hänelle nimeksi Aurinkorannan uneton. Iästä ja sukupuolesta ei ole tietoa. Oletan että hän vanhempi henkilö, joka kärsii nukahtamisvaikeuksista, ehkä stressin tai lievän masennuksen takia. Jos masennus olisi paha, hän ei pystyisi soittamaan poliisille. Taiteilijatalon arkkitehti ei taloa suunnitellessaan tullut ajatelleeksi, että naapuritalossa saattaisi asua joku joka herää herkästi. Arkkitehdin visiona oli taiteilijoiden yhteiset illanvietot luhtikäytävillä – "te voitte pitää vaikka rapujuhlia niillä", hän sanoi taiteilijatalon esittelytilaisuudessa. Rapujuhlia ei ole kyllä vielä pidetty, pitäisi saada ensin joku sponsori ostamaan ravut. Niihin juhliin voisi kutsua Aurinkorannan unettoman, ettei hänen tarvitsisi kääntelehtiä onnettomana sängyssään. Onkohan naapuritalon äänieristyksessä jotain vikaa. Tässä talossa ei kuulu juhlien hälyä, kun sulkee ovensa ja ikkunansa. On yhtä hiljaista kuin sukelluskellossa. Viime lauantaiyönä, en herännyt edes siihen, kun poliisi huusi pihalla ämyriin, että lopettakaa se metelöinti, tai tulemme tyhjentämään asunnon. Viimeöiset poliisit eivät esittäneet uhkauksia, vaan keskustelivat asiallisesti.

Lönnrotinkatu 40

25.8.03

Tämä naisen elämä on unissakin yhtä sumplaamista ihmisten, miesten, lasten kanssa. Sellaista se oli myös eilisiltaisessa esityksessä N - Naisen elämää ja rakkautta. Lotta Wennäkoski, säveltäjä on syntynyt samana vuonna kuin minun esikoisromaanini Irti. Tunnistin hänen teoksessaan samoja riitasointuja kuin omassa kirjassani - nainen näkee itsensä ja elämänsä, rakkautensa ironisesti. Ei nainen ole itselleen mikään haavekuva, kuten se on Schumannin ja Adalbert von Chamisson Frauenlieben und Leben -lauluissa, jotka Wennäkoski oli leikannut säveltämiensä nykynaislyyrikkojen tekstien väliin. Nuo entisajan miehet näkivät naisen välimatkan päästä – siis kauniina. Naiset ja miehet elivät henkisesti siihen aikaan vielä kauempana toisistaan kuin nykyään..

Kun oli aikaa ennen Wennäkosken ooppera/teatteri/musiikkiteoksen alkua Aleksanterinteatterissa, ent. Oopperassa, päätin käydä katsomassa miltä ent. kotitaloni - se minne unissa niin usein palaan - näyttää. Se näytti samalta kuin ennenkin, mutta porttikongin pihalle sulki nyt jykevä rautaportti , eivät pääse miehet enää kuseksimaan porttikonkiin. Siihen aikaan kun asuin siellä, porttikonki haisi väkevästi virtsalle, kerran oli kustu jopa lastenvaunuihin, jotka olin jättänyt rappukäytävään, kun jaksanut raahata niitä toiseen kerrokseen.

Rautaportin vieressä oli summeritaulu, luin asukkaiden nimiä. Joukossa kaksi tuttua: Borodavkin ja Sjöblom. Heidän täytyi oli yli satavuotiaita, ajattelin. Ukko-Borodavkin oli jo silloin vanha, hänellä oli harmaa parta, hän oli laihankälppeä mies, kiukkuinen luonne. Hänen vaimonsa oli leveä ja tasapaksu, tummat hiukset, ehkä hän ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta nuoren ihmisen silmissä hän oli ikivanha – minä olin siihen aikaan 25-vuotias. Rouva Sjöblom oli minusta myös hyvin vanha, isoäidin ikäinen ainakin. Hän oli ainoa joka suhtautui ystävällisesti minuun ja lapsiin siinä talossa., siltä minusta tuntui. En osannut puhua hänen kanssaan mitään, miten ihmisten kanssa olikin vaikea puhua siihen aikaan, elleivät he olleet hyviä ystäviä, ja heidänkin seurassa usein vaikenin. Täytyi olla todella hyvä ystävä, ennen kuin uskalsin olla oma itseni. Ehkä rouva Sjöblom oli nelikymppinen, nyt hän olisi noin 80-vuotias. Asunto numero kymmenen ( jossa asuin 60-luvulla) kohdalla oli summeritaulussa tyhjä paikka. Olisi pitänyt mennä kadun toiselle puolelle katsomaan asuuko siellä ketään. Me- se tarkoittaa Eskoa ja poikia – asuimme kympissä. Sinne palaan usein unissani. Tai olen palannut. Se oli inspiroivat ympäristö. Vai tekikö minun mieleni sen inspiroivaksi. Meri kulman takana, telakka ja telakan äänet, lapsuuden Savonlinnasta tutut. Kyllä paikalla on merkitystä. Se oli lyhyt intensiivinen aika elämässäni, asuin vain kaksi vuotta siellä vuodesta 1965 kesään 1967. Minusta oli kauheata muuttaa steriiliin Munkkivuoreen, kaipasin takaisin Lönnrotinkadulle. Siitä tunteesta syntyi esikoisromaani. Kaipasin takaisin menneisyyteen jo silloin, alle 30-vuotiaana!

Kun eilisiltana kävelin pitkin Lönnrotinkatua, tunsin kaipausta menneisyyteen, siitä huolimatta että se menneisyys oli niin ahdistava Lönnrotinkadun asunnossa. Ne painostavat naapurit ja talonmies jota pelkäsin, Borodavkinien alituiset valitukset ja lopulta irtisanominen asunnosta, koska "elintavat" ovat niin erilaiset. Pieniä lapsia ei ollut kellään muulla talon asukkaalla . Katu tuntui paljon kapeammalta nyt kuin nuoruudessa. Hietaniemenkadun ja Lönnrotinkadun kulmaan oli tullut liikennevalot varmaankin vuosia sitten. Silloin kun vielä asuin siellä, niitä ei ollut. Kulmasta kuului usein pellin räminää, kulmassa kolaroitiin usein.. Joka päivä ylitin Hietalahden torin, vein lapsia puistoon , toin lapsia puistosta, kaksi kertaa päivässä, toinen makasi vaunuissa, toinen istui laudan päällä. Sillä aikaa kun ne olivat puistossa, kirjoitin romaania, ensin yhtä, sitten toista, eikä kummastakaan syntynyt julkaisukelpoista kirjaa. Tuntui ankealta kun olin lähettänyt ensimmäisen käsikirjoituksen kustantajalle, Otavaan ja sieltä tuli Hannu Mäkelän penseä vastaus että hanki jokin kunnon ammatti itsellesi. Hän oli edennyt kahden romaanin kirjailijaksi ja kustannustoimittajaksi sillä aikaa kun minä hoidin lapsia ja harjoittelin kirjoittamaan. Kirjoitin nuoruusvuosistani, eräästä Annelista joka muistutti kovasti minua, sillä oli vesiliskoja purkissa ennen kuin se rupesi käymään lavatansseissa Siinailla ja Patterimäellä, mutta se ei ikinä tanssinut, se vain hengaili tyttöjengissä ja opetteli polttamaan pikku-bostonia, jne. jne. Mäkelä ei ymmärtänyt sen Annelin sielunelämää, tuskin minäkään ymmärsin enkä osannut sitä sanoiksi muille saattaa. Kympin ainekirjoittajan ja Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikon taidot eivät vielä riittäneet romaanin kirjoittamiseen.

 1960-luku ja Saarikoski

30.8.03

"Kolme piirrettä kovettaa sydämen: paljo syöminen, paljo nukkuminen ja paljo puhuminen", on Al-Fudail sanonut. Hän oli suufilainen viisas. Hänen viisautensa on Jaakko Hämeen-Anttilan kokoamassa ja kääntämässä kirjassaTodellisuuden maailmat.

Sydämeni on kovettunut viime päivinä, olen syönyt, nukkunut ja puhunut liikaa. Ensin äidin ja tyttären suhteesta radioon ( tulee ulos 1.9.) ja seuraavana päivänä ( =Taiteiden yönä) 60-luvusta Villa Kivessä Tuulaliina Variksen ja Pentti Saaritsan kanssa. Sitä vuosikymmentä peittää Saarikosken ja Salaman varjo, kaikki muu mitä silloin tapahtui tahtoo jäädä heidän varjonsa taakse. Olin sitä mieltä, että 60-luku oli hyvin miehistä aikaa, naiskirjailijoille ei ollut tilaa, ehkä ei tilaustakaan silloin. Vain neljä 60-luvulla aloittanutta naislyyrikkoa on päässyt antologiaan Uuden runon kauneimmat ( 1960-luku). He ovat Eira Stenberg, Maija Turunen, Brita Polttila ja Pirkko Jaakola. Keskustelun jälkeen Leena Kirstinä kertoi, että hän tutki systemaattisesti Suomen kirjailijat –teoksesta, ketkä naiskirjailijat alittivat tuolla vuosikymmenellä uransa ja totesi, että aloittaneita oli todella vähän siihen aikaan. Minunkin esikoisromaanini, joka oli kirjoitettu 60-luvulla, ilmestyi vasta 1970, koska vein WSOY:lle vasta syyskuussa 1969. Henkisesti se on täysin kuusikymmentälukulainen, sen vuosikymmenen feminismiä, laingilaisuutta, isäkapinaa, avioliiton ja perheen kritiikkiä yms. Sanoin Leena Kirstinälle, että pitäisiköhän jonkun kirjallisuussosiologin tutkia, mistä johtui että naisten esikoiskirjoja ilmestyi niin vähän siihen aikaan. Naiset saivat äänensä paremmin kuuluviin lauluissa, muistan tuolta ajalta Aulikki Oksasen ja Marja-Leena Mikkolan laulut – niitä ei ollut kelpuutettu Uuden runon kauneimpiin. Aulikki oli harvoja 60-luvulla aloittaneita naiskirjailijoita. Marja-Leena Mikkola taisi aloittaa 50-luvun lopussa. Hän oli hyvin nuori kun hänen esikoisteoksensa ilmestyi. Naiset saivat siihen aikaan tyytyä kahvinkeittäjän, muusan ja vaimon osaan ja hakea suuria kirjailijamiehiään Hansasta kotiin. Tuulaliina Varis kertoi millaista se oli. Hänen Helsinkinsä siihen aikaan oli yhtä kuin Hansa ja Saarikoski. Saaritsa puolestaan kertoi, että Saarikoski oli ilkeä nuoremmille runoilijoille, siksi hän vältteli Saarikoskea. Saarikoski ei tainnut sietää kilpailijoita.

Minä tapasin Saarikosken vain yhden ainoa kerran elämässäni, se tapahtui 60-luvun alussa, kun menin Pirkko T:n silloinen luokkatoverini, nykyisen naapurini kanssa, Haagaan hänen lastensa kaitsijaksi yhtenä iltana. Siihen aikaan oli vielä naimisissa Tuula ykkösen kanssa. Hän istui velttona kuin lapamato mustassa lepakkotuolissa ennen kuin lähti jonnekin Tuulan kanssa. Näytti olevan juovuksissa. En sanonut sanaakaan hänelle, eikä hän minulle. Muutaman päivän kuluttua hän soitti ja pyysi että tulisin Eliteen. Lupasin mennä, mutta meninkin Tarvon kallioille kävelemään. Houkutus oli kyllä suuri, olihan Saarikoski kuuluisuus, mutta kaksi syytä painoi enemmän: hän oli naimisissa ja humalassa. Humalaiset kirjailijat olivat pelottavia, kotona olin saanut kokemuksia liiankin kanssa siitä millaisia he ovat. " Se saattoi olla sinun pelastukseksi, kun et mennyt", totesi Sirkka kun kerroin tapahtuman hänelle jokin aika sitten. Niinpä niin, minusta olisi vahingossa voinut tulla vaimo numero kaksi enkä olisi päässyt Saarikosken varjosta ikinä irti, vaan olisin joutunut puhumaan hänestä kaikissa Saarikoski-seminaareissa kuten Tuulaliinalle on käynyt. Kysyin häneltä ennen Villa Kiven tilaisuuden alkamista, että eikö ole aika kauheata että ei pääse irti entisestä miehestään edes hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei suhtaudu asiaan sillä tavoin, hän käy mielellään niissä seminaareissa. Minulla vain on sellainen tuntuma, että siitä voisi olla haittaa omalle kirjailijantyölle. Itseltäni kesti kauan kamppailla Juhani Konkan varjosta irti. Vasta 80-luvun puolivälissä, kun menin Ravennaan löysin oman ääneni. Siitä huolimatta oma ääni on niin epävarma, että se sortuu tuon tuostakin.

Kesäkuu 2003

© Anita Konkka

Kandinsky.jpg (9358 bytes)

Vassily Kandinsky:Spitzen im Bogen

 

 

Ihmissielu kapitalismissa

1.6.

Heräsin kaikin puolin ärsyyntyneenä nykyiseen asioiden menoon eli kansainväliseen kapitalismiin. Kun osakkeenomistajat ovat ulkomailla, he lukevat vain numeroita. Yhtiöiden täytyy tuottaa kunnon osinkoa, jos se ei tuota, niin omistajat myyvät osakkeensa ja ostavat jonkun muun yhtiön paremmin tuottavia osakkeita. Jos Tammi ei tuota tarpeeksi myyviä kirjoja (= kirjallisuuden valtavirtaa sekä selvää himphamppua) niin Bonniers rupeaa hönkimään Tammen toimitusjohtajan niskana, toimitusjohtaja hönkii kustannusjohtajan niskaan, kustannusjohtaja toimituspäälliköiden ja toimittajien niskaan ja ne kirjantekijöiden niskaan, että kirjoittakaa sellaisia kirjoja jotka myyvät, tavallisia kirjoja, ei liian originellia, ei mitään taidepaskaa.

Hm, mahdoinko nähdä unta osakkeenomistajista, kun heräsin niin äkämystyneenä heihin. Saattoi mielentilaan vaikuttaa myös Oscar Wilden pieni kirjanen Ihmissielu sosialismissa, jonka lukemisen aloitin yöllä. Hän kirjoittaa mm. "Yksityisomaisuuden hallussapito on hyvin usein äärettömän demoralisoivaa...Rahan tekemiseen liittyvä toiminta on myös demoralisoivaa...Ihminen on vallitsevissa olosuhteissa myös hyvin turvaton. Äärettömän rikas liikemies voi olla - ja usein on - joka hetki sellaisten seikkojen armoilla jotka eivät ole hänen itsensä hallittavissa. Jos tuulee hieman kovempaa, tai säätila vaihtuu äkkiä, tai jokin muu yksinkertainen asia muuttuu, hänen laivansa voi upota, hänen sijoituksensa menee pieleen ja hän löytää itsensä köyhänä miehenä jonka yhteiskunnallinen asema on mennyttä." Tämä on siis kirjoitettu toissa vuosisadalla eli 1891 eli tilanne on ajautunut yhtä kurjaan jamaan kuin silloin. Silloin sosialismi oli ratkaisu ihmisten tilanteen parantamiseksi. Nyt näyttää siltä, että ei ole keinoa miten äärettömän demoralisoivasta tilanteesta voisi päästä irti.

Wilden kirjan on kustantanut pienkustantaja nimeltä Nasta Muumio ( eli Musta naamio.) En ole kuullut sen nimisestä kustantajasta ennen. Tosiasia on että mielenkiintoisin kirjallisuus ilmestyy nykyään pieniltä kustantajilta, koska niiden niskassa eivät hönkäile osakkeenomistajat. Surullinen tosiaasia sen sijaan on, että pienten kustantajien kirjoista ei saa tietoa. Löysin Wilden kirjan sattumalta Vuosaaren kirjaston esittelyhyllystä, jossa esiteltiin tällä kertaa irlantilaista kirjallisuutta.

Lehdistön moraalista Wildellä on paljonkin sanottavaa, mutta lainaan vain lyhyen pätkän: "On totta että ihmisillä on sammumaton kiinnostus tietää kaikki paitsi se mikä on tietämisen arvoista. Tiedotusvälineet, tietoisina tästä ja omaten kauppiaan vaistot, tyydyttää heidän tarpeensa. Vuosisatoja ennen meitä yleisö naulasi tiedonvälittäjät korvistaan kaivonpumppuun. Tämä oli täysin hirveätä. Tällä vuosisadalla tiedotusvälineet ovat itse naulanneet korvansa avaimenreiälle." Sama meno jatkuu tälläkin vuosisadalla. Media vaatii sananvapautta ja käyttää sitä väärin.

 Myöhästymisen pelko unissa

"Yhteisen tien kulkijat," sanoi joku unessa selvällä suomenkielellä, ei aavistustakaan mihin se liittyy. Ketkä ovat yhteisen tien kulkijoita. Avioparit? ammattitoverit? Vai ne joilla on sama kohtalo? Jos kohtalosta voi enää nykyään puhua/kirjoittaa. Se tuntuu menneen ajan sanalta. Liian kuluneelta kuten rakkaus. Merkityksestä tyhjentyneeltä, kun sitä on käytetty liian

Yhteisen tien kulkijat olivat ehkä niitä ihmisiä jotka matkustivat samassa junassa kanssani jokin yö sitten yönä. Matkan vaiheista muistan vain sen, että minä poikkesin yhdellä väliasemalla ties mitä tekemässä. Kävelin rauhallisesti pitkin laituria, kun juna lähti ilman minua. Se lipui laiturista silmieni edestä. En yrittänyt juosta sitä kiinni, vaikka olisin hyvin voinut tehdä sen. Sillä en ollut kaukana viimeisestä vaunusta. Suhtauduin kumman tyynesti - fataalisesti - tapahtumaan. Niin oli tapahtunut edelliselläkin väliasemalla, mutta olin ajanut junan kiinni, taksilla vai millä? Siitä ei ollut tietoa. Ja niin ajoin tehdä nytkin. Ainoa asia joka huolestutti lievästi, oli se että käsilaukkuni ja jäänyt junaan.

Junasta myöhästyminen ei herätä enää samanlaista ahdistusta kuin nuorempana. Lapsena oli ihan todellinen painajainen, kun piti oikeasti ehtiä oikeaan junaan tai bussiin. Koulusta puhumattakaan. Se oli jokapäiväinen pelko. Freud liittää unien myöhästymisestä johtuvan ahdistuksen kuolemanpelkoon. Simone de Beauvoir viittasi samaan asiaan muistelmissaan. Hän kertoi näkevänsä usein unia joissa myöhästyy junasta. Hänen unensa olivat tylsiä koska hän ei taustoittanut niitä, toisin sanoen ei liittänyt niitä mihinkään todellisen elämän tapahtumaan. Hänen uniensa päähenkilö - jos häntä itseään ei oteta lukuun, sillä itse on itseoikeutettu päähenkilö - oli Sartre. Ja aina hänellä tuntui olevan jotain vaikeuksia Sartren kanssa. Niitä oli varmasti jo tarpeeksi todellisessakin elämässä. Mutta ehkä hän sulki silmänsä niiltä.

Simone, Sartre ja toisena oleminen

Unet ovat siitä ikäviä, että ne näyttävät sitä miltä ihminen arkielämässä sulkee silmänsä, joko tieten tai tiedostamattomasti, niitä huomaamatta jätettyjä asioita unitajunta sitten suurentelee ja vääntää omituiseksi jotta unennäkijä varmasti huomaisi ne ja säpsähtäisi hereille miettimään, että mitä kummaa se oli. Kovapintaiset taitavat viitata kintaalla, että kaikenlaista roskaa, joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää. Unen liittyvä lievää pahempi ahdistus on sen takia unitajunnan keino saada ihminen toivon mukaan näkemään asioita, joihin hän ei haluaisi puuttua. Simone de Beauvoir halusi mieluummin säästää suhteensa Sartreen kuin tutkiskella mikä siinä on vikana. Se oli hänelle tärkeä sekä sosiaalisesti että henkisesti.

Hänen muistelmansa ovat yhtä tylsiä kuin unet, ainakin se osa minkä juuri luin Hän suhtautuu uniinsa yhtä ulkokohtaisesti kuin muihinkin elämänsä tapahtumiin. Johtuuko se siitä, että hän eli liian paljon julkisuudessa Sartren elämäntoverina. Tai siitä, että hän kirjoitti muistelmiaan suoraan julkisuuteen "omana itsenään", siis ilman fiktiivisen minän suojaverhoa. Hän kirjoitti vain faktat, tai ne asiat jotka hän käsitti faktoiksi. Hänen kirjoittajalaatunsa on aina ollut minulle vieras. Olen ikävystynyt hänen romaaniensakin parissa. Sartren kumppanuus ei tehnyt hänelle hyvää romaanikirjailijana. Hän oli parhaimmillaan kirjoittaessaan Toista sukupuolta. Tarkoitan, että se kirja teki minuun aikoinaan vaikutuksen. Ranskassa toisena oleminen voi vaikea kokemus älykkäälle naiselle, Simone jättäytyi tahallaan filosofian tutkinnossa toiseksi, ettei olisi ollut Sartrea parempi . Hän teki valinnan tietoisesti naisena - toisena, jotta Sartre olisi saanut olla ensimmäisenä. Muuten heidän rakkautensa olisi joutunut koetukselle. Sartre tuskin olisi sietänyt toiseksi jäämistä. Toisen sukupuolen kirjoittamiselle oli siten syvät henkilökohtaiset syyt, ehkä siitä tuli siksi niin hyvä kirja. En ole kylläkään lukenut sitä kokonaan, koska silloin kun se ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran siitä oli jätetty osia pois. Onko muuten Rousseaun Tunnustuksiakaan kokonaan suomennettu, vieläkään? Ne ovat minulta vieläkin lukematta.

Katoamisia

15.6.

Jos käsilaukku katoaa unissa, siinä ei ole mitään omituista, sellaista sattuu muillekin. Mutta kun kirjaimet alkavat kadota, niin se on jo huolestuttavaa.

Kun eilisaamuna avasin tietokoneen ja rupesin kirjoittamaan, tekstistä tuli tämännäköistä: "Mssä lmm ksäkn 11. ävä?" kysy Crnn. ahs, krjamt kadnnt! Kirjaimet: E, U, I, O, P olivat yön aikana kadonneet sylimikrosta. Onko tämä jokin oulipolainen rajoitus? minä ihmettelin. OuLiPo (Ouvroir de la Littérature Potentielle) -ryhmän metodeihin kun kuuluu keksiä kaikenlaisia rajoituksia ja sääntöjä, jotka hankaloittavat kirjoittamista. Ryhmän jäsen Georges Perec kirjoitti kokonaisen kirjan, ns. lipogrammi-romaanin, jossa ei ollut yhtään e-kirjainta. Kirjan nimi on La disparition (Katoaminen). Ostin sen kaksi vuotta sitten Avignonista, mutta se oli liian vaiketa ranskaa minulle. Häneltä katosi vain yksi kirjain, luultavasti mekaanisen kirjoituskoneen e-kirjasinvarsi väsyi kovassa käytössä, koska E on ranskankielen yleisin kirjain. Mutta kun viisi kirjainta katoaa ja iltapäivällä vielä kolme kirjainta( Q,W, R) lisää, niin kirjan kirjoittaminen on jokseenkin mahdotonta.

Hyvä kun on kolme tietokonetta: syli-Siemensin lisäksi tämä iso IBM, jonka ääressä nyt istun. Kolmas kone on pitkäaikaislainassa yhdellä ystävällä. Koska tietokoneet ovat niin arvaamattomia ja epäluotettavia, täytyy omistaa vähintään kaksi konetta. Kun yksi simahtaa, niin toisella voi jatkaa töitä. Viikko sitten simahti IBM:n näyttöpääte. Kuului pihahtava ääni "psshiu", päätteen viimeinen hengähdys ennen kuolemaa. Ruutu pimeni, merkkivalot välkkyivät ja pääteen takaosasta kohisi ohut sinertävä savu. Kiskoin piuhat irti. Huoneeseen levisi palaneen sähkölaitteen oudon makea lemu. Minulla oli koneessa keskeneräinen työtiedosto, johon en päässyt käsiksi, kun näyttöä ei enää ollut. Pakko lähteä launtai-iltapäivällä kaupunkiin ostamaan velaksi uusi näyttö. Vain muutama päivä aikaisemmin olin lehtihyllyä siivotessani, löytänyt vanhan Mikrobitti-lehden , jossa oli 15-tuumaisten litteiden näyttöjen vertailutesti. Olin ajatellut, että hankin tuollaisen kesäkuun lopussa, kun saan Mustan passinrojaltit. Ikäänkuin näyttöpääte olisi aavistanut aikeeni ja kiirehtinyt ennenaikaista kuolemaansa. Se oli vain 6-vuotias. Ehkä sen elinkaarta ei ollut pitemmäksi tarkoitetettukaan. Voi olla niin kin päin, että minä aavistin sen kuoleman ja rupesin siltä varalta tutkimaan litteiden näyttöjen testaustuloksia.

Kesäkuun yhdestoista

"Mssä lmm ksäkn 11. ävä?" kysy Crnn. ahs, krjamt kadnnt! tarkoittaa selvällä suomenkielellä: "Missä olimme kesäkuun 11.päivä?" kysyi Corinne. Pahus, kirjaimet kadonneet! Corinne on sveitsinranskalainen kirjailija, johon tutustuin kolme vuotta sitten suuren junamatkan aikana. En tiedä, miksi hän kysyi juuri tuota päivämäärää, kirjeessä ei ollut selitystä. En minäkään muistanut missä me silloin olimme, mutta se selvisi kun avasin syli-Siemensiin säilömäni matkapäiväkirjan.

