Sándor Vály

ERÄÄN MAALARIN MERKINTÖJÄ 2006-2010

Porin Taidemuseo, 2012
suom: Tähti Pullinen
copyright:sándor Vály

...”On hienoa, jos taiteilijaa on siunattu kielelliseen ilmaisun ja puhumisen lahjalla ja jos hän kykenee ilmaisemaan ajatuksiaan, tunteitaan ja pyrkimyksiään myös kirjallisesti. On hyvä tietää, mitä taiteilija ajattelee. Ja kuitenkin taiteilijan kieli on luonteeltaan visuaalista. Tästä syntyy kummallinen tilanne: sama asia on muotoiltava kahteen kertaan, vaikka yksikin riittäisi. Nimittäin taideteos.

Tästä voisi tietenkin kehittää vakavammanpuoleisen filosofisen kiistan siitä, missä määrin nykytaide pystyy ilmentämään sitä kollektiivista inhimillistä tunnetta, joka tekisi taideteoksesta kaikille ymmärrettävän. Sellaista tunnetta taas ei ole olemassakaan. Syitä on monia.

Keskeisin on se, että taide on menettänyt tärkeimmän kielensä, myyttisyyden. Kielen, joka aiemmin oli toiminut kulttuurin luonnollisena luomisvoimana, kielen, joka yhdistävällä voimalla oli pystynyt vaikuttamaan kulttuuriin. Juuri sen vuoksi myyttien puuttumisesta tai hukkaan joutumisesta on muodostunut nykyihmisen suurin ongelma, joka on tehnyt hänestä sirpaleisen ja juurettoman. Menettäessään myyttien ja metafysiikan perinteen ihmisen usko on devalvoitunut, ja korvatakseen tämän menetyksen hän on luonut uuden perinteen, jonka perustana on usko omaisuuteen, tekniikkaan ja tieteeseen.

Myyttien puutteen havaitseminen voidaan ajoittaa suunnilleen 1800-luvulle. Tuo puute on kiskonut mukaansa myös taiteen, joka silloin menetti alkuperäisen julkisuutensa laadun. Taiteen julkisuus devalvoitui markkinajulkisuudeksi, ja taide pakotettiin kaupallistumisen ja yksityistämisen ikeeseen. Se alennettiin tavaraksi, tuotteeksi, ja nyt taiteilijankin oli pakko luoda taidetta vain henkensä pitimiksi.

Tämän tajuaminen vaikutti järkyttävästi, sillä taiteelle ihmisen luomisvoiman ilmaisijana oli kuulunut itseisarvo. Aikakausi oli alentanut taiteen, riistänyt siltä sen alkuperäisen keskeisen olemuksen, tehnyt siitä pelkän välineen, viihdeteollisuuden tuotteen massoille, ja niin se yllä mainitussa mielessä – juuri myyttien menetyksen vuoksi – oli perinteen tulkinnan puutteessa menettänyt merkityksensä. Taide oli yksityistetty, eikä sen tarkoitus ilmennyt enää muussa kuin pinnallisessa omaperäisyydessä ja kilpailussa, joka pakotti taiteilijan erottumaan ”kilpakumppaneistaan”.

Taide ei nähtävästi enää ollut minkään korkeamman totuuden palveluksessa – se ei näyttänyt pyrkivän olemassaolonsa todelliseen tavoitteeseen, ihmisen luovan voiman ilmentämiseen – vaan tuntui palvelevan ainoastaan itsetarkoituksellista yksinäistymistä. Yhteiskunta oli repinyt mukaansa myös taiteen ja lahjonut sen, ja katsoi nyt tyytyväisenä omaa kuvaansa ”taiteen kuvastimesta”. (Myöhemmin se on menettänyt myös tuon kuvan.)

Markkinat ovat alkaneet päästää yleisöä valtaan niin politiikassa kuin taiteessakin. Ne ovat vaatineet itselleen ”sankareita”, jotka sitten hurmaisivat ja viettelisivät yleisöä, ja kaikki tuo on ymmärrettävä itseisarvoiseksi elämykseksi. On syntynyt tavaraestetiikka, joka on ottanut tavoitteekseen vaikutuksen tekemisen periaatteen, ei sisältöä.

