Sándor Vály

ERÄÄN MAALARIN MERKINTÖJÄ 2000-2005

Palladium kirjat, 2009
suom: Juha Valkeapää
copyright:sándor Vály



Ensimmäinen tietoinen kuvani on ajalta kun olin puolitoista- tai kaksivuotias. Muisto itsestäni, siitä peruuttamattomasta ja kauhistuttavasta hetkestä jolloin käsitin olevaisuuteni. En muista kuinka hyvin olin perillä kommunikaation saloista mutta sen muistan, että halusin vettä, ja koska sitä sain, luulen että hallitsin jo joitakin sanoja. Toisin sanoen makasin selälläni pinnasängyssäni, tietoisuuden rajalla, kuin alkuihminen, ja kurotin kohti vettä. Muistan rohkean ja määrätietoisen ajatuskulkuni: en halunnut nousta istumaan. En tehnyt niin laiskuuttani vaan olin päättänyt, tässä ja nyt, julkistaa ensimmäisen aktiivisen ajatukseni: vastustin esi-isien lakia. Tartuin lasiin ja kaadoin sen suoraa päätä päälleni. Korvissani kaikuivat äitini tulevasta katastrofista varoittavat viimeiset sanat. Haukoin henkeäni jääkylmästä järkytyksestä pitkään ja mykkänä! - muistan vielä tänä päivänä huoneen seinän jota silmäni jähmettyivät tuijottamaan - kunnes hengitykseni palautui ja puhkesin huutoon. Ennen tätä tapahtumaa en tiennyt edes olevani olemassa.

Kuoleman myytti.
Jumala lähetti kameleontin viemään ihmisille uutista, että he ovat kuolemattomia, kun taas sisilisko sai vietäväkseen uutisen, että he ovat kuolevaisia. Mutta kameleontti pysähtyi matkalla nokosille, ja näin sisilisko ehti perille ensin. Kun se oli kertonut itselleen uskotun sanoman, kuolema ilmaantui maailmaan

Voi olla että vaaratilanteessa automaattisesti tiedostamattomaan varastoituneet luonnolliset vaistoreaktiot aiheuttivat tietoisuuden ensimmäiset purkaukset. Aivot panivat ajan myötä merkille että tietyissä tilanteissa syntyy ja toistuu tiettyjä tilannetta torjuvia ja muuttavia mekanismeja. Kun ihminen huomasi että tietyt tilanteet toistuvat, hän tajusi luonnon säännön ja järjestyksen. Tiedostamattomassa varastoitunut  ja muotoutunut vaistonvarainen tieto havaitsi tapahtumien ja tapahtumiin reagoivien toimien loogisen yhteyden. Syyn ja seurauksen käsittäminen. Ehkä tietoisuus syntyi näin. Usein toistunut kohtaus määritti tietoisuuden lopullisesti. Mikä oli tämä kohtaus?

Ihminen loi itselleen kuvan alkuräjähdyksen maailmasta jotta ymmärtäisi niin itseään kuin alkuräjähdyksen mysteeriä. Ymmärtääkseen hän kosketti kaikkea hengellään ja kädellään. Ensimmäiset teokset syntyivät maagisen näkemyksen saattamina näkyjen antautuessa paljaina, verhoamattomina.

Alkuräjähdystä seurannut täydellinen kaaos muotoutuu hitaasti ihmisen sisäiseksi järjestykseksi ja alkaa muokata sitä. Kaaoksen ja järjestyksen rajalla tietoisuus muotoutuu universaaliseksi ja avautuu kadottaessaan yksilöllisyytensä. Hetken ajan raja antaa myöten ensimmäiselle tietoiselle havainnolle.

Ensimmäiset askeleet tiedon hankinnan tiellä kompastuivat pöyristyttävään tragediaan. Tämän tragedian ensimmäisenä lapsena syntyi taide jonka kieli oli uskonnollista, vihkiytynyttä ja pyhää.

Taide on se kipeä hetki jolloin ihmisen olemassaolo alkaa.

Mitä enemmän ihminen saa selville mysteeristä, sitä suuremmaksi kasvaa Jumala. Ja ihminen on Jumalan yksilöllistynyt muoto.

Syksy saapui universumiin.

Mikä on taide? Vastaus muuttuu alati eikä ole koskaan lopullinen. Nyt olen sitä mieltä että taide on kuoleman voittamisen riemujuhla.

Ikuinen kokeilija joka jatkuvasti etsii ihmisyyden salaisuutta maailmankaikkeuden äärettömässä kurimuksessa. Maalaus on hyvä kun se läpäisee sisälläni koko ihmisyyteni henkisen ja tunnehistorian.

Millaista on kuolemanjälkeinen taide?

Olemme dualisteja sillä paitsi elämämme, meillä on myös kuolemamme.

Elämämme rakentuu kätketyistä, salaisista pakkotoimista jotka muodostuvat tiedostamattamme rituaaleiksi.

Ihminen on pelottavan monimutkainen ja ääretön.

"Tarpeiden tyydyttäminen on epäilemättä yksi onnellisuuden lähteistä, mutta sisäinen ihminen esittää koko ajan sellaisia vaatimuksia joita ei voi tyydyttää ulkoisilla asioilla."
Carl Gustav Jung

Maailman kauneimmat asiat ovat tyyniä, viileitä, herkkiä ja melankolisia, ne herättävät syviä ajatuksia vaikka ovat ilmaisultaan keveitä; niitä on pakko koskettaa.
(Sumerilainen miehen pää [Gudea], mustaa graniittia, 2100-luku eKr.)

Jumalaista on kaikki mikä näyttäytyy yksinkertaisimmassa, kauneimmassa ja ihanteellisimmassa muodossaan. Suhteet löytyvät muinaisesta taiteesta.

Kriitikoiden palkinto. Otso tuli paikalle. Mustassa t-paidassa teksti "Tolstoille kiitos että pelasti taiteelta". Vastaan itsekseni: "Taiteelle kiitos että pelasti itsemurhalta."

Ymmärsin, että estetiikka on minulle funktiota tärkeämpi. Maailma on kaunis sellaisena kuin on. En halua muuttaa sitä vaan pohtia sen tarkoitusta ihmisen kautta.

Kun ihminen ensi kerran alkoi pohtia maailman muotoa, vaati valtavaa älyä ja visuaalista mielikuvitusta päästä oman elinpaikan yli. Kaldealaiset ajattelivat maailman ylösalaisin käännetyksi altaaksi.

Televisiossa ohjelma Etiopiasta. Näytetään kuvaa juhlasta jossa pääpappi kantaa päänsä päällä liiton arkin palasta. He uskovat että liiton arkki on ollut Etiopiassa 2000 vuotta.

Tila ja aika riippuvat joka tapauksessa aineen leviämisestä ja aineen leviämisen liikkeistä. Näin aika ja tila eivät ole vakioita.

Kauneimman rukouksen on kirjoittanut Waltari Johannes Angelosissa.

Ihmiset etsivät Jumalaa yrittäen löytää käsinkosketeltavia, silmin nähtäviä todisteita. Kun menen kadulle näen Jumalan äärettömät kasvot. Surullinen Jumala, iloinen Jumala, luova ja tuhoava, rakastava ja vihaava, köyhä ja rikas Jumala, humalainen ja oksentava, laulava Jumala.

Kansanmusiikissa soivat maisema ja traaginen maakuntahistoria. Siinä soi sielu kaikkine värähdyksineen, tunteineen, sidoksineen. Tunnistan musiikissa itseni ja sieluni alkuperän. Turkkilaishuilu, alttoviulu, kontrabasso, vihellys, laulu, itkuvirsi, viulu ja tanssi. Rytmi.

Laulu. Laulun kieli on säilynyt uskontojen jumalanpalveluksissa; muinaismuisto.

Ihmisen tavoite ja tehtävä ei ole sitoa vaan vapauttaa itsensä ja ympäristönsä. Se on alkemian, ihmisen ja ihmisyyden tavoite. Sisäisten ja ulkoisten siteiden purkaminen.

Ugricult. Rauma. Näyttelyn pystytys.
Tapasin avajaisissa kahdeksankymppisen rouvan joka ymmärsi taulujani paremmin kuin minä itse. Rakastan ihmisiä jotka eivät näe ainoastaan silmillään vaan myös sielullaan.
Bartókin pianokonsertto. Bartókin vaikutus kasvaa vuosi vuodelta suuremmaksi. Ymmärrän yhä enemmän salaisuuksia hänen musiikkinsa välityksellä. Hän kuoli New Yorkissa rutiköyhänä.

Kuinka päästä eroon roskasta jotta näkisimme itsemme täysin puhtaina, paljaiksi riisuttuina, moraalista, kasvatuksesta ja idioottimaisista perinteistä vapautuneina.

Äärettömän voi tunnistaa silloin kun se alkaa toimia paradoksina.

Tukholma - Budapest
Meri oli tyyni, ja silti nukuin huonosti. Katselen kaupunkia ja ajattelen että ovatkohan täkäläiset onnellisempia. Tasapainoisuus kaunistaa ihmisen.

Bussissa kohti Unkaria.
Takanani istuu iäkkäitä vuoden -56 ruotsinunkarilaisia. Tosi kristittyjä, kärkkäitä tuomitsemaan, ja solkkaavat äidinkieltään armottomasti. Ovat sitä mieltä että jokainen unkarilainen on varas ja roskasakkia. Niin typeriksi rikas pohjoinen on heidät tehnyt. Posketonta suunsoittoa. Alan päästä irti. Humalassa jokainen ihminen on hyvä. Alan ymmärtää K:n ryyppäämistä. Miten isänmaattomia olemmekaan me jotka emme etsi maata vaan rakkautta ja ihmisyyttä!

Maisema ei vaihtele sen enempää kuin Suomessakaan, mutta talot ovat pääasiassa kiveä tai tiiltä. Malmö on kaunis. Täällä pystyn kuvittelemaan historian. Yritin leikkiä ajatuksella, millaista elämä mahtoi olla täällä toisen maailmansodan aikaan.

Päivät sulavat yhteen matkustamisen kanssa. On taas yö. Istun laivassa ja odotan että lähdetään kohti Saksaa. Sinne tullaan aamunkoitteessa. Votka ja tupakat alkavat olla lopussa.

Saksa. Aurinko paistaa, vihertävä kevätmaa on ihana. Haluaisin syleillä sitä. Viimeinkin kumpuilevaa maastoa. Saksan kauneus yllättää. Olin unohtanut sen. Nyt olen vuorilla ja aurinko paistaa.

Itäinen Saksa on kuin jakomielitauti. Barokkikartano ja
ympyräaukio jolta lähtee barokkivaltatie jota reunustavat barokkikynttelikköpylväät ja barokkipenkit. Barokkivaltatien molemmin puolin on rähjäisiä sosialistis-realistisia elementtitaloja. Tyrmistyttävää. Sama pätee koko kaupunkiin. Se on Dresden.

Budapest
Heräsin karmeaan päänsärkyyn jota kevätpäivä vain voimisti. Budapest! Walkmanissä soiva hard-core sulkee korvani ulkoiselta meteliltä, aurinkolasit suojaavat silmiäni valolta, veressäni öisen alkoholin euforinen vaikutus ja päässäni armoton jysäri lähden kohti tapaamista. Johanna jo odotti minua Simonin kanssa joka laski parhaillaan liukumäkeä keskellä leikkipuistoa. Olo oli kuin surrealistin päiväkirjasta. Puhuttiin mystiikasta, ja minä ahmaisin Simonin välipalan. Sitten mentiin Dorottya utcan galleriaan katsomaan Ildikó Bakosin näyttelyä. Sattumalta myös Józsi Gaál oli siellä. Pestissä on se hyvä puoli ettei ihmisiä tarvitse etsiä. He tulevat itsestään.

On luovuttava työhuoneesta sillä minulla ei ole rahaa siihen. Joko hävitän työni tai lahjoitan ne johonkin kokoelmaan. Pitänee totutella siihenkin ajatukseen. Mitä
siitä vaikka joutuisin työskentelemään roskalaatikosta. Olen koskematon. En tarvitse enää mitään.

Äänifestivaali. Saunabar. Keerosin luutunsoittajan ensiesitys Juhan kanssa.

Kalmukki- laulajan esitys Zangar- eepoksesta jonka näin televisiossa jo vuosia sitten. Yksi kauneimmista koskaan kuulemistani lauluista. Hän sanoi että Kalmukiassa on kahdeksisenkymmentä sävelvariaatiota ilon ilmaisemiseksi, kun taas suruun löytyy yli 120.

Luen Jungia. Taidetta analysoidessaan hän kirjoittaa että 1900-luvulla taiteilijat selittelivät taidettaan jatkuvasti pääasiassa siksi että ymmärtäisivät itseään. Nämä tekstit pursuavat pelottavia ristiriitaisuuksia ja pötyä. Toinen toistaan suurempia typeryyksiä.

Jumalan kuolema ei tarkoita mitään muuta kuin ihmisyyden sielun kuolemaa.

On täysikuu. Se valaisee kuin pyöreä tissi. Hymyilee viileästi päin naamaa.

Nea Pariisiin. Pujahti pois kauniisti, eroottisesti. Tein töitä koko päivän isokokoisen maalauksen kanssa. Tohuva-Bohu.

Aihe on pyörinyt mielessä jo pitkään. Se palautuu yhä useammin havaintoon jonka tein vuosia sitten kun Tekla ja Nouk aivan pieninä alkoivat piirtää. Tarkkailin viivan syntymistä. Mikähän heitä ohjaa? kysyin silloin. Joku piilossa oleva alitajuinen laki vai vain yksinkertaisesti kynän jälkeensä jättämän viivan magia? Joka tapauksessa erotin muinaiset lait heidän piirustuksissaan. Ympyrä, viiva, neliö, antropomorfiset hahmot jne. Nyt sovellan Tohuva-Bohuun samaa viivan muodostusta. On vain viivoja.

Ranskalaiset tutkijat nimesivät luolataiteilijoiden eläimiä kuvaamattomat piirrokset "Aiheettomiksi grafiikoiksi". Se on hölmösti mutta viivan tyyliä kuvaavasti sanottu. Tohuva-Bohu kuvaa sitä maailmaa jonka ihminen ensimmäiseksi tajusi tomusta luodusta maailmasta. Se on alkukuva. Sitä on vaikea pukea sanoiksi.

Pitää luopua työhuoneesta. Työhuoneen pakkaaminen on hirveä homma. Olisipa se jo ohi. Tuntuu että voimat eivät riitä siihen. Ihana ajatella sitä hetkeä kun koko juttu on tehty ja taakse jätetty ja voin taas katsoa eteenpäin ja jatkaa tielläni.

Talazüekin hautajaiset.

Arkaaisia aritmologioita on useita. Yksi on orfinen kymmenjärjestelmä johon nykyinen numerojärjestelmä perustuu, toinen on kaldealainen kaksitoistajärjestelmä jolla mitataan aikaa. Perinne tuntee myös kiinalaisen 64-,sankhyan 25- ja kabbalan 22-järjestelmän. Vihkiytyminen perustuu aritmologiaan siksi että myös asioiden tunteminen, elämänsuunnitelman rakentaminen ja toteuttaminen tapahtuvat lukujen järjestyksen mukaan. Luku on logos joka ohjaa kohtaloa.

Talazüek-teoksessani käytin muinaista arkaaista aritmologiaa, toisin sanoen se oli suljettu järjestelmä jonka idean näin kokonaisuudessa. Työni liittyvät toisiinsa ja ovat suhteessa toisiinsa, kuten ketjunrenkaat hoikassa naisenkaulassa. Ne voi ymmärtää ja nähdä vain yhtenä. Siksi teos rakentuu aritmeettisesti. Yksilöllisyydessään työni muodostavat yhden kokonaisuuden. Käyttämäni muodot ovat sisäisen luonnon kuvia. Talazüek perustuu arkaaiseen aritmologiaan. Vihkiytymiseen.


Kielen taso on todellisuuden taso, arvon taso.

Sielun arkeologia
Kaupungin ja ihmisen suhde. Se muinainen kaupunki jossa elämme on hermeettisen taivaskaupungin kuva, ja samalla tavalla ihminen on taivasihmisen kuva. Adam Kadmon. Pallasmaa on sanonut, että kaupunki, johon matkustajana saavumme, alkaa vaikuttaa meihin, virtaa sisäämme, imeytyy luihimme saakka. Kaupunki asettuu meihin. Kaupungin tunnelma ja sielu peilaavat ihmisen sielua, ajatuksia, tunteita, olotilaa. Talazüekin kaupungissa näkee hyvin ihmisten suuntautumisen, kaikki heidän toimensa palvelevat sielun jalostamista. Se on sielun arkeologiaa, sillä sielu rakensi kaupungin. Toisin sanoen se sielu joka on sisälläni ja samanaikaisesti kaikkialla muualla.

Olemassaolo on maailmankaikkeuden perusta joka on yhtäläisessä suhteessa, jakamattomana kaikkialla.

Se joka jätti kaupungin taakseen, astui aikaan.
Luku on todellisuuden viimeinen nähtävissä oleva hahmo, askel syystä tarkoitukseen, logokseen. Talazüekin rakenne:logos, idea, myytti, runous. Töiden apokryfi johtaa runoudesta logokseen. Logos on ratkaisu.

Myytti elää runoudessa voimakkaana. Myytti on ihmisen luonnollinen tietoisuus jota sivilisaatio ei ole vielä tuhonnut.

Vihkiytyneisyys on sukua kuolemalle, sillä ymmärtäessään logoksen sielumme ja henkemme koskettavat yliluonnollista.

Ihminen piileskelee koko elämänsä typerien naamareiden takana jotta olisi vielä typerämpien yhteisön asettamien odotusten mukainen.

Työhuone on edelleen hävityksen kauhistus, en ole löytänyt varastoa, koko juttu vaikuttaa niin toivottomalta ettei se enää edes kiinnosta, kunpa se olisi jo ohi. Haluaisin unohtaa koko jutun.

Jumala teki ihmisen aineen hallitsijaksi, jotta aine palvelisi ihmistä. Nykyään aine hallitsee omaksi palvelijakseen tekemäänsä ihmistä.

Vuosien saatossa olen oppinut nöyräksi kohtaloni edessä. Siinä missä nuorempana pidin sitä täysin mahdottomana, ihmettelen nykyisin miten olenkaan tyytynyt siihen.

Mestarilta kysyttiin: - Mikä on kohtalo?
- Kohtalo on se että pyrit koko elämäsi ajan etelään mutta joudut pohjoiseen.

Kohtaloa ei voi välttää.

Ilmasto päättää ja määrittää monia asioita mutta viime kädessä ihminen luo kulloistenkin olojen mukaan oman ilmastonsa riippumatta siitä millä leveysasteella elää. Mikään ei ole toivotonta. Pohjoisessakaan.
Jumalallinen ilmestyy kun annamme sen tulla lävitsemme.

Luen Géza Ottlikin kirjaa Minden rendben ("Kaikki kunnossa") ja Sándor Márain päiväkirjoja vuosilta 1945-1957. Kaikki kunnia Máraille!

Márai: "Kyllä oli Shakespearella helppoa! Shakespearen aikaan näytelmäkirjailijan tarvitsi vain katsoa ikkunasta ulos ja päivän tekstin aihe oli kasassa. Tänään paistetaan pienellä liekillä miljoona ihmistä tai yksi kaupunki tai yksi maa mutta se ei ole 'draamaa', se on uutinen."

Nuoriso protestoi, pääasiassa vaatetuksellaan. Myös me protestoimme ollessamme nuoria ja pääasiassa porvarillisuutta vastaan. Ketä vastaan nykynuoret protestoivat, nehän käyttäytyvät itse kuin porvarit?