Me olimme kesäkuun 11.päivänä vuonna 2000 lähellä Bordeauxia, ensin Chateau Smith & Lafitten viinitilalla. Omistaja nimeltä Katja, kertoi ylpeänä että myös Hilary ja Bill Clinton ovat vierailleet hänen tilallaan. Lounalla join kaksi lasia Chateau Smith Havt Lafittea -valkoviiniä sekä kaksi lasia Chateau Cantelys-punaviiniä vuodelta 1995. Lounaan jälkeen päässä hieman humisi ja minä hukkasin identiteettini - keltaisen rintakortin, jossa luki kuka ja mistä maasta olen. Se hukkui viinitarhaan, jossa keräilin Anni Sumarin kanssa kauniinvärisiä ja - muotoisia kiviä. Iltapäivällä ajoimme Malagariin, François Mauriacin tilalle, jossa söimme illallisen.

Ai niin, unohdin että Smith& Lafitten tilalla Jacques kävi antamassa runon, jonka oli kirjoittanut minun kolmen sanani "innoittamana". Hän oli poiminut sanat Hullun taivaan ranskannoksesta. Ne olivat: sieniä, varvas ja van Gogh. Runoa on mahdotonta suomentaa, tällaiselta ensimmäisen säkeistö näyttää ranskaksi:

 

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh
se coupa au rasoir un varvas.
C'est là une autre vie de Van Gogh
que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Ymmärsin runosta sen verran, että sen jälkeen kun van Gogh oli maalannut sienten syöjiä, hän yhtenä hallusinaatioiltana, leikkasi partaa ajaessaan varpaansa. Se oli van Goghin toinen elämä. Seuraavassa säkeistössä Gauguin tekee ruokaa tryffeleistä, psilocybyn-sienistä ja van Goghin varpaasta.

Malagarissa, kun olin aikani tavaillut hänen runoaan, rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä, onko hän surrealisti vai dadaisti. Hän kielsi jyrkästi olevansa kumpaakaan lajia ja ilmoitti olevansa " oneiric" vai sanoiko hän "oneirotic?". Sana tuntui tutulta, muistin hämärästi, että se liittyy jollakin tavoin unien näkemiseen. Sen jo tiesinkin curriculum vitae- tietojen perusteella että hän kuuluu OuLiPo-ryhmään. Kuukauden kuluttua , kun matka oli edennyt Varsovaan asti, ostin sieltä Penguinin sanakirjan Curious and Interesting Words", josta selvisi, että "oneiric" unenkaltaisuutta ja uneksimista yleensä, kun taas "oneirotic" tarkoittaa eroottisten unien näkemistä. Surrealistit ovat suuria unennäkijöitä, olin oikeilla jäljillä, vaikka hän kieltäytyikin olemasta surrealisti.

Kadonneet kirjaimet

16.6.

Kirjaimet ovat palanneet takaisin yön aikana. Mikä ihme niitä riivasi eilen ja toissapäivänä. Oliko se jokin kirjaimia syövä virus, joka parani, kun suljin tietokoneen ja annoin sen levätä rauhassa? Arvoituksellisia ovat tietokoneet.

 

Ympäristöhavainto

Taiteilijatalon pihan syrjään, kolmen talon väliselle hiekkakentälle on ilmestynyt vihreäksi maalattuja keppejä, joissa lukee Siilikeskus. Ennen keppien pysytyttämistä miehet kävivät mittailemassa kenttää. Saa nähdä millainen keskus sinne tulee. Kahdessa kepissä lukee "Siilikeskuksen kansi." Tuskin on kysymys pienistä piikkäistä luonnonolioista, joita näkee ajoväylillä litteäksi prässättyinä. Sanakirjan mukaan siili on: iltahämärissä liikkuva pieni pallomainen lyhytraajainen nisäkäs. Lat. nimi Erinaceus europaeus, kuuluu hyöntesisyöjiin, nukkuu talviunta,.

Mutta siili voi tarkoittaa myös siivilää. Tai myllyn yläkiven silmään kiinnitettyä poikkirautaa, jonka avulla yläkivi kiinnitetään myllyn navan yläpäähän.

Kun vilkaisin aamulla ikkunasta ulos, niin näin että Siilikeskusta on jo ruvettu rakentamaan. Paikalla on vihreä kauhakuormaaja, joka kaivaa kuoppaa maahan. Aika näyttää tuleeko Siilikeskukseen siilejä, siivilöitä vai myllyn poikkirautoja.

 

Aurinkorannan lastenvihaajat

16.6.

Kuulin eilisiltaisessa nettikokouksessa, millaisia ihmisiä asuu lähitaloissa. Taiteilijatalon lapsia oli nähty leikkimässä naapuritalon pihalla,jolloin eräs talon omistaja-asukas oli ajanut heidät pois, koska he olivat vieraan talon lapsia. Outoa reviiriajattelua, eivät edes lapset saisi tutustua toisten talojen lapsiin vapaasti leikkipaikoilla. Entiseen aikaan Munkkiniemessä lapset leikkivät naapuritalojen lasten kanssa heidän pihoillaan Mitä nyt joskus joku talonmieas rähjäsii, kun kuraista palloa heitettiin seinää vasten, tai tehtiin jotain muuta talonmiehen mielestä sopimatonta.ilkivaltaa. Mutta eivät talonmiehet sillä perusteella ajaneet pois pihalta, että lapsi ei asunut siinä talossa. Munkkiniemen taloissa asui siihen aikana paljon vuokralaisia. Se ei ollut mikään yhteiskunnallisen erottelun tai ylenkatseen peruste niin kuin nykyään. Aurinkorannan omistusasunnoissa asuu kummaa porukkaa: rannalla ei saa kasvaa mäntyjä, kahvilassa ei saa olla ulkoterqassia eivätkä lapset saa leikkiä pihoilla. Joko porukalla on itsetunto-ongelmia tai sitten hermot kireällä, koska omistaminen on niin rankkaa. Vai ovatko niuhottajat kerääntyneet asumaan Aurinkorannalle jonkin satunnaisen luonnonvalinnan kautta? Tai kenties omistaminen tekee ihmisestä niuhottajan. Voisiko asiaa tutkia sosiologisesti? Pitäisi tehdä haastattelututkimus: Mutta millaisilla kysymyksillä saisi esiin sen, mitkä olivat heidän arvonsa ja asenteensa ennen muuttoa Aurinkorantaan ja millaisia ne ovat nyt. Ovatko asenteet koventuneet ja jos ovat, niin mitkä tekijät ovat kovenemiseen vaikuttaneet Tiukka taloudellinen tilanne? Vai uhkaava ympäristö - paljon vieraskielisiä ja erivärisiä ihmisiä? Enkö takia vieraat lapset omalla pihalla aiheuttavat ahdistuskohtauksen ja laukaisevat reviirireaktion?

Toukokuu 2003

© Anita Konkka

Lena's  Dream.jpg (26887 bytes)

Magdolina Bân: Lena's Dream

Hyvä osoite

4.5.03

Kutsuin yhdet ystävät kylään, sitten kun meri on vapaa jäistä. Aurinkolahti taitaa olla Helsingin viimeinen lahti, josta jäät lähtevät. Kaikkialta muualta, ne ovat sulaneet, mutta eivät täältä. Kun katson parvekkeelta, näen Lahdella mustanharmaita jäälauttoja. Lahden nimi oli ennen Mustalahti, mutta se muutettiin Aurinkolahdeksi, koska lahden rantaan rakennettavia kalliilta asuntoja haluttiin myydä varakkaille ihmisille. Mustalahti ei ollut yhtä myyvä nimi kuin Aurinkolahti. Nyt talot ovat valmiit ja rantabulevardia rakennetaan. Sille piti istuttaa mäntyjä, mutta asukkaat protestoivat. He ovat maksaneet avoimesta näköalasta merelle eivätkä halua mäntyjä peittämään näköalaa. Mielenkiintoinen perustelu. Aikovatko varakkaat elää asunnoissaan sata vuotta, ylikin. Luulisin että männyiltä kestää ainakin niin kauan kasvaa täyteen mittaansa. Nyt bulevardille istutetaan vuoristomäntyjä jotka eivät kasva korkeiksi. Mitenkähän paljon tämä naapurissa sijaitseva taiteilijatalo lisää asuntojen myyntiarvoa? Kun Eira oli ostamassa Leikosaarentieltä asuntoa, kiinteistönvälittäjä esitteli myyntipuheessaan alueen palveluiden, merenrantojen ja ulkoilualueiden lisäksi Miina Äkkijyrkän lehmätilan eräänlaisena taiteellisena kuriositeettina. Mutta lähialueen värikäs etninen ympäristö ei kuulunut hänen myyntipuheensa piiriin.

Todella varakkaat eivät Vuosaareen kumminkaan muuta oli lahden nimi Aurinkolahti tai mikä tahansa. Ne pysyttelevät edelleen Munkkiniemessä, Kulosaaressa ja Kaivopuistossa. Niille hyvä osoite merkitsee paljon. Munkkiniemen puistotie on edelleen hyvä osoite, vaikka sen varrella on rumia 30-luvun lopussa rakennettuja kerrostaloja. Yhdessä niistä asuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kun lapsena pääsi kolmen kuukauden kesäloman jälkeen takaisin kaupunkiin, kadulta kantautuva raitiovaunun kolke oli ihanan kotoinen ääni. Mikä helpotus kun ei tarvinnut yhdeksään kuukauteen mennä maalle, pelottavan metsän keskelle. En kaipaa sitä katua enkä taloa enää. Kolmekymmentä vuotta sitten kaipasin ja kirjoitin kaipauksen vallassa esikoisromaanin, kun tajusin että nuoruus on auttamatta takanapäin eikä siihen ole paluuta. Se kirja oli hyvästijättö nuoruudelle.

Nykyään ajan polkupyörällä Munkkiniemen puistotien lävitse, kun olen menossa Talin puutarhaan. Entisessä kotitalossani oli ennen HOKin myymälä, nykyään sen paikalla on videovuokraamo. Solnan grillin paikalla oli kenkäkauppa ja sitä ennen ruokala, jonka vuohi laidunsi takapihalla. Vilkaisen joka kerta ohi ajaessani näkyisikö talon edessä tyttöjä hyppäämässä barbia tai narua - varma kevään merkki - mutta ei heitä näy. Minne kaikki narua hyppivät rusettipäiset tytöt ovat kadonneet ? Ehkä he katsovat kotona videoita.. Heidän tilalleen on tullut Solnan grillin terassi, jossa voi istuskella kesän lämpiminä päivinä juomassa valkoviiniä. Tai kaljaa. Mutta kaljanjuojat taitavat viihtyä paremmin Ukko Munkin terassilla.

Ukko Munkki oli isäni kantapaikka. Minun kantapaikkani oli Primulan kahvilan yläkerta Puistotien varrella. Se on vielä olemassa. Istuin siellä lukioluokkalaisena koulun jälkeen tuntikausia keskustelemassa älypääystävieni kanssa leffoista, kirjoista, taidenäyttelyistä. Koskaan ei tilattu mitään muuta kuin pieni kuppi kahvia per nenä, tupakkaa kyllä kului mahdottomasti, kun ratkottiin sivullisuuden ynnä muita filosofisia ongelmia. Yhtäkkiä Primulan emäntä pillastui ja pani kahvilaan kolmenkymmenen vuoden ikärajan. Meistä tuli vähäksi aikaa kodittomia. Valion baari Puistotien alkupäässä oli liian lapsellinen paikka, Dominicus puolessa välissä Puistotietä oli ruokapaikka ( nykyään siinä on Ålands bank) ja Verdi Hollantilaisen tiellä oli pilsneripaikka. Onneksi Elanto avasi uuden kahvilan Puistotien loppupäässä ja meillä oli taas paikka missä voimme jatkaa keskusteluja. Luin lehdestä vähän aikaa sitten että Helsingissä ei ole enää kahviloita, joihin alle kahdeksantoistavuotiaat pääsisivät. Surkea juttu, missä he sitten voivat taiteesta ja kirjallisuudesta tai filosofoida elämän tarkoituksesta pienen kahvin ääressä. Se kahvi oli niin kauhean kitkerää, että ei sitä olisi voinut juoda kuin yhden kupillisen, jos rahaa vaikka sattumoisin olisi ollutkin. Yleensä ei ollut, koska rahat menivät leffoihin. Taidenäyttelyihin pääsi sentään ilmaiseksi, mutta kirjoja piti ostaa, kun kirjastosta ei saanut Beckettiä, sitä ei ollut vielä suomeksi, eikä Camusia, sitä oli suomennettu, mutta Munkkiniemen huolehtivainen kirjastonhoitaja ei lainannut vaan sanoi, että Sivullinen on aivan liian synkkää luettavaa sinun ikäisellesi.

Vesiputken pätkä oli haljennut talven aikana. Kun käänsin hanan auki, alkoi vettä pulputa Alisan leikkimökin kulmalta. Kaivoin putken esiin mullan alta. Halkeama oli vähintäänkin viidentoista sentin pituinen. Harmin paikka. Naapureita ei näkynyt, että olisin voinut kysyä pitääkö kutsua putkimies vai selviääkö ongelmasta kotikonstein. Mietin, että auttaisiko vedenpitävä eristysnauha siihen asti että saan rahaa kasaan putkimiestä varten. Rahapula jatkuu ikuisesti, vaikka vuokra on halvempi kuin ennen. Levitin lantaa vadelmapensaille, aurinko välillä paistoi, välillä ei, ajattelin että jos tulee kuuma ja kuiva kesä, niin joudun kantamaan vettä kasveille, ellen saa vesiputkea korjatuksi jollain konstilla. Mielessä kävi, että kannattako puutarhan pitäminen lainkaan, hankalaa hommaa kaupunkilaiselle, jolla on peukalo keskellä kämmentä. Onhan puutarhassa kiva istua ystävien kanssa juomassa valkoviiniä lämpiminä kesäpäivinä, iltoina.

Eilen pyöräilin taas kerran pitkin Munkkiniemen puistotietä. Uskomattoman kohtelias raitiovaununkuljettaja pysäytti vaunun ja antoi tietä vanhalle rouvalle joka oli ylittämässä katua keppinsä. Onkohan liikennelaitoksella ruvettu antamaan kohteliaisuuskoulutusta henkilökunnalle? Entiseen aikaan raitiovaunuissa oli rahastajat, ne olivat iso äkäisiä naisia, jotka istuivat oven vieressä ja pitivät vaunussa yllä kuria ja järjestystä. Pummilla oli turha yrittää ajaa, niiden haukansilmä tavoitti pahimmassa ruuhkassakin ne jotka eivät olleet vielä maksaneet. M-linja nykyinen Nelonen oli kaupungin hienoin. Vaunuissa oli pehmustetut, punaisella (keino?) nahalla päällystetyt penkit. Ruuhka-aikoina linjalla kulki lisäksi vanhoja puuvaunuja, joissa oli kaksi pitkää penkkiä kummallakin sivustalla. Käytävälle mahtui enemmän väkeä seisomaan ja paksu rahastaja karjui oven suussa: "Käytävällä eteenpäin - Stig framåt på gången". Ne olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat jotka opin.

Pidän melkein yhtä paljon metrosta kuin Nelosen raitiovaunusta, tai no, nykyään pidän siitä enemmän, koska se on nopeampi. Kuljetan sillä polkupyörää joko Sörnäisten tai Kampin asemalle, loppumatkan ajan polkupyörällä Taliin. Matkasta on tullut niin pitkä, että en käy siellä kesäaikaan enää joka päivä niin kuin kävin ennen. Kun eilen menin sinne, huomasin harmikseni, että pätkä vesiputkea oli haljennut talven aikana. Kun käänsin puutarhassa hanan auki, alkoi vettä pulputa Alisan leikkimökin kulmalta. Kaivoin putken esiin mullan alta. Halkeama oli ainakin viisitoista senttiä pitkä Naapureita ei näkynyt, että olisin voinut kysyä pitääkö kutsua putkimies vai selviääkö ongelmasta kotikonstein. Mietin, että auttaisiko vedenpitävä eristysnauha siihen asti että saan rahaa kasaan putkimiestä varten. Rahapula jatkuu ikuisesti, mikä johtuu siitä että en ole ikinä osannut tarpeeksi paljon haluta rahaa, sillä kuten Kieslowski sanoo: ""Jos jotain tarvitsee todella, jotain haluaa todella, sen myös saa." (kirjassa Kieslowski on Kieslowski, s. 187)

Levitin lantaa vadelmapensaille, aurinko välillä paistoi, välillä ei, ajattelin että jos tulee kuuma ja kuiva kesä, niin joudun kantamaan vettä kasveille, ellen saa vesiputkea korjatuksi jollain konstilla. Mielessä kävi, että kannattako puutarhan pitäminen lainkaan, hankalaa hommaa kaupunkilaiselle, jolla on peukalo keskellä kämmentä ja joka on tottunut siihen että talonmies tai huoltomies hoitaa kaikki käytännön ongelmat. Onhan puutarhassa kiva istua ystävien kanssa juomassa valkoviiniä lämpiminä kesäpäivinä ja iltoina ja kiva on poimia syksyllä marjoja ja omenia. Mutta onko minulla varaa pitää puutarhaa. Mökkikin näyttää siltä, että kun routa parina talvena vielä liikuttelee sen peruskiviä paikoiltaan, niin koko mökki kaatuu, se on nyt jo pahasti kallellaan.

Väärä lukija

8.5.

Teki vaihteeksi mieli lukea naisten kirjoittamia kirjoja. Lainasin kirjastosta Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö (Good Morning, Midnight) ja Marguerite Durasin Lol V. Steinin elämän. Kummassakin kirjassa on päähenkilönä nainen, joka on kokenut vuosia sitten traumaattisen hylkäämisen. Kumpikin palaa tapahtumapaikalle, Rhysin nainen Pariisiin, jossa hän eli lyhyen avioliiton ja synnytti kuolleen lapsen, minkä jälkeen mies häipyi. Kun taas Durasin nainen palaa T. Beachin kasinolle, josta hänen sulhasensa häipyi toisen naisen kanssa. Entiseen aikaan miehet olivat sellaisia, nykyään osaavat naisetkin häipyä. Ihanat neurootikot taitavat olla katoava laji kirjallisuudessa.

Pidin enemmän Rhysin naisesta, joka hortoilee yksinään pitkin Pariisia enempi tai vähempi kännissä, ostelee vaatteita ja käy kampaajalla, koska hänellä sattuu olemaan vähän ylimääräistä rahaa. Hän uskoo, että on 'pannut pienen elämänsä järjestykseen', mutta saa vähän väliä itkukohtauksia, varsinkin kun on ottanut pari lasillista liikaa. Pidin Rhysin naisen tarkkanäköisyydestä, hänen sarkasmistaan - myös itseään kohtaan. Kun hän istuu kapakassa yksinään ryyppäämässä, hän tuntee, kuten kuka tahansa juoppo, nöyristelevää tarvetta selittää tarjoilijalle miksi hän istuu siellä. "Olen täällä tiedustellakseni, missä on lähin elokuvateatteri. Olen säädyllinen nainen, une femme convenable, joka on matkalla lähimpään elokuvateatteriin. Faites comme les autres [ole niin kuin muut] - se on aina ollut minun mottoni. Faites commes les autres, hitto soikoon... Tällainen elämänasenne minulla nyt kuitenkin on. Ymmärtäkää nyt, monsieur et madame, herra, rouva ja neiti, että yritän vain olla teidän kaltaisenne. Tiedän että en onnistu, mutta katsokaa miten kovasti minä yritän. Kolme tuntia valitsin hattua; ja joka aamu kuluta puolitoista tuntia siihen, että näyttäisin samanlaiselta kuin muut."

Kirjan lopussa on Raija Siekkisen saatesanat. Kun luin niitä, tuntui kuin Raija olisi kiskaissut maton jalkojen alta, olinko minä lukijana täysin sokea, kun en huomannut, että Rhysin nainen Raijan sanoin: " eroaa prostituoidusta vain siinä suhteessa, ettei hän ole valmis antamaan mitään vastineeksi, ei edes kylmää ja poissaolevaa ruumistaan." Lisäksi nainen on itsekäs, itsekeskeinen, ei ajattele muuta kuin rahaa, hänen itkunsa on provokatorista, syyttävää itkua jne. jne. Minkä ihmeen takia Raija suostunut kirjoittamaan saatesanat, kun hän ei näe Rhysin naisessa eikä naisissa mitään hyvää. Hän on väärä lukija oikealle kirjalle, tai lukenut kirjan väärään aikaan, aivan kuin ihminen joka on aamulla noussut väärällä jalalla sängystä.

Minä taas olen väärä lukija Durasin romaanille, mutta se ei johdu moralistisesta asenteesta kirjan päähenkilöä kohtaan, vaikka voisihan häntäkin arvostella moraalisin perustein, koska hän toteuttaakseen omia tarkoitusperiään iski ystävättärensä poikaystävän niin kuin keskenkasvuiset tytöt usein tekevät. Olen pitänyt Durasin kirjoistaRakastaja sekä Tuska, siksi että ne ovat omakohtaisia, omaelämäkerrallisia, kun taas tämä Lol V. Stein oli tyyliltään rasittavan taiteellinen, jopa teennäisen taiteellinen, mikä johtuu varmaankin siitä että Lol V. Steinin tarinana kertojana oli mies, eikä mies ( minun mielestäni) kerro naisesta sillä tavalla kuin kirjan mies kertoo. Tarina oli kirjoitettu naisen kielellä, ja sen kielen käyttäjänä Duras on taituri.

Kun lopettelin Durasin romaanin lukemista, radiosta tuli samaan aikaan kulttuuriuutiset, joissa Tuulaliina Varista haastateltiin mies- ja naiskirjailijoiden kielestä. Miehet kirjoittavat lyhyttä lausetta, tiukempaa tekstiä kuin naiset. Mieskirjailijoiden kieltä arvostetaan enemmän kuin naiskirjailijoiden kieltä, siksi naisetkin ovat ruvenneet kirjoittamaan samalla tavalla kuin miehet. Enpä tiedä onko se arvostus pelkästään kielestä kiinni. Sekä Duras että Rhys kirjoittavat hyvin tiukkaa, hyvin tarkkaa ja taloudellista kieltä, he eivät lörpöttele turhia. Arvostuksen puute voi johtua aihepiiristä, kukapa itseään kunnioittava mieskirjailija kirjoittasi niin mitättömästä aiheesta kuin hylätyn naisen tunteista ja elämästä. Miehillä on suuremmat aiheet ja henkilöt.

Identiteetin menetys

9.5.

Kävelin Lasipalatsin vieritse kantaen täysinäistä roskapussia. Vein sen roskalaatikkoon, joka oli Mannerheimintien puolella ja sitten kiersin Simonkadun puolelta Valion baarille päin. Simonkadulla sukkahousuni putosivat, kiskoin ne ylös. Myös käsilaukku putosi, mutta huomasin sen vasta kun olin kiertänyt kulman. Palasin takaisin, käsilaukkua ei näkynyt kadulla, ei sitten missään. Se oli kerta kaikkiaan kadonnut. - Kauhistus sentään, minä huudahdin.

Uni päättyi huonosti, samoin kävi edellisenäkin yönä. Silloin käsilaukun sisältä ryöstettiin, ryöstäjä oli mustasänkinen mies. Nyt katosi koko käsilaukku sisältöineen päivineen. Käsilaukku on - naisen sukuelimen symboli! Väitti Freud. Mutta on se muutakin. Käsilaukku ja nainen ovat erottamattomat, käsilaukku on aina mukana. Se sisältää naisen ID-korttin, hänen rahansa, luotto- ja pankkikorttinsa, kännykkänsä, avaimensa, kalenterinsa, johon on merkitty kokoukset ja tapaamiset. Se sisältää valokuvia, meikkejä, kyniä, matkakortin ja paljon muuta. Tilanne olisi todella kauhea, jos käsilaukku katoaisi.

Mitä minä tekisin, jos niin tapahtuisi todellisuudessa. En voisi soittaa kenellekään, minulla ei olisi rahaa, ei yhtään mitään. Pitäisikö minun kääntyä ensimmäisen vastaantulijan puoleen ja pummata raitiovaunurahat, että pääsisin jonkun ystävän luo. Tai että voisin soittaa hänelle sikäli mikäli sattuisi löytämään puhelinkioskin jostain. Onko niitä enää Hesassa? Entä jos ystävä ei olisi kotona. Viisainta olisi mennä poliisiasemalle ja pyytää, että saisin kuolettaa kaikki luotto- ja pankkikortit. Ja kännykälle pitäisi hankkia sulku, ettei kukaan pääsisi soittamaan sillä Hongkongiin. Entä jos käsilaukku katoaisi vieraassa kaupungissa, vaikkapa Gdanskissa tai Minskissä, missä ei ole edes Suomen konsulaattia eikä poliisistakaan olisi apua, koska en osasi selittää puolaksi tai venäjäksi, mitä on tapahtunut. Vieraassa maassa olisi vaikea todistaa identiteettiään, jos kaikki paperit olisivat kadonneet. Poliisi ei uskoisi, että olen Anita Konkka, koska näyttöä ei ole.

