Kirjailijasivusto




 

akonkka(at)gmail.com 

In English 


Sanat 

Kirjailijan  päiväkirja 


Julkaisuluettelo

Irti (katkelma romaanista) WSOY 1970

Tytär. Tammi 1983

Samaa sukua.Tammi 1985

Talvi Ravennassa ( katkelma ) Tammi 1986

Hullun taivaassa (katkelma) Tammi 1988

 Kolme muistikirjaa (katkelma) Tammi 1990

 Halujen puutarha (katkelma) Tammi 1992

 Nainen unen peilissä(katkelma) Tammi 1993

Johanneksen tunnustukset. Tammi 1995

 Rakkaus kestävä kiusaus(katkelma) Tammi  1998

 Musta passi (katkelma)  Tammi 2001

Unennäkijän muistelmat. Teos 2014

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Anita Konkka on kirjoittanut yksitoista romaania, unikirjan,  muistelmat kuunnelmia,   kirjallisuusarvosteluja  ja esseitä. Hänen äitinsä oli taidemaalari Anja Konkka ja isä Juhani Konkka, kirjailija ja venäjänkielisen kirjallisuuden suomentaja.  Lapsuus  taiteilijakodissa   ja inkeriläiset sukujuuret näyttelevät tärkeätä osaa Anita Konkan  romaaneissa  Tytär (1983) Samaa sukua (1985) ja Talvi Ravennassa(1986), Johanneksen tunnustukset (1995) ja Musta passi (2001)

 Anita Konkka käyttää usein unia teostensa materiaalina. Jo esikoisromaanissa Irti (1970) unilla oli merkittävä osa. Nuoren naisen itsenäistyminen, voimakas isähahmo, epäonnistuneet rakkaussuhteet ja työelämän epävarmuudet heijastuvat unissa.

Teos Nainen unen peilissä (1993)  sisältää parisataa  unta. Anita Konkka kertoo omakohtaisin esimerkein, miten unet liittyvät todellisuuteen, miten ne peilaavat näkijänsä elämäntilannetta ja miten niiden vihjeitä tutkimalla voi ymmärtää itseään ja elämänkriisejään. Hän on perehtynyt erilaisiin unientulkintametodeihin Antiikin unikirjoista pyskoanalyyttiseen ja myytti- kriittiseen unientulkintaan. Hän on kuitenkin sitä mieltä että unientulkintaan ei kannata suhtautua turhan ryppyotsaisesti. Unet voi jättää yhtä hyvin tulkitsematta ja nauttia niistä yöllisenä viihteenä.

Hullun  taivaassa  oli Finlandia-palkintoehdokas ja sai kirjallisuuden valtionpalkinnon  vuonna  1989.  Teos on käännetty englanniksi ja venäjäksi.

 Halujen  puutarha ja  Musta  passi ovat olleet Runeberg-palkintoehdokkaita.  Halujen  puutarhasta  on ilmestynyt  kertomus   Klovni   antologiassa Best European Fiction 2011.

BEF 2011/29 – The Clown [Finland]


Best European Fiction 2011

Editor Aleksandar Hemon's selection for this year's edition of one of the most rewarding anthologies around includes writers as well-known as Hilary Mantel, author of the Man Booker Prize-winning Wolf Hall, and as unfamiliarly dazzling as Lucian Dan Teodorovici (Romania), Anita Konkka (Finland), and Olga Tokarczuk (Poland). With contributions from 37 countries, and a preface by Colum McCann.


"A couple of the anthology’s best pieces involve that reliable old stomping ground of European literature, the circus. Anita Konkka writes the imaginary memoirs of a famous clown who has grown discouraged with life: Konkka finds just the right tone of listlessness to convey an artful sense of the clown’s decline. With similar skill, Olga Tokarczuk, from Poland, plunges us into the mixed motives of a man who marries a circus sideshow attraction, “the ugliest woman in the world.”


Unennäkijän muistelmat

Arvioita kirjasta


http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/

"Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa Kiiltomadossa.


  http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663

" Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivää," Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa.



Katkelma romaanista Halujen puutarha ( ilmestynyt  englanniksi  antologiassa Best European  Fiction.