Nykyisin ei ole enää laajasti sivistyneitä ihmisiä, on vain lukemattomia piensivistyneitä. Kaiken kukkuraksi sivistys sekoitetaan kapeaan ammattitietämykseen.

Luen Sándor Weöresin käännöksiä. Kalidasa (sanskriitti, 400-luku eKr.). Kuusi vuodenaikaa. Kevät. Miten ällistyttävällä herkkyydellä kirjoitti ja tunsi tuo 2500 vuotta sitten elänyt intialainen mies. Missä tänä päivänä on tuo luontoon ja naiseen kohdistuva rakastava herkkyys? Miksi nykyihminen luulee olevansa kauan sitten elänyttä itämaista kansaa sivistyneempi? Ei sivistyneempi vaan laskelmoivampi ja viekkaampi.

Aikaa ei voi tutkia tieteellisesti, sillä aika on jakamaton, toistamaton, määrittelemätön. Aika on sana, mielikuva ja käsite päässämme. Ajan tutkimus ei koskaan kosketa ajan salaisuutta, vaan ainoastaan ajan tilassa muotoutunutta harhakuvaa. Tieteilijät laskeskelevat matematiikan keinoin omissa päissään kyhäämiänsä harhakuvia. Aikaa ei voi laskea matemaattisesti. Aika on mysteeri.

Ajatus on ikuisessa riidassa taiteen kanssa.

Kuoleman portti on aina auki.

Luen Péter Nádasia. Kummallista tunneleikkiä.

György Spírón näytelmä. Näyttelijät olivat loistavia. Spírón kanssa sen sijaan on ongelmia. Huomasin jo kaksikymppisenä Katona József -teatterin Csirkefej-esityksessä ('Kananpää') että se on sosiopornoa. En ymmärtänyt miksi minun piti ostaa lippu esitykseen, jollaisen olisin voinut nähdä ilmaiseksi millä tahansa Budapestin VIII:n kaupunginosan sisäpihalla. En osaa nauttia näytelmään kätkeytyvästä arkirealismista. Miksi juuri teatterissa pitäisi kohdata se sama elämä jota näen joka päivä kadulla. Tämänpäiväinen esitys oli samaa maata. Aivan kuin olisin katsonut erittäin tuttua perhekuvaa.

Tammikuut ovat aina pitkiä ja merkityksettömiä. Vuoden ensimmäinen kuukausi tuntuu vuoden mittaiselta. Muut kuukaudet kuluvat nopeasti.
Aloin eilen maalata isoa kangasta. Olin odottanut sitä jo kesästä asti. Silloin nimittäin loppui kangas. Nyt ostin kankaan velaksi, kuten Gauguin. Jos kaikki muut asiat muuttuvatkin ajan myötä, niin taiteilijan asema ei muutu. Velkajonossa seisotaan kuten aikanaan Gauguin.

Näyttely Forsblomilla. Tápiesin teoksia. Mistä tuo loputon hedelmällisyys?

G.K. näki suuren unen. Maailmaa järisyttävän unen joka ylitti G.K:n henkilökohtaisen elämäntilanteen ja joka päätyi koko ihmiskuntaa koskettavaan ratkaisuun. Ikiaikainen mysteeri avautui G.K:n edessä ja hän seisoi siinä tietoisuus täytenä ja puhtaana. Hän kosketti olemassaolon ydintä joka paljasti loistavan itsensä kaikessa suuruudessaan. G.K:ta vaivaa vain yksi ainoa asia. Hän ei muista unesta mitään.
Ottivat näyttelyyn Lao-tse -tauluni. Ajat muuttuvat. Töistäni ei ole tullut parempia, vain maku muuttuu kuin jokin viheliäinen muoti.

Olen maalannut koko viikon. Nea löysi jonkin kaseiini-pohjavärin. Nyt koko asunto löyhkää kuin sänkyjen aluset olisivat täynnä kissanraatoja. Poltan suitsukkeita pitkin päivää jotta tämä ruumishuoneen haju häviäisi. Siitä tuli kaunis mattafaktuuri. Hieno norsunluunväri. Parempi kuin gesso.

Maalasin koko päivän. Muutin taulua kolmesti. Sellaista sattuu.

Á. soitti että maaliskuun 13. pitäisi olla Tampereella vastaanottamassa joku tunnustus tästä monen vuoden nälkäkuurista. Mitä siihen voisi sanoa: olen otettu. Taulu on kuivunut.

Tänään aloin lukea taas Gilgameshia. Pitäisi etsiä jotain uutta luettavaa, alan pikku hiljaa pitkästyä. Tiedekirjoja en osaa enää lukea, ne kuvottavat. Eikä lukemani kirjavuori ole tehnyt minua viisaammaksi, päinvastoin...

Gilgamesh määrää papittaren "turmelemaan" Enkidun, arkaaisen, paratiisinomaisessa tilassa elävän miehen jotta Urukin kaupungin muurit saataisiin rakennetuiksi. Tästä tilanteesta syntyy hänen moraalikäsityksensä. Moraali on tarpeen, sillä puhtaus merkitsee itse asiassa riippumattomuutta ja vapautta. Puhdasta ei voi manipuloida eikä "petkuttaa". (Paradoksaalisesti moraali merkitsee sitä ettei moraalisuus ole hyvästä - että synti ja moraali syntyvät yhtä aikaa. Niin pitkään on hyvä kun moraalia ei ole olemassa. Puhtauden ihanne suojaa synnintunnolta.)

Orgaaninen bauhaus. Omalla tavallaan Gilgamesh on bauhaus, kuten myös Egypti.

Kohti Tukholmaa, laivassa.
Juon Mannerheimin lempivotkaa ja luen Bernáth Aurélin päiväkirjaa. Viimeksi viime syksynä matkustin tähän suuntaan, juovuksissa. Niin nytkin mutta ikään kuin rentoutuneempana. Miksi? Tiedän syyn. Nyt on yö. Illalla kuvasin jäälauttoja. Pelottavaa miten monimuotoinen talvinen meri on. Joka metri on erilainen.

Luen Bernáth Aurélin päiväkirjaa jo kolmatta kertaa. Joka kerta teen uusia havaintoja tästä pikku kirjasesta. Nyt kaksi asiaa on kiinnittänyt huomioni. Toinen on kaksikymppisestä nelikymppiseksi kestävä piinaava, hulluudeksi kasvava kuolemanpelko ja toinen lapsuusmuistot jotka hän on kirjannut niin hienosti ja lempeästi.

Aurélin kuolemanpelko on rehellinen ja lohduttava kirjoitus. Minua rauhoittaa tieto että ehkä nelikymppisenä minäkin vapaudun tästä sairaalloisesta pelosta. Vielä kuusi vuotta kärsimystä ja ehkä sitten tämä levoton tunne häviää. Aurélin tuntemukset muistuttavat hätkähdyttävästi omiani mutta voi olla että kyse on ikuisesta ja tavallisesta maailmansairaudesta. Olemmehan tulleet tänne kamppailemaan kuoleman kanssa. Nyt istun yössä tupakoiden, päissäni, saunan jälkeen. Tuijotan öistä merta.

Eilen Nea sanoi että muutuin taas kevään lähetessä levottomaksi, kuin ennen vanhaan. Villi aggressio! Totta, elän ja toimin päivästä päivään tämän villin, hillittömän aggression vallassa. Niin nousen ylös, niin maalaan.

Nyt olen yksin. Edessäni öinen meri, yläpuolellani kuu ja ääretön tähtitulva. Hyvä Jumala! Miten ihana onkaan maailmasi, ja miten me osataankaan tässä ihanassa maailmassasi kärsiä ja kauhistella. Tähtiä näkee harvoin yhtä selvästi ja kirkkaina. Tuntuu kuin istuisi avaruusaluksessa. Allani syvä, pimeä meri, yläpuolellani vielä syvempi avaruus. Vaikenen tämän näyn edessä, Sinun näkysi saa pelkoni kutistumaan.
Muistan kun kuusitoistavuotiaana matkustin isäni kanssa Marokkoon. Myös silloin tuijotin pää pyörällä öistä tähtitaivasta. Mutta silloin jouduimme ankaraan myrskyyn. Ja siellä kuusitoistavuotiaana ymmärsin miten pikkuruinen ihminen on, jos ylipäätään "pikkuruinen" sopii silloisiin tuntemuksiini. Opin nöyräksi, eivätkä sitä opettaneet minulle ihmiset vaan itse luonto. Myrskyävä meri, tähdet ja oikullinen naisen luonto.

On aamu, lähestytään satamaa. Istun saunassa ja katselen ikkunasta taakse jääviä saaria. Heitän vettä kuumille kiville. Yhtäkkiä ikkuna peittyy höyryyn. Hitaasti saaret piirtyvät taas näkyviin.

Tukholma. Hotelli. Laivan saapuessa alkoi pyryttää sakeana lunta. Tuuli tarttui isoihin lumihiutaleisiin ja heitti ne takaisin taivaalle. Näytti kuin lumi olisi satanut ylöspäin. Helvetistä taivaaseen. Menen katsomaan näyttelyä.

Näin upeita Buddhan veistoksia. Erityisesti yksi kiinnitti huomioni. Buddhan kolmas silmä oli syvällä sen otsassa, kaiken nielevänä mustana aukkona. Kuin jokin mikrokosmos, tuntematon sisäinen maailmankaikkeus. Sitä kannattaa miettiä. Moderneja kiinalaisia maisemamaalauksia. Todella uskaliaita. Ne muistuttivat Die Brücke -ryhmän töitä, mutta kuvastivat luonnollisesti itäistä katsetta ja ajattelutapaa. Sitä myös kannattaa pohtia. Upeita kuvia. Museossa tarjottiin teetä ja pieniä leivoksia joihin oli piilotettu vanhoja kiinalaisia ennustuksia. "Löydän sateenkaaren takaa kultamaljan."

Keskikaupunki. Ruokala. Katselen ihmisiä. Syksyllä täällä käydessäni kysyin itseltäni: Ovatkohan täkäläiset onnellisempia kuin suomalaiset? En tiedä mutta armottomampia ovat. Astuvat varpaille punastumatta. Pelottaa ajatella että tulevaisuus on näiden ihmisten. Mitä sanon lapsilleni?

Hurja lumimyrsky jollaista en ole eläessäni kokenut. Siitä huolimatta etten pidä talvesta enkä kylmästä, minun on kumarrettava luonnon pyhän raivon edessä. Tämä hävitys täytti minut euforisen hyvällä tuulella. Myrsky pauhaa niin että tuskin pysyn jaloillani. Hurmaava luonnon voima. Aamen.

Lopulta minulla oli kolme päivää ajatella. Matkustamista, kaupunkia, ihmistä. Rakastan matkustamista, maan poikki kulkemista, aika ajoin lyhyeksi ajaksi pysähtymistä. Kaupungit eivät enää kiinnosta. Ne ovat samanlaisia kaikkialla. Ne ovat alkaneet menettää kasvojaan, karismaansa. Aivan sama minkä maan missä kaupungissa olen. Eurooppa on alkanut muuttua yksiääniseksi. Olen kyllästynyt kaupunkeihin. Enkä siedä barokkia.

Ei kuolema ole pelottava vaan siihen johtava tie.

Kuolemaa kammoava luova ihminen. Suurin kokemani paradoksi. Kyetessäni pukemaan sanoiksi jonkin tunteen, ajatuksen, tavoitteen minusta tuntuu kuin selkäni takana kuolema nauraisi minulle. Tällaista peliä me pelataan päivästä toiseen. Ja teititellään edelleen.

Helmikuu. Luojan kiitos tässä kuussa on vain 28 päivää.

Luen Johannes Angelosta. Toista kertaa. Maailmankirjallisuus olisi köyhempi jos en tuntisi Waltaria.

Bruchin Konzert für violine und orchester nr. 1 op. 26 g-moll. Yksi kauneimmista.

Olen maalannut tammikuun alusta lähtien jatkuvasti, joka päivä. Neljäntenätoista sain  valtion taidepalkinnon. Vasta tänään tajusin oikeasti sen merkityksen. Olen hämmentynyt. Me kaikki ollaan pieniä mutta tämä huomionosoitus tuntuu hyvältä.

Vastaanotto palkinnonjakamisen jälkeen. Kuljeskelin salissa vieraana tuntemattomien frakkiherrojen ja laahusrouvien seassa kun N. ilmaantui näkyviin. En voinut väistää joten oli pakko jutella hänen kanssaan. Kysyi että millaisia tauluja nykyisin maalaan ja että menevätkö kaupaksi. Sanoin etteivät oikein mene kaupaksi. Siihen N. sanoi: - No miksi ette maalaa sellaisia tauluja kuin minä? Rikastuisitte. Kumarsin syvään  ja suihkautin syljen hänen lakeerikengilleen.

Waltari: Valtakunnan salaisuus. Usko näyttäytyy hänen kirjoissaan aina kaksikasvoisena. Tästä ajattelen että hän kävi vakavaa kamppailua itsensä kanssa. Hurja tuo elämän läpäisevä taistelu. Jumalani, ota tietoisuuteni pois, jotta voisin taas uskoa.

Kumpi on vaikeampi? Buddhan vai Kristuksen tie?

Pitäisikö irrottautua, luopua maallisista asioista ja ottaa etäisyyttä kaikkeen, jotta saavuttaisi vapauden ja loukkaamattomuuden, vaiko sytyttää rakkaus sydämeen? Buddha syntyi kuninkaaksi, rikkaaksi. Ja valitsi yksinkertaisuuden, köyhyyden. Hänellä oli siihen mahdollisuus. Kristus syntyi köyhänä ja tuli kuninkaaksi. Köyhänä on vaikeampi sytyttää rakkaus sydämessä jokaista kohtaan kuin luopua kaikista maallisista asioista. On vaikea rakastaa. Kaiken alku on rakkaus. Se on vaikeampi tehtävä kuin luopuminen. En kirjoittanut tätä Buddhan tappioksi vaan alan ymmärtää Kristusta.

Olen jo toista päivää kipeä. Aivan kuin olisin odottanut tätä tautia. Uppoan taas antiikinaikaiseen helvettiin matkustamiseen. Sieluni parantuu aina sairauden kautta. Hassua että sairastuin juuri nyt. Pitkän intensiivisen työjakson jälkeen saatuani sarjan päätökseen. Sairastuminen on hyvä päätös työlle. En pystyisikään nyt työhön. Kunhan makaan, kurjana ja puuduksissa. On aikaa puntaroida asioita. Luen Mikael Hakimia ja Jungia. Jungilla on aina jotain sanottavaa mutta aina hänen sanansa myös sekoittavat.

Jungin mielestä Freudin seksuaaliteoria ei ole tyydyttävä kuten ei ole myöskään Adlerin valtateoria. Mutta vallan teoria saattaa nousta seksuaalisuudesta. Freudin tunnettu teoria perustuu siihen että pojat tappoivat isän, mihin johtaneet syyt saattoivat liittyä vahvasti seksuaalisuuteen ja omistukseen. Totta tai ei, ajatusta ei voi hylätä suoralta kädeltä. Jung kirjoittaa että luonnonkansoille ravinnonhankinta on paljon esimerkiksi seksuaalisuutta tärkeämpää, mikä perustuu siihen että luonnonkansojen seksuaaliseen elämään ei erityisemmin liity tabuja, eksogamiaa lukuunottamatta.

Kuolemantietoisuuden heräämisen hetki liittyy ehdottomasti johonkin dramaattiseen tapahtumaan. Jos näin ei olisi, niin sitä ei edes huomaisi. Tällainen dramaattinen havainto voisi liittyä joko eläimen aiheuttamaan kuolemaan tai murhaan. Ravinnon puute, nälkä ja siitä johtuva kuolema ei ole tyydyttävä syy kuolemantietoisuuden syntymiselle. Siinä ei ole dramatiikkaa sillä kuoleman aiheuttaja ei ole ihminen.

Ajattelen Jungia. Hän kirjoitti: aivan kuten Kristuksella oli ristinsä, niin on myös kaikilla muilla. Tämä on syytä tajuta ja omaksua. Ristin omaksuminen on sama kuin karman tunnistaminen.

Tiedostamattomassa on käynnissä toinen elämä. Kun tiedostamaton lepää, "nukkuu", se näkee unia tietoisuudesta. Öisin se ajattelee niitä.

Työn alla Corpus Pineale.

Myin yhden veistokseni. Ostin kaksi kirjaa. Basquiatin ja Andy Goldsworthyn kirjat.

Lähdin lyhyelle kevätkävelylle. Tuntuu hyvältä kun puut alkavat virota ja versoa silmuja. Vuosi vuodelta tiedostan vahvemmin kunnioitukseni kasveja kohtaan. Jos ihmisellä on maata, puutarha ja siellä puita, hänen maailmankatsomuksensa muuttuu saman tien. Puu on hyvä psykiatri. Se rauhoittaa ja pitää yllä aivan erityistä kommunikaatiota.

Sain runokirjan valmiiksi, painokuntoon.

Oidipuskompleksi. Yksilötasolla poika tappoi isänsä. Kollektiivisella tasolla (alkaen humanismista) kansa (poika) tappoi Jumalan (isänsä). Yksi ja sama tarina suurennettuna, toistettuna. Seuraus on yhtä lailla kauhea. Kansa tajusi jääneensä ilman Jumalaa, äiti on tässä tapauksessa aine jonka kanssa poika solmii avioliiton. Kansan sukurutsaus on aineen kanssa solmittu liitto. Rangaistus. Poika eli kansa sokaisee itsensä. Todellinen antiikin tragedia alkaa vasta nyt. Kansa on sokea!

Hiljainen yksinäinen aamu. Ulkona sataa lunta mutta ilma on mukava. En ole tehnyt töitä viikkoon. Aivan kuin olisin pudonnut ajasta ja tilasta ulos. Lepatan ilman suuntaa. Ars Novan jälkeen tein kaksi vuotta tauotta töitä. Cosmic Daybook on valmis. Enempää en pysty siihen lisäämään. Ehkä kesän matka onkin hyvä asia. Jokaista isoa työtä seuraa letargia, ja se on tällä hetkellä vallitseva tunnelma.

Luen Saarikosken päiväkirjoja. Se onneton kamppaili tuttujen ongelmien kanssa. Jumala, rakkaus, olemassaolo. En ole yksin mutta se ei auta mitään. Tajuta tappio puhtain mielin, hulluksi tulematta, tuntuu vielä pelottavammalta. Ihminen on heikko kynttilänliekki myrskyssä.

Ajoin eilen pyörällä Raimon luo hakemaan hänen Vita Nuova -filmiään. Olen odottanut sitä kolme vuotta. Olen aivan unohtanut millaista musiikkia siihen tein. Istuskeltiin puutarhassa, naukkailtiin konjakkia ja juteltiin.
Uskonnosta ja sen mahdollisista ilmenemismuodoista nykytaiteessa. Oltiin sitä mieltä että jokin muuttuu. Kristuksen aikaa edelsi Oinaan aika. Siksi jumalat olivat sarvekkaita, ja monin paikoin oli vielä käytössä ihmisuhri. Kristuksen aika on Kalojen aikaa, ja kala onkin kristinuskon symboli. Eikä ollut sattumaa että opetuslapset olivat myös kalastajia. Ihmiskalastajia. Ihmisuhrista siirryttiin eläinuhrin aikaan. Kristus tuli uudistamaan. Asettamaan uuden uskonnon vanhan sarvipäisen uskonnon sijaan. Nyt olemme astuneet Vesimiehen aikaan, ja kuten Kristuksen aika kypsytti muutoksen, sen tekee myös Vesimies. Uudet merkit, symbolit ja järjestelmät korvaavat vanhat ja samoin käy myös uskonnolle, tai ainakin se uudistuu. Ihmiset ovat väsähtäneet sielullisesti viimeisten vuosisatojen aikana. Jotain uutta täytyy tapahtua ihmisen sielunelämässä, sillä muuten moderni ihminen kuolee.