Eilen muuten tapahtui juuri niin kirjastossa. Yritin todistaa kuvallisen Kirjailijaliiton jäsenkortin avulla, että olen Anita Konkka. Mutta se kortti ei kelvannut virkailijalle. Hän sanoi, että täytyy olla passi, henkilöllisyystodistus tai kuvallinen Kelan kortti. Ilman virallista todistusta hän ei ryhtynyt tarkastamaan oliko kirjastokorttini unohtunut kirjastoon, kun en löytänyt sitä käsilaukustani enkä lompakostani, jossa tavallisesti säilytän sitä. Virkailija olisi voinut vilkaista laatikosta, oliko kortti siellä niin minun ei olisi tarvinnut turhaan mennä kotiin ja etsiä sitä sieltä. Ilman ID-korttia minulla ei ollut identiteettiä, en ollut kukaan. Tai olin korkeintaan epäilyttävä henkilö, joka yrittää huijata virkailijaa Kirjailijaliiton kortilla. Sellaista sattuu, kun muuttaa paikkaan, jossa kukaan ei tunne. Miten paljon vaikeampaa on sitten on pakolaisella, joka muuttaa uuteen maahan. Minä olen vain muuttanut toisesta kaupunginosasta toiseen. Munkkiniemen kirjastossa ehdin olla asiakas puoli vuosisataa. Siellä ei tarvinnut ID-korttia

No niin, lainauskortti löytyi laatikosta ja minä sain lopultakin mukaani Jorge Semprunin kirjan Kirjoittaminen ja elämä ( L'ecriture ou la vie), jota alunperin olin tullut lainaamaan. Alitajunta reagoi aika voimakkaasti sinänsä harmittomaan tapahtumaan, koskapa se kehitteli ahdistusunen käsilaukun katoamisesta. Ehkä tapaus ei ollutkaan niin harmiton kuin millaisena sen päivätajussani sen koin. Sukupuolisuuden menettäminen ( käsilaukku freudilaisessa mielessä) ei huoleta minua, mutta kirjailijan identiteetin menettäminen huolettaa. Kuka ja mikä olen, jos en pysty enää kirjoittamaan?

Jos on rakentanut koko elämänsä kirjoittamisen varaan, niin mitä tapahtuu, jos kyky katoaa?

"Mutta kirjoittaminen estää minut kirjaimellisesti elämästä", kuten Semprun sanoo. Näitä ahdistusunia ja -tiloja tulee aina, kun aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen. Ne syntyvät sisäisestä vastustuksesta työtä kohtaan, kirjoittamisen pelosta ja halusta kirjoittaa. Joskus voittaa pelko, joskus halu, vuoropäivinä toinen ja toinen, ne ovat tasavahvoja. En usko, että kysymys on laiskuudesta, jos kirjailija ei julkaise joka vuosi tai joka toinen vuosi. Toisilla vain on sisäinen vastustus niin suuri.

Ympäristöoppia

25.5.

Minulta on jäänyt ympäristöopiskelu pahasti kesken sen jälkeen kun puutarha- ja kirjoitustyöt alkoivat. Eilisiltana ajelin Uutelan maalaismaisemassa, kaksi suomenhevosta käyskenteli haassa ruohoa maasta nyhtäen, eivät olleet huomaavinaan minua. Ne ovat kai niin tottuneita töllisteleviin turisteihin. Jossain kukkui käki ja Miina Äkkijyrkän lehmikarja lauloi, joku sanoisi että ammui.Ne mylvähtelivät persoonallisesti monella äänellä, niillä oli paljon sooloesityksiä. Kyllä sitä voi sanoa lehmän lauluksi.

Helsingin pyöräilykarttaan Äkkijyrkän karjatila on merkitty nähtävyydeksi. Saa nähdä koska myös taiteilijatalo saa nähtävyysmerkinnän. Lauantaina oli kokonainen bussilastillinen purkautunut talon pihaan. Turisteja vai arkkitehtien ekskursio? Ne kuulema olivat ottaneet valokuvia oikealta ja vasemmalta ja ihailleet valopatsasta. Kenties matkailijoita on odotettavissa myöhemmin kesällä enemmänkin, kun maisemapihan sateenkaaren värit puhkeavat kukkaan. Joku ehdotti että pysytetään pihan nurkalle koju, jossa myydään postikortteja talosta ja taiteilijoista ynnä muuta turistirihkamaa.

Taiteilijatalo on saanut huomiota osakseen myös naapuritalosta käsin. Se on kovan rahan talo, koska ihmiset ovat maksaneet pitkän pennin avomerinäköalastaan. Siellä harrastetaan kerrostalokyttäämistä - muihin harrastuksiin ei jää varaa, kun täytyy maksaa pois kovia asuntovelkoja. Muuatta mieshenkilöä alkoi ärsyttää matto, joka riippui taiteilijatalon parvekkeella päivän pari. Ärsytti niin paljon, että hänen oli aivan pakko mainita asiasta eräälle sivulliselle, jonka hän tapasi rantalaiturilla. - Mitähän porukkaa tuossakin talossa asuu. Taitavat olla maalaisia, kun roikottavat mattoja tuolla tavoin.

Sivullinen sattui olemaan Jukka joka kertoi anekdootin asukkaiden kokouksessa meidän suureksi hilpeydeksemme. Voi olla naapuritaloissa kerrostalokyttääminen vain lisääntyy, kun saavat tietää laajemminkin, millaista porukkaa tässä talossa asuu. Muistan lapsuudesta, miten meidän perhettä kytättiin, kun oltiin talon ainoa taiteilijaperhe - ja omituisia. Minä häpesin ja toivoin hartaasti, että vanhemmat olisivat muuttuneet tavallisiksi ihmisiksi. Itse yritin olla mahdollisimman tavallinen ja huomaamaton, mutta minusta tuntuu, että en tainnut oikein onnistua. Taiteilijatalossa asumisen hyviä puolia on se, että kellään ei ole aikaa eikä kiinnostusta kytätä toisiaan. Mitä nyt joskus on verho naapurissa heilahtanut kun minulle on tullut kylään miespuolisia vieraita (= veljiäni), mutta se on ollut inhimillistä uteliaisuutta, ei kyttäämistä.

 Rakkauden tuskia ja päiväkirjoja

Eilisiltana katselin ranskalaista naiselokuvaa telkkarista, tarinaa hullusta rakkaudesta. Ranskalaiset ovat hullun rakkauden asiantuntijoita. Elokuvan on ohjannut Brigitte Roüan, jonka olen nähnyt näyttelevän Jacques Rivetten leffoissa. Nyt hän ohjasi itseään nelikymppisenä naisena, joka rakastuu itseään parikymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Elokuvan nimi oli Intohimon hinta (Post coitum, animal triste). Alkuperäinen nimi - Yhdynnän jälkeen, surullinen eläin - on kuvaavampi kuin suomalainen. Latinalaisen sanonnan mukaan kaikki eläimet ovat surullisia paitsi naiset ja kukot. Minun kokemukseni mukaan kukot kiekuvat, miehet nukahtavat ja naiset kaipaavat hellyyttä. Hyvä opetuselokuva keski-ikäisille naisille, jotka haaveilevat nuoresta rakastajasta. Tosin ei elokuvista, kirjoista eikä ystävättärien kokemuksista voi oppia mitään. Jokaisen naisen täytyy ainakin kerran elämässään rypeä itsesäälissä, kun hänet on hylätty. Joidenkin täytyy rypeä monta kertaa ennen kuin oppivat. Roüanin elokuva ei ollut aiheestaan huolimatta piinallista katsottavaa - hän oli osannut ottaa ironista välimatkaa omakohtaisiin ja kaikille naisille niin tuttuihin tunteisiin. Toista olisi jos lukisi hylätyn naisen tarinaa päiväkirjan sivuilta. Tulee lähinnä mieleen omat päiväkirjat, mutta myös Aila Meriluodon julkaistu päiväkirja  Vaarallista kokea. Minulta jäi se kesken kun sitä oli niin piinallista lukea. Myöhemmin siitä tehtiin telkkarisarja, siitä jaksoin katsoa vain yhden jakson.

Onkohan minun nettipäiväkirjani yhtä piinallista luettavaa kuin naisten päiväkirjat yleensä. En voinut aikoinaan sietää Eeva Kilven puolifiktiivistä Naisen päiväkirjaa. Yritin lukea sitä uudelleen jokin kuukausi sitten, kun löysin muuton yhteydessä hyllystäni, mutta ei onnistunut. Liian paljon naiskirjailijan elämän turhaa triviaa eli sitä tavallista elämisen hankaluutta. Ja luonnossa p-ähkäilyä. Helvi Hämäläisen päiväkirja jäi myös kesken, se taas oli liian kaunainen. Marja-Liisa Vartion nuoruuden päiväkirjat olivat samanlaista tyttöhömppää jota äitinikin olisi voinut kirjoittaa, jos olisi päiväkirjoja kirjoittanut. He olivat samaa ikäluokkaa ja muutenkin samanoloisia, kuolivatkin yhtä nuorina Vartion parhaat päiväkirjaotteet sisältyvät Haavikon yhteen muistelmateokseen, jonka nimen olen unohtanut. Tiedä sitten miten rankalla kädellä Haavikko on niitä otteita toimittanut.

Koulutyttönä pidin Aino Kallaksen päiväkirjoista, varsinkin siitä osasta, jossa hän voihki rakkaudesta Eino Leinoon. Oi se oli niin tuttua tunnetta 16-17-vuotiaalle tytölle. Vähän päälle kolmikymppisenä luin Sylvia Plathin päiväkirjat englanninkielellä. Hän kirjoitti paljon omista kirjoittamisen vaikeuksistaan, vähemmän rakkauden tuskasta ( tai sitten Ted Hughes sensuroi ne kohdat pois, mikä saattoi olla eduksi päiväkirjoille). Minulla itselläni oli silloin vakava kirjoitusblokki, myös depressio, jotenka oli helppo samastua päiväkirjojen Sylviaan. Ihmisenä hän oli erilainen niin kuin jokainen päiväkirjan kirjoittaja. Mikä sitten mahtaa olla tosiminä - sekö synkkis joka kirjoittaa päiväkirjaa vai joku muu?

Tuli kesken kaiken mieleen eilisiltaisen leffan perusteella, ja muutenkin että intohimolla ja rakkaudella tuskin mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos suhteen loputtua yrittää tehdä itsemurhan niin kuin elokuvan Diane yritti, niin ei siihen suhteeseen rakkautta ole ikinä kuulunut. Se on ollut puhdasta intohimoa. Kuinkahan moni on eläessään todellista rakkautta edes kokenut, no ehkä, buddhalaiset, he ovat maailman onnellisimpia ihmisiä ( Hesarin mukaan), enkä yhtään ihmettele. He ovat kai oppineet päästämään irti tunteista ja turhista ajatuksista. Jos oppisi olemaan ajattelematta, niin ei tulisi itsemurha mieleen, kun joku hylkää.

Itäväylän satakielet

29.5.

Ihmiset surevat luonnon tilaa ( sitä mitä he ovat sille tehneet), mutta luonto tekee mitä tahtoo. Se asettuu moottoritien kaistojen väliin elämään. Entiseen aikaan ( mikä tarkoittaa lapsuuttani ja nuoruuttani) ei satakieliä ollut Helsingissä. Nykyään ne laulavat Itäväylän ja Kehä I:n ajokaistojen välisessä pensaikossa. En ollut uskoa korviani kun illalla kello kuusi pyöräilin ohitse, ajattelin että jossakin liikennevaloihin pysähtyneessä autossa pyörii Lintujen äänet -nauha. Koska valot näyttivät vihreätä minulle, en ehtinyt jäädä rekisteröimään mistä äänet kuuluivat. Paluumatkalla ( kirjastossa käynnin jälkeen, valot näyttivät punaista,) pysähdyin kuuntelemaan. Toden totta eläviä satakieliä ne olivat, eivät mitään nauhoitettuja ääniä. Ne ääntelivät kiihkeästi pensaikossa, viis veisasivat ohitse jyrräävistä autoista Se ei häirinnyt niiden lauluesityksiä pikemminkin päinvastoin,. Niiden äänen volyymi voitti jopa liikenteen melun. Kukaan ihminen ei pystyttäisi sellaiseen paikkaan mökkiään, mutta vaikutti siltä että satakielet ovat tyytyväisiä reviiriinsä.. Niitä häiritse edes pöyristyttävän ruma kauppakeskus, jonka kupeessa niiden asuinpaikka sijaitsee. Valot vaihtuivat vihreiksi, muta en huomannut sitä ihmetellessäni että jopa ovat paikan löytäneet. Ihmiset kääntelehtivät öisin sängyssä saamatta unta naapureiden metelin takia, olivat naapurit vaikkapa pihapensaikossa laulavia satakieliä. Kenties Itäväylän satakielet olivat saaneet häädön jonkin osakeyhtiötalon piha-alueelta, kun niiden pensaikko oli parturoitu matalaksi.

Dementia

Amerikkalaisten tutkimustulosten mukaan estrogeenipillerit aiheuttavat dementiaa. Taas naisia rangaistaan. Mitäs käyttivät niitä vaihdevuosivaivoihinsa, olisivat vain kärsineet niin kuin kunnon ihmiset. Ilmeisesti minua vaivaa itse aiheutettu varhaisdementia. Uusittujen kirjojen listassa oli kaksi kirjaa, jotka olin mielestäni palauttanut Itäkeskuksen kirjastoon. Menin sinne asiaa selvittämään. Toinen, luojan kiitos, löytyi heidän hyllystään. Toista ei löytynyt, vaikka väitin kivenkovaan palauttaneeni myös se. Sen nimi oli Kissanomistajan salattu elämä. Kun tulin kotiin, niin eikös vain se kirja heti hiipinyt silmiini, se oli lattialla puolittain sängyn alla, siellä missä kissakin usein piileksii, kun ei halua olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Dementoitumisen lisäksi on käynnissä identiteetin muutosvaihe, tai ehkä molemmat ovat samaa prosessia. Olen päättänyt vihdoinkin ryhtyä kirjoittamaan vakavia kirjoja, että minut otettaisiin kirjailijana vakavasti. Kaikki johtuu siitä, että en ole tähän asti ottanut itseäni vakavasti. Hm, entäs jos rupean ottamaan ja minusta tulee samanlainen kuin siitä osakkeenomistajasta, jolla on asunto ja vene Aurinkolahden rannassa. Se vahtii ikkunasta venettään joka seisoo vartioimattomassa laiturissa. Se on sanonut, että jos joku koskee sen veneeseen, se pamauttaa sitä haulikolla. Varmaan haulikko nojaa ikkunanpieleen. Onneksi minulla ei ole venettä, ei omistusasuntoa, ei kesämökkiä, ei autoa. On vain vanha polkupyörä, senkin omistamisesta on huolta. Yhtenä yönä näin, että se varastettiin, se tapahtui unessa, mutta voisi tapahtua todellisuudessakin. Omistajan elämä on kurjaa, kun täytyy koko ajan pelata että jotain viedään. Se on yhtä kurjaa kuin mustasukkaisen rakastajan elämä.

Krapula

30.5.

Ihan kuin minua vaivaisi krapula. Päivä ei millään käyntiin enkä minä pääse sängystä ylös. Heräsin hikiseen ja tukalaan oloon, päätä särki ja janotti. Nataljalla oli syntymäpäiväjuhlat eilen. Niitä vietettiin pakilalaisen rintamamiestalon pihalla. Hotakaista ei näkynyt, mutta paikalla oli ainakin kolme psykiatria, kaksi bardia ja koko joukko muita juhlavieraita. Kakussa oli kymmenen kynttilää, en kysynyt Nataljalta kuinka monta vuotta hän täytti, ajattelin että venäläiseltä naiselta, vaikkakin nykyään suomalaiselta, ei ole sopiva kysyä sitä. Samppanjapullot poksahtelivat, kitarat soivat, Natalia lauloi Bulat Okudzhavan ( nimi väärinkirjoitettu) lauluja ja Santeri eli Sasha, Moskovasta varta vasten Nataljan syntymäpäiville tullut, lauloi uudempaa venäläistä laululyriikkaa, psykiatrit kertoivat psykiatrivitsejä, mutta olen unohtanut ne, samoin kuin uusrikas- ja lapinmiesvitsit. Mistähän se johtuu että miehet muistavat ja osaavat kertoa vitsejä, mutta naiset eivät osaa? Onkohan siihenkin syynä aivojen rakenne? Juhlissa joissa on venäläisiä mukana, on aina hauskaa, niistä ei malta lähteä ajoissa pois, mutta seurauksena on päänsärkyä ja väsymystä seuraavana aamuna. Moraalista krapulaa ei ole, en ole potenut sitä pariinkymmeneen vuoteen. Se kuuluu nuoruuden vaivoihin. Vanhemmiten ihminen paatuu. Tai muisti heikentyy niin ettei enää aamulla muista mitä tyhmää tuli sanottua ja tehtyä.

 

 

 

Huhtikuu 2003

© Anita Konkka

Kleen taiteilija.jpg (22142 bytes)

 

Elämää taiteilijatalossa

5.3.03

Paul Kleen kuvan nimi tuossa yllä on Kulkija-Taiteilija (Wander-Artist). Näin hänen töitään ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa. Ateneumissa oli suuri näyttely. Olin nähnyt paljon kuvia, kaikenlaisia kuvia lapsuuden ja nuoruuden aikana, mutta Kleen näyttely oli ensimmäinen joka kolahti, kuten nykyään sanotaan. Ennen sanottiin vaisusti, että teki vaikutuksen, silloin vain huume kolahti, pilvi päähän. Nyt voisin sanoa,. että Klee teki lähtemättömän vaikutuksen - ellei se olisi klisee - sillä hän on edelleen mielitaiteilijani. Heh, olen uskollinen nuoruuden rakkauksilleni, heille kaikille paitsi Goethen Faustille, häntä en enää rakasta. Kleessa ei ole tippaakaan mahtipontisuutta. Hänen töissään minuun vaikuttivat värit, muodot, huumori, rytmi, ihan kaikki. Hän on värin ja viivan runoilija.

**

Eilen oli taiteilijatalon vihkiäiset, paikalla kaupungin isiä ja äitejä sekä kulttuuriväkeä, ynnä muuta silmäntekevää Porraskäytävässä paljastettiin viisi kerrosta korkea valopatsas. Helena Hietanen (alkuvaiheessa, niin vakavasti että hän oli miettinyt sairaalassa pitääkö hänen luopua työstä - ja joutuuko hän luopumaan koko elämästään. Sairauden synkimmässä vaiheessa hän oli nähnyt vision, hän myrskyn ytimessä, pimeyden keskellä. Myrsky riepottelee häntä miten tahtoo, hän taistelee sitä vastaan, mutta voimat alkavat käydä vähiin, silloin hän näkee maasta taivaaseen ulottuvan valopatsaan ja tarttuu siihen, pitelee lujasti kiinni, niin ei myrsky pääse viemään häntä mukanaan. Sairauden takia hän ei itse voinut olla mukana teoksensa käytännön toteutuksessa. Sitä tekivät hänen isänsä ja koko perheensä sekä kutojat jotka ovat punoneet valokuituja yhteen. Kun hän lopulta näki valopatsaan valmiina, hän meni hämmästyksestä ja liikutuksesta sanattomaksi, sehän oli juuri se sama valopatsas jonka hän oli nähnyt visiossa! Ihmeellisellä tavalla se oli siirtynyt taiteilijatalon seinään.

**

Illalla seisoin pitkään porraskäytävässä katselemassa Hietasen Valopatsasta, valo kulki pitkin kuituja, pienet valopisteet syttyivät ja sammuivat. Se oli kuin öinen tähtitaivas. Se eli ja liikkui joka hetki. Jos en olisi kuullut taitelijan tarinaa, hänen teoksensa olisi ollut silmää ilahduttavan kaunis teknistaiteellinen kokonaisuus, mutta tarinan kera, se oli vielä kauniimpi, siinä oli inhimillinen syvyys mukana. Ne jotka eivät kuulleet tarinaa näkevät valopatsaan erilaisena. En voinut olla ajattelematta äitiäni, jonka piti saada tehtäväkseen Munkkivuoren kirkon alttarimosaiikki, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän sairastui vakavasti ennen kuin oli ehtinyt tehdä työstä ensimmäistäkään luonnosta. Ensimmäisen sairausvuotensa aikana hän uskoi vielä parantuvansa ja tekevänsä mosaiikin, joka olisi ollut hänen elämänsä suurin julkinen työ. Toisen vuoden aikana hän alkoi menettää toivonsa parantumisesta. Neljäkymmentä vuotta sitten ei vielä osattu pysäyttää syöpää, ei edes äidin kilpirauhassyöpää, joka ei enää nykyään ole yhtä kohtalokas tauti.

6.4.03

On sunnuntaiaamu. Taivas oli vaniljakiisselin värinen ennen kuin se muuttui harmaaksi. Jossain soi piano, ei hullummin. Ehkä soittaja on Jyrki Pellinen. Hän asuu minun alapuolellani. Häntä ei tässä talossa ole juuri kuuluut eikä näkyyt. Ehkä hän on Kulkija-Taiteilija. Joku tiesi vihkiäisjuhlien kokkareilla, että hänellä on monta vara-asuntoa, tämä taiteilijatalon asunto on yksi niistä. Varsinaisesti hän asuu keskustassa. Hän on kuin Picasso aikoinaan, kun yksi asunto täyttyi maalauksista, hän vuokrasi uuden. Hän ei koskaan luopunut vanhoista asunnoistaan, sama käytöntä hänellä oli naistenkin suhteen. Kun hän rakastui uuteen naiseen, hän piti yllä entistä suhdetta/ entisiä suhteita, ei sen takia että hän olisi säälinyt naisia, vaan siksi että luopuminen oli hänelle niin vaikeata. Pellisestä en tiedä. Vahinko, että hän jättänyt runojen kirjoittamisen ja ruvennut maalariksi. En ole nähnyt hänen maalauksiaan, mutta runojaan olen lukenut paljon. Ne ovat hyviä. Kun olin nuorempi ne irrottivat omaa kieltäni. Niin päinvastoin kuin kukaan hän kirjoitti. Luin hänen tekstejään aina kun olin ryhtymässä oman kirjan tekoon. Saarikoskea ehkä lukuun ottamatta ei kukaan ole vaikuttanut minuun kielellisesti yhtä vapauttavasti kuin Pellinen. En tiedä millainen hän on ihmisenä, voi olla ikävä tyyppi, niin kuin hyvät kirjailijat usein ovat, varsinkin vanhemmiten, kun niistä alkaa tuntua yhä pahemmin siltä, että ne ovat väärinymmärrettyjä eikä niitä arvosteta tarpeeksi.

**

Tuntuu siltä, että alan pikkuhiljaa viihtyä täällä. Ahdistus katosi viime viikolla, kun kaksi lasimiestä kävi irrottamassa panssarilasin ja toi tilalle tavallisen ikkunalasin. Noora valtasi heti ikkunalaudan omaksi paikakseen. Sekin oli kärsinyt näköalojen puutteesta. Panssarilasi sulki maiseman ja sai aikaan ahdistuksen ja tunteen, että asun laitoksessa - hullujenhuoneella tai vankilassa. Nyt näen merenlahden, aallonmurtajan kärjen ja kaksi pikkupoikaa leikkimässä lumen peittämällä jäällä. Tuuli pöllyttää lunta korkeuksiin ja huojuttaa rannan mäntyjä. Minua ei häiritse vaikka naapurit ja postimies nyt näkevätkin sisään. Parempi niin päin kuin että kissa ja minä emme näkisi ulos.

Sattuman oikusta Hannun asunto sijaitsee samassa kerroksessa, mutta eri siivessä niin että kun avaan ulko-oveni minulla on suora näkymä hänen olohuoneeseensa, tai olisi, jollei hän pitäisi ikkunaverhojaan visusti suljettuina yötä päivää. Hän mieluummin vaalii yksityisyyttään kuin katselee ikkunasta avautuvaa merinäköalaa. Tosin siinä ei ole talviaikaan paljon katsottavaa, kun se on pelkkää jäätä ja näyttää pikemminkin pellolta kuin mereltä.

Sanon sattuma, mutta itseasiassa se oli taiteilijatalon asiamies( =nainen) joka meidät valitsi ja sijoitti asuntoihin. Sattuman ironiaa silti joutua saman katon alle Hannun kanssa. Kolmekymmentä vuotta sitten hän maalaili tulevaisuuden näkymiä: kuinka me vanhoina asumme saman kadun varrella kuin Sartre ja Simone de Beauvoir, sen kadun varrella pitää olla kaksi kahvilaa jossa kumpikin pitää omaa seuraansa, kun ollaan riitaväleissä. Toivekuva kävi toteen, saman kadun varrella asutaan, mutta sattuma pani vielä paremmaksi, kun se pani meidät asumaan saman katon alle. Täällä nyt vanhetaan yhdessä, kuten hän totesi kun tuli pihalla vastaan. En kyllä usko että hän ehtii täällä vanheta, sillä hän ei ole sitten avioliittonsa missään paikassa viihtynyt kahta vuotta pitempään. Kadun varrella on vain yksi Loisto, suomalais-intialainen ravintola, josta ei saa haudutettua vihreää teetä eikä ruokaa kello yhdeksän jälkeen illalla, koska kokki on lähtenyt kotiin. Siellä saa vain ryypätä, siksi se on tyhjä iltaisin. Taiteilijat eivät ole enää niin kovia ryyppäämään kuin entiseen aikaan. Ravintoloissa en ole viihtynyt koskaan, niissä on meluisaa ja kallista sitä paitsi juomisesta tulee humalaan ja sitä rupeaa puhumaan vieraille tai puolitutuille asioita, joiden kertomista häpeää seuraavana päivänä. Mutta jos kertoo samat asiat selvin päin, niin ei hävetä yhtään. Mistähän sekin johtuu? Ihmismielessä on arvoituksia, joita en ymmärrä. Kun ne eivät ole tähän ikään mennessä selvinneet, niin tuskin ne selviävät koskaan.

