Kirjailijan päiväkirja 2002

Helmikuu 2002

©Anita Konkka

 

1.2.02

Tyhjä yö. En muista yhtään unta. Ja niin alkaa aamukin tyhjänä, lehden luvulla. Kun sen on lukenut ei mieleen ole jäänyt muuta kuin erään pikku-uutisen peruutus. Joku päivä sitten lehdessä kerrottiin naisesta joka oli juuttunut SAS:n lennolla vessanpytylle kun oli painanut huuhtelunappia istuessaan pöntöllä. Imu oli ollut niin voimakas, että hän pääsi irti vasta lentokentällä, kun teknikot tulivat hätiin. SAS:n tiedottaja pahoittelee, että he esittivät tarinan totena.

Bush on taas uhonnut. Irak, Iran ja Pohjois-Korea ovat hänen mielestään "pahuuden akseli" ja suuri uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle. Tällaiset puheet menevät tietysti äänestäjiin kuin häkä. Siltä mieheltä puuttuu täysin diplomatian taito.

2.2.

Taitelijan työ ja petoksen teema

Kävin eilen katsomassa Rivetten elokuvaa La belle noiseuse (Tuntematon mestariteos). Kristina ei pitänyt elokuvasta. Hän sanoi sitä kylmäksi ja jotenkin ulkokohtaiseksi, toisaalta romantisoiduksi näkemykseksi taiteilijan työn vaikutuksesta. Elokuva perustui Balzacin novelliin Le chef-oeuvre inconnu. Minusta se oli mielenkiintoinen ja realistinen kuvaus taiteilijan työstä. Hyvin todentuntuinen. Nautin elokuvan äänimaailmasta, se oli hieno. Kaikki ne rahinat, hiljaiset työnäänet, kun taiteilijaa tekee ensin luonnoksia ja sitten maalaa. Vain värien, hiilen, vernissan, tärpätin, kankaiden, kalkin ja liidun tuoksut puuttuivat. Taiteilija väänteli aika rankasti malliaan eri asentoihin. Minun taiteilijani ei ollut sellainen, mutta hänkin kyllä pyrki kosketustuntumaan ja se oli minusta kiusallista. Samanlainen alkujännitys taiteilijoilla, kun he aloittavat uuden mallin ja uuden työn kanssa. Esineiden siirtelyä paikasta toiseen. Sen jännitys tuntui hyvin voimakkaana. Kun työ alkoi sujua, taiteilija vapautui puhumaan.

Minusta alkoi tuntua että olen nähnyt tämän elokuvan, kun katselin kohtauksia taiteilijan ateljeessa. Tunne voimistui, kun taiteilija sai mestariteoksensa valmiiksi ja malli näki sen. Muistin hänen järkytyksensä ja muistin mitä tapahtui sitten: taiteilija muurasi maalauksensa seinän sisään niin ettei kukaan näkisi sitä. Ja teki yön aikana uuden maalauksen, jonka hän sitten näytti taidekauppiaalle, vaimolle, mallille ja mallin poikaystävälle.

Uudesta maalauksesta oli muistuma yöllisessä unessa. Jacquesin pöydällä oli vaaleanpunainen läpikuultava kivi. Kiven sisällä oli olento, jonka asennossa oli jotain samaa kuin ihmishahmossa taiteilijan kankaalla, tosin tausta oli vaaleansininen, eikä vaaleanpunertava kuten unessa. Hahmo oli selästä päin nähty malli joka oli sikiöasennossa, niin ettei hänen päätään ja käsiään eikä jalkojaan näkynyt. Suuret silmät olivat aikaisemmasta taulusta - kymmenen vuotta sitten keskenjääneestä La belle noiseuse - maalauksesta, jossa taiteilijan vaimo oli ollut mallina.

Vaimo oli mustasukkainen uudelle mallille. Sekin niin tuttua. Kas kummaa ettei T:n vaimo tullut uneeni. Hän oli minulle aikoinaan mustasukkainen. Kai hän oli kaikille miehensä nuorille naismalleille mustasukkainen, vaikka aihetta ei olisi ollut. En ollut hänen miehensä rakastajatar. Tykkäsin muuten vain olla mallina, se toi mieleen lapsuuden. Kaikki ne ateljeen tuoksut ja äänet. Se hiljainen työskentely. Ulkoa kuului silloin tällöin naakkojen naukuminen.

Se pettämisen ja mustasukkaisuuden teema tuli muulla tavoin viime yön uniin. Jacquesin tyttöystävä ( joka ei ollut Jehanne) valitti virtsarakonvaivoja ja minä selitin jollekin toiselle naiselle, että niitä tulee jos mies pettää naistaan, vaikka nainen ei olisi pettämisestä tietoinen, koska nainen tuntee olevansa "pissed off". Karkeasti suomennettuna "piss off" tarkoittaa "suksi hevonkuuseen" tai "painu vittuun"

Hyvän taideteoksen syntyyn vaikuttaa rakastuminen - ei sen tarvitse olla vakavaa eikä kestää loppuikää, mutta vaimoille ja tyttöystäville se on vakava uhka. Ja niin se oli elokuvan nuorelle taitelijanalulle, joka tarjosi itse tyttöystäväänsä malliksi vanhalle taiteilijalle. Myös hän kärsi mustasukkaisuudesta. Hänellä oli siihen aihetta. Tyttöystävä jätti hänet elokuvan lopussa, ei sen takia että olisi rakastunut vanhaan taiteilijaan, vaan siksi että löysi oman voimansa. "kasvoi" kuten nykyään on tapana sanoa. Kaikki mikä tekee kipeätä, kasvattaa. Näinhän ihmiset ovat alkaneet uskoa. Ennen sanottiin, että kärsimykset jalostavat,. mikä kylläkään ei pidä paikkaansa.

4.2.02

Jyrki täyttää tänään 38 vuotta. Käsittämätöntä että minulla on jo niin vanha poika. Mihin nämä vuodet ovat kuluneet? Näin kai ajattelee jokainen äiti. Vuodet vain kuluvat jotenkin huomaamattomasti. Ja äkkiä on vanha. Asiassa on hyvät puolensa, mutta kuoleminen ei houkuttele. Jyrki ja Riika olivat eilen(sunnuntaina) syömässä. Annoin hänelle syntymäpäivälahjaksi Oxfordin ison sanakirjan. Hän antoi minulle Kronoksen cd-levyn. Joimme yhdessä Viapori-punaviinin. Tarjosin neljän ruokalajin menuun: sherryllä höystettyä porkkanakeittoa, sienillä täytettyjä munakoisoja salaatin kera, lohiperhosfileitä juustopurjokastikkeen kera, tosca-omenoita vaniljakastikkeen kanssa ja lopuksi juustolautanen.

Alitajunnan viisaus?

Alitajuntaa kiinnostaa samat asiat kuin iltapäivälehtiä - kuten kuninkaalliset häät! Tietoinen tajuntani ei noteerannut Hollannin prinssin häitä. Kun kävin kaupassa ja näin iltalehtien lööpit, niin siellähän nämä häät olivat näkyvästi esillä. Joidenkin mielestä unet (alitajunta) on viisauden lähde. Siinä tapauksessa myös iltapäivälehdet ovat viisauden lähde.

5.2.

Miliisin oikeudet

Eilisestä lehdestä luettua:" Venäjän sisäministeriö haluaa miliisille laajat oikeudet internetin käyttäjien taustojen selvittämiseksi. Ennen modeemin tai internetyhteyden ostamista miliisi haluaisi haastatella tietokoneen omistajaa sekä hänen asuinpaikkansa lähipoliisia, naapureita ja vuokranantajaa". Niin kuin ei sinä maassa miliisillä olisi parempaakin tekemistä! Ei siellä demokratiaa kohden olla menossa, päinvastoin. Mitähän minun naapurini ja vuokranantajani sanoisivat, jos poliisi kävisi kyselemässä taustoja?

6.2.02

Rakastuneen kielellä

Flunssa jatkuu, ja olo on kurja, silmät ja nenä vuotavat yhtä pahasti kuin eilen. Ja sää on taas yhtä sumuinen kuin ennenkin - eilistä päivää lukuun ottamatta. Silloin aurinko tuli pilvistä esiin Runebergin päivän kunniaksi. Ostin alennusmyynnistä Roland Barthesin kirjan Rakastuneen kielellä. Minulla on se ennestään englanninkielisenä, mutta se on niin vaikeata tekstiä että en ole lukenut sitä kuin paikoitellen. Eilen luin kirjan melkein kokonaan.

Kirja vaikutti unielämääni. Näin unta uudesta runosta, jonka K. oli kirjoittanut. Hän luki sen minulle ääneen. Runon lopussa oli sanat jotka olin sanonut hänelle kauan sitten Koskenpesässä. Minua hämmästytti, että hän muisti ne. Runon loppu oli samankaltainen kuin Barthesin kirjan haiku:

Kesäaamu, lahdella kaunis sää

   - lähdin ulos

poimimaan sinisateen

Toisessa kohdassa Barthes kirjoittaa rakastumisesta ensisilmäyksellä - se on kuin tauluun, kuvaan rakastumista - me näemme taulun, emme ihmistä. Rakastamme kuvaa, mutta - hän lisää - "tirkistysreikä voi olla myös kielellinen: voin rakastua minulle sanottuun lauseeseen en vain siksi että se sanoo jotakin joka koskettaa haluani, vaan lauseopillisena kaarena (rajauksen takia), joka asettuu minuun asumaan kuin muisto."

Minulta on edelleen avain hukassa. Viime yönä minun olisi pitänyt hakea avain Eläinmuseon vessasta, että olisin päässyt Nuoren Voiman toimistoon nukkumaan. Mutta pelästyin autoa ja miestä joka autossa seurasi minua ja heräsin kesken kaiken. Siis ongelman ratkaisu löytyisi museosta. Liittyykö se miehiin ja eläimiin? Freudilla avain ilman muuta liittyisi seksiin. Minulta on seksielämä ollut hukassa kaksi vuotta enkä ole sitä edes kaivannut. Ehkä, jos elää 15 vuotta yksin, niin sitä alkaa kaivata, kuten T. jonka tapasin bussissa pari päivää sitten. Mutta viidentoista vuoden kuluttua olen 75-vuotias. Aika ryppyinen ja kuiva nainen siihen mennessä, toivottavasti en sentään henkisesti.

7.2.

Suomalainen mieskulttuuri

Olen vähän miettinyt sitä sängyssä maatessani, mitä merkitsee jos kielessä ei ole ollenkaan feminiinimuotoja, kuten suomessa. Mahtaako se olla niin tasa-arvoista? Nainen on kokonaan syrjäytetty kielestä. Siis kielen tasolla häntä ei ole olemassakaan. On aika vaikeata olla naiskirjailija näin maskuliinisessa kulttuurissa ja kielessä, osa itsestä kokonaan vailla ilmaisumahdollisuuksia. Kulttuuri kuuluu miehille ja miesryhmille. On Runebergin sota sankarit, von Döbeln, Sven Dufva ja keitä heitä nyt olikaan. On Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. On Väinö Linnan sotilaat. On juoksijasankari Paavo Nurmi. Ai niin, unohdin Kalevalana sankarijoukon, joka painuu Pohjolaan ryöstämään sampoa.

Rakkautta suomalaiset eivät osaa kuvata. Rakkaus on naisellista, hävettävää koska se tekee miehestä subjektiivisen, siis naisellisen. Yritä nyt tällaisessa kulttuuri-ilmapiirissä ilmaista naisellisuutta. Ei se ole kiellettyä, mutta jos haluat menestyä, tai tulla nähdyksi ja kuulluksi, niin yrityksesi on turha, sinä joudut jonnekin kirjallisuuden marginaaliin. Jos haluat kirjallista arvostusta, kirjoita miehistä ja miehisistä aiheista, kuten sodasta, politiikasta, historiasta. Sodasta kirjoittaminen on tosin hieman vaarallista, koska miehet lukevat kirjaa suurennuslasin kanssa, etsivät siitä virheitä ja tietysti löytävät, kuten löysivät Ulla-Leena Lundbergin syksyllä ilmestyneestä romaanista Marsipaanisotilas.

8.2.02

Colette

Luin lehdestä aamulla, että Julia Kristeva päättää esitelmäsarjansa naisneroista Coletteen. ( muut nerot sarjassa ovat olleet Hannah Arendt ja Melanie Klein, filosofi ja psykoanalyytikko). Colette on vähitellen alkanut saada arvostusta, ei häntä Ranskassakaan ole aina ymmärretty, vaikka Ranska on naiskirjailijoille myötämielisempi maa kuin Suomi. Aliarvostuksen syynä on voinut olla hänen elämänsä, jota on sanottu vähintäänkin värikkääksi, mutta varmaan myös hänen tuotantonsa, " "jota ei ole voitu luokitella" - se ei kuulu mihinkään "ismiin".

Luen parhaillaan Chériä ja Claudinen kotia, josta haluan puhua maaliskuun alussa naiskirjallisuuspaneelissa. Ohjelman järjestävät ehdottivat Wittigin Opoponaksia, mutta itse ehdotin Colettea, koska minulla on hänen henkilökohtaisempi suhde kuin Wittigiin. Hänen Claudinen kotinsa innoittamana suunnittelin äidin kanssa kirjaa, johon minä kirjoittaisin kissakertomuksia ja hän piirtäisi kissakuvia. Kun luen Claudinen kotia kaikki hyvät muistot äidistä heräävät henkiin.

Tuli mieleen, että mitenkä paljon äiti ja Colette itse asiassa ovat vaikuttaneet minun kirjoihini, tiedostamattomani. Isän vaikutuksen olen kyllä aina tiedostanut. Se on ollut väkivaltaisempaa vaikutusta.

Tänään olen vihdoinkin parantunut flunssasta. Voin lähteä ulos, mutta ensin täytyy siivota. Koti on kuin bordelli, joka paikassa lojuu käytettyjä paperinenäliinoja. Keittiössä on tiskikasoja, lattia on roskainen. Sen jälkeen täytyy mennä kirjastoon palauttamaan lainakirjat, ne ovat myöhässä flunssan takia, sakkoja ropsahtaa ties kuinka paljon.

10.2.02

 Kirjallisuutta ja politiikkaa

Coletten elämänkerta ( kirjoittaja Judith Thurman) jota luin pikkutunneille, herätti mielikuvitukseni toimintaan yöllä. Ensin kävin katsomassa vapaata asuntoa George Sandin talossa äidin rakastajan kanssa. Mies putosi kaiteen yli enkä tiedä miten hänelle kävi. Ei kai kovin hyvin, koska hän putosi seitsemännestä kerroksesta. Mutta ei tapahtuma minua huolettanut sen kummemmin. Ehkä toivoin pääseväni hänestä eroon. Unessa toiveet toteutuvat. Mutta loppu oli ahdistava. arabisotilaat ryntäsivät aseiden kanssa taloon. Oli pakko herätä, kun yksi sotilas veti minut esiin penkin alta jonne olin piiloutunut, ja aikoi raiskata minut. Unissa muuten pääsee miehistä helposti eroon. Paiskataan ne kaiteen yli, tai herätään kun tilanne käy mahdottomaksi

Toinen ranskalaisen kirjallisuuden nainen, jota äitini ihaili, oli George Sand. Heillä kummallakin, Coletella ja Sandilla, oli itseään nuorempia rakastajia. Ja niin oli äidilläkin yksi ennen kuolemaansa. Muista en tiedä. Kun oli koululainen, hän antoi minulle luettavaksi George Sandin elämänkerran Sydän ei erehdy. George Sandin talossa oli viime yönä draamaa, talokin oli kuin iso ooppera, seitsemän parvea (=kerrosta) ja punainen matto keskusaulan lattialla.

En ole aikaisemmin nähnyt unta arabisotilaista. Tiedotusvälineet muokkaavat alitajuntaa. M.O.T

Colette ei kyllä ollut lainkaan yhteiskunnallinen eikä poliittinen kirjailija. Hän kirjoitti aina vain rakkaudesta, kuten joku kriitikko kirjoitti kyllästyneenä hänen aihevalintaansa. Mutta hän oli poliitikon vaimo, hänen toisesta miehestään tuli senaatin jäsen ja Kansojen liiton Ranskan lähettiläs.

Elämänkerta on paksu ja täynnä kirjallisuuden kannalta jonninjoutavia yksityiskohtia, kuten kuka on kenenkin sukua jne., mutta silti on kiinnostavaa lukea 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun älykköelämästä Pariisissa, ihmeen paljon senaikaiset älykköseurapiirit saivat aikaan kulttuuria, vaikka kirjaa lukiessa tuntuu siltä että he eivät mitään muuta tehneetkään kuin sekoilleet erilaisissa rakkaussuhteissa. Kirja on sensaatiohakuinen. Sitä lukiessaan tuntee olevansa pieni tirkistelijä suuren kirjailijan unessa.

Tarvitseeko lukijan tietää, että Colette kävi viisikymppisenä kasvojen kohotuksessa, uusi hampaistonsa, kävi kampaajalla värjäyttämässä hiustensa punaiseksi ja ottamassa permanentin, joka oli harvinaisuus siihen aikaan ( 20-luvulla). Kiinnostavampaa on sen sijaan tietää, että häntä kalvoi alemmuudentunto ja epävarmuus kirjailijana. Hän sanoi: "On kauheaa ajatella, niin kuin minä ajattelen joka kerta kirjaa aloittaessani, ettei minulla ole enää tippaakaan lahjoja eikä ole ikinä ollutkaan." Kiinnostavaa on myös tietää mitä kaikkea hän teki kun ei kirjoittanut romaaneja ja että hänellä oli kuuden vuoden tauko kahden romaanin välissä siihen aikaan kun hän oli onnellisesti naimisissa toisen miehensä Henry de Jouvenalin kanssa, mutta hän kirjoitti joka päivä - kolumneja, kirjallisuus- ja teatterikritiikkejä. Hän oli Le matin -lehden kulttuurivastaava. Hänen miehensä oli saman lehden päätoimittaja siihen aikaan. Hän julkaisi kolumnit kirjoina. Esim. Aventures quotidiennes ( Arkisia tapahtumia) sisältää "arkisia" aiheita, kuten raiskauksen, kukat, abortin, sarjamurhaajan, vampyyrit, äitiyden, linnut, köyhyyden, itsemurhan, lasten huonon kohtelun, sisäoppilaitokset, ulkonäön menetyksen, eläimet, sadismin ja elokuvat."

Ailes-jutussa Colette kuvailee, miltä tuntuu kun hän unissaan lentää ja taistelee tyynesti elämästä ja kuolemasta myyttisten eläinten kanssa... Unessa lentäminen on vertauskuva sille mahdottomalle, kadonneelle itsenäisyyden tilalle, jota eivät rajoita tarve, viha, syyllisyys eikä riippuvuus, ei kaipuu joka sitoo yhteen kaksi olentoa; kaksi rakastavaista iästä ja sukupuolesta riippumatta, kesytetyn eläimen ja sen isännän, vanhemman ja lapsen,." ( Thurman s. 418)

 Coletten mietteitä

Colette rakkaudesta: " jouhipaita joka liimaantuu ihoon, kun rakkaus syntyy ja tiukentaa otetaan sen kasvaessa"

Noin viidenkymmenen iässä hän kirjoitti: " Rakkaus, yksi elämän suurista latteuksista, poistuu hiljalleen minun elämästäni." Mutta samoihin aikoihin hän aloitti uuden suhteen, joka johti kolmanteen avioliittoon.

" Nainen tulee ikään jolloin jäljellä on vain oman itsensä rikastuttaminen." ( La naissance de jour). Ja sitten hän meni naimisiin 18 vuotta nuoremman miehen kanssa. Siitä tuli onnellinen avioliitto.

"Yleensä mennyt tipahtaa pois, koska se on tullut valmiiksi... Tapahtumat. paikat, ihmissuhteet ovat kehittyneet siksi mitä ovat. ne irtoavat... kuten lapsi joka on valmis syntymään. Lapsikin... runtelee meitä, mutta sen on poistuttava."

"Taide on laadullisesti vivahteikkaampaa kuin fantasia, se suhtautuu nöyremmin menetyksiin ja vastuksiin", sanoo Judith Thurman analysoidessaan La Naissance du jouria. Hänellä saisi olla näitä teosten analyyseja enemmänkin. Ne ovat kiinnostavia. Mutta eipä kirjasta sitten olisi tullut myyntimenestystä, jota on käännetty useille kielille.

"Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun täytin kuusitoista vuotta, minun on elettävä - tai kuoltava- ilman että elämäni riippuu rakkaudesta", sanoo Colette viisikymmentäviisivuotiaana nuorelle ihailijalleen Valere Vialille romaanissa la naissance du jour. Vialin malli oli Maurice, hänen kolmas miehensä.

12.2.02

Maa on muuttunut valkoiseksi yön aikana, lunta tullut. Luin Coletten elämänkerran loppuun viime yönä. ( Je t'embrasse comme je t' aime). Täynnä triviaa, mutta onhan se hauskaa tietää että Colette käytti vain Parker-mustekynää, ei suostunut muihin kyniin. Minullakin on ollut siitä lähtien kun rupesin käyttämään mustekynää, vain Parker, ei kylläkään yksi ja sama kynä kaiken aikaa, koskilla kynillä on kummallinen taipumus kadota. Mitä muuta yhteistä minulla on hänen kanssaan? Kissat ja luonnonrakkaus, nautiskelunhalu. Kun ei seksiä niin sitten hyviä ruokia ja viinejä. Eilen tein Aura-etanoita eturuuaksi, väliruuaksi blinejä erilaisten lisukkeiden kanssa ja pääruuaksi valkoviinissä marinoituja kalkkunafileitä omena-calvados kastikkeen ja lohkoperunoiden kanssa. Juhlin Kristinan kanssa.. Hän toi elsassilaista kuohuviiniä Wolfbergeriä.

Mitä nainen haluaa

"Hullu sitä aina onkin, kun koettaa ymmärtää, mitä nainen haluaa, ja kuvittelee, että hän tietää mitä haluaa!," sanoo 16-vuotias Phil.

"Mutta minä tiedän, Phil. Tiedän sen oikein hyvin. ja tiedän myös, mitä en halua! vastaa 15-vuotias Vinca.

Ranskalaiset nuoret pohtivat Freudin kysymystä Vilja oraalla -romaanissa! Ehkä ne ovat Coletten omia pohdintoja.

Tyttö lakkaa tietämästä mitä hän haluaa, kun täyttää 13 tai 15 vuotta. Tai viimeistään 20 vuotta. Kun nainen täyttää 50 vuotta hän alkaa jälleen muistaa mitä halusi. Eikä se ollut sitä mitä mies halusi ja haluaa.

Colette kirjoittaa ranskalaiseen perinteeseen, jossa on aina ollut näitä kypsä nainen - nuori poika -suhteita. Tai ehkä ei aina, mutta ainakin trubaduurirunoudesta alkaen. Suomessa ei ole vastaavaa kirjallista perinnettä, siksi suomenkielellä on vaikea kirjoittaa rakkaudesta. Rakkauden kieli puuttuu.

13.2.02

Inkeriläisnuorten vaikeudet

Etusivun uutinen tänään: "Eduskunta pöyristynyt inkeriläisten vaikeuksista". Hallituksen inkeriläispolitiikasta on jäänyt "kaaoskuva".. Hallituksen ongelmana on ollut inkeriläisten kielikoulutuksen kalleus... Paluumuuttajilta on puuttunut motivaatio ja he ovat jättäneet kielikurssit kesken. Ongelmana on se että nuoret paluumuuttajamiehet sekä myyvät ja käyttävät heroiinia. Eilisessä lehdessä kerrottiin, että useita inkeriläisnuoria on kadonnut ja epäillään että heidät on tapettu huumevelkojen vuoksi. Lehdessä kerrotaan, että eduskuntaa on alkanut hiljalleen huolestuttaa inkeriläisten tilanne. he eivät osaa suomea edes auttavasti eivätkä pääse sen takia ammatilliseen koulutukseen. Inkeriläisnuoret tekevät pääkaupunkiseudulla poliisin mukaan yli 7000 autovarkautta. Viranomaisten mukaan inkeriläisistä paluumuuttajista harvalla on käsitystä maasta johon he ovat pyrkimässä. Venäläisten ja inkeriläisten välillä ei ole selvää eroa, koska kummallakaan ryhmällä ei ole kielitaitoa eikä selvää suomalaista identiteettiä. Miten hitossa voisi ollakaan, kun ei siellä ole kouluissa käytetty suomenkieltä sitten 30-luvun alun, eivätkä inkeriläiset vanhemmat ole uskaltaneet puhua lapsilleen suomenkieltä. He eivät tunne suomalaista kirjallisuutta kuten vanha polvi, minun isäni ja isoisääni. He ovat täydellisesti venäläistyneet. Heidän moraalinsa on venäläinen

16.2.02

Vahvat naiskirjailijat

Väitetään, että Suomessa on vahvoja naiskirjailijoita. Ja niinhän niitä on, ne ovat vahvoja siksi, että he kirjoittavat kuin miehet - Minna Canth, Maria Jotuni, Eeva Joenpelto, Kerttu-Kaarina Suosalmi, Eila Pennanen. Jos heitä olisi sanonut naiskirjailijoiksi, he olisivat saattaneet loukkaantua. Marja-Liisa Vartio oli oikea naiskirjailija, hän kirjoitit naisena naisen aiheista, kuten tunteista ja unista. Hän osasi valita oikein ystävänsä, Ann-Mari Sarajas oli yksi heistä, vaikutusvaltainen kriitikko ja kirjallisuudentutkija. Jos Sarajas nyrpisti nenäänsä jollekin naiskirjailijalle, niin eipä sillä ollut menestymisen mahdollisuuksia kirjallisuuden pelikentillä. Sarajaksella oli miehinen näkemys kirjallisuudesta. Suomessa naisen on pitänyt osata kirjoittaa niin että on miellyttänyt miehisiä makutuomareita.

Siivosin työhuoneen ja sen jälkeen yritin ottaa selvää, miksi CD-asema ei toimi. Ongelma ei ratkennut. Seuraavaksi pitäisi mennä raudan sisään ja tutkia onko jokin liitin löyhtynyt. Mutta se jäi tekemättä. Tein ruokaa, kalkkunapihviä ja röstiperunoita, join Languedocin-alueen punaviiniä. Vietin siellä viime talven. Viini oli J.C.Beauvoirin tilalta Cabernet Savignonia. Radiossa naispappi sanoo, että on aika kysyä oman kutsumuksemme tilaa. Ja mitä kaikkea saamme aikaan pelkäillä sanoillamme. harras ja rauhallinen naisääni, ilman papillista paatosta.

17.2.02

Ennen nukahtamista luin Karen Blixenin Afrikka-kirjaa ja alkuyön näin hahmottomia Afrikka-unia. ne eivät kiteytyneet tarinoiksi. Hänen Afrikka- kokemuksensa ovat kiinnostavia, mutta minä en pitänyt hänen metsästysinnostuksestaan enkä hänen tavastaan kirjoittaa kuin mies. Hän ei ole minulle läheinen kirjailija, en ole lukenut hänen Suuria kertomuksiaan vaikka ne ovat hyllyssäni. Ne eivät ole kiinnostaneet tarpeeksi. Hän samaistui miehiin ja käytti kirjailijanimeä Isak Dinesen. Hain hyllystä hänen Suuret tarinansa. Olen näköjään jaksanut lukea niitä vain sivulle 89 asti. Kansilieve oli taivutettu sivujen 88 ja 89 väliin.

 Islaminuskon ja kristinuskon ero

Afrikka- kirjat ovat kiinnostavampia, koska ne eivät ole fiktiota. Hän pohdiskelee mm. islamin uskoa seuraavalla tavalla: " Toisinaan aprikoin, ovatko autiomaan heimot tulleet sellaisiksi kuin ne ovat, siksi että ne ovat olleet Profeetan kädessä 1200 vuotta, vai onko Hänen uskontonsa juurtunut niin syvään siksi, että nämä heimot olivat alun alkaen samaa juurta kuin Profeettakin. Kuvittelin silloin, että aivan niin kuin kristinuskon perustajan eroottinen välinpitämättömyys on jättänyt hänen opetuslapsensa eräänlaiseen tyhjiöön, pysyvään vaivaan ja omantunnontuskaan tämän elämän piirissä, samoin on Profeetan kauhistuttava ja hillitön sukupuolinen voima kyllästänyt hänen seuraajansa ja vapauttanut heissä valtaisia piileviä voimavaroja. Eroottisuus on suurten vaeltajien koko elämää hallitsevana piirteenä. Hevoset ja kamelit ovat miehen elämässä himottavia ja erinomaisia asioita, ja niiden takia hänen kannattaa antautua vaaroihin. mutta ne eivät voi kilpailla naisen kanssa tai korvata naista. Näiden askeettisten, lujien ja rauhattomien heimojen keskuudessa ratkaisee vaimojen lukumäärä ja laatu miehen arvon ja hänen menestyksensä ja onnensa elämässä." Varjoja ruohikolla s. 29)

Kristinuskon piirissä eläneiden on hyvin vaikea käsittää sitä, että miehen arvo riippuu naisesta, tai naisista. Islamin usko on hyvin paradoksaalinen. Toisaalta naisella ei ole arvoa itsenäisenä olentona, ei ainakaan sillä tavoin kuin länsimaissa käsitetään. Hän on miehen omaisuutta siinä missä hevoset ja kamelitkin. Muta mieheltä menee kunnia, jos nainen ( vaimo, tytär) käyttäytyy kunniattomasti. Hän menettää arvonsa.

 Citypaimentolaisia

Somaleista Blixen tekee saman havainnon kuin minä tein Siperiassa nenetseistä: "Eurooppalaisten jotka pitkiä aikoja ja monen miespolven halki asuvat samassa paikassa, on vaikea mukaantua paimentolaiskansojen paatumukseen, kun ne eivät vähääkään piittaa kodin ulkonaisesta ympäristöstä." ( Eurooppalaisena Afrikassa s. 24) He eivät kiinny paikkaan, eivätkä siksi välitä siitä, vaan heittävät kaikki roskat ympäriinsä. Samoin tekevät kuulemma saamelaiset, vaikka nykyään jo asuvat samoilla sijoilla. Mutta ei siitä ole kovin kauan kun he olivat paimentolaisia.

Citypaimentolaisia näkee Munkkivuoressakin, he pitävät majaa vastapäisen mäen takana kesäisin. Kun olin toissapäivänä laskemassa mäkeä Alisan ja Jyryn kanssa, näin citypaimentolaisten hylkäämän majapaikan. Lapset olivat tikahtua nauruunsa, kun löysivät maasta farkut. Heistä oli niin hullunkurista että joku oli unohtanut housunsa metsään. Lisää vaatteita löytyi kuusen oksilta, siellä roikkui alushousut ja tummat housut, runkoa vasten oli nojallaan paistinpannu, maassa kattila ja käytetty voimariini rasia, yhdessä oksassa riippui lyhty. Majapaikka ei ollut yhtä roskainen kuin jotkut toiset citypaimentolaisten majapaikat.

Unista

Blixen sanoo, että 1600-luvun käyttäymisohjeissa ensimmäinen sääntö kielsi kertomasta unia toisille, koska ne eivät ehkä kiinnosta muista. Se on totta, unet eivät ole kiinnostavia ilman kontekstia. Psykoanalyytikkokin voi nukahtaa, jos potilas kertoo monipolvista unta. Paronitar Blixen on hyväkäytöksinen, hän ei kerro yhtään unta, mutta hän kertoo yleispiirteitä unistaan. Hän sanoo, ettei kohtaa unissaan ketään eikä mitään sellaista, jonka hän tuntisi tai olisi tuntenut unimaailman ulkopuolella. Toinen hänen unilleen luonteenomainen piirre on niiden avaruus. "Unieni ilmavuudesta ja avaruudesta johtuu myös niiden väriasteikko, johon kuuluvat harvinaiset, kuultavat siniset ja sinipunaiset sekä salaperäisen kuulaat ruskeat sävyt... Unipuut ovat paljon kookkaampia kuin valvepuut... Avarat näkymät avautuvat edessäni ja etäisyys on maisemien tunnussana, ja toisinaan minusta tuntuu, että neljäs ulottuvuus on tavoitettavissani. Lennän unissani miten korkealla tahansa, sukellan pohjattomiin, kirkkaisiin vesiin. Uni on painottomuuden maailma. " (Varjoja ruohikolla s. 95).

Onnellinen ihminen, hän ei näe painajaisunia eikä arkipäiväisiä unia, joissa käydään ostoksilla, tiskataan, pestään pyykkiä jne. No, hän onkin fantasiakirjailija, ei mikään realisti vaan pikemminkin romantikko.

18.2.02

Lapset ovat lähteneet takasin Luxemburgiin ja Helsinki on palannut entiseksi harmaaksi itsekseen. Viimeviikkoisen aurinkosään jälkeen maanantaiaamu alkoi sumuisena. vastapäisellä mäellä on muutamia likaisia lumiriekaleita. Ei siellä pystyisi laskemaan enää pulkkamäkeä kuten viime keskiviikkona ja torstaina. kevät tekee tuloaan varhain.. Ellei sitten maaliskuussa tule takatalvi. Kävelin eilen iltapäivällä puutarhaan katsomaan joko siellä krookukset nostavat versojaan mullasta. Ei näkynyt yhtään suippopäätä.

Rupesin illalla päivittämään julkaisuluetteloa, koska Catherine Froelich, ranskalainen kääntäjäni, pyysi viikko pari sitten informaatiota minusta. Ja sen jälkeen tein suomenkielisiä kotisivuja. Olin aloittanut niiden tekemisen viime keväänä, mutta hanke oli jäänyt kesken, kun oli tullut muuta tekemistä, mm. Minskin ja Siperian matkat.

Yritän taas olla polttamatta tupakkaa, en tiedä miten se onnistuu. Ei sen pitäisi olla vaikeata. Mutta jos hermostun, niin silloin tekee mieli.

20.02.02

Inkeriläiset paluumuuttajat ja rikollisuus

Tämä aamu on parempi kuin eilinen. Olen nukkunut yön hyvin. Kissa herätti kahdeksalta, oli jo valoisaa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Luin lehteä keittiön pöydän ääressä. Lehdessä oli neljä juttua inkeriläisistä paluumuuttajista. Pääkirjoitussivulla kaksi tutkijaa kirjoitti, että etninen identiteetti on hankala maahanmuuton peruste. Mielipidesivulla kirjoitti työministeriön kansliapäällikkö, ettei rikollisuus riipu inkeriläisyydestä. Kotimaan sivuilla oli kaksi juttua, toisessa kerrattiin mitä poliitikot ovat viime päivinä sanoneet paluumuuttajista ja että presidentit Halonen sanoi Lahdessa eilen, että "kun katsoo näiden inkeriläisten historiaa, jotka silloin tulivat Suomeen, niin kyllä he ovat suomalaisuudestaan maksaneet kovan hinnan."

Kun Musta passi keväällä ilmestyi, toivoin silloin että kirja herättäisi keskustelua inkeriläisten kohtalosta. Mutta niin ei tapahtunut. Keskustelun herätti vasta poliisin tiedot inkeriläisnuorten huumeainerikoksista ja katoamisista jotka saattoivat liitytä näihin rikoksiin. Ja nyt eduskunnassa ollaan sitä mieltä että inkeriläisiä ei pitäisi enää päästää Suomeen. Tämä vain joidenkin rötöstelijöiden takia! Aika yksisilmäistä touhua. Asenteet ovat koventuneet, alkavat olla yhtä kovia kuin joskus 40-luvulla minun lapsuudessani, jolloin inkeriläisiä pidettiin ryssinä.

 Palidrominen hetki

Luin PsyArt-listalta että tänään on maaginen hetki klo 20:02. Koska päivämäärä on 20.02.2002. Varsinaista numerologiaa 20:            02 20/02 2002      . Edellisen kerran vastaava hetki oli 10.01 vuonna 1001 kello 10:01. Tällaista minuuttia ei tule enää milloinkaan.

Tein äsken suomenkieliset kotisivut valmiiksi, mutta en ole vielä lähettänyt niitä enkä tiedä toimivatko ne netissä. Seuraava työ: keittiön siivoaminen.

 21.2.02

Inkeriläisasiaa

Sekavia unikuvia, joissa vilahteli eilisiltaisen inkeriläiskeskustelun osanottajia, ainakin Helena Miettinen jolle olen antanut Eeron nauhat ja joka ei ole niitä palauttanut. Hän on Inkerin Kulttuuriseuran puheenjohtaja. Hän on samanlainen inkeriläinen kuin minäkin, täällä syntynyt, mutta hänen isänsä oli suomalainen ja äitinsä inkeriläinen. "Oikeat inkeriläiset" eivät tietysti hyväksy häntä, vana heillä on oma Inkeri-seuransa.

Hänen inkeriläisyytensä on "virtuaali-inkeriläisyyttä"( hänen oma terminsä).Hän sanoi, että inkeriläisten identiteetti rakentuu heidän kärsimyshistoriansa perustalle. Se on heidän suuri tarinansa jota he kertovat yhä uudelleen. Tämän jälkeen en ihmettele, miksi inkeriläisiltä ei ole tullut ollenkaan palautetta Mustasta passista. En ole käsitellyt heidän kärsimyshistoriaansa oikein.

Liisa Jaakonsaari paljasti että inkeriläisnuorten tekemät autovarkaudet, joita oli viime vuonna 7000, olikin jonkun poliisimiehen hatusta vetämä luku, eikä pidä yhtä tosiasioiden kanssa. Inkeriläisjupakka alkoi tämän poliisimiehen lausunnosta ja nyt siitä näyttää olevan seurauksena se että inkeriläisiä ei enää huolita paluumuuttajina Suomeen. Haluaisinpa tietää kuka se poliisi oli. Aikamoiset seuraukset muutamalla huolimattomasti huitaistulla sanalla.

23.2.02

Kirjeenvaihtoa

Eilen tuli Jacquesin vastaus siihen, saanko panna meidän dialogin Web-sivuilleni. (Vastaus alla). Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Jotenka tein eilisen illan nettisivuja. Jotain meni vikaan. Uudet sivut eivät toimineet. Nukuin huonosti yön. Ulkona myrskysi. Minä olin sotilas , joka joutui rintamien väliin eikä osannut valita mille puolelle kuuluisi. Uni oli yhtä pakoa joka päättyi normaaliin liikenneruuhkaan. Kun heräsin, tuntui että en ole nukkunutkaan, niin rasittava yö oli. Ja nyt pitäisi ruveta ratkomaan, miten saan uudet sivut toimiviksi. Silla aikaa kiehuu keittiössä punajuurikeitto.

le 20/02/02 23:10, Anita Konkka à anitak@megabaud.fi a écrit :

> Dear JJ,

What do you think, if I'll put our dialogue ( in French/English) on my Web-site?

Don't miss a magic momet - l'instant palidromique at 8.02 pm. today. As the clock ticks over from 8.01pm February 20, time will, for sixty seconds only, read in perfect symmetry 2002, 2002, 2002, or to be more precise - 20:02, 20/02, 2002. The last occasion that time read in such a palindromique pattern was long ago at 10.01 am on January 10, 1001. And because the clock only goes up to 23.59, it is something that will never happen again. With love Anita

Jacquesin vastaus:

Oh yes, dear, we had a good public reading in Marseille, about Palindrome. (texte joint). Of course, our dialog on your web-site! I come, je viens, en mars ou en avril. hé hé. kiss and love. jj


Koko päivä kului kotisivujen tekemisessä. Se on niin pikkutarkkaa hommaa, että käy hermoille. Tulee mieleen Jacquesin harrastus takavuosilta, kun hän leikkeli Tintti-sarjakuvista pieniä hattuja ja liimasi niitä kartongille.

24.2.02

Heräsin hyväntuulisena, täysin tosissa tunnelmissa kuin eilisaamuna. Mieliala riippuu siitä millaisia ovat yön unet. Toissa yönä sotaa, viime yönä mukavia ihmisiä. Löysin vihdoinkin sielunsukulaisen - jazzia laulavan ja soittavan tohtorin. Hän kosi minua, eikä minulla ollut mitään naimisiinmenoa vastaan. Sitä ennen kenties samassa tilaisuudessa jossa tapasin "elämäni miehen" oli Minna Canthin esitelmä. Täti itse piti sen. Hän julisti kirjoittavansa kuin mies. Ja siihenhän minä kävin kiinni heti kun esitelmä oli ohi. Todistelin miten väärin oli naisia kohtaan, jos naiskirjailija kirjoitti kuin mies - sen lisäksi että se oli itsensä pettämistä. Nyt metatagien kimppuun, ja sen jälkeen englanninkieliset kotisivut ovat valmiit.

26.2.02

Kiva maata sängyssä puoli unessa ja katsoa kuvia, jotka kohoavat mieleen, houkutella unia yön unohduksesta esiin. Kuulin kuinka P. sanoi, että hän kaipaa Suomesta eniten sen kasvin tuoksua joka kasvaa pitkin maata pitkinä luikeroina. Hän ei tiennyt sen nimeä, en tiennyt minäkään. Mutta näin kun hän makasi maassa vatsallaan haistelemassa kasvia jonka pitkässä varressa oli tummanvihreitä piikkimäisiä neulasia. Ne olivat pehmeitä neulasia. Jos eläisin miehen kanssa, en voisi jäädä sänkyyn makailemaan ja katselemaan kuvia kaikessa rauhassa. Mies häiritsisi kuvien syntyä. Jonkun toisen on vaikea ymmärtää näitä yksinäisen iloja. Ja kai minussakin elää jossain syvällä kaipaus henkisestä yhteydestä miehen kanssa, koska toissayönä näin unta että henkinen mies kosi minua ja minä vastasin myöntävästi. Oltiin jo asuttu yhdessä jonkin aikaa.


Maaliskuu 2002



 

1.3.02

Sosiaalista elämää

Alkoi mullanvaihtokuukausi aurinkoisena. Taas on yön aikana tullut puhdasta lunta vastapäiselle kalliolle ilahduttamaan silmää. Viime aikoina olen ollut niin sosiaalinen, että en ole nähnyt tai en ole muistanut enkä ehtinyt kirjoittaa yhtään unta. Kolmen yön takaa muistan vain P:n mansikanpunaisen kokopuvun, kun hän tuli minua vastaan Munkkiniemen puistotiellä. Väri oli niin erikoinen, varsinkin hänen päällään että se jäi mieleen. Joku nuori keikarimainen mafiosomies voisi käyttää sellaista pukua, ei hän.

Helmikuun loppupuoli kului kotisivujen tekemisessä. Geocitiesien sivuja en saanut sellaisiksi kuin olisin halunnut. Tausta ja osa grafiikasta jäi pois. En keksinyt siitä miksi niin, varsinkin kun samanlainen tausta ja grafiikka onnistui megabaudin sivuilla. Eilen Yahoolta tuli ilmoitus, että he lopettavat ilmaissivuilta ftp-palvelun huhtikuun alussa. Jos maksaa sivuista noin 6 dollaria kuukaudessa, niin palvelu säilyy. Täytyy kai luopua Geocitiesin sivusta.

Toissapäivänä olin Anni Sumarin luona. Hänellä oli pieni "party" runokierroksen kunniaksi. Kutsuilla oli kaksi muutakin matkatoveria Nicolas Stockholm Kööpenhaminasta, Olli Heikkonen myös, hänen kanssaan kävin Mordvassa. He kolme ja yksi ruotsalainen lähtivät runokierrokselle Suomeen, matkaavat junassa kymmenen päivää. Kun tulin kutsuilta kotiin, kirjoitin Jacquesille vihdoinkin, ehdotin että eikä hän lähtisi toukokuussa Suomen ja Venäjän PENin kanssa Vladimiriin, Moskovan taakse.

Eilinen päivä meni Unelman juhlissa. Hän sai Kalevala-seuran ensimmäisen palkinnon 10 000 euroa ansioistaan kansanrunouden tutkija. Hänet oli kutsuttu Kalevala seuran vuosikokoukseen. Hän pyysi että myös tulisin sinne, mutta ei puhunut puhelimessa palkinnosta mitään. Se oli eilisen lehdessä, mutta en huomannut mitään. Uumoilin että jokin kunnianosoitus on tulossa, ei Kalevala-seura häntä olisi muuten Suomeen kutsunut.

SKS:n juhlasalissa kului koko iltapäivä, ensin vuosikokous ja sen jälkeen Aili Inkerin itkuvirret -kirjan julkistaminen. Mahdottoman paksu kirja joka maksoi 50 euroa, erikoistarjous vain eilen, muuten hinta on 80 euroa. Minä ostin, koska minua kiinnostaa inkeriläisten naisten runo- ja tunnemaailma. Kirjassa on englanninkieliset käännökset itkuvirien vieressä – hyvä sillä muuten en ymmärtäisi mitä virsissä sanotaan.

Tilaisuuden jälkeen menimme Elli-serkun luo illallista syömään. Minä ostin pullon samppanjaa juhlan kunniakasi. Arvi osti punaviiniä ruuan kanssa, ja itselleen jallua taskupulloksi. Siis, hänellä on edelleen alkoholiongelma. Minä luulin että se olisi ohi, kun hän muutti Suomeen, ja kaverit jäivät Petroskoihin. Hän sanoi, että suomalaisten miesten kanssa on vaikeata ystävystyä, naisten kanssa on helpompi. Sanoin, että hänen pitäisi harrastaa lätkää. Suomalaiset miehet osaavat olla ystäviä vain urheilun välityksellä. Oli paljon puhetta inkeriläisistä, inkeriläisyydestä, mitä se on ja millaista on tulla Venäjältä Suomeen, kun kulttuurierot ovat niin suuret etenkin ihmisten välisissä suhteissa, myös suhteessa rahaan ja menestykseen. Ei Venäjällä raha ole niin tärkeä asia kuin Suomessa, ei myöskään se miten ihmisen pärjää. Suomessa on älyttömästi kaikenlaisia sääntöjä ja kieltoja. Ja ihmistä mitataan ulkonaisten asioiden perusteella.

Paluumuuttajalle tulee ilman muuta shokki jonkin ajan kuluttua kun hän tajuaa miten kovaan yhteiskuntaan hän on muuttanut. Arvi kysyi Ellilä, miten tämä on sopeutunut. Elli sanoi sopeutuneensa hyvin, koska hän meni naimisiin suomalaisen kanssa.. Mutta Elli on muutenkin hyvin suomalainen temperamentiltaan, tullut porilaiseen isäänsä ja isoäitiinsä. Kysyin miten hän elää Suomessa, kun ei voi saada kansaneläkettä. Mutta hän saakin miehensä jälkeen leskeneläkettä, koska hänen miehensä kuoli työperäiseen sairauteen, eli asbestisyöpään. Hänen asiansa ovat siis hyvin, lapsenlapsetkin asuvat lähellä.

Eilisiltainen keskustelu ja seuranpito oli karjalasi-inkeriläisen vilkasta. Tunsin olevani omieni parissa. Arvilla, Unelmalla ja minulla on yhtä nopea ajatuksen juoksu. Mutta vilkkaasta seurustelu oli se seuraus, että en saanut yöllä unta.

2.3.02

Naiskirjailijat

Pyykkipäivä tänään. Samalla kun pyykkään mietin naiskirjailijan asemaa Suomessa. Täpläisiä mietteitä on tullut mieleen:.

1. Suomenkielessä ei ole sijaa naiselle - ei feminiinimuotoja - mikä ei tarkoita kielen tasa-arvoisuutta vaan sen maskuliinisuutta.

2. Siitä johtuen Suomen kirjallisuus on maskuliinista ( miesryhmät: seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas)

2. Vahvat naiskirjailijat - onko heitä? Naisten on kirjoitettava miesten tapaan, maskuliinisesti saavuttaakseen sijan kirjallisuudessa ( Minna Canth, Maria Jotuni)

3. Suomalainen naiskirjailija ansaitsee kirjailijan työllä 50%:iavähemmän kuin mieskirjailija, kun taas muilla ammattialoilla ero on "vain" 20 %:ia. Tämä kuvaa naiskirjailijan asemaa Suomessa paremmin kuin mikään muu.

4. Suomalaisen kirjallisuuden kymmenen vuoden välein ilmestyvä ranking-lista. naiskirjailijan on vaikeampi päästä sille kuin mieskirjailijan, jos hän kirjoittaa kuin nainen naisista. Jos kirjoittaa miehistä eli ns. suurista aiheista ( ei tunteista eikä unista) mahdollisuudet ovat paremmat.

5. Naiselle tyypilliset lajit - kirjeromaani, päiväkirjaromaani, omakuva - eivät ole kirjallisuuden suuria muotoja. kirjallisuuskritiikki ei ymmärrä "naisellisia" tapaa hahmottaa maailmaa. nainen kirjoittaa itseään, mies toimiaan.

6. Asenteet, kulttuuriympäristö ja kulttuuriperintö, tiedostamaton piilosovinismi. Naiskriitikotkin voivat olla tiedostamattaan piilosovinistisia.

Nämä mietteet liittyvät ensi torstaina pidettävään paneeliin jonka teemana on naiskirjallisuus. Minä olen yksi altavastaajista, muut ovat Anja Snellman, Päivi Tapola, Sara Heinämaa, puheenjohtajana Irina Krohn. Häneltä ei varmaan saa puheenvuoroa.

3.3.02

On sunnuntai, sataa lunta hiljakseen. Minulla on nyt paljon puhdasta pyykkiä, lattialla puhtaat matot. Eilen päivä kului siinä, kun juoksin pyykkituvan ja tietokoneen väliä. Luc, Anne Colin du Terrailin kumppani kirjoitti, että linkkini eivät toimi. Korjasin niitä samalla kun linkitin Annen sivut omien sivujeni kanssa. Luovuin turhasta yrityksestä vaihtaa Geocitisin sivujen teemaa. Geocities ei hyväksy teemanvaihtoja, eikä kuukauden kuluttua FTP-palvelun kautta lähettyjä tiedostoja, paitsi jos maksaa kuukausimaksua. Minun täytyy vaihtaa englanninkielisten sivujen palvelinta.

Viime yönä Moskovan tai Pietarin metroasemalla lippuautomaatista virtasi seteleitä, joita lapoin taskuihini. Rahaa oli kuin roskaa. Lopulta sain automaatista sen mitä akuutista sillä hetkellä tarvitsin matkantekoa varten eli lipun. Olisikohan unessa jokin syvällinen tarkoitus - eli ihminen saa sitä mitä ei tarvitse väärään aikaan. Rahaa ei ikinä tule silloin kun sitä tarvitsee.

Vihdoinkin sain kotisivut valmiiksi. Ensin ei ollut taustaa, sitten ei otsikoita, tai kuvan kohdalla oli tyhjä aukko. Lähetin englanninkieliset sivut uuteen osoitteeseen: http://koti.mbnet.fi/akonkka.

4.3.02

Nainen ja pesukone

Tämän päivän lehdestä luettua: "Naisten tunteenomainen side on tutkijoiden mielestä vahvin pesukoneen kanssa". Lause on ihan hullu yhteydestään irrotettuna. Yhteys on kodintekniikkamessut Berliinissä, ja kuluttajakysely kodinkoneista. Ranskalainen tutkija Pascal Weil sanoo, että alkukantaiset tunteet on yhdistettävissä teknologiaan. Tämä ei kai ole mikään uusi havainto. Ihmiset ovat aina rakastaneet teknisiä vempaimiaan. Minun tunteenomainen siteeni oli vahva edellisen sylimikroni kanssa. Se oli niin monilla matkoilla mukana, tein sillä niin monta käsikirjoitusta. Kirjoitin sillä sängyssä aamumuistiinpanoja. Uuden sylimikron kanssa ei ole syntynyt yhtä läheisestä suhdetta, eikä pöytäkoneen kanssa milloinkaan. Pöytäkone on pelkkä työväline. Pesukoneeseen minulla ei minkäänlaista suhdetta. Ei liioin pölyimurin kanssa.

Huonotapainen mies

Muistui mieleen pieni välikohtaus viime torstailta, Aili Nenolan Inkerin itkuvirret - kirjan julkistamistilaisuudesta. Sinne tuli myös eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen. Virallisten puheiden jälkeen tarjottiin kuohuviiniä. Pekka Laaksonen ( Kalevala-seuran puheenjohtaja) esitteli Unelman Uosukaiselle. Muutamia ihmisiä seisoi Uosukaisen ympärillä keskustelemassa, minä seisoin Unelman vieressä, kun selkäni takaa rynni Eino Kiuru ( petroskoilainen folkloristi) halusi tyypilliseen neuvostotapaan päästä lähelle valtahenkilöä. Hän töni minut pois tieltään niin voimallisesti, että kouruviinilasistani pärskähti viini kasvoilleni. Hän ei pyytänyt edes anteeksi. Tärkeintä oli että hän pääsi Uosukaisen juttusille. Kiuru on inkeriläinen, mutta käyttäytyy yhtä huonosti kuin venäläinen mies.

Jacques vastaisi tänään, kun kysyin muutama päivä sitten lähtisikö hän Suomen Penin ja Venäjän penin kanssa Vladimiriin, 200 km Moskovasta itään, toukokuussa: 

I will be in Burkina Faso, alas, dear dear, in may. Too much too much, à peine le temps de rêver, comme c'est imbécile ! Je t'embrasse. jj

 Vastasin hänelle:

Dear JJ,
At 09:29 4.3.2002 +0800, you wrote:

à peine le temps de rêver, comme c'est imbécile !