Laivalla Helsingistä Tukholmaan ja edelleen Tanska, Saksa, Tshekki, Unkari, Italia ja Sisilia. Luen Goethen päiväkirjaa. Lapset ottavat aurinkoa ja ovat aivan pyörryksissä. Minua jännittää yhtä lailla mutta jotenkin osaan hillitä itseni.

Olen viime päivät ajatellut vastuuta ja vapautta. Myös Beuys puhui siitä. Vapautta on kun ihminen elää vastuullisesti. Nyt olen vastuussa lapsistani. Vapaus? Meri on vapaus ja vastuu. Kaikkein paras symboli. Käärin sätkän ja puhallan pyhää savua Poseidonin ruumiiseen.

Pohdin alkuihmistä. Luen "taiteen syntyä" joka kokoaa yhteen harvinaisen suuria hölmöyksiä. Jälleen kerran hormoonihäiriöisiä hedelmällisyyspatsaita joiden rinnalle nostetaan se käsitys että alkuihminen oli todellinen typerys joka ei tajunnut rakastelun ja synnyttämisen välistä monimutkaista analogiaa. Gilgamesh kirjoittaa tästä aiheesta sivistyneemmin ja paikkansapitävämmin.

Mietin miksiköhän alkuihminen ei maalannut luolan seinään tulen maagisessa valossa tanssivaa varjoa. Maalasi käden mutta ei varjoa.

Oli aika jolloin siperialaisten kalliomaalausten tarinat ymmärrettiin kaikkialla maailmassa. Tarinaa piti katsoa yhtenä kokonaisuutena, ei osiin hajotettuna. Tulvaa edeltäneessä kulttuurissa saattoi vallita sama ykseys.

Meren pinnasta nousee sateenkaari. Jumalan liitto meidän, kuolevaisten, kanssa.

Aamu. Huonosti nukutun yön jälkeen aamiainen. Pianisti soittaa saksalaisia kappaleita. Eilen se vielä paukutti letargisia suomalaisia sävelmiä. Se soittaa uskomattoman hitaasti. Ehkä se on tottunut aaltoiluun ja soittaa aina kahden aallonharjan välissä. Ja odottaa taas. Harvinaista snobbailua mutta tuntuu hyvältä. Suuri sali, aamiainen, kaikenlaisia merihirviöitä. Pianisti soittaa taustalla. Aurinko paistaa. Lapset juttelevat keskenään.

Berliini.
Saapuminen. Johanna odotti asemalla. Sieltä menimme oikopäätä Etnografiseen museoon. Minua hirvitti ennalta mutta näyttely oli yllättävän hyvä. Kauhuni johtuu siitä etten kykene enää katsomaan sataa vuotta vanhempia asioita. Olen saanut tarpeekseni antiikista. Mutta ei kai se ole ihme. Olen viettänyt vuosikymmeniä muinaisuuden parissa. Mittani on täysi. Mutta näyttely oli loistava, taitavasti suunniteltu ja ripustettu, oiva esittely Polynesiasta, Melanesiasta ja Mikronesiasta.

Illalla erään näyttelyn avajaiset. Juttelin Saksassa asuvien unkarilaisten kanssa. Ihmisistä tulee hölmöjä. He joko nukahtavat elämäänsä ja unohtavat olemassaolonsa tarkoituksen tai muuttuvat vainoharhaisiksi mystikoiksi. Kaikista tosiasioista ja näkemyksistä huolimatta heidän tiensä kohti olemassaolon kysymyksiä tekee minut äärettömän väsyneeksi.

Unkariin. Bussissa isopäinen ja -peräinen ruotsinunkarilainen nainen leveilee kovaan ääneen. Pelottavaa miten typeräksi helppo elämä voi tehdä ihmisen. Lapsille matka oli yhtä kärsimystä.

Biatorbágy. Károlyn kanssa puutarhassa. Hän on sitä mieltä että ihmiskunnan tietoisuuden herääminen ei välttämättä syntynyt kuoleman käsittämisestä, vaan valon ja pimeyden eroamisesta joka johti myöhemmin kuoleman käsittämiseen.

Se on manikealainen väittämä. Luin siitä hullujenhuoneella.

Voiko olla että veri on samanväristä koko maailmankaikkeudessa?

Budapest. Müvész-kahvilan terassilla. Nätti tarjoilija tuo kahvini ja unicumini. Tuntuu kuin hänen rintansa ja pyöreä pyllynsä hymyilisivät minulle. Pikku auringot. Tätä oli ikävä. Kadulla on ilo kulkea. Kaikkialla hymyileviä pyllyjä eikä kukaan loukkaannu jos hymyilet niille. Hyvä Luoja, suojele tätä pientä maatasi feministeiltä jotta voimme rakastaa ihania luomuksiasi puhtain sydämin. Aamen.

Odotan isoisääni toisessa kahvilassa. Kirja ja unicum. Mircea Eliade. Koska runoudesta voi oikeasti nauttia vain hurmioituneessa euforiassa, päätän joka päivä että otan kirjan ja istahdan kahvilan terassille juomaan. Kirja ja alkoholi kuuluvat yhteen. Näin minä luen. Jokaisen runon jälkeen katselen tyttöjen keinuvia rintoja. Se vain kohottaa maailmankaikkeuden esteettistä kokemusta. Otan vastaan kaiken mikä on sen arvoista. Näin syntyi taide. Kippis.

Kaksi naista juttelee kadulla: - Sosiologia ja muut typeryydet.

Aamulla kahvilassa. Tässä maassa on valtava elämänhalu, ja se on ihmeellistä. Suomi on sivistynyt mutta ei kultivoitunut. Unkari on kultivoitunut mutta ei sivistynyt. Nyt vasta nousee esille vastuun ottamisen kysymys.

Lapset eivät tajua mitään. Miksi tajuaisivatkaan? He eivät ole eläneet tässä kaupungissa, sen syke on heille vieras.

Alastomaksi riisuminen, rangaistusmuotona karkottaminen takaisin eläimelliseen olotilaan. Tuon karkottamisen tietoinen tajuaminen on eroottisesti latautunut tunne.

Kristus Genesaretin puutarhassa. Uni on pakoa pelolta.

Missä määrin nykyiset graffitit ovat luolataiteen perillisiä?

Kädessäni on kirja Pécsin varhaiskristillisistä seinämaalauksista. Kuva esittää syntiinlankeemusta, mutta se on niin kulunut että sitä tuskin erottaa parempilaatuisesta seinätöherryksestä. Jotenkin kaari, alku ja loppu pitäisi sovittaa yhteen. Molemmat ovat tietyllä tavalla tiedon kyllästämiä. Toinen on maaginen, rituaalinen, uskonnollinen, kun taas toinen edustaa tämän päivän vetelää vulgarismia. Uusi "graffiti" voisi olla näiden kahden yhteenliittymä. Eksistentiaalisten ongelmien merkkejä nykyajan seinillä.

Pelottavaa kuinka fyysisesti koen tietoisuuteni rajat kun katson tähtiä. Unkarissa voi nähdä Linnunradan selvästi. Tietoisuus yltää tähtiin asti mutta ei enää niiden taakse. Se yksinkertaisesti tylsyy ja seisahtuu. Se on meidän rajamme jota pitää laajentaa.

Sisiliaan-lähtö! Ilman erityistä jännitystä nousemme vain junaan. En suunnittele mitään, otan matkan vastaan tai astun sivuun sen tieltä. Lähtiessämme Annus pirskottaa turkkilaisen tavan mukaan vettä peräämme portti käytävään jotta tiemme olisi yhtä kevyt kuin veden juoksu kiveyksellä. Tuo pieni vanha rouva on liikuttava kutsuessaan vaikka pakanalliset tavat avukseen jos tarvis on.

Puhuttiin Károlyn kanssa Csontvárysta. Universumi toimii tietoisilla ohjelmilla jotka ihminen toteuttaa vaikka tiedostamattaan jos hänen intuitionsa ymmärtää ne ja ottaa ne vastaan. Csontváryn tapauksessa kyse ei ole siitä missä määrin hän työskenteli tietoisesti, vaan siitä missä määrin hän toteutti universumin ohjelmaa tiedostamattaan. Ihminen on antenni joka kuuntelee maailmankaikkeuden tarkoitusta. Antaa ja ottaa.

Slovenian läpi. Nyt ymmärrän entistä paremmin miksi sieltä tulee Laibachin kaltainen yhtye.

Trieste, Venetsia, Firenze, Rooma.

Rooma! Hyvä maku, hyvät suhteet ja mitat. Värit. Siena, umbra, punaiset, okrat. Istun terassilla ja juon ensimmäistä capuccinoa. Kaikkialla kauniita naisia, kauniita muotoja, karismaattisen ylpeitä kasvoja. Nea sanoi että Unkarissa muodot ovat kauniita mutta että siellä ei ole persoonallisuuksia. Totta. Jokaisessa naisessa täällä on sekä pyhimys että huora. Äiti ja tyttö. Ylpeys ja keimaileva leikillisyys ja itsetunto. En erityisemmin odottanut mitään Italian-matkaltani mutta nyt luulen että täällä kannattaa keskittyä ihmisiin. Italialaiset maisemat ovat huimaavia. Luen Georges Bataillea ja juon portviiniä. Totuttelen sisilialaiseen maisemaan.

Giardini - Naxos.
Saapuminen aamunkoitteessa pomppivalla junalla. Nukkuva kaupunki. Vietimme aamunkoiton merenrannassa yöstä nousevan päivän kanssa. Piirsin kiviin akteja, muiston katoavaisuudelle alttiiksi. Meri on ihana ja puhdas, kuuntelen sen jylyä silmät kiinni. Avonaisin silmin se olisi liikaa. Rannalle tuli vanhus. Hänen jalkansa olivat veriset. Hän meni ohitsemme, tervehti, riisuutui ja pesi haavansa. Se oli käsittämättömän hiljainen rituaali. Kuten urbaani ihminen sairastuessaan menee sinne mistä on tullut, missä äiti hänet synnytti. Sairaalaan. Niin myös luonnossa syntynyt ihminen menee synnyinpaikalleen. Meren rantaan. Suurin parantava voima.

Motelli. Vanha, ränsistynyt, parhaat päivänsä taakseen jättänyt villa asemaa vastapäätä. Rapistuneet parvekkeet täynnä roskaa. Omistaja avasi portin puoli seitsemältä alushoususillaan. Vuokrattuamme huoneen tämä lähes satakiloinen mies veti kunnioituksen merkiksi ylleen pienen liivin, samanlaisen kuin Beuysilla. Alushousut kelpasivat edelleen housuiksi. Motellin ensimmäinen kerros ei ollut käytössä, se oli raunioina. Marmoriportaikkoa koristivat akvaariot, metsästyskuvat, kaappi-armeija, lehtileikkeet, nähtävyysmainokset, tekokukat, kitsch. Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa. Vain Neitsyt Maria puuttui täyteen sullotusta huoneestamme joka oli muuten sisustettu oikein eklektisesti, tarkoituksettomasti. Parveke avautui merelle joten saatoimme katsoa sormien läpi tätä villiä romantiikkaa.

Pienellä rautatieasemalla sai hyvää kahvia, ravintolassa. Hyvä tunnelma. Nukuttiin hetki matkaväsymystä pois ja lähdettiin sitten kohti Taorminaa etsimään Csontváryn näkyä.

Kreikkalainen teatteri jonka Csontváry maalasi 1904 ei ollut muuttunut paljon. Se toimi edelleen ulkoilmateatterina. Etsin maalauksen perusteella paikkaa jossa Csontváry olisi voinut seistä ja johon monimetrinen taulu olisi mahtunut. Löysin paikan. Yritin kuvata sitä mutta etelävalo ei ollut sopiva. Pitää tulla illalla takaisin, ja silloin selviää minä vuodenaikana Tivadar Kosztka taulun maalasi. Auringonlaskunaikaan siis takaisin. Selitimme lipunrepijälle että meidän pitää tulla illalla takaisin jotta auringonvalo värjäisi paikan samanväriseksi kuin kuvassa.
Hän katsoi kuvaa. Ja oli hämmästynyt. Kummallista ettei täällä tiedetä Csontvárysta mitään, vaikka päiväkirjassaan hän kirjoittaa taorminalaisista jotka jaksoivat ihmetellä häntä.

Edelleenkin on ratkaisematta kysymys minä vuodenaikana hän taulun maalasi. Mielestäni myöhään syksyllä tai talvella. Utua on nimittäin sen verran ilmassa että Etnaa ei näy. Vain pieni savuviiru kertoo sen olemassaolosta.

Tunti vuorelta alas rannalle. Nea kuvaa uimareita, ja minä piirrän Neaa kiviin. Ensimmäinen uinti meressä.

Takaisin Csontváryyn. Valo ei vastannut kuvaa. On varmaa että se on maalattu myöhään syksyllä lokakuussa tai marraskuussa tai vielä myöhemmin.

Täkäläiset ovat mukavia, huomaavaisia ja avuliaita. Hassua millaiset stereotypiat ja ennakkoluulot valtaavat ihmiset kun puhutaan Sisiliasta.

Yöllä Nean kanssa meren rannassa pullo portviiniä mukana. Katselin selälläni maaten tähtiä, meren pauhu taustamusiikkina.

"Sisilia! Niitylle raapustetut lampaat"  
                                         Nea

Ylhäällä vuorella, Kalliomadonnan kappelin juuressa. Hidas kipuaminen ylös ja takaisin. Tällaisilla poluilla ei voi ajatella, vaan kulkea valppaana, silmät auki.

Illalla kahvilassa. Tarjoilijatyttö on huonolla tuulella. Tai ei ainakaan hymyile. Millä voisi piristää surullista tarjoilijatyttöä? Iltapörräystä aukiolla. Nuoret tytöt kulkevat nätteine pehmeine tisseineen ja pyöreine lämpimine ruskeine vatsoineen. Pikkuiset juoksentelevat pallon perässä tai pyörivät ympyrää aukiolla. Mummot juoruavat, vitsailevat, vinoilevat isoon ääneen. Kauniita nuo ylpeät ja karismaattiset isoäidit. Nuoret tytöt härnäävät poikia puiden alla. Miehet istuvat penkeillä lehtineen ja sikareineen, juttelevat ja nauravat. Tämä kansa ei voi elää ilman kaaosta.

Yöllä on satanut, taivas on pilvessä. Parvekkeemme ali kulkee ruumisauto, sisällä pieni valkoinen arkku.

Merenrannassa kiviin piirtämässä. Piirsin yhden rannalla ja yhden meressä pinnan alla. Vaikea piirtää jatkuvasti aaltoilevan veden alla. Taas yksi ohimenevän muiston hetki. Myöhemmin mentiin katoliselle hautausmaalle mutta se oli jo suljettu. Se mitä näin aidan läpi vangitsi.

Tänään mentiin uudestaan hautausmaalle. Tunsin puhdistuvani siellä. Jokaisella haudalla minua katsoo vainajan valokuva. Niin pitäisi tehdä kaikkialla. Eivät ne ole hautoja vaan menneitä ihmiselämiä, jotka kasvoillaan ja katseillaan kertovat vielä jotain itsestään, maallisten elämiensä värähdyksiä. Ehkä se oli se joka rauhoitti, hiljensi, puhdisti minut.

Meri myrskyää. Hyökkää rantaan monimetrisillä aalloillaan. Tarttuu kiviin ja paiskaa ne rantaan tumman jylyn saattelemana. Aivan kuin maailma tärisisi. Veden paetessa pikkukivien hermostunut rapina kuuluu pitkään jylyn jälkeen. Ja taas jylisee. Mentiin uimaan. Aalto tarttui kiinni ja heitti kymmenen metriä tuonnemmaksi. Valtava tunne. Menin takaisin uudestaan ja uudestaan. Vesi on merkillinen elementti. Se tunkeutuisi kaikkialle jos luoja soisi.

Täällä vain paikalliset katsovat merta kuin jotain ikiaikaista salaista rakkautta. Vain se tuntee sen kunnolla joka elää kaiket päivät sen kanssa. Paikallinen meditoi meren kanssa rakastuneesti, vaiti tai hiljaa puhellen, pesee siinä haavansa, odottaa sen parantavan ja rauhoittavan. Yöllä seurasin erästä vanhusta ja hänen suhdettaan aaltoilevaan mereen. Hän puhui sille.

Yöllä junassa. Samassa hytissä sympaattinen sisilialainen Giuseppe. Tarjosi olutta, juustoa, salamia, persikoita. Oli asunut vuosikausia Saksassa. Nyt hän oli palannut kotiin pettyneenä mutta ihmisyytensä säilyttäneenä. En tunne Italiaa, olen viettänyt täällä vain lyhyitä aikoja, mutta olen varma että eteläitalialainen on pohjoisitalialaista veljeään inhimillisempi. Huolettomia, ystävällisiä, sydämellisiä ihmisiä. Tätä voi taas pohtia. Mitä minä voin antaa?

Mies sai vieraan. Itsensä kuoleman. Mies astui pelästyksestä askeleen taaksepäin ja kiljaisi.
- En minä voi vielä kuolla! En ole nähnyt edes Roomaa!
Kuolema nojasi viikatteeseensa, risti jalkansa ja virkkoi hetkisen mietittyään.
- Selvä. Matkustetaan Roomaan! En ole nähnyt sitä kunnolla minäkään. Aina on niin paljon työtä, ja kaiken lisäksi minut on sijoitettu Itä-Eurooppaan. Tunnen paremmin Zakopanen kuin Venetsian, vaikka olenkin kuullut että siellä on hyviä näyttelyitä ja gondolillakin voi ajella.
Niin he lähtivät eräänä kauniina päivänä Venetsian, Firenzen, Padovan ja monen muun kaupungin kautta kohti Roomaa. Kuolema ja mies. Nähdä Rooma ja kuolla.

Eikö ole erikoista mennä yhdestä kaupungista toiseen katsomaan miten siellä eletään. Rooma! Aamulla kello viisi.

Väsymyksestä hysteerisinä naureskelimme läpi aamuisen kaupungin. Kamppeet selässä, kolmituntisen kävelyn päätteeksi saavuimme määränpäähämme Campo di Fiorelle, kukkatorille jossa 17. huhtikuuta 1600 poltettiin Giordano Bruno. Istuimme kahvilaan odottamaan Jukkaa. Hän ei tietenkään tullut. Nukkui.

Rooma! Pakanoiden kaupunki! Fariseusten, rahanvaihtajien, rihkamakauppiaiden kaupunki. Kohti Vatikaania. En tiedä mikä on suhteeni kristinuskoon, mutta tiesin mitä olin etsimässä kun lähdimme kohti Pyhän Pietarin haudan päälle kohonnutta Vatikaania. Halusin tuntea sen uskon, sen voiman joka yhdistää maailman yhtä osaa, kuten Mekassa Kaaban kivi muhamettilaisia. Mitä lähemmäksi tulin "pyhää" paikkaa, sitä heikompana tunsin sen voiman joka kristinuskosta välittyy. Kun pääsin perille näin vain nähtävyyden vuoksi kihisevän ihmistulvan ja sen että tuo ihmistulva on se kristinuskoa heikentävä voima. Pakanoiden kaupunki! Kristinuskon loppu. Vanha leijona on menettänyt voimansa koristeelliseen pintaan ja sisällyksettömään loistoon. Mihin on kadonnut Kristuksen valtakunta? Ehkä tuo kysymys kuvastui paavin kasvoilta vuosituhannen vaihteessa kun hän surullisena katseli riehuvaa apinalaumaa.