**

Viime yönä ilmestyi uneen ensimmäisen kerran taiteilijatalon asukkaita, tarkemmin sanottuna Saila Susiluoto, hänen kolme lastaan ja miehensä tai elämänkumppaninsa, kumpi hän nyt onkaan. Olimme menossa Tampereelle esiintymään. Mies veti kelkalla lapsia, heillä oli käsissään värikkäät kyltit, joihin mies oli maalannut kuvat ja Saila kirjoittanut runot. Tampereella oli matinea, juontajana Jarmo Papinniemi telkkarin kulttuuritoimituksesta. Iso sali oli täynnä kuulijoita. Minä jäin istumaa salin takaosaan, pöytään jossa istui kaksi tuttua miestä, mutta ei niin tuttua että muistaisin heidän nimensä. Saila esiintyi ensiksi, hänen jälkeensä esiintyi Merja Huttunen, " illan yllätysvieras", kuten kuuluttaja sanoi. Minun vuoroni oli seuraavaksi eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä esittäisin tai sanoisin.

Saman luhtikäytävän varrella kuin minä asuu joku jonka nimi on Huttunen, mutta ei Merja Huttunen, tietääkseni. En tiedä onko hän mies vai nainen, sillä en ole nähnyt häntä kertaakaan. Ellei hän ole se tuntematon nälkäinen, joka vihkiäiskokkareilla ryntäsi täyttämään lautasensa ja syventyi syömään ennen virallisia puheita ja maljoja. Seinänaapurini Tülay ei myöskään ei ole tehnyt yhtään havaintoa Huttusesta. Ehkä hän liikkuu öisin, jolloin minä liikun muissa maailmoissa. Saila asuu ylimmässä kerroksessa, hänellä on talon isoin asunto, koska lapsia on monta ja tulossa on yksi lisää.. Hänet tunnen ennestään. Tapasimme ensimmäisen kerran puolitoista vuotta, kun hän esiintyi Lasipalatsin Meteorin runoklubilla ja istuimme sen jälkeen jatkoilla Bottan ravintolassa. Hänen proosarunokokoelmansa Siivekkäitä ja hännäkkäitä oli ilmestynyt sinä syksynä. Toisen kerran tapasimme telkkarin Kirja A&Ö:n lukupiirissä. Keskustelun aiheena oli Toivo Pekkasen Inkerin romaani. Ellen ihan väärin muista joku Sailan esiäiti on ollut inkeriläinen syntyjään. Hänen iso äitinsä Laura Susiluoto oli satukirjailija ja isänsä Ahti kirjoitti nuorena runoja ja maalasi. Runot jäivät mutta ei maalaaminen.

Saa nähdä kenestä naapurista näen seuraavaksi unta. Alitajunnalla on omat perusteensa, millä se valitsee henkilöitä unen näyttämölle. Sillä on joka yö erilaiset esitykset. Tavallisesti minä olen päähenkilö, toisin kuin koulun näytelmissä joissa sain aina sivuosan, . kerran olin tattina, kerran kuusena. Hannu esiintyi unihenkilönä ahkerasti vuosikaudet, etten sanoisi vuosikymmenet, mutta ilmeisesti alitajunta antoi hänelle potkut noin kolme vuotta sitten, koska en muista nähneeni hänestä unia sen jälkeen. Saattaa olla, että hän on esiintynyt jossakin vaatimattomassa sivuroolissa, mikä on jäänyt minulta havaitsematta. Alitajunnalla on omat inhokkinsa ja lemmikkinsä. Minun lemmikkejäni tässä talossa tulevat varmaankin olemaan kissaihmiset, kuvataiteilijat ja nuoret runoilijat. Inhokeista en osaa sanoa mitään, kun en tiedä asuuko tässä talossa niuhoja paskantärkeitä tyyppejä. Jos heitä on, niin en ole heihin vielä törmännyt, ja toivon että en tulisi ikiä törmäämäänkään.

Vastapäätä kapakka

11.04.03

Kuinka ollakaan viistosti vastapäätä taiteilijataloa on kapakka, se samainen Loisto josta kirjoitin muutama päivä sitten. Nimi ei taida viitata pokkarisarja Loistoon, vaan niihin loistoihin, jotka ohjaavat merenkulkijoiden reittiä. Illan pimeydessä Loiston ikkunassa loistaa punaisilla neonkirjaimilla sana Open. Olen käynyt kapakassa pari kolme kertaa syömässä, ja muutaman kerran talon asukastoimikunnan ja "nettivaliokunnan" kokouksissa. Alkuun sieltä ei saanut vihreätä teetä, mutta kun jaksoin huomauttaa asiasta tarpeeksi monta kertaa, sitä alkoi saada, mutta vain pussiteenä kuten missä tahansa bensa-aseman kuppilassa. Mieluummin sitä juo kotona kunnolla haudutettua teetä kuin lähtee Loistoon viruttamaan pussia kuumassa vedessä joka on laskettu kuppiin boilerin kraanasta.

Vuoden alussa kirjoitin Santokan kerjuupäiväkirjasta, jonka nimi on Vastapäätä kapakka. Kai Nieminen sai sen kääntämisestä toissapäivää Agricola-palkinnon ( samalla hänet palkittiin myös Anselm Hollon Corvus-kokoelman kääntämisestä). Santokan kirjan alakuloiset tunnelmat muistuttavat suomalaisia tunnelmia, samanlaista on täällä taiteilijatalon tienoilla ollut viime aikoina kuin seuraavassa runossa:

tänäänkin

kävelin koko päivän

tuulessa

- - -

lumisateella

ostan viiniä

sekin on kallistunut

- - -

lohduton

talvinen taivas

vetäytyy pilveen.

 

Kreikkalainen pylväikkö

Nyt näyttää siltä että pilvet vetäytyvät pois, taivas kirkastuu. Kaksi joutsenta lentää vettyneen jään ylitse. Näen niiden lennon tupakeittiön ikkunasta, nyt kun panssarilasi on poistettu. Ikkunan takana huojuvat männyt kuin humalassa. Mahtaa huomenna olla kova krapula, kun tuuli lopulta laantuu. Männyn runkojen välistä pilkistää vanhan huvilan keltainen seinä. Se huvila on jo päässyt kirjallisuuteen. Markku Pääskynen kuvaa sitä romaaninsa. Viidenkymmenen metrin päässä keltaisesta huvilasta on kreikkalainen pylväikkö, jota Pääskynen kuvaa kirjassaan seuraavasti: "Keskellä puistikkoa seisoo yhä joonialainen pylväskaari, merkillinen, jotenkin paikkaan kuulumaton rakennelma vesakon kätkössä."

Muutama päivä sitten lumisateen jälkeen kävelin metsikön kautta kauppaan. Pylväät kohosivat puhtaan lumen, kaatuneiden puiden ja katkenneiden oksien välistä likaisen harmaina. Pari tyhjää kaljapulloa seisoi orpona kaaren reunalla. Jonkun kaunosieluisen huvilanomistajan toteutunut unelma ( paitsi he kaljapullot). Ehkä hän oli antiikin kulttuurin ihailija, kuka ties Kreikan ja Rooman kirjallisuuden professori yliopistolla, joku V.A. Koskenniemen hengenheimolainen. Joku varmaan tietää pylväikön tarinan ja kertoo sen toivon mukaan minulle.. Kuinkahan monta kirjailijaa ja taiteilijaa se pylväikkö vielä inspiroi. Kun kesällä kävin tutustumassa tulevana kotiseutuuni, Eira oli oppaana. Hän vei minut ensimmäiseksi katsomaan tuota ryteikön keskeltä kohoavaa monumenttia, joka näytti onnettoman sivulliselta koivujen ja mäntyjen keskellä. Vähän niin kuin tummaihoinen maahanmuuttaja Munkkivuoressa.

Sattuma vai suunnitelma?

13.4.03

Markku Pääskysen romaani oli virkistävä poikkeus suomalaisessa miesproosassa, tosin loppupuoli meni liiaksi toiminnan puolelle, kun venäläismafia ajoi takaa nuorta naista joka kuljetti huumeita. takaa-ajo päätyi tuohon naapurimetsikköön ja ruumiitakin rupesi syntymään. Pidin enemmän elämän ja kuoleman sattumanvaraisuutta pohdiskelevasta alusta, jossa Niklas Sahlgrenin päälle ajaa raitiovaunu, jota kuljettaa Niklas Sahlgren. Minulle tuli mieleen Saatana saapuu Moskovaan -romaanin alku. Raitiovaunu ajaa Malaja Bronnajalla kriitikko Berliozin päälle, koska palvelijatar Marushka tai Annushka tai mikä hänen nimensä nyt olikaan, on vahingossa läikyttänyt auringonkukkaöljyä kadulle ja Berlioz liukastuu siihen kohtalokkain seurauksin. Raitiovaunu leikkaa Berliotzin pään irti. Tämän kaiken oli outo ulkomaalaisesta vaikuttava mies kertonut hänelle muutamaa hetkeä aikaisemmin Patriarakan lampien puistikossa, mutta hän ei ollut uskonut. Moskovassa ei mikään tapahtunut sattumalta vaikka siltä saattoikin näyttää. Bulgakovin maailmassa tapahtumat olivat olemassa henkisellä tasolla ennen kuin ne materialisoituivat. En ole ihan varma miten on Niklas Sahlgrenin Göteborgissa, hän kirjoittaa huomisen päivän päiväkirjaa, mutta häneltä jää kirjoittamatta huomisen päivän raitiovaunuonnettomuus. Hän kirjoittaa epätoivonsa.

Romaanin kirjoittaja minä arvelee epätoivon ennakoineen onnettomuutta. Niin arveli jo Freud aikoinaan, että sattumanvaraisia onnettomuuksia ei ole. Sielulla on syvät syynsä joita järki ei tunne.

Pääskysen romaanimaailmassa sattumaa ei ole, koska hän sitoo tapahtumat ja henkilöt juonella toisiinsa. Juonellisuus on aina suunnitelmallisuutta. Siksi en pidä juoniromaaneista enkä varsinkaan dekkareista. En ymmärrä miksi kirjoissa pitää olla juoni, ei elämässäkään ole, eivätkä yhteensattumat tapahdu minkään logiikan mukaan. Kun kirjailija rakentaa tiukkaa juonta, minusta lukijana tuntuu kuin olisin ravihevonen, jolle on pantu silmäsuojukset ettei se näkisi sivuilleen. Sitä pitää juosta vain yhtä rataa pitkin, seurata juonta, ja niin paljon muuta mielenkiintoista jää näkemättä. Haluan että kirjassa on viheriöitä, joille lukijan mieli voi poiketa mietiskelemään. Pääskysen kirjassa sellainen viheriö minulle oli kuvitteellinen Jung istumassa kuvitteellisen päärynäpuun juurella ja siirtelemässä tikkuja kasasta toiseen ja tökkimässä niitä sormiensa väliin

Jollekin muulle joka ei ikinä ole kuullutkaan I Chingistä ja sen ennustusmenetelmästä, on varmaan koko se kohtaus ihan turha poikkeama juonesta, mutta minut se pysähtymään ja muistelemaan omia kokemuksiani I Chingin parissa.

I Chingin tikkumenetelmä on niin hidasta ja meditatiivista toimintaa, että kun sen on suorittanut loppuun, niin mikä tahansa kirjan antama vastaus, tuntuu merkitykselliseltä yhteensattumalta. Saman voi tehdä myös kolmella kolikolla, mutta se tapahtuu niin nopeasti, että vastaukset ovat pelkkää hölynpölyä. Muistan vieläkin ensimmäisen vastauksen jonka sain I Chingiltä, kun käytin tikkumenetelmää. Olin joutunut työttömäksi ja aloittelemassa kirjailijan uraani yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. I Ching vastasi:

Kurki kutsuu siimeksestä

Sen poikanen vastaa kutsuun

Minulla on hyvä viinipikari

Jaan sen sinun kanssasi.

Itse Kungfutse selitti tämän vastauksen merkitsevän sitä, että vaikka ihminen istuisi huoneessaan, mutta, jos hänen sanansa ovat oikeita ne kuullaan tuhansien kilometrien päässä. Minä ymmärsin tämän ohjeena tulevalle kirjailijanuralleni ja olin erittäin tyytyväinen I Chingiin. Mutta kun siirryin kolikkomenetelmään, se ei antanut enää yhtä päteviä vastauksia. Yritin vuosikausia saada tuota kurkisäkeistöä, mutta ei vai onnistanut. Siitäkin huomaa, miten raha ja kiire pilaa kaiken.

Muuten, rahasta puheen ollen. Luin taas kerran jostakin lehdestä epätoden väitteen, että kirja elää vain syksystä jouluun. Ei se pidä paikkaansa. Kirjan oikea elämä alkaa vasta joulun jälkeen, kun se pääsee kirjastoihin. Pääskysen kirja ilmestyi vuosi sitten, minä lainasin sen viime viikolla kirjastosta. Kirja vaikutti elävältä, sen selässä oli keltainen Pikalaina-Snabblån -tarra. Vain kustantajien ja kirjakauppiaiden mielissä kirja elää syksystä jouluun siksi, että he tekevät kirjalla rahaa.

Viikon mietelmä

Luin sen samaisella kirjastoreissulla Taide -lehdestä ( 1/03). Se koskee taiteen hyödyttömyyden hyödyllisyyttä. Olin kirjoittanut sen lainauskuitin takapuolelle, löysin kuitin eilen lompakostani. Rahaa siellä ei ollut. Näin pohtii Beryl Furman:

"Taiteen tulee olla kaiken hyödyllisen ulkopuolella. Sen hyödyttömyydessä on sen ratkaisematon arvoitus ja tosi merkitys, joka on sama kuin kauneuden, rakkauden, rakkauden ja tiedostamattoman tahdon. Täysin hyödyttöminä ja joskus jopa haitallisina ne ovat meille silti elintärkeitä. Sielumme janoaa niitä!"

Siunattuja olkoon kaikki hyödyttömät kirjat, hyödyttömät taideteokset, ja hyödyttömät unet. Rahaa ei voi tehdä niillä, siksi nekin ovat niin tuiki tarpeellisia. Joku rajoittunut toimittaja rinnastaa unet humpuukiin eilisessä Hesarissa kun kirjoittaa että "... pienemmät kuuluisuudet eivät tahdo pysyä nahoissaan löytäessään vaihtoehtoautuuden tai omat unensa." Ennakkoluulot elävät sitkeästi. Freud taisi aikoinaan uhrata koko uskottavuutensa lääkärinä ja tiedemiehenä, kun rupesi tutkimaan unia.

Kirjoitusvaikeuksia

Viime yönä minulla oli kirjoitusvaikeuksia kirjastossa. Olin juuri muuttanut Lappiin eikä minulla ollut kirjastokorttia vielä. Kahlasin lumen halki kirjastoauton luo joka oli pysähtynyt tien laitaan ja kysyin pitääkö minun täyttää jokin kaavake, että saisin kortin. Autonkuljettaja antoi minulle kaavakkeen. Pöydällä oli kasoittain hyvin teroitettuja lyijykynän pätkiä. Rupesin kirjoittamaan nimeäni. Kirjoitin AKKN ja huomasin että väärin menee. Kaavakkeessa kysyttiin, mitä teen päivisin. Mietin vähän aikaa, pitääkö minun kirjoittaa siihen kohtaan ammatti vai mitä kaikkea teen päivän aikana. Siitä olisi tullut pitkä luettelo. Lopulta päätin kirjoittaa paperiin ammattini.

Romaanin kirjoittaminen tauon jälkeen on alussa aina joka kerta samanlaista epätoivoista räpiköintiä. Tuntuu että ei osaa kirjoittaa mitään, en edes omaa nimeään oikein Joidenkin kirjojen kanssa joutuu räpiköimään pitkään ennen kuin alkaa selvitä miten ne pitää kirjoittaa. "Aina ja aina on aloitettava alusta", sanoi Gunnar Ekelöfkin aikoinaan. Ihmiset luulevat että kirjan kirjoittaminen on helppoa, kun ne näkevät vain valmiin tuotteen. Mutta se on yhtä vaikeata kuin elokuvan teko, jossa samaa kohtausta otetaan yhä uudestaan kymmeniä kertoja ennen kuin ohjaaja on tyytyväinen. Vain kaksi kirjaani ovat olleet valmiit yhdellä kirjoittamalla. Ne ovat Talvi Ravennassa jaKolme muistikirjaa.

Nyt täytyy lopettaa ja lähteä ulos pyöräilemään. Se on sitten tämän kauden ensimmäinen pyöräily, ellen laske mukaan pikapyöräilyä aamupäivällä, kun piti äkkiä mennä hakemaan R-kioskilta lisää pääsiäismunia pienille noita-akoille ja -ukoille, jotka kävivät virpomassa minua terveeksi ja tuoreeksi, vai sanoivatko he nuoreeksi. Heitä riitti pitkälle iltapäivään. Ensimmäiset innokkaat tulivat kun en ollut vielä ehtinyt pukea päälleni. Mistäpä he olisivat tienneet, että kirjoitan sängyssä mieluummin kuin pukeissa pöydän ääressä, tapa jonka opin kylmänä Ravennan talvena. Omalla tavallani olen sänkykirjailija. Olisikohan se pitänyt kirjoittaa ammatiksi unikirjastoauton kaavakkeeseen?

Runoilijan ruusu

24.4.

Eilen oli Kirjan ja ruusun päivä, mutta ei sitä vietetty Espalla niin kuin aikaisempina vuosina. Kustantajilla on ollut liian siellä kylmä eivätkä kirjat ole menneet kaupaksi. He peruivat päivän Suomen ilmasto-oloihin soveltumattomana. Minä vietin päivää niin, että en mennyt puutarhaan, vaikka se kiljui koko päivän, että tänne heti tekemään töitä, haravoimaan kuolleita lehtiä ja levittämään haketta vadelmapensaille. Puutarha on kauhea tyranni keväällä.

Puutarhan sijasta menin kirjastoon ja lainasin Leif Färdingin runot, koska olin tavannut hänet edellisenä yönä TV:n suuren kirjallisuusvisan nauhoituksessa. Tapaamisen ilo oli molemminpuolinen. - Arvaa missä asun nykyään? kysyin häneltä. - Sen kuulee sinun äänestäsi, hän vastasi, mutta ei hän silti osannut sanoa, missä asun. Kerroin asuvani Vuosaaren taiteilijatalossa. Hän tunsi talosta monta ihmistä ja luetteli nimiä, jotka eivät sanoneet minulle mitään. Ehkä he olivat tanssitaitelijoita, sillä se on taiteenlaji jota en tunne. Ihmettelin, missä kummassa hän on ollut, kun en ole nähnyt häntä vuosiin

Mietin sitä vielä herättyäni, kunnes lyhyen muistikatkoksen jälkeen mieleen tuli, että hänhän kuoli kaksikymmentä vuotta sitten. Hän meni metsään talvella, sytytti kynttilän ja asettui kynttilän viereen makaamaan. Hänen ruumiinsa löydettiin keväällä lumien sulettua. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Hän kirjoitti ennen kuolemaansa runon:

Tahdon koivuun, tahdon kiveen,

tahdon sammaleen syleilyyn,

tahdon myyräksi maan multiin.

Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla

ja lakata olemasta tämä kipu.

Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hänellä oli ruusu hiuksissa. Hiukset olivat taipuisat, väriltään tummanruskeat. En muista silmien väriä, en katsonut niitä niin syvälle ja kauan, että väri olisi jäänyt mieleen. Hän oli yhdeksän vuotta nuorempi kuin minä, liian nuori minulle. Jollakin tapaa Peter Panimainen olento, ties vaikka hänellä olisi ollut suipot korvat . Niitä ei näkynyt pitkien hiusten alta. Oli alkukesä 1970, hän oli päässyt ylioppilaaksi Vaasan lyseosta (muistaakseni) ja matkustanut Helsinkiin runokokoelma kassissa.

Minä istuin runoilijatuttujen kanssa Vanhan kuppilassa, joka oli siihen aikaan nuoren intelligentsijan suosima paikka. Kaikki kirjoittivat runoja, minä kirjoitin kirjallisuuskritiikkiä ja romaania. Se oli valmis, WSOY oli hyväksynyt sen ja se ilmestyisi syksyllä. Pelkkä julkaisupäätös oli nostanut arvoa omissa silmissäni, kenties muidenkin enkä ollut enää mikä tahansa epämääräinen kirjoittelija.

Lefa tuli samaan pöytään istumaan. Hän oli juovuksissa ja sanoi tai teki jotain sellaista, mikä tuntui minusta seksuaalisesti loukkaavalta. Tarttuiko hän rintoihini? Minähän alan unohtaa asioita. Pakko ruveta kirjoittamaan muistelmia ennen kuin unohdan kaiken. Joka tapauksessa hän teki jotain sellaista, joka sai minut kimmastumaan. Läimäisin häntä korville ja ruusu putosi pöydälle.

Hän ojensi ruusun minulle. Sillä tavalla alkoi meidän ystävyytemme.

Hän oli buddhalainen taolainen tai päinvastoin, ja ainoa tuntemani nuori mies, joka oli lukenut Emersonin esseet, nuoruuteni mielikirjan. Hän opetti minulle jiniä ja jangia. Jin oli aine, Jang henki. Jin oli pimeä, väistyvä, märkä, passiivinen, naisellinen elementti eli kaikkea sitä mitä en halunnut olla. Kun taas jang oli valoisa, kuiva, aktiivinen, etenevä, miehinen elementti. Jang oli kaikkea sitä mitä halusin olla, mutta e voinut olla ja tuomitsin taolaisuuden sen takia naisia sortavana maailmankatsomuksena. Aina kun tapasimme, kävimme kiihkeitä maailmankatsomuskeskusteluja. Hänen kanssaan oli hauska väitellä. Olimme perusteellisesti eri mieltä yhteiskunnasta. Hänelle yhteiskunta oli henkisyyden ilmentymä, minulle materiaalisuuden. Hänen mukaansa yhteiskunnan tila vastasi ihmisten henkisen kehittyneisyyden tilaa. Henkisesti kehittyneitä oli liian vähän, siksi sotaa, sortoa ja väkivaltaa oli niin paljon. Hänen päämääränsä oli tulla valaistuneeksi olennoksi. En tiedä mitä hänelle tapahtui, kun hän päättikin mennä metsään kuolemaan. En tavannut häntä sen jälkeen, kun menin kihloihin ja hän meni takaisin Vaasaan. Ei kannattaisi palata sinne mistä on kerran lähtenyt pois.

Ei aavistustakaan, mistä ja miksi Lefa ilmestyi uneen juuri nyt. Ei hän tavallisesti esiinny unissani, en muista olisiko esiintynyt koskaan aikaisemmin. Jospa hän halusi muistuttaa, että on korkea aika jatkaa unimuistelmia. Aloitin ne viisi vuotta sitten, mutta en jatkanut, koska oikeudelliset kysymykset alkoivat vaivata mieltä. Entä jos joku nostaa kunnianloukkaussyytteen sen takia, että hänen nimensä esiintyy muistelmissa sellaisessa yhteydessä, mitä hän ei pidä sopivana. Unethan ovat usein sopimattomia. Niillä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja. Ne näyttävät asioita joita ei ole ikinä tapahtunut ja joita ei voisi ikinä tapahtua, mutta silti ne ovat joskus kummalla tavalla kiusallisen tosia. Minun pitäisi odottaa, että ihmiset joista useimmiten näen unia, kuolisivat ja siinä voisi käydä niin, että kuolisin itse ensin. Olisi aika ikävää odottaa, että joku kuolisi vain siksi että pääsisin kirjoittamaan hänestä. Sitä paitsi eräs tärkeimmistä unihenkilöistäni on kieltänyt kirjoittamasta hänestä edes hänen kuolemansa jälkeen. Miten hän pystyy estämään sen? Rankaiseeko hän minua henkien valtakunnasta? Panee kirjoituslukkoon. Viskaa minut auton eteen, kun ajan polkupyörällä Taliin? Pudottaa päähäni tiiliskiven katolta? En tiedä miten ratkaista muistelmien kirjoittamista koskeva ongelma. Jos muita ihmisiä ei olisi, mitään ongelmaa ei olisi, mutta ei olisi mitään kirjoitettavakaan. Pitäisi kirjoittaa pelkkää fiktiota, mutta todelliset ihmiset ovat mielenkiintoisempia, myös unissa jotka ovat puhdasta fiktiota.

 

Maaliskuu 2003

©Anita Konkka

Miron lisko.jpg (13142 bytes)

Joan Miro: Le lezard aux plumes d'or

 

Kalevalan onnettomat perheet

1.3.03

Eilen, Kalevalan päivänä, kävin Laitilassa kertomassa Kalevalan perheistä. Tilaisuuksia oli kaksi ja yleisö oli epätyypillistä. Päätilaisuus, jossa julkistettiin Kalevala alkukielellä eli varsinais-suomeksi ( joidenkin tutkijoiden mukaan muinaisrunot ovat syntyneet Laitilan ja Euran seuduilla), oli Untamalan kylässä, Fagerdalan tehtaan tiloissa. Paikallisen kulttuuriväen ja median lisäksi Kalevala-juhlaan oli komennettu tehtaan työläiset, enimmäkseen nuorenpuoleisia miehiä, joita tuskin kiinnosti millaista perhe-elämää Kalevalassa elettiin. Kun kello alkoi lähestyä kahtatoista, huomasin salissa levotonta liikehdintää ja älysin lopettaa ajoissa. Jälkeenpäin kuulin, että perjantaisin heidän työpäivänsä päättyy kello 12. jolloin alkaa pitkä viikonloppu

Toinen esiintyminen oli vanhainkodissa. En ole koskaan käynyt sellaisessa paikassa, mutta tunnistin hajun heti. Se oli sama haju kuin siinä Kivelän sairaalan puutalossa, jossa äitini kuoli melkein 40 vuotta sitten. Se koostui laitosruuasta, puhdistusaineista ja jostain epämääräisesti ahdistavasta, jota on vaikea määritellä. Ehkä se oli peräisin vanhusten raihnaisista ruumiista. He nuokkuivat pyörätuoleissa, en ole koskaan tavannut niin vaisua yleisöä. Lievästi sanoen se oli masentava kokemus. En saanut heihin minkäänlaista kontaktia, vaikka yritin. Vain yksi nainen, kommentoi puhettani. Hän oli entinen opettaja. Hän sanoi että ihmiset eivät muutu miksikään, vaikka ajat muuttuvat.