Klovni

1

On satanut viikon.  Luonto näyttää päättäneen puolestani että kirjoitan muistelmani, sillä sateisena päivänä ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa ja juoda viiniä.  Muistan että lapsena sadepäivät datsalla olivat ikäviä, veljeni kiukutteli, isä rähisi, mummo kolisten astioita äkäisesti keittiössä, äiti itki ja minä piirsin prinsessoja, joiden pönkkähameiden alta valuva keltainen noro muodosti lattialle lätäkön.  Prinsessat seisoivat jäykkinä kuin paperinuket, kädessä oli viuhka ja kutrit olivat kultaiset.  Minulla ei ollut lahjoja piirtämisessä eikä paljon muussakaan, mutta olin kova valehtelija.  Kerroin juttuja joita ei ollut tapahtunut, ei kuussa eikä maassa, mutta minä kerroin niitä täytenä totena, ja uskoin niihin itse.  Sain selkääni valehtelemisesta, vaikka ilman valeita ei meidän maassamme tullut toimeen.  Isäni valehteli joka päivä ja menestyi hyvin.  Hänestä tuli puolueen jäsen ja korkea kulttuuriministeriön virkamies.  Mutta mummoni joka piti valehtelua syntinä, joutui keskitysleiriin Stalinin aikana.  Hän selvisi sieltä hengissä häijyn sisunsa ansiosta.  Hän se opetti, että ihminen on syntiin langennut jo syntyessään ja että synti pitää pieksää ihmisestä pois kuin pölyt matosta.  Kun hän antanut minulle muutaman kunnon selkäsaunan, lakkasin kertomasta valeita hänen kuultensa.

Kävin äsken ulkona katsomassa miltä näyttää.  Sade hipsii hiljakseen appelsiinipuiden lehdillä ja taivas on tummanharmaa, mutta toivoa paremmasta on, sillä pilvipeitteeseen on ilmaantunut kulumia, joiden läpi kuultaa kellertävää valoa.  Sade lakkaa huomiseen mennessä, siihen asti pärjään, sillä minulla on vielä pari litraa viiniä ja leipää.  Juon viiniä ja mietin millä tavalla aloittaisin muistelmani.  Muistin virkistämiseksi olen kiinnittänyt kirjahyllyn reunaan kuvan, joka oli Der Bildin kannessa suuruuteni päivinä.  Katson kuvassa kohti taivasta sen näköisenä, että olen taas tehnyt jotain syntiä ja sieltä putoaa kohta tiiliskivi päähän tai Jahve jyrähtää pahalla äänellä.  Silmissäni on surullinen katse kuin koiralla, jota arvaamaton isäntä on juuri potkaissut.  Kasvoni ovat kalpeat ja kaidat, huulet ovat punaiset, silmien alla on mustat täplät, nenä on teräv ä, sen jyrkkä varjo lankeaa toiselle poskelle, toista poskea nojaan käteen huolestuneena kuin pohtisin maailman ehtyviä luonnonvaroja, väestöräjähdystä, sademetsien kohtaloa tai uhanalaisia eläinlajeja.  Kuva näyttää joka aamu erilaiselta.  Se on alkanut elää omaa elämäänsä.  Joskus otsalla on vähemmän, joskus enemmän ryppyjä ja jonain aamuna suupielissä voi nähdä jopa hymyn häivähdyksen.  Joinain aamuina naamani on tosi surkea, kuin minua vaivasi paha hammassärky, ja nenän varjokin on tavallista pitempi.  Minkä sitä ihminen nenälleen mahtaa, kun isoisän nimi oli Israel ja isän Isaak, minusta meinasivat tehdä Hannahin, mutta tulivat ajoissa järkiinsä.