Hyväsääriset ja -rintaiset eivät pääse Vatikaaniin. Mutta asiallisesti pukeutunut Saatana pääsee.

En ole nukkunut kolmeen yöhön. Alkaa voimat huveta. Lepatan äärettömän väsymyksen ja euforian aaltojen välissä. Yritän nukkua yhdessä kahvilassa.

Tuijotan haltioissani Pantheonin kattoa. Yksi suurimmista koskaan näkemistäni elämyksistä.

Nykytaiteen museo.  Alberto Burri, Mimmo Rotella, Gastone Novelli. Suuria taiteilijoita. Kumarran heille. Aulassa Kounellisin valtavan kokoinen työ. Tällainen määrä hyviä töitä on harvinaisuus yhden museon kokoelmissa. Italialaiset osaavat taiteen.

Viimeinen yö Roomassa. Illallinen, kuvaamista, juttelua ravintolassa. Pöytämme edessä kaksi pikkulasta soittavat tangohaitarilla Astor Piazzollaa, omia sovituksia. He ovat loistavia. Myöhemmin juodaan viiniä Rooman akatemian katolla. Alapuolellamme koko kaupunki. Kauniit jäähyväiset, samalla kertaa kaikille.

Naapuritalon ikkunassa nuori nainen kylpyhuoneessa. Meikkaa, riisuutuu, pukeutuu, menee jonnekin, jonkun luokse. Sammuttaa valot. Pakanuudestaan huolimatta Rooma on sakraalinen. Joka rakennus on suhteessa Jumalaan. Tämä koskee koko kaupunkia. Mietin ettei ollut ihme että Italia liittoutui toisessa maailmansodassa natsien kanssa. He ovat tottuneet siihen että tällaista kaupunkia voivat rakentaa ja hallita vain keisarit ja diktaattorit. Kommunistit eivät osaisi rakentaa tällaista ikinä. Monumentaalisen kyllä mutta ei sakraalia. Kaupunki tarvitsee omistajan. Chigin, Medicin, paavin, Caesarin tai Mussolinin. Samantekevää.

Budapest
Ryhdissä on jotain vikaa. Terve ylpeys siitä että olemme ihmisiä. Hiljainen paluu räikeään mykkyyteen.

Balaton, Felsőörs
Ylhäällä kukkulan laella. Zen-paikka. On yö, nuotiossa palaa tuli. Sitten hehkuu vain hiillos. Pääni yläpuolella tuhansia tähtiä. Täysikuu. Sen valaisevat kasvot. Hiljaisuus, hiljaisuus, hiljaisuus. Mielipuolinen hiljaisuus. Vain hiilloksen ääni, sirkkojen siritys, taivaan ääni. Huomenna paastoan. Olisi hyvä lukea Béla Hamvasia. Lukea Hamvasia ja juoda Csopakin viiniä. Se olisi kaikkein paras meditaatio.

Menin piirtämään tienristeyksessä olevaa ristiinnaulittua. Tämä paikka merkitsee minulle neljää asiaa. Balatonia, viiniä, Hamvasia ja Kristusta. Tämä paikka on pyhä, tämä tuliperäinen tienoo. Juon Csopakin viiniä. Taas tuli mieleen että pitäisi lahjoittaa jollekin kirkolle 12-vuotias Kristukseni. Mielihyvin ilman mitään korvausta. 12-vuotias nukkuva Jeesus

Meditaatio kukkulan laella.

Santun perheen luona Törökin-huvilassa. Kaksi upeaa päivää yhdessä. Täynnä keskustelua ja viininjuontia tornissa Balatonin yllä olevan tähtitulvan alla. Lapset nukkuivat siellä mihin aamunkoitteessa sattuivat nukahtamaan.

Aikainen lähtö kohti Tukholmaa ja sieltä edelleen Suomeen, bussilla ja laivalla. Lähdimme kolmistaan isoisän luota asemalle. Näin on paras. Olen aina vihannut jäähyväisiä. Näin ihminen jää aamuvarhaisessa kaupungissa mukavasti yksin ajatustensa kanssa, jotka vie mukanaan rajojen ja merten yli, kenenkään valvomatta. Tapasin bussiasemalla Teron. Myös hän oli paluumatkalla. Valtava kangaskäärö, maalausteline, kitara, kaksi reppua, muoviputki ja kuinka monta kassia vielä. Ei ole helppoa matkantekoa tuo.

Tukholma. Tulimme perille 36 tunnin matkustamisen jälkeen. Taas täällä. Aivan kuin tämä barokki-puritaani kaupunki näyttäisi kesällä paremmalta. Yhtä kaikki se on luotaantyöntävä. Myöhästyttiin laivasta, saatiin siis kolme tuntia ekstraa ennen kuin seuraava lähtee. Se menee Turkuun josta jatketaan junalla Helsinkiin. Mutta näin on hyvä. Kaksikuinen matka ei olisi ollut täydellinen jos olisimme saapuneet mukavasti suoraan Helsinkiin. Tekla ja Nouk pärjäävät erittäin hienosti. Paremmin kuin mennessä.

Ostettiin Teron kanssa pullo votkaa ja nyt ihmetellään auringonlaskua. Auringonlaskun maalaaminen on joko kitschiä tai maalaustaiteen huippu. Meditoidaan. Böcklin, Gaspar David Friedrich. Maalausongelmat. Votka. Ruotsin saaret.


Helsinki.
Asioiden hoitoa, työhuoneen ja varaston etsimistä. Mitään ei tapahtunut, kuten tavallista. Olen maalannut koko viikon, manannut esiin alitajuntani kätköistä italialaisia vaikutelmia. Tuntuu että löysin ne ja nyt ne kuivuvat kankaillani. Aloin tehdä myös veistoksia mutta niihin tarvitsen rautalevyjä.

Luen Márain päiväkirjaa. Pian alan väitellä sen kanssa. Sitten Thomas Mannia.

On kiinnostavaa että kirjallisuus on yksi kuvataiteilijan sivistyksen peruskivistä. Kirjailijat taas tuntuvat olevan vähemmän kiinnostuneita kuvataiteista. Kaikki kunnia poikkeuksille.

Márain viimeinen päiväkirja. 1983–89. Ehkä hän on oikeassa pistoolijutussa. Jos elän vanhaksi, saatanpa nostaa revolverin ohimolleni ennen lopussa tapahtuvaa romahdusta. Omasta itsestä huolehtiminen ei ole pahasta.

Tykkään enemmän nuoresta Máraista kuin vanhasta.

Sain Cosmic Daybookin valmiiksi. Ainakin tuntuu siltä ettei sitä kannata enää jatkaa, sillä olen antanut itsestäni kaiken mitä voin. Varmasti sisälleni on vielä jäänyt ajatuspyörteitä mutta alkuräjähdys on nyt ohi. Pitää jatkaa siitä hetkestä kun kaaos alkaa hakea järjestystä. Maahan laskeutumisesta jolloin ihminen on jo käsittänyt itsensä ja alkaa käyttää mahdollisuuksiaan joita hän voi käyttää vain maassa. Se on toinen vaihe. Syntymän jälkeinen luomistyö ja energian käyttö. Riittien aika, uhrien aika, seksuaalisuuden aika. Villin riehumisen aika!

Nyt mielessäni ovat veistokset. Suurikokoiset terästyöt. Tilaa minulla ei ole mutta vielä se ei häiritse.


Leikkasin koko päivän videota. Vita Morte. Huomenna saan lasit tauluihin. Siihenkin pitäisi löytää aikaa ensi viikolla.

On vielä lämmin ja aurinko paistaa. Työnteko ei saisi vastustaa sitä luomisvoimaa joka on saanut aikaan ihmisen itsensä.

Waltari: Sinuhe. En tajua miksi tätä kirjaa pidetään Waltarin parhaana. Ei se huono ole mutta Turms on parempi. Myös Angelos ja Ihmiskunnan viholliset ovat parempia. Mutta ihmisethän ovat snobeja ja heistä kirjallisuustieteilijät kaikkein suurimpia.

Thomas Mannia. Joosef ja veljet.

Mukava, lämmin, hidas kuihtuminen. Tämä on ehkä ensimmäinen syksy josta nautin tietoisesti. Olen minä nauttinut syksyistä ennenkin mutta vain hetkittäin, jotka ovat tarjonneet ennemmin silmänruokaa kuin syvälle luotaavia ajatuksia jotka liittyvät ihmiseen, myyttiin, kulumiseen, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Aivan kuin olisin halunnut salata sen itseltänikin. Näin kolmekymmentäkolme syksyä on päätynyt alitajuntaani, pimeiden varastojeni nimettömille hyllyille. Nyt pitää ottaa ne esiin ja katsoa ne läpi. Värit eivät ole vielä paikoillaan mutta ne valmistautuvat mässäileviin väriorgioihin, mustana hehkuvaan mätänemiseen, äänettömään kuolemaan.

Teen kolmea suurta taulua. Tabula Smaragdinaa. Ei huvita
analysoida niitä. Ne ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Nyt vain valitsen ja järjestän tauluja näyttelyihin. Mahtavaa ettei tarvitse hävetä omien taulujen edessä. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet onnekkaita.

Philip Glass: Koyaanisqatsi. Kauniimpaa ja masentavampaa musiikkia en tiedä. Vain Schubert menee yli.

Hiljainen melankolia. Sain eilen yhden ison maalauksen valmiiksi. Työ sujuu vaivalloisesti kun näyttelyaika syöksyy päälle. Pitäisi valita töitä mutten pysty siihen. Valtavasti tauluja joita en ole juuri edes vilkaissut. Osaisin järjestää ne kun näkisin ne näyttelyssä mutta ne pitäisi järjestää ennen sitä. Oravanpyörä. Pystynkö katsomaan omia töitäni puolueettomasti. Luultavasti kyllä mutta nyt väsyttää eikä huvita koko homma vaikka pikku hiljaa siihen pitäisi ryhtyä.

Ensimmäinen kylmä päivä. Paleltaa. Kaikki on valmiina. Odotusaika sysää ihmisen kaikkein piinaavimpaan toimettomuuteen. Pitäisi miettiä asioita mutta sekään ei huvita. Niin surkea päivä että siitä voisi kirjoittaa runon.

Valittu materiaali on valmis. Enempää en pysty siihen lisäämään.

Kuvakokeita. Yritän hakeutua kohti jotakin spontaania tilaa jossa antennina otan vastaan universumin sanoman,sen näkymättömän systeemin.

Olin yötä E:n ja V:n luona. Siellä oli myös E:n kavereita. Biofyysikkoja. Juteltiin aamuneljään. Mielenkiintoista miten nämä tiedemiehet jotka tutkivat elämän alkua, mekanismia ja rakennetta eivät hyväksy ajatusta että maailmankaikkeus ja siellä vallitseva elämä voisi syntyä luovasta, tietoisesta ajatuksesta, tahdosta. Aivan kuin koko elämä olisi heille sattumaa ilman minkäänlaista maalia. Tällaisesta näkökulmasta keskustelu oli oikein kiinnostava, sillä kyselin itseltäni jatkuvasti mitä varten me sitten tässä keskustellaan, vaihdetaan ajatuksia ja näkökulmia filosofiasta, taiteesta, tieteestä. Aivan kuin koko keskustelu olisi vain tyhjä sanasäkki. Mutta se ei ollut negatiivinen kokemus. Nautin siitä että ihmisenä ja taiteilijana edustin toista näkökulmaa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Jos minulla ei olisi uskoani, en voisi olla taiteilija.

Luin viikonloppuna Risto Ahdin William Blake -kirjaa. Ihana kirja. Rakastan tätä miestä. Hienoa että tällaisia positiivisia ihmisiä on olemassa.

Luen Blaken vastapainoksi markiisi de Saden filosofisia kirjoituksia. Kaikki on ymmärrettävää. Säkenöivä ajattelija.

Ihminen sanoutui irti siitä erioikeudesta että käsittäisi itsensä taideluomuksena ja alkoi jumalan lailla itsekin luoda. Jumala on taiteilija, yksiselitteisesti.

Ainoa moraali syntyy siitä että me olemme ihmisiä ja että meidän pitää elää sitä vastaavalla intensiteetillä ja tasolla. Ihmiselle ei voi opettaa olemista. Sitä pitää kokeilla, se pitää kokea.

Ihminen on taiteilija ja syntynyt luomaan jotta kykenisi selvittämään oman syntynsä mysteerin. Ihminen on myös taideteos joka kantaa itsessään alkuperänsä jokaista tasoa. Niitä ovat tietoisuus, itsetunto ja itsekunnioitus. Olla ihminen.

Kuinka näyttää ihminen taideteoksena - luovana ihmisenä - niin että itse luova ihminen on samalla myös taideteos? Kuinka näyttää ihminen taideteoksena?

Koko päivän näpertelin paperilappuja, maalasin niitä, sovitin kankaiden jämäpaloja yhteen kunnes lopulta muovasin niistä Veronikan liinan. Liinasta minua katsoivat Kristuksen mustat kasvot.

Tiettyinä elämäni hetkinä eteeni nousee aina kysymys mitä on taide. Vastaukseni muuttuvat elinvuosieni kulumisesta ja elämäntilanteestani johtuen. Aivan kuin haluaisin keriä elämän läpi käsittämättömän ohuen langan. Mutta heräsin tähän jatkuvaan muutokseen vasta kolmikymppisenä. Katsoin hämmentyneenä Gauguinin Mistä  tulemme? Keitä olemme? Mihin menemme? -nimistä maalausta. Tämän taulun edessä mykistyn aina. Nimen esittämä kysymys, piinaava kysymys on ainoa joka säilyy kenties ikuisesti muuttumattomana siitä riippumatta kuinka kauas me ihmisinä pääsemme näitä kysymyksiä tutkiessamme.

Mitä on taide? Zolnay on ainoa jonka kanssa olen samaa mieltä. Taide syntyi kuolematietoisuudesta, kuoleman käsittämisestä. Kuoleman voitto on taiteen ydin. (Ei estetiikka eikä tekniikka vaan ajatus joka etsii ratkaisua salaisuuteen.) Kuoleman voitto, olemassaolon salaisuuden avain. Luonnollisesti tämä ajatus pesi nuoruusvuoteni alitajuntani lokeroissa ja tuli tietoisuuteeni vasta pitkien luomisvuosien jälkeen: ehkä kyse onkin jostain muusta kuin siitä mitä näyttelysalien seinillä roikkuvat työt minulle näyttävät. Tuolloin kuvittelin että vapauden äärettömät mahdollisuudet auttavat pakenemaan henkistä kontrollia ja siirtämään jonkin uskaliaan ajatuksen tai tunneimpulssin ideoiden näkymättömästä maailmasta fyysiseen olemassaoloon. Tuon siirron mystinen ilo valtasi minut silloin. Tartuin johonkin näkymättömässä maailmassa ja toin sen tälle puolelle, tein sen näkyväksi. Myöhemmin ajan myötä siihen liittyi jokin kumma, kiusallinen havainto jota aloin kutsua Gilgameshin-kompleksiksi.

Tiedostin kuolevaisuuteni luissani, soluissani. Kuolema. Tajusin myös että tuolloin syntyivät kaikkein kauneimmat ja puhtaimmat työni. Olin vuosikaudet pitänyt jokaista tekeillä ollutta teosta viimeisenäni. Ikuinen kuolemanpelkoni pakotti jatkuvaan maksimaaliseen suoritukseen. Kävin monesti hulluuden partaalla, saatoin seisoa kylmässä suihkussa kauttaaltaan täristen ja itseäni kiroten siksi että olin tajunnut äärellisen olemassaoloni. Karkotin itseni paratiisista. Luulenpa että Gauguinin päässä on kulkenut samanlaisia ajatuksia, vaikka hänen taulunsa kuvaakin vielä paratiisin viimeisiä hetkiä. Minä en enää pystynyt siihen. Minulle oli jäänyt vain paratiisin porteista heitettyjä palasia.

Nyt, kuin egyptiläinen munkki, tongin ihmisyyden muistojen pimeyttä. Etsin kadonneita, poisheitettyjä, hylättyjä muistonriekaleita joiden perusteella voisin rekonstruoida ihmisen. Miltä se ihminen näytti? Haluaisin muistuttaa häntä. Taide ei kehottanut ainoastaan kuoleman voittamiseen vaan myös ihmisen kuvan etsimiseen.

Näyttelyn ripustus Galleria U:ssa.

Näyttelyn avajaiset. Performanssi Dwin kanssa. "Henkilökohtainen viesti maailmankaikkeuteen."

Muistaakseni NASA lähetti 1972 avaruuteen kapselin. Kapselissa oli valtavasti tietoa ihmiskunnasta. Viestissä oli yksi ainoa virhe. He unohtivat lähettää tietoa siitä millaista on olla tunteva ihminen. Minua ei valitettavasti kiinnosta mikään matemaattinen aivopommi, ellen tiedä, millainen kapselin lähettäjän tunne- tai sielullinen viritys on. Nasa jätti pois emotionaalisen viestin. Performanssin ydin oli korjata tämä Nasan viesti.  Millaista on olla tunteva ihminen.

Korjasin tätä perusajatusta myöhemmin tajutessani ettei meidän tarvitse välttämättä poistua maan päältä törmätäksemme samaan ongelmaan. Siihen riittää että kahden maanosan ihmiset kohtaavat. Täytyy ymmärtää toisen kulttuuria, uskoa, ajatusmaailmaa, tunteita. Ei meidän tarvitse lähettää kapselia avaruuteen joutuaksemme silmätysten vastaavan ongelman kanssa. Miltä tuntuu elää toisen ihmisen kulttuurissa.

Kaksi alastonta miestä kohtaavat toisensa. Heillä on peilit kasvoilla ja käsissään oman kulttuurin sisältävä matkalaukku. Minun suuri ja raskas matkalaukku sisälsi koko läntisen sivilisaation arvot ja arvottoman roskan, kun taas Dwin pienessä, höyhenenkevyessä matkalaukussa olivat ihmiselon vähäiset mutta merkitykselliset perusasiat

Peilien tarkoitus oli saattaa yleisö kohtaamaan oma alastomuutensa.

Kaksi olentoa kohtaavat, tervehtivät toisiaan kädenheilautuksella ja vaihtavat matkalaukkuja eli kulttuureita. Matkalaukun avaaminen aloittaa toiseen kulttuuriin tutustumisen ja sen vastaanottamisen. Taustalla soi radio: mainoksia, urheilu-uutisia, jumalanpalveluksia, säätiedotuksia, feminististä keskustelua jne.

Laukkujen sisällön vaihtamisella ja haltuunottamisella, toisen kulttuurin ymmärtämisellä ja vastaanottamisella, käynnistyy sielullis-henkinen muutos. Performanssin lopussa Dwi ottaa esiin itselleen tuntemattoman cd-soittimen. Hän painaa play-nappia jolloin kuullaan Glenin ääni: "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle." Tämän jälkeen hyvästelemme yleisön kädenheilautuksella.

Terrorismi syntyy siellä missä ei ole kommunikaatiota. Vallan pitäisi katsoa peiliin ja ripittäytyä. Valta synnyttää aggressioita.

Demokratia on enemmistön diktatuuri.

Turku, Galleria Ama. Näyttelyn ripustus. Eipä juuri helpompi kuin U:ssa. Masennus ei tullutkaan. Lapset kasvavat ja alkavat kulkea omia polkujaan. Omista töistä täytyy joskus päästä irti. Se on vaikeaa mutta pakko.

Avajaisyönä osallistuin outoon, hämäävään keskusteluun. Ihmiset ylpeilevät nykyään sillä ettei heillä ole sielua. Jopa taiteilijat.