A mon avis, c'est triste! J’ai peur de commancer le roman suivat, because I know that it is a long and dur process. And very lonely, because during the process I cannot do anything else but to write from morning till evening. I'll see nobody, I can read nothing, I just write and write like a madwoman, and my personal relationships will collapse. So I try to avoid to begin the writing . I do everything else - comme - just now I do obsessionly new Web-sites. Because my old server *Geocities. com * has informed me that they don't any more support free FTP- acces, I have put our dialogue on the new server. The address is: http://koti.mbnet.fi/akonkka/dialogue.htm *koti* means la maison en français. Tiens, my netname *akonkka* is almost palindromique! By the way, the next palindromique moment will be 21:12 pm at the 21/12 2112. My grand-grand children will be alive then. What do think if I put your photo on the new Web-page. I have a good photo about you reading poems at François Mauriac's place, Malagar. ( Is the name right?) And what do you do in July, 20 - August, 10. 2002? You would have a possibility at that time to do a little journey by train to Siberia, to Khanty-Mansiysk. The prize of the journey is about 1000 euros. I have not yet decided, if want to go there. I know that it will be un voyage très fatigant, de nombreuses jours et nuits dans le train, des événements inattendus, beaucoup de vodka, etc. With love Anita

 

6.3.02

Vain viisi naista päivässä

Hämärä muistikuva että H. oli unessa ja meillä oli siasta erimielisyyttä. Yhtään unikuvaa ei tule mieleen

Lehdestä luettua: "Irlannissa raiskataan vain viisi naista päivässä ja harva heistä tulee raskaaksi, joten ongelmaa liioitellaan", sanoi Paul O'Callghan, psykologian opiskelija Dublinista. Irlannissa äänestään taas abortista, ei sen sallimisesta, vaan siitä että abortin mahdollisuutta ei olisi enää edes insestin eikä raiskauksen kautta raskaaksi tulleilla, koska he eivät voisi enää uhata itsemurhalla. Asia kirjattaisiin perustuslakiin ja sen jälkeen Irlannissa voisi raskautensa keskeyttänyt raiskattu nainen saada 12 vuotta vankeutta, kun taas raiskaaja selviytyisi ehdonalaisella. Irlanti on avoimesti sovinistinen maa. Johtuu katolisen kirkon vaikutuksesta, sanotaan. Miten se siellä vaikuttaa yhä, mutta ei Ranskassa eikä Italiassa?

Lounasvierasta odotellessa. Ikkunan takana sataa räntää viistosti. Kadulla isoja vesilätäköitä. Kurjalta näyttää. Vieläkin vaivaa lievä päänsärky oikeassa ohimossa. Migreeninpoikanen. Sen takia en tarjoa lounasvieraalle siideriä väkevämpää. Illalla on Suomen Penin kokous ja sen jälkeen Rivetten elokuva arkistossa. Venäläisiä saa aina odottaa. nyt näyttää yksi venäläisen näköinen nainen tulevan pihaan. Saa nähdä onko se Katariina.

Se oli hän. Nykyään hän on Vremjan (Moscow Newsin) toimittaja, sen lisäksi että hän kääntää pohjoismaista kirjallisuutta ja tekee väitöskirjaa Pohjoismaiden kirjallisuudesta Venäjällä. Kun hän oli 15 vuotta sitten luonani, hän oli solakka nuori nainen. Nyt hän on samanlainen kuin venäläiset naiset  (vaikka onkin armenialainen) keski-ikäisinä, tuhti täti. Mutta kasvot samanlaiset kuin ennenkin. Sovittiin, että ollaan email- yhteydessä ja kun toukokuussa menen Moskovaan otan häneen yhteyttä.

7.3.02

Eilinen oli rasittava päivä. Iltapäivällä oli Katarina lounastamassa. Ruotsinkielen puhuminen kävi niin voimille, että hänen lähtönsä jälkeen nukahdin tunniksi. Illalla oli Suomen Penin kokous. Minut valittiin kolmeksi vuodeksi johtokuntaan. Ensimmäinen laatuaan tällainen johtokuntapaikka. kellekään ei ole tullut aikaisemmin mieleen kysyä haluaisinko tulla mukaan toimintaa. Nyt täytyy ruveta seuraaman maailman sananvapaustilannetta. asiasta tuli heti illalla sähköpotissa Intiasta. Nettimen -listalla kerrottiin että Arundhati Roi oli tuomittu eilen päiväksi vankilaan mielipiteidensä takia, lisäksi hän oli halventanut oikeutta puheillaan.

Pen-kokouksen jälkeen lähdin Kristinan kanssa elokuva-arkistoon katsomaan Rivetten elokuvaa Le Pont du Nordia. Se oli taas kahden naisen tarina. Vankilasta päässyt entinen terroristi ja paranoidissa harhoissa elävä "karatetyttö" kohtaavat Pariisin kaduilla. Elokuvassa ei ollut tällä kertaa yhtään kissaa, mutta sitä enemmän oli kivileijonia. Kaikilla leijonilla oli erilaiset ilmeet, jotkut näyttivät hurjilta, jotkut säyseiltä, melkeinpä lempeiltä. Minä muistan Pariisista vain sfinksipatsaita, en yhtään leijonaa.

Tänä iltana on paneelikeskustelu Juttutuvassa naiskirjallisuudesta otsikolla Vaiennettu historia. Keskustelua Päivi Tapolan kirjasta Äitini puutarhassa. Tilaisuudesta on ilmoitus Hesarin Minne mennä palstalla, jostain syystä nimeni on pudonnut pois keskustelujenluettelosta. No, sellaista tapahtuu. Eikä ensimmäistä kertaa. Iltapäivällä on kirjan julkistamistilaisuus, jonne olen luvannut mennä.

Lehdestä luettua: Naistuttavansa raiskannut mies tuomittiin pelkkään ehdolliseen. Tuomari ilmoitti tuntevansa syvää myötätuntoa miestä kohtaan. "Uhrille ei aiheutunut muuta vahinkoa kuin että hänet raiskattiin", korkeimman oikeuden tuomari Daniel Herbet totesi The Irish Times -lehden mukaan.

Tapaus X josta on ollut paljon puhetta eilen päättyneen vaalikampanjan mukaan, oli 14 vuotias tyttö joka tuli raskaaksi vuonna 1992, kun perhetuttu oli käyttänyt häntä hyväkseen monta vuotta. Tytöllä ei ollut oikeutta aborttiin, mutta Korkein oikeus luvan, kun tyttö uhkasi itsemurhalla. Tästä eilen äännesettiin, että voiko abortin saada uhkaamalla itsemurhalla.

9.3.02

Rauhattomia unia yöllä. Isä rähjäsi apulaisenhuoneessa ja stumppasi tupakkansa minun otsaani. Myöhemmin uhkasi sota Espanjan kanssa ja taivaalla lensi sotakoneita. Eilen ei tapahtunut mitään sellaista mikä olisi saanut alitajunnan liikehtimään levottomasti. Kävin kirjastossa, lainasin Riina Katajavuoren uudet runot. Sitten lähdin kaupunkiin, ostin Alisalle viisikielisen kanteleen viritysavaimen. Menin Kristinan luo. Olimme sopineet että käymme kävelemässä iltapäivällä, kun aurinkokin paistaa. Kävelyreitin varrella oli posti ja sen vieressä Inkeri-keskus. Käytiin vilkaisemassa millaiselta sieltä näytti. pari apean näköistä inkeriläistä istui käytävällä lukemassa lehtiä. Yksi pulska inkeriläisen näköinen nainen tuli portaissa vastaan. Käveltiin Käpylään ja käytiin siellä kirjastossa. Lainasin Djuna Barnesin Yömetsän. Käytävän seinällä, hämärässä paikassa, lukitun oven takana oli seinällä äitini fresko, jonka mallina olin ollut minä ja Urho. Huono paikka freskolle, eihän sitä kukaan sieltä näe. Minä luulin, että Käpylän kirjastossa olisi ollut äidin fresko "Taitelija ja hänen kissansa". Koskahan saan itsestäni niin paljon irti, että soitan kaupungin taidekokoelmiin ja kysyn, missä se taulu on.

Käärmeunista

Kun tulin kotiin, sähköpostia oli tullut niin paljon, että en jaksanut lukea, en viitsinyt edes vilkaista niitä. Joku informaatioanalyytikko ( bittimonitori?) kyseli , mitä merkitsee käärmeet unissa. Hän ei kertonut mitään itsestään, ainoastaan firmansa nimen. Sillä tiedolla ei unia tulkita. Kirjoitin hänelle:

Hei Virpi,
En osaa sanoa, miksi käärmeet tulevat sinun unisiisi, koska en tunne sinua, en tiedä elämäntilannettasi, en ikääsi, en millaisessa yhteydessä käärmeet esiintyvät, minkä näköisiä ne ovat, missä kunnossa ne ovat, jne. Ja ennen kaikkea mitä ne merkitsevät sinulle. Tietysti on hätkähdyttävää nähdä käärme niin unissa kuin todellisuudessakin. Tietäisivätpä käärmeet mitä kaikkea ihmiset ovat lastanneet niiden kannettaviksi. Joillekin ne ovat kaiken pahuuden ja kavaluuden symboleja, toisille taas viisauden, uudistumisen, luovuuden ( siis myös seksuaalisuuden) ja muutoksen vertauskuvia. Ehkä olet sellaisessa elämänvaiheessa, että jokin sinussa etsii muutosta, mihin sinun on vaikea suostua, ja siksi käärmeet tulevat painajaisina. Koska en ole selvännäkijä en todellakaan osaa vastata kysymykseesi. En muuten osaa tulkita omiakaan unia, mutta aina kun näen käärmeen, tiedän että jotain tärkeätä on tapahtumassa sisäisessä elämässä, sillä unikäärmeisiin sisältyy paljon muutosenergiaa.

Naisten töistä

16-osaisen naisen elämää kuvaavan kirjan ensimmäinen osa: Ikkunanpesu. Miten pesin työhuoneen ikkunan toissapäivänä ja katselin sitten sen lävitse kirkastunutta maisemaa. Muistan että isoäiti paini ikkunoiden huuhteluveteen etikkaa. Se kirkasti ikkunoita ja haisi huoneissa. Sanomalehti on vieläkin ylittämätön väline ikkunalasin kuivaamisessa. Äiti ei pessyt ikkunoita. Ei niitä tarvinnut pestä joka vuosi koska asuimme viidennessä kerroksessa eivätkä ne pölyttyneet yhtä nopeasti kuin ensimmäisessä kerroksessa. Meillä kävi siivooja kaksi kertaa vuodessa tekemässä suursiivouksen. Ennen hänen tuloaan äiti siivosi hurjasti. Siivooja vei kaikki talvivaatteet ulos ja harjasi ne huolellisesti, kaikki saumat, kaikki taskut käännettiin nurin. Myös isoäiti teki samoin. Samojen taskujen käänteissä oli pölyä jossa koit toukat viihtyivät. Koiden takia komeroihin ripustettiin naftaliinipusseja. Kotona haisi samalta kuin museossa.

Harmin paikka. Rikoin pienen pressopannuni. se putosi tiskipöydältä ja lasi särkyi. Viime aikoina olen särkenyt astioita vahingossa. Vai ovatko ne vahinkoja. Freudin mukaan mikään ei ole vahinko, eikä sattuma. Kytevää aggressiivisuutta? Se näkyy myös unissa: sota uhkaamassa ja isä joka stumppaa tupakan otsaan. En voi syyttää edes miessuhdetta, kun ei sellaista ole. Jotenka lähden Haagan kirjastoon hakemaan Tuuve Aron novelleja, kahlaaman nuoskassa lumessa. Sitä on tullut paljon yön aikana. Pihalle on aamupäivällä ilmestynyt lumiukko, jola on pitkä porkkananenä. Lapsuuden iloja, lumiukkojen ja -linnojen rakentaminen.

Satoi solkenaan ( housun lahkeet ja takin lieve kastuivat) kun kävelin Haagaan. Hyödyllinen käynti kirjastossa, ostin kolmella eurolla kolme kirjaa: Setonin Eläinten sankareita, joka oli yksi mielikirjoistani lapsena, Doris Lessingin kirjan Kissamaista ja D.H. Lawrencen romaanin The Black Book, jota en ole lukenut aikaisemmin. Niiden lisäksi lainasin Tuuve Aron Harmia lämpöpatterista ( lyhytproosaa) Jean Rhysin Siintää Sargassomeri ja PirsiginZen ja moottoripyörän kunnossapito.

10.3.03

Pirsigin kirja on tylsä siitä yksinkertaisesta syystä, että se mies saarnaa tosikkomaisesti. Kaikki saarnamiehet ilman huumoria on minusta kavahduttavia, ja varsinkin jos he ovat löytäneet totuuden. Mutta amerikkalaisiin miehiin kirja on tehnyt suuren vaikutuksen. koska sitä on siellä myyty 2 miljoonaa kappaletta. Sen totuus on sillä tavalla yksinkertaista, että se ei häiritse miespuolisia lukijoita. Minä olen lukenut sitä 130 sivua, lukematta on yli 300 sivua. Ymmärrän kyllä miksi kirja tenhosi 19-vuotiaaseen Jimiin, hän on siinä iässä jolloin etsitään totuutta. Mutta entäs 47-vuotias Robert ? Hän on siinä iässä jolloin haikaillaan mennyttä nuoruutta, sen illuusionääristä vapautta. Moottoripyörä on vapauden symboli. En ole ajanut moottoripyörää, mutta olen ajanut moottoripyörällä, istunut takapakkarilla, moottoripyörä oli punainen Jawa 600-piikkinen, ellen muista väärin. Ehkä se olikin vain 250-piikkinen, koska se oli aika pieni kone. Sen omisti haagalainen pärinäpoika jonka nimi oli Rede, Reino jotain. Hän oli ammattikoululainen, eikä siis sopivaa seuraa minulle, koska minä olin oppikoululainen. Hänellä oli mustanahkatakki ja punainen huivikaulassa. Meillä ei ollut yhteispuheenaihetta, sillä hänen intohimonsa olivat moottoripyörät ja minun olivat kirjat. Suhde ei kestänyt kauan. Häneltä sain ensisuudelmani ja minusta se oli pahanmakuinen. Hänestä tuli sen jälkeen vastenmielinen, ei edes moottoripyörällä ajamisen hurma saanut minua jatkamaan seurustelua.

11.3.02

Onni

Mikä aamu! Kello kuudelta kissa rupeaa raapimaan lipastoa sänkyni vieressä (uusin konsti herättää minut), seitsemältä alkaa pöristä sähköpora jossakin. Kahdeksalta pärinä loppuu, mutta nukkumisesta ei tule enää mitään. Yökin on ollut levoton. Tapahtui naisenmurha, johon minä en osallistunut, mutta seurasin sivusta. Nainen oli lihava ja ruma. sama nainen esiintyi eilisiltaisessa elokuvassa Onni, ( amerikkalaista independent-tuotantoa). Elokuvassa pantiin läskiksi amerikkalainen romanttisen rakkauden ja perheonnen kuva. Mitä romanttinen rakkaus tosiasiassa on ja mihin se johtaa. Mutta, mutta oliko kyse rakkaudesta ollenkaan. Ihmiset olivat yksinäisiä ja kaipasivat toistensa luo, seksi riivasi heitä - onnellisella ihmisellähän täytyy olla tasapainoinen seksielämä ja se oikea seksikumppani. Kunnolliseen näköisellä psykiatri-isällä oli kolme lasta ja kaunis vaimo kotona - oikea amerikkalaisen perhe-elämän klisee, mutta mies näki väkivaltaunia, joissa ampui pariskuntia, ja oli pedofiili. Elokuvan kliseet olivat tarkoituksellisia ylilyöntejä. Nörttimies oli niin nörtti, ettei hän saanut naisia ja hänen piti soittaa runkkupuheluita tuntemattomille naisille, kaamean onneton ja yksinäinen mies. Sellaisia ne kai ne kaikki ovat, nekin jotka ovat joskus soittaneet minun puhelinnumerooni. Naisessa saavat aikaan vain yököttävän olon, kun ne tyydyttävät tarpeitaan korvaan. Venäläinen mies oli huvittavin tyyppi, vaimonhakkaaja ja varas ja hänen vaimonsa pullea vaaleaverikkö, jolla on liian kireät vaatteet ja ylimeikatut kasvot. Ohjaajalla tai käsikirjoituksentekijällä on täytynyt olla jotain tietoa venäläisten miesten seksitavoista - että ne pomppaavat sängystä ylös heti kun ovat hommansa hoitaneet ja häipyvät ovesta ulos, mukana tytön stereot ja kitara, kuten elokuvan taksikuski Vladilla.

Lähes kaikki elokuvan henkilöt - lukuun ottamatta tyttöä jolta Vlad varasti kitaran ja stereot, olivat niin vastenmielisiä, että olisin unessa voinut tapaa heistä kenet tahansa, mutta tapettu oli elokuvan ylilihava miehentappajanainen, joka pelkäsi hysteerisesti seksiä ja kaipasi rakkautta. Kun nysänkokoinen talon ovivahti raiskasi hänet keittiön lattialle, hän niksautti mieheltä niskat nurin aktin jälkeen, paloitteli miehen ja pani kappaleet jääkaappiin. Hänet minä tapoin yöllä, tai siis minun apuminäni. Se tapahtui saaressa joka muistutti Seurasaarta. En nähnyt tappamista enkä ruumista, mutta nainen oli kadonnut ja metsärinteeseen oli ilmestynyt multakumpu jota hänen seuralaisensa parhaillaan peittelivät.

Tulipa siitä elokuvasta juttua. Mutta pitkästä aikaa se on ollut telkkarielokuva joka on minua sävähdyttänyt. Jotain hyvin totta siinä oli, vaikka se olikin niin vastenmielinen.

Päivän aforismi : Totuus on vastenmielistä.

12.3.

Kello on puoli kymmenen. Nyt rupean töihin. Ei vielä täyttä kirjoittamista, vaan aineiston etsimistä ja järjestelyä, henkilöiden kehittelyä. He kaikki ovat minun heijastuksiani, tavalla tai toisella. Tietokoneen ruutu on kuin peili. Mutta se ei heijasta kuvia, vaan sanoja. Täyteen kirjoitettu peili. Onko se persoonallisuuden pirstoutumista, kun jakaudun kuudeksitoista tai kolmeksitoista henkilöksi?

Kartan reunalla. Judith joka ei ole kirjan henkilö, kirjoittaa että hän nauttii elämästä kartan reunalla. Hän on entinen näyttelijätär. Jos maapallo on pyöreä, niin missä on kartan reuna. Tiedän että Judithille se on metafora, joka kuvaa hänen nykyistä elämäänsä, ja minä pidän siitä metaforasta. kartan reunalla voi elää vaikka eläisi keskellä New Yorkia.

Triviaalisuus

Kun join päiväkahvia ( pieni pressopannu on taas kunnossa, ostin uuden lasin siihen eilen!) silmäilin samalla Lawrence Durrelin kirjaa The Black Book, löysin mielenkiintoisen lauseen: "His face is a sort of diary on which every triviality of the daily life is written." Minä haluaisin kirjoittaa sellaisen yhden päivän romaanin, johon olisi kirjoitettu kaikki sen päivän trivialiteetit, sellaiset tapahtumat joita tuskin huomaa tekevänsä, koska ne ovat niin automaattisia.

Radiouutisissa kerrotaan, että Suomessa on puhelimia enemmän kuin ihmisiä. Puhelimia oli 1800-luvun lopussa niin paljon, että eräs englantilainen matkailija ihmetteli asiaa.

14.3.02

Aamupäivä kului siinä, että kirjoitin Catherinelle ja tulostin hänelle Tiedotuskeskuksen apurahakaavakkeita suomeksi ja englanniksi. Piti toimia nopeasti eli kysyä haluaako hän kääntää Mustan passin ranskaksi. Lähetin kirjan hänelle lähes vuosi sitten enkä ole kuullut siitä sen koommin. Eilen olin Tiedotuskeskuksessa Iris Schwankin kutsumana. Hän on lähdössä Pariisin kirjamessuille ja haluaisi antaa Mustan passin Anne Collin du Terrailille, ellei Catherine ota sitä kääntääkseen. Hän pitää Catherinea lahjakkaana kääntäjänä. Mutta Catherinen ongelma on se, että hänellä ei ole suhteita kustantajiin kuten Annella.

Tämän touhuamisen jälkeen täytyy ruveta päivän töihin. En vieläkään ole löytänyt sitä diskettiä, jossa on D:n kirjeitä. Olenko minä nähnyt vain unta hänen kirjeistään. Vai onko sellainen disketti ollut olemassa ja sitten hukkunut salaperäisesti kuten tärkeille pikkutavaroille niin usein käy.

Oikea mies

Luen irlantilaisen Nuala O'Faolain muistelemakirjaa Tunnenko minä teidät? Hänen nuoruutensa Irlannissa oli yhtä kauheata kuin minun nuoruuteni täällä Suomessa. Paljon ´yhtymäkohtia. Raskaudenpelko ja hinku päästä avioliittoon, että ei tarvitsi tuntea syyllisyyttä sukupuolisuutensa takia. Nuorten miesten tökeryys. Täydellinen sumussa eläminen. Näin Nuala:

"Että olin valmistautunut koko aikuisikäni kotirouvaksi -etsinyt miestä, rakkautta, oikeata miestä jota rakastaa ja jolta saada rakkautta ja jonka kanssa hankkia lapsia - ilman että kuitenkaan halusi kotirouvaksi. Näin seksismin toimivan kaikkialla yhteiskunnassa; kun ihminen on tajunnut sen, hän ei voi enää ummistaa silmiään. En kuitenkaan tiedostanut lainkaan, kuinka johdonmukaisesti vieritin vastuun henkilökohtaisesta onnestani miehille. Jos minulta olisi kysytty, miksi olin niin usein onneton, olisin vastannut: Ai, minulta menee huonosti sen ja sen miehen kanssa." (s.144)

Tämä on niin tuttua jokaiselle naiselle: jos vain olisin naimisissa oikean miehen kanssa, olisin onnellinen.

15.3.02

Ja tämä on varmasti vielä tutumpaa, että kun kevätaurinko alkaa paistaa huoneisiin, kaikki näyttää hirveän rähjäiseltä ja likaiselta. Jokainen pölyhitunen erottuu, ja leivänmurut keittiön lattialla. Siivoaminen jatkuu, vaikka valtiot katoaisivat, kuten Jugoslavia josta tulee nyt Serbia-Montenegro - ainakin kolmeksi vuodeksi. Sen jälkeen kumppanit voivat purkaa liittonsa, jos eivät ole osanneet elää toistensa kanssa.

Vasemmassa ohimossa lievä migreeninpoikanen. Mutta ei haittaa. Takaisin töihin! En ole vieläkään löytänyt sitä kirjettä, missä D. kertoo juoposta isästään ja kamalasta äidistään. Vai oliko se päinvastoin: äiti on juoppo ja isä kamala. Irlantilais-isä on joko juoppo tai hurskas, tai molempia yhtä aikaa mikä on tyttären kannalta kamalin yhdistelmä. Irlantilaisilla miehillä on jumalattoman huono itsetunto, juopottelu johtuu varmaankin siitä, että he ovat verranneet itseään liikaa englantilaismiehiin, jotka (ainakin jotkut) ovat tehneet muutakin kuin valtavan joukon lapsia. Suomalaismiehissä on samaa alemmuudentunnetta, varmaan peräisin Ruotsin vallan ajoilta.

16.3.02

Huono onni

Varsinainen huonon onnen päivä. Hukkasin 20 euroa ostarissa  (toivottavasti sen löytää joku jolla on rahantarve), myöhästyin bussista jolla olin olisi pitänyt mennä Helkan äidin hautajaisiin Nurmijärvelle, ja sitten kuulin naapurilta, että tässä talossa on osa asunnoista myynnissä. Toinen osa, eli se jonka omistaa Leipurien liitto, ei ole myynnissä. Minä en tiedä kuka omistaa minun asuntoni, leipurit vai ne toiset. En tosin ole saanut mitään ilmoitusta, että asuntoni olisi pantu myyntiin. Ei ole käynyt ostajia katsomassa. Yläkerrasta muutti nuori mies pois pari viikkoa sitten. Mitä vielä ehtii tapahtua tänään, kun kaikki tämä tapahtui kello yhteen mennessä. Edestakainen kävely Hämeenlinnantien varteen aiheutit sen että nyt vatsa mouruaa nälkäisenä. Hautajaisissa se olisi saanut syödäkseen. ne olisivat olleet kunnolliset - tai kunnialliset kuten Helkan äiti toivoi - karjalaiset ruokahautajaiset. Vainajaa olisi saanut käydä katsomassa eli jättämässä jäähyväiset, ortodoksien tapaan, ennen siunaustilaisuuden alkua. Toivottavasti Helka ei pane kauhean pahakseen, että myöhästyin hautajaisista. Vien hänelle huomenna, jos hän tulee kaupunkiin, valkoisen liljan joka oli tarkoitettu hänen äitivainajalleen.

Eilisen päivän lehdestä: Siveyspoliisi esti palokunnan pelastamasta 15 koulutyttöä koulupalosta, koska tytöt eivät olleet asianmukaisesti pukeutuneita , heiltä puuttui hunnut ja peittävä pitkä mekko - miksi sitä nyt sanotaankaan. Idioottimaista! Miten tuonkin muslimimiehen päässä liikkui! Kuolkoot tytöt, ettei vain kukaan näkisi heitä siveettömissä asusteissa, eli alusvaatteissa.

18.3.02

Asuntohuolet toistaiseksi ohi. Soitin tänään Interavantin toimistoon ja kysyin kuka omistaa minun asuntoni. Sen omistaa Leipurien liitto, joka ei myy asuntoja. Helpottava tieto. Interavanti sen sijaan myy. Taloon on jo muuttanut uusia asunnon omistajia. He ovat aloittaneet kodinkunnostustyöt,. Tällä hetkellä he taitavat irrottaa pattereita seinästä, kuuluu sellaista kolinaa. Ja jossakin jyristään ja hakataan koloja seinään. Tällaista tulee kai jatkumaan monta kuukautta.

19.2.03

Myrskyisä yö. Laiva katosi alta ja rantaan piti uida hirmuliskon kokoisten aaltojen lävitse. Tämä oli seurausta siitä, että katselin illalla puolihuolimattomasti Titanic- elokuvaa. Elokuvassa oli liikaa efektejä, liian vähän sisäistä sisältöä. Tyypillinen Hollywood-elokuva.

Unista ja psykiatreista

Ennen yölliset myrskyt ennakoivat tunnemyrskyjä hereillä. Nyt ei ole miessuhdetta joka aiheuttaisi sellaisia myrskyjä. Aamulla mietiskelin sängyssä, miksi psykiatrit ovat kiinnostuneita unista. Tuli mieleen, että uniennäkijä helpottaa heidän työtään. Pääsevät katsomaan mielen maisemaa ihan ilmaiseksi. Kun he kyselevät unen yksityiskohdista, he saavat paljon hyödyllistä tietoa potilaansa menneisyydestä - he saavat ikään kuin kartan jonka avulla voi suunnistaa mielen maisemassaan ja välttää pahimpia paikkoja. Sellaiset potilaat ovat paljon hankalampia jotka eivät näe unia, tai eivät muista niitä. Voi olla että he eivät muista muustakaan elämästään mitään merkittävää. Psykiatri tuntee itsensä kuivaksi ja hedelmättömäksi, kun terapia ei etene. Sitten kun potilas näkee ensimmäisen unensa, psykiatri riemastuu ja tuntee sen melkeinpä omaksi ansiokseen. Vihdoinkin jokin elonmerkki potilaan sielussa. Hyvin vähän voi auttaa sellaista ihmistä joka ei näe unia. Ja siksi psykiatri tuntee itsensä turhautuneeksi tällaisten potilaiden kanssa.

Päivän pohdinta: Onkohan sielu laajempi kuin ruumis? Ulottuuko se ruumiin rajojen ulkopuolelle? Voiko ihmisten välillä on sielullista kommunikaatiota ilman sanoja? Jotkut sanovat näkevänsä ihmisten aurat. Ovatko aurat sielua vai sielun säteilyä? Kuvissa pyhät miehet ja naiset säteilevät. Heillä on sädekehä pään ympärillä, joskus se on koko ruumiin ympärillä. He säteilevät valoa. Pahat miehet ja naiset säteilevät sitten tietysti pimeyttä.

20.3.02

Henkisestä rakkaudesta

Join päiväkahvia ja luin kappaleen Baudelairen kirjoitusta Flaubertista. Hän käsitteli lyhyesti madame Bovary -oikeudenkäyntiä. Minun ajatukseni kiinnittyivät lauseeseen:... yhteiskunnan silmittömään ahneuteen sen tyystin kiellettyä henkisen rakkauden merkityksen... ( s.86 Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia) Joko 1800-luvun Ranskassa henkinen rakkaus oli yhtä kiellettyä ( tai väheksyttyä) kuin se on nykyään? Vai käsitinkö minä jotain väärin. Jos joku uskaltaa puhua henkisestä rakkaudesta häntä pidetään naurettavan vanhanaikaisena, tai höpsähtäneenä romantikkona. Sänkyyn vaan ja heti!

21.3.02

 Viime aikoina olen ollut kovasti liikkeellä unissani. Kahtena yönä lähdössä Italiaan, kolmantena käynyt Pietarissa ja nyt olin Reykjavikissa. Siellä minulla ei ole tapana käydä unissani. Ei kiehdo kaukainen kylmä maa eivätkä Islannin saagat. Tapasin kirjallisuusjunatuttavan Einar Örn Gunnarsonin lentoasemalla Hän on se kirjailija, joka huuteli humalassa, kun kirjallisuusjuna saapui Moskovan asemalle, että "love I you Moscow" ja pääsi moskovalaisen lehden etusivulle. Otsikkona oli "Juoppojuna saapui Moskovaan". Onko unella jotain tekemistä sen kanssa, että en ole vieläkään vastannut moskovalaisen lehden haastattelukysymyksiin? En tiedä mikä jarruttaa kun en saa sitä tehtyä. Ei se ole kielestä kiinni, koska saan vastata englanniksi. Minusta on vain niin vaivalloista vastata mm kysymykseen: miksi minä kirjoitan. Tiedänkö sitä edes suomeksi.

Päivän kysymys: Tuleeko ääni korvaan vai meneekö korva ääneen?

Päivän draama:Ikävää postia tulossa Leipurien liitolta. Saanti-ilmoitus tipahti postiluukusta. Tavalliset vuokrankorotukset eivät tule sillä tavalla. Epäilen pahinta. Että sieltä tulee häätömääräys. Leipurien liitto onkin päättänyt myydä asunnon. Ilmankos Interavantin nainen oli kumman lyhytsanainen, kun soitin hänelle maanantaina ja kysyin tilannetta. Täytyy lähteä postiin. Tapaan siellä varmaan naapureita, jotka ovat yhtä järkyttyneitä kuin minä. Yksi ja toinen naapuri näyttää lähtevän postiin päin.

Se oli vuokrankorotus. Lokakuun alusta lähtien vuokra on 631 eur/kk (eli 3.751,75 mk/kk) Yli puolet apurahasta menee vuokraan! Tapasin muutaman naapurin matkalla postiin. Kaikilla oli yhtä epämiellyttävä olo kuin minulla, kun he saivat saanti-ilmoituksen. Yksi rouva sanoi että sydäntä alkoi hakata. Hän oli varma, että se on irtisanomisilmoitus.

22.3.02

Suomalainen identiteetti

Radiouutisten mukaan sisäministeri Itälä ( kok) aikoo tuoda eduskuntaan myöhemmin keväällä lakimuutosehdotuksen, jonka mukaan inkeriläisillä paluumuuttajilla pitää olla suomalainen identiteetti ja riittävä kielitaito. Kuinka hitossa Venäjällä kasvaneella, koulunsa käyneellä ja eläneellä voi olla suomalainen identiteetti. ja mitä ylipäänsä tarkoitetaan suomalaisella identiteetillä? Mikä se on? Miten hallitus määrittelee suomalaisen identiteetin? Onko se sitä, että kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, äänestää demareita tai kokoomusta, on lukenut Tuntemattoman sotilaan, tietää kuka on kirjoittanut Seitsemän veljestä, harrastaa jotain urheilulajia, puhuu suomea tai ruotsia.

25.3.02

Taas muuttouni, mutta todellisuudessa en muuta minnekään. se selvisi viime viikolla. Merkinnee sisäistä muutosta, liikkumista, siirtoa ( move) Siirryn eteenpäin, tai taaksepäin. Miten sen nyt ottaa. Shakkilaudalla voi siirtyä moneen suuntaan. Ikävä että aika liikkuu niin nopeasti. Tänään on taas maanantai, aurinko paistaa ja häikäisee. Seuraavan kirjan nimi(ehdotus) Seuraava siirto.

Miesten outoja seksitapoja

Eilisiltana mietin, että ihminen tunne selkäänsä, koska ei näe sitä. Minkähän näköinen minä olen selkäpuolelta, varmaankin paljon nuoremman näköinen, koska yksi mies seurasi minua puiden välissä, kun kävelin eilen talin vanhaa tietä pitkin ( se tie jolla lapsuudessani vaani hiekkapussimies). Oksa risahti, minä käännyin katsomaan. Näin nuorehkon tummahkon miehen jonka silmissä itsepaljastajan jännittynyt katse kun se vaani hetkeä jolloin voisi paljastaa itsensä. Se näki että olen vanha nainen ja lakkasi seuraamasta minua. Miehillä on niin kummia seksitapoja. Mahtavat kärsiä seksistä vielä enemmän kuin naiset. Pedofiilikin tietää varmasti mikä skandaali paljastumisesta seuraa, mutta ei voi lopettaa.

 26.3.02

Päivä alkaa tahmeasti, johtuu tylsästä asumishuoliunesta. Asunto kyllä löytyi mutta se oli täynnä rumia huonekaluja. ainoa hyvä puoli oli että siellä oli pikkulapsen matkasänky eikä siellä tarvinnut asua kuukautta pitempään. Ei mitenkään inspiroiva uni. Rupesin illalla lukemaan Pirsigin Lilaa, jota kaksi uniryhmän miestä kehui. Miehet pitävät kirjoista, joissa on asiaa tai toimintaa. Pirsigin kirjassa on "asiaa". Hän saarnaa tällä kertaa intiaanien asiaa. Hänen kuvailujensa perusteella päättelen, että suomalaismiehet ovat samanlaisia kuin intiaanit - vaiteliaita, puhuvat vain silloin kun on jonain sanottavaa, käytännön miehiä," joilla ei esiinny taiteellisen ilmaisun vaatimaa mielikuvitusta". Pyrkivät tukahduttamaan tunteensa, kun suuttuvat. seksuaalisesti turhautuneita ja masokistisia, mutta eivät neuroottisia, pystyvät lämpimiin ihmissuhteisiin, eivät huikentelevaisia , vaan kypsiä, tyyniä rauhallisia, väkivaltaisia humalassa jne.

 28.3.02

Syyllisyys

Alitajunta askartelee edelleen syyllisyysongelman parissa: saako lapsi olla parempi kuin vanhempansa ja mitä siitä seuraa? Kestävätkö vanhemmat sen, entä kestääkö lapsi? Rupeaako hän mitätöimään omia lahjojaan sen takia, että pelkää vanhempien kostoa, vaikka vanhemmat olisivat vainaita jo. Ei siis uskalla levittää siipiään ja lentää. Ei uskalla käyttää aarretta joka haudattu maahan - kuin leiviskä! Tai jos käyttää sitä, niin pelkää kaiken aikaa että se on vaarallista. Ryöstäjät hyökkäävät kimppuun. Ja niin hän pienentää itsensä, etenkin jos hän on naistaitelija. ( kirjoitin ensin naiteilija). Miksi tämä problematiikka on nyt niin ajankohtaista, että sitä täytyy käsitellä monessa unessa? H:n aikana kutistin itseäni vaistomaisesti. kesti kauan ennen kuin huomasin sen, että minua pelottaa olla samana syksynä kirjamarkkinoilla hänen kanssaan, jos vaikka minun kirjani saisi paremmat arvostelut kuin hänen kirjansa - koska tuntui että se suututtaa häntä. Mahtoiko minään syksynä käydä niin hullusti. Yleensä hän sai kirjoistaan monen palstan arvostelun lehtiin, minä sain vain yhden palstan pienen nurkkajutun. Tilankäyttö kertoi sanattomasti kummankin merkityksen kirjailijana, ei tarvinnut edes lukea arvostelua. Tyydyin osaani, mutta tyytymättömyys jäi nakertamaan mieltä. Pelko H:n loukkaamisesta oli todellista, mutta se ei juontanut juuriaan hänestä, vaan isästä. Isä ei sietänyt että muita kirjailijoita kehuttiin. Kaamea ajatuskin, että naiskirjailija olisi ollut häntä parempi!

29.3.02

Joku onneton lähetti sähköpostia. Hän kirjoitti:

I've read books, done therapy, and consulted with many for over 16 years without any substantial progress. Among other problems, I need to deal with a mental compulsion to break apart words and phrases into symmetrical groups, the continual counting and sorting of everything I see, and the uncontrollable parade of ideas in my head competing for attention. This interferes with concentration, impairs decision-making, and leads to frustration and depression.

I would welcome suggestions, possible solutions, reference materials, referrals, anything you might recommend. Please email me at ocdhelp4me@earthlink.net

Thank you for your help.

Sincerely,

NN

En tunne NN:ää, enkä käsitä miten hän luulee että minä pystyiisin auttamaan häntä. En ole aio vastata hänen viestiinsä, en edes tiedä mikä on OCD. Hänen viesitnsä otsikko oli: I have OCD and I need help". Joku onneton lähettää pullopostia kyberavaruuteen. Pitääkö minun potea senkin takia huonoa omaatuntoa, että en vastaa hänelle. Niin kuin unissa olisi syyllisyyttä tarpeeksi. Entäs jos minä tarvitsen apua ja heittelen pulloposteja, eikä kukaan auta. Miten lohdutonta kovasydämisyyttä!

31.3.02

Ilmahälytys pääsiäisyönä unessa. Varhaisia muistoja lapsuuden ilmahälytyksistä? Palaavatko ne muistot unissa takaisin? Kolme ensimmäistä vuottani elin sodassa. Minulla on hämäriä muistikuvia siltä ajalta. Muistan pommisuojat, toinen oli Laajalahdentiellä, toinen kotitalon kellarissa. Nostavatko television uutiskuvat sotaiset muistikuvat esiin? Näkevätkö myös ne ihmiset unta sodasta, jotka eivät ole koskaan olleet sodassa.?

Matkalla minä sairastuin

Luen mainiota venäläistä kirjaa. Sen nimi on Matkalla minä sairastuin. Lainasin sen nimen takia. tekijä on Nikolai Shmeljov, täysin tuntematon nimi minulle. Kirja on ilmestynyt suomeksi jo 1998, mutta minun ohitseni se luiskahtanut huomaamatta.. Se sijoittuu 1990-luvun Moskovaan, mutta takautumia on Stalinin aikaan - sukuromaani, vanha isä on kirjoittanut muistelmiaan pojalle ja poika on sysännyt muistelmat syrjään pariksikymmeneksi vuodeksi. Vähän samantapainen asetelma kuin Mustassa passissa. Mutta kirja on sävyiltään, tyyliltään perivenäläinen, monimutkaisia ihmissuhteita, tunteita, filosofointia. Venäläiset kirjat vaikka ne olisi kirjoitettu nykyaikana poikkeavat länsimaalaisista kirjoista - yhtä paljon kuin venäläiset poikkeavat länsieurooppalaisista.. Kirjan yksi kolmesta päähenkilöstä Aleksei Mamonov moskovalaisen lehden toimittaja, tavallaan virkaheitto, koska hei ole allekirjoittanut julkilausumaa, jolla lehden linja muuttui demokraattisesta hallituksen myötäilijäksi. Hän ei saanut potkuja, mutta toimituksessa häntä ei enää tarvita. Niinpä hän lukee isänsä jälleenjättämiä papereita, istuu puistonpenkeillä ja pohdiskelee elämäänsä, ja ihmisen elämää yleensä. "Viime aikoina hän oli nukkunut yhä useammin mahallaan, painautuen koko kehollaan sohvaan ja puristaen käsillään tyynyä. Sanotaan, että selällään nukkuvat johtajat, vasemmalla kyljellä runoilijat ja oikealla kyljellä kaikki muut, siis tavalliset ihmiset. mahallaan nukkuvat ne, jotka haluavat piiloutua, päästä itseään pakoon edes unessa, ne joita ei ole oikein elämässä onnistanut". Tämä on niin tyypillistä venäläistä pohdiskelua. Ja tämäkin:

" Mutta mistä ihmeestä ne ryyppykaverit täällä Venäjällä aina ilmestyvät? Tyhjästä! Niitä vain ilmestyy, materialisoituu tyhjyydestä.. Jos vain haluaa ryypätä, niin kaveri löytyy siinä silmänräpäyksessä. Eikä tarvitse etsiä, ensimmäinen vastaantulija kyllä lupautuu kaveriksi. Ja kun sitten on otettu pari lasillista, niin sitähän ollaan jo melkein sukulaisia. Voidaan puhua ihan mistä tahansa, syntyy heti sellainen luottamus ja ystävyys, kukaan ei muista että on vasta tavattu, eikä varmasti tulla enää toista kertaa tapaamaan..."

Missä asennossa nukun

Minä nukuin ennen mahallani, mutta se loppui joskus 80-luvulla, ehkä sen jälkeen kun suhde P:hen loppui, ehkä silloin kun lähdin Ravennaan. Siellä lakkasin pelkäämästä elämää. Sen jälkeen nukuin milloin oikealla, milloin vasemmalla kyljellä, olin milloin tavallinen ihminen, milloin runoilija. Nykyään nukun selälläni, olen siis muuttunut johtajaksi. Sanotaan että ihminen vaihtaa monta kertaa yössä asentoa.

Noora pudotti eilen kirjahyllyn päältä laatikon jossa oli vanhoja päiväkirjojani, mm. yksi päiväkirja unitapahtuman ajoilta, mutta ei tapahtuman alun eikä lopun ajoilta. Noora putosi itsekin ja satutti toisen takajalkansa niin että se ei pysty kävelemään sillä, eikä hyppäämään. Se ei ole syönyt eikä käynyt vessassa. Jalka voi olla poikki.

Huhtikuu 2002

©Anita Konkka

1.4.02

Heräsin aamuyöstä, en saanut unta ja luin loppuun Nikolai Shmeljovin romaanin Matkalla minä sairastuin. Se oli aluksi kiinnostava, mutta pian kyllästyin sen perivenäläiseen tyyliin, huudahduksiin, kysymyksiin, puhutteluun, hellittelynimiin, "varpuseni, kultaseni " jne., ja ennen kaikkea kyllästyin sen saarnaaviin filosofointeihin uskontopohdiskeluihin ja yhteiskuntakritiikkiin. Venäjällä on juuri sellaista kuin kirjassa: miehet ryyppäävät votkaa, filosofoivat, istuskelevat puiston penkeillä, naiset hössöttävät ja voihkivat. 55-vuotias nainen on ämmä, samanikäinen mies vanhus, elämä on eletty, kaikki hauska on takanapäin, eikä edessä ole muu kuin viinaan kuoleminen tai itsemurha. Kirja oli täynnä paksua venäläistä henkeä - sielusta ei ihme kyllä puhuttu paljon, tai sitten hyppäsin ne kohdat yli. Kun olin lukenut kirjan, nukahdin ja näin unta Suvikunnasta, taas! Meni telttaan nukkumaan yhden saksalaisen naiskirjailijan kanssa.

2.4.02

Tänään on PENin johtokunnan kokous, kauhea määrä englanninkielistä paperia luettava sitä ennen Raijalle kirjoitettava kirje, kirjastossa käytävä. Ehkä minun ei kannata aloittaa ensimmäistäkään lausetta tänään. Tai jos mieleen tulee hyvä lause, niin sitten kannattaa.

Ensimmäinen lause ei kuitenkaan ole se mikä kirjaan jää. Jotenka on aivan samantekevää millä lauseella aloittaa:" Meitä oli kuusitoista. Tai tarkkaan kuusitoista plus yksi. Hän oli meidän pelimestarimme.

Kirjasto jäi käymättä. Mutta muut asiat hoituvat, se pikaluin PENin paperit lävitse, kirjoitin Raijalle, lisäksi Corinnelle ja korjasin kolme web-sivua. Corinne lähetti kortin työpöytänsä yläpuolella olevasta seinästä ja ilmoitti että nyt hänelläkin on sähköposti. Mielenkiintoinen seinä - vesiväreillä siniselle pohjalle maalattuja hämähäkkejä, kuvia, kirjeitä, pöydällä jotain pikkukamaa. Corinne on sveitsiläinen kirjailija , joka asuu Ranskan puolella, matkatovereitani suurelta junamatkalta. Ei olla oltu yhteydessä kuin parin postikortin verran ja siitäkin jo aikaa.

4.4.02

Peilikuva ja minän rajat

Otin unitabletin ja sen vaikutusta odottaessani luin pätkän Stuart Hallin kirjaa Identiteetti, kohtaa muun maailman ja lännen stereotypioista, jotka halkovat ja typistävät todellisuutta." Tämän... vaikutuksesta muu maailma tulee kuvatuksi kaikeksi siksi mitä länsi ei ole - sen peilikuvaksi." ( s.123).m Siis - peilikuva on se mikä minä en ole. Se on minun vastakohtani. Se on toinen. Se on muu, vaikka se näyttää minulta.

Kerran pääsin meditaatiossa niin pitkälle, että en nähnyt peilissä omaa kuvaani. Peili oli tyhjä, kuva kadonnut. Olinko minä olemassa? Se oli säikähdyttävä kokemus. En yrittänyt koskaan sen jälkeen peilimeditaatiota.

Pohtimisen arvoinen asia sekin, missä menee raja minun ja muiden välillä. Fyysisesti se on selvää, iho on minun rajani. Iho eristää minut maailmasta. Mutta henkisesti, psyykkisesti . se ei ole yhtä selvärajainen asia. Keitä kaikkia, tai osia kenestä kaikista on säilöttynä minun sieluuni - kuin punaisia säilykekirsikoita, tai jo itäneitä perunoita - äidin sanoja, isän mielipiteitä. Joskus äiti katsoo minun silmistäni, joskus taas isä puhuu minun suullani, jopas isoäitikin rypistää minun kulmiani, kun ei hyväksy jotain asiaa. Todella vaikea erottaa mikä minussa on äitiä, isoäitiä ja isää

Identiteetti

Työ ei maistu tänä aamuna, johtuneeko valvomisesta, alitajunnassakaan ei tapahtunut mitään muistamisen arvoista yöllä. Jatkan Identiteetin lukemista. Vastakohtaparit musta/valkoinen yö/päivä ovat välttämättömiä eron käsittämiseksi. Kieliteorian mukaan "eroa tarvitaan, koska merkityksiä on mahdotonta rakentaa ainoastaan dialogissa Toisen kanssa. Bahtinin mukaan merkitys toteutuu ainoastaan kahden tai useamman dialogissa. Merkitys ei kuulu kenellekään puhujalle erityisesti. se syntyy eri puhujien välisessä antamisessa ja vastaanottamisessa." ( Niin syntyy myös identiteetti)... Bahtin: "sanaa ei ole olemassa jossakin neutraalissa ja persoonattomassa kielessä". Merkitys on dialogista. Toinen on merkityksen kannalta olennainen.

Kielenkäyttö sijoittuu aina johonkin paikkaan, sanoo Stuart Hall. Sitä ei voi irrottaa kontekstista. Hänen kielenkäyttönsä kontekstia on se, että hän syntyi mustana jamaikalaisena ja on asunut lähes koko ikänsä Briteissä "diasporan varjossa - pedon vatsassa." Kollektiivinen ja "todellinen" minuus kätkee sisälleen monia muita minuuksia. Hallin mukaan identiteetti on jotain joka on prosessissa kaiken aikaa, se muodostuu jatkuvasti. Sen yhtenäisyys on kuvilteltua.

5.4.02

Unkarilaiselta kääntäjältä tuli tänään postia. Olin unohtanut kokonaan Istvan Dabin. Joskus vuosia sitten lähetin hänelle Johanneksen tunnustukset. Nyt hän kirjoittaa, että "maailmanantologia on melkein valmis, mutta kustantajien finanssiasema on traagillinen, tarvitsevat sponsorissa ja pitää kauan odottaa". Toissapäivänä Iris Schwank lähetti sähköpostia, ilmoitti lähettäneensä Mustan passin ranskalaisille kustantajalle joka oli siitä kiinnostunut Pariisin kirjamessuilla. Saa nähdä säilyykö kiinnostus niin kauan, että kirja joskus ilmestyy ranskankielellä.

Mistä unet tulevat? Kissatkin näkevät unia, samoin koirat. Ne juoksevat, murisevat, haukkuvat, naukuvat unissaan. Mutta muistavatko ne unensa herättyään. Ovatko ihmisen unet sielun tapa ilmaista itseään? Silloinhan kissoilla ja koirillakin on sielu.

Radiossa soi Tasmanian sinfoniaorkesteri. Tunnen saaren otuksesta jonka nimi on Tasmanian piru. se huutaa kamalalla äänellä. Paljon muuta en siitä saaresta tiedäkään. Luen vuoden 1996 päiväkirjoja. Vanhat päiväkirjat ovat masentavaa luettavaa. Mitään kivaa ei koskaan tapahtunut, H. oli hankala, valehteli jatkuvasti ja minä siedin sitä vuodesta toiseen. Jälkeenpäin se tuntuu todella omituiselta. Ja nyt radiossa Istvan Örkenyn minuuttinovelliErään lätäkön muistelmat. Minuuttinovellit ilmestyvät ensi viikolla. Taidanpa ostaa. Niin hauska oli kuulla lätäkön muistelmia, etenkin sen jälkeen kun oli kahlannut päiväkirjojen synkeydessä.

 6.4.02

Rasittava yö, insestiä ja muuta ikävää tapahtui. Heräsin kaksi kertaa . Luin Australian matkaopasta suomalaisille, kun en saanut unta. Hermot olivat ylirasittuneet. mahtoiko johtua siitä, että kirjoitin myöhään illalla sähköposteja ja vastasin Jacquesin viestiin. Hän kirjoitti :

Dear Anita,

L'Afrique va, hélas, passer avant Helsinki. Je dois aller travailler un mois et demi à Ouagadougou (théâtre) et ça repousse ma venue par chez toi.

Je ne suis pas content de moi, cette année, pas assez libre d'assurer les choses prévues.

Seules satisfactions :

1)je vais publier les poèmes du train. Remember : les varvas et les sieniä.

2) j'ai rêvé de sanglier. Je pêchais du poisson en amorçant avec une tête de sanglier.

Love. jj

Tiesin ettei hän tule Suomeen, tiesin sen jo silloin kun hän kirjoitti että nyt hänen tulonsa näyttää yhä varmemmalta . Silloin kysyin, että "miten niin varmemmalta", mutta hän ei vastannut. Voi olla että tunnen hänet nykyään paremmin kuin hän tuntee itsensä. Kun hän sanoo ettei ole kyllin vapaa, hän tarkoittaa tyttöystäväänsä., jota hän ei koskaan mainitse. Kun tyttöystävän kanssa menee huonosti, hän on tulossa Suomeen. Kun menee hyvin, hän peruu tulonsa. Vastasin hänelle eilisiltana:

Hou la, Jacques, quel rêve!

You're a true Gallic man ( like Asterix and Obelix together) - since you have as a bait une tête de sanglier! You're going to catch a real big proie, maybe a whale. The Englishmen say "to have a whale of a time. It means something like "s'amuser comme un fou". They say also " a whale of a difference/story" that is une super difference/histoire. Do you know that one of Vishnu's incarnation was in the form of un sanglier? When did you catch ( pêchais)this dream - the date, the context and your associations?

Don't be worry, I am not sorry that you prefer L'Afrique to Helsinki. That is the law of gravitation. It is easier to descend southwards and downwards than to rise norhtwards, upwards. That's why I, too, always go to the south. The last summer was exceptional, then I was at the first time in my life above the Polar circle.

-* SMACK (a kiss)

Anita who is a mere writebeing nowadays

Kun sielu mykistyy

Luin edellisenä iltana Julia Kristevan kirjaa New Maladies of the Soul. Otteita sieltä täältä. Etsin kohtaa jossa hän kirjoitti sielun mykistymisestä - kun sielu ei pysty ilmaisemaan enää itseään ei kuvissa, ei symboleissa, ei kielen avulla, ei millään tavalla. Onko sielu silloin kuollut. Onko sitä olemassa jos ei kykene ilmaisemaan itseään. Luin tapausselostuksen Didieristä, jonka kielestä oli katkennut yhteys tunteisiin. Hän puhui, mutta puheesta puuttui merkityssisältö, hän puhui kuin puherobotti, kieliopillisesti ja lauseopillisesti korrektia kieltä. Kristevan käsityksen mukaan sielu, joka on menettänyt kyvyn symboli-ilmaisuun alkaa ilmaista itseään ruumiin kautta, ruumis sairastuu. Didier-parka poti ihottumaa. Ja sehän sai minut kiinnostumaan hänestä. Vaikka sieluni ei ole ollut kuin hetkittäin ilmaisukyvytön - yleensä se on nähnyt paljon unia ja purkanut sillä tavoin ahdistuksia joita en ole pystynyt sanoittamaan. Ihottuman lisäksi olen potenut migreeniä, ja vuonna 1995 podin selkäsärkyä, sellaista ei ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen. Silloin suhde H:hon oli ajautunut pahaan kriisiin. Yritin päästä hänestä eroon mutta en päässyt. Tilanne oli hyvin hankala. Kristevan mukana psykosomaattiset sairaudet ovat lisääntyneet siksi, että sielu on menettänyt ilmaisukykynsä. Luin Kristevaa siksi, että löysin vuoden 1996 päiväkirjasta merkinnän joka liittyi kieleen. Hän on pohtinut merkkikieltä paljon, oli muistaakseni semiootikko ennen kuin hänestä tuli psykoanalyytikko. Hän kirjoitit Didieristä:... linguistic signs were cut off from meaning, cut from his actions, and cut away from affect - they became ritualistic, empty, abstract signs." / s. 18) Didier näki unta, että hän kumartui ulos lapsuudenkotinsa ikkunasta. Hän tunsi itsensä sairaaksi, ehkä joku työnsi häntä ja hän putosi tyhjään tilaan. Hän tunsi intensiivistä ahdistusta, mikä sai hänet huutamaan pelosta. Äkkiä hän löysi itsensä peilin edestä ja näki peilikuvassa sisarensa kasvot. Tämä teki hänet hieman levottomaksi (agitate, myös kiihottaa) ja hän heräsi. Hän kertoi unen neutraalilla äänellä, ilman tunteita.

Didierin uni teki näköjään vaikutuksen minun alitajuntaani ja sai yhden sielun sulun avautumaan. Niinpä vain voi kirjoitettu sana saada aikaan vahvan vaikutuksen. Ei ole yhtään yhdentekevää, miten sanoja käyttää. Jos niillä on merkitys, ne saavat aikaan reaktion sielun tasolla. Kieli ei voi koskettaa, ellei se synny tunteista - tarkoitan todellisia tunteita, en paatosta enkä sentimentaalisuutta, tosin sekin voi vaikuttaa. Siksi poliitikkojen kieli niin harvoin on vaikuttavaa. He eivät puhu siitä mitä ovat itse kokeneet ja tunteneet.