Kuvassa minulla on päällä siniset työhaalarit ja päässä hatunreuhka.  Muistan hyvin ne kamppeet, sillä esitin työmiestä, joka pelkää pomoaan ja tekee siksi kaiken nurinniskoin.  Se oli parhaimpia esityksiäni, sillä olin koonnut siihen kokemukseni niistä kahdestakymmenestäviidestä työpaikasta, joissa olin ollut ennen kuin klovninurani lahti kansainväliseen nousuun.  Katsojat nauroivat vatsansa kipeiksi, eivätkä vain lapset, vaan myös aikuiset, kun he näkivät että tein kaikki ne munaukset, joita he olivat joskus pelänneet tekevänsä.  Katsojia nauratti myös kovasti, kun esiinnyin naisena Ehkä se ohjelmanumero oli niin suosittu siksi, että olin areenalla oma itseni, Albertina Vinnijeva, mutta kukaan ei tiennyt että olin nainen.  He luulivat minua mieheksi, joka esittää naista.  Olin luultavasti sen takia niin hyvä klovni, että en näytellyt, vaan pelkäsin tosissani epäonnistumista.  Mitä pahemmin pelkäsin, sitä paremmin epäonnistuin ja sitä enemmän katsojat nauroivat. Kun minusta tuli maailmankuulu, lakkasin pelkäämistä, mutta menetin itseni enkä ollut enää hyvä narri, sillä minä vain näyttelin pelkoa ja epäonnistumista Tiesin että esitykseni olivat huonoja.  Siitä huolimatta katsomot olivat täynnä ja kaikki nauroivat minulle, koska olin kuuluisa Milopa ja koska lehdissä oli sanottu, että olin hyvä koomikko.  Ihmiset eivät usko omia silmiään ja korviaan, he uskovat sanomalehtiä, sen takia heitä on niin helppo huijata.  Olin hauska niin kauan kuin olin rehellisesti oma itseni.  Fellini pyysi minua esiintymään erääseen elokuvaansa, mutta joutui leikkaamaan osuuteni pois, koska olin ikävä ja jäykkä kuin puuhevonen, huonouteni näkyi liian selvästi filminauhalla.  Siihen aikana tähteni oli korkeimmillaan, kriitikot ylistivät minua loistavaksi eivätkä huomanneet että pelleilyni ei ollut aitoa, he eivät osanneet erottaa hyvää huonosta ja kehuivat minua, kun olin ruvennut tekemään epäonnistumisesta taidetta eivätkä esitykseni perustuneet enää todellisiin kokemuksiin.  Turhamaisuuteni kasvoi kiitosten mukana, ja aloin kuvitella että olen maailman suurin taiteilijapelle, jonkinlainen pellemaailman Picasso En enää kuunnellut itseäni, vaan yritin miellyttämishalussani tyydyttää kriitikkoja, jotka halusivat aina vain uutta Epäonnistujana menestyin, mutta menestyjänä epäonnistuin.  Kun en ollut jokainen esitykseni oli tuore ja erilainen, mutta kuuluisalla pystyin ainoastaan matkimaan e tuli niin mekaanisia, että kyllästyin omiin sukkeluuksiini.  Kaikki mitä sanoin tai tein, tuntui  ontolta.  Nykyään sitä sanotaan loppuun palamiseksi, hienommat ihmiset puhuvat burn-outista, mutta minä sanon, että huorasin itseni henkisesti loppuun.  Tein sitä sekä näyttämöllä että näyttämön ulkopuolella erilaisissa johto- ja lautakunnassa, jotka edistivät varieteetaidetta jakoivat apurahoja taikureille, trapetsitaiteilijoille ,taitoratsastajille, leijonan- ja tiikerinkesyttäjille sekä muille alan ihmisille, jotka olivat osoittaneet luovaa taiteellista kykyä.  Minulla oli valtaa, rahaa, mainetta ja kaksi kilpailevaa sirkustirehtööriä rakastajana.  Ne rakastavat mainettani, eivät minua naisena, eikä minussa paljon mitään rakastettavaa naisena ollutkaan, kun ei ollut edes rintoja.

Olin Saksan kiertueella, Berliinissä, kun salpauduin täydellisesti juuri ennen esiintymistä.  Menetin ääneni enkä pystynyt liikuttamaan kuin silmiäni, en edes sormea kyennyt nostamaan.  Paikalle tuli lääkäri, joka antoi minulle rauhoittavan piikin, mutta se ei laukaissut salpausta.  Ruumiini oli viisaampi kuin minä.  Se kieltäytyi jatkamasta teeskentelyä.  Minut kannettiin kuin halko ambulanssiin ja vietiin sairaalaan, jossa makasin kuukauden katatonisessa tilassa.  Sairaalasta pääsyn jälkeen olin sairaslomalla ja sen jälkeen tilapäisellä työkyvyttömyyseläkkeellä.  En palannut sen koommin areenalle.  Minusta tuli kyvytön klovni.  Mitään muuta ammattia en ole koskaan oppinut kunnolla.