Tämä ilmiö on vaarallinen. Monet luulevat että vain tiede voi pelastaa ihmisen. Länsimaalainen ihminen ajoi sielunsa perikadon partaalle, hävitti maailman, ja nyt tämä ylemmyyden sokaisema ihmisjoukkio ojentaa pelastavan kätensä. Myös E. kuuluu tähän joukkoon. Hänen mielestään vain länsimaisen ihmisen kulttuuri voi pelastaa ihmiskunnan. Tämä väite on enemmän kuin pelottava.

Hänen mielestään esimerkiksi islamin varaan ei voi laskea koska se on jäänyt jälkeen länsimaisen ihmisen vapaudesta ja tiedosta.

Kristinusko on 600 vuotta islamia vanhempi, siksi se on läpäissyt ensimmäisen vakavan kriisinsä jo aiemmin. Islam kohtaa kriisinsä 600 vuotta myöhemmin. Miten olisi kristinuskon laita jos kaikki tämä olisi tapahtunut toisinpäin? Vapaa ja valistunut länsimainen ihminen todistaisi tietonsa, ylpeytensä ja suurisieluisuutensa sillä ettei sekaantuisi muiden kulttuurien sisäisiin asioihin. Aivan kuten kristinusko läpäisi kriisinsä, myös islam läpäisee omansa.

Luin Nobel-palkitun Imre Kertészin kirjan "Ajatuksenmittainen hiljaisuus kun teloitusosasto lataa aseensa". Teos nostaa esiin vakavia eettisiä kysymyksiä. On vaikea uskoa että elän tällaisessa maailmassa. Asiat voisivat olla toisinkin. Missä ihmiskunta teki virheen? Milloin se muuttui näin luotaantyöntäväksi sekä itsensä että muiden silmissä? Miksi ihminen kieltää ja kiistää itsensä?

Imre Kertész: Kohtalottomuus. Tätä kirjaa ei olisi pitänyt palkita Nobelin kirjallisuus- vaan rauhanpalkinnolla.

Näyttelyarvosteluja. Näyttää siltä että kahden vuoden työni on ymmärretty. Hyvä tunne.

Luen lehdestä että joka viidennellä suomalaisella on psyykkisiä ongelmia. Sehän tarkoittaa että tässä maassa on miljoona sairasta. Mistä Suomen kansa kärsii?

Kohta on joulukuu. Toissapäivänä kävin Turussa purkamassa näyttelyn. Painostava keikka mutta ehkä se johtui vain säästä. Vaikka alan jo tottua pohjoiseen


Aamumeditaatio.
Kaikki mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu on luonnollista. Ei ole mitään mikä olisi luonnotonta. Syntymä ja kuolema ovat luonnollisia. Onni ja kärsimys ovat luonnollisia. Hyvä ja paha ovat luonnollisia. Rakentaminen ja hävittäminen ovat luonnollisia. Ihminen ja hänen päätöksensä ovat luonnollisia. Epähyvää ja epäpahaa ei ole koska se on luonnotonta. Hyvä ja paha on. Se on luonnollista. Luonnoton on vastakohta. Luonnollinen on ero. Mikään ei ole vastakohtaista, vain erilaista. Sellaiseksi maailma on luotu. Kaikki on luonnollista, jopa luonnoton.

"Kaddish syntymättömälle lapselle"- Kertészin kirja. Loistava ja ymmärrettävä mutta masentava. En usko että luen enempää hänen kirjojaan. Nobel-palkitulta riittää kolme.

Idea saa minut tarttumaan siveltimeen, maaleihin, paperiin, liimaan, gessoon tai mihin tahansa mikä käteeni osuu ja sopii idean toteuttamiseen. Sitten sitä alkaa työskennellä. Päiviä, viikkoja. Kun maalaus on hyvä, voi heittäytyä makuulle, tai jos se on ikävässä välivaiheessa, tulevat unettomat yöt, että voi hyvä luoja, pitäisi nousta ja jatkaa työtä, mutta kello on puoli kolme yöllä ja siihen aikaan poltan mieluummin tupakan jotten kolistelisi perhettä hereille, - mitä nyt, mikä hätänä? Jos maalaus on siis hyvä ja työ sujuu, niin sitä tehdessä tulee ajatuksia jotka eivät välttämättä liity suoranaisesti maalauksen ideaan. Tällöin voi ajatella myös muita asioita, ja ajattelenkin. Mitä suurempi taulu sitä useampia ajatuksia liittyy jokaiseen neliösenttiin. Kun myyn taulun, en itse asiassa myy taulua vaan kertomuksen joka on syntynyt viikkojen kuluessa tuhathaaraisena aivojeni lokeroissa. Eikä sitä voi nähdä. Sen pystyn lukemaan vain minä.

Muovikukan kuolema.

Torinon käärinliina. Siinä näkee kukin sen millaiseksi oma kulttuuri, kasvatus, uskonto ja vastaavat seikat sen määrittelevät. Vapaita assosiaatioita.

Pitäisi koota yhteen Rauman-näyttelyä koskevat ajatukseni.

13. päivä ja perjantai. 12. päivä torstai on vaarallisempi. Eilen leikkasin käteeni, löin pääni, sain sähköiskun ja musta kissani naukui minulle vihaisesti. Se taikauskosta.

Meditaatio.
Tänään opin jotain tasapainon säilyttämisestä. Tasapaino rakentuu siten että vaa'an kummallakin puolella on vähintään sata pientä ja yhä pienempää vaakaa. Kahden päävaakakupin tasapaino riippuu näiden lukemattomien pienen vaakojen oikean ja vasemman puolen tasapainosta. Nämä pienet vaa'at kuvaavat halujamme, tahtoamme, egoamme, ajatuksiamme, tunteitamme, huoliamme jne. Mitä vähemmän pieniä vaakoja on, sitä varmempi on ison vaa'an vaakakuppien tasapaino. Tavoite on päästä eroon näistä lukemattomista pikkuvaaoista, jotka jatkuvasti vaikuttavat ison vaa'an tasapainoon, joka on näin pikkuvaaoista riippuvainen. Kun jäljellä ei ole enää muuta kuin iso vaaka yksin, tiedämme, että kaikki mikä on tärkeää on näissä kahdessa vaakakupissa ja että mitään muuta ei ole.

Jos me saavutamme tämän ei millään muotoa helposti saavutettavan tilan, seuraava askel on hankkiutua eroon ison vaa'an vaakakupeista. Enää tasapainoa ei tarvita, sillä vastakohtien tasapainossa pitäminen lakkaa. Ne sulautuvat yhdeksi. Enää ei ole vertikaalista ja horisontaalista. On vain vertikaalinen. Sitten siitäkin voi luopua. Jää piste. Pistettä täydellisempää balanssia ei ole, sillä se on itse se, se sisältää itsessään kaiken ilman vastakohtia.

Brassain kirja. Mielenkiintoinen aikalaiskertomus taiteesta.

Tänään oli työn alla  Kapujanincs átjáró. (Portiton portti) Olin ajatellut sitä jo viikkoja. Tehnyt kymmeniä luonnoksia. Taulu näyttää erittäin yksinkertaiselta. Jopa hämmentävän yksinkertaiselta. Siinä on muutama tussin veto ja täplä. Muun olen jättänyt pois. Katsoja tarvitsee kaiken mielikuvituksensa pystyäkseen kokoamaan viivoista ja täplistä itse kuvan. Olen antanut vain perustan. Muu kuva pysyy näkymättömissä kunnes katsoja rakentaa sen mielessään. Jos se ei onnistu, portti pysyy kiinni, sillä samalla kun kuva rakentuu ja sen ymmärtää, avautuu myös portti. Portti ei ole kuvassa vaan ihmisessä.

Ostin kaksi kirjaa, Staëlin ja harvinaisen Picasson. Niissä on vanhoja sanomalehtipiirroksia kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kauniita, ryhdikkäitä kirjoja. Pitäisi ostaa joka kuukausi yksi taidekirja. Olen jo pitkään himonnut Tápiesin suuria niteitä. Ehkä minulla ei ole niihin koskaan rahaa. Aivan kuin taiteilijat olisivat aina köyhiä. Tämä alkaa olla jo etuoikeus. Szentendressä oltiin niin köyhiä että käytiin naapurin pihassa vihannesvarkaissa ja oltiin velkaa joka puolelle niin että tuskin uskallettiin naamaamme näyttää. Meillä oli yksi kana, Kati, pikku-Viktorin japanilainen kana, mutta ei olisi tullut kuuloonkaan tappaa sitä. Raukka, kun muutimme sellaiseen taloon jonne vuokraisäntä ei antanut ottaa kanaa, murtauduimme yöllä kanatarhaan, isot kyyneleet vain valuivat silmistä. Isäntä tuli seuraavana päivänä ja sanoi että kanamme oli sattumalta tullut hänen aitaukseensa. Me sanottiin ettei se ollut sattumaa ja että asiat olivat menneet niin kuin olivat mutta älkää tappako sitä vaan antakaa sen kuolla vanhuuteen. Isäntä lupasi. Kunnon ihmisiä on vielä olemassa. Nyt minulla siis on kaksi hienoa uutta kirjaa.

Puhuin viime yönä P:n kanssa puoli neljään. Voiko jonkun tuomita siitä syystä että hän täyttää kohtalonsa? Esimerkiksi tappamalla.

Oikeudessa: Herra tuomari, minulla ei ollut mitään pahoja aikeita uhria kohtaan. En tunne häntä, toimiani eivät ohjanneet viha, mustasukkaisuus, pahat ajatukset. Ainoa minua ja uhriani yhdistävä side on se että minä täytin kohtaloni.

Joulu. Kun lapsuus loppui, joulunpyhien ympärillä vallitsi pitkään tyhjyys. Nyt kun lapseni ovat isompia, tykkään taas koristeista, joulukuusesta, auringosta, kuusta, linnunradasta jne. Ja koristelua ympäröivistä keskusteluista.

Luen Bernard Malamudia (Jumalan armo). Yöllä oksensin kolme kertaa, joku virus. Tänään lojun ja kituutan, mutta kävin kuitenkin keskustassa ostamassa kirjan ja paperia.

Vuoden viimeinen päivä alkaa. Kiitän tätä vuotta työmahdollisuudesta ja -ilosta. Kiitos Italiasta. Kiitos Nealle kuluneesta vuodesta. Kiitos lapsilleni koska heidän kauttaan voin nähdä virheeni jotka mahdollisuuksien mukaan yritän korjata. Aamen.

Kuolema syyttää ilmaantumisestaan ihmistä. Taide syyttää ilmaantumisestaan kuolemaa. Molemmat ovat viattomia. Syy piilee muualla.

Rauma. Ensimmäinen yö hotellissa. Huomenna puran taulut paketeista ja alan rakentaa näyttelyä.

Kyykötän taulujen edessä, valitsen, lajittelen, arvioin. Järjestely. Katson töitäni. En ole koskaan nähnyt viime vuosien töitäni yhdessä. Yli sata teosta jotka valitsin Helsingissä useasta sadasta.

Museo on tosi hankala. Seinien värit ovat hullun arkkitehdin visio. Haaleanvihreä, harmaa, ruskea, keltainen. Ei voi kuin ihmetellä sitä typeryyttä että arkkitehti ei tiedä että näyttelytilan pitää olla neutraali. Vaikea homma. Järjestimme kunkin huoneen 5 - 7 kertaa, ja olen yhä epävarma.

Heräsin kuolemanväsyneenä, hoipertelin kuin minua olisi lyöty vasaralla. Ongelmat jatkuivat. Yksi sali piti järjestää kymmeneen kertaan. Ja kaksi huonetta on vielä jäljellä. Sitä ennen ei voi edes ajatella taulujen ripustusta.

Näyttelyä rakentaessaan ihminen on vahvimmillaan ja heikoimmillaan. Epäilen töitäni vaikka kuinka taistelen vastaan. Seison taulujeni edessä jotka olen vuosien varrella tehnyt, ja pelottava epävarmuus valtaa minut.

Olenko saanut aikaan jotain jolla on lopullista arvoa, joka kertoo ihmisestä totuuden. Olenko tehnyt jotain pysyvää? Uneton yö. Koskaan ennen en ole ollut näin labiili.

Otimme viime vaiheessa muutaman työn pois. Opettaja- opiskelijat tulivat katsomaan näyttelyn rakentamista. Juttelimme kaksi tuntia. Ymmärrän että ihmiset säikkyvät keskustelun aikana. Näytin mielipuoliselta.

Eilen ripustimme viimeiset työt. Kaikki on suurin piirtein paikoillaan mutta vielä en osaa sanoa mitä mieltä olen. Esillä on miltei sata teosta jotka näen nyt ensimmäistä kertaa yhdessä. Tosi hankala tila.

Päivä näyttelyn avajaisten jälkeen. Tunteet vaihtelevat keveästä tyhjään ja tyytyväiseen ja takaisin. En vielä tiedä mitä mieltä näyttelystä olen. Kuten aina, olen varovainen ylistävien sanojen suhteen. Minun itseni on päätettävä mitä mieltä näyttelystä olen. Voi olla että sanon tuomioni vasta pitkän ajan kuluttua. On vaikea olla puolueeton ja objektiivinen ja harjoittaa oikeanlaista itsekritiikkiä.

Tarvitsen aikaa jotta tajuan teosteni ja ajatusteni merkityksen, heikkoudet ja vahvuudet. Kävelin eilen näyttelyn läpi ja katselin töitäni. Yritin tehdä yhteenvetoa siitä mihin suuntaan jatkan tämän näyttelyn jälkeen.

Luen Mestari Eckhartia ja Milán Füstin kirjoituksia taiteesta sekä Raamattua. Aina vaan.

Eilen tuhosin erään vanhan tauluni (ei se ollut ollenkaan huono) jotta pystyisin jatkamaan työskentelyä. Näin kun jatkuu niin minun pitää maalata kankaan molemmille puolille. No siinä nyt ei ole mitään uutta.

Työn alla Tragedian synty. Se kuvaa hyvin nykyistä olotilaani. Tarkoitukseni ei ollut käsitellä suoranaisesti Nietzscheä mutta jotenkin nykyolotilani valtasi tämän taulun. Se ei ole huono. Se on itse asiassa tosi hyvä.

Maalasin Hermes-taulun yli. Se tuntui vilpilliseltä.

Levottomat viikot. Hakemista, rauhatonta aikaa. Kuukausittain ilmestyvän Peilikuva- nimisen lehden teemana oli metafysiikka. Siinä oli Talazüekistä kahdeksansivuinen juttu. Lopultakin juttu joka ei tyydy esittelyyn vaan jossa on myös yhteiskuntakriittistä asiaa.

Työ etenee hitaasti. Tai pikemmin vain kärsin hitaasti. En ole töihini tyytyväinen vaikka teen kymmentuntisia päiviä. Pitäisi varmaan levätä ja valmistautua, eikä tehdä työtä. Luen kirjoja.

Schubert, Der Tod und das Mädchen. Kaksi ihmeellisintä musiikintekijää ovat Schubert ja Bartók. Schubert valloittaa draamallaan, Bartók anteeksiannollaan. Kumpikin kohoaa äärettömyyksiin ja valloittaa.

Bussissa kohti Raumaa Dwin kanssa. Jälleen yksi näyttelyyn liittyvä matka on muuttumassa tylsäksi, vaikka siihen kuuluu myös opetusta. Kuka tietää monennenko kerran istun tässä bussissa. Ei muutu maisema eikä sää.

Kuuntelen Schubertia ja maisema muuttuu dramaattiseksi. Huomenna annan kaiken anteeksi kuuntelemalla Bartókia.

Yritän lukea mutten pysty keskittymään. Bussissa soi radio. Typeriä, mitäänsanomattomia urheilulähetyksiä ja popmusiikkia. Vain siksi että sen pitää soida. Lisäksi kännyköiden ääniarsenaali. Nuoriso huutaa takana. Ne eivät saaneet vanhemmiltaan tarpeeksi huomiota ja sylkevät nyt yhteisön päälle monivuotisen heitteillejätön. Täällä kaikki on suunnattua ja valvottua. Jos olisi hiljaista, suurin osa ihmisistä tylsistyisi,  ne ovat niin tottuneet ikuiseen viihdyttämiseen ja hälinään. Miksi ajatellaan että ihmisiä pitää viihdyttää koko ajan? Muutenko olisi tyhjää ja tylsää? Voi olla mutta silloin ainakin saisi nukkua rauhassa.

Paluu Helsinkiin. Kaksi kovaa päivää. Neljä tuntia päivässä opetusta lapsille. Levottomia, huonosti keskittymään kykeneviä, ja ikuinen tyhjyyden vaara ilmassa. Tai ehkä ei ole kysymys tyhjyydestä vaan yksinkertaisesti innottomuudesta. Aihe kiinnostaa mutta periksi annetaan heti kun on vaikeaa. Haaste ei kannusta vaan lannistaa. Ovat tottuneet saamaan onnensa helposti.

Eilen illalla nautimme A:n ja R:n vieraanvaraisuudesta. Katsoin R:n tauluja ja hämmennyin. Yritin peittää hämmennykseni. Olin luullut niitä toisenlaisiksi. Hänestä välittyvä säteily sai odottamaan paljon vapaampia töitä. Ankaran geometrisiä pohjia ja kylmiä värejä. Ei minulla värien kanssa ole mitään ongelmaa. Ne kuvaavat aikaa. Pohjalla klassisia antiikin teemoja. Ne eivät kosketa minua. A. ja R. ovat  mukava pariskunta. Yökeskustelut.

Kävimme illalla Lönnströmin kotimuseossa. En tiennyt että Lönnströmin omaisuus oli peräisin sotateollisuudesta.

Se olisi vaikuttanut näyttelyni konseptiin jos olisin tiennyt siitä etukäteen. Lönnströmin talo on pelottavan suuri ja täynnä tylsääkin tylsempiä poroporvarillisia kitschhuonekaluja ja taide-esinekavalkaadeja. Näin satojen neliömetrien kokoisessa talossa ehkä kaksisataa kirjaa. Puolet romaaneja, toinen puoli sota- ja ammattikirjallisuutta. Alan tulla vanhaksi ja kärttyiseksi koska teen jatkuvasti tällaisia huomioita mutta mitä minä voin sille että olen tällainen. Katselen tätä ympäristöä, yhteis-kuntaluokkaa jonka tehtävä olisi ottaa sydämensä asiaksi maan kulttuurin ja sivistyneisyyden tason vaaliminen. Ja ällistyn aina sitä mittaamatonta mauttomuutta ja sielun köyhyyttä jota tämä luokka edustaa. Kounellis on oikeassa. Porvaristo on tuhottu aikaa sitten.

Museo ilmoitti olevansa kiinnostunut ostamaan yhden taulun. Vaihtoehtoja on monta. Lao-tse, Upanisadit, Fiat lux. Suosittelin Fiat luxia. Se on voimakas ja ekspressiivinen teos. Se on työskentelyni tiivistetty kuva. Tämän lisäksi lahjoitin museolle teoksen Ark of the Umnapistim. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Luen Michel Tournierin Keijujen kuningasta.

Saatan saada varaston vaikka työhuonetta ei löydykään. Pieni ja ahdas mutta halpa ja siisti.

Löysin roskiksesta hyvälaatuisia, tummanruskeita, 1 x 1,5 -metrisiä kartonkeja "50-luvulta". Löydän aina tavaraa kun kaikki on lopussa ja ajatukset liikkuvat uusien materiaalien ympärillä. Ainakin kymmenen kappaletta. Lisäksi löysin kaksi suurta puulevyä.

Työn alla Also sprache zarathustra. Helppo vaikea taulu. Vaikea koska aihe on iso. Ei ainoastaan Nietzschen ajatus vaan myös hänen henkilökohtainen kohtalonsa.