Päivän aforismi

"In our minds we all have private museums, secret places for our mostvivid memories, imagination and dreams" -Doctor Hugo

Doctor Hugo is a painter, new media researcher and professor at theRoyal Academy for Fine Arts in Antwerp, Belgium.

7.4.02

Näin unta kuudesta karhusta, jotka nukkuivat metsätien varrella. Kävin niiden viereen makaamaan, niin että karhut olivat selkäni takana. ne kaikki olivat ruskeita ja erikokoisia, eri-ikäisiä. Nuorin ja pienin karhu puraisi minua käteen ja takamukseen. Tajusin unessa, että karhut ovat vaarallisia jos ne herätetään kesken unien. heräsin lievästi ahdistuneena. Unessa tapahtui muutakin, mutta tämä karhukohtaus jäi voimakkaimmin mieleen. se liittyi minusta Jacquesin villisika-uneen. Oli kenties alitajunnan vastaus hänen uneensa, ajattelin kun keksin sanaleikin "boar and bears". Kirjoitin hänelle aamulla:

Dear JJ,

Hear, hear - last night there were six (6) bears in my dream! They slept by a forest roadside. I lied down close to them. The youngest and smallest one awoke up and bit me on the hand and buttocks.

I think that the bear dream is reply to your boar dream. Un sanglier is in English a wild boar. Six bears - that's why you have said that I always exaggrate. There seems to be a dialogue going on between the subconsciouses - and why not the dream game, too. So we have already two moves your sanglier and my bears - links are the wild and the bestiality! Let's go on, or no?

 Boar and bear

Tein Google-haun sanoilla:"boar+bear+dream+myth". Tuloksena oli 1060 tiedostoa, joissa esiintyi karhu ja karju ( villisika) sekä uni ja myytti, alkaen Shakespearen Henry V:stä! The Encyclopedia of Celts: kertoo karjusta mm. seuraavaa.

Few animals are more important for the Celts than the boar; it was a sacred, supernatural, magical creature, symbolizing the warrior, warfare, the hunt, protection, hospitality and fertility. The boar's head signifies health and preservation from danger, it contains the power of the life-force and vitality. The boar and the Bear together represent Spiritual and Temporal Power.

Myöhemmin tarkistin saalistani. Henry V- tiedostossa esiintyi *bear* kaksi kertaa merkityksessä to bear = kantaa, kestää, "boar" samoin kaksi kertaa kapakan nimessä Boar's Head Inn ja * dream* yhden kerran merkityksessä "unelmoida". Johtopäätös: useimmiten hakukoneen tulokset ovat satunnaisia, todellista linkkiä ei löydy, sanat vain sattuivat olemana samassa tiedostossa. Hakukone ei osaa hakea merkityksellisiä yhteyksiä kuten ihmisen aivot.

 9.4.02

Ovatko unet fiktiota vai totta? Sirkka saneli ehdot, millainen kirja minun on kirjoitettava, että saisin/ voisin jatkaa Tammen kirjailijana. Kirjassa ei saa olla ironiaa, siinä pitää olla selvä teema ja minun on kirjoitettava joulusta. Viimeinen ehto pani arvelemaan, että onkohan tuo totta. Tämä tapahtui viime yönä, ja oli unta. Kun luen vanhoja päiväkirjoja en ole aina varma mikä on unta mikä totta, koska en ole merkinnyt unia niin että ne erottuisivat ns. todellisista tapahtumista. Siitä syntyy jännä epävarmuuden vaikutelma. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa seuraava romaani samalla tavalla. Häivyttää unen ja todellisuuden raja joissakin kohdissa. Sopisi siihen romaaniin.

Paternoster

Kirjan tekeminen rassaa unitajuntaa. Aloittaminen pelottaa, olen aloittanut monta kertaa, pieniä aloituksia, kuin pistäisi varpaansa kylmään veteen ja vetäisi sen äkkiä pois. Nyt pitää vain uskaltaa hypätä, vaikkei tiedä miten käy, kolhiiko sitä itsensä pahastikin kiveen.

Paternoster- pelko edelleen totta? Viime yönä jouduin hyppäämään paternosterista päästäkseni kotiin Lönnrotinkadulle. Oli kolme vaihtoehtoa: nousta hissillä, portaita pitkin tai paternosterilla. Esko valitsi paternosterin, koska se oli nopein.

Kun olin Postisäätöpankissa töissä postisiirtoja laskemassa, mikä oli siihen aikaan vielä käsityötä vanhanaikaisen veivattavan laskukoneen kanssa, siellä oli Paternoster-hissi, jota en uskaltanut käyttää. Olin kai kerran kokeillut ja jännittänyt hirveästi että osaanko hypätä ulos oikean kerroksen kohdalla. Toista kertaa en (muistaakseni) uskaltanut kokeilla, vana käytin portaita. Se oli semmoinen avohissi, melkein kuin ikiliikkuja. Ehkä se pysähtyi öisin.

Johtopäätös: viime yön unissa oli kysymys valinnoista, kuka valitsee, mitä valitsee ja mitä uskallan tehdä. Uskalsin sanoa Sirkalle, että en kirjoita kirjaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, uskalsin jopa hypätä paternosterista. Hienoa!

10.4.02

Hittojen hitto!!!. Jarte suoritti "laittoman toiminnon" ja saman tien lensi taivaan tuuliin aamupäivän työ jota en ollut tallentanut. Siis omaa tyhmyyttä, joka johtui siitä että en keksinyt tiedostelle nimeä. Ajattelin että kyllä se nimi kohta tulee ja jatkoin hajallaan olevien romaanin palasten siirtoa uuteen nimettömään tiedostoon. Koko työ täytyy tehdä uudestaan! Jarte rankaisi minua. Se on yhtä epäluotettava kuin Word.

Ratkaisin ongelman, toivottavasti. Syy miksi Jarte rupesi aamupäivällä kaatuilemaan jatkuvasti oli GID-tiedosto joka ties mistä oli ilmestynyt Jarten kansioon. Poistin sen, minkä jälkeen sekoilua ei ole enää tapahtunut.

11.4.02

Etsin Erik Satien Muistamattoman miehen muistelmia. Se ei löytynyt tavallisesta paikastaan hyllystä, ei myöskään epätavallista paikoista. Se on ottanut ja kadonnut... suureksi harmikseni. Olisin halunnut lukea sen uudestaan varmistaakseni vieläkö se kuuluu kymmenen mielikirjani joukkoon. Eilen siihen ryhmään pääsi Julio Cortázarin kirjaTarinoita kronoopeista ja faameista, ne ovat ihanan hulluja tarinoita. Minun täytyy mennä ja ostaa se kirja. Hyvä syy lähteä kaupunkiin pyöräilemään. Pakollinen syy lähteä sinne - Ylioppiolaskunnan kirjasto karhuaa Tulisen järjen aikaa. Jotenka en yritäkään aloittaa tänä aamuna töiden tekoa.

Eilisiltana oli "kirjallisuuskertsi" Marjan luona ja sen jälkeen yö jolta en muista yhtään unta. Joko nukuin niin sikeästi tai sitten en nähnyt mitään kiinnostavaa. Ennen nukkumaan menoa kirjoitin islantilaiselle Einar Örnille vastausviestin. Hän oli lähettänyt minun emali-osoitteeseeni viestin, joka alkoi sanoilla "Der Anni". Vastasin hänelle, että en ole Anni, olen se vanhempi suomalainen kirjailija junamatkalta, se jolla on punainen tukka. Annilla on vaalea pitkä tukka. Lähetin Einar Örnen viestin edelleen Annille. Mutta enkö minä tässä joku yö sitten nähnyt unta Einarista? Kyllä vain näinkin. Uni oli seuraavanlainen:

Kohtaaminen Reykjavikin lentoasemalla, nähty 21.3.02

Tapasin viime yönä Einar Örn Gunnarsonin, islantilaisen kirjailijan, junamatkatoverin Reykjavikin lentoasemalla. Tapasin siellä toisenkin kirjallisuusjunakirjailijan, mutta en muista kuka hän oli, koska en jutellut hänen kanssaan. Jäin juttelemaan Einarin kanssa. Hän ei ensin tuntenut minua, mutta kun sanoin nimeni hänen kasvoilleen levisi hymy ja hän tunnistit minut. Vaihdoimme kuulumisia. Kysyin espanjalaisesta kirjailijasta Xavier Moretista joka oli käynyt hänen luonansa toissa kesänä. Hän kertoi että Xavier oli ollut Helsingissä kuukausi sitten ja minä ihmettelin, miksei hän ottanut minuun yhteyttä.

Osaavatko islantilaiset lähettää etiäisiä kuten lappalaiset? Einar kertoi viestissään, että Xavier oli helmikuussa Reykjavikissa, he tapasivat ja heillä oli hauskaa yhdessä. Hän kertoi myös omia kuulumisiaan, kesäkuussa syntyy toinen lapsi ja hän tekee näytelmää kirjailijasta ja taiteilijasta jotka tulevat Helsinkiin. Hän kyseli Annilta tietoja helsinkiläisista taidegallerioista ja kapakoista.

Kävin Ylioppilaskunnan kirjastossa palauttamassa karhutun kirjan, samalla lainasin Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat. Se on niin ohut kirja, että se on voinut piiloutua jonkin toisen kirjan väliin, ei vihkoa paksumpi, sivuja vain 64. Silmiini tarttui hyllystä kirja jonka, jonka nimi on Dreaming with Open eyes: The shamanic spirit on twentieth century art and culture. Kirjassa on paljon nykytaiteen kuivia, Matissea, Kleeta, Miroa, Picassoa. Lainasin kirjan ja avasin sen sivulta jossa luki: " Such an open-yeyd dream ( a dream of the inner eye of soul and spirit) cannot but help recall Arp's desire to help people to dream themselves free of the alienating consequences of post-Cartesian rationalism." ( s. 188)

12.4.02

Joutavat unet

Maan kellanrusahtava väri muuttuu pikkuhiljaa, kun menneen vuoden ruohon alta kasvaa uuusi ruoho. Talon seinustalla maa jo vihertää. Ovatko unet pelkkää mielikuvituksen tuotetta, pohdin taas tänä aamuna, kun en löydä viimeöisestä unesta minkäänlaista yhteyttä todelliseen elämääni, en eilisen enkä sitä edellisen päivän tapahtumiin. Onko unella mitään yhteyttä tunteisiinkaan, vai onko se noita tilapäistuotteita joita mieli öiseen aikaan niin runsaasti tuottaa. Joutavaa ajanvietettä, sanoisi isoäitini jos eläisi. Hän piti unia täysin joutavina, niihin uskoivat piikatytöt ( tämän olen tainnut kirjoittaa jo jossain kirjassani, kauheata tulla vanhaksi ja alkaa toistaa itseään!). Olin viime yönä nuorukainen joka ryösti viinaksia tavaratalosta ja aikoi räjäyttää sen, mutta joka tuli toisiin mietteisiin ( eettisiltä syistä!) ja pakeni tavaratalosta, että suunnitelmaa ei olisi tarvinnut panna täytäntöön.

Harhainen minä?

Unen linkki eiliseen: Kävin Stockmannin "Hulluilla päivillä" ja ostin kaksi muistikirjaa. ne ovat niin kauniita ja hyviä, että aion mennä tänään ostamaan kaksi lisää. samalla reissulla kävin myös kirjastossa, lainasin C.WS. Lewisin kirjan Neljä rakkautta, josta Helka on joskus puhunut, mutta kirja taitaa jäädä lukematta, kun heti johdannossa törmään ikävään diagnoosiin: " Koska me todellisuudessa tarvitsemme tosiamme ( > ihmisen ei ole hyvä olla yksin<), silloin tämän tarpeen- tämän tarverakkauden - pois jääminen tietoisuudesta - tosin sanoen se harhainen tunne, että meidän on hyvä olla yksin - on hengellisesti huono oire, samoin kun ruokahalun puute on lääketieteellisesti huono oire, koska ihminen todellisuudessa tarvitsee ruokaa." ( s. 7) Siis olen harhainen, koska minä tunnen oloni hyväksi, kun olen yksin, mutta ihmisten seurassa ahdistun. harhaisuuden lisäksi olen hengellisesti sairas, koska..."ihmisen hengellinen terveys on täsmälleen verrannollinen siihen rakkauteen, jota hän tuntee Jumalaa kohtaan." Kirjallisuuden professori kirjoittaa näin epäanalyyttisesti! Hän kääntyi ateistista kristityksi, siksi hänen on kai pakko puhua Jumalasta joka yhteydessä. Hänen kirjansa Muistinpanoja surun ajaltaon parempi. Siinä hän ei yritä määritellä lukijansa henkisen terveyden tilaa tai harhaisuuden astetta.

Peipponen lauloi tien varressa Pikku-Huopalahden rannassa, kun ajoin kaupunkiin päin. Se oli tämän kevään ensimmäinen peipponen. -kesään on siis puoli kuuta. Entisen Wulffin, nykyisen Stockmannin kulmalle olivat ilmestyneet pöydät ja tuolit. Ihmiset istuivat auringossa, kaksi lihavaa miestä yhdessä pöydässä, toinen heistä taidemaalari V., vastenmielinen mies. Voi tietysti olla mukavakin ihminen, mutta minä olen tavannut sen vain yhden kerran elämässäni ja silloin hän puhua pälpätti kaiken aikaa kuin hysteerikko tai maanikko. Kaiken lisäksi hän kertoi tyhmiä vitsejä. Vähemmästäkin saa elämänikäisen vastenmielisyyden ihmistä kohtaan. Siitä on kulunut noin 30 vuotta. Pahinta on että jouduin hänen kanssaan samaan taksiin, tai hän tunkeutui samaan taksiin, jossa istuin Hannun ja Pekka Parkkisen kanssa, oltiin matkalla yhden keraamikon luo jonnekin Liljendahliin Porvoosta, ja V. pälpätti koko matkan ajan. Poiskaan ei voinut hypätä, kun kaikkialla oli pelkkää lunta ja pimeyttä. Se oli epätoivoinen reissu, enkä olisi ikinä lähtenyt sille, ellei Hannu olisi pyytänyt minua mukaan. Minkähän takia miehistä tulee itsekkäitä paskoja, kun ne saavat kuuluisuutta. Kuulemma naisetkin muuttuvat itsekkäiksi paskoiksi, kuten kävi ilmi eilisestä Onerva- ohjelmasta. Onerva ei välittänyt kenestäkään muista kuin Eino Leinosta ja itsestään

Rakastan sanakirjoja. Ostin Hulluilta päiviltä sanakirjan All American eli amerikkalaisuuksien sanakirjan. Kunpa joku tekisi suomalaisuuksien sanakirjan. Vai pitäisikö se tehdä itse. Opin että "bear market "( karhumarkkinat) tarkoittaa pessimistisiä markkinaodotuksia ja "bearish" pessimististä näkemystä. Siis, jos amerikkalainen näkee karhuista unta, niin asiat ovat menossa huonoon jamaan. En ole tiennyt sitäkään ennen että "Alice B. Toklas brownies" ovat marihuanaa sisältäviä suklaaleivoksia. Niitä olisi mukava joskus tehdä. Mutta mistä saisi marihuanaa?

13.4.02

Kas kummaa, tänä aamuna aurinko ei paistakaan. Se paistoi niin monta viikkoa yhtä perää, että siihen tottui. Ja minun kun piti mennä tänään puutarhaan leikkaamaan vadelmapensaista viime kesän kuivuneet oksat pois. Kai sen voi tehdä pilviselläkin säällä. Ellei sada. Puutarhassa kukkivat eilen krookukset. Toisilla pihoilla näkyi lumikelloja, skilloja en nähnyt, ne tulevat ehkä myöhemmin.

Yöllä ei tapahtunut mitään merkittävää. valmistin herkullisen pataruuan, vai oliko se wokkiruoka. Vahinko että en muista reseptiä, sillä ruoka oli todella onnistunutta. Ikävä, että hyödylliset unet unohtuvat niin nopeasti. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia ruokia valmistan ja syön unimaailmassa. Se on niin sanottua hengenravintoa.

14.4.02

Siperian muistoja

Sunnuntaiaamupäivä meni siihen, että korjasin kotisivuja. Puuhailu netissä on yhdenlaista pakoa romaanin kirjoittamisesta. Jos rupean kirjoittamaan niin koko kevät katoaa. Mielessä pyörii vain romaanin henkilöt, en näe, en kuule mitään mitä tapahtuu ympärillä.. Tänään näin valkovuokkoja, kun pyöräilin kotiin Annantalon Siperia-illasta, joka oli oikeastaan iltapäivä, koska se alkoi kello 16. Siellä näytettiin viimekesäisen Siperian-matkan valokuvia ja Markku Lehmuskallion Seitsemän tarinaa tundralta . Tuli kuunneltua nenetsikieltä, koska tekstitys oli venäjäksi. Yksi tuttu sana vilahti puheessa, se oli "junku". Se tarttui viime kesänä korvaani Laborovajan kylässä, en tiedä mitä se merkitsee. Elokuvaa katseli eri tavalla kun paikat olivat tuttuja. Kalkinvalkoinen Lenin-patsas on todella olemassa ( eikä vain elokuvan lavasteena). Se seisoo Salehardin kalakombinaatin pihalla pajupöheikössä kuin kummitus. Se yhtä valkoinen kuin lumi on valkoista tundralla. Viime vuosina sillä ei ole nähtävästi pidetty seremonioita, koska pöheikkö on päässyt kaikessa rauhassa kasvamaan ympärille. Sen edessä kaksi hieman rähjääntynyttä elokuvan nenetsimiestä joi ja söi "uhriateriaa" Leninille. Ei siinä mitään, sillä tavalla nenetsien keskuudessa kunnioitetaan jumalien ja vainajien muistoa, että heidän seurassaan hautausmailla tai muilla pyhillä paikoilla ryypätään votkaa ja syödään raakaa kalaa. Mutta neuvostoviranomaiset eivät ymmärtäneet kunnianosoitusta, vana tulivat komentamaan miehet pois, vaikka he ystävällisesti pyysivät miliisejä osallistumaan heidän pieneen uhriinsa.

Siperia-illan jälkeen istuin M:n kanssa Lasipalatsin terassilla viileässä auringonpaisteessa. Rakkaudesta oli puhe, mistäpä muusta keväällä. Totesin ( en apeana) että siitä on toista vuotta kun viimeksi ihastuin. Vaikuttaa vähän siltä, että ne ajat ovat ohitse. Vanhuus tulee väistämättä, sen huomaa siitä, että kevät tuntuu hyvältä vuodenajalta. Ennen se oli pelkkää kaihoa ja tuskaa, migreenikohtauksia ja painajaisunia. M. kertoi, mitä hänelle oli sattunut. Siperian matkalla. Yhtenä yönä hän heräsi siihen, että humalainen Hanna kuristaa häntä kurkusta ja syyttää häntä ties mistä laiminlyönneistä. Hän puhuu Hannalle rauhoittavasti ja tämä irrottaa kädet kurkulta. Samalla hetkellä huoneeseen töytää yhtä humalainen Tampereen Erkki, joka istuu sängyn reunalle ja alkaa tehdä tunnustusta M:lle, kertoo istuneensa vankilassa miehentaposta. Puukko oli osunut sydämeen, mies kuollut, tapon syynä oli ollut mustasukkaisuus. Minä kun olin luullut kaiken aikaa, että Erkki vain kertoo tarinoita. Kun kysyin matkalla häneltä, mistä nuo tatuoinnit ovat peräisin, hän sanoi että Seutulasta. Hän oli ollut siellä lentokenttää rakentamassa joskus 60-luvun lopussa. Miehen taposta hän ei puhunut mitään. Ajattelin että hän oli siellä rattijuopumuksen takia. Erkki yritti iskeä jokaista naisenpuolta junamatkan aikana, M:ltä hän vaati että tämän pitää matkanjohtajana olla hänen käytettävissään, aina kun häntä panettaa. Onneksi hän löysi lopulta naisen joka ymmärsi hänen vaikean tilanteensa. Ja me muut saimme olla rauhassa loppumatkan ajan.

Nyt telkkarista tulee mongolielokuva, sehän sopii nenetsielokuvan jatkoksi. Mutta sitä ennen täytyy lähettää nettiin kaksi uusittua kotisivua. Se homma jäi kesken, kun piti lähteä veljen luo sukulounaalle. Sain sieltä mukaani kasan äidin papereita, enimmäkseen apurahahakemuksia sekä hänen luonnoslehtiöitään.

15.4.02

Nukuin huonosti, heräilin. Tällaisina öinä en näe selviä unia. Unien tarinat tarvitsevat kehittyäkseen pitkiä rauhallisia öitä. Mielessä pyöri tietokoneasiat. Korjailin kotisivuja myöhään illalla ja mongolielokuva jäi katsomatta. Tietokoneen kanssa puuhastelu vaikuttaa hermoihin kiihdyttävästi. Tuntuu siltä kuin kaikki tunteet ja ajatukset liikkuisivat pinnalla eikä niillä olisi mitään syväkosketusta itsen kanssa. Tietokone supistaa tajuntaa - ei tietysti kone itse, vaan ohjelmien rassaaminen ja virheiden etsiminen, samoin kuin uusien ohjelmien kokeileminen.

 Chattia virtuaalihuoneessa

Koska minä olen vähän nörtti, niin seurasin sivusta Heikin luona käydessäni suurella kiinnostuksella, kun Heidi ( veljentytär, ikä 13 v.) chattasi. Hänellä oli roolihahmo, pörröhiuksinen tyttö. Hahmo meni chatti-huoneeseen ja sanoi "moi". Huoneessa oli paljon porukkaa, osa istui osa käveli. Kaikki olivat kuin pieniä paperinukkehahmoja, sillä erotuksella että niiden kasvojen ilmeet vaihtelivat, jos klikkasi hiirellä. Ne puhuivat puhekuplilla. Tuhmia sanoja ei käytetty, chatti-ohjelmassa on sellainen "bot" joka estää niiden pääsyn ruudulle. Kaikki kommunikaatio tapahtui sanoja näppäilemällä. Arvelin, että ei täällä varmaan mitään syvällisiä keskusteluja käydä. Heidi sanoi, että jos haluaa puhua syvällisiä, voi siirtyä omaan huoneeseen ja kutsua kaverinsa sinne juttelemaan. Virtuaalitaloon voi perustaa omia huoneita ja kalustaa ne mielensä mukaisesti, kännykällä voi ostaa huonekalut, takka vai oliko se tietokone maksoi 84 centtiä. Vessanpytynkin voi ostaa huoneeseensa. Se on kuin entisaikaista nukkekotileikkiä virtuaalimaailmassa. Kysyin Heidiltä käykö chatti-huoneissa koskaan vanhempaa väkeä. Hän sanoi, että kerran käsi yksi 70- luvulla syntynyt. Varmaan netistä löytyy myös vanhuksille

Lapsuuden leikit ovat siirtyneet Nettiin. Kiehtovia niin kauan kun on senikäinen, että pelit ja leikit huvittavat. Kolmetoistavuotiaana on kiva luoda itselleen erilaisia henkilöllisyyksiä, kokeilla niillä. Mutta minä olisin varmaankin jäänyt kurkistelemaan chatti-huoneen ovelle, en olisi uskaltanut kävellä huoneen poikki ja sanoi "moi" tai siis kirjoittaa " moi", koska kaikki kommunikaatio tapahtuu kirjoittamalla. Henkilöt ovat sanoja. "maailma on sana", kuten Samuli Paronen aikoinaan totesi monimielisesti.

Kirjan henkilöiden luominen tapahtuu toisella tapaa kuin MUD:ssa tai chatti-huoneissa. Se lähtee syvemmältä. Romaanin maailma on toisella tapaa virtuaalinen, kuviteltu maailma, jonka syntyy sanoista ja mielikuvituksesta. Mutta niin syntyy MUD:. Vissi ero niillä kyllä on. Jos henkilö on pelkästään päässä keksitty, se on ohut kuin paperinukke, yhtä yksiulotteinen.

Hyvä kun katsoin sähköpostin ennen juuri ranskantunnille lähtöä. Siellä oli ilmoitus, että tunti on tänään peruutettu open sairastumisien takia. Olin tehnyt läksyt ja kaikki! Tuntui siltä kuin aamupäivä olisi mennyt hukkaan. Mutta viis siitä, tuskin olisin pystynyt mitään kirjoittamaan. Ovat tahmeat, kuten aina huonosti nukutun yön jälkeen. Ei pitäisi lorvia netissä iltamyöhään, koska se käy hermoille.

16.4.02

Syyllisyydestä

Radiossa nainen kertoo, miten hän lapsena vihasi isää niin paljon, että olisi halunnut kiertää haarukkaa isänsä silmässä. nainen kertoi tätä samaan aikaan terapeutilleen, kun hänen isänsä kuoli sairaalassa, samaan aikaan kun hän tappoi sanoillaan isää. Minä en ole vihannut isää yhtä voimakkaasti, en vain mennyt katsomaan häntä Kuhmoisten sairaalaan, jossa hän teki kuolemaa. Radion nainen sanoo aina uskoneensa ajatuksen voimaan, hän uskoi tappaneensa isänsä ajatuksillaan. Niin minäkin uskoin ja tunsin valtavaa syyllisyyttä. En tunne edes sitä, en tunne kaipausta, en yhtään mitään. Kun menen kesällä Kuhmoisiin, käyn hänen haudallaan, vien kukan. Hänen kuolemansa jälkeen olen käynyt siellä vain kerran. Siitä on lähes kymmenen vuotta, ja hänen kuolemastaan 32 vuotta. Kaikki tärkeä on tapahtunut kauan sitten.

Viime yönä Jarko sai loton päävoiton, ja siitä seurasi paljon harmia ja huolta, koko elämä meni risaksi. Mitä tämä on? Miksi en tunne ahdistusta ja hätää, kun perhepiirissä sattuu tällistä Olenko tunteeton äitihirviö. Ei mitään syyllisyyttä. En tietystikään, kaikkien ongelmien aiheuttaja kun oli lottovoitto, en minä. Mitä A.Tajunta nyt esittää? ajattelin herättyäni. A. Tajunta niputtaa tapahtumat toisiinsa ( henkilöt ja ajat, tahallaan sekoittaa ne toisiinsa), minustahan unessa on kysymys, minä olen päähenkilö. Onko tämä varoitusuni? Hullusti voi käydä, jos saa lottovoiton!! A.Tajunta valitsi lapsen unen päähenkilöksi, että sanoma menisi varmasti perille. Siis - mitä pitää varoa, lottovoittoako? Siitä tuskin on vaaraa, koska en lottoa. Ehkä se tarkoittaa sellaista voittoa, jonka eteen ei ole nähnyt vaivaa ja joka tulee kuin itsestään. Loppuyön unet olivat mukavampia, mutta muistan vain, että Musta passi oli vuoden huumorikirja, tai yksi niistä, mikä tietysti ilahdutti minua. Ja sitten osallistuin johonkin kirjalliseen tapahtumaan, joka pidettiin jossakin maaseudulla. Se liittyi eiliseen puhelinsoittoon, joka tuli Kuhmoisista, haluavat minut sinne esiintymään Taiteiden yöhön, tapahtuma on juhannuksen jälkeisenä viklonloppuna. Lupasin esiintyä kahdessa paikassa, puoli tuntia. Kuhmoisiin menen mielelläni, toivottavasti Heikki päästää minut Koskenpesään yhdeksi yöksi.

17.4.02

Projektio

Kas vain, maailma kirkastui, kun pesin silmälasit Fairylla. Sitä siis tarkoittaa malka omissa silmissä. Niissä on vika jos maailma näyttää samealta. Vanhat miehet eivät näe malkaa omassa silmässään. Tänään taas yksi "vanhus" valittaa 60-vuotispäivähaastattelussaan Hesarissa, että "nyt taiteet ovat menettäneet leipälajinsa muille välineille, ja aatteet joista aikoinaan tehtiin kirjoja ja näytelmiä, ovat hävinneet...Ennen oli tunnistettavat hierarkiat. Oli paljon nähneet ja kokeneet johtajat, ja heille nuori oppositio." Ennen oli 70-luvulla, taistolaisaikana, jolloin tämä mies oli nuori. Tietysti myös vanhat naiset osaavat valittaa nykyistä surkeutta, mutta he eivät pääse julkisuuteen saarnaamaan.

Yöllä Hannu Raittila häiriköi unessani, potkaisi oven auki ja tuli kutsumatta naisten huoneeseen. En heti herättyäni muistanut, kuka oli soittanut minulle edellisenä päivänä (soittaja oli Hannu), vaan ajattelin että Raittila ei olekaan aikaisemmin esiintynyt uninäyttämölläni. Sai hankalan miehen rooliin eli joutui projektion kohteeksi vihamielisille tunteilleni varmaankin sen takia haukkui Finlandia-puheessaan kirjallisuudentutkijoita (jollainen minäkin olin nuoruudessani) ja narisi mieskirjailijaksi leimaamisen kurjuudesta. Ties miten mukava mies hän on julkisuuden ulkopuolella. En tunne häntä henkilökohtaisesti. Ajattelin, että näin syntyvät projektiot - omat huonot tunteet sijoitetaan henkilöön, joka sanoo tai tekee jotain ärsyttävää. Projektion syntyminen on automaattista. Vaarallista se on silloin kun se tapahtuu massamitassa ja poliittisia ulottuvuuksia, niin kuin tapahtui Saksassa 30-luvulla ja tapahtuu nyt Palestiinassa Kun erilaiset kansanryhmät eristäytyvät tai heidät pakotetaan eristäytymään toisistaan, seuraukset ovat usein tuhoisia. Jos he tuntisivat toisiaan paremmin, tuskin he rupeaisivat tappamaan yhtä suurella innolla.

Ja nyt pitää ruveta selvittämään sähköpostisotkuja. Laatikko on pullollaan PsyArtin posteja, jotka rupesivat tulemaan kaksin kappalein, kun kirjauduin listalle uudella osoitteella. Yahoon osoitteesta ei ulos kirjoittautuminen näköjään onnistunut.

18.4.02

Sitä sanotaan ukottumiseksi, jos alkaa tuntua, että ennen oli kaikkia asiat paremmin. Jouko Turkka on ukottunut. Akoittuminen taas merkitsee Karjalassa päin sitä, että mies menee naimisiin. Se siitä eilisestä Turkan syntymäpäivähaastattelusta.

Kirjoittajan oppaita

Tämän päivän lehdessä kirjailijat kertovat, millaisia kirjoittajaoppaita he ovat lukeneet harjaantuessaan ammattiin. Matti Mäkelä on niin suuri kirjailija- ainakin ulkomitallisesti - että hän ei ole tarvinnut minkäänlaisia oppaita. Anja Snellmanin oppi-isä on ollut Mika Waltari, Sinikka Nopola ammensi oppinsa Pahkasiasta, Kari Hotakainen Sirkka Turkalta. Sirkka muuten kävi aikoinaan Oriveden kirjoittajakurssilla, minä en uskaltanut edes hakea sinne, koska pelkäsin että minut hylätään karsinnassa. Sen pelon takia en ole käynyt minkäänlaisia kursseja. Minun oppaani on ollut Dorothea Branden Becoming a Writer. Se on kirjoitettu 1930-luvulla, kenties samoihin aikoihin kuin Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Ostin sen 80-luvun alussa muistaakseni lontoolaisesta kirjakaupasta. Siitä oli paljon hyötyä, varsinkin Ravennassa, jossa olin ajautumassa taas kirjoittajan blokkiin. Miten paljon hyötyä siitä olisikaan ollut 70-luvun alussa, jolloin jouduin ensimmäisen kerran kirjoittajan blokkiin! John Braine kertoo johdannossa olleensa samassa tilassa - hän ei pystynyt kirjoittamaan: "Now there was nothing, not even pain or despair. I didn't actually wish to die, but honestly didn't care whether I continued to live. There's no purpose for me being on this earth if I can't write." Mutta sitten Branden kirja joutui jotenkin hänen käsiinsä, ehkä se oli seissyt vuosikaudet hyllyssä jossa oli muita saman lajin kirjoja, myös hänen oma kirjoittajaoppaansa. Hän avasi kirjan ja alkoi lukea - ja kirja auttoi. Hän alkoi taas kirjoittaa: " It is the only book of writing which has been of practical help to me", hän sanoo. Minä olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan, se on ainoa todella hyödyllinen kirja elämässäni, ellei keittokirjoja ja lastenhoito-oppaita oteta lukuun. Taidankin ryhtyä lukemaan sitä nyt, koska romaaninteko on jumiutunut. Pakoilen sitä kaikenlaiseen puuhasteluun netissä.

Nettikaista

Eilen rupesin väsäämään kehyssivua nettipäiväkirjaa varten. Laitoin vasempaan kehykseen aiheluettelon, ettei satunnaisen lukijan tarvitse kahlata lävitse kaikkia juttuja. Homma onnistui, mutta kun avasin kotisivun niin sen otsikko oli muuttunut! Se oli "Kirjailijan päiväkirja". Sama oli tapahtunut jokaiselle sivulle. Kun istuin tietokoneen ääressä pähkäilemässä ongelmaa, soitit Eira ja kyseli tämän iltaisesta Afrikka-illasta Villa Kivessä. Puhuin sekavia ja hän ihmetteli, mikä minua vaivaa. sanoin, että minulla on kauhea nettiongelma jota yritän juuri ratkaista. Tuli puheeksi se miten tietokone vaikuttaa tajuntaan. Hänellä on samanlaisia kokemuksia kuin minulla - se supistaa tajuntaa, sen lisäksi että sähkömagneettisuus vaikuttaa hermoihin niin että kaikki hermot tuntuvat nousevan pintaan. Sitä tulee jotenkin kaistapääksi. Parasta lääkettä olisi kytkeä itsensä irti tietokoneesta ja lähteä ulos, mutta siihen ei pysty jos ongelma on ratkaisematta. Sitä pohtii yön läpeensä, nukkuu pari tuntia huonosti ja ryntää tietokoneen ääreen heti herättyään. Samanlainen vaikutus on ollut joillakin listoilla, joiden jäsen olen ollut. Nykyään olen vain passiivinen jäsen. Toisinaan harkitsen laajakaistayhteyden hankkimista, mutta vielä on järjen ääni voittanut. Laajakaistayhteys tekisi minusta lopullisesti netti-addiktin.

19.4.02

Mielikirjoja

Pyöräilin kirjastoon ja lainasin Voittokulun. Miten enteellinen nimi! Markku Paasonen sai siitä kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon. Kirjastosta pyöräilin puutarhamökille ja rupesin lukemaan Voittokulkua, pienet tarinat tuntuivat kumman tuilta. Luin eteenpäin ja sitten muistin, että minähän olen lukenut tämän kirjan. Pidin jutuista ensimmäisellä kerralla, ja pidin niistä nytkin, koska ne ovat surrealismia. Se on Suomessa harvinaista herkkua. Ei tule mieleen tällä hetkellä kuin Kalevi Seilosen 60-luvun runot. Hyvä, että tällaisiakin kirjoja vielä julkaistaan, ja vielä parempi että ne saavat palkintoja. Ei kaiken tarvitse olla tylsää realismia, jollaista myös minä olen hätäpäissäni sortunut kirjoittamaan. Tuli mieleen H. joka valitit eilen, kun tavattiin, että hän ei ole lukenut aikakausiin mitään hyvää, ehkä hyviä kirjoja ei enää julkaista. Sanoin, että minä olen lukenut viimeksi Rumin rakkausrunoja, tosin ne on kirjoitettu jo 1200-luvulla, mutta julkaistu vasta tänä keväänä suomeksi. Ja toisenkin hyvä kirjan olen lukenut kuukauden sisällä. Se oli Tarinoita Kronoopeista ja faameista, kirjoittanut Julio Cortázar. Niin hyvä kirja, että olen valmis korottamaan sen 10 mielikirjani listalle. Tein listan joskus joulun tienoilla, mutta en enää muista mitä kirjoja sille pääsi. Varmasti mukana oli Painovoima ja armo, kirjoittaja Simone Weil, ranskalainen naisfilosofi joka kuoli nälkään, koska ei suostunut syömään, oli ehkä oman aikansa anorektikko. Todennäköisesti myös Samuel Beckettin Ensimmäinen rakkaus, Gunnar Ekelöfin runoja, Fernando PessoanLevottomuuden kirja, Seilosen Julkisesti karkuun, ehkä. Ingeborg Bachmannin Kolmaskymmenes vuosi ja V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitus. Eikö yhtään kotimaista kertojaa? Taatusti listalla ei ollut Volter Kiven Alastalon salissa, mutta sillä saattoi olla Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia. Hyvän kirjan tuntomerkki on sellainen, että se panee mielikuvituksen liikkeelle ja innostaa kirjoittamaan.

H:n elämä vaikutti aika ilottomalta, hän sanoi vihaansa kulttuuria, varsinkin kirjallisuutta. Olisi pitänyt kysyä vihaako hän myös omia kirjojaan. Hän suhtautuu kaikkeen hirveän negatiivisesti, on miltei yhtä turhautunut kuin Paavo Haavikko joka valitti telkkarissa, että häntä ei arvosteta Suomessa. Johtuisiko katkeroituminen siitä, että ympärillä ei pyöri enää nuoria ihailevia naisia. Palkitseminen pilaa mieskirjailijat. Kun ei ole tottunut nuorena ihailuun eikä ylistykseen, ei katkeroidu vanhana. Tapaamiset H:n kanssa eivät ole hauskoja hänen negatiivisuutensa takia. Tulee vain paha mieli. Onneksi se suhde on, muuten olisi paha mieli joka päivä.

20.4.02

Unohdin mielikirjalistasta James Joycen Taitelijan omakuvan nuoruudenvuosilta. Alitajunta korjasi unohduksen yöllä. Se pani minut kopioimaan Joycen käsikirjoitusta. Käsikirjoitus oli nimeltään Odysseus ja päähenkilö oli Stephen Dedalus, Joycen alter ego. Käsikirjoitus oli kellastunut, haurasta paperia, kirjasintyyppi Courier, paljon x:llä peitettyjä sanoja ( nuoruuteni käsikirjoitukset ovat samannäköisiä, niihin ei kannata kajota, paperi murenee sormiin) Kopioiminen oli aikamoinen urakka. Minua auttoi joku nuori mies, saattoi olla itse Stephen Dedalus. En kysynyt hänen nimeään, en tuntenut häntä eikä hän kuulunut niihin henkilöihin, jotka elävät myös todellisuudessa. Mutta hän oli vaalea ja sinisilmäinen. Minun mielikuvani kirjan Stephenistä on erilainen: hänellä on tummankastanjanruskeat hiukset, heleä iho ja pisamia naamassa. Hän ei näytä Joycelta, siltä kuikelolta. En ole lukenut Omakuvaa vuosikausiin, voi olla, että enää pitäisikään siitä yhtä paljon kuin nuorena.

Alitajunta teki toisenkin korjauksen viime yönä. Se korjasi näkemystäni Hannu Raittilasta. Hän oli nyt miellyttävämpi kuin ensiesiintymisellä. tapasin hänet koulun ala-aulassa, naulakoiden luona ja kysyin onko hänen isänsä Tapani Raittila, kesti kauan ennen kuin hän vastasi, että ei tapani, vaan Ville (tai Olli).

Kirjastot

Ehkä asioita voi korjata, jos tarttuu niihin ajoissa, mutta se vaatii huomattavaa itsevalpautta. Saa nähdä miten Helsingin kirjastoasian käy. Lehdessä oli tänään kirjailijoiden julkilausuma Käpylän kirjaston puolesta. Ihmettelin vähän mikseivät ottaneet kantaa kaikkien lakkautettavien kirjastojen puolesta, kunnes tajusin, että hehän asuvat Käpylässä.(En soisi sen kirjaston katoavan, koska  siellä on äidin fresko Urhosta ja minusta, tosin se on pimeässä henkilökunnan käytävässä. Mutta kaikkien helsinkiläisten kirjailijoiden pitäisi vedota kirjastojen puolesta. Onhan se sikamaista että kaupunkiin haalitaan kalliit MM-kisat ja stadion pitää kattaa lasi(tms.)kuvulla, että urheilijat eivät kastuisi sateen sattuessa, ja siihen menee rutosti rahaa. Mutta neljää kirjastoa ei voi säilyttää, koska käyttäjämäärään verrattuna ylläpitokustannukset ovat liian korkeat! Tuhoisaa tulosajattelua kulttuurin alalla. Se on sekä tyhmää, että lyhytnäköistä. Minusta jokaisessa kaupunginosassa tarvitaan ruokakauppa ja kirjasto. Ihminen tarvitsee sekä ruumiin että hengen ravintoa, mutta ei välttämättä MM-kisoja.

22.4.02

Aamulla kissa hyppäsi sänkyyn ja herätti minut kesken eroottisen unen. Sitten se hyppäsi lipaston päälle. Telkkarin kaukosäädin kolahti lattialle ja pöytä lamppu keikahti uhkaavasti. Pelastin sen viime tingassa. Kello oli puoli kahdeksan. Kissa halusi ruokaa tai huomiota, luultavasti molempia. Harmillista, kun olin juuri pääsemässä unen huippuhetkeen. Kevät vaikuttaa näköjään minuunkin (ainakin unimaailmaan), eikä vain vanhoihin miehiin, jotka kaivautuvat ulos naftaliinista ja alkavat soitella entisille heiloilleen nostalgian vallassa. Myös koit ovat heränneet. Ja rapunoven vieressä kukkii kolme voikukkaa. Kävin eilen puutarhassa maata kääntämässä ja nyt se tuntuu jäsenissä. Kun ajelin vanhaa Talin tietä, näin että valkovuokot kukkivat rinteessä. Ne ovat kolme viikkoa etuajassa. Entiseen aikaan, jota jotkut sanovat hyväksi, ne kukkivat vasta äitien päivän aikoihin.

Finger me

Walterilta tuli sähköpostia, sillä aikaa kun tutkin hänen Weblogiaan. ( Pelkkä yhteensattuma, ei sen syvällisempää merkitystä!) Häntä kiinnostaa teknologia ja psyyken suhde. Miten techne vaikuttaa psycheen. Entäs päinvastoin? Mistä hän löytääkin kaikki ne jutut? Hänen täytyy surffailla ahkerasti netissä.

Hän kirjoitti olevansa lomalla Australiassa, entisillä asuinsijoillaan tapaamassa serkkujaan. Ei sanakakan Katesta. Mitä hänelle on tapahtunut. Ennen hän aina kirjoitti: "Kate ja minä olemme lomalla". Walter-parka hän ei osaa olla edes lomalla ilman nettiyhteyttä. Hän kirjoitti, että virtuaalimatkailu sopii paremmin hänen tyyliinsä kuin vaivalloinen ja kallis todellisuusmatkailu. Minä puolestani rakastan enemmän maan päällistä matkailua kaikista sen rasituksista huolimatta. Ikävä vain että rahat eivät riitä siihen. Sen korvikkeeksi kuljeskelen kyberavaruudessa , eikä sekään ole ihan halpaa, kun on hidas modeemi. Weblogissa hän kyselee John Markoffin artikkelin Microsoft Has Sleved Its Internet 'Persona' Service ( ilmestynyt NY Timesissa) innostamana mm. What happens when you finger me? How can that be done. How does my virtual ID relate to me?

Kirjoitin hänelle: What happens when you finger me? Ouch, I don't even know when it happens. How does my my virtual ID relate to me? I remember René Magritte's image about a pipe. At the bottom of the image there are word:" Ceci n' est pas une pipe". Magritte has commented that this image is not a pipe: "Just try to stuff it with tobacco". I put my picture to the Yahoo Member Profile . It has been snapped in Paris almost two year ago. But it is not me. You can finger it, and it will not respond. No giggling, no yelp: "hands off".Now I go to my garden, to take a look if daffodils already are in flower. Anita

Nyt täytyy kokeilla mitä tapahtuu kun kosketan sormella sanaa finger, jonka Walter on linkittänyt. Ei tullut hänen kuvaansa, ei omaelämäkertaa - voi miten tylsää - vaan sanakirjamääritelmä:

[WAITS, via BSD Unix] 1. n. A program that displays information about a particular user or all users logged on the system, or a remote system. Typically shows full name, last login time, idle time, terminal line, and terminal location (where applicable). May also display a plan file left by the user (see also Hacking X for Y). 2. vt. To apply finger to a username. 3. vt. By extension, to check a human's current state by any means. "Foodp?" "T!" "OK, finger Lisa and see if she's idle." 4. Any picture (composed of ASCII characters) depicting `the finger'. Originally a humorous component of one's plan file to deter the curious fingerer (sense 2), it has entered the arsenal of some flamers

Eli Finger on ohjelma, joka näyttää käyttäjätiedot, kun käyttäjä on kytkeytynyt vaikkapa verkkoon. Kolmatta kohtaa en käsitä - kuinka mikään ohjelmanlaajennus pystyy tsekkaamaan jonkun ihmisen tilan/tilanteen, vaikkapa vain sen onko Lisa parastaikaa joutilas. En ymmärrä tietokonekieltä. se on yhden lajin jargonia, johon täytyy harjaantua samalla tavoin kuin yliopistolla harjaannuin aikoinaan kirjallisuustieteelliseen jargoniin.

23.4.02

Rakkaus

Kas vain, menin yöllä kihloihin H:n parannetun painoksen, ihanne-H:n kanssa Rakkaus oli syvää ja voimakasta, miltei palvoin häntä. Muistan tunteen, en tapahtumia, paitsi että suutelin hänen karvaista reittään, sarja intohimoisia suudelmia reidelle.

Olin illalla Eino Leinon seuran kokouksessa Villa Kivessä. puhuttiin Mukkulan kirjailijakokouksen mahdollisista teemoista, yksi niistä rakkaus. Kirjallisuus (kirjoittaminen) rakkauden tekona. Hieman hämmästyin kun kuulin teeman - se kuulosti jollakin tapaa sopimattomalta intellektuaalikokoukseen. Rakkauteen on vaikea suhtautua kiemurtelematta sisäisesti, se on liian keskeinen asia ihmisen, tai sanotaan naisen, elämässä. Olin vaistoavani lievää hämmennystä muissakin kuulijoissa. Myös pojat jotka olivat teemoja kehitelleet arvelivat hieman vaivautuneina, että ehkä se on liian siirappinen ja sokerinen, liian imelä, aivan liian viehättävä aihe Mukkulan tammien alle juhannuksen aikaan. Rakkaus ei ole ollut teemana aikaisemmin. "Paitsi saunassa", totesi Torsti Lehtinen. Minusta olisi hyvinkin aika puhua siitä. Kirjailijan rakkaus on intohimoa kieleen, kaikki muut intohimot jäävät sen varjoon. Mutta luulenpa että se ei tule olemaan seuraavan Mukkula-seminaarin teema. Mitenkä puhujapedot pääsisivät heiluttamaan sanan säilää, jos aiheena olisi jokaiselle ihmiselle tuttu lempi, eros, agape, rakkaus? Siitä aiheesta on hankala mennä sanomaan mitään uutta. Silti olisi mielenkiintoista kuulla ja nähdä mitenkä intellektuaalit suhtautuvat asiaan nykyään. Tuskin suhde rakkauteen on paljonkaan muuttunut sitten 70-luvun. Tai on se vähän, kun pojat uskaltavat tuoda niin "banaalin" teeman Eino Leino-seuran kokoukseen pelkäämättä, että he menettävät kasvonsa. Seurassa kun aina vallinnut puhtaasti miehinen meininki ( = henki),  myös silloin kun Kristina oli puheenjohtaja.

Huonoja uutisia

 Huonoja uutisia taas. Lisää kirjastoja lakkautetaan Helsingissä. Se oli Hesarin etusivun pääjuttu tänään. Kulosaaressa koululaiset osoittivat eilen mieltään kirjastojen puolesta ja Käpylässä vallattiin kirjasto. Miten ihmeessä kirjastoja pystyttiin pitämään yllä köyhempinä vuosikymmeninä, mutta ei enää, kun Helsinki on paljon varakkaampi? Päättäjien päässä mättää pahasti.

Lehdessä oli sentään yksi hyväkin uutinen: Tekninen korkeakoulu aikoo lisätä kaunokirjallisuuden opetusohjelmaansa... "Kulttuurin lisäämistä insinöörikoulutukseen pidetään erityisen tärkeänä sähkö- ja tietotekniikan osastolla, sillä useat osaston opiskelijoista sijoittuvat kansainvälisiin yrityksiin. Teknillisessä korkeakoulussa myös uskotaan, että kirjallisuus voi ruokkia insinööriopiskelijoiden luovuutta", luki lehdessä.

Päivän aforismi: Lukeminen on näkemistä.

24.4.02

Ennen kuutta aamulla takapihalta alkaa kuulua jyrinää Kuulostaa siltä että moottoripyörä on lähdössä liikkeelle, mutta mitään ei tapahdu, jyrinä jatkuu, moottori ärjähtelee välillä kuin ajaja painaisi kaasupoljinta. Menen ikkunana katsomaan, näen sumua ja postimiehen joka nojailee oven pieleen tupakkaa poltellen. Postin kuljetusauto ajaa oven eteen. Jyrinä jatkuu tasaisena, mutta en näe jyrinän lähdettä. Menen takaisin sänkyyn, mutta en saa unta. Mielessä pyörii seuraava romaani. Alan epäillä idean kestävyyttä luettuani aamun lehdestä kaksi kirjallisuusarvostelua, joissa moititaan toisen kirjan heikkoa rakennetta ja toisen kummallisia kielikuvia. masennun kirjoittaen puolesta. Minusta tuntuu, että minäkään en osaa kirjoittaa. Sellainen vaikutus on arvostelulla silloinkin kun kohteena ei ole oma kirjan. Aina löytyy jotain vikaa. Täydellistä kirjaa ei ehkä ole olemassakaan. Masentavinta on kun esikoiskirjailija haukutaan. Joko hän lopettaa kirjoittamisen tai sitten sisuuntuu ja päättää näyttää. Rupesin lukemaan Magrista ja nukahdin hänen tekstinsä rauhoittamana.

Claudio Magris

Lainasin Magrisin Mikrokosmoksia viime viikolla kirjastosta, koska olin lukenut hänen Tonavansa ja pitänyt siitä paljon. Se oli sellainen kirja, jota teki mieli alleviivailla, mutta ei kirjaston kirjoja voi mennä alleviivaamaan, jotkut tosin tekevät sitä, mikä on todella ärsyttävää. Ei minua huvita lukea jonkun tuntemattoman ihmisen mieltymyksiä.Mikrokosmoksia taitaa olla samanlainen kirja. Olen lukenut vain 17 sivua ja heti tekee mieli alleviivata seuraava kohta: "Kahvilassa istuessa ollaan matkalla; kuin junassa, hotellissa ja kadulla, mukana niukalti omaisuutta, mihinkään ei voi jättää omaa turhamaista jälkeään, ei olla ketään. Tuohon tuttuun anonyymiyteen voi sulautua, heittää yltään minuuden kuin kuoren". Juuri siksi pidän kahviloista, hotelleista, vieraiden kaupunkien kaduista. Mutta en ole varma voiko minuutta heittää yltään, ehkä Magris tarkoittaa identiteettiä, johon kuuluu nimi, kotipaikka, ammatti, syntymäpaikka. Jukka Petäjä sanoi arvostelussaan, että "Magris pohtii kirjassaan oivaltavasti raja-alueen identiteettiä ja identiteetin raja-alueita". Minuus seuraa mukana istui missä kahvilassa ja maankolkassa tahansa. Minä on se joka katselee kahvilassa ihmisiä, lukee lehteä, kirjoittaa muistikirjaa. Löysin muuten Pariisin muistikirjani yli kymmenen vuoden takaa. Pitäisi siirtää se tietokoneelle, jos vain ehtisi jossain välissä. Puutarhatyöt, pyöräily, lukeminen ja nettipäiväkirja vievät aikaa. Kunpa kirjoittaisin romaania yhtä ahkerasti kuin kirjoitan yö- ja päiväkirjaa.

Minua kiinnostaa identiteetin raja-alueet (unet, matkat, netti) ja raja-alueiden identiteetti ( mm. inkerinsuomalaiset). Hatsinassa olisi toukokuun lopulla kirjallisuusseminaari, jonka yhtenä teemana on inkerinsuomalaisten identiteetti, mutta kutsu seminaariin tuli liian myöhään. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Pen-klubin matkalle Moskovan taakse, Vladimiriin jossa  kuvattiin Tarkovskin elokuva Andrei Rublev.

Junamatkan toveri

Näin Kamielista unta. Hän oli matkatoverini Kirjallisuusjunasta. En ole kuullut hänestä sitten viime kesän, jolloin hän lähetti minulle Bloomin päivän tervehdyksen. En soittanut hänelle, kun kävin joulun aikaan Brysselissä, vaikka hän oli sanonut että voin soittaa hänelle aina, kun liikun siellä päin. Mutta mistä minä tiesin millainen elämäntilanne hänellä on, kun hän oli vaiennut puoli vuotta. Sitä ennen hän kirjoitti usein.

Sovimme että lähdemme yhdessä kiertämään Eurooppaa. Tai tehdään ainakin pieni matka Tanskaan, jos ei muualle. Tämä tapahtui siis unessa, ei todellisuudessa. Äkkiä Kamiel synkistyi ja sanoi, että "sinä et sitten saa olla kuin Sibelius." Kysyin hämmästyneenä millainen Sibelius sitten oli. Kamiel ei vastannut. Luin hänen ajatuksiaan telepaattisesti ( unessa sellainen on mahdollista). Toisin sanoen luin omia ajatuksiani. Kamiel oli vain niiden heijastuspinta. Hän tarkoitti, että Sibelius unohti kaiken muun silloin kun hän sävelsi, myös Ainon. Ja minä tiesin jättäisin Kamielin, koska kirjoittaminen olisi tärkeämpää kuin mikään muu. Mutta sitä ennen me rakastelimme hotellissa. Täydellinen yhdyntä, joka päättyi siihen että huudahdin "ah" ja heräsin.