Kerroin, että onnellisia perheitä ei Kalevalasta löydy, jokainen perhe on onneton omalla tavallaan. Kullervon perhe hajoaa veljessodassa, hän kasvaa vanhemmitta ja raiskaa aikuisena sisarensa. Marjatta aiheuttaa perheskandaalin tulemalla raskaaksi puolukasta, isä ja äiti eivät kestä häpeää, vaan haukkuivat hänet huoraksi ja heivaavat pois kotoa. Ainon äiti ajaa tyttärensä itsemurhaan, koska haluaa väen väkisin naittaa hänet kuuluisuudelle. Pohjolan mahtiperhe tuhoutuu, kun Kalevalan luuserijoukkio Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen yrittivät ahneuttaan ryöstää Sammon, eivät onnistu vaan Sampo hajoaa tuusan nuuskaksi. Pohjolan väestä selviytyy hengissä vain Louhi ja loppujen lopuksi hän on se joka voittaa, hän muuttuu kyyhkyseksi, rauhan ja rakkauden linnuksi Lönnrot kuvaan häntä paljon positiivisemmin kuin muinaiset runonlaulajat tai Akseli Gallen-Kallela Hän oli hyvä äiti, demokraattinenkin, koska antoi tyttärensä valita itse aviomiehen, toisin kuin Ainon äiti. Hän oli Sammon keksijä, mutta kun häneltä puuttui tekninen taito, siksi hänen täytyy kutsua Ilmarinen takomaan Sampoa.

Kalevalassa äidit ovat vahvoja, isät heikkoja, jolloin äidin valtaa korostuu. Vaikuttaa siltä kuin kalevalaiset miehet eivät olisi oikein löytäneet sijaansa perheissä Väinämöisellä ja Lemminkäisellä ei ole isää ollenkaan. Väinämöisellä oli varsin kiinteä suhde äitiinsä, jonka kohdussa hän vietti kolmekymmentä vuotta Häntä voisi sanoa varsinaiseksi peräkamarinpojaksi. Hän ryhtyy hankkimaan vaimoa itselleen vasta, kun haudassa makaava äiti patistaa häntä kosimaan Pohjolan tytärtä. Väinö-poika ei onnistu naimahommissaan ja toteaa apeana, että sitä pitäisi nuorena naimisiin, sillä kaikkea muuta ihminen katuu muttei nuorena naimistaan.

"Miehet ovat sitä mitä heidän äitinsä heistä tekevät", sanoi Lönnrotin aikalainen. Ralf Waldo Emerson, filosofi Amerikan mantereelta noin 70 vuotta ennen Freudia. Lemminkäisen äiti on ahdistunut sotaleski, joka turmelee poikansa takaperoisilla kasvatusmenetelmillään. Hänen elämäänsä hallitsee pelko pojan menettämisestä. Kun poika yrittää lähteä kotoa, äiti kiikuttaa hänelle kaljaa sanoen: " tuon sinulle juodaksesi/ Josp on joisit kaiken päivän." Pahinta on, että hän vähättelee poikaansa. Kun poika on lähdössä Pohjolaan kilpailemaan laulajan taidosta äiti sanoo." Ei sinusta laulajata/Pohjan poikien sekahan." Tai kun poika aikoo hakea morsiamen Saaresta, äiti sanoo: "Siellä piiat pilkkoavat/ naiset nauravat sinua." Ei ihme, että pojasta noilla puheilla kasvaa uhoava tappelupukari. hamesankari, joka ei pysty sitoutumaan aikuisella tavalla naiseen, koska äiti ei ole päästänyt otettaan irti hänestä eikä hän ole oppinut kantamaan vastuuta. Hän ajautuu jatkuvasti vaikeuksiin, joista äiti pelastaa hänet. Äiti kokoaa hänen kappaleensa Tuonelan joesta ja tekee hänestä "entistä ehomman" kuten Kalevalassa sanotaan. Mutta samanlainen tappelupukari hän on kuin ennenkin. Äidillä riittää pelastajan hommia, koska ei ole ajoissa osannut päästää poikaa esiliinansa nauhoista irti. Äiti näyttää päällisin puolin olevan uhrautuvan ja epäitsekkään äidinrakkauden perikuva, mutta kun tutkii pojan tekoja tarkemmin, niin äiti on kaikkea muuta kuin epäitsekäs. Hän ajattelee vain itseään eikä pysty ollenkaan asettumaan pojan asemaan. Siinä suhteessa hän on samanlainen kuin Ainon äiti.

Kyylä

6.3.03

Tulevaisuuden näkymät: Sen jälkeen kun minusta on tullut ikävä ihminen, kehitys jatkuu ja muutun pikkuhiljaa kyyläksi. Merkkejä sensuuntaisesta kehityksestä on jo havaittavissa. Sain itseni kiinni eilen kyylähengestä, tosin se ilmeni vain ajatuksissa, ei vielä teoissa.

Keskustelin naapurini kanssa asunnon sisäilmastosta, mm. siitä millaisia kemikaaleja haihtuu uusista rakennuselementeistä ja miten kemikaalit voivat vaikuttaa asukkaan yleisvointiin. Muuton jälkeen pääni kipeä kaksi viikkoa, huonovointisuuskin vaivasi, mutta sitten älysin laittaa huoneiston ilmanvaihdin täysille. Kun rupesin nukkumaan, käänsin sitä pykälän pienemmälle koska se humina oli kuin hotellihuoneessa. - Ilmastoitu painajainen, minä ajattelin. Nyt pääkipu ja raskas olo ovat kadonneet.

Naapuri on vanhanaikainen mies ja Henry Millerin ihailija. Hän ei käytä ilmastointia, hän pitää tuuletusikkunoita auki jatkuvasti. Yöksi hän sulkee sen huoneen ikkunan jossa hän nukkuu, koska pakkaset ovat vielä melkoisen kipakoita öiseen aikaan. Ehdotin, että hän hankkisi huonekasveja, esimerkiksi saniaisia ja palmun, koska ne puhdistavat ilmaa.

Kyylähenki heräsi vasta kotona - jos tätä paikkaa vielä kodiksi voi sanoa. Ajattelin, että kun naapuri pitää pakkasella ikkunoita koko päivän, niin patterit työntävät lämpöä täydellä höökillä huoneeseen. Se vaikuttaa talon lämmityskustannuksiin. Lämmityskustannukset nousevat, mikä taas vaikuttaa vuokraan. Vuokrat nousevat, puntaroi orastava kyylähenkeni valppaasti. Seuraava askel on, että käyn pistämässä naapurin postiluukusta sisään nimettömän kirjeen, jossa huomautan ikävään sävyyn hänen asumisrikkeestään.

Kun kyylähenkeä ruokkii, se paisuu. Asumisrikkeitä alkaa löytyä yhä enemmän ja päiväni kuluvat nimettömien kirjeiden kyhäämisessä Voin purkaa luovan energiani niihin. Sitten liityn Eteläsuomen Kerrostalokyttääjät ry: een. Jos ponnistelen ankarasti urani eteen, minut palkitaan Vuoden kerrostalokyttääjänä. Minusta tulee samanlainen superkyttä kuin entisestä yläkerran naapuristani Ulvilantiellä. Hän paneutui erityisellä huolella nuorten yksinhuoltajien elämään asumiseen. Minun asumistavoistani löytyi erityisen paljon moitittavaa. Hän kulutti aikaa ja vaivaa kasvattaakseen minusta kunnon asukkaan. Sääli, että hän ei ole enää hengissä eikä voi nähdä miten hänen vaivannäkönsä alkaa vihdoinkin kantaa hedelmää. Tai mistä sen tietää, ehkä kyttääjillä on ihan oma taivaansa josta ne kyttäävät mitä maan päällä tapahtuu.

Eteläsuomen Kerrostalokyttääjät ry pitää yllä kotisivuja ja luetteloa taloista, joissa on havaittu ansiokasta kyttäystoimintaa. Munkkinimen puistotieltä, jossa elin lapsuuteni ja nuoruuteni, ei ollut

ilmoitettu yhtään taloa. Joko siellä asuu harvinaisen moitteetonta väkeä tai sitten kiinnostus naapurin rikkeitä kohtaan on vähäistä.

Lönnrotinkadulta löytyi yksi talo. Se ei ollut Lönnrotinkatu 40, jossa asuin Eskon kanssa silloin kun lapset olivat aivan pieniä. Olen kirjoittanut siitä ajasta esikoisromaanissa. Talo oli täynnä vanhoja vihaisia ihmisiä, jotka eivät sietäneet lapsia. Kerran postiluukusta työnnettiin käyttämätön kondomipakkaus. Ilmeisesti se oli vihje, että lasten tuloa pitäisi rajoittaa. Jarko oli silloin vastasyntynyt. Säilytin lastenvaunuja rappukäytävän alatasanteella, koska muuta säilytyspaikkaa ei olut enkä jaksanut raahata niitä joka kerta toiseen kerrokseen. Kerran niihin oli mielenosoituksellisesti kustu. Kahden vuoden asumisen jälkeen isännöitsijältä tuli kehotus muuttaa pois; "koska elintapanne ovat niin erilaiset kuin naapureiden." Me muutimme.

Ulvilantie, jolla olen asunut suurimman osan elämääni, taitaa olla varsinainen kerrostalokyttääjien paratiisi. Sieltä löytyi useita taloja, jotka olivat päässeet yhdistyksen listalle. Ei ihme, että Munkkivuori tunnetaan kansankielessä Mummovuorena. Mummot harrastavat kyttäämistä sillä aikaa kun vaarit porukoissaan haukkuvat Lipposen hallitusta.

Ulvilantie 3, entinen kotitaloni, on saanut kaksi tähteä. Siitä sanotaan: "Taloyhtiön aktiiviset kyttääjät huolehtivat siitä, etteivät vuokra-asukkaat ja naapuritalon huligaanit pääse aiheuttamaan häiriötä." Jos talojen kyttäyslistaa olisi pidetty siihen aikaan, kun superkyttä asui yläkerrassa, talo olisi saanut viisi tähteä.

Koti-ikävä

Unissa muutan usein takaisin Lönnrotinkadulle. Munkkiniemen puistotielläkin käyn usein. Muutama yö sitten katselin entisen kotini ikkunoita. Äidinhuoneen ikkunassa oli mustasta silkistä tehty pimennysverho, jossa luki isoin kultaisin kirjaimin KANSOJEN HISTORIA. Lastenhuoneen ikkunassa oli samanlainen verho. Siinä luki KUNNIAMME PÄIVÄT tai KUMPUJEN YÖSTÄ, en muista kumpi. Isä toimitti aikoinaan Kunniamme päivät. Se oli valokuvakirja Talvisodasta. Hän osti toimituspalkkioilla vanhan torpan Päijänteen länsipuolelta, Lummenen rannalta. Torpan nimi oli ja on edelleen Koskenpesä Koko lapsuuteni ajan isä ja äiti riitelivät muutosta sinne. Isä e viihtynyt Munkkiniemen puistotien asunnossa eikä äiti Koskenpesässä. Isä löysi uuden nuoren naisen, joka muutti hänen kanssaan sinne. Mutta ei kulunut aikaakaan, kun uusi nuori nainen lakaksi viihtymästä siellä. Paikassa oli jotain outoa, vähintäänkin vesisuoni väärässä paikassa, tai pihaan haudattu lapsensikiö. Torpassa oli asunut joskus viime vuosisadan alussa paikkakunnan lapsenpäästäjä ja luonnonparantaja, jotkut haukkuivat häntä Noita-Miinaksi.

Ulvilantielläkin olen jo ehtinyt unissani käydä. Hain sieltä parvekkeelle unohtuneen köynnösruusun. Se oli puhjennut kukkaan. Kukat olivat kuin gardenian ja tuoksu voimakas. Harvoin unessa aistii tuoksuja tai hajuja. Vielä harvemmin makuja. Toissa päivänä näin entisen kotini ikkunat todellisuudessa. Entisen työhuoneeni ikkunassa oli valkoiset verhot, ne olivat kiinni. Keittiön ikkunassa oli salusiini. Uusi asukas varjelee yksityisyyttään, ensimmäisessä kerroksessa kun asuu, ihmiset voivat kurkkia sisään. Minua se ei haitannut, kun istuin kirjoituspöydän ääressä, katselin päitä jotka kulkivat ikkunan ohitse, ja päitä jotka nököttivät bussi numero 18 ikkunassa. Sen päätepysäkki oli epäloogisesti Ulvilantien alussa. Tunsin lievää haikeutta, että en enää asu siellä.

Olen nyt asunut Aurinkorannassa muutaman päivän päälle kuukauden. Aurinko on näyttäytynyt muutaman kerran. Silloin olen käynyt kävelemässä jäällä ( ja suunnitellut suksien ostoa ensi talveksi) En ole vielä kotiutunut tähän paikkaan. Silmä vierastaa rannan uutta arkkitehtuuria, mereltä päin katsottuna kerrostalot näyttävät legopalikkakasoilta, siis aika tylsän näköisiltä Samanlaisia taloja on etelän lomarannoilla, Ibizalla jolla vietin yhden talven talon- ja kissanvahtina. Tuli kumma déjà-vu -tunnelma kun kävelin ensimmäisen kerran Aurinkorannan kaduilla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, missä olen nähnyt tämän paikan jo - en unessa vaan todellisuudessa.

Kestää aikansa ennen kuin totun tähän kaupungin laitaan. Kesti Munkkivuoreenkin tottuminen. Vierastinaluksi sen porvarillista pönäkkyyttä Merikin oli kaukana toisin kuin Lönnrotinkadulla ja Munkkiniemen puistotiellä. Täällä meri on lähellä, ihmiset ovat monikansallisia ja kulttuurielämä vilkkaampaa. Myös ilmainen paikallislehti vaikuttaa kulttuuripitoisemmalta kuin Munkinseudun lehti, jossa oli pelkkiä liikkeiden puffijuttuja ja joskus älähdyksiä Munkkiniemen kurittomasta nuorisosta joka maalaa graffiitteja seiniin ja häiriköi raitiovaunussa. Eilisestä Itä-Helsingin Uutisista on seuraava:

Päivän sitaatti

"Taitelijan kutsumus on kuin tuomio. Se ei ole omasta tahdosta kiinni. Se on syvällä sisimmässä oleva itsestäänselvyys, jonka syytä tai alkua ei voi ratkaista. Minulla on kahdeksanvuotiaasta ollut vain tämä vaihtoehto." ( Henry Wuorila-Stenberg 5.3. Itä-Helsingin Uutiset)

Pakolaiskirjailija

8.3.03

Luin eilen Yousif Abu al Fawzin novellikokoelman Taikalintu. Sitä oli vaikea löytää kirjaston hyllystä. Etsin ensin F:stä Fawzia, sitten virkailijan kanssa A:sta Abua. Se löytyi al - nimellä. Novellit kertovat miehestä, jolla ei ole nimeä. Hän on pelkkä hän, yhtä hyvin hän voisi olla nainen, jolla on tyttöystävä nimeltä Satu, joka ei pidä hänen hiustensa tyylistä, koska se on vanhanaikainen. Hän itse on ihan tyytyväinen hiuksiinsa, mutta suostuu muutokseen "rakkauden tähden". Koska hiukset ovat osa ihmisen identiteettiä, hän tavallaan luopuu identiteetistään eikä Satu, ja monet hänen kaltaisensa ihanat Sadut, tajua, miten herkkä paikka identiteetti on maanpakolaiselle.

Hän on lähtenyt maastaan, "koska ei suostunut taputtamaan niiden valheille, jota ne kylvivät maahan. Hänen oli ollut pakko lähteä, sydän rikkonaisena, jättää orastavat unelmat ja toivon siemenet". Hän on pakolainen, joka on asunut " jo vuosikaudet maassa jossa kaikki sujuu sekuntiviisarin täsmällisyydellä.... jossa ihmiset palvovat numeroita uskonnollisella hartaudella... jossa ihmisistä oli tullut pelkkiä numeroita valtion rekistereihin." Hän kuljeskelee pääkaupungin kaduilla ja valehtelee itselleen että on tutustumassa kaupungin historiaan, mutta tosiasiassa hän etsii " ketä tahansa jolle puhua... jotakuta joka saisi rutikuivan sisimmän virkoamana ja tuntemaan asioiden vehreyden, jotakuta joka nipistäisi häntä kuin yllätys ja herättäisi unelmat jotka olivat uinahtaneet kärsimysten kasan alle." Eikä kukaan ollut nostanut kättä tervehdykseen, sattuma ei ollut suosiollinen Hän matkusti paikallisjunalla kotiin, koleaan asuntoon, jossa häntä odotti vain " hiljaisuus, tylsä tv-ruutu, muuta loppuun soitettu musiikkikasetti, vanhat sanomalehdet täynnä uutisia kotimaan taloussaarrosta, kuolemasta ja mielivallasta...."

Kenelle pakolaiskirjailija kirjoittaa? Niille pakolaiselleko, jotka ovat saaneet turvapaikan tästä numeroita palvovasta maasta. Mutta heistä vain muutama kymmenen tai sata ymmärtää hänen kieltään. Hänen tekstejään käännetään harvoin valtaväestön kielelle. Hänellä ei ole lukijoita, ei kaikupohjaa kukaan ei tiedä hänen olemassaolostaan Hän on kirjailija vain itselleen. Hän kirjoittaa lieventääkseen yksinäisyyttään. Hän kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa, muuten hän ei pysyisi järjissään. Kirjailijat ovat tavallaan pakolaisia kaikki siinä mielessä, että he eivät ole kotiutuneet vallitsevaan yhteiskuntaan. He ovat alun pitäen tunteneet itsensä vieraiksi, alunperinkin poteneet parantumatonta yksinäisyyttä ja kielellistä vammaa, siksi heistä on tullut kirjailijoita.

Tapasin Taikalinnun kirjoittajan Yousif Abu al Fawzin PEN:in vuosikokouksessa. Hän on Irakin pakolainen, vihaa Saddam Husseinia, oli lähtenyt pakoon tämän diktaattorihallintoa, asunut Suomessa 90-luvun alkupuolelta asti. Hän toivoi, että Suomen PEN lähettäisi sotaa vastustavan e julkilausuman. YK:lle Hän sanoi, ett sodasta kärsisivät irakilaiset niin maan sisä- kuin ulkopuolellakin. Johtokunta lupasi käsitellä asiaa kokouksessaan kahden viikon kuluttua. Yousif totesi, että siihen mennessä sota on jo alkanut. Tuskin meidän julkilausumamme - vaikka olisimme tehneet sen siltä istumalta - pystyisi estämään sotaa, jos G.W. Bush ja hänen poliitikkonsa ovat päättäneet siihen ryhtyä. He tarvitsevat sotaa kipeämmin kuin mitään muuta, jotta jäisivät elämään historiassa miehinä jotka kukistivat Saddam Husseinin diktaattorihallinnon.

Harmaa taivas

Tänään on lauantai, siivouspäivä. Vanhassa kodissa ei ollut siivouspäiviä, siivosin silloin kun alkoi tuntua että kaaos alkaa haitata. Astioita tiskasin milloin huvitti ( aika harvoin huvitti). Uudessa asunnossa on pakko tiskata joka päivä, koska keittiö ja tiskipöytä on keskellä asuntoa avoimessa tilassa. Taivas in yhtä harmaa kuin keittiön kaapisto ja asunnon lattia. En ole koskaan pitänyt harmaasta, minusta se on masennuksen väri, pukisi päälleni harmaata vaatetta. Mutta ehkä silmä tottuu harmaaseen lattiaan, ja minä alan pitää siitä niin kuin pidän harmaasta taivaasta ja harmaista silmistä. Ne ovat vakaat ja luotettavat. Sitä paitsi, kun taivas on harmaa, niin ei ole mikään pakko lähteä ulos, vaan voi keskittyä kirjoitustöihin tai lukemiseen.

Yhteinen geeni

Tämänpäiväisen Hesarin tiedesivuilla oli pikkujuttu joka kiinnosti minua henkilökohtaisesti. Jutussa sanottiin jaguaarin mustan turkin tuottaa MC1R- geeni. Sama geeni tuottaa ihmisellä punaisen tukan. Olen iloinen (onnellinen), että siitä että minulla on jotain yhteistä jaguaarin kanssa. Jutun mukaan tämä geeni kuuluu geeniperheeseen, jonka päätehtävä on säädellä solukalvon liikennettä. Se tarkoittaa, että geeni suojaa virustartunnoilta ( ei ainakaan flunssalta!). "Kissaelämistä kotikissat ja gepardit voivat syntyä ja elää mustina, mutta esimerkiksi leijonat ja tiikerit eivät", todetaan jutussa. Erityisesti minua kiinnostaa se, että "ne voivat elää mustina". Nykyään ihmiset voivat elää punatukkaisina, heitä ei lahdata noitina, mutta he voivat saada ihosyövän muita herkemmin.

Totuuden hetki

17.03.03

Huomenna on totuuden hetki, sanoi Bush eilen telkkarissa. Se on tänään maanantaita. Valkoisessa talossa on vielä yö. Hän nukkuu ja näkee unta. Millaisia hänen unensa ovat? Hän on maailman pelastaja, maailman valo, melkein Jumalan poika. Jumala puhuu hänen kauttaan. Hän sanoo:. Kaikki te jotka haluatte rauhaa maailmaan, ryhtykää sotaan. Sillä ne eivät ole rauhanrakastajia, j jotka eivät halua sotaa. Hän sanoo: Tätä piinaa on kestänyt jo 12 vuota eikä Saddam Hussein ei ole luopunut joukkotuhoaseista lupauksistaan huolimatta. Televisiossa Saddam painaa kämmenen sydämelleen. Hän on vilpitön valehtelija ja tappaja. Tapettakoon ne jotka eivät usko häneen, Hänen suunsa kautta puhuu Allahin totuus. Allah on käskenyt hänen pitää joukkotuhoaseet. Ne joille Jumala tai Allah eivät puhu, marssivat kadulla rauhan puolesta.

Gee Kaksoisvee Bush ( =Pusikko?) nukkuu Valkoisessa talossa, hän näyttää kiltiltä, mutta tyhmältä koiralta. Hän sanoo antaneensa Irakille mahdollisuuden - jos Saddam poistuu maasta, niin sotaa ei tule. Kaikki tietävät, että Saddam ei poistu. Bushin jalka potkii peitettä. Kun hän herää, hän käy vessassa, hän ajaa partansa, hän lukee aamurukouksen, hän syö aamiaisen. Sen jälkeen koittaa totuuden hetki. Mikään ei enää pelasta maailmaa sodalta. Bush haluaa sankariksi maan päälle ja myös taivaisiin. Se on hänen velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Hänellä on isäkompleksi, koska hänen isänsä ei saanut Saddamia polvilleen. George Kaksoisveen täytyy se tehdä, isän ja pojan nimeen. Aamen.

Päivän sitaatit

"Meillä on lesbopresidentti", toteaa Tony Halme, vastavalittu kansanedustaja, tänään kello 12.00:n radiouutisissa. Hän sai eilen Helsingissä 16 000 ääntä.

Pari viikkoa sitten Jemina Staalo lähetti pari Halme-sitaattia, jotka oli saanut Tuli & Savu ryhmältä. Halme taitaa tähdätä kulttuuri- ja urheiluministeriksi päätellen alla olevista lausunnoista:

1.

"...jos kerran taiteilijaeläkettä myönnetään kaiken maailman savikukon pyörittäjille ja runon rustaajille joiden kippoja ja kirjoja on nähnyt ehkä viisi ihmistä, niin kyllä musta samalla tavalla pitäisi tukea entisiä urheilijoita.. ..on ihan yhtä rankkaa treenata joka päivä 25 vuotta urheilua kuin puhallella vähän lavalla nuotteja paskatorveen tai sutia baskeri silmillä kännissä pillunkuvia tauluun..."

2.

...Mitä hyötyä meille yleensä on koko Kiasmasta ? Mä takaan sen, että jos mä väännän kunnon maissipaskat kattilaan ja lyön siihen propellin pystyyn ja vien sen yöllä salaa Kiasman näyttelyyn jonkun feministilesbotaiteilijan nimellä, niin siellä on helsinkiläiset taidekriitikot seuraavana päivänä lääpällään kehumassa että onpa uskomattoman hienoa taidetta... "

- Kyllä on typerää... itse asiassa pöyristyttävää, sanoo Jemina. Olen samaa mieltä.

Allen Ginsberg ja sotakone

21.03.03

Tänään on runon päivä ( ja myös rasisminvastainen päivä). Luen Allen Ginsbergin runoja kokoelmastaLuurankohuilu. Kahdeksan päivää ennen kuolemaansa hän näki unta, että hän synnytti vauvan sairaalassa jonne oli joutunut vaarallisen C-hepatiitin takia. Hän oli huolestunut ja levoton, mutta myös kiitollinen lapsen syntymästä. Häntä huoletti se että lapsi tarvitsee maitoa, liikuntaa, se täytyy viedä vaunuissa ulos. Peter suuteli häntä, oli lapsesta iloissaan, auttoi häntä. Peter oli Ginsbergin elämäntoveri, se oli pitkä liitto, kesti vuosikymmeniä. Ginsberg rauhoittui tuntiessaan " ihmeen olevan Peterin käsissä". Kun hän heräsi, hänet täytti onnen tunne, lämmin tyytyväisyyden hehku puoleenpäivään. asti. Kuolema ei ole loppu, vaan alku, siltä näyttää, ainakin Ginsbergin unimaailmassa. Kaikki beatnikit, ei vain hän, olivat mahtavia unennäkijöitä eivätkä pitäneet uniaan "akkojen turhana höpinänä".