Pilkoin yöllä Zarathustra-taulun palasiksi. Olin erikoisen tyytymättömyyden vallassa. Työstin sitä vielä hetken. Nyt se kuivuu. Se ei ole valmis. Vuosia sitten olisin iloinnut tällaisesta teoksesta. Nyt en.

Muistin vanhat työni jotka tein Szentendressä ja Kajárpécissä. Suhtaudun niihin oudon romanttisesti, aivan kuin ne olisivat parhaita töitäni. Puhtaita, spontaaneja, vahvoja. Niissä oli kaikki mikä minulle siihen aikaan oli luontaista. Villisti kokeileva voima näyttäytyi tuolloin etupäässä tunnetasolla. Sittemmin olen käyttänyt enemmän päätäni, ja siksi tunnetason kokeellisuus on muuttunut eräänlaiseksi henkiseksi kokeellisuudeksi. Henki tappaa joskus tunteen.

Etsiessäni uusia muotoja minun pitäisi ottaa uudelleen esiin vanha minäni joka ei aina ajatellut vaan ennemmin tunsi. On totta että tämä muutos tapahtui silloin kun muutin Suomeen. Täällä tunnevoimat eivät kantaneet kovin pitkälle. Sydämen ajatukset piti palauttaa ruotuun.

Minulla on varasto. Pieni, siisti ja epätoimiva mutta varasto kuitenkin.

Ulkona sataa lunta valtavina hiutaleina. Etsin kosketuskohtaa joka puhuttelisi sielua kuin jättimäiset kirkonurut jossa yhtäaikaiset matala ja korkea ääni, akordi ja soolo saavat meissä taivaan ja maan liikkumaan. Se ei soi nyt täydellisenä.

Teen kokeita päivästä toiseen, paljon uusia havaintoja mutta aivan kuin mitään ei syntyisi vaikka olen täynnä ideoita jotka haihtuvat olemattomiin raskaan kritiikkini alla.

Kaksi asiaa askarruttaa tällä hetkellä. Musta piano ja ruumisarkku. Niiden välillä on jotakin.

Auringonpalvonta alkaa. Aurinko hyppäsi taivaalle kaksi päivää sitten. Se sulattaa jäämaailman. Ei ole kauniimpaa kuin pisaroina puista ja talojen katoilta tippuva sulava jää joka kimaltelee auringon kristallivaloa. Suoraa tietäkin on kuljettava kaarrellen, kuin kulkisi näkymättömässä labyrintissä. Maailma sulaa. Kevät on tullut.

Arte Moriendi
Luen Tiibetiläistä kuolleidenkirjaa. Lukiessani Bardo Thödolia tunnen sen syvän rauhan jonka vain tällainen tieto ja viisaus kykenevät antamaan. Yhtäkkiä sisäiset kamppailuni ja pelkoni haihtuvat olemattomiin. On rauhoittavaa että kuoleman taide on kaikkein mahtavinta ja että tämä taide on sitä mikä pitää elossa. Kumma perversio mutta kohtalomme on vielä perverssimpi: olemme taistelleet elämämme äärellisyyden kanssa tietoisuuden heräämisestä saakka, ilman ihmeempää muutosta. Bardo Thödol on kuolemisen taidetta, ja kuolemisen taiteen pääkohta on elämämme, kohtalomme ja karmamme täydentymisen saavuttaminen, joka tulee näkyväksi kuolemassa. Tämä on se mysteeri joka minua kiinnostaa ja siksi olen todennäköisesti täällä elävien kirjoissa, täyttämässä karmaani kuuluvaa tehtävää.

Narsisti, sairaalloinen neurootikko, sivistymätön juntti, perseennuolija ja tyyppi joka ei kykene puolustautumaan. He osallistuivat eiliseen poliittiseen tv-keskusteluun, heidät äänestettiin eduskuntaan viime vaaleissa. Ensi kertaa tunsin pelkoa tällaisten asioiden takia jotka eivät oikeasti ole koskaan kiinnostaneet minua. Mutta nyt en voinut väistää. Mitä tapahtuu!? Sivistymätön juntti ymmärtää väärin kotimaanrakkauden ja esiintyy aggressiivisesti, puhuu jokaisen päälle. Hän on vahva. Peloissaan ja tuntiessaan pelottavan voiman perverssiyden perseennuolija nuolee opportunistina kotimaanystävän takapuolta, tämän arvoasteikko sivuaa epäilyttävästi jonkinlaista natsi-ideologiaa. Väitellään pienistä asioista minkä panoksena on oman egon kiillotus ja korkeammalle korotus.

Tulos: nollatoleranssi, poliisivaltio, ihmisen empiirisen perinteen tuho - ihmisen olemassaolon kieltäminen lailla - sielullisen ja henkisen elämän alasajo ja uuden, mentaalisesti syvästi sairaan valtion synnyttäminen. Vihan nousu. Ymmärryksen, anteeksiannon ja rakkauden tallaaminen tomuun. Sitä on nykypolitiikka.

Irakin-sota alkoi. Ensimmäinen näytös.

Loistava dokumenttifilmi Stravinskysta. Mukana mm. Giacometti ja muita 1900-luvun taiteen vaikuttajia. Tällaiset asiat palauttavat ihmiseen uskon että kannattaa jatkaa.

Taulut palasivat museosta. Varasto on taas täynnä, siellä ei mahdu liikkumaan.

Kirja Basquiatista. Luin sitä pitkälle yöhön. Opettavainen kirja taiteesta, taiteilijoista, gallerioista, kokoelmista ja kerääjistä. Kauhukuva. Tämän kirjan pitäisi kuulua galleristien pakolliseen lukemistoon.

Ostin Egyptiläisen kuolleiden kirjan suomeksi. Luin sitä aamupäivällä. Olen kolmekymmentäviisivuotias.

Juhan kanssa. Kuvasin Juhan Sydänpuhetta- projektin Mannerheimintiellä. Juha oli pukeutunut mustaan munkinkaapuun, selässä oli pieni vahvistin ja kädessä huutotorvi. Käveltiin alusta loppuun tuo viisi kilometriä pitkä pätkä, ja Juha luki kysymykseensä (Mitä tarvitset elääksesi?) ympäri maailmaa saamiaan kirjeitä.

Ihmiset eivät reagoi enää mihinkään, ovat itseensä sulkeutuneita kaupungin tylyjen, apokalyptisen rumien rakennusten, nostokurkien ja roskan keskellä. Kukaan ei tajua mitään eikä halua vastaanottaa mitään. Mutta lopulta niin on hyvä. Juha oli kuin rakkauden puutteesta saarnaava hullu munkki joka kulkee tien alusta loppuun löytämättä muuta kuin kuuroja korvia. Eräs tuulitakkiin pukeutunut iäkäs mies hölkkäsi ohi ja huusi Juhalle että "Paskaa". En ymmärrä. Missä täällä on hyvinvointivaltion tyytyväisyys?

Loppuviikon työskentelin pienen tunneaaltoilun vallassa. Syntyi hyviä töitä joista voi jatkaa eteenpäin.

Y ei tullut, sanoi syyksi olevansa kauhean antisosiaalinen. Ymmärrän. Sellaisen vaimon rinnalla myös minä olisin antisosiaalinen. Olenko kyynikko? En.

Tekla sai turpiin. Nenä vuoti verta koko yön. Soitin terveyskeskukseen että olisi hyvä tarkistaa mikä on vialla.  Hoitaja kysyi tytön sotua. En tiennyt sitä. Siihen se sanoi ettei pysty sitten auttamaan. Ilman sotua ei oteta vastaan. Minä sanoin että kaikkiko riippuu siitä tiedänkö tytön sotua vai en ja jos en tiedä niin tyttäreni saa rauhassa vuotaa kuiviin. Kysyin hänen nimeään kaiken varalta, että jos jotakin tapahtuisi tietäisin kuka oli se pikkutärkeä byrokraatti. Silloin alkoi tapahtua ja ihme ja kumma, hän tiesi tyttäreni sotun. Se löytyi tietokoneelta kuten pitikin. Pikku hiljaa alkaa huvittaa länsimaisen yhteiskunnan ihmisen yksilöllisyyttä ylläpitävä kasvoton myytti. Täällä jokainen on yksilö, mutta kun auttaa täytyy, kun täytyy turvautua omaan harkintaan -yksilöllisyydestä johtuvaan -, niin sillä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä että yksilö on itse asiassa yksi hiton suuri massa jonka on palveltava yhteiskunnan koneistoa ilman itsenäistä päätöksentekoa. Jos teet yksilöllisesti itsenäisen päätöksen, teet virheen, sillä toimit koneiston lakeja vastaan. Esimerkiksi siten että otat vastaan nenästä verta pulppuavan lapsen ilman sotua. Se tästä ylikehittyneestä kääpiöyhteiskunnasta.

Luen Grandpierren kirjaa Élő világegyetemről (Elävästä maailmankaikkeudesta). Hieno, positiivinen kirja. Kuin lukisi ikivanhaa teosta jossa kaikki on paikallaan. Ihmisen ja luonnon ikuinen ykseys. Joskus tosissaan tyrmistyn sellaisen ihmisen pimeyttä joka ei havaitse itsessään ja ympärillään olevaa suurta ihmettä.

Huono näyttely, heikkoja Basquiat- jäljitelmiä. Kahden taiteilijan välinen ero on siinä että Basquiat oli kyky, kun taas tämä toinen on orjallinen kopioija.

Musiikki on hetken luomus joka kestää juuri niin pitkään kuin esittäjän leikki. Sfäärissä kaikki tapahtuu hänen välityksellään, ääni toisensa perään haihtuu ilmaan ja palaa takaisin metafyysisiin kerroksiin jättäen meihin tunnelman mutta ilman musiikkia. Sfääri tyhjenee, äänet etääntyvät.

Tilassa metafysiikka ilmenee juuri niin että me ihmiset ilmaannumme tähän maailmaan ja kosketamme maailman pintaa heijastuksillamme. Me laskeudumme sfääreistä näyttelemään osamme ja nousemme, palaamme takaisin sfääreihin.

Pääsiäinen.
Asunto on muuttunut sotatantereeksi. Kaikkialla maalia, joka tarttuu, vuotaa, valuu. Taistelen yhden taulun kanssa jota maalaan uudestaan luoja tietää kuinka monetta kertaa. Taulu on hyvä aina vaan mutta se ei kelpaa minulle. Jotain puuttuu. Maalia valuu jo pianollekin. Myös tupakat ovat maalissa. Kristusta naulataan parhaillaan ristiin.

Luen seitsenniteistä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Erityinen käännös. Tarinoihin liittyvät runot on myös käännetty, uskomattoman tarkasti. At-tavíl / al-baszít / al-kámil / al-váfir / al- khafif / al madíd / al mutaqárib / asz-szarí / al mudzstasz -runomitoissa. Ihmeellistä lukea niitä rinta rinnan tarinoiden kanssa. Kääntäjä kuoli ennen teoksen ilmestymistä. Csilla Prileszky.

Aikainen ylös nousu. Aurinko paistaa mutta pirun meteorologit ennustavat kylmää.

Luen Gauguinia. Maailma ei ole muuttunut yhtään.

Viimeksi P:n juhlissa yksi vanha antisosiaalinen valokuvaaja sanoi inhoavansa Markus Lüpertziä koska se on rikas. Valokuvaajasta purkautui yksinkertainen proletaarikateus. Häneen sattui että taiteilija saattoi olla rikas. Emmekö voisi iloita siitä, että taiteilijan ei tarvitse kiinnittää huomiota pikkumaisiin asioihin. Voi vain taiteilla.

Aurinko on kaikkein armollisin. Se paistaa kaikille yhtä lailla.

Kehykset tulivat tänään. 300 x 200 cm. Liitin ne yhteen ja jännitin kankaat päälle. Pohjustin ne liimalla. Kangas on niin suuri että se peittää lastenhuoneen ja parvekkeen ovet. Jos joku haluaa mennä huoneeseen, siihen pitää pyytää lupa. Tangó naukuu koska ei pääse parvekkeelle. Kiinnitän pohjan. Sekin hermostuttaa.

"Viimeinen ehtoollinen" -veistokseen: Koko pöytä kipsiin valettuna. Pöytäliinalla jälkiä. Rukoilevien käsien, kyynärpäiden, nukkuvien päiden jälkiä. Sanalla sanoen illallisen jälkiä.

Jyskyn kanssa kolme päivää töitä. Saimme kaiken äänitettyä. Laiminlyödyn maailman todistus. Vielä pitää miksata.  Minulla on nikotiinimyrkytys.

Manolo Valdésin näyttely Forsblomilla. Joskus tuntuu siltä että suuret mestarit ovat menneet. Todella hyvä teos on sellainen jota emme ensiksi edes tajua, se ei paljasta ihmettään heti.

Hajuista, tuoksuista. Tuoksut tuovat muistoja lapsuudesta, paikoista jne. Ne ovat tärkeitä elämässämme. Tässä hajuttomassa maailmassa on menossa tietoinen muistinpyyhintä. Kaikki on kliinisen puhdasta, hajutonta.

Bussissa istuessani ajattelen kuinka Kolumbus Amerikkaan rantautuessaan uskoi tulleensa paratiisiin. Kun taas Cortéz kymmenentuhannen miehensä kanssa hävitti sen. Eurooppalainen ihminen, joka oli rikostensa vuoksi väistämättä kadottanut pääsyn paratiisiin, löysi sen sattumalta uudelleen ja saatuaan luvan astua maihin tuhosi sen saman tien. Tämä pimeys on mittaamaton, tämä syvyydestä kumpuava kateus ja katkeruus. Valkoinen mies rakensi Amerikassa paratiisiin helvetin.

Kamppailen taulun kanssa jonka jumala tietää kuinka monta kertaa olen vuosien saatossa maalannut uudelleen. Voi olla ettei se valmistu ikinä. Kummallista ettei yksi kangas, jonka pohjustan aina uudelleen, onnistu. Aivan kuin tämä kangas olisi kirottu.

Nyt tunnen olevani valmis pitkälle matkalle.

Luen uudelleen Primo Levin kirjaa. Luin Järjetön väkivalta -nimistä kappaletta, jossa hän pohtii Hitlerin Saksan väkivaltaa, kun syvyydestä sukeltaa epäilevä kysymys. Mitähän kansainvälinen juutalaisyhteisö olisi tehnyt toisen maailmansodan aikaan jos holokaustia ei olisi ollut? Hyvä kysymys.

En harrasta politiikkaa. En ymmärrä sitä enkä kykene suhtautumaan isoon joukkoon selkärangattomia pahoja ihmisiä. Demokratia tarkoittaa sitä että voi vapaasti ajatella, päästiinkö läpi vai ei. Ketkä räjäyttivät WTC:n, amerikkalaiset vai arabit? Vastustivatko ranskalaiset sotaa humanitaarisista vai taloudellisista syistä? Ihan sama. Samaa paskaista politiikkaa vallan vuoksi.

Kulttuurien museossa, Mihály Hoppálin kirjan julkistamistilaisuudessa. Samanismia kohti suuntautuva huomio tuntuu pikkuisen turhalta. Aivan kuin samanismia oltaisiin suolistamassa. Kuva-aineisto on suurenmoinen.

Keskityn Espanjaan. Teen matkalle kirjoja. Preparoin vanhoja kirjoja tyhjiksi. Haluan maalata kirjaan meren. Olen ajatellut tehdä neljä viisi kirjaa. Yhden merelle, yhden maalle, yhden ilmalle ja yhden tulelle. Ja viimeisen ihmiselle.

Johanna tulee sunnuntaina. Mahdoton työskennellä kun ajatukset ovat jo Espanjassa. Ei voi tehdä mitään, vain odottaa kärsivällisesti ja puuhata kaikkea muuta paitsi kuvataidetta.

Luen Tiibetiläistä kuolleidenkirjaa. Taas.

Tuntuu että pelkään kuolemaa vähemmän kuin lentämistä. Viisi ja puoli tuntia kauhua.

Jyskyn kanssa runoillassa Tampereella.

Naisrunoilijat puhuvat suut spermaa täynnä, miehet kiroavat ja ylistävät valaistumista. Ei mitään uutta auringon alla. Yöllä ja aamulla juteltiin Jyskyn kanssa.

Eilen illalla teräsnaula meni akillesjänteestäni läpi. Se tunkeutui aina luukalvoon asti. Aamunkoitteessa en enää pystynyt nukkumaan kivulta. Aamulla piti mennä lääkäriin. Se sanoi että kaikki on kunnossa. Jalka tulee olemaan kipeä kunnes kudokset uusiutuvat. Nilkutan koko päivän.

Jalkaani särkee kolmatta päivää. Napsin särkylääkkeitä koko ajan. On vaikea olla. Pitäisi maata mutta olen rauhaton ja niinpä iltaan mennessä olen huutaa kivusta. En pysty tekemään mitään. Mitä alitajuntani yrittää viestittää tällä akillesjänteellä? Johanna tulee tänään. Jalkani tulehtui. Syön antibiootteja ja kasisatasia ibuprofeiineja. En ole nukkunut kahteen yöhön. Luen Tuhatta ja yhtä yötä.

TV:ssä oli dokumenttifilmi siitä kuinka puna-armeija tuli Berliiniin ja aloitti taideaarteiden ryöstelyn. Sotilaat kokosivat ensiksi tauluja jotka esittivät akteja. Nälkiintyneellä armeijalla oli seksikuvien nälkä.

Tämän dokumenttifilmin synnyttämä filmiaihe. Ensiksi otsikko. Berliini 1945, siitä kuva siirtyy hitaasti Tizianon maalaukseen. Niin värit, paikka kuin kamera-ajokin ovat kaikki korkeatasoisia. Kuva etääntyy taulusta ja vähitellen näemme tilan. Suuri museosali. Äänet nousevat vähitellen. Ammuskelua, räjähdyksiä, puhetta josta ei saa selvää, huutoja, katutaistelun ääniä. Tähän hälyyn sekoittuu pikkuhiljaa tangohaitarin ääni joka vahvistuu vasta filmin lopussa niin että se peittää alleen taistelun melun. Kamera liukuu taaksepäin. Hitaasti kuvaan tulee sotilaslakki ja sitten koko sotilas. Venäläinen sotilas istuu tuolilla selkä kameraan päin. Vieressä lattialla on konepistooli miten kuten siihen heitettynä. Kamera perääntyy niin kauaksi että Tizianon maalaus, istuva venäläinen sotilas ja sali näkyvät yhtä aikaa. Tempo pysyy hitaana koko ajan. Väreillä on tärkeä merkitys. Vahva tunnelma pitää sisällään taiteen pyhän hartauden, kauneuden syvyyden ja sodan dramaattisuuden. Nämä nostavat esiin ihmisen. Kun kaikki on nähtävissä, kamera pysähtyy. Se lähtee hitaasti uudestaan liikkeelle mutta nyt liike kaartuu vasemmalle, niin että näemme sotilaan koko vartalon profiilista. Tällöin paljastuu että sotilas masturboi taulun edessä. Kamera liikkuu edelleen kunnes näemme sotilaan suoraan edestä. Nyt haitarin ääni peittää alleen kadun metelin. Kamera ajaa lähemmäs ja lopulta näemme vain sotilaan kasvot. Ne ovat hikiset, kärsivät, silmäkulmasta valuvat kyyneleet. Hän itkee. Kuvassa on vain kasvot. Hitaasti sotilas sulkee silmänsä ja myös kuva pimenee. Vain tangohaitari soi.  Kalinka. Filmi loppuu. Koko filmi on yksi ainoa otto. Ei leikkausta.

Viimeinen ehtoollinen on se hetki kun ihminen lopulta paljastaa itsensä. Eikä se riipu ihmisen tahdosta vaan Jumalan. Tämä on viimeisen ehtoollisen merkitys. Jumala pani ihmisen paljastamaan itsensä, antamaan itsensä ilmi oman itsensä edessä. Ihmisen historia on ilmiantajien ketju.