Nyt nousee pintaan kysymys, tai ongelma, voidaanko esimerkiksi 1900-luvun moderniksi määritellyn taiteen käsitettä pitää rinnastettavissa faaraoiden aikakauden, antiikin Kreikan, keskiajan koodeksimaalarien tai renessanssin suurten mestarien taiteeseen, eli niiden aikakausien taiteeseen, joissa vielä oli kyse loogisista, yhteen liittyvistä, kiinteästi yhteen punoutuvista kulttuureista, joissa yhteisön jäsenet olivat suurin piirtein samaa mieltä elämänlaadun määrittelystä, ja ennen kaikkea elämän tavoitteista ja merkityksestä. Kulloinkin vallinnut uskonto määritteli uskon siihen, että uskovaisten yhteisö kuului jonkinlaisen jumaluuden tai mystisen maailmansielun ylevän voiman alaisuuteen, eikä se kyseenalaistanut myöskään yksilön syntymästä kuolemaan kestävän elämän merkitystä.

Seurauksena tieteellisen maailmankuvan armottomasta karuudesta usko yksilön elämän merkityksellisyyteen ja tarkoitukseen järkkyi syvästi. Tässä uudessa maailmankatsomuksessa ihmiselämä ei ole muuta kuin vähäpätöinen sattuman oikku vaikeasti määritettävässä, ihmisjärjellä hädin tuskin käsitettävässä universumissa. Ihminen kokee olevansa mitätön tässä sattumien summassa, jossa – niin hänen on annettu ymmärtää – ei ole ketään, jonka kanssa kommunikoida.

Kun mahdollisuus kommunikointiin on menetetty, olemassaolo on menettänyt merkittäviä ulottuvuuksia. Näin ihminen on joutunut eroon luonnosta, ja hänen on yhä mahdottomampi nähdä sen enempää luontoa kuin omaa itseäänkään yhtenäisenä, omassa totuudessaan.

Myytti on elämässä vaikuttava voima josta elämän täyteys riippuu, ja väline jonka avulla ihminen voi kulttuurin kautta vastata tuntemaansa luonnon välinpitämättömyyteen. Kulttuuri antaa siis ihmiselle mahdollisuuden voittaa luonnon välinpitämättömyys.

Moderni ihminen sen sijaan on myyttisyyden kadottaessaan surkastuttanut itse kulttuurin, ja tuo surkastuneisuus ulottuu aina ihmisten välisten suhteiden kuiluihin saakka. Yhdentekevyys on ujuttautunut kaikkialle. Myytin ydin ja voima piilevät arvojen luomisessa, siinä, että myytti kykenee muodostamaan koheesion eli koossapitävän voiman yhteiskunnan syvien kerrosten välille. Siinä olisi taiteen merkitys.

Ja tähän mahdottomaan tilanteeseen on ilmestynyt ”taiteen hyödyllisyyden periaate”, joka kaiken lepertelyn, hymyilyttävän typeryyden ohella todistaa omahyväisyydestään ja älyttömyydestään, ja jota vastaan on suorastaan mahdoton ryhtyä taisteluun. Jäljelle jää henkilökohtainen vastarinta. Silloin ne ajattelijat, joita askarruttavat maailman ilmiöiden merkitys ja selittäminen, sekä ne taiteilijat, jotka pikemminkin herkkyydellään kuin tietoisuudellaan kääntyvät kohti olemassaolon muotoja, lakkaavat tavoittelemasta illuusiota maailman muuttamisesta ja pyrkivät sen sijaan ilmaisemaan omaa sisäistä maailmaansa ja sisäänpäin kääntyen rakentaa linnoitusta vielä jäljelle jääneiden arvojen suojaksi.