 

2

 

Gallimard on pyytänyt minua kirjoittamaan muistelmat elämästäni klovnina, koska on paljon ihmisiä, jotka haluavat lukea millaista se oli.  En tiedä vieläkään miten aloittaisin kirjoittamisen, vaikka olen miettinyt asiaa toista viikkoa.  Ehkä minun pitäisi mennä psykoanalyysiin.  Tällä saarella on kuulemma hyvä analyytikko nimeltä Pere Calsina.  En tosin tiedä mitä hyötyä analyysistä on, kun osaan niin huonosti espanjaa, että tuskin pystyn silla kielellä paljastamaan sieluni.  Osaisikohan Pere Calsina selittää vaikka italiaksi tai ranskaksi, mistä johtui että jo lapsena halusin sirkuspelleksi.  Mitä hauskaa siinä oli että pellen housut putoavat jatkuvasti ja päähän tipahtaa tiili ja varpaille punnus ja seiväs iskee nenän irti?  Veljeni sen sijaan halusi raitiovaununkuljettajaksi, mutta hänen toiveensa ei toteutunut; hänestä tuli asianajaja.

Pyysin äitiä ompelemaan minulle pellenpuvun ja hän ompeli harlekiininpuvun erivärisistä tilkuista ja teki hatun jossa oli tiukuja.  Esiinnyin luokan naamiaisissa pellenä, mutta kukaan ei nauranut minulle.  Kun yritin olla hauska, epäonnistuin.   Mutta kun puhuin vakavia ihmiset nauroivat. Lapsena se o1i minusta niin hämmentävää, että valehtelin mieluummin kuin sanoin mitä ajattelin.

Viisitoistavuotiaana olin edelleen sitä mieltä, että haluan sirkuksen naispelleksi. Äiti ei pannut vastaan, mutta ehdotti että hankkisin jonkin kunnon ammatin, sillä pellen ura oli kovin epävarma, kilpailu oli kovaa, sirkustirehtöörit suhtautuivat epäluuloisesti naisklovneihin, he kun ovat miehiä ja ajattelevat miesten tapaan, että naisesta ei voi tulla suurta pelleä, koska hänellä on pienemmät aivot kuin miehellä.  Sitä paitsi saatoin rakastua, mistä yleensä seurasi lapsia.  Lapset taas olivat tärkein syy miksi minun kannatti äitini mielestä lukea vaikkapa kirjastonhoitajaksi, sillä kiertelevä elämä haittasi lasten koulunkäyntiä.  Hän tiesi sen kokemuksesta, koska oli tulennielijän tytär.

  - En ikinä rakastu enkä mene naimisiin.  En ole niin tyhmä.

                       - Olin täsmälleen samaa mieltä sinun iässäsi, hän sanoi.

Hän oli entinen trapetsitaiteilija, joka oli luopunut urastaan mentyään

naimisiin isäni kanssa, joka oli aloittanut uransa leijonankesyttäjänä, edennyt Moskovan sirkuskoulun opettajaksi ja noussut kulttuuriministeriöön varieteetaiteen valtakunnalliseksi koordinaattoriksi.  Sen jälkeen kun äiti oli lopettanut trapetsilla tanssimisen, hänen jalkansa olivat alinomaa kipeät.  Ensin niihin tuli suonikohjuja, sitten luut alkoivat katkeilla itsestään ikään kuin jalat eivät olisi kestäneet elämää maan pinnalla.  Hän makasi enimmäkseen sängyssä, hyräili haikeita lauluja ja ennusti teenporoista, mutta ei suostunut kertomaan millainen tulevaisuus minua odotti, katsoi vain minua surullisesti käsi poskella ja huokaili raskaasti.  Minkä hän sille mahtoi, että veri veti sirkukseen, häntä itseäänkin vielä viidentoista vuoden kuluttua.  Hän ei oikein sopeutunut normaaliin elämään, vaan riutui kuoliaaksi ennen aikojaan.

Koulun jälkeen pyrin ja pääsin Moskovan sirkuskouluun.  Isä tunsi rehtorin ja järjesti minut sisään.

- Ei sinusta ole muuhunkaan.  Ruokaa et osaa tehdä ja naimisiin et pääse, kukaan mies ei kumminkaan huoli sinua, kun olet niin ruma, hän perusteli.