Joku aika sitten näin elokuvan jossa kuolema otti ihmisen hahmon, ja sen päällimmäisin ominaisuus oli että se puhui totta. Oli kuin kaikki olisi valaistunut. Kuolemalta voi oppia paljon.

Pystymmekö palaamaan niihin syvyyksiin joissa voimme katsoa itseämme taideteoksena? Millainen taide avautuu silloin silmiemme edessä?

Jokainen oivalluksen hetki joka nousee esiin oman elämämme myötä on tärkeämpi kuin mikä tahansa muinaisen perinteen ymmärtämätön luenta ja julkikuulutus.

Ihminen löysi itsensä ja näytti kauneutensa. Ruumiinsa ja sielunsa tasapainon. Sitten taiteesta tuli vallan jokaisen muodon huora, ja se näytti ihmisen fyysisen tilan, tuskan ja kärsimyksen. Sitten taide vapautui ja näytti sielun kauneuden. Sitten taide makasi tieteen kanssa ja näytti sielun tilan, hoipertelevan tyhjyyden ulvovassa ruumiissa.

Tiede ei kiinnosta. Olen lukenut tarpeeksi että vatsani kääntyy ympäri. Sitä paitsi minusta ei ole tullut viisaampaa ei onnellisempaa ei tasapainoisempaa. Minua ei kiinnosta mikään mikä analysoi, leikkaa auki, vääristää ja polkee jalkoihinsa.

Vallankumouksen tai sodan syttyessä ensimmäinen viholliskohde ei ole kuningas, ei diktaattori tai johtaja vaan museot ja kirjastot. Sen jälkeen on naapurin tai vaikka oman äidin vuoro mikä myöskään ei ole mikään uutinen.

Viha kohdistuu aina kulttuuriin. Irakin-sodan aikana, samaan aikaan kuin Marokon hiekasta löytyi 400000 vuotta vanha ihmispatsas, antoivat amerikkalaiset vapaasti ryöstellä Bagdadin muinaisaarteita.

Ihmistä ei voi tuhota vain median kautta.

Kansansa kauneuden unohtava yhteiskunta muuttuu kuoleman pojaksi.

Jokaisen ihmisen tulisi valaistua kerran elämässään. Tajuta oma itsensä ihmisenä, luovana ja tekevänä olentona joka elää symbioosissa universumin kanssa; olemme vastuussa itsellemme, yhteisölle, maapallolle, planeetoille, galakseille ja alkusumulle,  sillä elämää on kaikkialla.

Juutalaiset ovat sanoneet että joka ainoa tapettu ihminen on yksi tuhottu universumi. Luulenpa että myös he ovat unohtaneet perinteen. Valaistuminen ei ole iso juttu, se vain tekee siksi. Jokainen kantaa itsessään oivallusta. Meille on vain annettu reilu annos unilääkettä - viimeksi kahden maailmansodan välissä - ja me ollaan nukuttu ensimmäisen näytöksen yli kun olisi pitänyt herätä ja rakentaa toisenlainen maailma.

Sieluttomuus on muotia taiteilijoiden keskuudessa, ja sitä toitotetaan ylpeinä ja isketään nyrkkiä kapakan pöytään. Näiden ihmisten työt eivät kiinnosta.

Kristus sanoi: Purkakaa tämä kirkko, ja minä rakennan kolmessa päivässä uuden. Juutalaiset vastasivat: Tätä kirkkoa rakennettiin neljäkymmentä vuotta, sinäkö rakentaisit uuden kolmessa päivässä?

Ja kolmen päivän kuluttua Kristus nousi taivaaseen.

Nykyihmisen elämä ei riitä kirkon rakentamiseen.

Kristinuskon seksuaalisuuden kielto johtuu siitä että pelättiin sitä mielikuvaa että eläimet parittelevat samalla tavalla kuin ihminen, eli ihmisen alkuperä olisi alhainen. Vaikka totuus on se että kaikki ovat lähtöisin ylhäältä.

Raamatussa jumala kirjoitetaan monikossa. Monikko ei tarkoita sitä että maailman olisi luonut moniolentoinen jumala vaan sitä että ihmisen jumalatietoisuus palautuu takaisin vanhoihin aikoihin jolloin ihminen ei vielä erottanut itseään muista, vaan käsitti itsensä yhteisön jäsenenä monikossa. Ihminen ei vielä tuntenut minän käsitettä, vain yhteisöllisen monikon. Tästä johtuu jumalan monikkous.

Oppilas kysyi mestarilta:
- Miten kärsimys on lopullisesti voitettavissa?
Mestari vastasi:
- Yksi sovittaa kahden riidan.

Muslimimaiden perustajina pidetään usein islamia edeltäviä profeettoja, etupäässä Sethiä, Aatamin kolmatta poikaa, joka sovitti Kainin ja Abelin, eli viljelijöiden ja paimentolaisten, riidan ja palautti kosmisen tasapainon. Yksi sovittaa kahden riidan.

Bussissa hullujen kanssa: hullujen mielestä kadulla punaisia laatikoita työntävä työmies on kauhean hauska. Olen samaa mieltä.

Ylöspäin kohoava talo, keskellä kaivo josta kuvastuu taivas (arabitalon sisäpiha).

Ihminen on jumalan välittömin symboli.

Islam ei siedä kuvaa josta lankeaa varjo.

Luen Béla Hamvasia. Silencium, Unicornis, Titkos jegyzőkönyv (Salainen pöytäkirja). Siitä on aikaa kun olen lukenut nämä kirjat. Hamvas palauttaa asiat paikoilleen aina, mutta on aikoja jolloin häntä ei voi lukea. Teksti on niin täyttävää.

salto immortale

Muutama kirjasto suljettiin. Nyt on nuorisotalojen vuoro. Tätä alemmaksi ei voida enää mennä. Jos jostakin otetaan rahaa pois, niin kulttuurilta ja opetukselta. Joku päivä sitten näin pienen plakaatin jossa sanottiin "Tiedänkö missä lapseni ovat päivällä?" Tämä syyttävä paperilappu, joka muistutti että vanhempana olen vastuussa lapsistani, sai minut näkemään punaista. Kyllä, tähän asti olen tiennyt missä lapseni ovat. Esimerkiksi kirjastossa tai nuorisotalossa. Nykyään en tiedä. En ole vihainen, vain tosi surullinen.

Työn alla Melankolia- niminen pianokappale.

Luolapiirrosten ihminen on aina liikkeessä, tanssii. Ihminen on syntynyt tanssien.

Philo Sophia

Olemassaolon korkein intensiteetti on taide. Ilman kärsimystä elämä ei ole elämisen arvoista.

Jos Jumala ottaa kätensä maapallolta, painovoima lakkaa.

Kauneus on yleismaailmallinen muinainen mitta.

Edes kirjoittaminen ei suju. Matka rampauttaa ihmisen. Kituuttamista. Ajatuksetkaan eivät ole paikoillaan. Voisin jo aloittaa työn.

Heinäkuun 4. Espanjaan.

Lentokoneessa Itämeren yllä. Hirvittää, ja samanaikaisesti allani levittäytyy ihana maisema. Nyt kun nousen taivaalle, en kykene voittamaan pelkoani mutta en ehkä haluakaan. Miksi? Menettäisinkö silloin sen perustunteen joka tekee minut ihmiseksi. Ihminen pelkää ja luo kulttuuria. Mitä tekisin ilman tätä pelkoa? Välillä tuntuu kuin taivas olisi turvallisempi kuin maa mutta se on vain värisevän olemukseni tuotosta. Halusin meditoida taivaalla. Pilvien alla meitä seuraa sateenkaari, sen keskellä on keltainen piste. Millainen Jumalan liitto se on?

Espanjan yllä. Maapallo on järjestelmän ihmeellisin planeetta. Gea. En ihmettele että vielä keskiajalla ihmiset uskoivat että jumala loi tämän planeetan ihmisen takia. Ihminen voi tehdä mitä vain mutta maapalloa hän ei pysty rumentamaan. Jokainen kolkka on viljelty ja täältä ylhäältä ne näyttävät jättimäisiltä maamaalauksilta. Tuolla on yksi Miro, tuossa yksi Klee ja Picasso. Maanviljely on mitä inhimillisintä, vanhaa. Se on ihmisellä vaistoissa. Kauniin vaisto. Se joka on menettänyt tämän vaiston, ei kykene tunnistamaan kauneutta. On kuollut. Maaston luonne määrittää ihmisen temperamentin. Viime hetkellä piirsin maan. Laskeutuminen, saapuminen Malagaan. Sieltä bussilla Marbellaan. Kaupungin läpi ateljeetalolle. Yö merenrannalla. Lapset nauttivat. Täysi huuma.

Istun lehtimajassa sisäpihalla. Pääni päällä roikkuu rypäleitä, seinän vieressä on palmu, orkideoita ja muita etelän kasveja. Sadat pääskyset kirkuvat vastapäisen kirkon tornin ympärillä kuin pahatapaiset kakarat. Kirkon edessä on pieni aukio, sen keskellä suihkulähde ja Neitsyt Maria. Kirkon vieressä on flamencokoulu ja baari. Talon katolta katson häitä. Kirkossa soi flamenco.

Keräsin rannalta kaisloja joille aion maalata. Kaikkein todellisin materiaali. Rullattava, kevyt, suurikokoinen ja kuljetettava.

Yöllä kuuntelimme flamencoa aukion toisella laidalla olevasta baarista. Jo itse näky hengästytti fyysisesti. Uskomaton rytmi, tanssi ja erotiikka. Ihminen tarjoaa ruumistaan ja sieluaan Jumalalle. Siinä on flamencon pyhyys.

On astuttava aikaan ja tilaan.

Olen rättiväsynyt. Meri ja aurinko imevät kaikki voimani. Istun aamulla kahvilassa Nean kanssa. Se lukee Nietzschen Ecce Homoa tässä helteessä. Toissapäivänä pohjustin kaksi taulua, tänään jatkan kolmannella. Lapset ovat levottomia, suunnittelevat ohjelmaa mutta ovat puolen tunnin kuluttua aivan väsyksissä pelkästä ajatuksesta.

Yöllä merenrannassa. Työn alla LIFE-DEATH. Videoin. Tällä välin koira oli käynyt kusemassa vaatteilleni. Puolialastomana kaupungin läpi, koirankusen hajuisena.

Pitäisi nousta aikaisemmin sillä kuumuudelta voi tuskin työskennellä.

Pitää opetella toisenlainen rytmi. Työskennellä aamulla, olla päivällä tekemättä mitään ja maalata taas illalla. Muuten se ei onnistu. Luulen että nyt vietän vähän aikaa vain tarkkaillen ja keskittyen.

Aamulla kuudelta ylös, sitten alas satamaan. Steve Reich soi walkmaneissa, aurinko nousee. Kirkkaanoranssi valo. Maalaan satamassa tussilla isolle paperille. Ranta on hiljainen, vain paikalliset puuhaavat töitään. Laivurit, kalastajat, roskakuskit. Kaupat ovat vielä kiinni mutta kahvila on jo auki. Maalattuani menen sinne. Nea kuvaa rantaa, Tekla rullaluistelee. Pojat nukkuvat, eivät laiskuuttaan jaksaneet nousta.

Meri rauhoittaa minut aina vaan. Pitää palata meren ääreen vuosi vuoden perään. Vain meri selvittää pääni. Ja rauhoittaa minut. Kreikka, Italia, Espanja.

Nämä matkat avaavat aina minussa jotakin minkä pohjoinen panee unohtamaan. Ihmisen rytmi. Ei nopea vaan silmäilevä, idyllinen, mukava ja hidas. Nopea on rutiinimaisen nopeaa, kuin robotti. Hitaus syntyy silmäilystä ja asioiden havaitsemisesta, ymmärtämisestä ja oppimisesta. Nykyhetkessä olemisesta.

Malaga. Hellettä kaupungissa. Kahviloita, näyttelyitä, vetelehtimistä köyhien kortteleissa, graffitien kuvaamista kunnes eksyimme. Raunioituneet, paljaaksi raavitut elementtitalojen seinät vaihtavat väriä ja kuviota kymmenen neliömetrin välein kulloistenkin asukkaiden maun mukaan. Graffiteja kaikkialla.

Yksi havainto. Graffitit eivät ole erityisen espanjalaisia vaikka kuinka puhutaankin espanjalaisista graffiteista. Poikkeuksen tekevät poliittiset graffitit. Suurin osa on hajanaisia, spontaaneja, amerikkalaisia, tageja. Väritykseltään ne ovat rikkaita mutta se ei ole merkitsevää. Graffitien sijoittelu muistuttaa Miron "järjestelemättömyyttä", ja ehkä tätä nihilististä spontaanisuutta voidaan pitää espanjalaisena. Asennemaalausta. Italialaisiin graffiteihin verrattuna ne eivät ole maalauksellisia eivätkä taiteellisia.

Nykytaiteen museossa Tony Craggin näyttely. Vähän töitä mutta loistavia. Ostin yhden kirjan. Espanjassa näyttelyt ovat yleensä ilmaisia. Suomessa en pääse taiteilijaseuran jäsenkortilla huonoonkaan näyttelyyn.

Picasson synnyinkoti. Pieni pettymys mutta olkaamme sen verran snobeja että sanotaan että kyllä kannatti.

Sitten vielä yksi näyttely. Tápies, Saura, Jose Maria Sicilia. Sicilian työt ovat suurenmoisia.

Espanjalaisia naisia on kolmea tyyppiä. Ensimmäisellä tyypillä on suuri takamus ja isot rinnat, se on erityinen eteläinen tyyppi. Kasvot eivät ole aina kauniit. Toinen on gasellimainen ja -liikkeinen. Tumma, tulinen, notkea ja kauniskasvoinen. Kolmas tyyppi. Latinalaisamerikkalainen intiaaninainen. Lyhyt, rehevä, pronssinvärinen ja sopusuhtaisen pyylevä. Kasvot hienopiirteiset ja ylpeät. Tästä tyypistä tykkään täällä kenties eniten.

Italialaisten naisten ryhti ja olemus on ylpeämpi. Täällä en näe sellaista ylpeyttä. Enkä leikkisyyttä. Pysyn kunnioittavasti italialaisten naisten palvojana.

Kahvila. Tangohaitaristit soittavat ja kerjäävät. Paikalliset ja rappioturistit pyytävät tupakkaa, tulta, rahaa. Tupakat ovat lopussa. Joko ostan niitä tai alan minäkin kerjätä.

Takaisinpäin bussilla. Torremolinosin läpi. Koyaanisqatsi. Ihminen toimii luonnottomasti näiden kulissikaupunkien amputoiduilla kaduilla, pyörii rihkamakaupoissa kuluttaen kaikki säästönsä joiden vuoksi on kärsinyt koko vuoden nöyryytystä ja turvattomuutta ja nyt tässä massassa hän antaa taas ryöstää ja suolistaa itsensä. Sielu on kuollut ja henki emigroitunut.

Aamulla kahvilassa. Mietin että pitääkö taiteilijalla olla tukikohta, henkinen kieleke, josta ammentaa taiteensa merkityksen? Ensinnä ajattelin että helvetti, mitään merkitystä ei ole sillä jos ihminen muuttaa pois paikallisesta ympäristöstään, ne taistelut loppuvat joiden vuoksi hän tarttui pensseliin. Täälläpäin jopa taistelu kuolemaa vastaan on erilainen. Pohjoisessa taistellaan ihmisen sielun ja sielun onnen puolesta. Täällä Espanjassa taistelu on arvioitava uudelleen. Elämä toimii aivan toisten kriteerien mukaan.

Härkätaistelu. Kaksituntinen verikylpy. Olin ilmeisen sokea kun halusin uskoa näkeväni muinaisen mysteerin enkä teurastusta. Muinaisen jossa ihminen yksin taisteli härkää vastaan. Mielettömän sirkuksen toisessa erässä voin jo pahoin enkä havainnut minkäänlaista kunnioitusta eläintä kohtaan. Ihmiset käyttäytyivät kuin mielipuolet ja taputtivat jokaisen kuolettavan survaisun kohdalla. Viimeinen kunnianosoitus härälle tapahtui luolataiteilijoiden toimesta.

(foto nea lindgrén)

Illalla olin tämän takia syvästi masentunut. Katsoessani ihmisiä kuvittelin että sama kansanjoukko taputti aikoinaan gladiaattoreiden voitolle ja kuolemalle. En nähnyt mitään eroa. Olin kauheassa jakomielisessä tilassa. Ihmisen kohdatessa eläimen tappamisen halu on mittaamaton. Ehkä hän ei ole koskaan pystynyt katsomaan villieläintä niin että näkisi pelkästään sen kauneuden vaan myös sen että sen voi kaataa, tappaa ja alistaa. Tein härkätaistelusta puolitoistatuntisen elokuvan mutta nyt minulla on eettisiä ongelmia sen esittämisen kanssa. Uskon leikkaavani sen, jos leikkaan sen, härän kunniaksi. Viides härkä oli kaikkein dramaattisin. Se itki koko kamppailun ajan. Koko ihmissirkus täyttyi syvällä surulla.

Herätessäni on jo tappava siesta. Kaikkein mieluiten kävisin uudelleen maata. Kaksi aktiivista työtuntia päivässä, loppuenergia menee muuhun. Ei voi suinpäin rynnätä jonkin asian kimppuun, siinä läkähtyy heti. Energioita täytyy käsitellä varovasti.

Bardoon yhdistyvä teema alkaa hitaasti piirtyä esiin, näkökulmani on vain toinen. Yksi Marbellassa aloittamani työ alkaa olla valmis. Olen liimannut päällekkäin espanjalaisia (Eurooppa) ja marokkolaisia (Afrikka) sanomalehtiä ja niitä taittelemalla saanut aikaan laitoja ja rajoja. Nämä rajat ovat maidenvälisiä rajoja, kulttuurirajoja, uskontojen rajoja, elämän rajoja, ja ne muodostuvat toisensa kohtaavista, yhteentulevista laidoista. Eurooppa ja Afrikka. Nyt ajattelen näitä rajoja. Helsingissä merkitsin rajat mustalla viivalla. Espanjassa niitä merkkaavat vain valkoiseksi maalattujen sanomalehtien laitojen varjot.

Aamulla menin kahvilasta museoon. Moderneja espanjalaisia taiteilijoita, tai niin ainakin mainoksessa sanottiin.

Picasso, Chillida, Tápies, Miro. Ikävä kyllä esillä ei ollut heidän parhaita töitään, puhumattakaan siitä että Chillidalta oli vain yksi pieni veistos. Picasson neljä pientä teosta olivat sen sijaan hienoja. Neljä härkätaistelu- akvatintaa. Picassolla oli uskomattoman hyvä kuvan tasapainotaju.

Kahvilameditaatio. Istun terassilla, ympärilläni paikallisia. Turistit nukkuvat vielä. Sytytän sikarin ja katselen katupuiden oksia leikkaavaa, muotoilevaa miestä. Tuo keskittymistä vaativa työ kysyy valtavaa kykyä. Mies seisoo tikkailla ja leikkaa puun hiuksia näkemättä puun toista puolta ja leikkaa sen täsmälleen muotoon, palloksi. Beyus tuli mieleeni. Hän näki Espanjassa aamulla roskakuski- taiteilijoita jotka suurella tietotaidollaan siivosivat roskat pois. Jokainen on taiteilija omassa työssään jos sen on itse valinnut ja jos sitä tekee omasta tahdostaan vapaaehtoisesti omalla vauhdillaan. Etelän ihminen ei kiirehdi mutta pohjoisen ihmistä ajaa tappava kunnianhimo. Hän haluaa tavoittaa edessään juoksevat halunsa. Etelän ihminen ei kiirehdi, vaan silmäilee ja tekee asiansa hymy suussa. Etelän ihminen haluaa istua merenrannalla tai kahvilassa keskustelemassa kavereidensa, naapurinsa, rakastajansa, isänsä, lankkaajapojan, tarjoilijan kanssa.