Kamiel ei ollut ( todellisuudessa) sillä tavalla viettelevä kuin JJ, eikä millään muullakaan tavoin, mutta pidin hänestä kovasti ja viihdyin hänen seurassaan. Hän muistutti hieman H:ta, pitkä, laiha ja kasvoilla alakuloinen ilme. Hän on yhden naisen mies, vastakohta JJ:lle, sitä miestyyppiä, joka on uskollinen vaimolleen eikä kestäisi yksinelämistä, Hän taisi sanokin sen kun tapasimme junamatkan jälkeen Pariisissa ja vietimme puoli päivää yhdessä. Tein ruokaa JJ:n asunnossa. Syötiin ja juotiin yhdessä. Hän sanoi että tällaista olisi pitänyt olla junamatkan aikana. Se matka oli yhtä ryntäämistä paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Kehenkään ei ehtinyt tutustua kunnolla.

Muistan, että etsin Kamielin kanssa Hannoverissa nettikahvilaa, että kumpikin voisi lähettää jutun omana lehteen. Kysyttiin vastaantulevilta ihmisiltä, tietävätkö he missä on lähin nettikahvila, mutta eivät ne tietäneet. "Parasta kysyä nuorilta pojilta", minä ehdotin, "ne tietävät kaiken". Niin tehtiin ja lopulta nettikahvila löytyi tavaratalon ylimmästä kerroksesta.

Miksi minusta tuli kirjailija

Anna, yhdeksännen luokan oppilas, lähetti eilen sähköpostia. Hän kirjoitti pitävänsä ylihuomenna esitelmän kahdesta kirjastani (Hullun taivaassa ja Rakkaus, kestävä kiusaus) ja halusi vähän taustatietoja. Hän kysyi: "Miksi teistä tuli kirjailija. Mikä "viehätysvoima" kirjoittamisella on että te kirjoitatte koko ajan? Miksi te kirjoitatte monissa kirjoissa unista?" Hyviä kysymyksiä. Kukaan aikuinen ei sellaisia ole osannut kysyäkään. Poltin tupakan, mietin ja vastasin välittömästi, koska hänen esitelmänsä on niin pian:

Ensinnäkin: Luulen, että se on geeneissä. Isäni suvussa on paljon kirjoittavia ihmisiä. Isäni Juhani Konkka oli kirjailija ja kääntäjä. Hänen isänsä ( minun isoisäni) kirjoitti Neva-lehteen, joka ilmestyi Pietarissa 1900-luvun alussa pieniä pakinoita. Tätini Unelma Konkka on runoilija ja kansanrunouden tutkija, serkkuni Arvi Perttu (Unelman poika) on kirjailija. Isäni veli, sodassa kuollut Urho kirjoitti ja julkaisi runoja, tätini Saima kirjoitti satuja. Äitini oli taidemaalari, murrosikäisenä minäkin maalasin öljyväreillä, mutta kirjoittaminen veti minua kuitenkin enemmän.

Toiseksi: Olin intohimoinen lukija jo lapsena, osaksi siitä syystä että olin yksinäinen lapsi. minulla oli kyllä kaksi veljeä, mutta ei samanikäisiä tyttöystäviä. Olen kuvannut lapsuuttani kirjassa Tytär, joka on aika synkkä kirja. Olin satujen kertoja, meillä oli kansakoulussa - nykyisellä ala-asteella - niin sanottu vapaan esiintymisen tunti kerran viikossa. Oppilaat saivat esittää mitä halusivat. Minä kerroin aina jonkun sadun, jonka olin itse keksinyt. Olin muuten ujo ja hiljainen alaluokilla, mutta satuja kertoessani ikään kuin unohdin itseni ja vapauduin. 9-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen satuni ja lähetin sen Lasten maailma -lehteen, jonka päätoimittaja oli Markus-setä ( hän piti radiossa legendaarisia Lasten tunteja) Satuni julkaistiin nimimerkillä Nuhanenä ja minä olin ikionnellinen. Silloin tiesin, että minusta tulee isona kirjailija.

Kolmanneksi: Olen joskus ihmetellyt itsekin, miksi minusta tuli kirjailija, koska suhteeni kieleen oli niin vaikea. Minulla oli luki-häiriö, sitä sanottiin ennen sanasokeudeksi. Luin ja kirjoitin sanat väärin - teen sitä vieläkin ( mutta onneksi tietokoneessa on oikolukuohjelma!) Kaiken lisäksi minulla oli dysfasia, se tarkoittaa että hahmotan väärin puhuttua kieltä. Kun olin lapsi, vanhempani luulivat että minulla on korvissa jotain vikaa ja veivät minut korvalääkäriin, mutta ei niistä mitään vikaa löytynyt. Minun oli vaikea oppia puhumaan, opin vasta 3-vuotiaana. Luultavasti en selviäisi ylioppilaskirjoituksissa kuullun ymmärtämiskokeesta, onneksi niitä ei kokeita ollut silloin kun kirjoitin ylioppilaaksi. Esimerkiksi puhuttua ranskankieltä en ymmärrä, mutta pystyn lukemaan kirjallisuutta sillä kielellä.

Neljänneksi: En ole varma, mutta luultavasti kirjoittamisesta on tullut minulle tapa elää sen takia, että puhuminen oli niin vaikeata lapsena ja nuorena - olin myös yhdessä vaiheessa änkyttäjä. Nykyään puhun kyllä ihan sujuvasti , mutta en vieläkään puhu mielelläni puhelimessa, vaan kirjoitan mieluummin sähköposteja. Siksi minulla on niin sanottuja virtuaaliystäviä eri puolella maailmaa. Olisin ollut onnellinen nuorena, jos silloin olisi ollut tietokoneet ja nettiyhteydet ja koko jännittävä kyberavaruus, jossa olisin voinut seikkailla.

Unista: Kiinnostuin unista jo lukioluokilla, noin 16-17 -vuotiaana. Minusta ne olivat jännittäviä ja ihmeellisiä, ja halusin kiihkeästi oppia tuntemaan unimaailmaa. Luin freudilaisia ja jungilaisia uniteorioita ja rupesin kirjoittamaan unia muistiin. Myöhemmin ajattelin, että niistä voisi tehdä tarinoita. Lähetin tarinat kustantajalle ja sieltä sain vastauksen:" Nämä tarinat ovat aivan liian kafkalaisia". En ole sen jälkeen yrittänyt tehdä unitarinoita, mutta kirjoitan niitä edelleen muistiin ns. "yökirjaan". Olen julkaissut yhden unikirjan, jossa on omia uniani selityksineen. Sen nimi on Nainen unen peilissä. Minua viehättää unissa eniten niiden yllätyksellisyys. En ikinä pystyisi päivätajunnassani keksimään sellaisia mielikuvituksellisia juttuja, joita näen unissa. Mitä hurjempi juttu, sitä tyytyväisempi olen aamulla. Mutta joskus on kausia, jolloin en pysty muistamaan yhtään unta, kun herään. Silloin minusta tuntuu, että yö on mennyt hukkaan, koska ei ole tapahtunut mitään omituista.

25.4.02

Kirjastoasiassa tuli eilen ratkaisu. Pikkukirjastoja ei lakkauteta, lukuun ottamatta Toukolan kirjastoa. Kansalaisten aktiivisuus, manifestaatiot ja julkilausumat kannattivat. Kirjastotoimenjohtaja Maija Berndtson ei tiennyt mihin pisti lusikkansa, kun ehdotti pikkukirjastojen lakkauttamista. Hän joutui vastaamaan ehdotuksestaan mm. Tapanilan kirjastossa. Ihmiset sekoittivat hänen mielestään asioita, kun ne puhuivat keskuskirjastohankkeesta ja lasten ja nuorten syrjäytymisestä, ne eivät kuuluneet lakkauttamisehdotuksen yhteyteen, hän sanoi. Mutta luulenpa että paikalla ollut väki, oli oikeassa. Kyllä ne kuuluvat. Ehkä kohtaamiset tavallisten lainaajien kanssa saivat kirjastotoimenjohtajan toisiin aatoksiin, koskapa hän tämän päivän lehden mukaan oli itku kurkussa puhuessaan kirjastojen yhteisöllisestä merkityksestä. "Sivukirjasto on olohuone, lastenhuone, työhuone. Eikö kaupungin pitäisi pikemminkin ylläpitää tällaista? Muutokset ovat rajuja, ja saadut säästöt pieniä". Minun lapsuuteni ja nuoruuteni olisi ollut paljon ankeampi, jos naapurikorttelissa ( Alvar Aallon talon vieressä) ei olisi ollut kirjastoa. Kotona oli kyllä paljon kirjoja, mutta ne olivat isän ja äidin, minä löysin omat kirjani kirjastosta.

PS.Kaksi päivää myöhemmin tuli tieto, että   lakkauttamsisuunnitelman oli tehnyt konsulttitoimisto. Niinpä tietysti. Ei näillä toimistoilla ole minkäänlaista tajua ihmisten todellisuudesta. Mutta eipä sitä ollit kirjastotoimenjohtajallakaan, koska nielaisi konsulttien ehdotuksen kakistelematta.

26.4.02

Päivän kysymys: Miten totuus on tehty?

Yritän houkutella vastausta esiin puoliunen hämärätilasta. Mutta vastausta ei tule. Kysymys kuuluu kirkkaaseen päivätajuntaan,. rationaalisuuden piiriin. Alitajunta viis veisaa siitä, miten ja mistä totuus on tehty. Se tekee omia kuviaan. Ne ovat tosia niin kauan kun ne kuuluvat uneen. Hereillä niiden totuus häviää, kuten K:n oranssinvärinen samettipusero viime yön unessa - hän ei ikinä käyttäisi sellaista puseroa todellisuudessa. Hänen värejään ovat harmaa ja harmaanvihreä, suojavärejä, joihin voi piiloutua.

Lukija

Miten fiktio on tehty? Se ei ole totta, siksi sitä sanotaan fiktioksi. Mutta jos se on valetta, se on viihdettä. Hyvä fiktio muuttuu todeksi. Kuin Raskolnikov joka ei koskaan elänyt muualla kuin Dostojevskin mielikuvitusmaailmassa..

Luin illalla loppuun Bernhard Schlinkin Lukijan. Nelisen vuotta sitten luin sen ensimmäisen kerran. Se kesti hyvin toisenkin lukukerran. On siis hyvä fiktio, koska se tuntuu todelta. Näin olisi voinut tapahtua myös todellisuudessa: Nuori poika ( 15 v.) tapaa sattumalta 20 vuotta itseään vanhemman naisen. Heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Se on harvinaista, mutta ei epätodennäköistä. Poika lukee naiselle kirjoja ääneen, sillä nainen on lukutaidoton, mutta poika ei tiedä sitä. Ja sitten nainen katoaa pojan elämästä. Niin useimmiten käy. Pojasta kasvaa mies, joka ei pysty rakastamaan ketään naista yhtä antaumuksellisesti kuin rakasti tätä outoa naista.

Naisen menneisyys paljastuu miehelle opiskeluaikana, kun hän seuraa natsioikeudenkäyntiä, jossa hänen entinen rakastettunsa on yksi syytetyistä ja loppujen lopuksi ainoa joka saa elinkautisen tuomion. Muutu syytetyt vannovat että hän oli se joka teki päätökset ja kirjoitti raskauttavan raportin keskitysleirillä tapahtuneesta onnettomuudesta. Hän olisi selvinnyt pienemmällä tuomiolla, jos hän olisi kertonut oikeudessa että hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Mutta hän otti mieluummin elinkautisen.

Kumma kyllä minä olin unohtanut naisen lukutaidottomuuden, vaikka se oli niin keskeinen asia romaanissa - naisen kaikki elämänvalinnat perustuvat sille, että hän yrittää salata häpeällisen puutteensa. Kun hänelle tarjotaan Siemensillä ylennystä työnjohtajaksi, hän menee mieluummin keskitysleirin vartijaksi, koska siinä hommassa ei tarvitse lukutaitoa. Mutta muistan rakkaustarinan. Se on vain lähtökohtana paljon vaikeammin kerrottaville tunteille; häpeälle ja syyllisyydelle. Poikana mies tunsi häpeää, että rakasti itseään niin paljon vanhempaa naista. Aikuisena hän tuntee syyllisyyttä sen takia, että on rakastanut natsirikollista.

Syyllisyys oli Saksan koko sodanjälkeisen sukupolven yhteistunne, joka purkautui raivona isiä kohtaan. Myös minä tunsin samaa raivoa, koska isä oli ollut nuorena kansallissosialisti. Mutta vasta nyt kun luin Schlinkin kirjaa, mieleeni tuli paljon sen raivon takana oli myös syyllisyyttä rakkauden tähden. Häpeän muistan kyllä. Minä häpesin isän menneisyyttä, vaikka hän oli sanoutunut irti kansallissosialismista jo 30-luvun puolivälissä. Häpesin rakkauttani häntä kohtaan. En nyt täysin poliittista syistä, vaan oli siinä mukana freudilainenkin juonne. Mutta psykoanalyysi taisi olla Suomessa siihen aikaan vielä suurempi tabu kuin kansallissosialismi.

Oikeudenkäynnin aikana mies ei tunne yhtään mitään (masennuksen merkki?). Hän on sisäisesti turta, mutta häntä alkaa vaivata oikeudenmukaisuuden ongelma, kun hänelle valkenee että nainen on lukutaidoton eikä ole voinut kirjoittaa raporttia, jonka vuoksi hän on saamassa elinkautisen. Hän pohtii pitäisikö hänen kertoa asia tutkintotuomarille ja kysyy neuvoa isältä ( joka filosofian professori ja viisas mies) Isä neuvoo häntä puhumaan naisen kanssa, koska kenelläkään toisella ei ole oikeutta päättää aikuisen ihmisen puolesta, mikä on hänelle hyväksi, mikä ei. Jokaisen on tehtävä päätös itse. Mies ei pystynyt käymään naisen luona, mutta käy tutkintotuomarin luona eikä loppujen lopuksi kerro naisen salaisuutta, koska, niin luulen, hän olisi samalla joutunut paljastamaan oman salaisuutensa. Schlink ei sano sitä suoraan, mutta se käy selväksi rivien välistä.

Mies yrittää kuvitella Hanna ( se on naisen nimi) keskitysleirin vartijana," kasvot, kovina, mustassa univormussa ja ratsupiiska kädessä". Mutta nuo " mielikuvituksen kuvat olivat surkeita kliseitä". Kliseitä ne olivat siksi että sellaisena mies ei ollut Hannaa nähnyt eikä kokenut. Tässä Schlink tulee sanoneeksi ohimennen tärkeän asian. Mielikuvitus ei pysty tuottamaan muuta kuin kliseitä, jos kokemuksellista taustaa ei ole. Tarkoitan jonkinlaista tunnepohjaa tapahtumiin, eikä sitä voinut olla kirjan nuorella miehellä. Kirjan totuudellisuus syntyy tunteiden rehellisyydestä. Henkilöt ja tapahtumat voivat olla keksittyjä, mutta niistä tulee pelkkiä onttoja kuoria, jos kirjailija ei pane niihin omia kokemuksiaan ja tunteitaan, eivätkä ne jää elämään niin kuin Raskolnikov, joka nykyään elää omaa elämäänsä Heinätorin liepeillä Pietarissa. Turistiopas vie kirjallisuutta harrastavan ryhmän kerrostalon pihamaalle, osoittaa piharakennusta ja sanoo tuolla asui se leski, jonka Raskolnikov murhasi kirveellä. Turistiryhmä nousee samoja kapeita ja kuluneita portaita kuin Raskolnikov neljänteen kerrokseen ja hetken aikaa tuijottaa ovea jonka takan surmatyö tapahtui. Portaissa haisee kissanpissa. Ei Dostojevski keksinyt näitä portaita, ne ovat todella olemassa. Niin kuin uni on tosi, koska unen tunteet ovat tosia.

PS. 3.5.02 Tämän päivän lehdessä kerrottiin, että Lukija on noussut Englannissa ja Saksassa uudelleen puheenaiheeksi. Englantilaiset kriitikot haukkuvat nyt "kliseitä ja puolitotuuksia täynnä olevaksi postmoderniksi puuroksi." Saksassa sitä sanotaan "holokitsciksi joka pyrkii vähättelemään sodanaikaista syyllisyyttä. Minusta se ei tee sitä. Spiegel-lehden toimittaja Volker Hage toteaa, että Saksassa saa menneisyydestä nähtävästi kertoa edelleen vain poliittisesti korrektilla tavalla.

27.4.02

Popcornia ja politiikkaa

Kävin eilen Kristina Carlsonin kanssa Kiasmassa katsomassa Popcorn-näyttelyn. Nostalgisoimassa, kuten totesin, koska moni näyttelyn taiteilijoista oli tuttu nuoruudenvuosilta. Inari Krohnin ateljeessa Herttoniemessä kävin viettämässä jotain vappua tai juhannusta poikieni kanssa. Rauni Liukon ateljee Sammatissa oli myös tuttu paikka. Hän teki siellä lapsiveistoksiaan, niitä jotka seisovat rivissä yhdessä Kiasman salissa. parikymmentä vuotta sitten nuoret kirjailijat ja taiteilijat taisivat seurustella enemmän toistensa kanssa, oli yhteisiä juhlia, mielenosoituksia, muutettiin yhdessä maailmaa Leo Linstenille annoin äidin kankaita, kiilakehyksiä ja värejä. Äiti oli kuollut enkä minä tehnyt taiteilijatarvikkeita mitään, koska en maalannut itse. Linsten maalasi niille kankaille Mannerheimin kuvia, mutta niitä ei näkynyt Kiasman näyttelyssä. Eikä näkynyt Kalevi Seilosen kollaaseja, vaikka hän teki niitä siihen aikaan. Mutta J.O.Mallanderin käsitetaidetta oli. Hän oli siihen aikaan Iris-lehden päätoimittaja. Hän pyysi, että kääntäisin hänen taide-esseitään lehteen. Tein työtä käskettyä, mutta niin huonosti, että meidän työsuhde loppui yhteen artikkeliin. Enkä ole sen koommin yrittänyt kääntää mitään mistään kielestä.

Nostalgia vain syveni, kun lähdettiin Kiasmasta. Mannerheimintiellä oli menneillään ydinvoiman vastustajien mielenosoitus. Kulkue käveli kohti eduskuntataloa. Peltipurkit rämisivät. Mielensoittaja huutelivat: "Viides virhe" ja "Ei ydinvoimaa". Yksi ryhmä oli pukeutunut mustiin hautajaisvaatteisiin, tytöillä oli leskenhunnut. Nuoret vanhemmat työnsivät lastenvaunuja. Osmo Soininvaara käveli lapsi harteillaan. Minulla oli myös aikoinaan lapset mukana, kun osallistuin Vietnam-mielenosoituksiin. Kahdeksankymmentä luvun rauhanmielenosoituksiin he eivät enää tulleet, olivat itsenäistyneet. Yhtä isoja mielenosoituksia kuin eilinen, ei ole ollutkaan sitten 70- ja 80-luvun alun. Nuoret ihmiset ovat vihdoinkin heränneet yli kymmenen vuotta kestäneestä lamatilasta, jaksavat taas osallistua. Katseltiin Kristinan kanssa kadun varrella kulkueen ohimenoa. Totesin haikeana, että olisipa kiva olla nuori. Ei ole sellaista tunnetta aikaisemmin ollut.

Kulkue oli järjestetty Tšernobylin onnettomuuden 16-vuotismuistopäivänä. Kristina muisti, että sinä päivänä oli yhtä lämmintä kuin tänään. Hän oli puutarhatöissä ja kuuli onnettomuudesta illalla radiosta. Minäkin muistan, että silloin oli harvinaisen lämmin huhtikuun loppu, mutta en ehtinyt nauttia lämpimistä säistä, koska minun piti saadaTalvi Ravennassa -romaani valmiiksi. Kristinan esikoisrunokokoelma Hämärän valo ilmestyi samana syksynä 16 vuotta sitten, ja nyt tuli toinen painos. Hän oli juuri saanut tekijänkappaleet. Hän antoi minulle yhden kappaleen. Avasin sen raitiovaunussa ja luin:

"Yksinolossa näyttäytyi kadonnut ilo, ei lokin varjo

Aurinkoisella seinällä, vaan pääsky. Musta, kirkas."

Viime keväänä kävin Valko-Venäjällä lähellä Ukrainan rajaa niillä seuduilla jotka saastuivat pahiten ydinvoimalaonnettomuudessa. Paikalliset kertoivat, että saastepilvi oli menossa kohti Moskovaa. Venäläiset ampuivat sen hajalle ja saasteet putosivat Valko-Venäjälle. Ne seudut evakuoitiin myöhemmin. Mutta joitakin vanhoja ihmisiä jäi koteihinsa. Siellä ne asuivat vieläkin ja väittivät että ei heitä mikään vaivaa. Joku meidän ryhmästämme epäili, että ne olivat Lukasenkan propagandisteja jotka oli varta vasten lähetetty paikalle vakuuttamaan turisteille, että kyllä täällä voi elää, syödä sieniä ja kalaakin, kunhan liottaa sitä ensin etikassa muutaman päivän. Karjaa laidunsi niityllä iso lauma, vilja kasvoi laajoina peltoina ja perunanvarret kohosivat maasta rehevinä. Minskiläinen oppaamme sanoi, että täällä luonnossa värit hehkuivat ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen entistäkin kirkkaampina. Minä en nähnyt muuta kuin tavallista alkukesän kirkkautta. Minä en Ihmiset eivät osanneet pelätä onnettomuuden jälkeen, koska missään ei näkynyt kuoleman merkkejä. Pääkallon kuvat ja ydinvaaran merkit ilmestyivät teiden varsiin paljon myöhemmin, sitten vasta kun ihmiset alkoivat sairastella outoja tauteja ja lapsia syntyi epämuotoisina.

30.4.02

Metafyysinen kabaree

Kuskasin vadelmapensaille kottikärryillä kompostimultaa. Haluan että pensaat kukoistavat kesällä, haluan paljon vadelmia! Kylläpä kottikärryjen työntäminen multalastissa( varsinkin kun kumipyörässä ei ollut ilmaa) otti harteille. Puutarhassa on ollut niin paljon töitä, että en ole ehtinyt pariin päivään kirjoittaa muuta kuin yökirjaa.

Rupesin lukemaan illalla Metafyysistä kabareeta. Pieni punainen kirja, joka kertoo Beba Mazeppon rakkaudesta. Beba antaa pariisilaisessa kabareessa näytöksiä täydellisestä orgasmista Hän on neitsyt jolla ei ole immenkalvoa, mutta hänellä on kaksi klitorista.. Ehkä uni otti vaikutteensa kirjasta. Kirjoittaja on puolalainen Manuela Gretkowska. Voi olla että kirja vaikutti unimaailmaan, koska vierailin yöllä ranskalaisessa bordellissa.

Mikä oli minun paikkani bordellissa? Olinko kärpänen katossa? Vai kissa pöydällä? Miehen ja naisen seksuaalinen toiminta ei kiihottanut minua, en nähnyt mitä he tekivät mustan sänkyverhon takana enkä kuullut rakastelun ääniä, mutta kuulin heidän puheensa ja rääkäisyt naapurihuoneesta. Minä olin tarkkailija, en kovin utelias, pikemminkin välinpitämätön, ei se minua koskettanut, mitä bordellissa tapahtui Mies oli ensikertalainen, vaalea nuori, ehkä saksalainen, nainen tumma ja kaita ranskatar, jolla oli sellainen ongelma, että hän ei pystynyt nukkumaan öisin. Hänen yönsä olivat olleet kauhua täynnä ennen kuin hän ryhtyi yötyöläiseksi. Mies kysyi, missä on vessa. Nainen neuvoi. Naisen nimi taisi olla Lily. Hän ei ollut mikään liljankukka, hento valkoinen. Hän vaikutti pariisittarelta.

Ehkä hän oli minun sivupersoonani. Mutta en silti tiedä miksi hän ei uskalla nukkua öisin. On varmaankin epämukavaa olla huora, eivät kaikki miehet ole yhtä miellyttäviä, yhtä puhtaan viattomia kuin hänen tämänöinen asiakkaansa, joka rakastuu häneen siksi, että pääsee elämänsä ensimmäisen kerran sänkyyn naisen kanssa. Nainen ei rakastu. Hän ei pysty siihen tunteisiin. Hänelle on tapahtunut jotain. Ehkä hän potee aleksitymiaa. Pihalla alkaa laulaa mustarastas. Tämä ei ole unta. Linnut laulavat harvoin unessa. Siitä harvinainen kevät, että ei romaania eikä romanssia tänä vuonna. Koivut ovat nyt kauneimmillaan, hennon vihreät kuin hunnutetut morsiamet. Kevät menee nopeasti ohi, vain talvi on pitkä ja hidas.

Heräsin siihen että Nestori ajoi Nooran pois vierestäni ja hyppäsi sitten lipaston päälle, yritti kääntää käpälällä peiliä ja katsoa sen taakse. Peili kolisi seinää vasten. Nestori on nyt vasta huomannut, että peilissä on kissa. Entinen kissa Tsita saattoi istua tunninkin peilin edessä ihailemassa itseään pää kenossa, mutta se ei yrittänyt kaivaa itseään esiin peilin takaa.

Päivän aforismi: "Runous ja elokuvat ovat taidemuoto, jossa ratkaisevaa on totuuden tarkkuus." (Werner Herzog, elokuvaohjaaja)

 

Toukokuu 2002

©Anita Konkka

 

1.5.02

Paddington

Taivas näyttää harmaalta vappuaamuna, kun sitä katsoo sängystä. Toivottavasti tänään sataa. Puutarha kaipaa kipeästi vettä. Helka kävi aattona, toi tuliaisia: paketin jasmin-riisiä, pikkupullon sinistä curacao- likööriä ja bussipysäkiltä löytämänsä tyhjän olutpullon. Juotiin minttuteetä ja likööriä ja käytiin netissä tekemässä testi:Mikä satukirjan henkilöhahmo sinä olet? Hän oli Pikku Prinssi, minä Paddington-karhu. Paras testi tähän asti. Luonteenkuvaus voittaa kaikki horoskoopit ja naisten lehtien testitulokset mennen tullen. Se on lyhyt ja ytimekäs, silti tarkka, ja vastaa täydellisesti testihenkilön tosiolemusta. Pidän todella paljon matkustamisesta, olisin matkoilla kaiken aikaa, mutta ikuinen rahapula rajoittaa intohimon toteuttamista. Minä matkustan nykyään vain unissani. Toissapäivänä olin Afrikassa, eilen Saksassa. En tuntenut Paddingtonia lapsena, se ei ollut silloin vielä syntynyt. Minun mielihenkilöni oli Maija Poppanen, epäsovinnainen "nanny", joka osasi lentää. Helkan mielihenkilö oli Sampo Lappalainen.

 

  

which children's storybook character are you? 
this quiz was made by colleen

2.5.02

Puoliltapäivin taivas kirkastui. Ajelin Kristinan kanssa polkupyörällä Talin puutarhaan syömään vappulounasta ja juomaan elsassilaista kuohuviiniä, jota Alkon myyjä kehui melkein samppanjan veroiseksi. Eikä turhaan kehunut. Se oli kehujen arvoista juomaa, ikävä vain että en muista nimeä. Alkuosassa oli Wolf. Kun olimme syöneet lounaan, puutarhaan lennähti pahan ilman lintu. Se ei sanonut nimeään. Se kävi ärhäkkäästi moittimaan minua siitä, että puutarhatontin varsinainen omistaja Lotta ei ollut ilmoittanut osoitteenmuutosta toimistoon ja laskut olivat palanneet takaisin toimistoon. Puolustin Lottaa. Ei kolmen pienen lapsen äiti muista kaikkia asioita. Vääpeli epäili, että Lotta pakoilee maksuja ja minä olen jollakin tavoin juonessa mukana. Hän uhkaili, että mökki ja palsta pannaan pakkomyyntiin. Sanoin että tästä lähtien laskut saa lähettää minulle. Hän marssi portista ulos yhtä ärhäkkänä kuin oli tullutkin. Vapputunnelma oli auttamattomasti latistunut, Kristina totesi, että onneksi se ei tullut silloin kun oltiin syömässä. Mies on luultavasti sama tyyppi, joka käy huomauttelemassa milloin mistäkin asiasta pensasaidan korkeudesta leikkimökin laudoitukseen asti. Leikkimökki oli muka sääntöjen vastainen, olisi pitänyt olla pystylaudoitus eikä vaakalaudoitus ulkoseinissä. Varsinainen byrokraatti, voikukkapoliisi, riviin komentaja, niitä miehiä jotka käyttävät pientä valtaa pienissä yhdistyksissä Ei ihme että Jarko ja Lotta eivät puutarhassa viihdy.

Ikään kuin edellisen yön uni olisi ennakoinut ikävää välikohtausta ilonpilaajan kanssa. Yritin toimittaa eräälle virkamiehelle kirjelmän, jonka sisältö oli arkaluontoinen. Viraston vahtimestari vaati lisämaksua kirjeen perille toimittamisesta. Päätin viedä sen itse. Hissi meni ohitse Kirjelmä muuttui markkinapalloksi ja postimerkki irtosi sen kiiltävän liukkaasta pinnasta. Kun heräsin, oloni oli hieman kafkamainen. Mutta ennakoivatko yön unet päivän tapahtumia? Jotkut ovat vakaasti sitä mieltä, että unet näkevät pitemmälle kuin unen näkijä.

Päivän aforismi: Ilman rajaa ei identiteettiä eikä muotoa, ei olemassaoloa...(Claudio Magris, Mikrokosmoksia)

3.5.02

Itseanalyysia

Blanquiton näköinen koira hyökkäsi Hesperian puistossa kissani kimppuun viime yönä. Juoksin koiran kiinni, paiskasin sen katuun. Se puri käsiäni ja alkoi nylkyttää takaruumistaan jalkojani vasten. Blanqito oli isän koira, espanjalainen katukoira, jonka isän vaimo salakuljetti Suomeen. Silla koiralla ei ollut minkäänlaisia tapoja. Se yritti raiskata nuorten naisten jalkoja. Vanhoista naisista se ei välittänyt.

Alitajunta prosessoi edelleen vapunpäivän välikohtausta , sitä kun mies hyökkäsi puutarhaan haukkumaan Lottaa. Aamu alkoi taas kurjasti, koska se mies tuli ensimmäisenä mieleen. Miehen käyttäytyminen, epäkohteliaisuus, syyttävä asenne ikään kuin olisin jokin pahantekijä. Sellaisia ihmisiä on olemassa, jotka levittivät pahaa oloa ympärilleen kuin näkymätöntä kaasua, noita negatiivisia ihmisiä, jotka näkevät pelkkiä virheitä ja ovat aina moittimassa muita. Pikkumaisia tyyppejä. Isällä oli kotona taipumusta siihen, hänkin oli hyvä löytämään vikoja muista.. Se riippui vähän hänen mielentilastaankin, silloin kun hänellä oli paha krapula ja morkkis, hän haukkui sekä äidin että meidät lapset Ehkä Blanqitoa muistuttava koira edusti osittain häntä, oli ikään kuin muistuttamassa että taas kerran kaikki jäljet johtavat lapsuuteen, ja että en potisi pahaa mieltä näin kauan, ellei taustalla olisi tuttu tilanne: mies moittimassa laiminlyönneistä. Nuorena pahoitin mieleni isän moitteista ja rupesin itkemään. Silloin hän sai aiheen moittia minua myös itkemisestä, se oli hänestä "tyypillisesti naisellista" (halveksivalla äänensävyllä). Hänen sanansa tekivät tehtävänsä. Minusta tuli nainen, joka ei halunnut olla "tyypillisesti naisellinen". Naistenlehtiäkin luin salaa ja halveksin itseäni sen takia.

V.S. Naipaul

Kun kirjailija saa Nobel-palkinnon sitä odottaa että kaikki hänen kirjansa ovat täyttä laatua. Minä laskin pettyneenä käsistäni V.S. Naipaulin uusimman kirjan Elämän kuva. Se oli kuin esikoisromaani, ajalta jolloin kirjoittaja ei vielä osaa eikä uskalla kirjoittaa todellisista kokemuksista, vaan luulee että on kirjoitettava keksitty elämä, luulee että keksiminen on sanataiteen tarkoitus ja päämäärä. Mutta siltä puuttuu esikoisromaanin raikkaus. Ikään kuin Naipaul olisi taantunut takaisin nuoruusvuosiin, joita hän muistelee kirjassaan Saapumisen arvoitus: "Kuvitellessani itseäni kirjailijaksi salasin kokemuksia itseltäni, piilotin itseni kokemuksiltani. Ja silloinkin, kun minusta oli jo tullut kirjailija, minulla ei ollut moneen vuoteen keinoja taistella tuota häiriötä vastaan...Ihminen ja kirjailija ovat sama henkilö. se onkin kirjailijan tärkein huomio. Tuohon synteesiin päätyminen vaati aikaa - ja voi miten paljon kirjoittamista!" Mitä Naipaulille on tapahtunut, kun hän ei pääse viimeisimmässä kirjassaan tuohon synteesiin. Koko ajan minulla oli kirjaa lukiessani tunne, että hän väistelee jotain tärkeätä asiaa, joko se on suhde naiseen, itseen tai menneisyyteen ehkä kaikki kolmeen. Jotain on hukassa tai niin kipeästi sykkyrällä ettei hän saa siihen tunnekontaktia, eikä pysty sen takia kirjoittamaan kuin ennen. Mieleen hiipi lievä masennus, siksi että itsekin voi eksyä niin kauas itsestään, että ei kuule enää omaa ääntään.

4.5.02

Mykkä puhelin

Puhelin on mykistynyt, linja kyllä toimii, koska sähköpostit kulkevat, mutta ei puhelinkone. Ruuvasin laitteen auki ja katsoin löytyisikö syy mykkyyteen sen sisältä, piuhat olivat paikoillaan, kaikki oli niin kuin pitkin. Vaihdoin varmuuden vuoksi uudet patterit. Ei sekään auttanut. Laite pysyi itsepintaisesti mykkänä, ei keskusääntä, ei pihahdustakaan. Tällaista voi tapahtua vain silloin, kun odottaa tärkeätä puhelua. Minä odotan Salli Ahon puhelua. Olen jättänyt hänelle eilen kaksi soittopyyntöä, ne koskevat siirtolapuutarhan laskuja, ja ihmetellyt miksi hän ei jo soita. No, syy selvisi, kun nostin kuulokkeen tänä aamuna soittaakseni hänelle kolmannen kerran. Tämä on pientä riesaa sen tuskan rinnalla minkä rakastunut kokee, kun hänen puhelimensa tai kännykkänsä mykistyy juuri kun hän odottaa sydän pamppaillen sen oikean soittoa. Hän on ehkä tavannut sen vasta muutama päivä sitten ja tiennyt heti, että tämä se on – minun elämäni mies! Se on ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Sellaista tapahtuu kerran elämässä, yleensä keväällä. (Toista kertaa ei tule, koska on vaikeata – yleensä – pettää itseään kahta kertaa). Luultavasti rakastunut ryntää ostamaan uuden puhelimen, jos hänellä on rahaa. Jos ei ole, hän ostaa sen velaksi. Sitä minäkin alan pikkuhiljaa harkita. Puhelinkoneessa on ollut pieniä vikoja. Mutta olen liian laiska polkeakseni Stockmannille katsomaan löytyisikö sieltä halpaa puhelinta. Pääasia, että sähköposti ja nettiyhteys toimii.

Kaksi tuntia myöhemmin: Löysin vian. Se on välikappaleessa, joka yhdistää tietokoneen modeemin puhelinkoneeseen. Jostain syystä puhelinlaitteen johto ei saa kosketusta sen kappaleen kautta. Säästyi rahaa, kun keksin ajoissa missä vika on. Olen tyytyväinen itseeni. Nyt ei tarvitsekaan lähteä kaupunkiin. Voin mennä puutarhaan jatkamaan maan muokkausta.

Identiteettiongelma

Ruotsalaiselle Unni Drouggelle kehittyi identiteettiongelma. Hän halusi kirjailijaksi, mutta joutui taloudellisen ongelman eteen, kun jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi: "Tarvitsin töitä ja halusin sellaista valtaa, jota ei pystytä ottamaan minulta pois. Tiesin median mekaniikan ja sen kiinnostuksen raflaaviin asioihin. Niinpä päätin pukeutua ja puhua kuin bitch". Mutta hän joutui ojasta allikkoon: " Mitä tahansa tein tai yrtin olla tekemättä, minusta saatiin kirjoitettua jotain mistä en tunnistanut itseäni." Siinä se. Hänellä ei ollut valtaa omaan julkisuuskuvaansa. Siis kannattaako luoda identiteettiä, jota ei pysty tunnistamaan omakseen. Unni Drougge on kirjoittanut Hella H:n tunnustukset ( kertoo 43-vuotiaan naisen ja 13-vuotiaan pojan seksisuhteesta), raflaava aihe. Taas kerran tulee todistetuksi median kiinnostus raflaaviin aiheisiin. Hesari on omistanut puolet kulttuurisivusta Unnille ja hänen tunnustuksilleen. Kuvassa on kaunis vaalea nainen, joka näyttää ikäistään nuoremmalta ( hän on 45-vuotias). Ehkä kuva on hänen nuoruusvuosiltaan.

 9.5.02

Hups, aika rientää. Yhtäkkiä on helatorstai ja toukokuun 9. päivä, Buddhan syntymäpäivä perimätiedon mukaan. Mutta tästä päivästä ei ole tehty suurta kaupallista juhlaa kuten Jeesuksen syntymäpäivästä. Tänään on muuten kulunut 2400 vuotta Sokrateen kuolemasta (perimätietoa sekin). Vaikea muistaa unia nykyään, johtuu siitä että kun olen raatanut illan puutarhassa nukun kuin tukki. Hm, miten se nukkuu? Ei kääntelehdi, ei vääntelehdi, ei näe unia, on pelkkää itseään. Puutarhatyöt tyhjentävät aivot. Sitä ei ajattele yhtään mitään, kun kärrää multaa marjapensaille, kiskoo rikkaruohojen juuria maasta, kylvää, kastelee, leikkaa nurmikkoa, muokkaa maata. Jos ei ole ajatuksia, ei ole mitään kirjoitettavaakaan. Paras tapa saada ajatukset liikkumaan, on mennä sänkyyn makaamaan. Joskus ajatustoiminta vilkastuu niin, että on vaikea saada unta. Puutarhurit ovat kai siksi onnellisia ihmisiä, koska turhat ajatukset eivät vaivaa heitä. Se on hyvä buddhalainen tila, ei ajatuksia, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, on vain tämä hetki. Edistynyt buddhalainen lakkaa näkemästä unia. Hänen mielensä on täydellisen tyhjä niin yöllä kuin päivälläkin. Se on onnen tila, se on nirvana.

Jumala asuu viemäriputkessa

Minä en ole edistynyt buddhalainen. Mieleeni tulee unenpätkä parin yön takaa. Ystäväni H., nais-Hoo, (jostain syystä kaikkien ystävieni nimi alkaa joko hoolla tai koolla sukupuolesta riippumatta, ainoa poikkeus on JJ). Siis nais-Hoo kaivoi keittiön viemäriaukosta alastomia vastasyntyneitä. Ne olivat kuin pieniä pulleita toukkia. Niitä oli joka paikassa ja aukosta tuli lisää kaiken aikaa. H. rähjäsi että etkö sinä jo usko että Jumala on olemassa ja että Hän on pohjaton. Ilman Häntä ei näitä lapsia olisi olemassa. Minä heräsin kyynelet silmissä, koska H. oli tullut hulluksi.

Jos kertoisin unen hänelle, hän sanoisi: "Unet kertovat näkijästä itsestään. Olenko tulossa hulluksi, näen harhoja ja luulen, että Jumala elää viemäriputkessa. Tietysti elää sielläkin, jos uskoo häneen. Hänhän on kaikkialla eikä vain taivaassa pilven päällä, josta heittelee kiviä ihmisten päähän kuin pahatapainen poika - kuten uskoin lapsena, koska isä sanoi ukkosilmalla, että Jumala kärrää kottikärryillä kiviä. Ne olivat samanlaiset kuin isän kottikärryt - harmaata peltiä, lommolla sieltä täältä, rautapyörä alla. Myöhemmin isä ostin punaiset kottikärryt, ehkä Jumalankin kottikärryjen väri vaihtui samoihin aikoihin. En tiedä, olin jo niin iso, että lakannut uskomasta Jumalaan. Olivatko ne kaikki vastasyntyneet jotka H. kaivoi viemäriaukosta, harhaa vai olivatko ne todellisuutta. Jos ne olivat todellisia, silloinhan niitä olisi pitänyt olla huone täynnä, kun palasin sinne takaisin. Niiden piti olla todiste Jumalan olemassaolosta. Mutta Jumalaa ei voi todistaa. Outo uni, ei ihme että heräsin kyynelet silmissä. Surua aiheuttaa se että H. on uskovainen, minä en. Se on vakava uhka ystävyydelle. Uskonto erottaa enemmän kuin yhdistää. Jos ihmisillä on jokin itseään suurempi asia, kuten Jumala puolustettavanaan, heistä tulee tiukkapipoisia - he järjestäytyvät armeijaksi ja alkavat tappaa toisiaan.

Anita K:n tunnustukset

Uudessa Paris Match -lehdessä toimittaja kysyy: " Mistä johtuu tämä tarve paljastaa intiimejä asioita? Ja Catherine Millet, Catherine M:n seksuaalisen elämän kirjoittaja vastaa: "Mutta juuri se tekee kirjailijan!" Kas vain, en ole tiennytkään. Ikuinen rahaongelmani olisi joksikin aikaa ratkaistu, jos kirjoittaisin Anita K:n tunnustukset.Ikävä vain, että tunnustettavaa on kovin vähän, pitäisi keksiä lisää miehiä, lisää seksiä. Mutta toisaalta mielikuvituksen tuotteet eivät ole kiinnostavia, ne ovat enimmäkseen kliseitä. Mielikuvitus ei ole mikään luovuuden lähde. Nyt voin vain katua, että annoin niin monen hyvän tilaisuuden mennä ohitse enkä kartuttanut kokemuksia. Olin nuorena liian estynyt ja neuroottinen. Edellytykset olisivat olleet hyvät, mutta pelkäsin huoraksi leimautumista, enkä osannut erottaa rakkautta ja seksiä toisistaan. Sen takia yhden yön jutut eivät onnistuneet, niistä tuli aina pitkiä monen vuoden juttuja. Aineistoa ei ehtinyt kertyä tarpeeksi tunnustuksiin. Markkinataloudellisesti arvoituna olen elänyt hyödyttömän kirjailijan elämän. En ole tuottanut kustantajalle voittoja, vain pari sulkaa hattuun. Pitäisiköhän minun lukea opikseni Catherine Milletin kirja? Alan materiaaliin voi tutustua myös netissä. Tänä aamuna tuli sähköpostissa tarjous: saan valita minkä tahansa seuraavista aiheista, tai vaikka kaikki, jos ne kiinnostavat minua. Minun tarvitsee vain klikata hiirtä ja pääsen tutustumaan sellaisiin aikuissivuihin kuin: "Kuvitettua anaaliseksiä", "Alastomien julkkisten juhlat", " Sperman nielijät", "Kahden reiän tarina", "Joukkopano", "Poltetta perseessä", "Cum-on cum festival" ( mitkähän festivaalit ne ovat), "Täytä reiät Ufoilla", "Shokeeraavaa teinipornoa", "Leikkaamattomia amatöörivideoita" jne. jne. Valinnan varaa todella on. Jos olisin 13-vuotias poika, tarjonta saattaisi kiinnostaakin.

10.5.02

Ensin hukkasin käsilaukun ja kun löysin sen, huomasin että kaikki luottokortit ovat kadonneet. Hm, mitähän Freud sanoisi unesta? Käsilaukku merkitsee naisen sukupuolielintä. Se on nahkainen, sen sisään pannaan esineitä, kuten avain. Surkea juttu, minulta on seksi hukassa. Seksiä ei saa edes luotolla. Koska oli varastettu, ne täytyi kuolettaa. Järki pelasi unessakin. Ensin menin pankkiin ja sitten Alkoon kuolettamaan Stockmannin kortin, ettei vain kukaan ostaisi kortillani tuhannen euron viinalastia. Mutta Alkossa rupesi arveluttamaan, että onkohan tämä unta vai totta, kun miesmyyjät olivat alasti, vain yhhellä oli housut jalassa.

Kuinkahan mones käsilaukun kadottamisuni tämä oli? Se mitä pelkää todellisuudessa, tapahtuu unissa. Parempi niin. Miehet kai näkevät unia autonsa hukkaamisesta tai varastamisesta. Muutkin tulkinnat ovat mahdollisia kuin freudilainen. Mutta jääkööt ne toiseen kertaan. Puutarha kutsuu, marjapensaat odottavat kitkijää ja mullittajaa - vai mikä minä olen, kun lapioin niiden juureen multaa?

13.5.02

Ydinvoimala

Viikonlopulla kävin Satakunnassa. Veljeni Urho oli järjestänyt maaseuturetken 60-vuotispäivänsä kunniaksi. Olivat erilaiset synttärit. Juotiin Urho-kaljaa ja käytiin Eurajoella. Olkiluodossa kuuset kukkivat punaisina. En ole koskaan nähnyt niin paljon kuusenkukkia yhdellä kertaa. Paikkakunnan mies tiesi, että siellä havun ja männynneulaset ovat pitempiä kuin muualla ja kalat suurempia, eikä se ole kalavaletta. Olkiluodon lauhdevedet lämmittävät merenlahtea niin että se ei jäädy talvellakaan. Kalat kasvavat isoiksi lämpimässä vedessä. Se vaikuttaa taatusti mikroilmastoon ajan mittaan. Kevät tulee aikaisemmin, syksy myöhemmin. Tulee uusia kasveja, uusia hyönteisiä Olisi mielenkiintoista nähdä millaista luonto on siellä 50 tai 100 vuoden kuluttua. Onko se yhtä heleän vehreää ja rehevää kuin Tshernobylin saastuttamilla alueella "Zonalla", jossa kävin viime toukokuussa. Siellä kasvit viihtyvät, karja käy laitumella, viljapellot lainehtivat, mutta ihmiset eivät voi elää.

Olkiluodossa nuori insinööri (naispuolinen) selosti ydinvoimalan toimintaa, mutta ei osannut vastata turvallisuuskysymyksiin. Mitä tapahtuu jos lentokone putoaa tai törmää reaktori- tai välivarastorakennukseen? Kestävätkö rakenteet? Entä jos pommi putoaa? Insinööri sanoi, että lentokoneen putoaminen on epätodennäköistä. Ilmatila Olkiluodon yläpuolella on lentokiellossa. Joku tiesi, että Amerikan reittikone lentää 11 kilometrin korkeudessa Rauman ja Olkiluodon välistä kohti Kaukoitää. Hän on itse ollut koneen kyydissä. Minä arvelin, että syyskuun 11. päivän jälkeen mikään ei enää ole epätodennäköistä. Tekniikka on vain tekniikkaa, se pettää tilanteessa jota ihminen ei ole osannut ennakoida. Mitä tahansa voi sattua. Tshernobylin jälkeen ei mikään ole ennallaan. Insinööri kyllä vakuutti, että samaa ei voi tapahtua Olkiluodossa, koska tekniikka on täysin erilaista. Niinpä niin, ei samanlaista, vaan toisenlaista. Eri asia sitten, onko sekään sen turvallisempaa. Ihmiset ovat selvästi huolissaan ydinvoimaloiden turvallisuudesta. Eurajoella on leukemiatapausten määrä ollut nousussa. Siitä ei julkisuudessa kirjoiteta. Paikkakuntalaiset puhuvat siitä keskenään. Eurajoella, nykyisessä sähköntuottajakunnassa, eli muuten aikoinaan mies nimeltä Roos. Hänen keksintöään on suomenkielen sana "sähkö."

Mikrohistoria

Mikrohistoriat à la Claudio Magris ovat hauskoja kuten kertomus Eurajoen mahtimiehestä Olav Tottista, joka kävi omaa sotaansa kirkkoa vastaan Irjanteella. Tämä tapahtui 30-vuotisen sodan jälkeen. Mies oli tehnyt sankaritekoja ja palannut sodasta julkijumalattomana (harvinaista siihen aikaan). Kerrotaan, että hän halusi rakentaa kirkon paikalle oman pytinkinsä ja häiritsi sen takia kirkon toimintaa kaikin tavoin. Kerran hän karautti hevosella sisään kesken kirkonmenojen ja yritti saada hevosen nousemaan takajaloille, mutta hevonenpa polvistui keskikäytävälle eikä suostunut nousemaan ennen kuin pappi oli sen siunannut. Hevonen oli jumalallisempi kuin isäntänsä. Näin kertomuksen mukaan. Sivumennen sanoen kirkon saarnastuoli on väärällä puolella eli vasemmalla, mikä on aika oudon näköistä, koska silmä on tottunut oikeanpuoleiseen saarnastuoliin. Tott ajoi kirkon täyteen heiniä eikä siellä voitu pitää jumalanpalveluksia ennen kuin heinät oli talikoitu ulos. Uhmamielestä seurasi, että Jumala lähetti hänelle painajaisunia rangaistukseksi. Toistuva painajainen oli sellainen, että hän makasi kirkossa heinäkasan päällä ja heräsi kauhun vallassa. Hän oli kuulemma hirmuinen mies eikä Eurajoen rahvas pitänyt hänestä. Vieläkin kirkossa kummittelee. Sieltä kuuluu hevosen kavioiden kapsetta keskiyöllä. Tott on haudattu Turun kirkkoon - ei päässyt mies kirkosta eroon edes kuoltuaan!

Minä tulin kirkkoon myöhässä enkä kuullut mitä kulttuurisihteeri kertoi Tottin kuolemasta. Kylällä on kivi jota sanotaan Verikiveksi. Nimi johtuu siitä että kivelle valui Tottin verta, kun häntä vietiin Turkuun. Koska hänen elämänsä oli ollut väkivaltaista, niin ehkä hänen loppunsakin oli väkivaltainen. Satakunnassa eli aikoinaan toinenkin väkivaltainen mies. Hänen nimensä oli Lalli. Nykyään Köyliössä on Lallin patsas. Kyllä piispan murha aina yhden patsaan arvoinen on. Muistan isän kertoneen joskus, että Konkan suku on Satakunnan Alastarosta perimätiedon mukaan. En ihmettele ollenkaan.

14.5.02

Mikä sattuma! Eilen soitti mies Alastarosta ( asuu nykyisin Loimaalla). Hänellä on pieni ongelma. Hänen suvullaan on Alastaron hautausmaalla kaksi sukuhautaa ja niiden välissä on Hannu Konkan hauta, jonka reunakivet muodostavat ongelman. Ne pitäisi siirtää pois, mutta mies ei voi kenenkään haudalta ruveta kiviä poistamaan, ja siksi hän nyt etsii Hannu Konkan sukulaisia, että saisi luvan kivien poistamiseen. Hän aloitti minusta, koska nimeni on ensimmäisenä Helsingin puhelinluettelossa. Sanoin että en tunne Hannu Konkkaa, ja jos yhteisiä sukujuuria on, niin ne ovat jostain 300 - 400 vuoden takaa.

Onko Jumala homo?

Lehdestä luettua: Homoliitot hiertävät edelleen kirkkoa. Joku pohjoisen rovasti esittää kirkolliskokouksessa, että homopappeja jotka ovat julkistaneet suhteensa, ei pidä sallia kirkon palvelijoina. Entäs jos pappi ei julkista vaan salaa suhteensa? Eikö se ole tekopyhyyttä? Rovasti perustelee kantaansa sillä, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumalan sukupuolisesta suuntautuneisuudesta ei tosin ole tietoa. Entä jos se onkin homo? Voi ollakin, koska se on aina suosinut miehiä enemmän kuin naisia. Ainakin se on hermafrodiitti, koska se loi ihmisen omaksi kuvakseen: sekä mieheksi että naiseksi. Kirkko on hädin tuskin selvinnyt siitä traumasta, että naiset saivat pappisvihkimyksen. Ja nyt pitäisi sallia homopapitkin. Heitä on tietysti aina ollut. Mutta he ovat vaieten hävenneet poikkeavuuttaan. Tai käyttäneet kuoropoikia hyväkseen, kuten paljastui katolisessa kirkossa jokin aika sitten. Pojat ovat alkaneet puhua, kun Jumalan pelko on hellittänyt.

16.5.02

Ydinvoima

"Onko totuus laskettavissa?" Unto K. Laine, Teknillisen korkeakoulun professori, kysyy tänään Hesarin mielipideosastossa. Hän kirjoittaa, että " teknisen järjestelmien mallinnuksen parissa tieteellistä työtä tehneet tietävät, että useimmissa tapauksissa mitkään laskennalliset mallit eivät olisi kyenneet ennakoimana saati estämään suuronnettomuuksia. Onnettomuuden tekijänä voi olla inhimillinen virhe, luonnonkatastrofi tai systeemin kannalta uusien ja ennalta arvaamattomien tekijöiden yhteisvaikutus."

Samaa asiaa pohdiskelin pari päivää sitten nettipäiväkirjassa sen jälkeen, kun olin käynyt Olkiluodossa. Laine kyseenalaistaa myös sen geologien väittämän että syytä huoleen ei ole, jos ja kun ydinjätteet loppuvarastoidaan Suomen peruskallioon. Mitä tahansa ennalta laskematonta voi tapahtua. Ei humanistien ja tekniikan miesten näkemykset eivät aina olekaan niin kaukana toisistaan. Juttunsa lopuksi Laine siteeraa Georg Henrik von Wrightin sanoja lokakuulta 1989: "Muistan jonkun väittäneen, ettei terrorismin vaaraa voida ottaa huomioon ydinvoimaa koskevia energiapoliittisia ratkaisuja tehtäessä juuri siksi, että ne on täysin laskematon tekijä. Tämä ajattelutapa on minusta täysin edesvastuuton. Se on oire laajalle levinneestä matemaattisesta taikauskosta, joka on siinä, että vain mitattavissa olevia suureita voidaan ottaa huomioon rationaalisissa harkinnoissa."