Viisi päivää ennen kuolemaansa hän kirjoitti Juttuja joita en tee ( Nostalgioita). En mene Bulgariaan... enkä Albaniaan... En näe Jakartan uusi slummeja, salaperäistä Borneon metsää... Ei enää Sunset Boulevardia....Kerouacia, Reznikoffia, Corsoa, Clara-tätiä, Louis-isää/ Ei itseäni muuta kuin tuhkauurnassa."

Innostuin Ginsbergistä, kun hänen runokokoelmansa Kuolema van Goghin korvalle ilmestyi kauan, kauan sitten. Hänen runonsa eivät olleet mitään lehti putoaa, ja toinen lehti ja kolmas -runoutta. Hän oli ensimmäinen minun tietämäni runoilija joka pudotti runot sfääreistä kadun pintaan ja vielä syvemmälle. Hän rikkoi hyviä runotapoja, hän käytti puhekieltä. Hän oli rääväsuu, kapinallinen, pyhien teko amerikkalaisten kauhu. Lähes 60 vuotta sitten hän kirjoitti:"...Raha on laskenut Amerikan sielun/ Kongressi on raivannut tiensä Iäisyyden partaalle/ Ja Presidentti rakentanut Sotakoneen..."

Mikään ei ole muuttunut Jenkkilässä näiden vuosien aikana. Presidentin sotakone jyrää tällä hetkellä Irakin hiekkaerämaiden lävitse kohti Bagdadia. Uutisten mukana kaikki käy kuin leikiten, ei vastarintaa, Irakin sotilaat antautuvat yksi toisensa jälkeen. Aamulla uutisissa huhuttiin, että Saddam on kuollut. Mutta luulenpa että Babylonin kuninkaalla, tuolla vanhalla ketulla, on kainalossa jotain muutakin kuin ketunhäntä.

Erehdyksiä

29.3.03

Kun eilen matkustin junalla Tampereelle, niin mistäpä muusta ihmiset puhuivat kuin Irakin sodasta. Käytävän toisella puolella istuva mies murehti Mesopotamian arkeologisten aarteiden hävitystä. Edessäni istuvat eläkeläiset, jotka olivat matkalla Pohjanmaalle, tuomitsivat jyrkästi Yhdysvaltain hyökkäyksen eivätkä vain valittaneet sodan alkamista kuten Suomen hallitus. Suomalaisten on helppo asettua uhrin asemaan, kun kollektiivisessa muistissa on Stalinin hyökkäys. Nekin jotka eivät ole sotaa kokeneet, näkevät unia sodasta ja ahdistuvat. Stalin uskoi voittavansa muutamassa päivässä sodan, mutta sai ällistykseen huomata, samoin kuin amerikkalaiset sotilaat nyt, että ne pirut eivät aiokaan antautua, kummaa porukkaa, kun ei ymmärrä että he tulleet maahan vapauttajina eivätkä hyökkääjinä. Sodan aikana rajantakainen "Tiltu" paasasi suomalaisille sotilaille, että heittäkää aseenne ja tulkaa tänne meidän puolelle, täällä on kaikki paljon paremmin kuin teillä, mutta sotilaat eivät ottaneet kuuleviin korviinsa "Tiltu" vakuutuksia.

Kävin Tampereella alustamassa Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa aiheesta Kirjailija verkossa. Kuka sanoikaan että hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia, vaikenevat kahdella kielellä? Ei se ainakaan eilisessä kokouksessa pitänyt paikkaansa. Mutta ehkä paikalla olleet olivat kotoisin jostain muualta niin kuin helsinkiläisetkin ovat. Kokouksen jälkeen Kirsi Kunnas muisteli isääni, jonka kanssa hän oli nuorena jakanut työhuoneen Södikalla. Hän muisti isäni valtavat sipulivoileivät, minäkin muistan ne. Ne haisivat niin pahalta, että en voinut vuosikausiin syödä sipuliruokia. Sivumennen sanoen hapankaalia en syö vieläkään. Kirsi muisti myös, miten isäni oli kiinnittänyt työhuoneen oveen lapun, jossa luki että "Tässä huoneessa ei puhuta". Häntä harmitti, kun 50-luvun modernistit kävivät huoneessa "lörpöttelemässä" Kirsin kanssa. Samankaltaisia lappuja meillä oli kotona vähän joka ovessa, tosin ne olivat äidin kirjoittamia. Kirsi sanoi tulleensa isäni kanssa hyvin toimeen ja pitäneensä hänestä, koska hän on aina pitänyt poikkeavista ihmisistä. Isä oli hurmaava mies, mutta ei kotona.

Joku kysyi myöhemmin, kumpaa on ollut enemmän - haittaa vai hyötyä siitä että isä oli kirjailija. Vastasin että ehdottomasti enemmän hyötyä. Kun olin lapsi hän luki ääneen klassikkoja, opin varhain erottamaan hyvän kirjan huonosta. Isä oli minun sparraajani, koska hän jaksoi jatkuvasti huomautella, että ei minusta tule ikinä tule mitään, ei ainakaan kirjailijaa koska minulla on niin huono huomiokyky. Oli pakko näyttää hänelle, että kyllä minusta ainakin kirjailijaksi on. Paha kyllä hän ei ehtinyt nähdä sparrauksensa tuloksia, sillä hän kuoli samalla viikolla kun sain esikoisromaanini oikovedokset. Parikymmentä vuotta sitten olisin vastannut toisin, koska silloin tuntui, että isästä on ollut pelkkää haittaa, en uskonut tippakaan omiin kykyihini, minulla ei ollut omaa identiteettiä, kirjallisessa maailmassa olin aina isäni tytär - tai "ratsastin isäni nimellä", kuten eräskin kademieli sanoi. Keskustelu kääntyi sitten käsittelemään aihetta, miksi suomalainen sparraus yleensäkin on melkein aina negatiivista, päivänvastoin kuin amerikkalainen tai kanadalainen tyyli, jossa kehutaan ensin ja korostetaan hyviä puolia ja sitten vasta kerrotaan missä olisi parantamisen varaa.

Kun yöllä palasin Helsinkiin, kävin sellaisilla ylikierroksilla( kuten tavallisesti niiden tilaisuuksien jälkeen joissa olen esiintynyt), että en saanut unta. Rupesin lukemaan sähköposteja. Marjatta kirjoitti, että Kiiltomadon keskustelupalstalla on omituisia kommentteja muutama päivä sitten ilmestynee pääkirjoitukseni johdosta. Kävin katsomassa, yksi oli pahoillaan siitä että en ollut lainkaan maininnut sodan uhreja, tavallisia irakilaisia, toinen taas oli närkästynyt sen takia, että olin sekoittanut Helsingin suurmielenosoituksen päivän, kirjoittanut että se oli sunnuntaina. " Kun sodan vastustamisesta puhutaan, luulisi mielessä pysyvän edes se pieni yksityiskohta, että kyseinen mielenosoitus järjestettiin lauantaina," kirjoitti närkästynyt lukija ja lisäsi myöhemmin": kirjoittajan soisi erottavan päivät toisistaan."

Voivoi, en voi vedota Tony Blairin tavoi siihen, että sodan kiihkeiden tapahtumien vuoksi ajantajukin hämärtyy enkä voi vedota myöskään korkeaan ikääni, koska jo nuorena opiskelijana sekoitin päivät. Luulin osallistuvani yleisen kirjallisuuden cum laude tenttiin ( siihen aikaan se oli estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden tentti), suuressa luentosalissa jaettiin kysymyskuoret tenttijöille. Kaikki saivat omansa, vaan en minä. Korkean kateederin takana istui julmannäköisiä tentinvalvojia. Rohkenin kysyä heiltä, että missähän se minun kuoreni on. Kävi ilmi että kuorta ei ole ja että olen väärän tiedekunnan tentissä ( olisiko se ollut teologinen tiedekunta, sitä en muista varmasti). Sevisi, että historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan tenttipäivä oli ollut edellisenä päivänä. Olisin halunnut vajota häpeästä lattian alle, mutta ei auttanut muu kuin nousta naama punaisena suuren luentosalin portaita ylös ja häipyä korvat luimussa ovesta ulos.

Sodan metaforia

30.3.03

Harvinainen sunnuntaiaamu, postilaatikossa ei yhtään Irakin käsittelevää kirjoitusta, postia muutenkin harvinaisen vähän, vain kaksi kappaletta. PsyArt -lista on palannut normaaliin päiväjärjestykseen, taas puhutaan taiteilijoiden mielenterveydestä. Näyttää olevan listan ikuisuusaihe. Niin kauan kun olen ollut listalla ( 8 vuotta), aihe on pulpahtanut esiin vähintään kerran vuodessa. Potevatko taiteilijat depressioita useammin, ovatko he hullumpia kuin muiden alojen ihmiset? Yksi tutkija väittää, että ovat, toinen että eivät ole. Eräs arveli eilen, että taiteilijoiden depressioherkkyys voi juontaa juurensa kouluvuosilta, jolloin he olivat ikätovereidensa syrjimiä, yksinäisiä ja usein koulukiusattuja poikkeavuutensa vuoksi. Siinä voi minun kokemukseni mukaan olla jotain perää.

Viime viikolla listalla keskusteltiin sodan metaforista, tarkemmin sanottuna Georg Lakoffin kirjoituksesta, joka ilmestyi pari päivää ennen sodan alkua AlterNetissä ( www.alternet.org). Lakoff on lingvistiikan professorina Berkeleyssa, Kalifornian yliopistossa. Hän kirjoitti siitä, millaisilla metaforilla maan poliittinen johto "myy" kansalle Irakin sotaa oikeutettuna sotana. Keskeistä metaforaa "Kansakunta On Henkilö" ( A Nation Is a Person) toistetaan päivittäin satoja kertoja. Kun tavalliset amerikkalaiset sanovat: "Saddam on tyranni, hänet täytyy pysäyttää", he käyttävät tietämättään tätä metaforaa näkemättä sen taakse Eivät pommit ja täsmäohjukset osu Saddamiin vaan tuhansiin irakilaisiin, heidän kaupunkeihinsa ja koteihinsa.  Heistä tulee väistämättä uhreja.

Jos Kansakunta= Henkilö on roisto kuten Saddam, niin silloin on oikein hävittää hänet, ettei paha pääsisi leviämään." Oikeutettu sota" on myös metafora. Media ja hallitus käyttää sodan oikeuttamiseen käytetään kahta kertomustyyppiä, jotka noudattavat klassisen sadun rakennetta, kirjoittaa Lakoff. Toinen on itsepuolustustarina, toinen pelastustarina. Kummassakin tarinassa on sankari, rikos, uhri ja roisto. Pelastustarinassa Sankari- Bush II pelastaa Irakin kansan Roisto-Saddamin kynsistä. Itsepuolustustarinassa Sankari- Bush II pelastaa Amerikan kansan kamalalta Roisto-Saddamilta, jolla on yhteyksiä terroristijärjestöihin. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan yhteyksien olemassaoloa, mutta nämä kaksi tarinaa menevät amerikkalaisiin täydestä. Ihmettelen vain, kuinka kauan. Eivät kai amerikkalaisetkaan täysin aivottomia ole. Tarinoiden tueksi on löydyttävä ainakin joukkotuhoaseita. Jos niitä ei löydy, ne on keksittävä. Muuten Bush II, hallitus ja media menettävät kasvonsa.

 Ihmiset ajattelevat metaforisesti, kehyksien sisällä. Tarinat ovat kehyksiä. Jos tosi-asiat eivät sovi kehyksiin, niin tosi-asiat saavat mennä, mutta kehykset jäävät. Ihmisen aivot toimivat sillä tavoin, väittää Lakoff: "... people think in terms of frames and metaphors... The frames are in the synapses of our brains -- physically present in the form of neural circuitry. When the facts don't fit the frames, the frames are kept and the facts ignored. It is a common folk theory of progressives that "The facts will set you free!" If only you can get all the facts out there in the public eye, then every rational person will reach the right conclusion. It is a vain hope. Human brains just don't work that way. Framing matters. Frames once entrenched are hard to dispel."

Oliskohan niin, että amerikkalaisten aivot toimivat Irakin sodan suhteen vähän eri tavalla kuin eurooppalaiset aivot. Hollywood on vaikuttanut aivojen toimintaan peruuttamattomasti. Kehykset näyttävät olevan sieltä peräisin. Uskon kyllä että Lakoff on oikeassa. Ihmisen ajattelu on metaforista, varsinkin unissa. Unet käyttävät satujen kertomusrakenteita, unet ovat täynnä useimmiten keskeneräisiksi jääneitä pelastus- ja itsepuolustustarinoita. Ehkä amerikkalaiset ovat unissakävelijöitä, jotka eivät näe että median ja hallituksen syöttämät tarinat eivät sovi Irakin sodan todellisuuteen.

 

Helmikuu 2003

© Anita Konkka

 

Muuton jälkeen

9.2.03

Muutosta taiteilijataloon on kulunut viikko, viimeinenkin laatikko purettu, tavarat paikoillaan, lattia pesty ja puunattu. Kaikki on järjestyksessä, asuminen voi alkaa.

 

 

Kuvassa Henri Matisse ja hänen mallinsa. Kuva löytyi , kun purin muuttolaatikoita. Se on Jacquesin "kollaasi", jonka valitsin hänen kuviensa joukosta pari vuotta sitten, kun kävin Pariisissa. Silloin minulla oli mielessä aihe naistaiteilijasta ja hänen miesmallistaan. Aloitin jutun Uzèsissa, mutta se jäi kesken. Aihe palautui mieleen, kun löysin kuvan ja satuin samoihin aikoihin kuulemaan, kun Pekka Ruohoranta todisteli jossakin telkkarin keskusteluohjelmassa Venny Soldan-Brofeldtin mahdollista lesboutta sillä perusteella, että hänen alastonmalliluonnoksensa ovat eroottisia. Minusta se oli huono perustelu. Mistä Venny olisi saanut miehiä alastonmalleiksi? Eivät miehet ryhdy siihen hommaan, se on huonosti palkattua ja tylsää. Miehet poseeraavat kokopuvussa kunniamerkit rintapielessä, silloin kun heistä tehdään muotokuvaa johtokunnan huoneen seinälle. Tosin Urho Kekkonen ehdotti kerran leikillään äidilleni, että tulisi mielellään alastonmalliksi hänelle.

Muuttolaatikoita purkaessa olen kuunnellut entistä Ylen ykköstä ( nyk. Yle Radio 1). Sen ohjelmatarjonta on muuttunut kehnommaksi. Musiikkia on vähemmän, hartaita säveliä ja turhaa puheen hölpötystä taas enemmän kuin ennen. Kuulostaa siltä kuin filosofi Timo Airaksinen olisi mukana jokaisessa keskusteluohjelmassa. Ei minulla ole miestä vastaan mitään, mutta vaihtelu ei olisi pahitteeksi. Eikö tästä maasta muka löydy muita keskustelijoita? Vai onko se vain toimittajien mielikuvituksen puutetta?

En ole ehtinyt lukea lehtiä enkä katsella telkkaria , paitsi Venny-sarjaa. Se kiinnostaa koska se kuvaa naistaitelijan elämää, tuttua minulle lapsuudesta, kun äiti aina vain maalasi. Hän ei lähtemään kesäisin Koskenpesään lasten ja isä-Juhanin kanssa, koska siellä ei voinut maalata. Isän mielestä taiteilija tekee töitä vaikka puun oksalla, jos hänellä on henki päällä. Äiti oli eri mieltä. Puun oksalle oli paha kiivetä maalaustelineen kanssa. Isä-Juhani ei kestänyt yksinäisyyttä, seurauksena oli samankaltainen triangeli kuin Venny-sarjassa, sillä erotuksella että toinen nainen ei ollut minun tätini. Vaikuttaa vähän siltä, että miehillä yleisemminkin on taipumusta järjestää elämäänsä triangelidraamoja. Yksi nainen ei riitä, pitää olla kaksi, ja siitä ei miehelle seuraa muuta kuin kärsimystä. Mutta jokin kärsimyksessä kiehtoo, koska niin moni hakeutuu siihen ehdoin tahdoin.

Sähköpostiakaan en ole ehtinyt kuin vilkaista. Hoonin ( nettiystävän) pitkä ja huolestunut posti Irakin sodan uhasta odottaa tarkempaa lukemista. Hänen kaltaisensa amerikkalaiset intellektuellit eivät ole yhtä innostuneita sodasta kuin George W.Bush ja muut poliitikot. Kamiel odottaa ( ehkä) vastausta, hän kysyy miksi vaihdoin asuntoa. Hänestä asunto on kuin ihmisen toinen nahka. Kun sen vaihtaa, niin vaihtaa nahkansa. Minulta hilseilee iho silmien ympäriltä pois. Se on vanhaa tuttua taliköhnärohtuma- ihottumaa, joka ilmestyy naamaan ja muuallekin aina kun olen stressaantunut. Kun täytyy pakata ja purkaa 80 muuttolaatikkoa pelkkiä kirjoja ja käsikirjoituksia ja niiden lisäksi kaikki muut romppeet ( kuten astiat, taulut, vaatteet jne) ei ihme että stressi painaa päälle.

Mutta nyt muutto on ohi. Kissan kanssa ihmetellään uutta ympäristöä. Yhdestä ikkunasta näkyy luhtikäytävän betonipalkkikatto, toisesta ikkunasta yksi koivu ja pari kolme mäntyä sekä naapuritalon ikkunoita oksien välistä. Ikkunat ovat niin kaukana että sisälle ei näy. Pitäisi olla kiikarit, että voisi tirkistellä miten siellä eletään. Meri on melkein käden ulottuvilla, mutta ei sitä ikkunasta näe. Täytyy mennä parvekkeelle, tai nousta taloustikkaille nähdäkseen sen. Kissasta varmaan tämä on täysin mielenkiinnoton paikka, kun se ei voi katsella kadulla liikkuvia ihmisiä ja autoja, ei vahtia keittiön ikkunasta keitä nousee bussi numero 18:sta, jonka pysäkki oli entisen kodin ikkunan alla. Puiden oksilla ei pyrähtele lintuja, varikset eivät vaaku eivätkä talitintit kutsu kevään henkeä esiin tilkuttamalla kiihkeästi: "Spiritus, spiritus, spiritus." Outoa tämä hiljaisuus, yhtenä yönä sentään ulvoi myrskytuuli hormeissa, se toi mieleen lapsuuden. Ainoa ääni joka talosta arkisin kantautuu on sähköporan ääni. Tänään, sunnuntaina ei kuulu edes sitä. Kohta tulee Kristina katsomaan uutta kotiani/nahkaani. Täytyy lopettaa tämä kirjoitusharjoittelu ja ruveta tekemään ruokaa, intialaista linssimuhennosta riisin kera ja mangovanukasta jälkiruuaksi nautittuna makean italialaisen kuohuviinin kera.

Miesten kielestä, ja vähän naistenkin

12.2.03

Tuulaliina Varis sanoi jokin aika sitten Hesarin haastattelussa suunnilleen niin että miesten kirjoittama kieli on yksipuista kuin koivuklapi, kun taas naisten kirjoittama kieli on vivahteikkaampaa. En ehtinyt paneutua juttuun muuton tuiskinnassa sen tarkemmin vaikka aihe kiinnostaa minua. En tullut säästäneeksi sitä lehteä, joten en voi siteerata häntä sanatarkasti.

Se koira älähti johon klapi kalahti. Hannu Raittila kirjoitti (tai hänen vastauksensa julkaistiin) viikko pari myöhemmin, että Varis tekee epäoikeutta miehille, hän yleistää. Eivät kaikki miehet ole yksipuisia ja veistä kielestä koivuklapeja. Liikuttavasti asian vieritse hän sanoo puheenvuoronsa lopussa:

" Olen koko kirjailijuuteni tehnyt puolet ajasta töitä klassisessa naispuolisen yksinhuoltajakirjailijan tilanteessa: ilman omaa huonetta, jopa ilman omaa pöytää pienessä asunnossa keittiön pöydän kulmalla tiskien ja pyykkien keskellä siivoamisen, ruuanlaiton, silittämisen ja läksyjen kuulustelun lomassa."

Ihmeellinen keskittymiskyky! Mitä isäni sanoikaan: " Jos henki on päällä, kirjailija kirjoittaa vaikka puun oksalla". Minä en samaan ole pystynyt. Mutta vaikuttavatko kirjoittamisen olosuhteet kielenkäyttöön? Ja jos niin millä tavalla? Sukupuoli kyllä vaikuttaa, sen kuulee jokainen omilla korvillaan, jos viitsii kuunnella. Myös se vaikuttaa onko ihminen Länsi- tai Itä-Suomesta. Itäsuomalaiset puhuvat puhumisen ilosta, puhuvat puuta heinää, kunhan kieli käy, koska puhuminen on tapa olla yhdessä olemisen, kun taas länsisuomalaiset puhuvat asiaa. Heille kieli on heille toimintaa, ei olemista varten. Länsisuomalaisen niukka ja ekonominen kieli-ihanne on vallinnut suomalaisessa kirjallisuudessa niin kauan sitä on kirjoitettu.

"Sinä kirjoitat kuin mies", sanoi Jussi Kylätasku luettuaan esikoisteokseni. Se oli tarkoitettu kiitokseksi, mutta minulle se aiheutti ristiriitaisen olon. Jos Suomessa haluaa olla hyvä kirjailija täytyy kirjoittaa tiukkaa lausetta kuin Hemingway. Jos kirjoittaa kuin nainen, silloin on lörpöttelijä ei hyvä kirjailija, eikä ole mitään mahdollisuuksia päästä kirjallisuuden kaanoniin. Normit ovat tiukat suomalaisessa kirjallisuuden kielessä. Se on sukupuoletonta kieltä, hankalaa käytössä, kun oletusarvoisesti " hän" on aina mies ellei yhteydestä selviä, että "hän" onkin nainen. Suomenkielessä kaikki mikä viittaa naiseen, kuten tar-pääte (esim. kirjailijatar) saa halventavan merkityksen. Naispäätettä ei voi liittää sanan vartaloon yhtä luontevasti kuin ranskankielessä.

Minusta Suomessa ei ole kielellistä tasa-arvoa. Ei tasa-arvo ole sitä että nainen kirjoittaa kuin mies. Yritin päästä siitä kielen ikeestä irti tietoisesti, kun kirjoitin Talvi Ravennassa - romaania. Omasta mielestäni onnistuin. Pidän siitä kirjastani edelleen eniten.

Hannu Raittila mainitsee keskustelupuheenvuorossaan, että "toimintaa kuvailun sijasta suosiva kieli" on ollut vallitseva koko tyylisuunta koko viime vuosisadan ajan Tshehovista ja Hemingwaysta alkaen. Suomessa modernismi nosti niukan ja tiukan kielen tyyli-ihanteeksi 50-luvulla. Kun olin lukenut venäläisiä klassikoita, Tšehoviakin, suomalainen modernismi tuntui kauhean tylsältä ja verettömältä heidän jälkeensä. Pääsin suomalaisen kirjallisuuden makuun vasta 80-luvulla yliopistossa, kun rupesin lukemaan pääaineena kotimaista kirjallisuutta. Ei se ollutkaan niin tylsää kuin olin koko ikäni luullut, harmaassa oli paljon vivahteita.

Ikävä ihminen

21.2.03

Kissa mököttää sängyn alla. Se loukkaantui minulle kun unohdin sen parvekkeelle siksi aikaa kun kävin saunassa. Olen alkanut pitää saunomisesta, vanhentumisen merkki sekin kuten rypyt naamassa ja kesakot kädenselässä. En aikaisemmin pitänyt saunasta, kävin siellä vain välttämättömyyden pakosta, ellei kylpyammetta ei ollut. Mökillä sitä ei ollut eikä isoäidin luona. Siitäkö johtui että en viihtynyt kummassakaan paikassa, enkä maaseudulla ylipäätään. Uudessa asunnossa ei ole ammetta, on vain suihku. Kylpyammeessa löhöily oli yksi elämän pieniä nautintoja., sekin nautinto on nyt poissa elämästäni. Eikä seksikään maistu, pelkkä ajatuksin nostattaa vastenmielisyyden tunteen, niin perusteellisen yliannostuksen sain, kun seurustelin miehen kanssa, joka oli ja on kai edelleenkin parantumaton seksiaddikti. Tupakanpoltto loppui syyskuussa, punaviiniä ei voi enää juoda kuin kaksi lasillista. Jos juon enemmän, tulee huono olo ja migreeni, jota kestää kolme päivää. Minusta on tulossa ikävä ihminen, jolla ei ole paheita, ei edes pelihimoa ja joka paheksuu ja moralisoi ihmisiä .joilla niitä on. Marihuanaa haluaisin kyllä joskus polttaa, koska se tekee mielen hilpeäksi ja aistit, varsinkin näön, teräväksi. Mutta pelkästään sen nautinnon takia en viitsisi matkustaa Amsterdamiin, josta sitä saa laillisesti. Seuraavaksi menee muisti ja rupean saarnaamaan, miten turmeltunutta nykyajan nuoriso on miten hyvin kaikki asiat olivat entiseen hyvään aikaan. So. minun nuoruudessani.