 Hän oli oikeassa, sillä ennen kuin minusta tuli kuuluisa, vain yksi karhunkesyttäjä oli huolinut minut.  Hän oli niin humalassa, että hänelle olisi kelvannut kuka tahansa.  Minä satuin hänen tielleen ja hän kaapaisi minut syliinsä ja puristi karvaista rintaansa vasten.  Hän haisi votkalta, sipulilta ja karhunkuselta.  Ei se ollut paha haju, kun siihen tottui.  Menin hänen kanssaan sänkyyn siksi, että halusin tietää, millaista se naimisen ihanuus oli, mistä naiset kuhisivat ja minkä takia ne änkesivät niin suurella innolla naimisiin.  Mutta ei se minusta ollut sen vaivan arvoista.  Tuntui hölmöltä maata jalat levällään sängyssä, kun mies ähisi päällä.  Ehkä se olisi tuntunut toisenlaiselta, jos olisin rakastanut häntä.  Minua alkoi se jynssääminen, Pöydällä oli Pravda, ajattelin että voisin lukea samalla niin ei menisi aika täysin hukkaan, kurkotin ottamaan lehden, mutta en ylettynyt.

Karhunkesyttäjä oli vähällä tintata päin kuonoa, tarrasi harteista kiinni ja uhosi:

" Kyllä minä sinulle Pravdaa (=Totuutta) näytän."  Siinä samassa hän roiskautti liemet reisieni väliin ja lysähti vatsani päälle makaamaan koristen niin oudosti että luulin hänen saaneen sydänkohtauksen ja tekevän kuolemaa, lihava mies kun oli.  Onneksi hän sentään selvisi kuolemalta.  Jälkeenpäin hän kysyi, oliko hän ollut hyvä ja halusi suudella suulle, mutta minä en halunnut.  Hänen kysymykseensä en osannut vastata, kun ei ollut kokemusta mihin verrata.

Olin klovnikurssin ainoa nainen ja varmaan koko koulun historian huonoin oppilas, mutta isäni aseman takia minua ei potkittu koulusta ulos.  Sain hädin tuskin kyhättyä kokoon loppututkintoa varten vaaditun marxilaisen tutkielman klovnitaiteen luokkakantaisista aineksista.  Aihe ei sinänsä aiheuttanut ongelmaa, sillä klovneria on aina ollut alempien luokkien ja sorrettujen taidetta, mutta en millään jaksanut etsiä Marxin ja Leninin teoksista aiheeseen sopivia sitaatteja, ja ilman niitä tutkielmaa ei olisi hyväksytty, Aina kun avasin heidän kootut teoksensa, minua rupesi armottomasti nukuttamaan.  Jo koulussa jommankumman nimen kuuleminen oli saanut minussa aikaan haukotusrefleksin ja korvani olivat menneet automaattisesti lukkoon.  Haukottelinkin koulussa jatkuvasti eikä mieleeni jäänyt opetuksesta yhtään mitään.

 

3

 

Isän avulla selvisin tutkielmasta ja suoritin klovnitaiteen loppututkinnon, jonka jälkeen minut maarattiin kolmannen luokan sirkuspelleksi Murmanskin alueelle.  Minun piti esittää punanenäistä, tyhmää ja lihavaa pelleä, mikä ei sopinut minun tyyliini, silla minä blin pieni, laiha ja surullinen Pierrot-tyyppi.  Sirkuksen johtaja sanoi, että kansa ei ymmärrä hienostelevaa ranskalaista komiikkaa, Olin siihen aikaan suuri idealisti ja uskoin että kansan makua voi kehittää, mutta johtaja oli realisti eikä antanut minun esiintyä omana itsenäni.  Kun esiinnyin paksuna pellenä minulle nauroivat saalista vain myötätuntoiset pikkutytöt, jotka eivät halunneet että pahoittaisin mieleni.  Minkä minä sille mahdoin, että ihmisistä ei ollut hauskaa, kun pudottelin housuja, kolhin päätäni ja kompastuin omiin jalkoihini.  Ei se ollut minustakaan hauskaa.  Puolen vuoden kuluttua johtaja sanoi, että minulla ei ole lahjoja klovnin uralle ja tarjosi lipun- ja makeistenmyyjän paikkaa sirkuksestaan, mutta minä otin nokkiini, pakkasin tavarani ja matkustin takaisin kotiin.  Sen jälkeen minulla oli monta ammattia: olin sairaala-­apulaisena mielisairaalassa, vientisuklaan laaduntarkastajana makeistehtaalla, tauluvahtina Puškin-museossa, pakkaajana pesujauhekombinaatissa, siivoojana päihdeongelmaisten huoltolaitoksessa, apuhoitajana lasten päiväkodissa, lipunmyyjänä baletissa, apulaisena Leninille nimetyssä kirjastossa, annostelijana Ruokala numero kolmessa ja kerrosapulaisena hotelli Pekingissä, Minä olin kielitaitoinen, osasin englantia, saksaa ja vahan ranskaa, mutta sain hotellistakin potkut, kun en ymmärtänyt raportoida vieraiden ja työtovereideni puheita. Isä hankki minut suhteilla ensin Moskovan Suuren Sirkuksen kanienhoitajaksi ja sitten avustajaksi klovninumeroihin.  Viimeisenä hyvänä työnään hän järjesti minut ulkomaankiertueelle.  Hän sairasti maksasyöpää ja tiesi kuolevansa.  Hän halusi että lähden ulkomaille ja jään sinne.  Vaikka ei hän ääneen sanonut, että toivoi minun leikkaavan, silla hän oli varovainen mies.  Päätin tehdä kuten hän toivoi, koska minulla ei hänen kuolemansa jälkeen olisi Neuvostoliitossa muita sukulaisia kuin velipoika, ja hän osaisi asianajajana luikerrella itsensä irti vaikeuksista, joita loikkauksena hänelle mahdollisesti aiheuttaisi.