17.5.02

Sydämen oppivuodet

Alakuloinen olo. En tuntenut itseäni vanhaksi viime keväänä, mutta nyt tunnen. Johtuu varmaan siitä että en ole rakastunut tänä keväänä. Rakastuminen tekee sielun iloisemmaksi, kevyemmäksi, mutta ilon jälkeen tulee tuska. Vai miten Apollinaire sanoikaan runossa Mirabeaun silta. Taisikin olla niin että ilo tulee tuskan jälkeen. Oli miten oli Tuska tulee kun rakkauden kohde on joku etäinen tai muuten saavuttamaton. Rakastuminen tekee elämän myös levottomaksi.. Sielu ojentaa rypistyneet siivet, ryömii kotelosta ulos ja lähtee liihottelemaan.

Sydämen oppivuodet ovat ohi. En ole varma onko sydämestäni tullut mestari vai maisteri? Mestariksi tullaan käytännön harjoittelulla, maisteriksi teoreettisilla tiedoilla. Tuli mieleen JJ:n uni viime toukokuulta. Hän teki kohtalokkaan kirjoitusvirheen. Hän kirjoitti vahingossa Coeur ( Sydän) kun hänen piti kirjoittaa oma sukunimensä ( Jouet). varsinainen katastrofi ranskalaiselle intellektuellille. Miten on sydämesi laita? minä kysyin häneltä. Mutta hän ei kertonut. En ole nähnyt hänestä unia pitkään aikaan. Onkohan sielu unohtanut hänet?

Luin pyykkituvassa Cosmopolitan-lehteä, jonka joku oli jättänyt sinne. Lehti on kirjoitettu niille nuorille naisille, jotka ovat oppivuosiensa alkupäässä. Lehdessä oli artikkeli Sydämen salakieltä. Tässä oppijaksossa neuvottiin miten tyttö saa selville, onko mies se oikea. Elämän miehen merkki numero 1 on se, että hänet voi kohdata unten mailla. Jos unen tunnelma on hyvä, hän voi olla se oikea. Jos tunnelma on paha, niin parasta on suoriutua eroon miehestä. Mutta kuinka moni uskoo uniaan. Tai osaa tulkita niitä oikein. Ei neuvo täysin tuulesta temmattu ole. Mies näyttäytyy unissa usein oikeassa karvassaan. Vaan mitäpä apua siitä tiedosta on, kun on rakastunut. Alitajunta saa varotella turhaan. Muita elämän miehen merkkejä lehden mukaan: mies ei herätä mustasukkaisuuden tunnetta ja hän on oudolla tavalla tutun tuntuinen. Minusta se on vaarallinen merkki. Jos isä on hulttio tai naisten mies, niin tyttärellä on taipumus rakastua hänen kaltaiseensa tutun tuntuiseen mieheen. Ei siinä auta hyvää tarkoittavat neuvot, ei sitten mikään. Sydämeni pysyy uskollisena yhdelle miestyypille. Ei se viisastu ikinä eikä siitä tulee maisteria saati sitten mestaria.

18.5.02

Suutelen postinkantajaa

Hyytävä kylmyys tunkee sisään, kun aamulla avaan parvekkeen oven. "Takatalvi", kuten sanoi tuntematon nainen eilen metsäpolulla, kun ajoin pyörällä ohitse. Lunta ei ole vielä näkynyt Hesassa. En ihmettelisi jos sitä sataisi noista harmaista pilvimyhkyristä, joita tulee pohjoisesta päin. Kun heräsin taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Näin pitkästä aikaa unta JJ:stä. Etsin hänen kanssaan karttakirjasta Udmurtiaa, jonne olen todellisuudessakin menossa ensi elokuussa. Kun eilen valitin, että hän on kadonnut unimaailmastani, niin eikös vain alitajunta heti muistuttanut, kyllä hän vielä on olemassa, vaikka ei ole antanut kuulua mitään itsestään sen jälkeen kun lähti Burkina Fasoon. Ajattelin häntä kun luin illalla kirjeromaania jonka toinen osapuoli on ranskalainen mies ja toinen tanskalainen nainen. He eivät ole koskaan tavanneet .Rakkaus syntyy sanoista - kuten netissä! Kirjan nimi on suomeksi Suutelen postinkantajaa, tanskaksi Prioritaire, sana joka lukee siinä sinisessä liimalapussa joka lätkäistään kirjeen päälle, kun sen menevän ulkomaille ensimmäisen luokan postina. Kirjoittaja on Iselin C.Hermann. En pysty nimen perusteella päättelemään onko hän nainen tai mies, mutta kirjoitustyylistä arvelen hänen olevan nainen. Romaani on aika imelä. Siitä puuttuu toden tuntu; intohimon syvyys. Pelkkä kaipaus ei riitä kantamaan loppuun asti. Kaipaus on liian heiveröinen tunne romaanin teemaksi. Runoksi se kyllä riittää, mutta romaani tarvitsee tukevampaa ainesta.. Tulee mieleen Portugalilaisen nunnan kirjeet niissä oli toden tuntua, ei mitään fantasiarakkautta, niin hyvin kirjoitettuja rakkauskirjeitä petolliselle rakastetulle että kirjoittajaa on epäilty jopa mieheksi. Kirjaa lukiessani ajattelin, että jos kirjoittaisin sähköpostiromaanin JJ:n ja minun postien pohjalta, siitä ei tulisi samanlaista. Huumoria olisi enemmän, samoin sanoilla leikkiä. Intohimoa ja kaipausta puuttuisi. Tai ei, en vain ole pystynyt ilmaisemaan niitä tunteita, en sanoissa enkä teoissa, koska olen pelännyt olevani naurettava. Lapsena olin naurettava, kun rakastuin ensin isään ja sitten enoon, lopulta veljeen. Aikuiset nauroivat vilpittömille tunteilleni. Siitä pitäen on naurettavuuden pelko seurannut minua. Nuorena olen ollut tragikoominen, aikuisena pidättyvä ja etäinen, ja onnistunut siinä niin hyvin, että kaksi Hoota ovat tunteneet itsensä yksinäisiksi seurassani.

19.5.02

Suvikunta

Alitajunta jatkoi yöllä Sydämen oppivuodet - teeman käsittelyä. Näin unta N:n veljeksistä ja Suvikunnasta. Se on paikka johon usein palaan unissani. Unen ja heräämisen välillä oli hetki, jolloin unen tunnelma ja tapahtumat olivat niin voimakkaina mielessä, että uskoin ne todeksi, mutta päivätajunta oli jo palaamassa ja on ihmetteli tapahtuiko sellaista todella. Olin ymmälläni, kun en millään voinut muistaa, että minulla olisi ollut suhde kummankin veljeksen kanssa ja että me olisimme menneet loppuun asti Oltiin liian nuoria, että oltaisiin osattu tai uskallettu edes ajatella sellaista. Kun heräsin, tajusin että ei sitä tapahtunut.

Suvikunnan ilmapiiri oli eroottisesti latautunutta ja se vaikutti riehaannuttavasti meihin jotka elimme lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa. Emme olleet enää lapsia emmekä vielä nuorisoa. Olimme puoleksi sitä puoleksi tätä riippuen tilanteesta. Viikonloppuna Suvikunta täyttyi Porvoon nuorista ja vähän vanhemmistakin kirjapainotyöläisistä sekä Helsingin konttorin väestä. He tulivat lauantaina illansuussa ja lähtivät sunnuntaina illansuussa. He tulivat pitämään hauskaa, tanssimaan ja "kutemaan" kuten pojat sanoivat. Meidät karkotettiin biljardihuoneesta, lentopallokentältä, pingispöydän äärestä. ja kirjastosta. Muistan kirjaston mustat nahkakalusteet, pölyn hajun, tummat kirjarivit lasiovien takan. Siellä oli Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, joka oli isoäidin kieltämä kirja, mutta jonka luin sinä kesänä. Me lapset seurasimme aikuisia tarkkasilmäisinä sivustakatsojina . Heissä oli jotain kiihottavaa ja samalla vastenmielistä kuten Sinuhen tarinassa. Halusimme tulla aikuisiksi, mutta emme aikuisten kaltaisiksi. Aikuiset häiritsivät lastensiirtolan elämää, mutta he toivat mukanaan myös vapautta, koska siirtolan ohjaajat, kaksi nuorta tyttöä, keskittyivät muuhun kuin lasten valvomiseen. Ja niin siirtolassa vallitsi viikonloppuina iloinen anarkia ja ylivirittyneen riehakas meno, joka valtaa lapset kun he pääsevät mukaan aikuisten juhliin. Minun eroottinen heräämiseni tapahtui siellä. Olin kolmetoistavuotias silloin. Se oli täysin viaton tapahtuma, mutta vaikutti yhtä järisyttävästi kuin Sinuhen lukeminen.

***

Päivä on illassa. Koko päivä on kulunut "eroottisten muistelmien" kirjoittamiseen, mitä nyt välillä join kahvia ja luin pätkän Robert Dessaixin romaania Kirjeitä yöstä ( Nigth letters), josta pidän. Se on samalla tavalla henkevä kirja kuin Magrisin Mikrokosmoksia. Kertoo australialaisesta miehestä joka saa tietää sairastavansa aidsia ( luultavasti, vaikka sitä ei kirjassa suoraan ole sanottu, tähän mennessä) ja matkustaa Venetsiaan kirjoittamana jollekin ystävälleen pitkiä kirjeitä. Kello on viisi. On liian varhaista ruveta tekemään ruokaa ja syömään. Toisaalta liian myöhäistä lähteä puutarhatöihin. Mutta ruumis kaipaa liikuntaa.

22.5.02

Ääniharjoituksia

Herää tuntia tai puolta tuntia aikaisemmin, älä lue sanomalehteä, älä puhu, älä syö. Ota ja kirjoita mitä mieleen tulee niin kauan kun voit, neuvoo ensimmäinen ja ainoa kirjoittamisen opettajani Dorothea Brande. Noudatin hänen neuvoaan Ravennassa ja se tuotti hyvää hedelmää. En pukeutunut, en noussut sängystä ennen kello yhtätoista. Silloin koneeni oli pieni ja kevyt. Nykyinen sylimikro on kurja kone. Se kuumenee niin ettei sitä voi pitää sylissä kovin kauan. Viime vuonna Uzesissa keksin laittaa sen alle tyynyn, mutta silti se oli ikävä vuodekumppani, liian iso, liian kulmikas. Sen kanssa ei syntynyt kirjaa.

Kun kirjoittaa sängyssä pitkällään mustekynällä muistikirjaan, on se vaara että nukahtaa kesken kaiken. Mitenkähän psykoanalyysipotilas pysyy hereillä sohvalla maatessaan? Ehkä analyytikko kysyy häneltä jotain epämiellyttävää aina kun hänen ajatuksensa ja äänensä alkaa puurotua ja katkeilla. Sillä työthän sohvalle on tultu tekemään eikä nukkumaan. Aamukirjoitukset ovat ääniharjoituksia. Samanlaista äänen avaamista jota laulaja harjoittaa.

Sanoja voi tietysti suoltaa paperille tai tietokoneelle, mutta mitä sitten jos kirjoituksessa ei ole sisältöä eikä merkitystä? Ihminen tunteineen puuttuu sanojen takaa. On vain mekaanisesti kirjoittava käsi, kirjaimia naputtelevat sormet. L. Onerva kirjoitti 100.000 runoa. Niitä ei voi julkaista. Ne ovat runonnäköisiä, mutta niissä ei sisältöä. Ne olivat mekaanista muodon toistamista.. Onerva kirjoitti kuin kone joka päivä, mutta hänen tunne-elämänsä oli kuollut. Ehkä se kuoli niiden vuosien aikana, jolloin hän Nikkilään unohdettuna. Ehkä se oli liuennut runsaaseen alkoholinkäyttöön jo ennen Nikkilään joutumista. Jos on juoppo runoilija, pitää osata kuolla nuorena kuten Eino Leino tai Pentti Saarikoski, pitää osata kuolla ennen kuin alkoholi on syövyttänyt tunne-elämän puhki. Onerva ei osannut. Kurja vanhuus hänen kaltaiselleen naiselle, jota oli nuorena juhlittu ties minä paheiden papittarena. Mutta runoilijana hän jäi Eino Leinon varjoon. Naiskirjailijat jäivät entisinä aikoina mieskirjailijoiden varjoon, ja vielä 60-luvullakin. Ja niin taitaa tapahtua edelleen. Mutta "Viisaat istuvat varjossa", kuten väittää Eeva Joenpellon erään romaanin nimi.

Miksi intellektuellit vaikenevat?

Eilen oli Pen-klubin keskustelutilaisuus aiheesta Miten syyskuun 11.päivä on vaikuttanut sananvapauteen, alustajana filosofi Thomas Wallgren. Paikalla pieni kourallinen intellektuelleja. Olisi luullut, että aihe olisi kiinnostanut heitä, mutta ei. Näytti todellakin pitävän paikkansa Hesarin mielipideosastossa esitetyt väitteet, että Suomessa älymystö ei osallistu eikä keskustele. Mutta niin oli jo ennen syyskuun yhdettätoista. Älymystöllä on liian paljon menetettävää (apurahoja, statusta, virkoja yliopistossa), että kannattaisi avata suunsa ja esittää julkisuudessa, mitä se ajattelee nykyisestä maailman menosta, kun demokraattisia oikeuksia kavennetaan ja poliisivaltaa kasvatetaan terrorismiuhan varjolla. Entä sitten kun älymystö jonain päivänä herää ja huomaa elävänsä totalitaarisessa valtiossa, kun ei kukaan ole ajoissa kysellyt, mitä merkitsee jos poliisi saa luvan jäädyttää pankkitilejä, lukea kirjeitä ja sähköposteja, kuunnella puheluita, rajoittaa kokoontumisvapautta ja pidättää ihmisiä joiden tuttava- tai ystäväpiiriin kuuluu mahdollisesti terrorismista epäilty henkilö. Ja kuka muuten määrittelee terrorismin? Tyhmä kysymys, sen määrittelevät ne jotka ovat vallassa. Entisessä Neuvostoliitossa kansanvihollinen =(paha kuin terroristi) oli jokainen joka sanoi jotain poikkipuolista asioiden yleisestä hoidosta. Ja vaikkei olisi sanonutkaan, niin saattoi silti joutua teloitetuksi. Siihen riitti pelkkä epäilyksen häivä. Ja entäpä sitten Amerikassa McCarthyn aikana, jos jotain epäiltiin kommunistiksi, se sai potkut töistä. Nykyään kaikki hokevat sitä, että terrorismi on vakava uhka ja sitä vastaan pitää taistella. Sehän on hyvä syy kaventaa demokraattisia ihmisoikeuksia. Miksi on niin vaikeata ymmärtää terroristien - joita ehkä tulevaisuudessa sanotaan vapaustaitelijoiksi - selkeää sanomaa. Eivät terroristit turhan takia tehneet iskua WTC- torneihin. Mutta minkä sille mahtaa jos kaikki tuijottavat sormea eivätkä näe kuuta. Voi olla, että maailmasta ei edes haluta poistaa terrorismin todellisia syitä.

23.5.02

Kirjailijaelämää

Eilen oli Kirjailijaliiton perustamisen105-vuotispäivä. Juhlistettiin sitä käymällä kirjailijoiden haudoilla Hietaniemessä ja laskemalla niille tummanpunaisia ruusuja. Sain tietää mm. minne kummitätini Irja Noponen on haudattu. Hän kuoli vuonna 1994, sitäkään en tiennyt koska en ole lukenut kuolinilmoituksia pariinkymmeneen vuoteen. En tiedä keitä lapsuuteni tärkeitä ihmisiä on kuollut, keitä vielä elossa. Irja on haudattu Alpo Noposen sukuhautaan. Noponen oli Kirjailijaliiton ensimmäinen sihteeri. Toinen kummitätini Vappu Liipola oli Kirjailijaliiton jäsen, hän kirjoitti lastenkirjoja. En ole kuullut hänestä vuosikymmeniin, yhteys katkesi äidin kuolemaan. Ehkä hänkään ei ole enää elossa. Hautausmaakävelyn jälkeen syötiin päivällinen Villa Kivessä. Tilaisuus päättyi yhdeksältä, kun viini ja oluet oli juotu loppuun. Kuka lähti minnekin enemmän tai vähemmän juovuksissa. Minä pyöräilin kotiin. Kotona luin loppuun Göran Tunströmin Kuuvieraan. Se on saanut Ruotsin suurimman kirjallisuuspalkinnon - Augustin. Ei ole hänen parhaimpia kirjojaan. Olen pitänyt enemmän Jouluoratoriosta ja Talvimatkasta Intiaan. Harvoinhan kirjailija parhaasta kirjastaan palkintoa saa.

Tänä vuonna Suomen "parhaan" kirjan valitsee Lasse Pöysti. Finlandia- raadissa on Maija Berndtson. Jotkut kirjailijat ovat ihmetelleet, millä perusteella tämä kirjastojen lahtaaja on valittu raatiin. Tämänpäiväisen lehden mukaan Berndtson aikoo esittää kirjastojen lakkauttamista uudelleen ensi vuonna. Uutisessa kerrotaan, että myös kirjamäärärahat pienenevät ensi vuonna, mikä oli arvattavissa. Jo nyt ne ovat pieniä, pienempiä kuin monessa muussa Suomen kunnassa. Jo nyt on vaikea saada harvinaisempia (pienten kustantajien ja suurempienkin) vähälevikkisiä kirjoja lainaksi. Esim. Tuuve Aron novellikokoelmia ei ole kaikissa kirjastoissa. Hänen viimeisin kokoelmansa on jatkuvasti lainassa siellä missä se on kirjastoon hankittu.

**

Mitä jos aloittaisin vihdoin ja viimein romaanin kirjoittamisen. Olen lykännyt aloittamista neljättä kuukautta, eikä minulla ei ole enää yhtään hyvää syytä lykkäämiseen. Kaikki tähänastisetkin ovat olleet pelkkiä tekosyitä - koska olen henkisesti laiska. Luen mieluummin toisten kirjoittamia romaaneja, kirjoitan yökirjaa ja nettipäiväkirjaa, pyöräilen ja teen puutarhatöitä. Ikkunalaudalla kasvatettuja taimia pitäisi ruveta ulkoiluttamaan parvekkeella joka päivä. Aloittaa varovaisesti muutamasta minuutista kuten äsken syntyneitä ulkoilutetaan ja pidentää aikaa vähitellen kunnes taimet ovat koko päivän ulkona, näin neuvoi ystävä jolla on puutarha. Yöksi ne pitää ottaa sisään, sillä yöt ovat vielä kylmiä. En tiedä onko kuu nouseva vai laskeva, en ymmärrä almanakan kuumerkkejä. Puutarhurille se on tärkeää tietoa. Mutta onko sillä merkitystä, jos aloittaa romaanin nousevan tai laskevan kuun aikana. Meneekö se mönkään jos kuu on laskeva. Ahaa, alitajunta yrittää kiemurrella irti aloittamisesta, se keksii kaikenlaisia verukkeita. Se on työtä välttelevä laiskimus - luuseri kuten nykyään sanotaan.

**

Pihan pihlajat ovat puhjenneet kukkaan. Paitsi se yksi joka kuoli viime vuonna. Se törröttää pihalla lehdettömänä, kukattomana, tummanpuhuvana.

26.5.02

Naisasiaa

Ihminen näkee sen mistä on kiinnostunut. Minä näen voikukkia kaikkialla, koska olen ruvennut niiden kanssa sotaan puutarhassa. Ne pitivät kynsin hampain, tai oikeammin, kaikin juurin kiinni oikeudestaan elää. Kunnioitan niiden sitkeätä taistelunhalua, ja olen milteipä pahoillani siitä, että en anna niiden elää. Voikukkasotaan minut pakottaa siirtolapuutarhan sosiaalinen kontrolli. Siellä ei katsota hyvällä silmällä viljelijöitä jotka antavat noiden maan aurinkojen paistaa pihanurmikollaan.

***

Tapasin eilen H:n. Käytiin kahvilla Munkkiniemen rannassa. Hän oli pahoillaan Alpo Ruuthin kuolemasta, sanoi että siinä meni Suomen viimeinen työläiskirjailija. - Olethan sinä ja Kaiho Nieminen vielä jäljellä, minä totesin. Hän kyseli, mitä aion tehdä kesällä. Kerroin kirjoittavani seuraavaa romaania ja käyväni Kuhmoisissa, ovat vihdoin kutsuneet minut puhumaan sinne. Hän sanoi, että puhu isästäsi. - Mutta eiväthän he minua sinne hänen takiaan ole kutsuneet, hämmästyin Kun kiskoin maasta voikukkia juurineen puutarhassa, tuli mieleen, että H:n asenne on tyypillinen 60- ja 70-luvun mieskirjailijoille. Kirjailijana olen kiinnostava vain isäni tyttärenä. Toisessa yhteydessä hän sanoi eräästä naiskirjailijasta, jonka nimi jääköön mainitsematta, että riittää kun se on nuori ja nätti, ei sen tarvitse osata kirjoittaa. Sukupuolijärjestelmän jähmeys näkyy ja tuntuu. Naiskirjailijat ovat marginaalissa mitä arvostukseen ja tuloihin tulee. Niitä asenteita on yhtä työlästä kiskoa irti kuin voikukkia. Tosin en ole huomannut nuoremman polven mieskirjailijoissa yhtä vähätteleviä asenteita. Ehkä pojasta polvi muuttuukin paremmaksi, toivon niin. Sivumennen sanoen H. muistuttaa isääni noissa sitkeän vanhanaikaisissa asenteissaan. Eipä ihme että aikoinani rakastuin häneen.

30.5.02

Kirjoittamisen vaikeuksia

Mikä aamunaloitus! Hirveätä melua pitävä kone ilmestyi kadulle ja rupesi repimään asvalttia auki. Keskity siinä nyt romaanin kirjoittamiseen! Isä väitti aikoinansa, että kirjailija kirjoittaa vaikka puunoksalla. Mutta ei hänkään sietänyt melua. Kyllä sen puunoksan piti olla hiljainen. Kun Erkko Kivikoski harjoitteli yläkerrassa trumpetinsoittoa, hän meni sinne kirveen kanssa uhoamaan, että jos se soitto ei lakkaa, niin hän iskee tällä kirveellä sen torven kappaleiksi. Mahtoiko välikohtaus vaikuttaa siihen, että Erkosta ei tullutkaan muusikkoa, vaan elokuvaohjaaja?

Kamielilta tuli pitkästä aikaa postia. Hän on kirjoittanut romaanin Oh Lord, where are you sidestreets. Mikä se mahtaa olla flaamiksi? Se ilmestyy syksyllä. Onkohan se nyt se romaani, jota hän kirjoitti viimeksi kun tavattiin ja jossa on aineksia meidän suuresta junamatkasta? Hän kirjoitti siinä välissä näytelmän, jonka kriitikot repivät kappaleiksi, eivät itse tekstiä vaan ohjaajan työn. Silti se tuntui kurjalta. Hän kertoi lukeneensa Jacquesin ja minun dialogin kirjasta Europaexpress ja pitäneensä siitä paljon. Minä en ole sitä lukenut, koska en osaa saksaa tarpeeksi enkä pysyt vertaamaan vastaako se yhtään meidän bilinguaalista alkutekstiämme. Ehkäpä vastaa, jos kerran Kamiel on pitänyt siitä. Olisi kyllä kiva tietää miten meidän huumori on kääntynyt saksaksi. Kamielin maininta sai aikaan että JJ käväisi unessani. Hän osallistui kesäyön juhliin, mutta joutui lähtemään kesken juhlien bussilla n:o 13 takaisin Pariisiin.

Meluava työkone on siirtynyt aivan työhuoneeni ikkunan alle. Se on vihreä pitkäkaulainen laite. Kaulan päässä on aukko josta se sylkee kuorma-autonlavalle jotain mustaa ainetta, olisikohan se asvalttia? Vihreän laitteen perässä kulkee traktori joka harjaa laiteen jälkiä ja kolistelee roskia kuorma-auton lavalle. nettipäiväkirjan kirjoittaminen kyllä sujuu tässäkin metelissä, mutta romaanin kirjoittaminen on hankalampaa, se on vasta aluillaan ja takeltelee jo senkin takia. Joka kerta sama juttu. Romaani änkyttää alussa epävarmana ennen kuin löytää oman äänensä, oman tyylilajinsa ja alkaa sujua. Eikö viihderomaanien kirjoittajilla ole näitä käynnistysvaikeuksia, kun pystyvät julkaisemaan kirjan joka vuosi? Ehkä viihdeformulan käyttö helpottaa asiaa. Sekin helpottaa jos on sama päähenkilö kirjasta toiseen kuten dekkaresteilla. Ei tarvitse joka kerta rakentaa uutta henkilöhahmoa. Lukijatkin tykkäävät tutusta henkilöstä. Se on kuin vanha ystävä joka käy kerran vuodessa kertomassa mitä sille kuuluu.

Kesäkuu 2002

©Anita Konkka

 

2.6.02

Neurovelho

Työt sujuvat nihkeästi. Johtuneeko Neurovelhosta, jota rupesin lukemaan. Outo kirja, en ymmärrä paljon mitään, silti se pitää otteessaan. Se on kovaksikeitettyä viihdettä, vaikuttaa samalla tavalla tajuntaa supistavasti kuin tietokonepelit. Siinä on samat kuviot kuin niissä peleissä: yksinäinen sankari ( jolla on avustava tyttöystävä, se pakollinen kuvio) käy taistelua pahuksia vastaan. Siis äärimmäisen vanha ja konventionaalinen dramaturgia. Ei voi sanoa, että pitäisin kirjasta, silti haaskaan aikaani siihen. Suomentajan työtä ihailen, miten hän onkin keksinyt kaikki kummat teknologiset sanat. Mutta hän onkin Arto Häilä, on jonkinasteinen tietokoneguru, mikäli minä tiedän.

4.6.02

Työpäivän pilaaja, puhelin

Huono aamunavaus, puhelin soi puoli kahdeksalta juuri kun olen tekemässä mielikuvaharjoitusta. Se on sitä että miettii etukäteen mitä kirjoittaa tänään ja näkee henkilöt ja kohtaukset kuvina mielessään. Ilman sitä ei teksti tahdo käynnistyä aamulla, vaan on pelkkää kompurointia ja päivän tulos jää huonoksi, hyvä jos saa aikaan puoltakaan sivua. Tämän mietiskelyn katkJa taas puhelu. Vieläkin parempi kuin edellinen, tuli työtarjous yliopistolta, kirjailijavieraaksi verkkokirjoittamisen kurssille, opettaminen tapahtuu nettisivuilla. Se on mielenkiintoista, jotain sellaista mitä en ole aikaisemmin tehnyt. Lupauduin heti, vaikka romaani on kyllä vielä siinä vaiheessa pahasti kesken. Mikähän siinä on että puhelut yleensä tulevat sarjoina. Joskus puhelin ei soi päiväkausiin.aisi siis Salli Aho Talin siirtolapuutarhasta, ei ollut muka saanut yhteyttä Luxemburgiin ja Lottaan. Kysyin miksi ne ovat lähettäneet perintätoimiston kautta puutarhamaksun Lotalle, vaikka olen ilmoittanut heille oman osoitteeni. Lasku ei ollut edes myöhässä siinä vaiheessa kun ne panivat sen perintätoimistoon. Eräpäivä oli 31.4. Enpä ole ennen kuullut että laskut lähetetään perintään ennen viimeistä maksupäivää. Soitin vapun jälkeen perintätoimistoon ja pyysin laskua. Ne vetosivat tietosuojalakiin, eivätkä antaneet laskua minulle. Mokomatkin roistot ja koronkiskurit! Intrum Justitia, mukamas! Salli-täti sepusti, että kun Lotta ei ollut ilmoittanut osoitteenmuutosta, niin minkäs he asialle mahtoivat. Voivoi! Vähemmästäkin menee työpäivä pilalle.

Parin tunnin kuluttua soi taas puhelin, onneksi vähän paremmissa merkeissä. Marja Lappalainen soitti M.A. Castrén seurasta. Udmurtian matkalle on lähdössä minun lisäkseni Tiina Pystynen, Jukka Mallinen, Olli Heikkonen, Kari Sallamaa ja mahdollisesti Merja Virolainen, jos opetusministeriö suo matkarahat ja Udmurtian kirjailijaliitto löytää elokuuhun mennessä kirjallisuuskonferenssin järjestämiseen tarvittavat varat. Lupasin pitää englanninkielellä aiheesta Huumori suomalaisessa naiskirjallisuudessa. Missähän välissä ehdin etsiä aineistoa. Täytyy rajata aihetta niin, että se koskee vain omaa tuotantoa. Siitä voin jotain tietääkin.

Sukujuuria ja matkailua

Muutama päivä sitten kirjoitin Kamielille ja kerroin, että äitini isoäidin isoisä oli peräisin Liègestä, Belgiasta. Hänen isänsä oli liègeläinen valimomestari joka lähti 1700-luvun lopussa Ruotsiin rautatehtaaseen töihin. Hänen pojastaan Henrik Tillmanista tuli Lapuan nimismies. Se oli sitä aikaa kun Suomi ja Ruotsi olivat samaa maata. Kamielilta tuli vastaus eilen, hän kertoi että yksi hänen esi-isistään, norjalainen merimies Kristiaansundista, tuli vuonna 1782 Belgiaan, meni naimisiin ja asettui aloilleen. - Ehkä heidän (esi-isien) tiensä ristesivät, kun toinen oli matkalla etelään ja toinen pohjoiseen, hän arveli. Ihmeen paljon ihmiset matkustivat siihen aikaan, vaikka matkanteko oli hidasta ja vaivalloista. Ei ollut autoja, postihevosilla kuljettiin, ja laivoilla. Koska ja minne mahtoi ensimmäinen rautatieyhteys syntyä?

Kamielin syksyllä ilmestyvän romaanin nimi on flaamiksi O heer, waar zijn uw zijstraten? Toivottavasti se käännetään jollekin käsitettävälle kielelle ( englanti, ranska, ruotsi, suomi), että minä voisin lukea sen, koska se pohjautuu meidän suurelle kiertueellemme, Literature Express Europe 2000 -matkalle, mutta vain Hannoveriin asti. Sitten tarina lähtee kulkemaan omia raiteitaan. Näin Kamielin mukaan. Minä en ole vielä osannut hyödyntää matkan materiaalia. Yritin kyllä tehdä kuunnelmaa viime syksynä enkä saanut sitä toimimaan. Niin, ja Jacquesin kanssa tein matkasta dialogin, mutta ei se ole kaunokirjallisuutta. Kestää aikansa ennen kuin materiaali hautuu mielen kompostissa muhevaksi mullaksi. Sitten sitä voi käyttää.

6.6.02

Penelopen työtä

Kirjan tekeminen on Penelopen työtä. Minkä yhtenä päivänä saa aikaan, sen seuraavana päivänä purkaa. Penelope tosin purki yöllä kankaansa, vai mitä hän nyt kutoikaan. Tuskin räsymattoja. Muistan miten paljon tein purkutöitäHullun taivaassa -kirjan kanssa. Kun se lopulta oli lukijan käsissä, se näytti siltä kuin se olisi spontaanisti syntynyt. Joskus lukijoilla on harhakuva, että kirjojen tekeminen on helppoa ja että niitä voi ruveta väsäämään sitten kun on eläkkeellä. Lukeminen voi olla helppoa, mutta ei kirjoittaminen. Miten Maigret sanoikaan: kirjoittaminen ei ole ammatti, se on onnettomuus.

Lukukeskus

Eilen kuulin PEN:in johtokunnassa, että Murha- Markkula on irtisanonut Lukukeskuksen Villa Kivestä. Olin tyrmistynyt. Miten yksi mies voi tehdä sellaista ja miten Villa Kiven hallitus voi sallia sellaista? Markkulan esittämä vaihtoehto oli se, että kirjailijoiden työhuoneiden vuokraa korotetaan, ellei Lukukeskuksen tiloja saada tuottavampaan käyttöön eli vuokrattua jollekin arkkitehtitoimistolle tms. Älytöntä, että markkina-ajattelu on jo syöpynyt kirjailijapiireihinkin niin syvälle että tämmöistä pääsee tapahtumaan. Lukukeskus on varmaankin aivan liian idealistinen instanssi ( =voittoa tuottamaton) Markkulalle. Tai sitten se ei ole edistänyt tarpeeksi hänen dekkareidensa lukemista koululaisten keskuudessa. Olen ollut niin syrjässä kirjallisuuspolitiikasta, että en tiedä mitä todella tapahtuu, enkä tunne Markkulaa henk.koht. mutta olen kuullut miten hän jyrännyt kokouspuheenjohtajana päätökset niin, että kukaan ei ole päässyt sanomaan sanaa väliin. Viimeksi hän lopetti keskustelun Kirjailija-lehdestä sanomalla että asia loppuun käsitelty, vaikka asiasta olisi olut vielä paljonkin sanottavaa. Varmaankin tehokas mies, mutta ei demokraattinen, ei anna tilaa eikä osaa kuunnella toisenlaisia näkemyksiä.

9.6.02

Olento

Kuusikymmentäluvun runoudesta muistetaan Pentti Saarikoski. Mutta oli sillä vuosikymmenellä muitakin. Minun mielirunoilijani oli ja on edelleen Kalevi Seilonen. Rakastuin hänen Olento-runoihinsa ja häneen, niin kuin vain runoilijaan voi rakastua pelkän sanan perusteella. Hänestä tuli unieni henkilö ennen kuin olin tavannut hänet tässä ( ns.) todellisuudessa. Hän kuuluu yhä unihenkilökuntaani, mutta en nyt muista milloin olen viimeksi nähnyt hänestä unta. Eilen näin hänet livenä. Hän esitti Olento-runoja moottorialus Natalialla. Elävien runoilijoiden klubi oli järjestänyt kolme tuntia kestävän runoristeilyn. Muita esiintyjiä olivat Esa Santanen, Ilpo Tiihonen, Seela Sella ja Jyrki Kiiskinen. Nautin eniten Seilosen esityksestä, tietenkin. En ole aikaisemmin kuullut hänen lausuvan runojaan. Hän on yllättävän hyvä esiintyjä. Ja Olento-runot ovat yhtä tuoreita kuin nelisenkymmentä vuotta sitten. Moni muu tuote siltä ajalta on ehtinyt härskiintyä. Yleisökin piti niistä päätellen aplodien runsaudesta. Jos 60-luvusta jotain jää, niin Seilosen runot, Saarikoskenkin, ja Salaman novellit. Mutta Lapualaisoopperasta en olisi yhtä varma. Minulle tuli milteipä nostalginen olo, kun Seilonen lausui runoja ja Natalia mennä puksutti pitkin Espoon vesiä. Niillä vesillä sahasin P:n kanssa purjeveneellä monena kesänä. Kalevi puolestaan muisteli Villingin vesiä, joilla hän risteili Pekka Parkkisen kanssa. Heidän "moottorialuksensa" nimi oli Tarzan. Minäkin muistan sen veneen. Olin sillä kerran kalassa heidän kanssaan. Parkkien sai ison silakan, mitään muuta ei taidettu saadakaan sillä kalareissulla.

13.6.02

Kulttuuripolitiikkaa

"Oi kuinka saatoitkaan", joku laulaa päässäni Olavi Virran äänellä, kun aamulla herään. Kappale on ilmeisesti jäänyt pyörimään jostakin unessa, jota en muista. Tahtooko alitajunta sanoa, että kuinka saatoinkaan ryhtyä keräämään nimilistaa Lukukeskuksen puolesta? Sen sijaan, että olisin pysynyt lestissäni. Kaikki alkoi pienestä nettijutusta jonka kirjoitin kun olin kuullut Lukukeskuksen irtisanomisesta. Eipä ole ennen ollutkaan vihamiehiä kirjallisissa piireissä, mutta nyt on yksi, ja lisäksi hänen ystävänsä ja kannattajansa. Kai sitten on korkea aika kokea minunkin, millaiselta tuntuu saada vihat niskaansa. Toivottavasti ei tule hirvittävää hartiasärkyä tai pääkipua, minulla kun ollut tapana reagoida negatiivisiin tunteisiin ruumiillani.

Eilinen päivä kului kirjoittamisen kannalta hukkaan, kun organisoin tukikannanottoa Lukukeskukselle, ja se taas vaikutti hermoihin niin että en saanut kunnolla unta. Aamuyöstä jouduin ottamaan unipillerin ja sen jälkeen nukuin kymmeneen asti. Parhain aamu oli menetetty. Otin puhelimen irti seinästä enkä aio katsoa sähköpostia ennen kuin illalla kun olen tullut puutarhasta, ettei menisi taas yksi työpäivä pilalle - jos sähköpostissa sattuisi olemaan kirje Markkulalta. Eilen hän kirjoitti, että hän "etsii yötä päivää uusia rahoituslähteitä Villa Kivelle". Mies taitaa hieman liioitella. Missä välissä hän sitten hoitaa toimittajan töitään? Hän ihmetteli, että "ettekö me tunteella elävät koskaan kysy, mistä kenkä puristaa. Taloudellinen kehitys laukkaa sitä rataa, että Villa Kiveä ei kohta ole." Hän saattaa olla oikeassa: Villa Kiveä ei kohta ole, jos sinne tulee arkkitehtitoimisto. Silloin sen nimen voi muuttaa Villa Aalloksi, kuten Väinö Kirstinä totesi Opera-listalla. Vuokratkin alkavat olla siellä jo niin korkeat että ei tavallisella ( =vähälevikkisellä) kirjailijalla ole varaa vuokrata työhuonetta sieltä.

Vastasin Markkulalle, että kysymys on arvoista. Kovat arvot (talous) contra pehmeät arvot (kulttuuri), siis siitä samasta asiasta kuin taannoisessa taistelussa Helsingin lakkautettavien kirjastojen puolesta. Yhteiskunnallisesta elämästä tulisi sietämätöntä jos kovat arvot aina voittaisivat, vai mitä? Tiedänhän minä mistä kenkä puristaa, koska olen elänyt puristavassa kengässä vuosikausia. Kengän nimi oli Pohjolan vuokratalo. Viimeisten vuosien aikana Pohjolalla oli paha tapa korottaa vuokria noin 30 %:ia kerrallaan. Sitten kun valtioneuvosto päätti että vuokria ei saa korottaa enempää kuin 11 %:ia (muistaakseni) vuodessa, Pohjola myi talon Interavantille. Ja nyt sitä myydään asunto kerrallaan yksityisille omistajille. Tiedänpä hyvinkin mitä on elää jatkuvan irtisanomisuhan alla. En taistele henkilökohtaisesti sinua vastaan tässä Lukukeskus-asiassa. En edes tunne sinua, kuten en tunne Riitta Vaismaatakaan. Kyse on enemmänkin yleisestä periaatteesta. No, sellaistenhan takia ne verisimmät taistelut tavallisesti käydään.

PS. Seuraavana aamuna (14.6.)

Olen tainnut panna lusikkani aikamoiseen soppaan. Ja nyt ei auta muu kuin niellä se soppa. Kun avasin sähköpostin illalla, siellä oli kaksi viestiä Markkulalta. Toinen niistä alkoi sanoilla: "Harkitsen rikosilmoituksen tekemistä…" Ensimmäinen ajatukseni oli: "Apua, mitä minä teen?" Join kaksi isoa lasillista punaviiniä ja rauhoituin. Päätin olla tekemättä mitään ja odottaa, että haastemies ilmestyy ovelle. Ajattelin, että onpa mielenkiintoinen tilanne, mitähän tästä vielä seuraa. Materiaalia johonkin tulevaan kirjaan? Mutta nyt tekeillä olevan kirjan kimppuun.

15.6.02

Kovaa peliä

Eilen tuli toinen uhkaus Markkulalta, että lakituvassa tavataan, jos seuraava vetoomus Lukukeskuksen puolesta ilmestyy julkisuudessa:

Emme hyväksy Villa Kiven toiminta-ajatuksen romuttamista

Me allekirjoittaneet kirjailijat olemme tyrmistyneitä Villa Kiven kirjailijatalossa sijaitsevan Lukukeskuksen vuokrasopimuksen irtisanomisesta. Paheksumme erityisesti menettelyä, jolla Lukukeskuksen vuokrasopimus on irtisanottu keskustelematta ensin asiasta.

Kivi-talo -säätiön puheenjohtaja Hannes Markkula haluaa korottaa Lukukeskuksen vuokraa tuntuvasti muistamatta, että suuri osa lukukeskuksen rahoista menee kirjailijatalossa järjestettävien kirjailijailtojen esiintymispalkkioihin ja kulukorvauksiin, joten vuokrankorotus vähentäisi niitä huomattavasti. Hän havittelee taloon tuottoisampaa vuokralaista (esim. arkkitehtitoimistoa). Puheenjohtajan tiedonannot ja vaatimukset vaikuttavat olevan ristiriidassa niiden tietojen kanssa, joita asian käsittelystä on saatu Kivi-talo säätiön hallituksesta.

Kivi-talo säätiön säännöissä sanotaan, että Villa Kiven tulee toimia kirjailijoiden ja lukijoiden kohtauspaikkana sen lisäksi, että talo tarjoaa työtiloja kirjailijoille. Lukukeskus on järjestänyt talon runsaan kymmenen toimintavuoden aikana Villa Kivessä lukupiirejä, kirjaesittelyjä, runoklubeja ja ulkomaisten kirjailijoiden vierailuja. Lukukeskuksen tilojen kaupallinen

vuokraaminen romuttaisi koko Villa Kiven toiminta-ajatuksen ja olisi vastoin säätiön omia sääntöjä, jotka kieltävät liiketoiminnan harjoittamisen talossa.

Lukeva yleisö on oppinut tuntemaan Villa Kiven kirjailijoiden ja lukijoiden kohtauspaikkana. Vetoamme Kivi-talon säätiöön, jotta se peruuttaisi irtisanomisen mahdollisimman pian.

Vastasin hänen ensimmäiseen rikossyytepuhaukseensa, että tämä vetoomus on vasta luonnos eikä sitä ole levitetty muualla kuin sähköpostissa, toistaiseksi. Hän lähetti seuraavan viestin:

heh, heh. Anita.

Olet lystikäs. Ei tässä kukaan sähköpostista puhu. Totean vain, että jos tuollainen kirjoitus/kannanotto menee Helsingin Sanomiin, niin tämän jälkeen teen rikosilmoituksen mm. Anita Konkkaa vastaan. Siinä (luonnoksessa) oli näet pantu minun suuhuni asioita, joita en ole sanonut. Ne sanat sanoi Riitta Vaismaa.

Piirrän sinulle vielä kerran: säätiö sanoi irti vuokrasopimuksen Lukukeskuksen kanssa neuvotellakseen uuden sopimuksen.  Näin tapahtui viimeksi 1999, jonka jälkeen astui nykyinen sopimus voimaan. Jos nykyinen sopimus tässä muodossa jatkuisi, säätiö alkaisi mennä konkurssiin. Jotain on siis tehtävä Lukukeskuksen, kirjailijahuoneiden ym. kanssa etenkin kun Helsingin kaupunki supistaa toimintavarojamme 4-5 % vuodessa ja kustannukset kasvavat samaan aikaan 4-12 %. Jokainen ymmärtää, ettei tällaisella kehityksellä ja pienillä vuokratuloilla saada kirjailijataloa pysymään vakaana.Jos panet julkilausumaasi, että Hannes Markkula kaavailee suuria korotuksia tai Hannes Markkula kaavailee arkkitehtitoimistoja Lukukeskuksen tilalle, tapaamme Keskustan poliisiasemalla ja oikeustalolla. Neuvottelut ovat vasta alkamassa. Kaikenlainen painostus ei lisää onnelliseen lopputulokseen pääsyä, vaan vesittää sen. Haluatko Villa Kiven toiminnan loppuvan? Jos et, vetoa valtiovaltaan ja Helsingin kaupunkiin sekä museovirastoon. Ei säätiön pienimuotoisella tulojen siirrolla saada paljoa aikaan.

Hannes

 Vetoomuksen Lukukeskuksen puolesta on tähän mennessä allekirjoittanut 66 kirjailijaa ja lisää nimiä tulee kaiken aikaa. Aikooko Markkula vetää meidät kaikki (noin satakunta) kirjailijaa oikeuteen? Siitä tulee melkoinen farssi. Kaksi päivää sitten hän lähetti seuraavan viestin joka jäi minulta lukematta, kun postia tuli niin paljon:

Kirjailija Anita Konkka

(Tiedoksi mm. Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen ja kulttuuritoimituksen esimies Heikki Hellman ja asianajaja Tapio Susiluoto, Suomen näytelmäkirjailijaliiton varajäsen säätiön hallituksessa)

Minulle on toimitettu allaoleva teksti. Totean, etten ole missään yhteydessä ilmoittanut haluavani korottaa Lukukeskuksen vuokraa tuntuvasti. Säätiön hallitus on vain sanonut sopimuksen irti, jotta voidaan mahdollisesti neuvotella uusi sopimus ja tarkkailla nykyisen sopimuksen jälkeenjääneisyyttä. Tämä on normaalia sopimusteknokratiaa etenkin kiivaassa kustannuspaineessa..Helsingin kirjailijat, Suomen kirjailijaliitto, Finlands Svenska Förefattareförening, Suomen näytelmäkirjailijaliitto ja opetusministeriö tekivät irtisanomispäätöksen säätiön kokouksissa yksimielisesti. Pöytäkirjoista käy ilmi, ettei kukaan ole esittänyt mitään konkreettisia vuokrankorotusehdotuksia tai puhunut mistään arkkitehtitoimistosta. (Näytelmäkirjailijaliiton edustaja oli vain toisessa kokouksessa).

En ole tiennytkään, että irtisanominen on normaalia sopimusteknokratiaa nykyään. Minusta se on aika raju toimenpide. Se sai minut ja monet muut kirjailijat tyrmistymään ja reagoimaan. Ei minun vuokranantajani ole vielä mennyt siihen, luojan kiitos, että se irtisanoo vuokralaiset, kun tulee vuokrankorotuksen aika. Se lähettää kirjatun kirjeen, jossa on ilmoitus vuokrakorotuksesta. Kun sen allekirjoittaa, niin asia on sillä selvä. Jos ei allekirjoita, se merkitsee irtisanoutumista vuokralaisen taholta. Vuokralaisella ei ole paljon neuvottelun varaa nykyisessä "kiivaassa kustannuspaineessa".

Kaikki tämä rassaa hermojani niin että en pysty keskittymään romaanin kirjoittamiseen. Joten lähden puutarhaan leikkaaman pensasaitaa ja kitkemään yrttimaatani.

(jatkuu)

17.6.02

Kovaa peliä (jatkoa)

Eilisiltana kirjoitin Lukukeskus-vetoomuksen lopullisen version ja lähetin sen yöllä kaikille niille kirjailijoille, joiden sähköpostiosoitteen tiedän. Kesken lähetyksen Eudora kaatui. Se on tehnyt sen pari kertaa tämän kampanjan aikana, ilmeisesti ylirasituksesta.

Markkula ei ole hyvä vastapeluri, hän antoi minulle kortit käteen lopullista versiota varten. Kun luin uudestaan sen sähköpostiviestin jonka hän lähetti Hesarin päätoimittajalle Janne Virkkuselle ynnä muille, minulle valkeni, miten hän  on saanut Kivi-talo säätiön hallituksen irtisanomispäätöksen taakse. Hän on esitellyt asian, hämännyt sanoilla, sanonut että tämä on "normaalia sopimusteknokratiaa", ja ennen kuin kenenkään normaali oikeustaju on herännyt, hän on lyönyt nuijalla ja sanonut: "päätetty". Olen ollut mukana parissa kokouksessa, jossa hän on ollut puheenjohtajana. Hän nuijii päätökset pöytään ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään. Se on erittäin epädemokraattinen tapa. Täytyisi ihmisille sentään antaa ajatteluaikaa. Näinköhän huonot päätökset on saatu aikaan myös isommissa ympyröissä?

Jukka Mallisen varatuomariystävä totesi Lukukeskuksen irtisanomisesta, että ammattijuristi nimittäisi sitä "hyvin kummalliseksi", off-recordina erittäin brutaaliksi tempuksi. Näin ei menetellä yleisen oikeus- ja hallintokäytännön mukaan. Markkulan on täytynyt tietää se, muuten hän ei olisi ruvennut painostamaan minua - kaksi uhkausta rikossyytteestä, jos vetoomus menee julkisuuteen (varatuomarin mukaan vetoomuksen ensimmäisessä versiossa ei ollut mitään sellaista mikä olisi antanut aiheen kunnianloukkaussyytteeseen). Lisäksi lievempää painostusta, kuten  että myrkytän elokuussa pidettävän vuokraneuvottelun ilmapiirin ja vaikeutan vain neuvotteluja, jos annan vetoomuksen tiedotusvälineille. Outoa on minusta sekin, että vuokraneuvottelut pidetään vasta elokuussa, kun kaksi kuukautta on kulunut vuokralaisen irtisanomisesta. Pitääkö vuokralaisen odottaa kuuden kuukauden irtisanomisajasta kolmannes ennen kuin pääsee edes neuvottelemaan asiasta. Onko vuokralaisella tässä maassa enää mitään oikeuksia?

Tähän mennessä on 78 kirjailijaa on reagoinut tapahtunutta epäoikeudenmukaisuutta vastaan Lukukeskuksen puolesta. Jotkut eivät ole uskaltaneet laittaa nimeään vetoomuksen alle, ovatkohan pelänneet Markkulaa? Ei hän voi meitä kaikkia vetää oikeuteen kunniansa loukkaamisesta.

(jatkuu)

20.6.02

Kovan pelin loppu

Ruohonleikkuri sai oikosulun ja pimahti. Virtakotelosta alkoi tulla pahanhajuista savua. Mielenkiintoista tämä ihmisen ja koneen välinen suhde. Koneet reagoivat ihmisen ylijännittyneisyyteen, erityisesti tietokoneet. Eudora(postiohjelma) kaatui kolme neljä kertaa Lukukeskus-kampanjan aikana. Sitten se alkoi herjata, että ei pysty vastaanottamaan mainoksia. Minulla ei ollut aikaa tutkia, missä ongelma piilee. Tänään oli vihdoinkin aikaa korjata ongelma ja Eudora lopetti herjaamisen. Mutta ruohonleikkurin korjaamiseen tarvitsen todennäköisesti sähkömiehen.

Viikon aikana sähköposteja kertyi megatavun verran, 264 viestiä eikä mukaan ole laskettu ryhmäkirjeiden runsasta toistasataa vastaanottajaa. Mahtaisiko normaaliliuskoina laskettuna olla noin 250 liuskaa? Viikkoon en ole kirjoittanut romaania enkö nähnyt unia Kun lähdin tähän juttuun mukaan, en aavistanut että siitä tulisi niin rankka urakka. Luulin, että se on pelkkää nimien keräämistä. Toivottavasti alitajunta ja kissat antavat anteeksi, että ryhdyin hoitamaan sähköpostitoimistoa. Toivottavasti taas nähdä unia ja kirjoittaa. Ja kissat alkavat superviisaata työtäni kirjoituspöydällä maaten ja tulevat viereeni yöllä nukkumaan kuten ennenkin. Viikkoon ne eivät ole tehneet sitä. Ne inhoavat ylijännittyneitä ihmisiä ja pysyvät loitolla heistä.

Vetoomuksen Lukukeskuksen puolesta allekirjoitti 107 kirjailijaa. Tänään tuli vielä kaksi mattimyöhäistä, jotka halusivat mukaan. Harri Nykänen kysyi ajatteleeko Markkula mitään muuta kuin rahaa. Luultavasti hän ajattelee omaa etuaan, ei Kivi-talo säätiön eikä Lukukeskuksen etua, miksi hän muuten olisi alkanut uhkailla ja painostaa minua. Hän on iso kova jätkä. Claes Andersson sanoo muistelemissaan Kaksitoista vuotta politiikassa, että Isot Kovat jätkät keskittyvät Isoihin Koviin Asioihin, kuten rahaan. Niiden mielestä kulttuuri ja taide on pehmonynnyjen heiniä. Hesarin nuori kesätoimittajapoika joutui Markkulan manipuloitavaksi, kun teki juttua Lukukeskus-vetoomuksesta (HS 20.6. Kirjailijat huolestuivat Lukukeskuksen tulevaisuudesta). Tasapuolisuuden nimissä hän olisi voinut kysyä joltakin kirjailijalta, miksi tämä allekirjoitti vetoomuksen. Ehkä hän säikähti Markkulan uhoamista ja unohti kysyä.

Markkula sanoi haastattelussa, että ajatus arkkitehtitoimistosta Villa Kivessä oli jonkun kaupungin virkamiehen vitsi. Paha vain, että Markkula alkoi esittää vitsiä todellisena mahdollisuutena. Tuleekohan tästäkin lausumasta rikossyyteuhkaus? Sen olen oppinut Lukukeskus-kampanjan aikana, että nimiä ei pidä mainita ja passiivia kannattaa käyttää aina, silloin ei joudu vastuuseen sanoistaan. Nyt ymmärrän miksi päättäjät ja hallintoviranomaiset käyttävät sitä verbimuotoa. Oppia ikä kaikki.

Väinö Kirstinä kertoo huvittavan anekdootin Operan Tori-listalla siitä, miten Markkula ryhtyi järjestyspoliisiksi Arvo Salon syntymäpäivillä Villa Kivessä ja heitti pari vierasta ulos. Samanlaisista poliisimiehen otteista olen kuullut muiltakin kirjailijoilta. Joku kertoi, että hän tarkastaa Villa Kiven pyykkipussitkin, etteivät kirjailijat ole varastaneet talon pyyheliinoja. No, anekdoottejahan aina kerrotaan, ja niitä on hauska kuulla.

Mitä minä paheksun syvästi, on se että jotkut käyttivät tilaisuutta hyväkseen Lukukeskus-kampanjan yhteydessä, ja aloittivat Kirjailijaliiton puheenjohtajapelin. Olisivat voineet tehdä sen myöhemmin. Heidän ehdokkaansa on sympaattinen kirjailijamies, mutta mahtaako hän pärjätä Markkulan tapaisille Isoille Koville Jätkille? Kirjailijaliiton johtajuus on tuulinen paikka, jossa täytyy kestää paineita. Ei niitä Jarkkokaan ole kestänyt ristiriitatilanteissa. Joku naiskirjailija, jolla on jalat tukevasti maan pinnalla, sopisi siihen paikkaan paremmin. Joku Hella Wuolijoki olisi Iso Kova Jätkä ja osaisi panna kampoihin kaiken maailman Markkuloille.