Kun taiteella ei enää ole myyttiä eettisestä ja moraalisesta perustasta, joka antaisi yhteiskunnalliselle yhteiselolle merkityksen ja säätäisi sen järjestyksen, sillä ei myöskään ole enää koordinointivoimaa. Nykyisyydessä vallitsevan kaaoksen ja kauhun moni taiteilija kokee mahdottomaksi hyväksyä. On vaikea löytää ulospääsyä, sillä tulevaisuuden tarjoamista vaihtoehdoista vain harva saa mahdollisuuden toteutua maailmassa, jossa ihminen nähdään pikemminkin hyväksikäytettävänä materiana kuin luotuna olentona, jolla on merkitys, tavoite ja kohtalo. Ja jos luovalla työllä kerran ei ole merkitystä, kuinka sitten voidaan odottaa, että taiteesta olisi hyötyä. Hyötyä kenelle? Taide ei palvele materiaa vaan sielua – sielua, jonka maailma kyseenalaistaa. Näin ollen itselleen vieraassa maailmassa elävä taiteilija pakotetaan antamaan merkitys sellaiselle, jonka maailma itse tekee merkityksettömäksi. Tehtävä on enemmän kuin mahdoton. Taiteilija kokee, että hänet ajettu tiehensä, ja kuitenkin häneltä odotetaan selitystä ”maanpaolleen”.

Vastaanottamiseen ja todella syvälliseen ymmärtämiseen voimme kuitenkin päästä vain olemalla hyvin voimakkaasti läsnä ja kiinnostuneita maailmasta ja ihmisestä, pitäen yllä sitä ikuista nälkää joka on välttämätön perusta kulttuurille. Ilman sitä ei ole mahdollista ymmärtää.                                                                                   

Vaikka olisinkin onnistunut valottamaan taiteellisen toimintani innoituksia, ei niiden muistiin merkitseminen käsittääkseni ole minun asiani. Mielestäni kuvataiteilijan tehtävä ei ole lauseiden muotoilu. Askaroikoot sen parissa kriitikot, taidehistorioitsijat tai kuka vain haluaa, jos pitävät taiteilijaa sen arvoisena. Jos eivät, on ikuinen oman mytologiansa esittely turhaa. Hyvä kriitikko on samalla kertaa psykiatri – ja pappi – joka tietonsa sekä tavallista korostuneemman herkkyytensä ansiosta voi havaita yhtäläisyyksiä aikakauden, maailman, taiteen ja taiteen kielen väliltä. Sillä parhaassa tapauksessa taiteilija on vain herkkä kanava, media, joka havainnoi ja välittää merkkejä ja tarkoituksia sielunsa, henkensä ja hermostonsa kautta. Muu on viisastelua. Välittämisen hetkellä taiteilijan tilan ja toiminnan tietoisuudella tai tiedostamattomuudella ei ole merkitystä. Hurmos, ekstaasi, ei ole peräisin tästä maailmasta. Riittää, että taiteilija tiedostaa oman identiteettinsä, sen, että hänen olemisensa tässä maailmassa on yhteydessä merkitykseen, sillä hänellä on viesti itselleen ja yhteisölle. Hänellä on tarkoitus. Jääköön erittely ja muu niille, jotka yrittävät ymmärtää välitetyn viestin.”...

..."Eräs etiikan ikivanhoista vaihtoehdoista on taide, joka hyväksyy yhtä lailla niin hyvän kuin pahankin, koska noita kahta ei voi erottaa toisistaan. Niiden kanssa meidän on elettävä, emme voi jakaa niitä sisäisten lakiemme mukaisesti, vaan meidän täytyy valita paikkamme maailmassa.

Hyvä esimerkki tästä on eräs Pompeijin fresko. Siinä näkyy viinistä juopunut seurue, joka istuskelee lehdossa katsellen kuinka eräs miehistä, siinä muiden silmien edessä, rakastelee naista takaapäin. Näky tuottaa silminnähden iloa seurueelle. Samassa kuvassa vasemmalla puolella virtaa joki, josta esiin nouseva virtahepo riuhtaisee mukaansa paikalla seisovan kalastajan. Kalastaja on jo puoliksi virtahevon kidassa, mutta hänen kumppaninsa yrittää vielä pelastaa ystävänsä tarttuen tämän käteen, yrityksessään ilmeisesti onnistumatta. Lehdon oikealla puolella, pöytäseurueesta hieman etäämmällä, näkyy kaksi vilkkaasti keskustelevaa ihmistä. He vaikuttavat filosofeilta. Tämä ikuistettu hetki on elämän ydin, sen toiminnallisuus, kauneus, yllättävyys – kaikki. Tätä on taiteen etiikka. Näyttää ja hyväksyä se, mikä on"...