Loikkasin Milanossa.  Sanoin huonetoverilleni myöhään eräänä iltana, että pistäydyn ostamassa tupakkaa kulman takaa.  Hän kömpi pahantuulisena sängystä ylös lähteäkseen seurakseni, sillä emme saaneet liikkua yksin kaupungilla.  Meidän piti raportoida sirkuksen politrukille kaikki huonetoverin tekemiset paskalla käyntejä lukuun ottamatta, Lisäksi olimme vakuuttaneet passin antaneelle viranomaiselle henkilökohtaisessa puhuttelussa, että emme antaudu keskusteluihin ulkomaalaisten kanssa ja varomme varsinkin toisen sukupuolenedustajia.  Sanoin huonetoverilleni, joka oli taikurin avustaja, että hänen ei tarvitse vaivautua takiani, silla palaan parin minuutin kuluttua.  Kun lähdin, hän istui sängyn, laidalla tukka pörrössä ja haukotteli kita ammollaan kuin virtahepo.  Viimeiseksi muistikuvaksi hänestä jäivät vaaleapunaiset kitarisat.  Kun seisoin hotellin kulman takana odottamassa bussia ja katselin kahvila Danten vihreänä vilkkuvaa neonvaloa, minulle tuli voimakas tunne, että olin seissyt samalla pysäkillä ja elänyt saman hetken ennenkin.  Olin oudon rauhallinen, ikään kuin olisin tiennyt, että mitään syytä hermoiluun ja pelkoon ei ole.  En osaa selittää mistä se johtui.  Olin rauhallinen ehkä siksi että tein vain sen mikä kuului minulle eli toteutin kohtaloani, kuten sanotaan.  Kun bussi tuli, ajoin rautatieasemalle ja ostin lipun Bolognaan, jossa asui muuan isäni vanha tuttava.  Kohtalo oli selvästikin minun puolellani, sillä pääsin Bolognaan ilman kommelluksia, kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota eikä edes juna ollut myöhässä niin kuin se tavallisesti on Italiassa.

Pidän Italiaa henkisenä synnyinmaanani, silla siellä minusta tuli klovni Milopa, Milanon mukaan, jossa erkanin entisestä kotimaastani ja sirkustovereistani.  Sain ensimmäistä kertaa elämässäni hengittää vapaasti ja olla oma itseni.  Italialaiset ymmärsivät huumoriani ja ottivat minut hyvin vastaan, ja saivat siitä hyvästä nähdä parhaimmat esitykseni.  Myös Espanjassa ja Ranskassa minua ymmärrettiin, saksalaiset sen sijaan suosivat punanenäistä juoppoa pelletyyppiä.  Saksassa muuten huomasin että ihmiset valehtelevat lännessäkin.  Se hämmästytti minua suuresti, sillä mitä syytä heillä on valehdella, eiväthän he joutuneet vaikeuksiin, jos puhuivat totta, niin kuin minun kotimaassani.  En voi kirjoittaa valehtelusta tämän enempää, kun punaviini on lopussa.  Sitä paitsi kirjoituskoneen tela kulkee hitaasti kuin täi tervassa ja kirjaimet juuttuvat toisiinsa.  Patterit ovat lopussa, minun on lähdettävä kauppaan ostamaan punaviiniä ja uudet patterit ennen kuin voin aloittaa muistelmien kirjoittamisen toden teolla.

 

Ote romaanista Halujen puutarha

 

Tammi, Helsinki 1992