Minun osaltani myrsky vesilasissa on ohitse, on taas aikaa kirjoittaa sähköposteja ystäville ja kertoa Kamielille miten etevä myrskyjen nostattaja hän on. Päivää ennen myrskyn alkua hän kirjoitti minulle, että hänpä kokeilee onko hänessä norjalaisen esi-isän kykyjä – pystyykö hän nostattamaan kybermyrskyn. Ja hän lähetti minulle graafisen myrskykuvan. Se oli tietysti sattumaa. Tosin Freud väittää, että ei ole olemassa sattumaa. Pahin myrsky, mihin minä olen joutunut kyberavaruudessa, tapahtui viisi kuusi vuotta sitten, kun lähetin yhdelle kansainväliselle listalle viattoman tarinan Eroksesta ja Psyykestä. En osannut aavistaa, että siitä syntyisi gender-sota, jota kestäisi kuukausikaupalla. Kunnianloukkaussyytteillä silloinkin uhkailtiin, mutta ei onneksi minua. Pahimpina päivinä list-serv sai niin paljon postia, että ei pystynyt ottamaan sitä vastaan eikä lähettämään eteenpäin ennen kuin listan facilator ( en tiedä vieläkään mikä se on suomeksi) oli purkanut ruuhkan. Oi, ne olivat minun nuoruuteni aikoja internetissä. Enää en siellä juurikaan seikkaile.

23.6.03

Juhannus

Tänään on oikea juhannusaatto. Siivosin pikkukoneesta pois Lukukeskus-kampanjan aikana kertynyttä postia. Eli tallensin sitä disketille - ajattelin että tämä on pientä suomalaista kulttuurihistoriaa, kannattaa sen takia tallentaa. Mutta kesken tallennuksen tapahtui kummallista - tietokone ei jostain syystä suostunut kirjoittamaan levykkeelle kaikkia posteja. En ole vielä ratkaissut probleemaa.

Sitten rupesin tallentamaan Jacquesin ja minun posteja siltä ajalta kun teimme yhdessä Dialogia. Ajattelin että tämäkin on pientä kulttuurihistoriaa, jo. Tuli vähän haikea olo, kun muistin miten intensiivistä aikaa Dialogin tekeminen oli. Se alkoi Berliinissä, jonne Jacques oli pyytänyt minut kuuntelemaan Oulipon runo-iltoja Literaturhausissa. Viimeisenä iltana hän ehdotti, että ruvetaan tekemään yhdessä dialogia junamatkan kokemuksista.

**

Eilisiltana olin Pen-bileissä Herttoniemessä Katriina Lehtipuron luona. Paikalla oli Penin johtokunnasta vain minä ja Jukka Mallinen ( hän lähti kesken kaiken pois), ladimir Neklajev Minskistä, nykyään Helsingin turvapaikkakirjailija, toinen valkovenäläinen mies, kääntäjä jonka nimestä en saanut selvää, ja Pietarista Leonid Romankov ( Pietarin kaupungin duuman kulttuuri- ja sivistysvaliokunnan pj). Hänellä oli mukana nuori nainen Natasha, jota luulin hänen tyttärekseen ja ajattelin että onpas siinä hellä isän ja tyttären suhde, kun "isä" halaili ja taputteli "tytärtä" vähän väliä. Saunassa Katriina kertoi, että ei se ole tytär vaan tyttöystävä. Kysyin Natashalta, mitä hän opiskelee, hän sanoi olevansa yrittäjä. Hänellä on kampaamo Viipurin puolella kaupunkia, "salon". Hän on kampaaja. Saunan jälkeen istuttiin nuotiolla paistamassa makkaraa ja juomassa, kaljaa, viiniä, votkaa, mitä nyt kukin joikaan. Romankov kertoi vitsejä uusvenäläisistä, jotka vitsien mukaan ovat sekä tyhmiä että sivistymättömiä. Vitsienkertomisperinne ei Venäjältä lopu, aina löytyy jokin kohde jolle voi nauraa, ennen se kohde oli politbyroon jäsenet. Putinista ei taida olla kovin paljon vitsejä liikkeellä, en kuullut yhtään eilisiltana.

**

Toissailtana oli juhannusjuhlat Talissa, perinteellinen kokko ja lavatanssit. Olin kutsunut Eilan ja Mariuksen viettämään juhannusaattoa sinne. Aamupäivän satoi kaatamalla ja sen jälkeen riehui myrsky. Näytti siltä että mitään kokkoa ei voi polttaa, tuuli on niin kova että se vie kokon mukanaan. Mutta kymmeneen mennessä tuuli hiljeni sen verran, että päästiin nauttimana kokosta, sen lämmöstä, rätinästä ja tuoksusta. Sadekin oli loppunut. Käytiin tanssimassa rokkia ja mentiin sen jälkeen jatkamaan syömistä ja juomista mökille. Kumma kyllä, ei tullut krapulaa, vaikka juotiin aika paljon Mariuksen tekemää kotiviiniä. Johtui varmaankin siitä, että tanssittiin välillä. Minulla oli hauskaa. Yleensä juhannusjuhlissa ei ole ollut hauskaa. Viime juhannuksen vietin  tundralla  nenetsikylässä. Sitä edellisen Kaliningradissa, hotelli Tsaikan ylellisessä sviitissä  yksin synkän masennuksen vallassa. Kaliningrad oli yksi kirjallisuusjunan etapeista. 

24.06.02

Tänään on kaikkien Jussien päivä, vanha juhannus, druidien Midsummer, jolloin Stonehengessä on juhlat. Alitajunta ja kissat ovat antaneet anteeksi väliaikaisen uskottomuuteni ( sen kun rupesin organisoimaan Lukukeskus-kampanjaa). Kissat tulevat viereen nukkumaan, nyt ne nukkuvat kirjoituspöydällä ja näen taas unia - viime yönä kolme, mutta kolmatta en muista. Kaksi unta käsitteli muutosvastarintaa.

**

Romaanin jatkaminen ei onnistu tänään. Pitää mennä ostamaan uusi ruohonleikkuri. Vanhaan tuli oikosulku, virtakotelosta nousi pahanhajuista savua. Voisikohan sen vielä korjauttaa. Jarko meilasi, että ei kannata, osta uusi.

**

Yritän taas tupakanpolton lopettamista, koska olen ruvennut heräämään aamuyöstä yskimiseen. Se on ahdistavaa. Tuo mieleen saksankielen opettaja Sarkkilan joka asui meidän yläkerrassa Solnantiellä ja kuoli keuhkosyöpään. Hän oli kova tupakoitsija.

25.06.02

Tupakanpolton lopettaminen ei onnistunut eilen. Kun illansuussa olin leikannut puutarhassa nurmikon uudelle ruohonleikkurilla ja istuin sen jälkeen juomaan kylmää olutta, tupakanpolton mieliteko heräsi. Minulla oli käsilaukussa hopeanvärinen tupakkarasia ja siinä muutama tupakka. Pitäisi rakastua, niin olisi helpompi lopettaa tupakanpoltto, olisi jotain syytä tehdä se, etenkin jos mies ei polta. Kun rakastuin Hannuun, lopetin polttamisen viideksi vuodeksi, mutta sitten hän rakastui - mikä sen naisen nimi nyt olikaan - ja minä aloin taas polttaa. Se oli niihin aikoihin, kun kirjoitin Johanneksen tunnustuksia. Harmin paikka, että tässä iässä sitä ei rakastuta joka päivä eikä edes joka toinen päivä, hyvä jos enää milloinkaan. Miehet ovat herkempiä rakastumaan vielä vanhoilla päivilläänkin, itseään kolme kertaa nuorempiin naisiin. Nuorten ihmisten seura tekee hyvää vanhoille miehille. Jos he ovat vain oman ikäistensä seurassa, heistä tulee ikäviä.

**

Kun kävelin eilen Talista kotiin, huomasin että ratamonlehdet ovat jättiläismäisiä. En muista nähneeni aikaisemmin niin isoja lehtiä myöskään tienvarren nokkosissa ja voikukissa. Tänä kesänä kaikki kasvaa rehottaa ja kukkii etuajassa, juhannusruusutkin ennen juhannusta. Kummallinen kesä.


Heinäkuu 2002

Kirjailijan päiväkirja

© Anita Konkka

1.7.02

Käynti Kuhmoisissa

Maanantaiaamuna on töiden aloittaminen vaikeata, jos on keskeyttänyt ne viikonlopuksi. Siksi kirjoitan mieluiten ulkomailla. Siellä ei ole viikonloppuja. Tai jos onkin, ne eivät haittaa, koska olen täysin irrallani sosiaalisesta verkostosta. Ulkomailla en ole kukaan, kirjoittamisen kannalta se on ihanteellinen olotila.

**

Kävin viikonlopulla Kuhmoisissa, esiinnyin pääkirjastossa ja Pihlajakosken Taiteiden yössä, tosin se yö jäi näkemättä ja kokematta, koska lähdin sieltä jo kahdeksan maissa Koskenpesän savusaunaan. Mutta eiköhän se jatkunut kaljan juomisen, karaoken ja tanssimisen merkeissä. En nähnyt, että siellä olisi myyty sahtia. Olisin juonut mielelläni yhden tuopillisen. Enempää ei kannata juoda, koska se menee jalkoihin ja tuntuu seuraavana aamuna päässä. Istuin esiintymisen jälkeen hetken aikaa kaljaterassilla ja kuuntelin Saarikosken runoja, joita nuori fiksun näköinen mies esitti samassa pöydässä. Hän kaivoi nahkatakin taskusta Tanssilattia vuorella -kokoelman ja luki pari runoa, sanoi sitten että enempää ei voi lukea, koska täällä on liian rauhatonta.

Pieni kuriositeetti: Pihlajakosken kyläkaupassa myytiin Espanjan loma-asuntoja, olisi saanut huvilan muun muassa Ibizalta. Se on vihoviimeisin paikka, mistä ostaisin loma-asunnon, jos minulla sattuisi olemaan rahaa. Vietin siellä yhden talven enkä viihtynyt. Se oli se talvi, jolloin  Persinalahdella käytiin sotaa ja  suihkuhävittäjät jylisivät yötä päivää  saaren ylitse. Ja satoi niin että ibizalaiset   valittivat ettei sellaista talvea ei ole ollut miesmuistiin. Tosin miesmuisti on paljon lyhyempi kuin naismuisti.

Kuhmoisten pääkirjastossa oli väkeä hämmästyttävän paljon - peräti 22 kuulijaa - siihen nähden, että samaan aikaan oli jalkapallon MM- kisojen pronssiottelu. Pihlajakoskella heitä oli vielä enemmän, nelisenkymmentä ellei enemmänkin. Olin kuvitellut, että paikalla on vain pari kolme vanhaa naista, jotka muistavat isäni noin neljänkymmenen vuoden takaa ja ovat tulleet sen takia paikalle. Pääkirjaston kuulijakunta oli naisvaltaista kuten aina kun kulttuuria on tarjolla, oli joukossa sentään kolme neljä miestäkin. Yksi heistä oli Teknillisen korkeakoulun entinen opettaja, tottunut puhumaan ja halusi nytkin olla kaiken aikaa äänessä. Hän on kirjoittanut aikoinaan kirjan Puhetaito, ja sai nyt oivan tilaisuuden harjoittaa sitä taitoa. Huomasin kun naiset alkoivat siirrellä jalkojaan ja liikehtiä levottomasti, kun mies vain puhui puhumistaan. Eiväthän he häntä olleet tulleet kuuntelemaan. En tiennyt mitä olisin tehnyt, kun olen saanut sen verran vanhanaikaisen kasvatuksen, että en osaa/ uskalla keskeyttää vanhoja ( isäni kaltaisia) miehiä. Onneksi joukossa oli eräs naisopettaja, joka uskalsi keskeyttää hänet kysymällä hyviä kysymyksiä. Hän kutsui minut tilaisuuden jälkeen kotiinsa syömään Päijänteen muikkuja, joita hänen miehensä oli jäänyt savustamaan. En ole aikoihin syönyt niin herkullista kalaa. Hän kertoi, että oli käynyt miehensä kanssa Koskenpesässä siihen aikaan kun isäni vielä eli. Isä oli tarjonnut hänelle karjalanpaistia. Hän sanoi, että ei ole koskaan syönyt yhtä herkullista paistia. Ei varmasti kehunut turhaan, isä oli hyvä ruuanlaittaja, kun sille päälle sattui. Isä väitti sen taidon olevan perua omalta isältään, joka oli ollut tsaarin armeijan kokkina 30 vuotta ennen kuin ryhtyi maanviljelijäksi.

Kuhmoisissa muistin, että tavallaan kirjailijanurani alkoi siellä. Kesällä 1969 kirjoitin esikoisromaanin (Irti)lopullisen version Koskenpesässä. Isä oli lapsenkaitsijana sillä aikaa. Hän hoiti Jyrkiä ja Jarkoa ja teki ruokaa. Isä uteli, että mitä minä kirjoitan. Vastasin ympäripyöreästi, että romaania elämästä. Hän ehdotti, että näyttäisin sitä hänelle, hän voisi antaa kokeneempana kirjailijana minulle hyviä neuvoja, mutta kieltäydyin jyrkästi näyttämästä hänelle. Kun kävin postia hakemassa, piilotin käsikirjoituksen patjan alle, sikäli huono piilo, että sieltä kuka tahansa arvaa etsiä. Käsikirjoitus valmistui kesän lopussa ja ilmestyi seuraavana vuonna. Isä ei ehtinyt koskaan nähdä romaania (onneksi, ellei käynyt kurkistamassa patjan alle). Sain kirjan oikovedokset Koskenpesään viikko sen jälkeen, kun isä oli kuollut. En pystynyt lukemaan vedoksia. Kalevi Seilonen luki ne.

Seuraavan kerran kirjoitin Koskenpesässä vasta 25 vuoden kuluttua kesällä 1994. Silloin kirjoitin elämänkertaromaania isästä. Yritin pysytellä tosiasioissa, mutta kuvittelin sen mitä en tiennyt hänen elämästään. Joskus fiktio voi olla todempi kuin fakta. Kirjan nimeksi tuli Johanneksen tunnustukset. Sinä kesänä satoi elokuussa lähes joka päivä enkä minä viihtynyt Koskenpesässä, enää. Olin kasvanut ulos siitä paikasta niin kuin kasvetaan ulos vanhoista kengistä. Lapsuudenpaikat ovat sellaisia. Kun niissä käy aikuisena, tulee helposti ahtaan paikan kauhu - ja halu päästä äkkiä pois. Kaikki on siellä niin pientä. Unissa ja muistoissa ne paikat ovat paljon avarampia. Mikään ei ole samoin kuin ennen, lehmänkellot eivät kalkata rauhoittavasti metsässä iltayöstä eikä kylätieltä kuulu mopojen pärinää. Ainoa asia mikä oli entisellään: hyttysten ininä korvan juuressa, kun yritin saada unen päästä kiinni. En muistanutkaan että niitä on siellä niin paljon. Yhtä paljon kuin tundralla  viime  juhannuksena.

Käynti Kuhmoisissa oli kuin aikamatka lapsuuteen jota ei enää ole. Mutta ehkä minä vielä joskus palaan sinne etsimään kadonnutta aikaa ja kirjoittamaan siitä. Sitten joskus kun olen niin vanha, että en muista enää ikäviä asioita. Olkoon se sitten viimeisin kirjani, koska ensimmäinenkin kirja sai siellä syntynsä.

**

Nyt täytyy lähteä palauttamaan puutarhatrimmeri, jonka ostin viisi päivää sitten Hobby Hallista. Käytin sitä kerran ja se lakkasi toimimasta. Automaattinen langansyöttäjä ei syöttänyt lankaa. Tutkin ohjekirjan, mutta ei siinä kerrottu mitä pitää tehdä ongelmatilanteissa. Trimmeri osoittautui muutenkin ärsyttäväksi laitteeksi, se piti liian kovaa meteliä. Kuulosuojaimet olisi pitänyt olla samassa pakkauksessa. Ohjekirja kyllä väitti että meluraja ei ylitä suomalaisia normeja. Täytynee trimmata nurmikon reunat tavallisilla puutarhasaksilla. Tosin rakastan kaikenlaisia koneita, mutta ne eivät saa metelöidä.

7.7.02

Runoja ja vadelmia

Sadonkorjuu alkaa. Vadelmat kypsyvät hyvää vauhtia puutarhassa. Niitä tulee paljon tänä vuonna eivätkä näytä olevan kovin matoisia, ainakaan vielä Perjantai-iltana söin Eiran ja Kristinan kanssa kauden ensimmäiset vadelmat maissilettujen ja valkoviinin kera. Satoi synkeästi koko illan, mutta mökin verannalla oli lämmintä ja viihtyisää. Eira toi tuliaisiksi uuden runokokoelmansa Siksi seurustelen varkaiden kanssa. Luin hänen Afrikka-runonsa, mutta en ole vielä ehtinyt. Afrikka on lumonnut hänet. Hän yritti houkutella Kristinaa ja minua sinne, mutta ei me oikein lämmetty ajatukselle. Kaikista ikävyyksistä - kosteudesta, kuumuudesta, muurahaisista, moskiitoista ja malariasta - huolimatta hän lähtisi sinne uudelleen ja vuokraisi sieltä talon, vain 400 vanhaa rahaa kuukaudessa, että pääsisi takaisin siihen mitä hän kuvailee runossa:

Atlantti hikoilee painonsa alla, tuskastuu ja raivoaa

Pöytä on kostea, muistikirjan lehdet pehmenneet ja nahkeat.

Kynä painuu paperiin kuin tatuoisi ihon.

Yöllä muurahaiset tunkeutuvat sivujen väliin,

pienet millinmittaiset ja kellertävät,

juoksevat kirjoituksen silmukoissa.

Näin kohtaavat täällä sana ja todellisuus.

(© Eira Stenberg)

Toinen Afrikan lumoama, Jacques Jouet, lähti huhtikuun alussa Burkina Fasoon. Ajattelin, että hän on joko rakastunut, eksynyt viidakkoon tai sairastunut malariaan, kun hänestä ei kuulu mitään kolmeen kuukauteen. Mutta perjantaina häneltä tuli postissa vasta ilmestynyt runokirja Poèmes avec partenaires. Luin sitä lauantaina, Runon ja suven päivänä, puutarhassa vadelmien poimimisen lomassa.

Hän oli kirjoittanut runot Kirjallisuusjunan matkan aikana kesällä 2000, kaksi tai kolme runoa joka päivä joka kaupungissa missä juna pysähtyi, Pariisia lukuun ottamatta. Siellä hän oli kotonaan ja nukkui, luultavasti. Matkan aikana hän keräsi noin sadalta kirjailijalta kolme sanaa heidän omalla kielellään ja kirjoitti runot tiukkaanredonde-muotoon ( jokaisessa runossa kolme säkeistöä, jokaisessa säkeistössä viisi riviä). En ole tehnyt tilastollista tutkimusta, mutta näyttää siltä kuin suosituimmat sanat olisivat olleet: rakkaus, leipä ja taivas.

Kun luin hänen runojaan mielessä heräsi eloisia muistikuvia ihmisistä ja kaupungeista. Näin Kamiel Vanholen seisovan bedremmeld (epäröivänä) hotelli Lille-Europen aulassa, Nicolaj Stockholmin hukkuvan begæriin (haluun) Pariisissa ja pikku Mike McCormackin eksyvän rakkauden labyrinttiin Kaliningradissa.

Quand j'entre le corps de mon love

Je n'explore de son labyrinth

que trois entrées, c'est déjà ça; you

ne pénètres dans mon labyrinth

que par deux, mutualité de love

 

inégale. Un autre labyrinth

est celui que nous bâtissons, you

et moi lorsque nous faisons le love

lorsque c'est moi et puisque c'est you

nous totalisons trois labyrinths

 

Ça m'intéresse, à la longue. You

aussi, plus tôt, peut-être. Le love

lévite au-dessus du labyrinth

grâce aux petites ailes de Love

qui battent le nuage. Où es-you?

(© Jacques Jouet)

En yritä suomentaa tuota runoa, sillä se on mahdottomuus, vaan panen pakastimen sulamaan ja lähden puutarhaan kitkemään rikkaruohoja sekä keräämään lisää vadelmia.

8.7.02

Mellakointia

Heräsin ahdistukseen kahden maissa yöllä enkä saanut unta, vaan menin keittiöön lukemaan kirjaa Londoners. Olin nähnyt unta rajamellakoista ja poliiseista jotka piirittivät taloni niin että en päässyt hakemaan pyykkejä narulta. Piiritys tuntui niin ahdistavalta, että minun oli pakko herätä päästäkseni tilanteesta eroon. Mutta ahdistui jatkui senkin jälkeen.

Katsoin edellisenä iltana telkkariuutisia pitkästä aikaa, niissä näytettiin pohjois- irlantilaisen oranialaisveljeskunnan perinnemarssia, joka aiheutti pahan mellakan. Poliiseja loukkaantui yli 20. Joku vuosi sama juttu. Joka vuosi toistuu sama juttu. Kaivavat verta nenästään niillä nurkilla. Oranialaisveljeskunta koostuu vanhoista itsepäisistä miehistä. he haluavat noudattaa 300 vuotta vanhaa traditiota kaiken uhallakin. Minun mielestäni he ovat jästipäitä.. Vanhat miehet ovat yleensäkin rasittavia, varsinkin ne jotka pitivät tiukasti kiinni periaatteista. Vanhalle miehelle tekisi hyvää rakastua nuoreen naiseen siksi että hänen jäykät periaatteensa alkaisivat horjua siinä tilassa.

Mutta miksi uutiskuvat vaikuttivat alitajuntaan niin että ahdistuin? Asuuko minussa pieni oranilaisveli ? Vai pyrkikö jonkin muu tiedostamattoman uhka esiin?

Eilisiltana luin loppuun John Steinbeckin kirjan Matka Charleyn kanssa. Charley on ranskalainen villakoira, jonka kanssa Steinbeck tekee matkaa läpi Amerikan katetulla kuorma- autolla. Auton nimi on Rocinante, Don Quijoten hevosen mukaan. Matka tapahtuu 60-luvun alussa ja sillä on tarkoitus: Steinbeck haluaa nähdä millainen on nykypäivän Amerikka ja millaisia ovat amerikkalaiset. Matka päättyy ankeisiin tunnelmiin, kun Steinbeck näkee rotumellakointia New Orleansissa. Valkoihoiset, etupäässä keskiluokkaiset ja keski-ikäiset naiset vastustuvat raivokkaasti mustaihoisten lasten koulunkäyntiä valkoisten lasten kanssa. Steinbeck sanoo, että hän oli matkustanut huvikseen siihen asti kunnes hän näki nuo naiset, joita kutsuttiin "riemunjohtajiksi".

Hänen matkastaan katosi ilo New Orleansissa. Matka päättyi ennen kuin hän palasi kotiin. Hän pohtii matkojen luonnetta ja päätyy siihen tulokseen, että "ihmiset eivät ryhdy matkaan - matka ryhtyy heihin... moni matka jatkuu vielä kauan sen jälkeen, kun liike ajassa ja tilassa on lakannut." Mutta hänen matkansa kuoli kesken kaiken, kun hän otti kyytiinsä nuoren miehen joka osoittautui yhtä raivokkaaksi rasistiksi kuin New Orleansin mellakoivat naiset. Hän heitti miehen ulos autostaan. Se tapahtui Virginiassa, lähellä Abingdonia. Hän toteaa masentuneena: Virginian valtion "koiranjalassa" kello neljä eräänä tuulisena iltapäivänä, ilman edellä käypää varoitusta, hyvästejä sanomatta matkani lähti tiehensä ja jätti minut tuuliajolle kaukana kotoa. Koetin kutsua sitä takaisin, saada sen kiinni - typerä ja toivoton yritys, koska se oli lopullisesti ja pysyvästi päättynyt. Tie muuttui loputtomaksi kivinauhaksi, kukkulat esteiksi, puut vihreäksi sekasotkuksi, ihmiset liikkuviksi kuvioiksi, joilla oli pää mutta ei kasvoja. Kaikki ruoka siitä lähtien maistui samalle eli ei millekään."

13.7.02

Lentoa unessa

Näin villin lentounen yöllä. Lensin päin myrskyä, tapasin Jacquesin joka muuttui Charlesiksi ja kaikkea muutakin kummallista tapahtui. Ties kuinka monta vuotta on siitä kun olen viimeksi lentänyt unessa! Tuskin uneen vaikutti illalla katsomani Varkaiden paratiisi ja Gary Grant. Se oli 50-lukulainen elokuva, siihen aikaan miehet olivat komeita ja naiset kauniita ja kieroja, tai viattomia. Grant toi mieleen P:n, joka oli nuorena melkein yhtä komea. Eilen en tavannut ketään, ei tapahtunut mitään, mikä antanut aiheen uneen. Oli tavallinen työpäivä, romaani liikkui eteenpäin. Kävin kirjastossa, lainasin Amerikan matkaoppaita, kaksi kuvakirjaa New Yorkista Thomas WolfenTurhuuksien rovion ( hyvä että lainasin, koska heti kävi selväksi että Julie ei voi asua Bronxissa).

Uni voi liittyä romaanin, koska Charles on yksi sen henkilöistä. Uni yhdisti hänet ja Jacquesin. Heissä on se yhteistä, että he eivät vastaa sähköpostiin.. Charles kyllä lupasi vastata, sitten kun hänellä on aikaa enemmän. Siitä on kulunut yli puoli vuotta eikä vastausta ole kuulunut. Unen kielisuudelma liittyy kieleen eikä seksiin. Kielivaikeuksia on ollut kummankin kanssa, koska minun on vaikea puhua englanninkieltä, en löydä sanoja kaikelle sille mitä haluaisin sanoa - enkä muuten suomenkielelläkään. Voin kirjoittaa samaa lausetta kymmeniä kertoja ja hylätä sen yhtä monta kertaa, koska se ei vastaa sitä mitä haluaisin sanoa.

Kerrankin muistin katsoa kelloa. Se oli puoli neljä, kun aloin kirjoittaa unta muistikirjaan. Kirjoittamiseen kului ¾ tuntia, kuinkahan kauan meni näkemiseen? Ilmeisesti tärkeä uni, koska muistin sen yksityiskohtaisesti. Yleensä muistan ne unet, joissa esiintyy tärkeitä henkilöitä tai jotka rakentuvat kertomuksiksi. Kertomusrakenne auttaa muistia, samoin toisto.

Oliskohan 26.7.02

Lume ja romaani

Romaanin kirjoittaminen ollut sen verran intensiivistä, että en ole ehtinyt pitää päivistä lukua. Romaani on kuin mustasukkainen rakastaja, ei halua päästää otteestaan hetkeksikään. Tänään oli pakko karata sen käsistä keittiöön vadelmahilloa tekemään. Pikkupakastin on täynnä vadelmia, sinne ei mahdu yhtään enempää. Osa on seissyt jääkaapissa mehustumassa ties kuinka monta päivää. Kohta olisivat homehtuneet, ellen olisi keittänyt niitä äsken. Kiehuvan vadelmahillon tuoksusta tuli lapsuus isoäidin luona mieleen. Hän hillosi, säilöi, keitti mehuja, kutoi mattoja, ei varmaan ikinä istunut laiskana miettimässä maailman menoa. Hän oli täydellinen pohjalaisnainen. Olisi taatusti pitänyt pystyssä ison maalaistalon, mutta joutui Savonlinnaan rakennusmestarin vaimoksi. Hän kyllä haaveili kasvitieteilijän urasta, mutta rahat eivät riittäneet lukion käymiseen ja hän meni kotiopettajakeksi tulevan piispan perheeseen.

Vadelmia tulee tänä vuonna hirmuisesti, en ehdi poimia niitä kaikkia. Ja niiden jälkeen alkaa karviaiskausi. Ne ovat työläämpiä kuin vadelmat, koska niiden pienet karvatupsut pitää leikata ennen pakastamista. En ehdi tehdä sitä, en ehdi mitään, en edes kirjoittaa päivä- saati sitten yökirjaa, heinäkuun unetkin on päivittämättä. Ensin meni kuukausia ennen kuin sain romaanin käyntiin ja nyt se hallitsee monomaanisesti elämääni. Mikään muu ei ole kiinnostavaa, ei ihmiset, ei kesän festivaalit ja kulttuuritapahtumat. Kesä vilahtaa ohitse romaanihenkilöiden kanssa näyttöpäätteen ääressä.. Onko se pelkkää lumetodellisuutta? Luin eilisiltana Osmo Pekosen kääntämää kirjaa Le virtuel: vertus et vertiges, kirjoittanut Philippe Quéau. Minua ärsyttää, että hän kääntää virtual -sanan lumeeksi. Miksei hänelle kelpaa virtuaalitodellisuus. Suomalaiseen lume-sanaan sisältyy liikaa negatiivista moralismia. Silmänkääntäjät tulevat mieleen. Ei virtuaalitodellisuus ole silmänkääntämistä. Pekonen perustelee esipuheessa miksi hän käyttää sitä sanaa virtuaalisen sijasta. Jos sana on hyvä eli se vastaa alkuperäistä, niin ei mitään perusteluja ja selityksiä tarvita.

Elokuu 2002

© Anita Konkka

15.8.02

Turha kuolema

Kynttilät ovat syttyneet suojatien viereen, niitä palaa kymmeniä, tänä iltana vielä enemmän kuin eilen. Suojatie näkyy työhuoneeni ikkunasta. Sillä kuoli kolme päivää sitten yhdeksänvuotias tyttö, Janita. Päin punaisia , ylinopeutta ajanut Audin ajaja tappoi hänet. Mitä kuljettajan mielessä mahtoi liikkua, kun hän painoi kaasua ja vaihtoi kaistaa eikä pysähtynyt, vaikka valot vaihtuivat ja suojatien eteen pysähtyi toinen auto? Oliko hänellä työpäivän jälkeen sellainen kiire kotiin vaimonsa? lastensa? luo? Ylitin suojatien tänään kaksi kertaa, ihmisiä seisoo sen vieressä jatkuvasti myöhään iltaan asti, he tuovat kukkia ja kynttilöitä. He ovat järkyttyneitä ja vihaisia, yksi nainen sanoi, että tuollaisten lasten tappajien nimet ja kuvat pitäisi julkaista lehdessä. He eivät voi käsittää, miksi mies ei pysähtynyt. Ei lapsi osaa varoa eikä katsoa tuleeko suojatien eteen pysähtyneen auton takaa toisen auto kovaa vauhtia. Lapselle on opetettu, että suojatien saa ja voi ylittää kun valo on jalankulkijalle vihreä. Minä en lähtisi ylittämään suojatietä katsomatta onko pysähtyneen auton takaa tulossa toinen auto. Olen ajanut niin monta vuotta pyörällä Helsingissä että olen oppinut varomaan. Ei täällä voi luottaa valoihin eikä muihin tiellä liikkujiin, niin monta kertaa ( lähes päivittäin) olen nähnyt kun autot ajavat päin punaista tai painavat kaasua kun valo vaihtuu keltaiseksi. Täällä on yhtä vaarallista kuin Moskovassa, jossa miehet ajavat Bemareillaan, Audeillaan ja Mersuillaan kuin hullut piittaamatta muista kaduilla liikkujista, suojateillä saa olla todella varuillaan siellä. Siinä suhteessa helsinkiläiset autoilijat ( eivät kaikki, mutta tuo Audi-mies ainakin) ovat samanlaisia kuin venäläiset, vaikka luulevat olevansa parempia. Liikennesäännöistä piittaamattomuuden väitetään johtuvan nuoresta liikennekulttuurista, mutta ei se siitä johdu vaan välinpitämättömyydestä, piittaamattomuudesta toisia ihmisiä kohtaan ja itsekkyydestä. Se näkyy muussakin kuin liikennekulttuurissa. Se näkyy politiikassa, liike-elämässä, koko yhteiskunnassa.

Viikko sitten näin unta Johanna Viklundista , en tiedä miksi, sillä hän ei kuulu niihin ihmisiin jotka yleensä esiintyvät unissani. Hän oli koulutoverini Munkkiniemen yhteiskoulusta. Kävin lukioluokilla hänen luonaan kuuntelemassa Bartokia ja puhumassa taiteesta. Hänen aikoi ruveta opiskelemaan taidetta, mutta poliisiauto liiskasi hänet Sairaanhoitajaopiston betoniaitaa vasten yhtenä jäisenä tammikuun päivänä. Keli oli liukas, auton vauhti liian kova ( ehkä se oli hälytysajossa), ajaja menetti kaarteessa auton hallintakyvyn sillä seurauksella, että Johanna kuoli. Hänen kuolemansa järkytti minua kauan. Se oli täysin turha kuolema niin kuin nyt Janitan kuolema. Kun ajoin Sairaanhoitajaopiston ohitse, ajattelin vuosikausia, että Johanna kuoli tässä. Siihen paikkaan jäi paha henki. Siihen aikaan ei ollut tapana tuoda kynttilöitä ja kukkia kuolinpaikalle. Kun katselen työhuoneeni ikkunasta kynttilöitä, ajattelen että on hyvä kun ne palavat siellä, ehkä ohiajavat autoilijat ajattelevat edes hetken aikaa, millä tapaa he ajavat. Nyt on melkein keskiyö ja yhä siellä seisoo ihmisiä katsomassa kukkia ja kynttilöitä, ehkä he ovat tuoneet niitä itsekin sinne.

yyskuu 2002

© Anita Konkka

POMONA_small.gif (18629 bytes)

 

Udmurtian matkan jälkeen

5.9.02

Touhuaminen ja kirjoittaminen eivät sovi yhteen, eikä myöskään unien näkeminen. Molemmat vaativat yksinäisyyttä ja pitkiä tylsiä päiviä joiden aikana ei tapahdu mitään. Kolmen viikon keskeytyksen jälkeen alkavat unet kaivautua esiin koloistaan. Isä soitti Koskenpesästä minulle. Muistan hämärästi, että hän puhui kahdesta kirjasta, jotka ilmestyvät häneltä tänä syksynä, toinen on muistelmateos ja toinen on romaani. Meillä oli puhelun aikana etäiset mutta korrektit välit. Pelkäsin vähän, että hän moittii minua siitä mitä olen kirjoittanut hänestä. Mutta hän ei ottanut asiaa puheeksi, onneksi. Ajattelin, että ehkä hän ei ole lukenut kirjojani ja toivoin, että ei ikinä lukisikaan. Siihen ajatukseen heräsin ja muistin, että eilen oli hänen syntymäpäivänsä. Hän olisi täyttänyt 98 vuotta. Millaisia mahtaisivat kirjani olla, jos hän eläisi. Voi olla että en kirjoittasi yhtään mitään. Alitajunta potee huonoa omatuntoa siitä mitä olen kirjoittanut hänestä. En minä tietoisesti tunne syyllisyyttä kirjoittamiseni takia. Onko alitajuntani moraalisempi ja taantumuksellisempi kuin tietoinen minäni?

Kolme viikkoa sitten lähdin suomalais-ugrilaiseen kirjailijakongressiin Udmurttiaan. Harva edes tietää missä sellainen maa on. Se on noin 1300 kilometriä Moskovasta itään. Siellä asui ennen votjakkeja, meidän kielisukulaisiamme. Tshaikovski syntyi ja eli kahdeksan ensimmäistä vuottaan siellä. Sen pääkaupungissa Izhevskissa tuotetaan Kalashnikov-konetuliaseita. Pääkaupungissa on rumia neuvostohenkisiä talokolosseja. Löysin vain yhden terassin, siellä istui nuorisoa kaljaa juomassa ja pöytien välissä juoksi kaksi punasilmäistä kania. Saranskissa ( Mordvan pääkaupungissa jossa olin kaksi vuotta sitten) terasseja oli enemmän ja jokaisella terassilla istui kaksi aseistettua miliisiä pitämässä vahtia. Kysyin paikalliselta oppaalta, mistä se johtuu. Hän selitti, että ryöstöjä tapahtuu paljon, koska ihmiset ovat niin köyhiä. Izhevskissä ihmiset kai tulevat paremmin toimeen - Kalashnikov-tehtaalla ne saavat palkkansa ruplina, sillä aseet käyvät maailmalla hyvin kaupaksi. Mutta monissa muissa tuotantolaitoksissa palkka maksetaan tuotteina, joita työntekijät myyvät saadakseen ruplia. Matkalla Tshaikovski-museoon näin tien vieressä pitkän rivin miehiä ja naisia jotka myivät pörröisiä kapineita, muistuttivat magneettisia pölyhiuskuja. Niitä he ojentelivat pitkän kepin varressa kohti autoja. Kauppa kävi huonosti, kukaan ei pysähtynyt ostamaan pölyhuiskaa. Me kiisimme ohitse miliisisaattueessa, sellainen on tapana Venäjällä, kun sinne tulee arvovieraita, kuten kirjailijoita. Ei se ollut miellyttävää matkan tekoa. Miliisit kaahasivat hullun lailla meidän edellämme raivaten tietä auki. Ne ajoivat pitkin vastaantulijoiden kaistaa myös mäissä ja mutkissa ja sireeni ulvahteli kuin susi. Tuntui siltä, että Venäjällä kaikki kaahaavat, eivät vain miliisit. Minä puristin penkin laitaa ja ajattelin, että hyvä jos hengissä tästä matkasta selvitään. Tuli mieleen että Venäjällä tapahtuvat isot onnettomuudet yleensä elokuussa. kaksi vuotta sitten kun olin Moskovassa Ostakinon televisiotorni paloi ja vähän sitä ennen upposi Kursk. Näin mielessäni sanomalehtien otsikot: "Kolmekymmentä kirjailijaa kuoli liikenneonnettomuudessa Udmurtissa." No, jos niin olisi käynyt, enpä olisi ollut lukemassa niitä otsikoista.

Palasin puolitoista viikkoa sitten matkalta ja sen jälkeen elämä on ollut pelkää touhuamista: Jyrkin häät, PENin johtokunnan kokous, Liken 15-vuotissynttärit, Taiteiden yö ja mitä kaikkea. Tapahtumien välissä kirjoitin kolme lehtijuttua matkasta ja vein Nestorin eläinlääkäriin, luulin että se tekee kuolemaa, koska se piiloutui nurkkiin eikä syönyt. Eläinlääkäri tutki sen, otti veri- ja virtsanäytteitä ja totesi että maksa-munuais- ja veriarvot ovat kunnossa. Mitään vikaa ei löytynyt, eläinlääkäri arveli, että vika on korvien välissä mutta ei suositellut kissapsykiatrille menoa. Onkohan niitä edes olemassa. Koirille ainakin on terapiaa.

Se luuhaa edelleen nurkissa ja käy vessassa ja syömässä öisin. Se välttelee minua. Kun löydän sen yhdestä piilopaikasta, se keksii uuden piilopaikan. En olisi päässyt perille sen yösyömisistä, ellen olisi yhtenä yönä herännyt stressaantuneena miettimään puolen vuoden päästä tapahtuvaa muuttoa Vuosaareen. Sain Taitelijatalosta asunnon. Se on paljon pienempi kuin nykyinen asuntoni. Kääntelehdin ja vääntelehdin sängyssä ja mietin mihin panen kaiken sen roinan joka on kertynyt vuosien mittaan tähän asuntoon, kellari- ja vinttitilat on täynnä raihnaisia huonekaluja joita ei varmaan edes kierrätyskeskushuoli. ja entäs kaikki Parnasson vuosikerrat, niitä on viisikymmentäluvun lopusta alkaen, isän perintönä vuoteen 2000 asti. En halua raahata sellaista määrää lehtiä uuteen asuntoon, mutta poiskaan ei raaskisi heittää. Pitäisi löytää joku kirjallisuusihminen, jota vanhat Parnassot kiinnostavat. Ottaisiko joku kirjasto ne? Entä Taide-lehdet. Niitä ei onneksi ole niin paljon. Tietokonelehdet joutavat roskikseen, niiden tieto vanhentuu niin nopeasti. Kirjallisuus ja taide eivät vanhene samaa vauhtia.

Kolmas huolenaihe ( kissan ja muuton lisäksi) on omenoista. Niitä on riesaksi asti eikä kukaan huoli niistä. Putoilevat puusta ja pilaantuvat. Yhtenä iltana oli serkku Elli ja ystävä Helka poimimassa niitä puutarhassa. Veivät mukanaan vain pienen murto-osan. Joudun roudaamaan suurimman osan roskikseen. Ei ole aikaa tehdä soseita ja mehuja. Yhtenä vuonna tein omenaviiniä, mutta siitä tuli niin pahan makuista, että se oli pakko kaataa viemäristä alas. Elli kertoi että meidän isoäitimme osasi tehdä hyvää omenaviiniä, vahinko vain, että resepti meni hänen mukanaan hautaan.

Tänään pitäisi käynnistää romaanin kirjoittaminen. Avasin romaanitiedoston aamulla ja istuin tuijottamassa sitä tunnin pari. Tuntuu että en pääse ollenkaan jyvälle omista jutuistani, matka keskeytti niin pahasti ajatuksenjuoksun eikä se meinaa lähteä liikkeelle, on kuin vanha auto joka täytyy veivata kammella käyntiin. Tai kuin enon moottorivene. Eno kiskoi ja kiskoi, moottori köhähti muutamia kertoja ja lopulta eno sai sen käyntiin sen jälkeen vene kulki tasaisen varmasti. Mutta käynnistäminen oli joka kerta työn ja tuskan takana.

Aito okkultisti

6.9.02

HV soitti eilen, mikä ei kuulu hänen tapoihinsa, viimeksi hän on soittanut noin 13 vuotta sitten. Hän halusi lahjoittaa minulle Gerald Gaben kirjan, olisi tullut tuomaan sen heti, mutta minä olin juuri lähdössä viemään Jyrkin vanhaa pyöränrämää YTV:n kierrätysautoon joka parkkeerasi puoleksi tunniksi ostarin taakse. Sovittiin tapaaminen kierrätysautolla. Ihmiset kantoivat kaikenlaista kamaa autolle. - Tämä on vaarallinen paikka, totesi HV. - Miten niin? minä ihmettelin. - Alkaa ahneus kasvaa, kun näkee millaisia tavaroita ihmiset heittävät pois, sanoi tuo vanha romujen kerääjä. Paikalla oli muitakin romujen kerääjiä, kaksi miestä lähestyi minua kun kannoin pyörän raatoa, molempia kiinnosti vanhanmallinen rodeosatula. Toinen mies oli sukkelampi liikkeissään ja raadon. Sanoin hänelle, että vie koko romu.

HV kertoi että Gerald kuoli joulun alla viime vuonna täytettyään pari viikkoa sitä ennen 90 vuotta. HV oli käynyt hänen syntymäpäivillään, hän oli ollut aika heikossa kunnossa silloin. Minä en ollut tavannut häntä enää vuosikausiin. Ajattelin, että hän on mennyt Intiaan, koska puhui usein että aikoo matkustaa sinne. Hän oli ollut siellä nuoruusvuosinaan. Tutustuin häneen HV:n luona, hän ei levittänyt okkultismin oppeja yhtä suurella innolla kuin HV, vaan puhui muistini mukaan enimmäkseen ostarin edullisista ruokatarjouksista, kuten eläkeläiset yleensä. Joskus hän tuli yllätysvierailulle minun luokseni ja toi mukanaan tarjousmunkkeja. Hänellä ei ollut puhelinta, siksi vierialut olivat mieluisia yllätyksiä. Hänellä oli pieni eläke Akateemisesta kirjakaupasta. Libristin uran lisäksi hän toimi filosofi Sven Krohnin yksityissihteerinä tämän kuolemaan saakka, mutta tuskin hän otti siitä työstä palkkaa. Hän suositteli kirjoja joita minun kannattaisi lukea. Yksi hänen suosittelemansa kirja on vieläkin hyllyssäni lukemattomana. Sen nimi on Blavatsky and her Teachers. Ennen kuin tutustuimme, hän tunsi minut ulkonäöltä ja minäkin tunsin hänet, mutta en tiennyt kuka hän on. Hän oli pieni solakka mies, joka kulki nahkaisissa polvishortseissa ja sandaaleissa myöhään syksyyn saakka. Hyvin henkevä olemus, poikkesi suomalaisista. Kerran hän kertoi sukutaustaansa, mutta muistan vain hämärästi, että hänen äitinsä oli aika merkillinen olento, mahtoiko olla puolalaista tai venäläistä ylimystöä. Olisi pitänyt kirjoittaa hänen tarinansa muistiin. Se oli kiehtovan erilainen.

Geraldin kirjan nimi on Onnellisten muistojen puutarhasta." Se on koottu hänen kirjoituksistaan, jotka julkaistiin Ruusuristi-lehdessä vuosina 1945-51. Hän oli suhteellisen nuori mies silloin, mutta oli oivaltanut, että kun ihminen " on voittanut oman sukupuolielämänsä, hän alkaa ymmärtää lähimmäisiä ihmisinä. Hän ei enää näe heissä ainoastaan meistä tai naisia, vaan ihmisen... ja siksi kykenee lieventämään heidän vaikeuksiaan." Kirjassa ei ole tekijän nimeä, koska Gerald ei halunnut nimeään esille, ei siksi että kirja sisältäisi paljastuksia tai jotain muuta arveluttavaa. Ei nimettömyys johdu ujoudesta tai vaatimattomuudesta, vana minun käsitykseni mukaan siitä, että hän oli kulkenut okkultismin tiellä niin pitkälle, että nimi ja persoona olivat menettäneet merkityksensä. Hän oli ainoa aito okkultisti, jonka olen tuntenut. Hän toteutti elämässään Jeesuksen sanoja: "Sillä jokainen ylentää itsensä, hänet alennetaan ja jokainen joka alentaa itsensä, hänet ylennetään. Geraldin tulkinnan mukaan Jeesus tarkoittaa. Älkää missään tapauksessa tehkö mitään kiitoksen tai tunnustuksen kaipauksessa. Sen mitä teette, tehkää puhtaan jumalallisen rakkauden tähden...

Uusi asunto

8.9.02

Kävin eilen katsomassa taiteilijatalon asuntoa. Kiipesin ikkunasta sisään, kun paikalla ei näkynyt vartijaa. Sain ahdistuskohtauksen, näin miten pieni se asunto on. Tuntui siltä että täällä ei mahdu hengittämään sitten kun kaikki välttämätön on paikalla: kirjahyllyt, kirjoituspöytä, ruokapöytä, tuolit ja sänky. Hyvä jos mahtuu kääntymään. Ahdistus vain jatkui eikä sitä lieventänyt edes upea ympäristö - hiekkaranta ja auringossa kimmeltävä meri jota pitkin kiisi purjevene kallellaan. Kuva oli kuin jostain matkailuvideosta. Ei ihme että Aurinkorannassa on asuntojen neliöhinta korkeampi kuin muualla Helsingissä. Lähellä hyvät ulkoilumaastot, pyöräilyteitä, metsää ja metro. Kävin katsastamassa myös kirjaston. Ei sinnekään ole pitkä matka. Siellä oli paljon tietokoneita yleisön käytössä. Siellä kannattaa käydä surffaamassa, kun puhelinlaskut nousevat liian korkeiksi. Ahdistus jatkui vielä kotonakin, kun ajattelin muuttoa niin paljon pienempään asuntoon. On kyllä aika vaikeata tietää kuinka paljon ahdistusta aiheuttaa se, että H. muuttaa samaan taloon. Hänestä se on vain hauskaa. Toteutuu se hänen vanha tokaisunsa, että sitten kun ollaan vanhoja muutetaan samalle kadulle kuten Jean Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Sen kadun varrella täytyy olla kaksi kahvilaa, niin että kumpikin voi istua omassa kahvilassaan, jos tulee riita. Kun oli nuori, niin sitä tietysti toivoi, että näin tapahtuisi. Nyt kun on vanha ei toiveen toteutuminen ilahduta, pikemminkin ahdistaa. Toivottavasti H. saa asunnon talon toisesta siivestä eikä ihan ovinaapurista. Mutta silti, onpahan kuin hiertävä kivi sandaalissa. Vaikka kuinka yrittäisi ravistella sitä pois, ei se lähde irti ennen kuin on ottanut sandaalin jalasta. Tänään menen katsomaan asuntoa uudestaan, otan mittanauhan mukaan ja pari ystävää. Saa sitten nähdä paheneeko ahdistus entisestään.

**

Kävin mittaamassa asunnon Eiran ja Sirkan kanssa eikä se enää tuntunut ahdistavalta paikalta. Sinne mahtuu tavaraa enemmän kuin ensisilmäyksellä näytti. Ehkä eilinen ahdistus johtui H:sta. Pakko sopeutua siihen ajatukseen, että hän asuu samassa talossa. Mittaamisen jälkeen kävelimme Uutelan rannoilla, kävimme kahvilla Työväenopiston huvilaan piihalla ja kävelimme Miina Äkkijyrkän lehmihaan ohitse. Kotoisaa lehmänkellon kalkatusta, tuli mieleen lapsuudenkesät Koskenpesässä. Että Helsingissä voikin olla niin hurmaavaa kulttuuriluontoympäristöä. Mutta kohta kai sekin turmellaan. Aurinkorannasta rakennetaan Alfaviillemäistä seutua. Vanhat metsät kaadetaan kerrostalojen tieltä. Sadan vuoden kuluttua sekin on kulttuuriympäristöä. Kulttuuria tulee kaikesta mikä on vanhaa. Jos jaksaa elää vanhaksi kirjailijaksi asti, muuttuu itsekin kulttuurimonumentiksi. Meri toivottavasti säilyy entisellään ( villinä ja vapaana) vaikkei siitäkään voi olla enää nykyään varma.

Nestorin tila

Nestorin tila ei ole muuttunut yhtään paremmaksi, se lymyilee edelleen nurkissa ja syö päivä päivältä vähemmän. Se on laihtunut eikä jaksa paljon liikkua. Kyllä se pakoon osaa juosta vikkelästi. kun yritän ottaa sen kiinni. Aamuyöstä se olki liikkeellä. Sain sen kiinni ja nostin sänkyyni. Siihen se jäi ja alkoi kehrätä. Kun heräsin, se oli siinä edelleen. Tarjosin sille sänkyyn muikunpalasia ja kermaa. Se söi pari palasta ja nuoli kermaa sormenpäästä. Kun edes tietäisi mikä sitä vaivaa. Ei eläinlääkärikään ottanut siitä selvää.

Omenoista

Olen ollut kotona kaksi viikkoa Udmurtiasta paluun jälkeen enkä ole vieläkään pystynyt jatkamaan romaania. On ollut niin paljon kaikkea muuta puuhaa. Omensouvi puutarhassa. Eilen vein kottikärryillä viisi laatikollista omenia puutarhan keräyspaikalle, josta Veikko Hursti tulee hakemana ne tänä aamuna. Mutta mitä teen lopuille omenille. Yksi nainen neuvoi antamaan omenat marjapensaille, ovat hyvää kompostia kuulemma. Hän on tehnyt niin viisi vuotta ja vadelmapensaat kukoistavat. Pitäisi kokeilla, vaikka hieman arveluttaakin. Tämän päivän lehdessä neuvottiin hautaamaan omenat maahan. Ei yksi nainen jaksa niin isoa kuoppaa kaivaa, että kaikki omenat mahtuisivat siihen. Kohtalotovereita on paljon tänä syksynä. Moni varmaan harkitsee omenapuiden kaatamista. Yksi nainen naapurista kaadatti jo omenapuunsa. Olivatko kirsikkapuut parempia. Nekin kukkivat kauniisti keväällä. Eikä ylituotannosta olisi ongelmia, koska rastaat syövät kirsikat pois puista ennen kuin ne ehtivät edes kypsyä.

Putin steppaa

15.9.02

Viime yönä Putin steppasi suurella näyttämöllä. Hän oli työntänyt päänsä Marilyn Monroen pään sisälle. Pää oli tehtyvaaleanpunaisesta muovista tai ilmapallokumista. oli luultavasti Moskovassa. Putin oli järjestänyt tilaisuuden Venäjän nuorille ja se tapahtui luultavasti Moskovassa. Lahjoja virtasi liukuhihnaa pitkin näyttämön takaa - pieniä sähköjunia, joista Putin piti silminnähtävän paljon!

Alitajuntani on poliittisesti valveutunut, koska se kommentoi aina silloin tällöin maailmanpolitiikkaa, ja joskus myös Suomen politiikkaa. Eilisiltana kuulin telkkariuutista lyhyen pätkän Venäjällä suosittua Putin- laulua. Laulajia, kahta nuorta naista haastateltiin. He kiistivät että laulu olisi henkilöpalvontaa, mutta kehuivat samaan hengenvetoon Putinia, hänen urheilullisuuttaan ja terveitä elämäntapojaan. Hänestä on tullut ihanne osalle nuorisoa. Kun kävin elokuussa Moskovassa, kuulin Putin- nuorten tempauksista postmodernistisia kirjailijoita: Viktor Pelevia, Vladimir Sorokinia ja Viktor Jerofejevia vastaan. heinäkuussa Putin-nuoret olivat polttaneen heidän kirjojaan Bolshoi-teatterin edessä. He olivat värvänneet paikalle sotaveteraaneja, jotka repivät Sorokinin kirjanSininen ihra, viskasivat silpun vessan pönttöön ja heittivät päälle klooria.

Sitten Putin-nuoret ja sotaveteraanit marssivat Tshehovin patsaalle pyytämään tältä anteeksi Venäjän nykykirjallisuuden surkeaa tilaa. Hyökkäys kirjailijoita vastaan kannatti, se takasi Putin-nuorille kohojulkisuuden, jota he eivät olleet saavuttaneet hajottamalla adventistien ja baptistien kokouksia maaseudulla. Nyt jokainen keskiverto telkkarin katsoja ja lehden lukija tietää, mitä tavoitteita Putin-nuorilla on. He haluavat siivota Venäjän saastasta. Heidän asunaan on talonmiehen haalarit, rekvisiittaan kuuluu myös luuta ja kiiltävä lapio olalla.