Mark Twain kuvaa ikävää ihmistä tarinassa Vastauksia lukijakirjeisiin. Hän vastaa moraaliselle tilastomiehelle tähän tapaan: "Te olette aina laskemassa, miten paljon miehen terveys vahingoittuu ja paljonko hänen älynsä heikkenee ja montako surkeaa dollaria ja senttiä hän tuhlaa siksi, että hän harjoittaa yhdeksänkymmenenkahden vuoden ajan tupakoinnin turmiollista pahetta ja yhtä turmiollista kahvinjuonnin pahetta ja pelaa satunnaisesti biljardia ja juo illalla lasillisen viiniä jne. jne. jne….No hyvä: mitä iloa teille on siitä että pitkitätte kurjaa elämäänne laihaan ja kuihtuneeseen vanhuuteen saakka… Sanalla sanoen, miksette ryömi jonnekin kuolemaan, niine että päästään niistä loputtomista ja viheliäisistä "moraalisista tilastoista" joilla te yritätte viekoitella ihmisiä tulemaan yhtä häijyiksi ja luotaantyöntäviksi kuin itse olette."

Luen Mark Twainin tarinoita kokoelmasta Kannibalismia junavaunussa metrojunassa. Matkan aikana on hyvä lukea, koska metro ei tärise ja rytkähtele niin kuin bussi numero 18 jota käytin ennen. Tasaisesta menosta huolimatta helsinkiläisessä metrossa näkee aika harvoin kirjaa lukevia ihmisiä He lukevat mieluummin iltalehtiä tai tuijottavat seinää ja ikkunoita. Ehkä metromatkat ovat päivän ainoita hetkiä, jolloin he voivat olla omissa ajatuksissaan , ei tarvitse olla sosiaalinen eikä puhua kenenkään kanssa, paitsi jos oma kännykkä sattuu soimaan. Metron hiljaiset meditoijat katsovat äkäisesti vilkaisevat äkäisesti tyyppiä joka puhua pälpättää kovalla äänellä kännykkään. Sellainen häiritsee aivojen tyhjentämistä.

Olen lukenut metrossa unkarilaisen Örkenyn Minuuttinovellit ja Outi Nyytäjän Maailman laidalta. Minkähän takia sillä on sellainen nimi, sillä ei Bretagne ole maailman laidalla, vaan keskellä maailmaa. Jamal ( suomeksi Maailman loppu) jossa kävin toissa kesänä, oli totisesti maailman ääressä matka sinne kesti viisi päivää junalla.. Molemmat kirjat, samoin kuin Twainin tarinat, sopivat metromatkalle, ne ovat kevyitä ( kantaa) eivätkä niin puuduttavan tylsiä kuten iltapäivälehdet.

Austerlitz ja aseman palo

22.2.03

W.G. Sebaldin romaani Austerlitz ei ole kevyttä metrolukemista. Sitä ei voi hotkaista hetkessä kuin Mäkkärin hampurilaisia, sillä sen lukeminen vaatii keskittymistä. Se on harvinaista sielunruokaa, esseeromaani jollaisia Suomessa ei juuri kirjoiteta eikä julkaista. Lauseet ovat pitkiä, pohdiskelevia, kuvailevia. Jokin romaanin tyylissä toi mieleeni V.S. Naipaulin Saapumisen arvoituksen, joka on yksi mielikirjoistani. Sebaldin romaani ei sisällä "actionia" eikä se ole hauska kirja, on siis harvojen herkkua. On virkistävää lukea välillä vakava kirja, jonka kirjoittaja ei yritä mielistellä lukijaa. Hauskuuteen kyllästyy samoin kuin seksiin, jos sitä on liikaa. Miksi muuten kaiken pitääkin olla niin hemmetin hilpeätä nykyään?

Austerlitz ei ole se paikkakunta Tšekissä, jossa Napoleon löi venäläiset ja itävaltalaiset, eikä se ole pariisilainen rautatieasema, vaan tšekinjuutalainen mies, joka kypsässä keski-iässä lähtee etsimään juuriaan. Ne katkesivat nelivuotiaana, jolloin äiti lähetti hänet toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoja pakoon Englantiin. Hänelle tapahtui samoin kuin suomalaisille sotalapsille, jotka lähetettiin Ruotsiin. Muistan miten Martine, Jacquesin ystävä ja ateljeekriitikko, kertoi lukeneensa järkyttyneenä artikkelin suomalaisista sotalapsista. Hän kysyi, miten oli mahdollista että äidit voivat lähettää pienet lapsensa pois kotoa, vieraaseen maahan. Sanoin, että äidit ajattelivat silloinkin lastensa parasta. Jos he kuolisivat sodassa, niin ainakin lapset jäisivät henkiin. – Mutta miten se vaikutti lapsiin? kysyi Martine, itsekin äiti, huolestuneena. En osannut vastata kuin epämääräisesti, että kyllä siitä tunnevammoja varmasti jäi, jonkinlainen henkinen sotainvaliditeetti, kuten kaikille sodan kokeneille. Sebaldin romaanista voi lukea miten sellaiselle lapselle sitten aikuisena kävikään.

Austerlitz menetti sekä kielensä, vanhempansa että menneisyytensä. Lapsuuden siteiden äkillinen katkeaminen oli niin suuri järkytys, että hän ei toipunut siitä ikinä. Hän kehitti jonkinlaisen karanteeni- ja immuunijärjestelmän, joka suojasi häntä vaikka vain etäisestikin kaikelta mikä liittyi hänen persoonansa esihistoriaan, kuten hän sanoo. Hänen rakastettunsa Marie kysyy miksi häntä on niin vaikea lähestyä, mitä hän pelkää, miksi hän on "kuin umpeen jäätynyt lampi." Austerlitz tunnustaa myöhemmin romaanin kertojalle, että hän ei ole pitkiin aikoihin pystynyt solmimaan henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. "Olin tuskin tutustunut johonkuhun, kun jo ajattelin, että olin loukannut häntä, tunkenut liian lähelle, ja kun joku kääntyi minun puoleeni, minä heti aloin ottaa etäisyyttä." Tunnistin Austerlitzin tutukseni en vain läheisyydenpelossa vaan myös ulkopuolisuuden tunteessa. Austerlitz sanoo pitäneensä välimatkaa ihmisiin siksi että se oli " keino kieltäytyä tajuamasta, että olin aina, niin kauan kuin saatan muistaa, tuntenut olevani vääjäämättömän epätoivon vallassa." Minä en ole itseanalyysissani päässyt noin pitkälle.

Austerlitzin suojausjärjestelmä alkaa murtua, kun hän matkustaa Tšekkiin etsimään kadonneiden vanhempiensa jälkiä. Kun juna kulkee Saksan metsämaiden halki, hän muistaa nähneensä usein unta "rajattomasta ja nimettömästä ja synkän metsän peittämästä maasta", jonka halki hän joutui matkaamaan tietämättä minne on menossa. Kun hän katselee maisema junan ikkunasta, hän tajuaa häntä " niin monet vuodet piinanneiden unikuvien lähtökohdan ja alkuperän." Hän on tehnyt saman matkan ennenkin, nelivuotiaana. Niin se on, vaikka ihmisen onnistuisi torjua tai unohtaa menneisyyden muistot pois tietoisesta mielestään, niin alitajunta ei unohda mitään, ei pienintäkään yksityiskohtaa, vaan luo unohtuneista tapahtumista unia, joita ihminen ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään.

Austerlitz kokee ensimmäisen déja-vunsa Liverpool Streetin rautatieaseman vanhassa odotussalissa. Hän näkee itsensä nelivuotiaana , hän näkee tulevat kasvatusvanhempansa jotka ovat tulleet noutamaan häntä. Hän kertoo, että siinä odotussalissa olivat " olivat kaikki minun menneisyyteni hetket, kaikki minun vuosien varrella tukahdetut ja torjutut pelkoni ja toiveeni ja hän jatkaa: " Tietääkseni ensimmäistä kertaa itseni lapsena sillä hetkellä kun tajusin että juuri tässä odotussalissa olin istunut lapsena saavuttuani Englantiin yli puolivuosisataa sitten." Austerlitz sanoo, että hän ei pysty kuvailemaan sitä tunnetilaa johon hän joutui muistaessaan tuon saapumisen hetkeä: "Tunsin sisälläni vihlaisun, ja häpeää ja murhetta, tai ehkä jotain aivan muuta, sellaista mistä ei voi puhua, koska sille ei ole sanoja silloin kun nuo kakis vierasta ihmistä tulivat luokseni enkä ymmärtänyt heidän kieltään" Hänet valtasi turruttava huumaus, jonka läpi " tajusin, mitä minussa oli aiheuttanut sen että olin monet vuodet ollut yksinäinen ja hylätty, ja tunsin hirvittävää väsymystä ajatellessani, etten ollut oikein koskaan ollut todella elossa ja että olin syntymässä vasta nyt… En muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin hienolla tavalla, näin sisäistyneesti kirjoitettua tekstiä siitä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun muistot pääsevät torjunnan lävitse tietoisuuteen. Se on niin rankka kokemus, että Austerlitz joutuu muutamaksi viikoksi St. Clementin mielisairaalaan.

Asemarakennuksia ja niiden arkkitehtonisten yksityiskohtien kuvailua kirjassa on paljon johtuen Austerlitzin ammatista ja henkilökohtauksesta. Minua kosketti henkilökohtaisesti kirjan alussa oleva alaviitteen detalji. Romaanin kertoja, ei siis Austerlitz, kertoo Luzernin asemarakennuksen palosta helmikuun 5.päivän vastaisena yönä 1971. Kertoja sanoo, että hänen seuraavana päivänä televisiossa ja lehdissä näkemänsä kuvat saivat hänet tuntemaan olonsa levottomaksi ja ahdistuneeksi, niin että hänestä tuntui lopulta, että hän oli syyllinen Luzernin aseman tulipaloon. Melkein kuin olisin tavannut sielunsukulaisen, tuntui minusta. En muista minä vuonna Helsingin aseman toinen siipi paloi, mutta olin lapsi siihen aikaan, ellen väärin muista. Minulla oli taipumusta unissa kävelyyn, ja kun sitten lehdissä kirjoitettiin aseman palosta, luulin lapsen kaikkivoipaisuudella että olin kävellyt unissani sytyttämään aseman ja minut valtasi kauhea syyllisyys ja kiinnijäämisen pelko. Näin vielä vuosia myöhemmin unia Helsingin aseman palosta aivan kuten Sebaldin kertoja oli nähnyt Luzernin aseman palosta, joka sattumoisin paloi samana päivänä kun oli minun syntymäpäiväni.

Patasuti

24.2.03

Kirjoitin Kristinalle tänään sähköpostia, että jotkut muutkin kuin me pitävät pienistä hyödyllisistä taloustavaroista. Näin yksi kirjailija, joka vuokrasi itselleen mökin Big Surista kirjoitustarkoituksessa, kuvailee miten hän tiskaa astioita: "…pidän aina pannun tulella ja kun täytyy ruveta pesemään astioita kaadan tulikuumaa vettä vatiin jossa on Tide-saippuan palanen ja annan tiskien liota rauhassa ja pyyhin ne sitten puhtaaksi hangattuani niitä pienellä patasudilla - iltakausia jolloin vain mietiskelen kuinka hyödyllinen tuo pieni teräsvillainen patasuti on, tai ne pienet kupariset, joita kaupasta saa 10 sentillä, ne ovat äärettömän paljon mielenkiintoisempia kuin mökistä löytämäni järjetön ja typerä romaani Arosusi jonka lukaisin läpi olkiani kohauttaen, vanha pieru valittelee nykyajan "yhdenmukaisuutta" mutta kuvittelee samalla itse olevansa suuri Nietzsche, matkii Dostojevskia viisikymmentä vuotta liian myöhään ( tuntee olevansa piinattu "yksityisessä helvetissä, koska ei pidä siitä mistä muut pitävät!)"

Minua riemastutti Jack Kerouacin "kirjallisuuskritiikki", se miten hän rinnastaa ja arvottaa patasutia ja Arosutta.Itse olin aivan otettu kun lukiolaisena luin Arosuden, sen koommin en ole sitä lukenut, enkä Hesseä muutenkaan.Lasihelmipeliä yritin joku vuosi sitten lukea silloin kun osallistuin netissä lasihelmipeliin, mutta kesken jäi. Ajattelin silloin, että minusta on tullut vanha kun Hesse ei kiinnosta enää, eikä muuten Dostojevskikaan, molemmat ovat nuorten kirjailijoita.

Tuuliajolla Big Surissa on ollut metrolukemistani kahtena päivänä, en ole ehtinyt neljääkymmentä sivua pitemmälle, mutta nyt jo tuntuu siltä, että tämä on kirja josta saatan pitää. Innostuin aikoinaan hänen esikoisromaanistaan Matkalla ja hänen jälkeensä Allen Ginsbergistä sekä muistakin beatnik-kirjailijoista. Heitä alettiin julkaista Suomessa, tosin harvakseltaan, 60-luvulla. Oli pakko lukea englanniksi lisää. He olivat niin raikkaita ja runsaita, omakohtaisia ja epäesteettisiä verrattuna suomalaisen kirjallisuuden aneemiseen modernismiin, joka 50-luvun hallitseva tyyli ja vaikutti vielä 50-luvun alkupuolellakin ennen kuin Saarikoski rupesi arkipäivästämään ja yhteiskunnallistamaan runoa. Kadehdin Kerouacin elämää, olisin halunnut olla mies, käydä kaljalla kavereiden kanssa ja ajella heidän kanssaan pitkin Eurooppaa. Amerikasta en haaveillut, mutta Siperian halki Vladivostokiin olisin halunnut matkustaa junalla. Kukaan ei ollut innostunut siitä ajatuksesta, en muista mahtoiko edes Max olla, vaikka hän oli muuten innokas matkustaja.


ammikuu 2003

© Anita Konkka

Liljananainen.jpg (9226 bytes)

Uudenvuoden taiat ja toiveet

1.1.2003

Unet ovat mielikuvituksen harhailua - yöllisiä retkiä joita unennäkijä ei ole suunnitellut etukäteen. Eikä unien riistaa voi hyödyntää, ellei ole kirjailija tai surrealistinen taiteilija. Suomessa ei surrealistinen taide ole menestynyt, johtunee suomalaisesta rationalismista, joka tuottaa sellaista mikä on kouriintuntuvaa, kuten kännykät.

Uuden vuoden yön unisaalis jäi kovin laihaksi. En ehtinyt nukkua tarpeeksi nähdäkseni unia, koska otin uutta vuotta vastaan Eilan ja Mariuksen luona Katsoimme ilotulitusta yhdeksännen kerroksen ikkunoista. Helsingin puolella räiskyi komeammin kuin Espoon puolella. Pahat henget kaikkosivat vähäksi aikaa pääkaupunkiseudun yltä ja koirat haukkuivat. En ole osallistunut uuden vuoden rituaaleihin vuosikausiin, vaan olen jurottanut yksin kotona. Mutta tein taikoja ja valoin tinoja. Se oli hauskaa pitkästä aikaa.

Rahaa ei ole luvassa tänäkään vuonna, sen sijaan tinan varjossa näkyi laiha mies, jolla oli päässä Napoleon- hattu ja penis sojotti pystyssä. Meinanneeko tuo vallanhaluista miestä? Ei löytynyt teevatienkaan alta rahaa. Pöydällä oli yhdeksän vatia joiden alla pieniä esineitä ja langanpätkiä, musta merkitsi surua, punainen iloa, harmaa harmia. Jokainen sai nostaa teevadin kolme kertaa. Ei tullut iloa, surua, eikä harmia, vaan Aurinkomatkojen lipuke, avain ja sormus. Matkalle lähtisin mielihyvin, mutta jos ei tule rahaa, Jos ei ole rahaa, niin ei pääse Pariisiin Toissapäivänä sain Jacquesilta sähköpostia. Hän kysyi tulenko Pariisiin katsomaan hänen näytelmäänsä La chatte bottée eli Saapasjalkakissaa. Nimestä päätellen se on nainen. Ranskankielessä se hyvä puoli että aina tietää kummasta sukupuolesta on kysymys. Erotiikka on kielen/mielen syvärakenteissa. Suomesta se puuttuu eikä sitä voi oppia pornolehdistä, -kirjoista eikä -videoilta, kun ei se kerran luontevasti kuulu meidän kieleen.

Sormuksella ei ole niin väliä. En kaipaa suurta enkä pientäkään rakkautta. Minä toivon litteää näyttöä. Vähäisiksi ovat toiveet käyneet nykyään. Kun olin nuori halusin tulla maailmankuuluksi kirjailijaksi niin kuin Colette tai George Sand tai Françoise Sagan. Kun täytin yhdeksäntoista, tajusin ettei minusta ainakaan uutta Sagania voi tulla, olen liian vanha. Hän oli alle kaksikymppinen kun Tervetuloa ikävä ilmestyi. Minä olin kymmenen vuotta vanhempi kuin esikoisromaani lopulta ilmestyi eikä minusta tullut kuuluisaa sittenkään.

Kirjallisuutta, politiikkaa ja teatteria

Hans Selon esikoisromaani Diiva ilmestyi samana syksynä kuin Irti ja veti kaiken huomion puoleensa enkä minä pystynyt suuren kateuteni takia lukemaan sitä. Hän osasi ottaa kaiken ilon irti julkisuudesta. Muistan hänet Vanhan kuppilasta, jossa hän esiintyi varsinaisena dandynä, Hiukset oli värjätty punaisiksi. En muista oliko hänellä vahatut viikset, ne olisivat sopineet hyvin kuvaan. Hän pukeutui tummaan miesten pukuun ja poltti savuketta pitkän imukkeen päässä.

Diiva oli aika paljon kielellä koketeeraamista, en tiedä menisikö sellainen nykyään lävitse. Mutta 70-luvun alussa sai ja voi kokeilla kielen ja kirjallisuuden rajoja ennen kuin kirjallisuuspolitiikka alkoi luisua brezhneviläiseen suuntaan. Alkoi pysähtyneisyyden aika ja se jatkui jatkumistaan. 80-luvulla puhalsivat vähän vapaammat tuulet, mutta 90-luvun laman aikana otti markkinatalous ohjat eikä ole niistä sen koommin hellittänyt.

Vaikuttaa vähän siltä että nykyään vain pienet kustantajat, sellaiset kuin Loki, Tamara Press, Sammakko ja Basam Books uskaltavat julkaista valtavirrasta poikkeavaa kirjallisuutta. Ehkä niiden niskassa ei hönkäile osakkeenomistajat. Minulla on yöpöydällä Lokin kustantama Tiloja/Avaruuksia, jonka sain Kristinalta. Sen on kirjoittanut Georges Perec, yksi kirjailijasuosikeistani. Parhaillaan luen Samuel Beckettin Mercieria ja Camieria,jonka Basam Books on kustantanut (Otava kustansi Beckettia "entiseen hyvään aikaan" eli 60-luvulla). Tämä romaani on ensimmäinen jonka Beckett kirjoitti ranskaksi asuttuaan Pariisissa kymmenen vuotta. Kieli on töksähtelevää ( ehkä tarkoituksella) kuin lukiolasipojan harjoitusaineessa. Hän oli 40-vuotias vaihtaessaan kieltä. Myöhemmissä romaaneissa hän käyttää ranskankieltä kuin virtuoosi.

Mercier ja Camier ovat matkalaisia, kaksi vaudevilletyyppistä kulkuria, Huomenna hän tulee-näytelmän Vladimirin ja Estragonin edeltäjiä. Matkanteon teema jatkuu romaanissa Millaista on , jossa kaksi olentoa ryömii mudassa eteenpäin yhtyneinä "elämään stoalaisessa rakkaudessa viimeiseen hilpeään silakkaan asti ja hivenen yli", kuten Beckett ja hänen Suzannensa.

Beckett on ollut mielikirjailijoitani 50- luvulta asti, jolloin näin Kansallisteatterissa Huomenna hän tulee -näytelmän ja ihastuin ikihyviksi. Se oli jotain niin erilaista kuin ylinäytellyt ja melskeiset Shakespearet, joita olin lapsesta asti käynyt isän kanssa katsomassa. Isä vei minua teatteriin, koska olin innostunut näytelmistä, toisin kuin äiti. Ibsenin Brandin näin noin 11-12-vuotiaana ja arvostelin sitä ankarasti, mikä huvitti isää. Olin valmiiksi kouliintunut vastaanottamaan ja ihastumaan moderniin näytelmätaiteeseen. Beckettin jälkeen näin HaavikonNuket ja Ionescon Tuolit, mutta ei kumpikaan heistä tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Beckett. Rakastuin häneen kai siksi, ettei hänen näytelmissään tapahtunut mitään, ei suurta tragediaa, ei suuria käänteitä ja kohtaloniskuja, ongelmat olivat pieniä, silti eksistentiaalisia kuten kivi kengässä tai reikä sukassa, eikä hänen henkilöitään voinut ylinäytellä kuten Shakespearen tai Ibsenin henkilöitä. Hän oli oikea minimalisti.

Unet ja toiveet

2.1.03

Ihmisen sisin himoitsee metaforista maailmaa, runouden maailmaa, uskoi surrealisti André Breton. Unet ovat alitajunnan runoutta, metaforista "ikään kuin" maailmaa. Alitajunta rakastaa yksinkertaisia symboleja. Kun uudenvuoden yönä löysin teevadin valta sormuksen, niin siitäkös alitajunta riemastui ja lähetti seuraavana yönä uneen morsiusparin. Luokkatoverini oli tavannut ihanan englantilaismiehen ja rakastunut ensi silmäyksellä korviaan myöten. Rakkaus oli ollut molemminpuolista ja he olivat menneet saman tien naimisiin Kalastajatorpan rannassa. Vaatimaton tai liian hyveellinen unennäkijä, joka ei kehtaa tunnustaa edes itselleen omia tunteitaan, panee luokkatoverinsa näyttelemään osaa, jota hän haluaisi itse näytellä. Luokkatoveri tai nuoruuden ystävä joutuu apuminän rooliin. Usein siihen tehtävään joutuvat myös unennäkijän lapset.

Unen kategoria: toiveuni. Niin Freudin mukaan joka ajatteli että unet ovat eroottisten (kiellettyjen) toiveiden täyttymyksiä. "Unennäkö on palanen lapsuutemme nyttemmin nujerrettua sielunelämää", hän kirjoitti. Tietoisesti en toivo, en kaipaa enkä halua "pariutumista". Mutta alitajunnalla on ihan omat toiveensa ja halunsa, tuntematon tahtonsa.

Vanhan kansan mukaan häät unessa merkitsevät hautajaisia. Vanha kansa selitti unet enteinä. Tulkinta tapahtui yksinkertaisen logiikan mukaisesti: unessa on kaikki päinvastoin kuin todellisuudessa. Siellä eletään käänteismaailmassa. Uudenvuoden yön olivat erityisen merkitseviä.

Ystäväni P. sanoi aikoinaan, että kaikki unet joulun ja loppiaisen välissä ovat merkitseviä, koska ne kertovat mitä tulee tapahtumaan seuraavan kahdentoista kuukauden aikana. Olen tutkinut unia yli 30 vuotta, mutta en ole huomannut, että noina öinä nähdyt unet olisivat sen enteellisempiä kuin muinakaan öinä nähdyt unet. Voi olla että joillakin on sisimmässään niin selvät piirustukset tulevan vuoden tapahtumista, että osaavat nähdä niistä enneunia. Minulla ei ole. Yleensä tapahtumat ovat niin satunnaisia, ettei niitä osaa millään tavoin ennakoida.

Freudille unet olivat aivojen biokemiaa, ja halu oli viime kädessä biokemiallisen prosessin tietty vaihe, kuten Ulf Linde määrittelee artikkelissaan André Bretonin surrealismista (Taide 2/89). Freud pyrki olemaan rationaalinen tiedemies, ettei häntä sekoitettaisi ennustajaeukkoihin. Mutta Breton runoilijana oivalsi sekä unista että halusta enemmän. Hän kirjoitti: " Molemminpuolinen rakkaus joka meitä koskettaa…" Hänelle halu oli molemminpuolista ja kielellistä - muuttumaton sosiaalinen ilmiö. Silloin unen toiveentäyttymys saa tiedonannon luonteen, sanoo Linde. Tämä on mielenkiintoista. Harvoin unia tutkitaan ja tulkitaan sosiaalisina ilmiöinä.

Amerikkalainen sosiologi Calvin S. Hall tutki college-opiskelijoiden unia joskus 50-luvun loppupuolella. Olen lukenut hänen tutkimuksensa, mutta muistan vain yhden lauseen:" Me näemme unia niistä jotka näkevät unia meistä." Se voi pitää paikkansa, mutta ihmettelenpä näkevätkö Max R. tai Arto K., jotka kuolivat vuosia sitten, minusta unia. Minä näen heistä unia, varsinkin Maxista usein. Hän oli lapsuudenystävä. Artoon tutustuin opiskeluaikoina. He eivät olleet poikaystäviä siinä mielessä mitä poikaystävällä tarkoitetaan.

4.1.03

Vielä vähän unista. Suurin osa niistä on niin arkipäiväisiä, että ne unohtuvat saman tien. Niissä ei ole halun häivääkään. Vanhemmat näkevät lapsista unia, lapset vanhemmista. Unet jatkuvat vanhempien kuoleman jälkeen. He elävät ikuisesti lastensa unissa, tai ainakin niin kauan kuin lapset elävät, eikä niissä unissa välttämättä ole mitään oidipaalista. He vain sattuvat olemaan toisilleen läheisiä ihmisiä.

Huoli lapsista jatkuu unielämässä, vaikka he ovat jo aikuisia. Se taitaa olla huoli joka ei hellitä koskaan. Jokaisen äidin osa? Alitajunta syyttää minua että en osannut olla kunnon rakastava äiti, kun lapset olivat pieniä. Tein uraa, halusin tulla kuuluisaksi kirjalikasi, laiminlöin heitä. Ehkä muutkin äidit käyvät alitajunnassaan jatkuvaa oikeudenkäyntiä, jossa he ovat syytettyinä lastensa isommat tai pienemmästä laiminlyömisestä. Isistä en tiedä. Näkevätkö hekin unia, että lapselle sattuu jokin onnettomuus?