Nestori

Kissa ei ole syönyt mitään viikkoon, on juonut vain vähän vettä. Näyttää siltä että se on kääntänyt selkänsä elämälle. Se haluaa kuolla, siksi se menee pimeisiin nurkkiin piiloon. Soitin perjantaina sille eläinlääkärille, joka tutki sen noin kaksi viikkoa sitten eikä löytänyt mitään sairauteen viittaavaa labrakokeiden perusteella. Eläinlääkäri oli ihmeissään ja pyysi, että toisin sen maanantaiaamuna uudelleen poliklinikalle. Kissaparalle se on hirveä stressi, kun se muutenkin on niin huonossa kunnossa. Yksi ystävä ehdottaa, että antaisin sille matokuurin, koska madot voivat olla syynä ruokahaluttomuuteen. Mutta ei se ole sitä. Toinen ystävä, joka ei ole realisti vaan esoteerisesti asennoitunut, arvelee että asuntooni on asettunut demoni, mikä saa kissan lymyilemään nurkissa. Kas kun ei toinen kissa huomaa demonia.

Nestori.jpg (1683 bytes)

Työ ja muutto

Vuosaaren taiteilijatalo valmistuu etuajassa. Viimeisimmän tiedon mukaan sinne pääsee muuttamaan jo tammikuun lopussa. Aikataulu ei oikein käy yksiin romaanin aikataulun kanssa. Kirjoittamiseen tulee paha keskeytys. Nyt jo muutto häiritsee keskittymistä kirjoittamiseen. Eilen meni puoli päivää siihen, kun valkkasin kirjoja jotka menevät divariin, puutarhamökille ja roskikseen ( mm. resuiset dekkarit ja koulukirjat), englanninkieliset astrologian kirjat pahvilaatikkoon. Lahjoitan laatikon ensimmäiselle joka ilmoittautuu hakemaan sen. Kunpa joku huolisi vanhat Parnasso-lehdet 50-luvun alusta alkaen. Niitä olisi sääli heittää roskikseen. Toinen puoli päivästä kului omenien lajitteluun puutarhassa, hyvät omenat Talin kirpputorille, huonot omenat jätesäkkiin ja roskikseen. En koko päivänä ehtinyt vilkaistakaan romaania. Tänään täytyy ryhdistäytyä. Ilmakin on muuttunut sopivan syksyiseksi, taivas on harmaa, tuntuu kolealta. Kauan tätä kesää on kestänytkin. Lämpimät ilmat alkoivat huhtikuussa. Vappuna oli jo niin lämmintä, että puutarhassa tarkeni hyvin istua ja juoda viiniä. Suomalaisia on hemmoteltu lämpimillä päivillä koko kesän, mutta Keski-Euroopassa on ollut kurjempaa, rankkasateita ja tulvia. Viimeksi tulvi Etelä- Ranskassa, Gardin seudulla, jossa vietin toissatalven. Siellä kuoli parikymmentä ihmistä tulvan uhreina ja koko viinisato menetettiin.

Luovan työn esteet

Günther Grass sanoi haastattelussa: "Rinnallani elävä nainen joutuu tinkimään omista taiteellisista taipumuksistaan. Niin se vain on". Niin oli myös minun lapsuudenkodissani. Äiti joutui tinkimään. Ja niin on jatkunut. Mikään ei muuttunut edes 60-luvun vapauden päivinä. Käsiini osui Uuden runon kauneimmat - antologia. Mukaan oli päässyt vain kaksi naisrunoilijaa: Brita Polttila ja Eira Stenberg. 60-luku oli hyvin sovinistista aikaa. Miehet runoilivat ja naiset olivat muusia. Minä en vain sopinut siihen rooliin. Rupesin kiistelemään miesten kanssa. Minua raivostutti heidän holhouksensa ja kaikkitietävyytensä. Ja se ainainen vähättely mitä he osoittivat naisten luovaa työtä kohtaan. Isäni ei ollut ainoa. Siihen vähättelyyn eivät syyllistyneet vain ns. luovat miehet, vaan myös ihan tavalliset insinöörit ja tuomarit. Jos nainen haluaa tehdä luovaa työtä, hänen täytyy pysyä yksinäisenä ja elää miltei erokkona kuten Eeva-Liisa Manner ja Helen Schjerfbeck.

Murhetta Nestorin vuoksi

17.9.02

Nestorin tila ei ole muuttunut yhtään paremmaksi, pikemminkin huonommaksi, vaikka se on antibioottikuurilla nyt. Vein sen eilisaamuna taas eläinlääkäriin. Sille tehtiin nyt perusteellisemmat labrakokeet kuin viime kerralla. Lääkäri totesi, että sillä on ankara tulehdus, todennäköisesti keuhkokuume. Se hengittää vaivalloisesti, hengitys rohisee ja vinkuu. Ei se viime viikolla hengittänyt yhtä vaikeasti. Kumma juttu, ettei senkassa näkynyt tulehdusta ensimmäisellä käynnillä.

Se on saanut eilen ja tänään antibioottia, mutta ei se ole vaikuttanut. Sillä aikaa kun olin puutarhassa käymässä, se oli tunkenut itsensä jollakin konstilla kirjoituspöydän taakse, vaikka olin sulkenut sen kulkutien sinne. Vedin sen sieltä pois ja se meni sängyn alle. Siellä se valitti kuin mahakipuinen kissa. Minä en pysty lieventämään sen tuskia. Annoin sille pipetillä vettä. Väitetään että kissoilla on yhdeksän henkeä, mutta pelkään pahoin että sitlä on viimeinen henki menossa.

En ole psytynyt tänäänkään keskittymään kirjoittamiseen. Päivä alkoi huonosti näin heräämisunta P:sta. Aina kun hän ilmestyy uneeni minulla on kurja päivä tiedossa. Hän toimii on kuin jonkinlainen sisäilmastoni mittari, on minun matalapaineeni symboli. Sellaisen tehtävän hän on saanut unimaailmassani. Se johtuu hänen murheellisesta olemuksestaan. En tiedä minkä näköinen hän nykyään on, mutta silloin kun tunsin hänet, hän oli kuin kärsivä Kristus. Ja sai sen takia suuren sympatiani.

Eilinen maaantaipäivä meni siihen, että ensin kävin eläinlääkärillä, sitten oli ranskantunti. Sitä ennen poikkesin divarissa myymässä kirjoja, Keltaisen kirjaston kirjat kävivät kaupaksi, mutta ei kotimainen proosa ja lyriikka. Minulla on eniten kotimaista kaunoa enkä tiedä minne pistäisin ne kirjat, paperinkerääysroskikseen on sääli heittää - sama kuin heittäisi itsensä sinne.

 

18.9.02

Ei ollut antibiootista apua Nestorille. Olin koko tiistaipäivän huolissani siitä, väsynyt ja alakuloinen - ikään kuin uni P:sta olisi ennakoinut, että tulossa todellakin on murheen päivä. En pysytnyt kirjoittamaan, olin niin huolissani Nestorin takia, koska se hengitti vaikeasti ja valitti muutaman kerran surkealla äänellä. Korjasin vähän vanhaa tekstiä, lajittelin kirjoja kasoihin ja luin Ian McEwanin Amsterdamia. Kun kävin katsomassa Nestoria iltauutisten jälkeen, se oli mennyt piilopaikkaansa sängyn alle ja kuollut sinne. Edellisenä iltana se oli vielä kehrännyt isolla äänellä, kun otin sen viereeni nukkumaan. Laitoin sen pahvilaatikkoon valkoisessa tyynyliinapussissa ja itkin ääneen. Sen sisar Noora huolestui epätavallisesta käytöksestäni. Viimeksi olen itkenyt viisi vuotta sitten kun minulta kuoli puolen vuoden aikan kaksi kissaa, ensin Tsita keuhkosyöpään ja sitten Piu vanhuuteen, se oli kuusitoistavuotias. Nestori ei vielä ollut vanha kissa, ihmisen iässä se oli 52-vuotias, kissan iässä yhdeksänvuotiasvuotias.

Nyt juuri soi radiossa virsi: Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas. Sitä virttä laulettiin sekä isän että äidin hautajaisissa. Tänä aamuna (keskiviikkona) hautasin Nestorin puutarhaan karviaismarjapensaan juuren. Satoi tihkua ja kyyneleet valuivat silmistä. Tämän murheen ovat kaikki ne kokeneet, joilla on ollut lemmikkieläimiä. Se on puhdasta surua. En tiedä onko kilpikonnan kuolema yhtä surullista. Mutta kyllähän minä aikoinaan lehtikalankin kuolemaa surin, en tosin itkenyt. Ei minulla ollut siihen niin persoonallista suhdetta kuin Nestoriin. Kun tulin puutarhasta kotiin, olin taas purskahtaa itkuun, kun ei Nestori enää istunut ikkunalaudalla odottamassa minua kotiin. Illalla kävin uudestaan puutarhassa ja panin sen haudalle kasvamaan leijonankitoja ja tuliunikkoja, vaikka eiväthän ne enää kasva, mutta ensi kesänä, mikäli ovat monivuotisia. Ostin narsissinsipuleita, mutta niitä en vielä pannut maahan. Nestorin hautapaikka oli kaunis laskevan auringon valossa.

Nestori 2.jpg (3130 bytes)

 

Lokakuu 2002

©Anita  Konkka

atumn.gif (117099 bytes)

 

18.10.02

Rahaa taiteilijoille!

Kävin tänä aamuna hakemassa polkupyörän, joka jäi eilisiltana eduskuntatalon vieressä olevaan rautakaiteeseen kiinni, kun lähdin mielenosoituksen jälkeen Sirkan ja Oilin kanssa lämmittelemään Taidehallin klubille. Viheliäisen kylmää, viima pieksi naamaa ja varpaat olivat kuin jääkalikat. Punaviini lämmitti, mutta totina se menetti makunsa - hyvän viinin tuhlausta juoda sitä lämpimänä!

Taiteilijoita oli eduskunnan edessä noin tuhatkunta vaatimassa lisää rahaa budjettiin, kun veikkausvarojen varassa on eläminen kovin epävarmaa, se riippuu kokonaan kansan pelihimosta, joka on viime aikoina osoittanut hiipumisen merkkejä ties mistä syystä. Kirjailijoita oli vähän paikalla, näin vain Anni Sumarin, Ilpo Tiihosen, Orvokki Aution, Markku Envallin ( tai hänen näköisensä) Kari Levolan ja Torsti Lehtisen, joka oli yksi portailla puhujista. Kirjailijat purnaavat kurjuuttaan omissa nurkissaan, eivät lähde barrikadeille. Tai sitten sana ei ole kulkenut heidän keskuudessaan. Kirjailijan asema on kurjistunut koko 90-luvun eikä sen parempi uuden uljaan vuosituhannen alussakaan. Kirjastokorvausmäärärahat ovat pienentyneet jatkuvasti, koska kirjastot ovat vähentäneet kirjojen ostoja, ne ostavat nyt tietokoneita. Se näkyy kirjailijan tekijänoikeuskorvauksissa, myynti pienenee ja samalla kirjastoapurahat pienenevät. Vain kymmenen kirjailijaa tulee tässä maassa toimeen kirjojen tuotolla, ja niistä kymmenestä kuusi on mieskirjailijaa. Hesari ei ole syystä tai toisesta julkaissut kirjailijoiden viimeisintä toimeentulotutkimusta, jonka mukaan naiskirjailijat tienaavat vain kolmanneksen siitä mitä mieskirjailijat. Siis jos mieskirjailija saa 100 euroa, niin naiskirjailija saa 33 euroa. Kirjallisessa maailmassa tasa-arvo häämöttää jossakin haamurajan takana - niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Onneksi 50- ja 60-luvun vanhat sovinistit ovat pikkuhiljaa väistymässä eikä uusia toivottavasti tule tilalle.

Pommimiehen uni

Myyrmannin pommiräjäytyksestä on kulunut viikko. Iltapäivälehdillä on riittänyt isoja otsikoita, menekki on ollut taattu. Eilisessä vai oliko se toissapäiväisessä lööpissä julistettiin että räjäyttäjä suunnitteli tekoa vuoden. Seuraavan päivän Hesari kertoi, että poliisilla ei tällaista tietoa asiasta ole. Poliisi arvelee että teko oli "laajennettu itsemurha." Kun sain tietää tapahtuneesta, kirjoitin muistikirjaan: "Nuori mies päättää tehdä näyttävän itsemurhan. Rakentaa pommin ja menee ostoskeskukseen perjantai-iltana vilkkaaseen ostosaikaan, räjäyttää itsensä, hänen kanssaan kuolee 7 ihmistä ja 61 loukkaantuu. Näin tapahtui eilisiltana Myyrmannissa. Suomen ensimmäinen itsemurhaisku- ilman motiivia?"

Ajattelin että se on itsemurha, koska on olemassa ihmisiä, joiden narsismi on kasvanut sillä tavalla kieroon, että he menevät tekemään itsemurhan julkisella paikalla saadakseen teolleen mahdollisimman paljon huomiota. Iltapäivälehdet hurskastelevat nyt, että nettiä pitäisi jollakin tapaa kontrolloida, koska sieltä saa mm pomminteko-ohjeita. ja koska se on kontrolloimattomana vaarallinen välinen. Voisivat sen sijaan kontrolloida itseään. Miten vääristävästi ne sensaatio- ja julkkisjutuillaan vaikuttavat sellaisten ihmisten itsetajuntaan ( ja narsismiin), joilla se puoli on muutenkin heikoissa kantimissa. Joillekin ihmisille on maailman tärkein asia päästä otsikoihin. En tiedä miten tärkeätä se oli Myyrmannin nuorelle räjäyttäjälle. Oliko hän päässyt julkisuuden makuun, kun kuva oli julkaistu Ilta-Sanomissa kuukautta aikaisemmin?

Unesta päätellen hän oli pikemminkin depressiivinen ja todellisuuspakoinen. Kolme päivää ennen räjäytystä hän kertoi nähneensä unta, että "poliisiauto ajoi laukaisupaikalle onnex olin jo "leijailemassa" toiseen suuntaan." Ja sitten hän löysi itsensä pimeästä metsästä. Ehkä se oli enneuni. Pommin räjäyttäminen joka tapauksessa pyöri mielessä, ja siitähän ihminen useimmiten unensa näkee mikä mielessä on. Pimeä metsä viittaisi masennukseen ja "leijaileminen" siihen että hän eli todellisuuden yläpuolella, mielikuvitusmaailmoissa niin kuin nuoret ihmiset usein elävät, kun todellisuus on liian vaikeata ja monimutkaista tai suorastaan sietämätöntä. Ehkei hän edes tajunnut, että jos hän kantelee pommia mukanaan, se voi räjähtää vahingossa. Tai että jos hän räjäyttää sen julkisella paikalla saadakseen osakseen huomiota, niin räjäytyksessä kuolee ihmisiä, lapsiakin jopa. Kuka 19-vuotias haluaisi ehdoin tahdoin tappaa lapsia? Elikö tämä nuori mies niin pahasti mielikuvitusmaailmoissa, että sellainen asia ei edes tullut hänen mieleensä. Jospa kuolema oli hänelle pelkkä abstrakti asia, jota hän ei ollut kohdannut omassa todellisuudessaan. Ehkä nuoruusvuodet olivat kuluneet pommeja näprätessä ja pelatessa tietokonepelejä, joissa ihmiset ja talot räjähtelevät tuusan nuuskaksi. Oliko kotona edes lemmikkieläintä jolle olisi voinut ilmaista helliä tunteita? Pojat tarvitsevat lähelleen elävän eläimen kasvaakseen inhimillisiksi koneiden maailmassa.

Lindstenin paperit

Olen ruvennut muuton takia raivaamaan komeroita ja hävittämään sellaista kamaa, jota ei uuteen asuntoon kannata raahata. Yhden komeron perukoilta löysin nuhjaantuneen mapin, joka sisälsi Leo Lindstenin oopperalibreton Kuoleman puutarha ja romaanikäsikirjoituksen Hengenheimolaiset (alaotsikko: aateromaani). Minulla ei ole hämärintäkään muistikuvaa, miten ne ovat joutuneet minulle. Arvelisin että siinä yhteydessä, jolloin "sponsoroin" häntä lahjoittamalle äidiltäni jälkeenjääneitä taulunpohjia, kiilakehyksiä, pensseleitä ja maaliputkiloita. Hän maalasi niille taulunpohjille Mannerheimin kuvia. Vuosi sitten joku toimittaja soitti minulle ja kysyi onko minulla Lindstenin romaanikäsikirjoitusta, hän oli kuullut joltain kolmannelta, että se olisi minulla. Vakuutin ettei ei sitä ole minulla, enkä ikinä ole kuullutkaan sellaisesta käsikirjoituksesta, sen sijaan minulla on hänen näytelmänsä käsikirjoitus. Toimittaja ei ollut siitä niin kiinnostunut. Pahus, kun olen unohtanut sen toimittajan nimen. Soittaisin hänelle, että nyt se käsikirjoitus löytyi. Täytyy viedä Lindstenin paperit SKS:aan, ne ovat osa 60-luvun aatehistoriaa.

Kalevalan naiset

Joskus 90-luvun alkupuolella kävin Ateneumissa katsomassa Suomen vanhaa taidetta ja näin siellä Akseli Gallen-Kallelan Louhi-taulun. Minua alkoi vaivata naiskuva, jonka hän antoi Louhesta. Samoihin aikoihin Yleisradio pyysi tekemään pakinan sarjaan Tyrmäystippoja ja havaintoja ajasta. Kirjoitin jotain Kalevalan ihmiskuvasta, joka vaikuttaa kollektiivisen tajunnan tasolla vielä nykyaikanakin. Aihe ei jättänyt rauhaan. Kului pari vuotta, Vasemmistonaiset pyysivät myyttiseminaariinsa puhumaan Kalevalan naisista. Luin Kalevalan silloin tarkkaan lävitse ja analysoin sen jokaisen naiskuvan. Niistä naisista riitti puhetta koko viikonloppuseminaarin ajaksi.

Kului taas jokunen vuosi. Minä tarvitsin rahaa ja Yleisradio tarvitsi kuunnelman. Kirjoitin Kalevalan naisistaNaisten kokous -nimisen kuunnelman. Siitä tuli Kalevalan 150-vuotisjuhlakuunnelma. Heikki Laitinen sävelsi musiikin, Eila Arjoma ohjasi. Se oli hyvä kuunnelma, mutta Kajava tapojensa mukaan löysi siitäkin jotain vikaa.

Luulin jo päässeeni Kalevalan naisista eroon, mutta ei. Pari viikkoa sitten Vasemmistonaiset pitivät kokousta Eurassa.Joku heistä oli muistanut että muinoin puhuin Vanajanlinnassa siitä aiheesta. Menin Euraan ja esitin lyhennetyn version. Paikalla oli Länsi-Suomen miestoimittaja. Hänen tulkintansa siitä mitä olin puhunut ilmestyi kaksi päivää sitten. Hänen mielestään minun näkemykseni oli aivan uudenlainen ( tosiasiassa ainakin kymmenen vuotta vanha). Räväkkä juttu ja paikoin virheellinen - en minä niin räväkästi esitellyt kalevalaisia naiskohtaloita. Hän pani paremmaksi. Siitä seurasi, että seuraavana aamuna soi puhelin ja mies Laitilasta pyysi minua puhumaan heidän Kalevalan päivän juhliinsa Kalevalan naisista. Ovatkohan nuo naiset minun kohtaloni? En ole heihin vielä kyllästynyt - heissä on myytin ja arkkityypin väljyyttä mitä voi tulkita monella tavalla ja tasolla. Voisin tehdä romaanin siitä miten olen elänyt heidän kanssaan kymmenen vuotta.

20.10.02

Tyynynaluskirja

Teija kertoi joskus kuukausi sitten Shei Shônagon Tyynynaluskirjasta ( The Pillow Book). Kirja listaa asioita joista Shei Shônago pitää/ei pidä. Olin tänään puutarhassa haravoimassa naapurin Leenan kanssa haravoimassa lehtiä. Sen on työtä mistä pidän. Lapsena oli ihanaa tehdä pudonneista lehdistä iso keko, sukeltaa siihen ja pyöriskellä lehtien seassa Ne kahisivat, rapisivat ja tuoksuivat hyvältä. Minä pidän syksyn kuulaista päivistä, ruskan väreistä, täysikuusta joka katsoo minua keittiön ikkunasta, kun syön illallista. Pidän hyvästä punaviinistä Opin juomaan sitä Italiassa vuonna 1986. Muistan ensimmäisen pulloni vieläkin, en osannut avata sitä. Soitin naapurisedän ovikelloa ja pyysin että hän avaisi sen.

Ihania asioita on: kehräävä kissa tietokoneen vieressä, kun teen töitä, Ferlinghettin runot radiosta kuultuna, Buster Keatonin elokuvat ( voi miksei minulla ole videonauhuria, että voisin nauhoittaa ne ja katsella niitä aina kun olen kurjalla mielellä), kukkivat omenapuut puutarhassa ja ensimmäiset taimet jotka nousevat mullasta, silkin kosketus iholla, mies joka kerää kedon kukkia minulle ( harvinaisuus), lentounet, syysmyrsky jota voin katsella suojaisesta paikasta, kuljeskelu Euroopan isojen kaupunkien kaduilla Pidän myös ikkunoiden pesemisestä ja liinavaatteiden mankeloimisesta – se kruunaa pyykkipäivän. On nautinto illalla on sukeltaa puhtaiden, vasta mankeloitujen lakanoiden väliin. Muita nautintoja: keskustelut kirjoista hyvien ystävien kanssa, mandariinilla maustettu vihreä tee, junamatka Udmurttiaan ensimmäisessä luokassa, laivojen huuto sumussa, äidin laulamat virret, tuoreen öljymaalin tuoksu, mies joka hyräilee, lapsenlapset jotka tulevat yökylään, ravintolassa syöminen pariisilaismiehen kanssa.

Ihania asioita on paljon, ikäviä asioita vähemmän , tai en muista niitä. Ikävää on nousta niin nopeasti sängystä, että unet karkaavat mielestä ennen kuin ehdin kirjoittaa ne, kuten tänä aamuna, kun piti mennä hakemaan vaatteet pyykkituvasta, ettei aamuvirkku naapuri soittaisi ovikelloa ja valittaisi ettei hän saa omia pyykkejään kuivumaan kun siellä on narut täynnä minun pyykkejäni. Ikävää on myös, kun mies valehtelee, kuten Hannu eilisessä Hesarissa, kun hän väitti olevansa kiltti mies joka palvoo naisia. Sehän ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Hän suhtautuu naisiin kuin ne olisivat bodausvälineitä, jonkinlaisia panokoneita Voi olla että pettää itseään.. Ikävää on sekin että kolauttaa kyynäräpäänsä oven pieleen, varpaansa kynnykseen ja pudottaa käsistään perintöteekannun niin että se menee sirpaleiksi eikä sirpaleita voi liimata yhteen, koska niitä on liian paljon.

Muutto on sekä ihana että ikävä asia. Kun kaivautuu komeroiden perukoille ja kellarin pohjille, se on kuin psykoanalyysia. Menneisyydestä löytyy asioita, jotka olen täydellisesti unohtanut ( kuten Leo Lindstenin käsikirjoitukset). Kun olen asunut vuodesta 1967 asti samassa paikassa, niin menneisyyttä ja paperia on kertynyt melkoiset määrät kellariin ja komeroihin. En ehdi setviä niitä kaikkia. Ties millaisia luurankoja kellarista löytyy, kun jatkan kaivautumista syvemmälle paperikasoihin Yhden laatikon päällä luki: "Poliittinen menneisyyteni". Siellä oli Kalle ry:n jäsenkortteja ja pöytäkirjoja ja Kulttuurityöntekijäin Liiton julistuksia: Taide kuuluu kansalle jne. Minä olin Kalle ry:n puheenjohtaja 70-luvun alussa. Se oli SKDL:n aluejärjestö, johon kuului paljon kulttuuri-ihmisiä. Max Rand puhui minut sen puheenjohtajaksi – seuraus: järjestö lakkasi toimimasta. Se halvaantui , kun taistolaiset halusivat vallata sen, enkä minä tiennyt mitä olisin tehnyt sellaisessa ristiriitatilanteessa.

Marraskuu 2002

©Anita Konkka

Copy of Yksisarvinen.jpg (32508 bytes)

2.11.2002

Putin steppaa 2

Moskovan kaappaustragedian jäsennystä henkilökohtaisella tasolla:

Keskiviikkoiltana 23.10.2002 tshetsheenisissit kaappasivat Melnikovan kadun musiikkiteatterin kesken Nord-Ost -musikaalin esityksen ja ottivat panttivangeiksi esitystä katsomassa olleet noin 800 ihmistä.

Nord-Ost -musikaali pohjautuu V. Kaverinin romaaniin Kaksi kapteenia. Isäni suomensi sen ja se ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1945. Se on kirjahyllyssäni, mutta en muista olenko lukenut sen. Mutta muistan että äitini piti romaanin rakkaustarinasta.( Kannattaisikohan Tammen ottaa kirjasta uusintapainos?)

Melnikovan katu on tuttu paikka. Olen kuvannut sitä romaanissa Hullun taivaassa, kuinka kävelin sitä pitkin ja etsin erään Veran kotitaloa: "Melonikova- kadun varrella oli ruokakauppa, kirjakauppa, remonttiliike sekä jäätelö- että kaljakoju. Melnikova oli joku sankaritar, luultavasti partisaani, joka tappoi saksalaisia ja tuli itse tapetuksi. Hänen katuaan varjostivat lehmukset, joiden alla rehottivat hyvinvoivat rikkaruohot kuten kaikissa venäläisissä puistoissa. Syreenit tuoksuivat, niiden kukinta oli juuri alkanut...." Sivumennen sanoen se oli se sama toukokuu, jolloin muuan Matias-niminen saksalaisnuorukainen laskeutui Punaiselle torille pienlentokoneella. Sinä päivänä kaupunki oli täynnä humalaisia rajavartiosotilaita. Kysyin tulkiltani, miksi ne kaikki ovat humalassa, hän sanoi että niillä on juhlapäivä.

Perjantaina 25.10. Tiedotusvälineissä kerrotaan, että tshetsheenikaappaajat vaativat sodan lopettamista viikon sisällä. Putin sanoo televisiohaastattelussa, että Tshetsheenien kaappaamien ihmisten turvaaminen on pääasia ja että hän on valmis mihin tahansa tapaamiseen tshetsheenikapinallisten kanssa. Mutta kuinkas kävikään!

Lauantaina 26.10. ennen aamun sarastusta Venäjän armeijan erikoisjoukot tekivät yllätyshyökkäyksen teatteriin ja tappoivat tshetsheenit. Sairaaloihin vietiin satoja panttivankeja, osa heistä oli kuollut sairaalaan tuotaessa. Lääkärit olivat ihmeissään, mitä on tapahtunut kun e heissä näy luodin reikiä. Viranomaiset selittivät, että he olivat niin heikkokuntoisia että kuolivat sydänkohtaukseen. Myöhemmin kävi ilmi että he olivat kuolleet myrkkykaasuun. Viranomaiset eivät kertoneet mitä kaasua oli käytetty. Tieto olisi helpottanut lääkärien pelastustyötä. Tyypillistä venäläistä tiedotustoimintaa! He vaikenivat, kun Tshernobyl räjähti. He vaikenivat, kun Kursk upposi. He ovat salailun mestareita. Miten he aina onnistuvatkin epäonnistumaan niin täydellisesti -  kuten  taas tässä teatterikaappauksenkin tiedottamisessa, kun uhreja ei ollutkaan kymmenen vaan satakymmenen, ja lukumäärä kasvaa kaiken aikaa!

Putin sanoi televisiohaastattelussa: "Me näytimme, ettei Venäjää voi panna polvilleen". Viis siitä että yli sata panttivankia menehtyi myrkkykaasuun, Venäjän mittakaavassa uhrien määrä on vähäinen. Tärkeintä oli ettei Venäjää nöyryytetä. Niin puhuu vallan ääni. Totta kai hän pyysi anteeksi, poliitikko kun on: "Kaikkien pelastaminen oli mahdotonta. Me pyydämme anteeksiantoa. Antaa heidän muistonsa yhdistää meidät." Miltä tuollainen puhe kuulostaa omaisista, kun lehtitietojen mukaan kaappaajat olivat päässeet jo sopimukseen Kremlin kanssa. Vaikea uskoa, etteikö Kreml olisi antanut erikoisjoukoille käskyä hyökätä. Tiedotusvälineiden mukaan Venäjän johto pelkäsi yleisen mielipiteen kääntyvän sodan vastaiseksi. Ongelma(?), siis kaappaus piti hoitaa nopeasti ihmishengistä piittaamatta.

Maanantaina 27.10 kansallisena surupäivinä Putin sanoi, että hän antaa Venäjän armeijalle aiempaa laajemmat oikeudet iskeä terroristeiksi epäiltyjä vastaan. Näyttöä ei siis tarvitse olla, pelkkä epäily riittää. Tämä alkaa muistuttaa Neuvosto-Venäjän aikoja.

Perjantaina 1.11. Venäjän duuma hyväksyi lisäyksiä kahteen lakiin, jotka antavat viranomaiselle valtuudet rajoittaa ja rangaista terrorismin vastaisista toimista kertovia tiedotusvälineitä. Toisin sanoen viranomaisia ei saa arvostella julkisesti. Kaikki mitä he tekevät on oikein. Eläköön sensuuri! Jos laki olisi ollut voimassa kaappausdraaman aikana lehdet eivät olisi saaneet kertoa myrkkykaasusta joka tappoi 117 ihmistä. Putin on kaventanut sananvapautta jatkuvasti. Terrorismi n vastainen sota on hyvä syy kaventaa sitä lisää samoin kansalaisoikeuksia. Eikä hän ole yksin, sama tapahtuu Yhdysvalloissa. Sitä leimautuu heti epäilyttäväksi henkilöksi ja terrorismin kannattajaksi, jos sanoo ymmärtävänsä tshetsheenien itsenäisyyskamppailua. Pitää ainakin heti perään muistuttaa, että joo, en hyväksy terrorismia. Olen enempi gandhilaisella linjalla.

Minua alkoivat kiinnostaa Putinin sanomiset, koska näin syyskuun puolessa välissä unta, että hän steppasi teatterilavalla, ei tosin käynyt ilmi missä teatterissa se tapahtui. Siellä oli näyttämö ja iso juhlasali kuten Moskovan kulttuuripalatseissa yleensä. Lavalla oli vaaleanpunainen Marilyn Monroen pää, joka oli muovia tai ilmapallokumia. Putin pani päänsä sen sisään ja jatkoi steppaamista vauhdikkaasti. Unella nyt ei sinänsä ole mitään tekemistä kaappausdraaman kanssa, vaikka kummankin näyttämönä oli teatteri ( politiikan teko on suurta teatteria ja niin ovat unetkin ). Se ei ollut enneuni, näen niitä äärimmäisen harvoin. Se oli noita pieniä merkityksettömiä yhteensattumia, joista pidän. Kirjoitan niistä joskus toiste.

HKL:n matkakortti ja hevosen hampaat

Yritin ostaa R-kioskilta HKL:n uuden matkakortin. Ei onnistunut. Tyttö sanoi, että sitä pitää anoa ja työnsi eteeni kaavakkeen. Selitin tarkemmin, että tarvitsen kortin, johon ladataan rahaa ( HKL:n kielessä "arvoa"), en sellaista mihin ladataan aikaa, koska käyn kaupungilla korkeintaan kerran pari viikossa. Tyttö oli tiukkana: "pitää täyttää kaavake". Ihmettelin, miksi ihmeessä, eihän siihenkään mitään kaavaketta tarvita, kun ostaa nykyisen kymmenen matkan pahvikortin. En ehtinyt kinata tytön kanssa asiasta enempää, koska olin menossa PEN:in johtokunnan kokoukseen ja tarvitsin bussilipun heti enkä viidestoista päivä.

Soitin tänään HKL:n tiedotukseen ja kysyin, miksi matkakortin hankkiminen on tehty niin hankalaksi? Ja entä ensi vuonna kun kymmenen matkan pahvikortit poistuvat kokonaan käytöstä? Tiedottaja sanoi, että periaatteessa arvolla (?!) ladattavia matkakortteja pitäisi saada kaikista R-kioskeista. Hän kehotti minua hankkimaan matkakortin HKL:n palvelupisteestä. Niitä on tässä kaupungissa kaksi kappaletta (puhelinluettelon mukaan) ja niissä on pitkät jonot nyt jo, saati sitten ensi vuonna. Kysäisin tiedottajalta ohimennen, miten perheenäiti jolla on kaksi ruokakassia ja kaksi vilkasta lasta selviytyy käytännössä matkakortin näyttämisestä, kun toisella kädellä täytyy näyttää korttia lukulaitteelle ja toisella painaa joko nollaa, ykköstä tai kakkosta. Tiedottaja vastasi: "Täytyy pitää hampaissa." Minä ihmeissäni: "Ruokakassejako? Siihen tarvitaan hevosen hampaat." Tiedottaja vastasi: "Ei kun matkakorttia". Vaikuttaa vähän siltä, että tämän uuden matkakorttisysteemin ovat suunnitelleet miesinsinöörit, jotka eivät ole koskaan matkustaneet HKL:n bussissa ruokakassien ja pienten lasten kanssa. Ja entäs sitten, kun ihminen tulee vanhaksi ja tarvitsee liikkumiseen kyynärsauvoja? Hänen on kai pakko pysyä kotona.

 Pentti Haanpää Tähystäjässä

Olen jatkanut kellaripsykoanalyysiani ja kaivautunut yhä syvemmälle menneisyyteen. On muuten pölyistä puuhaa. Sunnuntaina löysin kellarin pohjilta vanhoja lehtiä, muun muassa muutaman numeron Tähystäjää, kirjallis-poliittista viikkolehteä, joka ilmestyi 1920-30-lukujen vaihteessa. Avustajakunta oli nimekästä. Siihen kuului mm. lakit. kand. Urho Kekkonen, pääjohtaja Risto Ryti, teatterinjohtaja Eino Salmelainen, prof. Eliel Saarinen, prof. Lauri Kettunen, päätoimittaja Eljas Erkko, kouluneuvos Einar Fieandt, kauppaneuvos Raf. Haarla, toimittaja Yrjö Soini ym. ym. Lehden päätoimittaja oli Yrjö Ruutu, Suomen kansallissosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja. Juhani Konkka (isäni), oli lehden toimitussihteeri ja taloudenhoitaja sekä em. yhdistyksen puoluesihteeri.

Joulukuun numerossa 49-50/1929 muutamalta kirjailijalta kysyttiin, miten heidän jouluksi ilmestyneet kirjansa ovat syntyneet. Vastaajia olivat Lauri Haarla, Arvi Järventaus, Unto Karri, Unto Seppänen ja Pentti Haanpää ( ei yhtään naista!) Minä pidin eniten Pentti Haanpään vastauksesta. Häneltä oli ilmestynyt Hota-Leenan poika, se on elämänkerta, kuten hän sanoi ja jatkoi: " Sillä olin nähnyt, että maan huomatuista ja mahtimiehistä kirjoitetaan elämänkertoja, kuten kohtuullista onkin, sillä epäilemättä he ovat paljon matkaansaattaneet tässä maailmassa, vaikkakin heidän tekonsa ja vaikutuksensa monesti jäävät arvion varaan. Niihin ei voida asettaa mitään käytännöllistä pituutta ja tilavuutta… Sitten minä näin kuokkamiehen suoviljelyksen laidassa ja ajattelin, että kas, siinä on ihminen, jonka aikaansaannokset voidaan tarkasti osoittaa. Voit ottaa käteesi mittakepin ja nähdä, että hänen kaivamiaan ojia on kilometrimääriä; että hänen viljan- ja heinäkasvuun kaivamansa maa-ala on sangen avara. Ja leipä ja maito ovat, kun asiaa miettii, tässä maassa suuresta merkityksestä. Epäilemättä tämä kuokkija oli siis merkittävä mies. Minä menin ja kyselin, kuinka hänen elämänsä oli kulunut ja kirjoitin sen kirjaan sangen vähäisin valhein ja koristein. Siten syntyi Hota-Leenan poika".

Matka Varkauteen

11.11.02

Kävin viikonlopulla esiintymismatkalla Varkaudessa, siellä oli Tarinoiden Taulumäki – tapahtuma. TeemanaElämyksiä ajassa ja unessa. Olen kirjoittanut kymmenen vuotta sitten unikirjan, jota luetaan vieläkin. Kaikki ihmiset näkevät unia, siksi aihe kiinnostaa jatkuvasti. Mutta unet ovat aliarvostettuja meidän kulttuurissamme. Niistä kun ei ole mitään käytännön hyötyä. Niillä ei voi tehdä rahaa.

Lumi tuiskuisi junan ikkunan ikkunoiden ohitse. Näytti eksoottiselta, melkein Siperialta. En muista milloin viimeksi olen matkustanut junalla Suomessa talviaikaan. Minulla oli matkalukemisena kirja Virtuaalisen arkeologiaa : Virtuaalimatkailijan käsikirja. Sen artikkelit ovat ajalta ( 1990-luvun alusta) jolloin virtuaalitodellisuuteen suhtauduttiin idealistisesti. Nuori Jaron Lanier hehkutti: " VT merkitsee äärimmäistä luokka-, rotu- ja muita eroja vailla olevaa tilaa, koska kaikki sen elementit ovat muunneltavissa. Ihmisen persoonallisuudet kohtaavat vapautettuina kaikesta tärkeilystä; heidän käytössään on todella poikkeuksellinen väline kommunikaation ja empatian lisäämiseen."

Saavuin Varkauteen iltahämärissä ja lähdin sieltä aamuhämärissä, en ehtinyt nähdä kaupungista paljon mitään. Ensivaikutelma: Täällä haisee raha. Se haju tuli Stora-Enson piipuista. Paperitehdas sijaitsi kaupungin keskustassa, sen vieressä oli Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien painolaitos. Paperi menee Stora-Ensolta suoraa putkea pitkin painolaitokseen, jossa se " jalostetaan" lehdiksi ( so. Uutisia, ilmoituksia, hömppäjuttuja, jotka unohtuvat saman tien kuin on lukenut ne – unohtuvat kuin unet). Kaupungin katukuvassa silmiin pistävää: raskaat tukkikuormat, jotka jyräsivät kohti tehdasta Siellä meni koivutukkia Hesareiksi. Jos en paljon ehtinytkään nähdä kaupunkia, näin ainakin sen mistä kaupunki elää. Katselin sitä menoa liikemieshotellin ikkunasta ja mietin miten monta tukkikuormaa yhden päivän Hesareihin menee. Pääasia on se että talous pyörii. Puut eivät valita. Mutta hullu luonnonmystikko ( tai Pentti Linkola) valittaa niiden kohtaloa.

Illalla oli kaksi esiintymistä kirjastossa. En ole aikaisemmin esiintynyt Savossa, yleisö oli erilaista kuin länsi-suomessa, eivät uskaltaneet kysellä mitään toisin kuin lännessä. Voi olla että se johtui tilanteesta. Warkaus-lehden toimittaja haastatteli minua lavalla enkä päässyt yleisön kanssa suoraan kontaktiin. Kirjailijan kannalta ei ole hyvä, jos hän joutuu istumaan yleisön yläpuolella lavalla. Se jäykistää tunnelman, puolin ja toisin. Haastattelija kysyi unista ja rakkaudesta, jotka ovat olleet kirjojeni teemoja. Oli huomannut sen, että ei kirjoissani onnellista rakkautta ole kuvattu. Vaikea minun on sellaista kuvata mitä en ole kokenut – paitsi kerran. Se oli se rakkaus joka ei toteutunut lihallisesti. Ja vain siksi se olikin onnellinen. Pitäisiköhän siitä joskus kirjoittaa? Yksi ainoa nainen uskalsi kysyä toisen esiintymisen lopussa, olenko kirjoittanut mitään äidistäni. Sanoin kirjoittaneeni hänestä Talvi Ravennassa - romaanissa. Ehkä kirjoitan hänestä joskus enemmän.

Itäsuomalaisten hyvä puoli on se että esiintyjästä he pitävät parempaa huolta kuin länsisuomalaiset. He ovat vieraanvaraisempia. Kun kuukausi sitten olin Eurassa esiintymässä, kukaan eri ollut vastassa. Sain selvittää tieni yksin esiintymispaikalle. Varkaudessa oli kaupungin sivistystoimenjohtaja Marjut Saija asemalla vastassa. Hän vei minut sieltä ravintolaan syömään, ymmärsi että matkalainen on nälkäinen istuttuaan junassa viisi ja puoli tuntia – sellaista ei ole tapahtunut ikinä Länsi-Suomessa. Eikä minua hylätty esiintymisten jälkeen hotellihuoneen yksinäisyyteen, vaan vietin myöhäisillan Teatteri-Baarissa Marjut Saijan seurassa. Siellä oli Brel-Vysotski konsertti. Kannatti jo senkin takia käydä Varkaudessa. Mutta se jäi kysymättä, mistä kaupungin nimi on peräisin. Liittyykö se jollakin tavoin varastamiseen? Mitä siellä on varastettu?

Junamatka takaisin Hesaan oli suurta korvan iloa. Selkäni takana istui kaksi pappaa, jotka puhuivat ehtaa savon kieltä, ja käytävän toisella kaksi pulskaa savolaisnaista, joilla juttua riitti, vaikka olivat vasta junassa tavanneet. Toisella oli muuten matkalukemisena V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitus , yksi minun monista lempikirjoistani) Minun korvani höristelivät oikeaan ja vasempaan, ne halusivat kuulla sekä naisten että miesten jutut, ja nauttivat suuresti kielestä. Se oli lapsuudesta tuttua, siltä ajalta kun vietin kesiä Savonlinnassa isoäidin luona. Isoäiti ei sitä kieltä puhunut koska oli pohjalainen, mutta ukki puhui. Erityisesti tykkäsin niiden kahden etelän aurinkoon matkaavan papparaisen huumorista, toisin sanoen tavasta miten ne suhtautuivat itseensä ja elämäänsä. Ne olivat matkailleet paljon yhdessä, käyneet Australiassa asti. Toinen totesikin, että "tiä eläkeläisen elämä on sellaista kuljeskelua paikasta toiseen." Vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä. Sellaisiakin vanhoja miehiä on vielä olemassa. Eivät kaikki ole yhtä turhautuneita kuin kirjailijamiehet vanhoilla päivillään, kun eivät nuoret naiset välitä heistä enää, ja kriitikotkin suhtautuvat nuivasti.

14.11.02

Romaani ilman valhetta

Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota en voinut laskea käsistäni, se piti lukea yhdellä istumalla alusta loppuun. Se oli Anatoli Mariengofin Romaani ilman valhetta, ilmestynyt venäjäksi vuonna 1928. Romaani kertoi Sergei Jesenista ja Anatoli Mariengofista 1920-luvun hulluina vuosina Moskovassa. Seuraavana päivänä menin kirjastoon ja lainasin Mariengofin romaanin Kyynikot. Ja sekin oli kirja minun makuuni, täysin modernia kerrontaa. Se ilmestyi Berliinissä vuonna 1928, Neuvostoliitossa se oli kiellettiin "yhteiskunnan vastaisena julistuksena". Siellä oltiin menossa 20-luvun alkuvuosien hurjan vapautumisen jälkeen kohti tylsää sosialistista realismia. Minä nautin Kyynikoistatavattoman paljon, luin senkin yhtene menoon. Se oli lyhyt ja tiivistä, täyttä postmodernismi – 60 vuotta ennen kuin postmodernismi tuli läntisessä Euroopassa muotiin. Voi, miksei meillä kirjoiteta sellaisia romaaneja, joita on nautinto lukea, lyhyitä ja tiiviitä romaaneja. Meillä vallitsee paksu sosiaalinen realismi. Vilkaisu tänään julkistettuun Finlandia-ehdokaslistaan todistaa sen. Ei yhtään yllätystä. 60-luvulla ilmestyi kokeilevia romaaneja, muistan Aronpuron Apertif , avoin kaupunki - romaanin ja Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet -kollaasin. Ja Juhan Mannerkorven romaanit. Miksei meillä kirjoiteta enää mielenkiintoisia romaanikokeiluja? Johtuuko se kustantajista? Haluavatko ne pelata varman päälle? Eivät ota julkaistavaksi mitään outoa, mitään sellaista mikä ei aukea ensi lukemisella? Vai johtuuko se kritiikistä, joka suosii sosiaalista realismia ? Vaikuttaako Pekka Tarkan perinne yhä? Hänhän ei ymmärtänyt sellaista kirjallisuutta jota ei voinut arvottaa sosiologisin mittapuin.

Finlandia-ehdokkaat 2002

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista olen lukenut vain yhden. Se on Reko Lundánin Ilman suuria suruja. Puoleen väliin asti se oli kiinnostava, mutta kun se puolen välin jälkeen jatkui jatkumistaan samanlaisena ilman että henkilökuvassa olisi tullut esiin uusia, syvempiä ulottuvuuksia kuin arjen ulottuvuus, aloin kyllästyä ja lukea kirjaa harppoen. Kirja oli tyypillistä sosiaalista realismia. Pirjo Hassisen Jouluvaimon lukeminen hyytyi jo alkumetreille, viiteenkymmeneen sivuun, koska henkilökuvaus oli niin ulkokohtaista ja kieli kolisevaa, sama vaivasi minua hänen edellisessäkin romaanissaan, ja lisäksi epäonnistuneet kielikuvat ja vertaukset. Kari Hotakaisen romaaniaJuoksuhaudantie en ole lukenut, kun en ole saanut käsiini, aiheensa puolesta se kuulunee sosiaalisen realismin valtavirtaan, mutta hänen ilmaisunsa on modernia, ellei hän ole taantunut sitten Buster Keatonin ja Bronxin, joista pidin, Klassikosta en niinkään. Anu Kaipaisen kirjaa Granaattiomena en lainannut vaikka se olisi ollut saatavissa. Se on liian paksu. Inhoan paksuja kirjoja. Miksi hemmetissä kirjailijoiden pitää kirjoittaa semmoisia? Harri Tapperin ja Kjell Westön kirjoja en ole nähnyt.

Parnasso

Kun olin koko päivän istunut tietokoneen ääressä ja kirjoittanut romaania ( vaihteeksi sitä jonka aloitin toissa talvena Uzésissa), teki mieli lähteä illansuussa liikkeelle. Lunta satoi harvakseen, kun kävelin kirjastoon lukemaan Jarkko Laineen viimeistä Parnassoa. Minulle se on tullut 60-luvulta lähtien, mutta tänä vuonna en enää pystynyt tilaamaan, koska raha ei ole riittänyt muuhun kuin vuokran, ruokakaupan tilin ja muiden pakollisten laskujen maksamiseen, tupakastakin piti luopua, kun vuokra kohosi lähes sata euroa kuussa. Viimeisessä Parnassossa oli Nobel-runoilija Wislawa Szymborskan , Tomas Tranströmerin ja Georg Traklin runoja. Saa nähdä onko runoja ja esseitä uudessa Parnassossa, joka ilmestyy Jarkko Laineen jälkeen. Hän sentään oli ja on kirjallisuusihminen Tuomas Anhavan hengessä. Olen kuullut huhuja että uudesta Parnassosta tulee jonkinlainen kirjallisuuden Nyt-liite, täynnä helposti sulavaa, trendikästä juttua. Ei mitään vaikeata, koska se karkottaa lukijat. Idioottejako meistä kaikista halutaan tehdä? Putte Wilhemsonkin sai potkut Hesarin kirjallisuusosastosta, koska kirjoitti kuulemma liian vaikeatajuisesti. Pitääkö kaiken kirjoitetun olla nykyään helpostisulavaa mössöä, joka unohtuu mielestä saman tien kun sen on lukenut? Päätin että en myy divariin vanhoja Parnassoja (10 centtiä/kpl), voivat vielä kohota arvoon arvaamattomaan, kun ei mitään korkeakirjallista julkaista tulevaisuudessa missään. Selailtuani vanhoja Parnassoja niitä ymmärsin, että ei kannata myydä, koska niissä on niin paljon upeita juttuja, sellaisia joita voi lukea uudelleen,  se on hyvän kirjallisuuden mitta. Pitää ostaa viimeinen Parnasso. Jarkko Laineen jälkikirjoitus oli surullisen katkera. Vaikuttaa siltä että hänet on savustettu ulos. Hänen tulkintansa mukaan potkut johtuvat toiss atalvena Helsingin Sanomissa julkaistusta julkilausumasta, jossa muutamat kirjailijat olivat sitä mieltä, että hän on kehno päätoimittaja tms. En tunne julkilausumaa tarkemmin, koska olin siihen aikaan Uzésissa. Miksi se julkilausuma nyt vasta aiheuttaa toimenpiteitä? Kurja juttu kaiken kaikkiaan, kun irtisanominen on tapahtunut samaan aikaan kun Jarkko joutui luopumaan myös Kirjailijaliiton puheenjohtajuudesta. Kaikki sympatiani ovat hänen puolellaan, varsinkin kun sen jälkeen kun kuulin millainen uudesta Parnassosta tulee. Toivon, että ne huhupuheet eivät pidä paikkaansa.

Kansallisen identiteetin rakentajat

16.11.02

Eurooppalaisia puheenvuoroja radiossa: Joku ranskalaismies pohtii miksi ruoka on menettänyt makunsa; liha, vihannekset, hedelmät, juustot – ei mikään maistu samalta kuin ennen. Ruuasta on tullut  mössöä. Siitä on jo kymmenen vuotta ( 1993), kun puheenvuoro on nauhoitettu. En tiedä olivatko EU:n elintarvikedirektiivit jo silloin voimassa. Oli miten oli, tilanne on mennyt vain pahempaan suuntaan, mitä teollisemmaksi elintarvikkeiden tuotanto on kehittynyt. Ranskalaismies on huomannut että sama katastrofaalinen maun menetys koskee myös kirjallisuutta. Siitä on tullut teollisuustuotteita kuten Camembert-juustosta. Taide on kuollut, kaiken pitää olla standardiin sopivaa, keskinkertaisen hyvää, siis ei minkään makuista. Ja minä kun olen kuvitellut, että Ranskassa olisi toisin. Että siellä olisi kirjallisuudella ja kirjailijoilla vähän enemmän liikkumatilaa kuin Suomessa, jossa kirjallisuus on valjastettu yhteiskunnan palvelukseen melkein kuin ent. Neuvostoliitossa. Paitsi että nykyään se on valjastettu markkinatalouden palvelukseen myös Ranskassa. Suomessa kirjailijan pitää pönkittää kansallista identiteettiä, tätä merkillistä suomalaisuutta. Finlandia-raadin puheenjohtaja Maija Berndtson viittasi samaan asiaan, kun sanoi, että kirjallisuudella on meillä " snellmanilaista perintöä kansallisen identiteetin rakentajana." En ole ikinä tuntenut sellaista tehtävää omakseni. Snellmanilaisesta hengestäkö johtuu, että suomalainen kirjallisuus on   enimmäkseen  ikävystyttävää?

Luettuaan tuhansia sivuja tämän vuoden proosaa  Maija Berndtson ihmettelee: "Yhteiskunnan kuvaamisessa olemme jääneet sodanaikaiseen ja –jälkeiseen Suomeen". En tiedä onko seuraava kysymys hänen vai haastattelija Suvi Aholan, koska se ei ole sitaateissa: Missä ovat työuupumus, perhe- ja muu väkivalta, yksinhuoltajuus, uusperheet, työttömyys, maahanmuuttajat, talouskriisit, terrorismi ja aids? Minun mielestäni nuo ovat sosiaaliraporttien ja lehtiartikkelien aiheita. Tietysti hyvä kirjailija voi luoda noistakin aiheista kaunokirjallisuutta. Vanhanaikainen käsitys kirjallisuudesta – että sen täytyisi käsitellä yhteiskunnallisia nykyhetken ongelmia! Minä ihmettelen, missä on surrealismi, absurdismi, hulluttelu, ilottelu ja irrottelu? Mielikuvitus? Rajojen rikkominen? Kokeilu? Entäpä ihmiskuvaus? Ei kukaan ehdottele kuvataiteilijoille, että heidän pitäisi maalata työuupumusta tai perheväkivaltaa. Tai säveltäjien säveltää talouskriisisinfonioita. Miksi kirjailijoiden sitten pitäisi kirjoittaa sellaisista aiheista? Taistolaisaikoina noita vaatimuksia esitettiin.

Nettikirjailijan iloja

17.11.02

Rupesin muutama kuukausi sitten kirjoittamaan nettipäiväkirjaa iloksi ja hyödyksi itselleni, pannakseni muistiin sellaisia asioita, jotka minua kiinnostavat kirjoittamisen hetkellä, mikä jälkeen unohdan autuaasti kirjoittamani. Tavallisesta muistikirjasta ei koskaan löydy mitään, siitäkin syystä nettimuistiinpanot ovat kätevämpiä. Minulla ei ole aavistustakaan kuka lukee sivujani. Ei ole vieraskirjaa eikä laskuria, olen laiskuri kun en ole laittanut niitä sivuille. Ei minulla muuten ole aavistusta siitäkään, kuka lukee romaanejani. Ihmiset lainaavat niitä kirjastoista. Unikirjaa luetaan vieläkin, vaikka sen julkaisemisesta on kulunut kymmenen vuotta. Se on säilynyt hengissä, samoin kuin Ibiza-romaani. Joskus romaaneista ja nettipäiväkirjasta tulee palautetta. Vanha ystävä opiskeluajoilta surffaa sattumoisin sivuilleni ja lähettää palautetta. Tai koulutyttö tekee kirjallisuusesitelmää, käy sivuilla ja kirjoittaa kysyäkseen lisätietoja.

Joskus sivuista voi olla hyötyäkin, viimeksi niistä oli kustantajalle, joka etsi Vappu Liipolan tekijänoikeuksien omistajia, hänen perillisiään siis. Kustantajan sopimusassistentti luki nettipäiväkirjaani ja löysi maininnan että Vappu oli kummitätini. Hän kirjoitti ja kysyi sattuisinko tietämään mitään perillisistä, olisi nimittäin rojalteja tiedossa Vapun sadusta joka on ilmestynyt tänä syksynä satuantologiassa. Muistin hämärästi että Vapulla oli kaksi tai kolme lasta ja että he asuivat noin neljäkymmentä vuotta sitten Vapun kanssa Kukkolanharjussa lähellä Lahtea En muistanut lasten nimiä ja harjunkin muistin väärin. Se oli Pulkkilanharju. Mistä lie Kukkola tuli mieleeni, jos harjun nimi olisi ollut Pukkila, niin sitten nimilipsahduksen voisi ymmärtää. Ilmeisesti Tammen sopimusassistentilla on salapoliisin kykyjä, koska hän löysi huterien muistumieni perusteella Vapun lapset. Pyysin häneltä heidän osoitteensa, koska minua kiinnostaa Vapun ja äitini Anjan kirjeenvaihto opiskeluajoilta ja myöhemminkin. Sain Vapun pojan Heikki Liipolan web-sivujen osoitteen. Kirjoitin hänelle ja kysyin onko Vapun jäämistössä äidin kirjeitä. Niitä ei löytynyt, mutta kaksi valokuvaa Vapaan taidekoulun ajoilta löytyi.

PS 21.11.02 Ei muistini onneksi ihan laho ole vielä. Heikki Liipolta tuli viesti, että Kukkolanharju on olemassa Lahden lähellä. Se on saari (oikeastaan saariryhmä), jossa hänen isoisällään, siis Vapun isällä oli Kukonharju –niminen tila ja täyshoitola. Nimi on varmasti jäänyt takaraivooni äidin kertomuksista. Hänellä oli paljon tarinoita Vapun boheemista perheestä. Ties vaikka olisin vauvana Kukonharjussa käynytkin.

Vappu ja Anja

Vappu ja Anja olivat opiskelutovereita ja kämppäkavereita ennen sotia 30-luvulla. He asuivat Kaivopuiston rannassa, talossa jonka nimi Villa Ensi, ja olivat köyhiä kuin kirkonrotat. Äidin kertoman mukaan heillä oli lettukestit joka päivä, koska rahaa ei ollut muuhun syömiseen.. He olivat Vapaan taidekoulun ensimmäisiä oppilaita. Maire Gullichsen perusti koulun vastapainoksi Ateneumin jäykälle pönäkkyydelle, toinen kummitätini Irja Noponen oli koulun rehtori, ellen taas muista väärin. Ester Helenius oli maalausluokan opettaja, Vappu ja Anja olivat parikymppisiä opiskelijatyttöjä. Tulevaa taiteilijanuraa ajatellen kummallekin kävi hullusti: joutuivat sodan aikana naimisiin. Aviomiehet ja lapset tekivät urakehityksestä kompurointia, äitini jaksoi sinnitellä hädin tuskin 47-vuotiaaksi, hän kuoli noin 40 vuotta sitten. Vappu sinnitteli pitempään, hän luopui maalaamisesta ja rupesi kirjoittamaan satuja ja tarinoita. Hän kuoli seitsemän vuotta sitten (päivälleen).

Kolme vuotta ennen kuolemaansa äiti sanoo eräässä lehtihaastattelussa (löysin jutun kellarista): "Nykyaikana naistaitelija voi olla naimisissakin, ennenhän se ei ollut mahdollista, eikä suomalaisistakaan naistaitelijoista olleet naimisissa muut kuin Hanna Frosterus-Segerstråle. Mutta kyllä nytkin on vaikeata olla samalla kertaa luova taiteilija ja hoitaa lapsia ja kotia ja varsinkin jos vielä perheenpääkin on luova ihminen." Yhtä aviohelvettiähän se oli minun kokemusteni mukaan.

Alla on valokuva Vapusta ja Anjasta ajalta jolloin heidän elämässään ei ole vielä muuta kuin taide, ja opiskeluaikaiset ihastukset. Kuva on otettu Vapaassa taidekoulussa. He istuvat ikkunalaudalla ja katsovat silmä kovana, kun Ester Helenius opettaa. Tumma tyttö etualalla on Anja ja vaalea tyttö hänen takanaan käsi poskella on Vappu.

Vapaatk.jpg (17333 bytes)

 

Nainen ja ura

21.11.02

Viiden lapsen kotiäiti lähetti palautetta, hän tekisi kuvia, mutta se on mahdotonta, "ei voi kirjoittaa edes sähköpostia, kun kaksivuotias mönkii sylissä ja kolmivuotias tahtoo taas jotain. Aaarrggghhh!!" Hän kertoi että Vapun ja Anjan tarina osui kohdalleen nykyisessä elämäntilanteessa. Hän on luova ihminen, vaikka ei tohdi sitä sanaa käyttää, koska mainostoimistot ja Sarasvuot ovat väärinkäyttäneet sitä niin kauan. Minusta ihmiset yleensä ovat luovia, sen näkee heidän unistaan, heillä ei vain ole kanavaa minkä välityksellä ilmaisisivat luovuuttaan. Maalaaminen, kirjoittaminen, säveltäminen ynnä muut taiteenlajit vaativat pitkää harjoitteluaikaa ennen kuin ovat hallinnassa sen verran, että niillä kykenee ilmaisemaan yhtään mitään. Ainoaksi kanavaksi jää unien näkeminen, minulla se on toiminut aina oikein hyvin, mutta ei se ole yhteiskunnallisesti arvostettua toimintaa. Ei sitä ole lasten kotihoitaminenkaan. Hän tuntee olevansa yhteiskuntakelvoton, kun viihtyy lasten kanssa kotona. Vastasin hänelle, että minusta tuntui ihan samalta, kun olin kahden lapsen kotiäiti. Kirjoitin esikoisromaanin sillä aikaa kun lapset olivat puistotädillä ja nukkuivat päiväunta. Sitten mies lähti, lapset jäivät. Ne tarvitsivat minua entistäkin enemmän Menin töihin, oli vain illat omaa aikaa, lapset olivat sittenkin tärkeämpiä kuin kirjoittaminen. Vaikenin kirjailijana yli kymmenen vuotta.. Vasta kun lapset olivat lukiossa, rupesin taas kirjoittamaan. He olivat itsenäistyneet, eivät tarvinneet enää äitiä niin kipeästi kuin ennen. Nykyään olen onnellinen, että annoin lapsille ne kymmenen vuotta enkä tehnyt silloin uraa. Jälkeen päin ne vuodet lasten kanssa tuntuvat menneen kauhean nopeasti, mutta se on vain perspektiiviharhaa. En kyllä niitä vuosia takaisinkaan haluaisi. Kärsin kun en pystynyt kirjoittamaan. Luulen, että lähes jokainen nainen joutuu nykyään kestämään uran tekemisen ja lasten hoivaamisen ja kasvattamisen välisen kauhean ristiriidan. Jos haluaa menestyä uralla, se on lapsilta pois, jos taas haluaa lastensa menestyvän, se on uralta pois. En tarkoita tässä yhteydessä rahalla mitattavaa menestystä, vaan henkistä hyvinvointia.

Kirjallisuutta kerhossa

Eilisiltana oli "kertsi". Tuli valvottua myöhään ja nukuttua kehnosti, yöllä osallistuin kirjallisuuskonferenssiin Minskissä, joki myrskysi siellä hurjasti, aallot löivät korkealle ja paiskoivat penkkejä nurin rannalla. Päivä lähti nihkeästi käyntiin.Se siitä seuraa kun, kun innostuu juomaan liikaa punaviiniä puhumaan toisten kanssa kirjallisuudesta. En ollut ainoa joka piti Hesarissa esitettyä kirjallisuusnäkemystä tyhmänä ( sitä että kirjallisuuden pitäisi käsitellä ajankohtaisia aiheita, kuten työuupumusta, perheväkivaltaa, aidsia, talouskriisejä jne. jne.) Finlandia-ehdokkaistakin tuli puhetta, vaikkei niitä muut paitsi Nadja ja minä olleet lukeneet, enkä minäkään kaikkia. Vielä on lukematta Anu Kaipaisen ja Harri Tapperin romaanit. Kustannusyhdistyksen puheenjohtaja, mikä hänen nimensä nyt onkaan, oli kuulemma hieronut ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa tyytyväisenä käsiään ja sanonut: "Nyt saatiin myyvä lista". Kustantajat haluavat tietysti rahaa, mutta täytyykö hyvien kirjailijoiden kuten Hassisen, Hotakaisen ja Westön ryhtyä heidän tarpeidensa palvelijoiksi. Olin pettynyt sekä Hotakaisen että Westön ehdokaskirjoihin. Hotakaisen Juoksuhaudantie on pitkitetty vitsi ja Westön Langviihderomaani, vaikka pohjana olikin minua kiinnostava ja paikoitellen jopa aidon tuntuinen miehen rakkaustarina, mutta miksi se piti kuorruttaa ajankohtaisviihteeksi. Onkohan muuten niin, että miehet, elleivät ole täyskyynikoita rakkauden suhteen, ovat joko romantikkoja tai sentimentalikkoja ja arjessa eläminen naisen kanssa epäonnistuu niin usein.

En vastusta viihdettä, mutta täytyy olla olemassa myös sitä toista kirjallisuutta, joka ei saa kustannusyhdistyksen johtajaa hykertämään käsiään. Sitä kirjallisuutta joka on taidetta ja jonka synnystä Rilke kirjoittaa: "Taideteokset syntyvät aina vaarassa olemisesta ja äärikokemuksesta, olemisessa on menty pohjaan asti, niin pitkälle kuin ihminen yleensä voi. Kuta pitemmälle menee, sitä omempi, sitä persoonallisempi, sitä ainutkertaisempi on elämys ja taideteos on lopulta tuon ainutlaatuisuuden välttämätön, vastaansanomaton ja ainutkertainen ilmaus." (Hiljaisen taiteen sisin) Rilke meni niin pitkälle kuin voi sekä Duinon elegioissa että Malte Laurids Briggen muistiinpanoissa. Molemmat ovat mielikirjojani.

Poliittinen menneisyyteni

22.11.02

Tänään siirryin vihdoinkin älykortin käyttäjän moderniin aikakauteen. HKL:n matkakortti tipahti kirjekuoressa eteismatolle. Lähdin heti kokeilemaan miten sillä matkustetaan bussissa. Ei tarvinnut pitää korttia tai kasseja hampaissa. Minulla oli vain yksi kassi mukana ja sekin oli kevyt. Se sisälsi poliittisen menneisyyteni, jonka löysin taannoin kellarikomerosta. Ensin ajattelin heittää menneisyyden roskikseen, mutta sitten päätin rahdata sen Kansan arkistoon. Kassissa oli Kansandemokraattinen yhdistys Kalle ry:n pöytäkirjat ja jäsenkortisto, satakunta ihmistä ellei enemmänkin, joukossa paljon toimittajia ynnä muita kulttuurivaikuttajia. Minä olin Kallen viimeinen puheenjohtaja 70-luvun alussa. Yhdistystä ei koskaan lopetettu virallisesti, se vain lakkasi toimimasta, kun en pystynyt enää kutsumaan edes johtokuntaa koolle, mikä taas johtui siitä että en kestänyt taistolaisten ja revareiden taistelua kokouksissa. Minun olisi pitänyt ottaa kantaa suuntaan tai toiseen, mutta en pystynyt siihen vaan yritin luovia keskitietä pitkin (vanhana taolaisena :-) Kalevi Seilonen oli yhdistyksen jäsen. Hän rupesi puuhaamaan kirjailija- ja taiteilijaystäviensä kanssa taistolaista Kulttuurityöläisten liittoa. Hän soitti minulle ja kysyi tulisinko perustavaan kokoukseen Vanhalle. Tietysti menin, koska olin ihastunut häneen. Kulttuurivihkojen 30-vuotisjuhlanumerossa hän sanoo joutuneensa sattumalta mukaan siihen kokoukseen. Hän muistaa väärin, ei se minusta ollut sattuma, hänellä tosin oli huono muisti jo nuorena.

Poliittinen menneisyys tuli puheeksi toissailtana kirjallisuuskerhossa, kun Marja kertoi käyneensä katsomassa Kom-teatterissa Pirkko Saision näytelmää Baikalin lapset . Hän oli pitänyt siitä ja suositteli sitä meille. Pitänee uhrata 20 euroa muuttokassasta ja mennä katsomaan, koska olin siinä liikkeessä mukana siihen asti, kun Matti ilmiantoi sen unkarilaisen, jonka nimen olen unohtanut. Matti kuului samaan kirjailijajaostoon kuin minä, opiskelimme yhdessä marxismi-leninismin alkeita. Hän oli charmantti mies siihen aikaan, älykäs, eloisa ja seksikäs, myös mediaseksikäs, kuten nykyään sanotaan. Kaikki kirjailijajaoston jäsenet olivat mediaseksikkäitä ja esiintyivät paljon julkisuudessa, paitsi minä joka vain hihitin ja menin lukkoon julkisuudessa. Matti ei ollut yhtä tiukkapipoinen kuin muutamat muut jaoston jäsenet, hän oli jopa huumorintajuinen. Siksi minulle oli paha järkytys, kun ilmiantoi unkarilaisen kollegan. En olisi uskonut sitä hänestä.

Ilmianto oli niin paha järkytys, että en voinut käydä enää jaoston kokouksissa. En irtisanoutunut julkisesti kuten Jussi Kylätasku, jäin vain melua pitämättä pois KTL:n toiminnasta. En minä Mattia inhonnut senkään jälkeen, mutta kärsin hänen takiaan, ja häpesin itseni takia, sillä ilmianto oli ja on yhteisöllinen teko, kyllä me kaikki silloiset KTL:n jäsenet oltiin siitä vastuussa. Ja ollaan vieläkin. Sen takia Saisio, mikäli olen oikein ymmärtänyt, pohtii näytelmässään olisiko jo armon aika. Mutta Saision ilmiantaja oli nuori, naiivi ja viaton opiskelija. Jos niin olisikin ollut todellisuudessa, teko ei olisi saanut yhtä suurta kantavuutta ja se olisi annettu helpommin anteeksi. Saisio teki ongelmasta ehkä helpomman kuin se todellisuudessa oli heijastamalla sen nuoruuteen. Nuorelle on helpompi antaa anteeksi.

Matti ei ollut kokematon ja sinisilmäinen opiskelija, hän oli keski-ikäinen mies sen lisäksi että hän oli julkisuudenhenkilö, arvostettu runoilija ja espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjä, entinen BBC:n toimittaja ja laajasti lukenut ja maailmaa nähnyt mies. Unkarilainen loukkasi hänen poliittisia tunteitaan, jotka olivat kiihkeät kuten kaikki muutkin tunteet hänessä. Mahtoiko hän harkita hetkeäkään ja keskustella asiasta kenenkään kanssa ennen kuin rynnisti tekemään ilmiantoa. Hän oli sellainen Kuuma-Kalle, että tuskin hän olisi ketään kuunnellut, vaikka joku olisi sanonut hänelle, että älä hölmöile. Hän itse on eniten kärsinyt siitä teosta, ei ole kyennyt antamaan armoa itselleen ja on menettänyt sen armottomuuden takia luomiskykynsä – kauhein rangaistus minkä luova ihminen kokee. Eräs jungilainen nettiystäväni sanoi aikoinaan, että vaikeinta ihmisen on antaa anteeksi itselleen sitä, että hän on tehnyt vääryyttä toiselle ihmiselle. Hän kieltää sen teon Toinen on saattanut antaa vääryyden anteeksi ajat sitten ja unohtaa sen. Mutta vääryydentekijä rankaisee itseään yhä ja yleensä alitajuisesti. Minua ilmiantajan psykologia kiinnostaa tavattomasti, koska setäni Eero (joka eli 30-luvun Neuvosotliitossa) oli todennäköinen ilmiantaja, mutta silloin aika ja yhteiskunta olivat erilaiset kuin 70-luvun Suomessa, joten ilmiantamisen motiivienkin on täytynyt olla erilaisia.

Rautalanka-aita

24.11.02

Sillä aikaa kun olin Elämäntarinasymposiumissa Villa Salinissa, ikkunamaisemaan on ilmestynyt uusi elementti: rautalanka-aita, joka erottaa meidän pihan naapuritalon pihasta. Se estää Itäkeskuksesta busseilla 58 ja 57 tulevia köyhiä musliminaisia oikaisemasta naapuritalon pihan poikki Vahinkopalvelun halpismyymälään, joka on meidän talossa. He joutuvat nyt kiertämään noin sata metriä. Kiusa se on pienikin kiusa. Viime kesänä meidän pihalle ei laitettu entisene tapaan penkkiä, koska musliminaiset jäivät lapsiensa kanssa sille istumaan. Näin rasismi etenee Munkinseudulla pikku hiljaa:  sunnuntaiaamuna juntataan viimeisiä rautalanka-aidan paaluja maahan, työkone kolisee ikävästi. Aidan päällä törröttää piikkejä. Ei kannata kiivetä yli, tulee palkeenkieliä pitkiin hameisiin ja kaapuihin. Onkohan tuo aita ajan merkki. Saa nähdä miten rasismi eteen Vuosaaressa. Rakennetaanko sielläkin rautalanka-aitoja halpishallien käyttäjille?

Elämäntarinasymposiumissa oli koolla oli 12 naista kertomassa sekä omaa elämäntarinaansa että sellaisia kirjojen elämäntarinoita, jotka ovat vaikuttaneet heihin. Kaksi naista oli toisistaan tietämättä valinnut Anne Frankin päiväkirjan ja kaksi Oatesin Blondin. Olin luvannut puhua elämänkertaromaanin kirjoittamisesta, lähinnä Mustan passin synnystä. Kerroin myös siitä, mutta enemmän epäonnistuneista yrityksistäni kirjoittaa äidin elämäntarinaa. Esikoisromaanin jälkeen yritin kirjoitta sitä.Kului kymmenen vuotta ja siitä tulikin romaani Tytär. Kolmen vuoden kuluttua menin Ravennaan etsimään äidin jälkiä. Siitä matkasta syntyi kirja, joka on minulle rakkain: Talvi Ravennassa, mutta ei äidin elämäntarinaa. Kymmenen vuoden kuluttua yritin taas. Menin kesäksi Pohjanmaalle kirjoittamaan hänen tarinaansa, ei  tullut taaskaan äidin tarinaa, vaan tuli Rakkaus kestävä kiusaus. Äiti on mukana niissä kaikissa kirjoissa, ja myös Johanneksen tunnustuksissa, jossa hän kertoo millainen mies Johannes naisen silmin oli. Yksi   symposiumin osanottajista kysyi, miksi äidistä on niin vaikea kirjoittaa ja toinen totesi, että vaikuttaa siltä kuin äitini pakenisi kirjoittamista. Sanoin, että ehkä äidistä on siksi vaikea kirjoittaa, että hän elää niin syvällä minussa ja on osa minua. Miehistä ( Johanneksesta ja Eerosta) oli  helppo kirjoittaa, koska heihin minulla oli välimatkaa.

Joulukuu 2002

© Anita Konkka

Copy of Joulupossu.jpg (11557 bytes)

Joulupossu. Yksityiskohta Pieter Bruegelin maalauksesta Luilekkerland

 

Ilmaisunvapaudesta

1.12.02

Nykyään kielen pitää olla keskellä suuta kirjailijalla, kun hän kirjoittaa julkisuuteen. Sitä kun ei etukäteen tiedä mistä sanoista voi joutua lakitupaan ja kenen kunniaa milloinkin tulee loukanneeksi. Joillekin kunnia on arka paikka. Yritän välttää kunnianarkoja ihmisiä jos suinkin mahdollista, koska he ovat huumorintajutonta porukkaa, niin tiukkapipoisia ettei heidän seurassaan kauan viihtyisikään.

Anja Snellman kirjoitti kaksi vuotta sitten Hesariin jutun, josta Kari Ruutu, varatuomari ja Veljesapu - nimisen järjestön hallituksen jäsen suivaantui ja nosti kunnianloukkaussyytteen Anjaa vastaan. Veljesapu hyysää entisiä SS-miehiä. Vanhoista natseista on näemmä tullut suojelukohteita, nyt kun he ovat käymässä harvinaisiksi luonnollisen poistuman kautta. Anja rinnasti jutussaan holokaust-keskustelun ja saksalaisten SS- miesten Suomen vierailun seuraavaan tapaan:

 "Jos Eurooppa ei olisi tuhonnut omia juutalaisiaan, he asuisivat nyt tyytyväisinä Varsovassa, Wienissä, Berliinissä, Pietarissa, Budapestissä, Amsterdamissa ja Vilnassa, eivätkä nousisi aamubussiin Jerusalemissa tarkastaen joka kerta ennen istuutumista, ettei penkin alla ole pommi. Miksi juutalaiset alistuivat niin nöyrästi kohtaloonsa. Miksi juutalaiset ovat niin sotaisia? Miksi juutalaiset ovat?

"Tätä sankaritekoa ei saa koskaan unohtaa", Suomen SS-miesten perinneyhdistyksen puheenjohtaja Kari Ruutu sanoi puheessaan Mannerheimin patsaalla. Suomen armeija järjesti suomalaisille ja saksalaisille SS-miehille paikalle kunniavartion

Anja jätti ( vai unohti?) Ruudun puheesta pois kaksi lausetta, jotka olisivat selittäneet mistä sankariteosta oli kysymys. Lauseet kuuluvat:

"SS-joukoissa taisteli yli 900 000 sotilasta, joista yli 200 000 eurooppalaisia vapaaehtoisia. Nämä taistelijat pelastivat Euroopan läntisen puolen aasialaisten bolsevikkien ylivallalta. Tätä sankaritekoa ei saa koskaan unohtaa."

Näiden lauseiden puuttuminen on johtanut siihen, että Ruutu on vienyt asian valtakunnansyyttäjälle joka on nostanut syytteen Anjaa vastaan ( kun kihlakunnansyyttäjä jätti syyttämättä). Lauseista päätellen Ruutu on palava aatteen mies, ja sellaiset miehet ovat vaarallisia. Hänen retoriikkansa muistuttaa 30-luvun Suur-Suomi retoriikkaa.

En mene arvailemaan, mitkä Ruudun motiivit ovat olleet, kun hän on vetänyt jutun valtakunnanoikeuteen. Paitsi se hämärä kunnia, ja se on itse kunkin kohdalla kovin subjektiivinen asia. Olisiko hän myös julkisuudenkipeä? Venäjällä Putin-jugendiksi kutsuttu järjestö (= Yhdessä kulkijat) rupesi tehtailemaan syytteitä kirjailijoita vastaan, kun huomasi että sillä tavalla he saavat julkista huomiota osakseen enemmän kuin millään muilla toimillaan Mediaa ei heidän hääräilynsä kiinnostanut ennen kuin he kävivät moskovalaisten kuuluisuuksien Vladimir Sorokinin, Viktor Pelevinin ja Viktor Jerofejevin kimppuun.

Putin, jonka steppailua alitajuntani kiinnostuneena seurailee, on joutunut toppuuttelemaan Venäjän duuman intoa kaventaa sananvapautta. Hän ei ole vahvistanut uutta tiedotuslakia, jonka mukaan kaikenlainen kirjoittelu terrorismin vastaisesta sodasta ( so. Tshetshenian sodasta) olisi kielletty.

Mutta uusia hölmöjä lakiesityksiä on tulossa Venäjällä. Jos kielilaki menee lävitse eli Putin vahvistaa sen, niin vieraskielisiä sanoja ei saa käyttää tietousvälineissä ja venäjän kieltä on käytettävä kaikissa virallisissa yhteyksissä. Se merkitsee käsittääkseni, että vähemmistökielten asema heikkenee entisestään. Lakiesityksessä sanotaan Hesarin uutisen mukaan, että typerää kieltä ja lainasanoja saa käyttää, jos ne ovat erottamaton osa taiteellista kokonaisuutta." Taitaa tulla tuomareille pähkäiltävää, että mikä on "taiteellinen kokonaisuus". Kuka sen loppujen lopuksi määrittelee.

Sanan- ja kielenvapaus ( so. ilmaisunvapaus) näyttää olevan kimurantti asia niin meillä kuin Venäjälläkin.

Kirjallisuuslistat ja -kilpailut

2.12.02

Finlandia-lista on pönäkkä lista. Ihmiset jotka eivät luota omaan makuunsa ostavat listan kirjoja itselleen tai joululahjaksi sukulaisille ja ystäville. Runeberg-lista on vastakohta sille, elävä ja aina yllättävä. Se sisältää romaanien lisäksi novelleja ja runoja, kirjallisuuden kasvukärkeä. Aikaisemmin Finlandia-listakin oli kiinnostava, mutta kun siitä tehtiin romaanikilpailu, siitä tuli pelkkä kustantajien myynninedistämiskampanja. Kustantamoissa ollaan pettyneitä, jos kukaan "heidän" kirjailijoistaan ei pääse sille listalle. Runeberg-listalla ei ole samanlaisia ulkonaisia paineita.

Minun kokemukseni mukaan on kivempi olla ehdokkaana Runeberg-listalla, siitä ehdokkuudesta ei saa ihottumaa. Kun olin Finlandia-ehdokkaana, naama tuli täyteen näppylöitä. Menin ihotautilääkäriltä kysymään, mitä tämä on. Hän sanoi, että "taliköhnärohtuma" ja määräsi monenlaista mönjää, millä naamaa piti sivellä. Ei sen näköisellä naamalla voinut esiintyä julkisuudessa. Henki kyllä oli altis rahan ja maineen viettelyksille, mutta ruumis oli viisaampi, se ei piitannut myyntihommista. Olisikohan minuun iskenyt lepra, jos olisin voittanut kisan. Sinä vuonna sen voitti Gösta Ågren. Hänestä tuli hetkeksi suosittu runoilija, sitten hänet unohdettiin eikä se tuntunut hänestä ollenkaan hyvältä. Mutta siitä on etua, kun ei ole suosittu. Kun kukaan ei odota mitään, saa tehdä rauhassa omaa juttuaan.

Tänä vuonna Runeberg-ehdokkaita on kahdeksan: Ranya ElRamly (Auringon lapset), Jaska Filppula (Chicago 1959),Catherina Gripenberg (Ödemjuka belles lettres från en till en), Kullervo Järvinen (Sonnikorven blues), Hanna Marjut Marttila (Kertoi tulleensa petetyksi), Kai Nieminen (Lopullinen totuus, Kaikesta), Pirjoliisa Tuominen(Leipäkivi) ja Arto Virtanen (Vapiseva sydän). En ole lukenut yhtään listan kirjaa, mutta ennakkosuosikkejani ovat Kai Nieminen ja Arto Virtanen sen perusteella mitä ovat kirjoittaneet aikaisemmin. Arton katkeruutta varmaan lieventää se, että hän pääsi vihdoinkin ehdokkaaksi kirjallisuuskilpailuun.

Mieshuumori voitti

4.12.02

Kerrankin veikkaukseni osui oikeaan, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie voitti kirjallisuuden Finlandia-kisan. Olisi pitänyt lyödä pullo punaviiniä vetoa, kun ranskanope kyseli tunnilla meiltä voittajasuosikkia. Siinä vaiheessa en ollut lukenut yhtäkään ehdokasromaaneista. Minun arvaukseni perustui siihen mitä Hotakainen on aikaisemmin kirjoittanut. Jos olisin ollut kirjallisuuden tämänvuotinen diktaattori Lasse Pöystin sijasta, Hotakaisen kirja ei olisi voittanut, niin paljon kuin pidänkin Hotakaisesta sekä ihmisenä että kirjailijana. Johtuu sukupuoleni rajoituksista, ehkä, että Juoksuhaudantien huumori ei purrut minuun ollenkaan. Täytyy olla intin käynyt naimissa oleva (tai eronnut) mies, että pystyisi nauttimaan kirjan vitsikkyydestä. Pidän universaalisemmasta huumorista, vaikkapa Buster Keatonin mielettömistä gageista.

Yhden kerran aikaisemmin olen tiennyt Finlandia-voittajan etukäteen. Näin enneunen, että Kristinan Maan ääreen

Voittaa. Ja niin tapahtui. En ollut yllättänyt kirjan voitosta, koska se oli ja on edelleen hyvä kirja, mutta minua hämmästytti, että alitajunta tiesi viisi päivää ennen julkistamista, kuka on voittaja.

Ei nostalgiaa

Siirryin kellareista raivaamaan keittiön yläkaappeja. Lapsuudenkodin juhla-astiaston rippeet: säröytyneet vadit ja kulhot joutuivat saman tien mustana jätesäkkiin. En tuntenut nostalgiaa. Ei minulla ole ikävä lapsuudenkotia , vaikka vierailen siellä usein unissani. Ei ole ikävä lapsuuden joulujakaan, jolloin kultareunaisella juhla-astiastolla katettiin ruokasalin pöytä. Murrosikäisenä yritin lintsata perhejoulusta ja siitähän nousi iso huuto. Isä oli suunniltaan, kun uskalsin uhmata traditioita.

Kysyin serkultani, kun hän kävi viikonloppuna kylässä, onko hänellä ikinä ikävä entistä kotimaataan (Venäjää) ja näkeekö hän ikinä unia lapsuudenkodistaan. Hän asui varhaisvuodet Leningradissa ja myöhemmin Petroskoissa. Hän sanoi, että ei ikinä. "Saitko sinä siitä maasta niin tarpeeksesi?" minä kysyin. Hän ei vastannut. Hän ei näe edes painajaisunia, ei kerrassaan mitään siitä maasta. Minä sen sijaan näen usein unia Venäjästä, koska Venäjä oli minulle lapsena salaperäinen ja pelottava "isän maa". Nykyään se on absurdi ja mielenkiintoinen maa. Kun Euroopassa kaikki maat alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan, niin se pysyy outona ja erilaisena.

Serkun suuri unelma toteutui, kun hän pääsi Suomeen asumaan. Suomi on hänen isänmaansa, koska hänen isänsä syntyi täällä ja joutui vanhempiensa kanssa Neuvostoliittoon. He olivat punapakolaisia. Serkku vaikuttaa tyytyväiseltä, elämä on vihdoinkin mallillaan. Mutta mikä oli hinta jonka hän joutui maksamaan unelman toteutumisesta? Oliko se avioliitto suomalaisen miehen kanssa? Mies kuoli pari kolme vuotta sitten. En tiedä ikävöikö hän miestään, en tullut kysyneeksi. Hän ei puhu siitä miehestä , mutta eipä hän puhunut ensimmäisestäkään miehestään. Miehellä (tällä toisella) oli kissa, jota hän joutui sietämään niin kauan kuin mies eli. Kun mies kuoli, hän vei kissan lopetettavaksi. Hän ei todellakaan pidä kissoista. Sen näki siitä miten hän suhtautui Nooraan ja Noora häneen.

Hän on asunut Suomessa yli kymmenen vuotta.

Mutta entä jos on totta, että "elämällä, jonka olemme jättäneet taaksemme, on paha tapa nousta unohduksesta, valittaa, meistä, haastaa meidät oikeuteen", kuten Milan Kundera sanoo. Suomalainen sananparsi sanoo, että minkä taaksensa jättää, sen edestänsä löytää. Kohtalon ironiaa, että ihminen jonka jätin taakseni, muuttaa asumaan samaan taloon kuin minä.

Serkun käynnin jälkeen rupesin lukemaan Kunderan romaania Tietämättömyys. Se tarkoittaa nostalgiaa Kundera sanoo, että nostalgia on tietämättömyyden kärsimystä: "Sinä olet kaukana, en tiedä miten voit. Minun kotimaani on kaukana enkä tiedä mitä siellä tapahtuu." Kunderan romaani kuuluu Suomessa harvinaiseen lajiin. Se on esseeromaani tai ajatusromaani. Ei juonta eikä paljon toimintaakaan, mutta lähes joka sivulla on ainakin yksi ajatus, jota tekee mieli siteerata. Toisin sanoen, Kunderan kirja on hengen ravintoa. Kaikkien makuun Kunderan kepeys ei ole, muistaakseni Tietämättömyys sai nuivahkon arvostelun Hesarissa. Kundera ei ole kaikkien makuun, se mies jonka taakseni jätin, inhosi häntä syvästi. Suomalaiseen raskasmielisyyteen ei oikein sovi keskieurooppalainen ironia ja tyylin kepeys, mutta minä nautin siitä. Se on luontaista mieltymystä.

Miten pilataan hyvä kirjailija

5.12.02

Tämänpäiväisen Hesarin mukaan Kari Hotakainen kiittelee kustantamonsa (WSOY:n) myynti-ihmisiä, jotka parkaisivat tuskasta lukiessaan Buster Keaton, elämä ja teot –kirjan tajunnanvirtaa. He sanoivat: "Juoni, Hotakainen, juoni! Vasta sitten näitä aapisia voi myydä taajamiin." Hotakainen tietysti tapojensa mukaan hieman liioittelee. Mutta kilttinä poikana, hän noudatti kustantajan toiveita ja rupesi kirjoittamaan juonia teoksiinsa. Niin minä menetin yhden suomalaisista suosikkikirjailijoistani.

WSOY:lle tiedettiin 60-luvun lopussa hyvin millaiset kirjat myyvät. Kun tein vuonna 1969 kustannussopimuksenIrti- romaanista (se ilmestyi seuraavana syksynä), Ville Viksten ehdotti: "Kirjoitahan seuraavaksi nuoren naisen seksikokemuksista". Tämä tapahtui Klaus Kurjessa, jonne hän oli kutsunut kustannussopimuksen tekemisen jälkeen minut lounaalle. Parsat (tai mitä mahdoinkaan syödä silloin) menivät väärään kurkkuun ja minä menin lukkoon. En pystynyt kolmeentoista vuoteen saamaan aikaan mitään julkaisukelpoista. Tosin syitä oli muitakin kuin Villen tokaisu, sellainen kuului hänen tyylilajiinsa. Tietysti kilttinä tyttönä yritin toteuttaa kustantajan toiveita, mutta oma ääni katosi. Kun vein seuraavan käsikirjoituksen hänelle, hän sanoi: "Tämä on aivan liian autistista." Kotona tutkin sivistyssanakirjaa ja sain selville, että autismi tarkoittaa "sairaalloista uppoutumista omaan ajatusmaailmaan, joka ehkäisee realistisen asennoitumisen ulkomaailmaan."

Vaihdoin kustantajaa. Menin Tammelle ja sain kustannustoimittajaksi Matti Suurpään. Hän ei koskaan ehdotellut eikä esittänyt mitään toiveita kirjoittamiseni suhteen. Sain kirjoittaa vapaasti mitä halusin. Vähitellen oma äänikin alkoi löytyä. Se tapahtui Ravennassa. Matti ei ollut enää talossa 90-luvun loppupuolella, jolloin Tammen myyntiportaasta alkoi kuulua toiveita, että romaanissa pitäisi olla juonta ja vuoropuhelua. No, minä tein Mustan passin, mutta ei sitä myyty yhtään sen paremmin kuin juonettomia tajunnanvirtaromaanejakaan. Kustantajan kannalta olen toivoton kirjailija.

Seksi ja muisti

Luin eilisiltana Milan Kunderan Tietämättömyyden loppuun. Alku lupasi enemmän kuin loppu antoi. Kundera oli työntänyt loppuun turhia seksikohtauksia. Johtuu tietenkin taas sukupuoleni rajoituksista, että pysty käsittämään miten tärkeätä seksi on miehille - ne kuulemma ajattelee sitä joka hetki. Hemmetin hankalaa elämää.

Jokin aika sitten pohdin yhden ystäväni kanssa, mitä miehestä muistaa, kun suhde on loppunut. Sillä ei ole suurtakaan merkitystä millainen mies on sängyssä, koska se ei jää mieleen. Mutta se on tärkeätä, millainen mies on keittiössä, se on niin tärketä, että sen minä muistan. Muistan myös tavan puhua, liikkua, elehtiä, ilmehtiä Muistan millaisista kirjoista ja elokuvista mies pitää. Muistan keskustelunpätkiä, mutta parhaiten muistan yhteiset matkat. Ehkä se johtuu siitä että ulkomailla aistit terävöityvät ja niiden mukana varmaan myös muisti.

Kundera pohtii kirjassaan muistin olemusta. Hän on sitä mieltää, että "muistissa on säilynyt vain miljoonasosa, miljardisosa, toisin sanoen hyvin pieni osa eletystä elämästä…Sillä mihin muistiraukka oikeastaan pystyy? Se pystyy säilyttämään menneisyydestä surkean pienen osasen eikä kukaan tiedä, miksi juuri sen eikä mitään muuta, sillä valinta tapahtuu kunkin ihmisen sisimmässä salaperäisesti, tahdon ja kiinnostuksen ulkopuolella." En ole Kunderan kanssa täysin samaa mieltä tuosta viimeisestä kohdasta. Kyllä kiinnostus auttaa muistia säilyttämään asioita. Kiinnostus ja voimakkaat tunteet. Kun tunteet heikkenevät, muistaminen heikkenee myös. Olen huomannut sen unista, mitä suurempi tunnelataus unessa, sitä paremmin sen muistaa herättyään. Minua hämmästyttää alitajunnan kyky säilöä tapahtumien yksityiskohtia. Ne tulevat usein unissa esiin. Yksityiskohta on kuin langanpää, kun siihen tarttuu, jokin ammoin unohtunut tapahtuma palautuu muistiin. Freudia vähän muunnellakseni: unet ovat kuninkaantie menneisyyteen.

Perun aikaisemmin kirjoittamaani hieman. Kunderan kirjan kahdesta seksikohtauksesta toinen ei ollut turha, koska sen yhteydessä Kundera kiinnittää huomiota kielen merkitykseen. Hänen miespuolinen päähenkilönsä Josef tulee kahdenkymmenen emigranttivuoden jälkeen käymään Tšekissä.Kirjan lopussa hän menee sänkyyn naisen kanssa, joka on, kuten hänkin, emigrantti: "Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen Josef kuulee tšekinkieliset rivot sanat ja kiihottuu rajummin kuin koskaan tästä maasta lähdettyään, sillä rivoilla, likaisilla, hävyttömillä sanoilla ei ole häneen vaikutusta muuten kuin äidinkielellä (Ithakan kielellä) lausuttuina, koska kielen syvien juurien kautta hän yhdistyy sukupolvien ja taas sukupolvien kiihottumiseen."

Kundera sanoo tuossa jotain hyvin tärkeätä. Emigrantti on juureton siksi että hänellä ei ole enää yhteyttä omaan kieleensä. Olisin toivonut, että hän olisi kirjoittanut enemmän omasta suhteestaan kieleen. Miltä tuntuu kun kirjailija menetettyään kieliympäristönsä kahdeksikymmeneksi vuodeksi, tulee käymään ja kuulee omaa kieltään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joka paikassa, sängyssäkin. Eikö ei se ole suuri riemu korville? Hän kirjoita kielestä kovin paljon, koska hänen tarinansa henkilöt eivät ole kirjailijoita. Voi olla, että hänen suhteensa tšekinkieleen on monimutkaisempi kuin kirjan henkilöiden. Hänhän hylkäsi sen, rupesi kirjoittamaan ranskankielellä, ja menetti samalla jotain ominaislaadustaan. Toisin kuin Samuel Beckett, joka löysi oman äänensä vasta vaihdettuaan kielen englannista ranskaksi.

Lilja 4-ever

15.12.03

Amnesty International järjesti perjantaina Helsingin lukiolaisille Bio Rexiin tilaisuuden, johon osallistuin Kristinan kanssa Suomen PENin edustajana. Ensin keskusteli Anna Politskovaja Tshetshenian tilanteesta koululaisten kanssa. He tekivät hyviä kysymyksiä. Eilisiltana ( lauantaina), kun istuimme iltaa Marco Polossa, Politskovaja kertoi hämmästyneensä positiivisesti, että he tiesivät niin paljon Tshetsheniasta ja että heitä oli niin paljon paikalla, iso sali oli täynnä eivätkä kaikki mahtuneet istumaan. Hän oli odottanut näkevänsä paikalla vain kourallisen koululaisia, jotka haukottelevat ikävystyneinä. Todennäköisesti koululaiset tulivat tilaisuuteen siksi että ei tarvinnut istua perjantai-iltapäivää koulun penkillä. Ehkä heidän käsityksensä venäläisestä naisesta hieman avartui iltapäivän aikana. Venäläinen nainen voi olla intellektuelli, kuten Anna Politskovaja, eikä vain stereotypioiden lihava maatuska tai räikeästi maalattu huora.

Keskustelun jälkeen tilaisuus jatkui Lukas Moodyssonin elokuvalla Lilja 4-ever. Anna ja osa koululaisista poistuivat paikalta, Kristina ja minä jäimme katsomaan elokuvaa. Se oli rankka tarina 16-vuotiaasta äidin hylkäämästä tytöstä. Äiti lähti uuden miehensä kanssa Jenkkeihin ja jätti tytön rahattomana kotiin. Huonostihan siinä käy. Tyttö tapaa ihanan miehen, joka osoittautuu parittajien kätyriksi ( mafiamieheksi), mutta tyttö ei sitä tajua vaan ajautuu miehen lupausten houkuttelemana huoraksi Ruotsiin. Parittelukohtaukset oli esitetty tytön näkökulmasta: puuskuttavia keski-ikäisiä panomiehiä, ja seksi juuri niin äklöttävää kuin se todellisuudessakin on, kun siihen ei liity mitään inhimillistä tunnetta ( paitsi äijien nautinnonhimoa). Niistä kohtauksista jäi inhottava olo, tuntui siltä että joo, ihan oikein jos seksin ostaminen kielletään ja siitä tehdään rikos. Miksi Suomessa pitäisi sallia mafiamiesten toiminta sen takia että miehet eivät halua hoitaa seksiasioitaan inhimillisemmin.

Elokuva oli rankka senkin takia, että se oli tosi. Juuri niin kurjaa Venäjällä on ollut iät ja ajat. Ihmiset eivät välitä itsestään, toisistaan eivätkä ympäristöstään. He ryyppäävät holtittomasti , jos perheessä ei ole baabuskaa (isoäitiä)

lapset jäävät heitteille. Kukaan ei jaksa huolehtia ympäristöstä ( paitsi Moskovan keskustassa), se on sikamaisessa kunnossa. Kun kävin siinä maassa ensimmäisen kerran neuvostoaikana, minua järkytti se piittaamattomuus. Ajattelin että näiden ihmisten täytyy olla kroonisesti masentuneita, eikä ihme kun miljoonia on teloitettu, kyörätty Siperiaan tai kiskaistu kodeistaan ja heitetty johonkin vieraaseen kolkkaan, johon niillä ei ole mitään kulttuuri- eikä muitakaan siteitä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen elämä on käynyt entistä kauheammaksi siellä, koska uusrikkaiden ja köyhien välinen kuilu on revennyt ammottavaksi. Olisi ollut kiintoisaa jäädä kuuntelemaan, mitä mieltä teinit olivat elokuvasta, mutta Kristina ei jaksanut jäädä istumaan ja kuuntelemana keskustelua. Minustakin tuntui, että kaksi ja puoli tuntia riitti, silti vähän harmitti jälkeenpäin, että en jäänyt.

Venäjän seksikkäin mies

Kun istuttiin iltaa Marco Polossa PENiläisten ja Anna Politskovjan kanssa, hän kertoi että Venäjän naisten mielestä ylivoimaisesti seksikkäin mies on Vladimir Putin. Onpa heillä omituinen maku, minä ihmettelin. Putinilla on kylmät silmät ja ilmeettömät kasvot eikä hänessä ole seksikkään miehen charmia. Mutta valta tekee miehestä kuin miehestä seksikkään, niin myös naisesta. Katariina Suurellakin pyöri ympärillä rakastajia ties kuinka paljon.

Naiset ihailevat Putinia, koska hän ei ryyppää, mikä on harvinainen ominaisuus venäläisessä miehessä. Näyttää siltä kuin meidän Tarja Halosemmekin ihailee häntä. Telkkarikuvien perusteella heidän suhteensa on lämmin, se on edennyt sinutteluasteelle. Ei sinuttelu ole venäläisten keskuudessa yhtä yleistä kuin meillä.   Täytyy olla hyvä tuttava ennen kuin voi sinutella. Ranskassa on sama juttu.   Jos kerran  Halonen on niin hyvää pataa Putinin kanssa, niin miksei neuvo   miestä lopettamaan turhaa verenvuodatusta.

Anna Politskovaja sanoi Putinia pyöveliksi  Suomen television uutisissa. Entiseen aikaan sellaisesta lausunnosta olisi pää pudonnut, ja  pienin rangaistus olisi ollut 25 vuotta pakkotyötä Siperiassa. Tämänpäiväisessä Hesarissa hän sanoo, kun haastattelija kysyy häneltä, pelkääkö hän: "Tietenkin, mutta mitä sitten. Ei ole enää paluuta, en voi suostua kompromisseihin, vaikka viimeksi minua on kiristetty Nord Ostin (Moskovan teatteritragedian) tapahtumien jälkeen allekirjoittamaan viranomaisten vääriä tietoja."

Saa nähdä kuinka kauan kansainvälinen maine suojelee häntä. Ei Venäjällä ihmishenki ole minkään arvoinen, sen osoittaa joka päivä Tshetshenian kansanmurha. Ja sen osoitti Dubrovka-teatterin tragedia, jossa ainakin 120 ihmistä menetti henkensä, kun Putin ei osannut hoitaa tilannetta oikein. Sen jälkeen tshetsheenien murhaaminen on kiihtynyt. Ei mahdu minun järkeeni, mitä seksikästä on pyövelissä.

Pornoinho

18.12.02

Joulun tulo on stressaavaa, postiluukusta rapsahtaa joka päivä korttikasa, joka leviää eteismatolle ja aiheuttaa kauheata syyllisyydentuntoa. En ole lähettänyt yhtään joulukorttia! Ehkä väsään niitä ensi yönä. Tai sitten joulupyhinä. Ei, silloin ei ole aikaa. Minun täytyy kirjoittaa itseni ulos ties kuinka monelta listalta ja siirtää kotisivut MBnetiin, koska Megabaud lopettaa toimintansa tämän vuoden viimeisenä päivänä.

Kaikki muuttuu: sähköpostiosoite, kotisivuosoite, katuosoite, puhelinnumero. Kännykän numeron olen jo muuttanut. Kuulin puolella korvalla, kun joku puhui radiossa tänään, että muutto aiheuttaa yhtä paljon stressiä kuin avioero tai läheisen kuolema.

Viime yönä kun en saanut unta stressiltäni, luin Jemina Staalon Pornoinhon. Kirjan nimi kertoo mistä on kysymys.Ei mitään pönkeää Finlandia-proosaa, vaan elävää, raikasta nuoren naisen raivoa ironialla ja itseironialla taitettuna: "ikuisesti pikku nainen? kantaa rinnassaan tulipunaista kirjainta kun nai pappia? ikuisesti tyhjä astia, johon voi valaa tietoa? pygmalion? svengali? kalevala?

my fear lady my fare lady

knaps

katkaise vampin, meduusan, kuningattaren kaula [---] puhu nainen takaisin itsellesi, lupaa muuttua, kerro kuinka paljon rakastat, vain häntä, osta ne tulppaanit, ruusut, teddyt ja bodyt, kääri suklaasydän rubiininpunaiseen

folioon, osta kihlat

niin nainen on hiljaa, pehmeä myöntyväinen,[---]"

Jotkut arvostelijat ovat verranneet Pornoinhoa Rosa Liksomin proosaan, jota olen lukenut vähän (johtuen ennakkoluuloistani Pekka Tarkka kohtaan, joka ylisti maasta taivaaseen hänen lyhytproosansa, sillä kaikki mitä PT ylisti oli minusta epäilyttävää). Minulle tuli pikemminkin mieleen Ingeborg Bachmannin nuoruusnovellien tajunnanvirrallisuus ja latautunut vimma, mikä kosketti ja tuntui omalta kun olin nuori nainen. Mikään ei ole muuttunut 40-50-vuodessa. Nuoren naisen elämä, miehen määrittelemänä ja miehen halun kohteena oleminen on yhtä typerryttävää, rasittavaa ja raivostuttavaa niin nyt kuin silloinkin. Voi olla, että se on vielä pahempaa nyt kuin silloin, koska joka puolelta pursuaa pornoa, jonka ihmiskäsityksen mukaisesti nainen on vain jonkinlainen pumpattava Barbara vailla mitään ihmismäisiä ulottuvuuksia.

Enpä ihmettele ettei Pornoinho päässyt minkään kirjallisuuskisan ehdokaslistalle, mahtoiko päästä edes Helsingin Sanomien esikoiskirjakisaan. Se ei ole kilttiä eikä hyvin kasvatettua proosaa. Hyi sentään, ei nainen nyt noin räävittömästi saa kirjoittaa miehisestä panokulttuurista!! Ainoa juttu mikä minua häiritsi, oli tekijän nimimerkki "Jemina Staalo". Miksei hän kirjoita omalla nimellään. Tai no, jos hänen nimensä on Maija Virtanen, niin silloin nimimerkki on parempi. Mutta miksi Jemina Staalo? Jemina tuo mieleen Setä Tuomon tuvan –aikaisen mustan isoäidin joka paistaa maissikakkuja. Ja Staalosta tulee mieleen turistikaupassa myytävät olennot, joilla pitkä harmaa parta ja punainen tonttulakki päässä.

Laiskuuden siunaus
23.12.2002


Kunnon jouluflunssa on yrittänyt kolmatta päivää iskeä kimppuuni. Ehkä sen onnistuu kaataa minut huomenna sänkyyn, tai viimeistään ylihuomenna. jolloin olen kutsunut Jyrin ja Riikan jouluaterialle.


Olen siivonnut sylimikroa. Laiskuuttani olen jättänyt saapuneet ja lähteneet (tärkeät tai muuten vain mielenkiintoiset) viestit Eudoran kansioihin. Ei ihme, että se on viime aikoina kaatuillut ylikuormituksen takia. Ostin sylimikron kaksi ja puoli vuotta sitten, kun lähdin kiertämään kirjallisuusjunalla Eurooppaa. Olin tehnyt Hesarin kanssa diilin, että kirjoittelen matkan varrelta juttuja. Tuntuu että sen reissunjälkeen olen ollut kaiken aikaa joko lähdössä jonnekin tai tulossa jostain. Viesteissä vilahtelevat kaupunkien nimet: Luxemburg, Avignon, Pariisi, Berliini, Saransk, Salehard, Moskova. Marjatta kyseleekin yhdessä viestissä: "Mahdoitko juuttua Pietariin. Tai ehkä olet saanut aikaiseksi nyt sen junaesseen? Tai olet asettumassa esimerkiksi Berliiniin? Tai jotain muuta yhtä käänteentekevää?"


Nyt näyttää siltä, että olen asettumassa Vuosaaren Aurinkolahteen enkä pääse sieltä liikkeelle ennen kuin muutto on maksettu. Sitä varten piti ottaa lainaa. Kellarit on raivattu tyhjiksi ja olen siirtynyt setvimään yläkerran paperikasoja. Niistäkin löytyy kaikenlaista kiintoisaa, mutta enää ei ole aikaa tutkia niitä. Muuttoon on aikaa vain kuukausi.
Jotain hyötyä laiskuudestakin on. Jos olisin poistanut vanhat postit Eudorasta aikoinaan, en olisi päässyt ikinä sen miehen jäljille, joka joskus vuosi puolitoista sitten kyseli minulta Leo Lindstenin julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta. Olin unohtanut hänen nimensä. Mutta onneksi olin säästänyt viestin jossa ilmoitin, että käsikirjoitusta ei ole minulla eikä ole koskaan ollutkaan.


Pari kuukautta sitten, kun aloitin kellareiden siivouksen käsikirjoitus (Hengenheimolaiset) löytyi. Ajattelin, että se pitäisi toimittaa SKS:n kirjallisuusarkistoon, mutta ei ollut asiaa sinne päin kaupunkia ja niin asia jäi hoitamatta, onneksi.


Viime perjantaina se mies kävi hakemassa Lindstenin käsikirjoituksen. Ymmärsin hänen epäselvistä puheistaan, että hän aikoi tehdä Lindstenistä elämänkerran. Hän oli samaa tyyppiä luin Lindsten; laiha, pitkä , parrakas ja kärsivän näköinen kuin Surullisen hahmon ritari. Monet alkoholistit näyttävät samanlaisilta, ikään kuin sielu jostain kumman syystä pakottaisi heidät ankaraan juomisen urakkaan, ja siitä tulee elämäntehtävä, jota pakoon ei pääse. Pentti Saarikoski taas kuului toiseen alkoholistityyppiin, hänestä tuli vuosien mittaan yhä enemmän metsänpeikon näköinen. En tavannut häntä sitten 60-luvun alun enkä tiedä, näyttikö hän viimeisinä vuosinaan yhtä uupuneelta kuin Lindsten ja tämän elämänkerturiystävä.


Italialaista lempeä


Eudoran vanhojen postien joukossa oli hupaisa viesti. Muuan italialainen Romeo (oikealta nimeltään Giovanni, kirjallisuuden opiskelija) pyysi minua toimimaan kukkakaupan lähettinä. Hän oli tavannut kotikaupungissaan Castrossa suomalaisen au-pair tytön ja tömähtänyt rakkauteen, pudonnut siihen, kuten ranskalaiset ja englantilaiset sanovat. En tiedä miten se italian kielessä ilmaistaan, koska hän kirjoitti englanniksi.

Hän kertoi, että hän ei uskonut rakkauteen eikä halunnut rakastua enää, koska hänen tapaamillaan naisilla oli pimeä sielu - "kuten minullakin," hän lisäsi suluissa – mutta suomalaisella Mimmi H: lla oli kirkas sielu eikä hän saanut Mimmiä mielestään. Hän oli tulossa jouluksi Suomeen, mutta toivoi, että minä ostaisin sinisen ruusun ja veisin sen Mimmille Vantaalle, koska Mimmi piti sinisistä ruusuista. Hän oli löytänyt osoitteeni englanninkielisiltä nettisivuiltani, ajatteli että liikkuessani Vantaalla päin toimittaisin ruusun Mimmille tervehdyksenä Giovannilta. En sattunut liikkumaan Vantaalla päin, ja jäi ruusu viemättä. Mahdoinko edes vastata Giovannille. En löytänyt vastausta lähetettyjen viestien joukosta. Toivottavasti Giuseppe löysi jonkin toisen lähetin ruusulle.


"Hulluja nuo italialaiset suurten rakkauksien kanssa," sanoi äitini. Hänellä oli kokemusta. Parikymppinen Lorenzo lähetti hänelle hempeitä kukkakortteja ja lemmenkirjeitä. Minulla on ne tallella vieläkin Hulluja tai ei, ainakin he ovat parantumattomia romantikkoja. Missä muualla Romeon ja Julian tragedia olisi voinut tapahtua kuin Veronassa?. Äitini ihmetteli silmät pyöreinä italialaisten intoa murhata itsensä tai toisensa rakkauden takia.

joulu.jpg (14772 bytes)


 



 

 

 

 


                                        

 

 

 

 

 


 

 

 

 

Comments