Lapset ovat unissani aina pieniä. Yöllä olin heidän kanssaan Moskovassa tai Pietarissa. He näkivät kadulla ison keltaisen asvalttikoneen, joka oli täynnä mielenkiintoisia vipuja. He ryntäsivät kääntelemään niitä eivätkä totelleet minua, kun komensin heidät pois koneen päältä. Mutta he eivät totelleet. Minä pelkäsin että heille sattuu onnettomuus. Purskahdin itkuun keskellä katua, sitten vasta he älysivät tulla koneelta pois. Ei se ollut oikeata itkua, koska silmät eivät olleet märät kun heräsin.

Päiväkirjoja:

1. Santokan kerjuupäiväkirja

Luen Santokan kerjuupäiväkirjaa. Hän oli haikurunoilija ja zeniläinen kerjäläismunkki, joka kulki 1930- luvulla pitkin poikin Japania, kapakasta ja majatalosta toiseen. Kun rahat olivat lopussa hän yöpyi taivasalla. Sitä tapahtui usein. Kai Nieminen on suomentanut häntä, Basam Books kustantanut. Kokoelman nimi on Vastapäätä kapakka.

Näin kirjoittaa Santoka: ”vesi virtaa,, pilvet liikkuvat taukoamatta; kun tuuli puhaltaa, puiden lehdet varisevat, kalat uivat kalojen lailla, linnut lentävät lintujen lailla, niin siis te, jalkani kävelkää niin kauan kuin kykenette, kulkekaa niin kauas kuin pääsette. Haluan kuvata vaelluksen arkea, sen kaikkia puolia, mieleni muuttuvia ailahduksia, sellaisena kuin ne koen. Kirjoitan tämän Kerjuupäiväkirjan elämäni aikakirjaksi".

Myöhemmin: "Päivä kävelemättä on apea, päivä juomatta on apea, päivä kirjoittamatta on apea. Yksin oleminen on apeaa, mutta yksin käveleminen, yksin juominen, yksin kirjoittaminen - se ei ole apeaa."

Ja uutena vuotena: "Sää on synkkä, minä olen synkkä, sellaista on ihmisen elämä luonnostaan, on aina ollut, ei sille mitään voi: koska en jaksanut enää juoda pelkkää vettä, menin tuttuun kapakkaan ja join lasillisen velaksi, sitten kävin vielä hakemassa tutusta ruokalasta inari-sushia ja makaronia velaksi (…) Runot ja viini, niin se on: muuta minulla ei ole".

     

2. Taanilan  radiopäiväkirja

Eilen kuuntelin Hannu Taanilan radiopäiväkirjaa viimeistä kertaa. Se ei lopu vaan se lopetetaan niin kuin joulusika, kuten Taanila totesi. Kumma että on saanut jatkaa sitä näinkin kauan. Ei Suomessa hänen kaltaisiaan irvileukoja kaivata eikä tarvita. Hän on kait astunut liian monien varpaille. Poliitikot eivät ole tykänneet hänen irvailuistaan eivätkä uskovaiset hänen epädogmaattisia raamatunselityksistään. Hän on loukannut heidän tunteitaan. Täällä pärjäävät paremmin totiset torvensoittajat, joiden sanoma on konstailematonta, kuten Pentti Linkolalla, jota metsäteollisuuden pamput kutsuvat seminaareihinsa puhumaan luonnon puolesta.

Taanilalla ei ole nyt mitään foorumia, missä voisi esittää ajatuksiaan politiikkojen hölmöilyistä. Olisikohan hänen päiväkirja yhtä hauska luettuna kuin kuultuna. Hän oli mainio tapa värittää, painottaa ja venyttää sanoja. Kirjoitetussa sanassa sitä ei voi tehdä äänenpainoilla. Se täytyy tehdä muilla konsteilla. Taanila ei voi jatkaa päiväkirjaansa edes netissä, koska hän ei osaa käyttää nettiä, kuten hän tunnusti jossakin jutussaan.

Minusta on vahinko, että radion ainoa toisinajattelija sai potkut. Minkähän takia tässä maassa kaiken pitää olla niin tasapäistä. Olen kuunnellut Taanilan radiopäiväkirjaa silloin kun ei ole ollut kirjoitustöitä, jotka vaativat keskittymistä. Minua hänen venkoilevat juttunsa ovat huvittaneet. Ne ovat olleet aikuisviihdettä, jossa on jotain sisältöäkin. Tosin aikuisviihteellä tarkoitetaan nykyään pornoa, jota teinipojat tai teinipoikien tasolle jääneet miehet innolla harrastavat. Hänen päiväkirja oli liian älyllistä viihdettä, ehkä siinä syy miksi se lopetettiin.

Tietokoneongelmia

6.1.03

Tietokoneongelmat seuraavat uniinkin, samoin kuin tupakanhimo. Ongelmia on ollut siitä asti, kun siirryin mbnetiin. Ensin oli ongelmia postinkukun kanssa. Suunnilleen joka toinen sähköposti katosi kyberavaruuden mustaan aukkoon. Rupesin epäilemään Microsoftin Outlook Expressiä ja siirryin käyttämään vanhaa kunnon Eudoraa. Sen jälkeen on kadonnut vähemmän postia. Eilen huomasin, että kotisivuilta puuttuu monta tiedostoa, muun muassa kaikki viime vuoden nettipäiväkirjan sivut. Olen lähettänyt ne sinne pari kertaa eikä niitä vain missään näkynyt. Menin nukkumaan pystymättä ratkaisemana ongelmaa.

Näin unta että olin ensimmäisessä työpaikassani A-Betonissa .Yritin saada tietokoneella yhteyttä ulkomaailmaan mutta en saanut. Ajattelin, että tietokoneen kättelyaika oli liian lyhyt ja menin firman tietotukinaisen luo pyytämään järjestelmänvalvojan numeroa, koska halusin häneltä uudet asetukset koneeseen. Tukinainen sanoi, että minun täytyy käyttää alemman tason liittymää, jonka nimi on "vares". Se on hitaampi liittymä, voi olla myös kalliimpi. Hän ihmetteli, miksi haluan laittaa uudet asetukset itse, vaikka hän on sitä varten talossa. Kun heräsin, keksin missä vika on. Sivut eivät avaudu siksi, että polku on väärä, olen lähettänyt ne väärästä kansiosta serverille Minun täytyy käydä tiedostot ja nettipäiväkirjan aiheet lävitse. En ruvennut tekemään sitä, vaan vasta tänään iltapäivällä. En kyllä ihmettele yhtään, jos it-alan ihmiset ovat hermoraunioita kolmekymmentävuotiaina.

Tupakanhimo

On loppiainen, radiossa soi joululaulut viimeisen kerran, neulansa karistanut joulukuusi odottaa parvekkeen nurkassa poisheittoa. Yhtenä vuonna pidin joulukuusta kotona maaliskuun alkuun asti, koska se alkoi kukkia enkä voinut heittää kukkivaa kuusta menemään.

**

Ei ihminen ole sen kummempi yöllä kuin päivälläkään. Samat asiat pyörivät mielessä vaikka eri järjestyksessä. Mutta yöllä muisti toimii paremmin kuin päivällä. Tupakanhimonkin vaivaa niin unissa kuin valveilla, eikä lankeemuksia ei voi estää kummassakaan olotilassa. Olen ollut polttamatta syyskuusta asti, lopetin silloin kun Nestori kuoli, koska kuolemanpelko iski minuun. En haluaisi kuolla ennen aikojani keuhkosyöpään jonka olen itse aiheuttanut . Viime aikoina, varsinkin uudenvuoden jälkeen tupakanhimoa on ollut entistä vaikeampi kestää. Himo on ollut suorastaan sietämätöntä. Olen polttanut sekä unessa että hereillä. Ei auta edes tupakkapurkka, ei ainakaan henkisiin vieroitusoireisiin.

Muistuu mieleen Italo Svevon Zenon tunnustuksia. Romaanissa Zeno ( melkein kuin Svevo) kärsii jatkuvaa tupakanhimoa, tekee hyviä päätöksiä, polttaa viimeisen savukkeen lähes joka päivä ja lankeaa yhä uudelleen. Hän keksii jopa hakeutua suljettuun laitokseen hoitoon. Tupakanhimo iskee siellä entistä ankarampana. Hän yrittää puhua tuhdin yöhoitajan ympäri, että se hankkisi hänelle tupakan, vain yhden ainoan tupakan, joka olisi hänen elämänsä viimeinen, mutta hoitaja pysyy tiukkana. Hän tarjoaa hoitajalle konjakkia, sen juominen ei ole laitoksessa kiellettyä kuten tupakointi. Hoitaja on perso konjakille, juo liikaa, humaltuu, Zeno varastaa häneltä avaimet ja karkaa laitoksesta. Ensi töikseen hän menee kioskille ostamaan tupakkaa.

Ei sellainen ihminen, jolla ei ole ollut koskaan mitään addiktiota, voi tietää miten vaikeata on luopua tupakasta tai alkoholista tai heroiinista. Santoka kuvaa Kerjuupäiväkirjassaan miltä tuntuu, kun hän yrittää olla juomatta: " Mieliala laskee, kuin olisin pudonnut mutaiseen suonsilmään - en osaa asettua rauhassa aloilleni, kun pysyn paikoillani, muutun kärsimättömäksi, fyysisesti se johtuu alkoholismista, psykologisesti yksinäisyydentunteesta,tiedän sen itsekin liian hyvin, mutta ei kai sille kerta kaikkiaan voi mitään!" Sitten hän kulauttaa kaksi lasillista viinaa, tietenkin velaksi ja menee ystävänsä luo juttelemaan.

Kaksi skarabeeta

11.1.03

Rupesin eilen tyhjentämään kaappeja ja komeroita. Luurankoa ei ole vielä vierähtänyt esiin, mutta löysin kaksi skarabeeta, egyptiläisiä pyhäpillerinpyörittäjiä (scarabaeus sacer). Suomessa niitä sanottaisiin sitsontiaisiksi. Ne ovat kauniin värisiä, vatsapuoli hohtaa kuparinpunaisena. Ne makaavat tulitikkuaskissa selällään pumpulin päällä. Niiden peitteenä on Paracelsuksen pikkuinen kuva zodiakki-ihmisestä. En millään pysty muistamaan kuka on lahjoittanut skarabeet minulle, mutta epäilen että se on kuvanveistäjä HV. Hän harrasti esoteerisia asioita, opetti minut lukemaan taivaanmerkkejä ja tarot-kortteja.

Taivaanmerkit olen unohtanut ja tarot-kortit lahjoitin Teijalle, joka kävi loppiaisena hakemassa vanhoja kirjoja. Kirjapino lattialla on pikkuhiljaa pienentynyt, mutta ei vielä tarpeeksi. Kukaan ei ole vielä vienyt mukanaan Goethen Tarua ja totta, ei ole kelvannut myöskään V.J. Ihailaisen Ihmistuntemusta, ei Alexis Carrelin Elämän ikuiset lait, ei Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet (siitä puuttuu selkä) eikä moni muukaan raihnaan näköinen kirjavanhus. En millään raaskisi heittää niitä roskikseen. Kauhea kohtalo kirjoille, jotka eivät enää elä nuoruutensa kukoistusta. Samaistun niihin. Toivon että ne vielä löytäisivät hyvän kodin.

Maalarin tytär - ja poika

Muuttostressi alkaa näkyä unissa. Viime yönä löysin kellarista koko joukon äidin freskoja ja öljymaalauksia. En ollut nähnyt niitä aikaisemmin. Ne olivat isokokoisia, kirkasvärisiä, paljon lapsia ja kissoja. Olin ihmeissäni että saanko ne kaikki mahtumaan uuteen asuntoon, kun se on niin paljon pienempi kuin tämä nykyinen ( 20 päivän kuluttua entinen) kotini. Jostain täytyy luopua, en vain keksinyt mistä. Sitten keksin, että voisin tehdä niistä töistä näyttelyn. Heräsin lievästi ahdistuneena ja rupesin tutkimaan uuden asunnon pohjapiirustusta. Mittasin huonekaluja ja sijoitin niitä pohjapiirustukseen. Alkoi näyttää siltä, että jos saan kaikki huonekalut ja ahdettua siihen asuntoon, en mahdu itse sinne. Siis: jostain on luovuttava, mutta mistä? Ei kirjoista, ei äidin tauluista, ei huonekasveista, ei lapsuuteni ruokapöydästä, jonka ääressä opin lukemaan isän ja äidin ilmeitä ja tunteita. Minusta tuli tarkkanäköinen, mutta paranoidinen.

Edellisenä yönä asuin muslimimiehen kanssa, olisikohan ollut kotoisin Saudi-Arabiasta, samanlainen parrakas tyyppi kuin Osama bin Laden, mutta ei se ollut hän. Ihme ja kumma etten ole nähnyt hänestä vielä unta, ei ole tullut yhteenkään painajaiseeni niin kuin Stalin. Sillä oli päällä valkoinen mekko (en tiedä mikä on tuon muslimimiehen vaatekappaleen nimi) ja valkoinen liina, joka oli kiinnitetty vanteella pään ympäri. Hän toi kissalle silakoita. Ne eivät olleet aivan tuoreita, niiden silmät verestivät. Kissa söi niitä pöydän alla. Menin hetkeksi pois keittiöstä. Jotain tapahtui sillä aikaa. Mies tuli eteiseen itkien ääneen ja sanoi: "Minä tapoin sen". Kissa makasi sanomalehden päällä liikkumattomana. Lattialla oli pari veri tippaa. "Miksi sinä sen teit?" minä kysyin. Mies ei osannut vastata, hän vain itki. Kissa lähti liikkeelle. Se horjahteli työhuoneeseeni päin. Mikä helpotus, että se ei ollutkaan kuollut. Mutta siitä vuosi verta ja se näytti heikolta. "Se täytyy viedä heti lääkäriin", minä sanoin. Mies otti sen syliinsä ja minä heräsin kaamean kuuman aallon vyöryessä ylitseni. Sellaista ei ole tapahtunut kuukausiin.

Olo oli ahdistunut. Ihmettelin miksi näin sellaista unta. Liittyikö se jollain tapaa myöhäisillan puhelinsoittoon. Monta vuotta sitten kuolleen taidemaalarin poika, jota en ole koskaan tavannut, soitti ja halusi lukea minulle rakkausrunon jonka oli kirjoittanut vähän aikaa sitten. Hän kertoi lukeneensa nyt vasta Hullun taivaassa –romaanin. Olin antanut sen hänen isälleen noin 15 vuotta sitten. Hän oli sitä mieltä, että jos minä saanut aikaiseksi tuollaisen kirjan , niin kyllä hän pystyy paljon paremman kirjoittamaan. Hän ei vaikuttanut humalaiselta, ainakaan äänen perusteella. Voi olla, että hän oli ottanut muutaman rohkaisuryypyn.

Hänen isänsä oli perhetuttuja ja kävi meillä aikoinaan kyläilemässä, vaikka en minä häntä muista. Hän kuului tylsiin aikuisiin, jotka eivät minua nuorena kiinnostaneet. Monta vuotta äidin kuoleman jälkeen tapasin hänet ostarissa. Hän pyysi minua mallikseen. Se tapahtui 80-luvun alkupuolella. En muista hänen puhuneen lapsistaan, kai hänellä jotain huolia oli pojastaan niin kuin lähes kaikilla isillä jossain vaiheessa. Hän puhui enemmän avioliitostaan ja vaimostaan jolla oli taipumusta mustasukkaisuuteen, eikä syyttä. Sain jälkeenpäin hämmästyksekseni kuulla, että taiteilija oli pikkuisen naisiin menevä Ehkä hän oli sitä niin ujolla tavalla, että minun oli vaikea huomata sellaista ominaisuutta. Kerran hän tarjosi konjakkia, mutta minä en ottanut, koska olin siihen aikaan Zen-buddhisti. Kerran hän yritti lähestyä arasti, mutta minä en ollut huomaavinani mitään eikä hän rohjennut yrittää toistamiseen. Pidin häntä liian vanhana, ehkä hän aavisti sen että en voinut kiinnostua äitini ikäisestä miehestä. Olen aina pitänyt itseäni nuoremmista tai suunnilleen samanikäisistä miehistä.

Taiteilija, tytär ja kissa.jpg (21509 bytes)

Kuvassa taiteilija Anja Konkka, tytär Anita (13 v.) ja musta kissa nimeltään Piu, joka on niin musta että siitä näkyy vain roikkuva käpälä ja yksi silmä. Äidin freskossa kissa näkyy paremmin. Freskon nimi on Taiteilija ja hänen kissansa. Helsingin kaupunki osti (tai ulosmittasi) freskon aikoinaan.  En tiedä missä se nykyään sijaitsee.

PS 19.1.03. Pirkko lähetti sähköpostia ja kertoi että Maalari ja hänen kissansa on Pohjois-Haagan kirjastossa. Täytyy mennä joskus katsomaan sitä. Siitä tulisi hyvä kirjan kansi.

Sänky

19.1.03

Kaksi kierrätyskeskuksen miestä, pieniä, pyöreitä ja sinisilmäisiä kuin savolaisveljekset, tuli hakemaan tavaroita. Kun avasin oven, he kysyivät ensimmäiseksi onko koiraa. Oli varmaan huonoja kokemuksia päälle ryntäävistä koirista. Sanoin että ei ole, mutta kissa on. Heille kelpasi elektroniikkaromu, poiskuljetus maksoi 3 euroa per kappale, ja ikivanha( 30 v.) pesukone, joka painoi kuin siirtolohkare. Toinen miehistä kysyi epäluuloisena eikä kai pyykit ja vesi ole jäänyt sisään. Sellaistakin on kuulemma tapahtunut. Mutta putkisänky ei kelvannut. He sanoivat, että ei sitä kukaan osta, se ei ole tarpeeksi antiikkinen.

Putkisänky on 50-luvun tuotteita. Kun meidän perheessä luovuttiin hetekoista 50-luvun puolivälissä, äiti osti kummallekin veljelleni putkisängyn. Se on hyvin sotilaallisen näköinen. Harmaaksi maalatut putkijalat ja -kehikko johon on kiinnitetty paksu vanerilevy. Ei taivu eikä nitku lihavankaan miehen alla. En muista mihin toinen sänky on joutunut. Nyt minulla on siis riesana veljeni nuoruudenaikainen sänky. Enkä tiedä miten päästä siitä eroon. Jos omistaisin auton, voisin kuljettaa sen Sortti-jäteasemalle, eikä maksaisi kuin bensan hinnan. Jos YTV kuljettaa sängyn jäteasemalle, se maksaa 50 euroa. On vähän liian korkea hinta kukkarolle, kun muuttokin tulee maksamaan reilusti yli 600 euroa.

Soitin veljelle ja tarjosin sänkyä nimipäivälahjaksi, kun tänään sattuu olemaan Heikin päivä. Mutta ei se kelvannut hänellekään. Hän ei ole vielä tarpeeksi vanha, että nuoruuden sänky herättäisi nostalgisia muistoja. Kysyin häneltä, mitä minä sille sitten teen. Hän antoi isännöitsijän neuvon: jätä kellariin kyllä se sieltä aikanaan korjataan, hänen isännöimässään talossa tilataan jätelava aina kun ihmisten jättämiä tavaroita alkaa kertyä liikaa vinttiin ja kellariin. Tämän talon huoltomies neuvoi samaa, kun tässä yhtenä päivänä valitin sänkyongelmaa hänelle. Mutta kehotti sitä ennen minua pistämään ostarin ilmoitustaululle lapun jossa lukee: "Annetaan hyvään kotiin vankka hyvin säilynyt putkisänky ( melkein uuden veroinen). PS. Sopii upseerikotiin."

Granaattiomena

Eilisiltana luin melkein loppuun Anu Kaipaisen Granaattiomenan. Hänen tähänastisista kirjoistaan se on mielestäni paras. Kun nainen tulee vanhaksi, hän uskaltaa vihdoin ja viimein sanoa, mitä on aina ajatellut. Siksi naiskirjailijat ovat usein parempia vanhoina. Granaattiomena oli Finlandia-ehdokkaana. Olisin suonut, että se olisi saanut palkinnon. Mutta kun valitsijana oli Lasse Pöysti, vanha mies, niin eipä häntä paljon tainnut kiinnostaa äitiyden ja naiseuden ongelmat, eikä varsinkaan vanhan naisen elämä.

Vähän minua häiritsi romaanissa kettutytön tarina, se tuntui päälle liimatulta, oli sellaista ajankohtaisaineistoa, jota ilman kirja olisi ollut tiiviimpi. Se tökötti jotenkin erillään ja oli ulkokohtainen verrattuna kirjailijan ja äidin omakohtaiseen tarinaan. Mutta kun on kirjailija ammatiltaan, niin fiktion tekeminen houkuttaa harhapoluille. Tietysti Anun kaltainen sosiaalisesti valveutunut kirjailija haluaa pohdiskella kirjoistaan myös yhteiskunnan asioita.

Unia kirjassa oli paljon (minun ilokseni), mutta Anu suhtautui häpeillen niihin ja varsinkin enneuniin, joita hänellä on tapana nähdä.. Selitteli ja kiemurteli niiden kanssa ikään kuin ne olisivat taikauskoa, johon hänen kaltaisensa sivistyneen ihmisen ei pitäisi langeta. Sivistyneistö on suhtautunut enneuniin samalla tavoin toissa vuosisadalta, Lönnrotin ajoista alkaen , ellei jo aikaisemminkin. Minun isoäitini sanoi, että enneunet ovat piikatyttöjen höpsötystä. Hänen lausuntonsa kuvasti 1800- luvulla syntyneiden säätyläisten asenteita. Sitten tuli Freud, joka katseli unia toisesta näkökulmasta, ei nähnyt niissä enteitä, vaan seksiä. Se teki unista toisella tapaa häpeällisiä. Koskahan uniin opitaan suhtautumaan luontevasti tarinoina ja elokuvina, joita ihmisen aivot omaksi tarpeekseen (ja huvikseen) tuottavat öiseen aikaan. Joskus ne näkevät tulevaisuuteen, joskus menneisyyteen, mutta useimmiten ne askartelevat nykyhetken parissa.

Vaikka kirjan päähenkilö oli uniennäkijä, niin kumma kyllä yksikään uni ei varottanut häntä huijarimiehestä, joka tunki hänen elämäänsä. Tai jos joku uni olikin varottanut miehestä, niin hän ei uskonut, koska mies oli kerrassaan ihana, hellä ja huolehtiva, juuri sellainen jollaista jokainen nainen oli kaipaa yksinäiseen elämäänsä. Poika kyllä näki miehen lävitse, mutta ei äiti rakkauden huumassa ottanut kuuleviin korviin pojan sanoja. Sellaisia me naiset olemme. Kun yksinäisyys alkaa ahdistaa liikaa, rakastutaan ensimmäiseen joka huomaa meidät. Tapasin minäkin kerran tuon huijarimiehen esikuvan jossakin kirjallisessa tilaisuudessa, jossa hän oli Anun kavaljeerina. Oli toki miellyttävä mies, mutta liian liukas ja sulava minun makuuni. Onneksi ei ole sitä vaaraa, että joku huijarimies iskisi silmänsä minuun, koska olen köyhä kuin kirkonrotta. Eivätkä Don Juanitkaan kiinnostu enää, koska olen vanha. Aikoinaan kiinnostus oli molemminpuolista.

Jätin romaanin lukemisen kesken, kun telkkarissa alkoi Fritz Langin elokuva Punainen katu, mutta en voinut katsoa sitä loppuun asti, koska se oli liian riipaiseva. Vanha mies raataa konttorirottana, kotona on hirvittävä riivinrautavaimo ja ainoa henkireikä ja ilonaihe on maalaaminen. Sitten hän kohtaa femme fatalen, joka alkaa huijaripoikaystävänsä neuvojen mukaan käyttää hyväksi häntä. Minun piti panna telkkari kiinni siinä kohdassa, jossa nainen ja poikaystävä rupeavat myymään vanhan miehen maalauksia. En olisi kestänyt katsoa, kun mies palaa työhuoneelleen ja kaikki maalaukset ovat kadonneet.

Jatkoin Anun romaanin lukemista asiitä mihin olin jäänyt. Hän kirjoiti, että "hän ei pelännyt vanhenemista. Sitä tuskin ajatteli…Hänen periaatteensa oli aina ollut, että ihminen oli sen ikäinen kuin tunsi olevansa." Tässä kohdassa pysähdyin miettimään, voiko tunteeseen luottaa, ja tulin siihen tulokseen että ei voi, varsinkin kun kirjailija oli juuri kertonut rakkaudestaan huijarimieheen. Ajat ovat muuttuneet. Vanhana ei saa enää tuntea itseään vanhaksi. Se on kielletty tunne, täytyy pysyä nuorena ja pirteänä hautaan asti. Seksiäkin pitäisi harrastaa haudan partaalla, vaikka aika moni nainen ajattelee, että mikä helpotus että se on vihdoinkin ohi ja voi rauhassa keskittyä muihin asioihin. Jos ei kuolemisesta ei olisi tehty tabua,josta ei saa puhua, ei vanheneminekaan olisi niin ahdistavaa, että se täytyy kieltää. Sitä voisi olla rauhassa sen ikäinen kun on, kutoa vaikka villasukkia ja kertoa lapsenlapsille, millaista oli isoäidin nuoruudessa. Jos kerran työelämä on riistänyt lapsilta vanhemmat, pitääkö vanhenemisen pelon riistää heiltä isovanhemmatkin.


 

 


 

 

 

 

 

 

 

 


 

 


 


Comments