Linnut, puut, kukat ovat yhteydessä Jumalaan. Ne tunnistavat hänet kuten ne tunnistavat myös ihmisen, mutta tekojensa alullepanijaa ne eivät ymmärrä. Ihminen tyytyy jopa vähempään kuin eläin. Riittää että hän tunnistaa itsensä. Eläimet elävät kuolemattomuudessa ja tekevät sitä mihin halu ohjaa tai maailmankaikkeus määrää. Ne elävät kuolemattomuudessa mutta eivät siksi että eivät tajua olemassaolonsa rajallisuutta vaan siksi että tunnistavat Jumalan. Ihminen ei Jumalaa tunnista ja juuri siksi hänelle riittää oman maineen epäilyttävä kasvattaminen mihin hintaan hyvänsä. Milloin linnut alkoivat pelätä ihmistä? Silloin kun ihminen etääntyi Jumalasta.

Huomasin tämän myös härkätaistelussa. Härkä eli oman teurastuksensa loppuun saakka ymmärtämättömänä ja kyvyttömänä tajuamaan että miksi? Äänekäs joukko onanisoi nautinnosta, veren näkemisestä. Eläin ei ymmärrä tätä kokemusta sillä puhtaudessaan se on kaukana siitä. Tietoisuuteensa herännyt ihminen on vastuussa maailmasta ja maailman olemassaolosta. Tästä vastuusta hän pyrkii jatkuvasti pääsemään eroon ja vierittämään sen toisen niskoille. Vain siksi hän pystyy katsomaan loppuun saakka elämän teurastusta. Hän kenties nauttisi myös omasta kuolemastaan.

Enkelit putosivat eilen mereen.

Ronda. Olisin halunnut nähdä luolamaalaukset mutta se ei onnistunut. Yksi syy olivat lapset jotka kamppailivat pahoinvointia vastaan serpentiiniteitä tunnin matkanneessa bussissa, ja toinen syy oli paikan hankala sijainti. Menimme sen sijasta nykyaikaiseen museoon joka sulkeutui nenämme edessä. Siesta. Kolme tuntia päämäärätöntä kaupunkivetelehtimistä. Rämpimistä turistihelvetin kalpeanaamaisten gringojen keskellä. Ei tapahtunut mitään. Kaupunki sijaitsee vuorilla, uskomattoman syvä ja kapea sola jakaa sen kahtia. Se oli ainoa näky joka kannatti nähdä. Olihan vanha kaupunkikin kaunis mutta jollain tavalla irstas lukuisten rihkamakauppojen takia. Törmäsimme myös vanhaan keramiikkaan mutta hinnat olivat pilvissä.

Nukuin levottomasti, eräänlaisen onnettomuuden tunteen vallassa. En ole tuntenut Jumalan rakkautta pitkään aikaan. Minulla lienee sitä ikävä.

Tällaisissa paikoissa ihminen kadottaa itsensä. Jos haluan löytää Jumalan, minun pitää löytää ensin itseni.

Kävelin 20 kilometriä rantaa pitkin yhdestä kaupungista toiseen. Sosiaalinen maisema muuttui joka kilometri.

Loisteliaasta rikkaudesta kolmannen luokan turistihelvetin läpi paikalliseen alakulttuuriin.

Espanjalainen nykyarkkitehtuuri on upeaa. Rakastan näitä valoisia, yksinkertaisen kulmikkaita muotoja ja punaista, valkoista, ultramariininsinistä ja okraa jotka on sovitettu rinnatusten suuren harmonian- ja suhteidentajun voimin. Aika ajoin kupoli, suurenmoinen kaari tai puoliksi upotettu parveke rikkovat suoran linjan, ja kaikki tämä istuu mainiosti jaloon yksinkertaisuuteen ja hyvään makuun.

Jopa Malagassa, uudella mutta vaatimattomalla asuinalueella tuntui siltä että taloilla on sielu ja luonne. Ei maksa ylimääräistä että arkkitehti käyttää viivoitintaan kykyjensä mukaan ja että tästä syntyvät pienet briljantit ratkaisut saavat aikaan sen ettei asukkaan tarvitse häpeillen tuntea asuvansa massatalossa.

Suomessa, jossa asuu yhtä monta asukasta kuin yhdessä eurooppalaisessa suurkaupungissa, ei ole osattu ratkaista tätä. Myös siellä on kulmia, suoraa viivaa jne. Mutta juuri suhteidentajun, estetiikan, kulttuuripolitiikan ja lahjakkuuden puute on se joka hallitsee. Kaikki kunnia muutamalle poikkeuksellisen lahjakkaalle ihmiselle. Ei maksaisi paljon enempää jos haluaisimme tehdä tämän maailman inhimillisemmäksi. Ajatus on ilmainen.

Ihmisen elämä on kaikkialla samankaltaista, yhtä lailla arvokasta, ja tätä ihmisarvon kunnioitusta voidaan ilmaista siten että rakennetaan inhimillisiä rakennuksia, joissa ihminen voi tuntea olevansa ihminen eikä mikään sietämätön ja mitätön roska. Mielestäni on erittäin tärkeää että seuraavat sukupolvet saavat syntyä sellaisessa ympäristössä ja taloissa joista on hyvä astua maailmaan.

Aika kuluu ja työ sujuu pelottavan hitaasti mutta eilen onnistuin saavuttamaan eräänlaisen zeniläisen, tarkkailevan ja hymysuisen olotilan, jossa paikan merkitys lakkasi ja jossa astuin jonkin toisenlaisen ulottuvuuden vaikutuspiiriin. Tämä jäi vain kokemusasteelle, ulkona rantakahvilassa, en analysoinut sitä,  tai siis sen merkitys ei yltänyt tietoisuuteeni. Tajusin vain että tietoisuus voi muuttaa maailman luonnetta.

Aamiainen. Vihreää paprikaa, ranskanleipää, juustoa, voita, härkäsalamia, luumuviinaa ja appelsiinimehua. Luen Béla Hamvasia. Szilencium. Ateljeesta kantautuu lehtimajaan Beethovenin IX sinfonian neljäs osa. Aurinko paistaa ja minä syön aamiaistani alasti. Aamen.

Iltapäivä merenrannalla. Ihminen pystyy tunnistamaan kauneuden, harmonian, ulkomuodon, mukavan, idyllisen, eleganssin ja siitä huolimatta onnistuu aina alittamaan riman. Tyytymällä halpaan, roskaan, rumaan, rihkamaan. Ihminen nöyryyttää itseään elämällä tasonsa alle. Uskomatonta miten ala-arvoisesti ihminen elää.

Joskus hävettää etten pysty kirjoittamaan ihmisestä kauniisti vaikka ihmisenä ja taiteilijana minun pitäisi uskoa ihmiseen. Pitäisi uskoa että ihminen, Jumalan kaunein luomus, jolle on annettu kaikki, niin paljon ettei enemmällä väliä, voisi rauhassa luopua kuolemattomuudesta kun ajatellaan miten rikkaan elämän hän on saanut. Ihminen syntyy kauniina ja puhtaana. Hänestä tulee paha yhteiskunnan kasvatuksessa.


Jumala on olemassaolon tietoinen, luova ja tunteva henkäys. Mitä tekee ihminen tällä universaalilla pyhällä henkäyksellä? Jumala on kaikkein demokraattisin vaikka tästä sanasta en pidäkään. Hän on antanut kaikille yhtä lailla hengen ja sen kautta elämän mahdollisuuden. Se ei tarkoita sitä etteikö ihmisten kesken olisi eroja. Olkoon eroja! Olkoon niin että jokainen ihminen on omanlaisensa jumalan kasvojen ilmenemismuoto, erilainen katse, ajatus, tunne.

Jumala on luoja, ja myös meidän tulee luoda, muuten elämästä tulee mittaamattoman ala-arvoista. Olkoon luominen ihmisten välinen ero. Olkoon jokaisen ihmisen oman persoonallisuuden kuva luomistyö joka palvelee sekä ihmistä että yhteisöä. Se on rikkautta.

Tulkoon taistelu ja olkoon vastakohta mutta niin kuin itä opettaa eikä niin kuin länsi järkeilee. Olkoon taas itä, aamunkoitto ja herääminen! Herätä meidän omiin mahdollisuuksiimme luomistyössä. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Se ei tarkoita sitä että hän näyttäisi fyysisesti meiltä vaan sitä että meissä on sama luomisvoima kuin Jumalassa. Sama pyhä ja maaginen luomisvoima. Miten voisimme luopua tästä pyhästä kuvasta, tästä Jumalalta saadusta lahjasta?

Sevillan jälkeen en kirjoittanut paljon, tein työtä ja yritin järjestää ajatuksiani. Etsin uusia muotoja. Oli palattava qi-hin ja japanilaiseen tussimaalaukseen jotta löytäisin uuden suunnan joka yhdistäisi raapustelun ja kalligrafian. Tein lukemattomia tussikuvia A4-kokoisesta monimetrisiin.

Katselin viikkoja kuinka ihmiset vievät iltaisin roskansa kadulle talojen eteen josta roskakuskit ne aamuvarhaisella keräävät. Nämä kasat voivat olla monen metrin korkuisia ja kattaa parinkymmenen neliömetrin alan. Roskasäkkejä, kirjavia pusseja, laatikoita, rasioita, huonekaluja. Kävellessäni kaupungilla näitä roskakasoja katsellen en voinut olla huomaamatta roskatornien estetiikkaa. Ajattelin että riittää kun huomaan jonkun erikoisen komposition joka näin oivallukseni kautta muuttuu taideteokseksi, lisään päivämäärän ja signeeraan sen. Signeerasin toisiinsa kiinnitettyjä marmorilaattoja, pahvilaatikoilla täytetyn kylpyammeen, suuria pahvilevyjä jne. Sitten kehittelin asiaa eteenpäin. Aloin maalata niihin. Näin syntyi kolmiulotteisia, kubistisia maalauksia jotka saivat muotonsa roskien muodosta. Makaavia hahmoja. Naisia, miehiä. Nyt teen iltaisin myös näitä.

Hikoilin niin että alushousujeni kuviot haalistuivat.

Ihmiset kantavat historiaansa ihossaan. (Erään tarjoilijatytön rinnassa ja selässä syvä arpi. Todennäköisesti jokin esine on porautunut hänen lävitseen.)

Espanjassa kuolleetkin käyvät kahvilassa.

Enrico kutsui illalliselle luokseen. Asunto oli hätkähdyttävän pieni. Tuntui uskomattomalta että 50-neliöisessä asunnossa oli asunut nelilapsinen perhe. On suuri kunnia jos espanjalainen kutsuu kotiinsa. Se ei ole tapana täälläpäin. Useimmiten vain perhe kokoontuu yhteen. Eteemme tuotiin pompöösi tarjottimellinen mereneläviä, ja joimme niin paljon että jalkani alkoivat elää omaa elämäänsä. Se oli mukava ilta.

Asunnot, ihmisten elinpaikat, ovat aina kiinnostaneet minua. Millaisessa ympäristössä ihmiset elävät, millaisia esineitä keräävät ja kantavat kotiinsa. Enrico oli vastannut aiemmin kysymykseeni ettei ole uskonnollinen. Tähän verrattuna asunto oli täynnä pyhäinkuvia. Madonnat ja Kristukset katselivat minua tauluista, veistoksista, värikkäistä posliiniesineistä. Aivan kuin olisin ollut pyhäkössä. Sama koski myös nuoria. Tytön huoneessa sängyn yllä ei ollut pop-idoleita vaan ristiinnaulittu poika ja tämän autuaskasvoinen äiti. Tämä herätti ajatuksia. Jos pohjoisessa nuoren huoneessa olisi tällaisia, sanottaisiin että se on sekaisin. Täällä se on maailman luonnollisin asia. Ajattelen pohjoisen ja etelän nuorison arvoasteikkoa. Latinokulttuurissa perhe on kaiken ylittävä keskipiste. Turvallisuus, yhteenkuuluvaisuus, rakkaus. Pohjoinen vastine on turvattomuus, hajoaminen ja sukupolvien välinen kuilu. Kyllä pop-idoleita näkee myös etelässä mutta ne eivät ole arvoasteikon keskiössä, kuten pohjoisessa jossa rakkauden, armeliaisuuden ja turvallisuuden paikalla on joku typerännäköinen amerikkalainen tai japanilainen sarjakuvasankari. Se on arvomittari, kaiken lähtökohta. On kyllä totta että kunnioitus täytyy ansaita. Sitä ei voi pakottaa.

Matkustan Marokon sijasta Madridiin, tuulettuakseni, jaksaakseni eteenpäin. Ainoa asia joka kiinnostaa on yöllinen roskien maalaus. Ihmiset reagoivat siihen eri tavoin.

Madrid
Öinen seitsentuntinen bussimatka Nean ja Taon kanssa, perillä anivarhain. Tekla ja Nouk matkustivat Gibraltarille Joelin ja Ninan kanssa. Bussiasemalta slummin läpi kaupunkiin. Luurankomainen heroinisti istuu tuolilla pää nilkoissa. Ei saa henkeä. (Näin saman kuvan vielä samana päivänä Bruegelin kuolemataulussa Pradon salissa.) Valvotun yön aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta ensimmäinen kohteemme on Prado. Se avataan puolen tunnin kuluttua. Nuoret turistit heräävät puistoissa, silmissään kaupungin uneliaisuus. He valmistautuvat liikkeellelähtöön, pesevät hampaitaan suihkulähteen vedellä. Taputtelevat kasvojaan. Kaupungin syke käynnistyy. Juomme vielä yhdet kahvit paikallisessa murjussa. Madrid muistuttaa Argentiinaa vaikken olekaan siellä käynyt. Kuitenkin. Latinalaisamerikkalainen kulttuuri huokuu kaikesta mikä houkuttelee ja kutsuu tutustumaan saloihinsa, vaaroihinsa. Kymmenen metrin päässä puhtaasta ja turvallisesta paikasta eksyt huorien ja gigoloiden surmankujalle. Kerjäläisiä, rampoja, posetiivareita joka kulmassa. Verisiä, aistillisia silmiä. Kahviloita, laittomia afrikkalaisia piraattikauppiaita jne. Tämä kaikki yhdessä on Madrid.

Prado avautuu ja astumme pyhäkköön. Madridin kolmessa suuressa museossa löytyy kaikki se mitä taidehistoria pitää jälkipolville säilyttämisen arvoisena. Nyt näen ensimmäistä kertaa elämässäni kosketusetäisyydeltä Boschin ja Bruegelin töitä. Tuhatvuotisen valtakunnan siivekäs alttari on pienempi kuin luulin mutta nyt ymmärrän Hieronymusta paremmin kuin elämäkertaa lukiessani tai kuvia kirjasta katsoessani. Bruegelillä oli minulle vielä suurempi merkitys. Tämä alankomaalainen mestari oli euforinen kokemus.

Lorenzo Loton "St. Jerome". En tuntenut tätä taulua mutta se selätti minut. Taulu esittää käsivarret levittänyttä, polvistunutta vanhaa Jeromea joka luopuu maailmasta ja tällä luopumisella pääsee lopulta eroon kummituksistaan - jotka symboleina lojuvat hänen ympärillään - ja niihin liittyvistä asioista. Jeromen katse murskaa taulun symboliset esineet, ja hänen katseensa kautta ne murskautuivat myös minussa, menettäen merkityksensä. Tämä maalaus antoi minulle elämäni synninpäästön. Jeromen polvien edessä maassa on Jeesuksen ristiinnaulittu ruumis mutta ristiinnaulittuus ei dominoi vaan naulittujen käsien voiman keveys, näyttää siltä kuin nämä kädet pystyisivät irrottautumaan millä hetkellä hyvänsä ja syleilemään Jeromea. Juuri tämä on taulun huippukohta. Jeesuksen kädet vastaavat luopumisen, siunauksen ja vanhuuden viisauden levittämille käsivarsille. Pelastavat vanhuksen ja hänen kauttaan jokaisen maalausta katsovan. Seison taulun edessä puoli tuntia kykenemättä liikkumaan.

Fra Angelico. En tiedä mistä hän sai nimensä mutta on varmaa että enkeli kosketti häntä. Olen nähnyt "enkelin tervehdyksen" monta kertaa mutta painokuvista ei selviä juuri se miksi kuva maalattiin. Gabriel kumartuu tervehdykseen Marian edessä. Hänen päänsä päällä on kyyhkynen josta lähtee valonsäde kohti Mariaa mutta säde ei kosketa Marian kasvoja vaan pysähtyy niiden eteen loputtoman lyhyeksi hetkeksi. Angelico pysäytti valon ja tavoitti sellaisen hetken jossa ei ole läsnä ainoastaan pyhää hedelmöitymistä edeltävä hetki vaan myös itse aika, syntymänä. Me itse olemme se loputtoman pieni valoetäisyys Marian kasvojen edessä, ja valo läpäisee meidät ja koskettaa naista. Näin meistä tulee osa ihmettä.

Vuosisatojen ajan tuo hetki on syntynyt yhä uudestaan vastaanottajan kautta ja siksi se tuntuu niin uskomattoman tuoreelta ja raikkaalta. Angelico on antanut jokaiselle mahdollisuuden viedä ihme omassa itsessään loppuun jolloin jokainen meistä voi sanoa olleensa siellä silloin kun kaikki se tapahtui.

Sitten Velasquezin "Las Meninas" josta voi nauttia todella vain livenä. En ole koskaan nähnyt yhtään painokuvaa joka olisi pystynyt yksityiskohtaisesti toistamaan sen osia. Havaitsin tusinan yksityiskohtaa joita en ollut ennen nähnyt. Rubens, Dürer, Bosch, Bruegel ja ihmeellinen Fra Angelico. El Grecon modernit kuvat. Uskomattoman tuoreita, villejä ja ekspressiivisiä. Hän oli reilusti aikaansa edellä.

Bornemisza- museo. Piet Mondrian. Tao joka ei ollut ymmärtänyt Mondriania eikä ylipäätään konstruktivisteja - istui nyt mykkänä, suu auki ja pyhän epäuskon vallassa Mondrianin taulun edessä. Hän piti kovasti Moholy-Nagysta. Hieno juttu jos lapset ovat kiinnostuneita modernista taiteesta. Se on heidän etuoikeutensa meidän elämässämme. Kun viime kesänä kävimme Berliinissä Teklan ja Noukin kanssa he tykkäsivät kovasti Picasson näyttelystä. Tiziano ja Tintoretto olivat tylsiä. Samanikäisenä minä olin päinvastaista mieltä. Osasin ulkoa kaikki klassikot.

Nykytaiteen museo. Aamukymmenestä sulkemisaikaan asti. Esilläolleita taiteilijoita on mahdoton luetella, niin paljon oli hyviä. Tápiesista Cy Twomblyyn. Picasson Guernica hiljentää metelöivät snobitkin. Enempää siitä ei edes kannata kirjoittaa sillä se olisi vain sanahelinää. Dalilta kaksi nuoruusajan työtä. Yllättävää että se huiputtaja osasi maalata. Kaksi konstruktivistista työtä. Dali olisi voinut olla suuri taiteilija jos hän ei olisi nuollut oma egoaan.

Aamulla Fuengirolassa. Kirpputori. Ostin viisi automaattipianon nuottirullaa. Beethovenia, Mozartia, Chopiniä. Yli sata vuotta vanhat lieriöt neljällä eurolla. Harvinainen löytö.

Iltaisin kuljen kadulla roskakasoja maalaamassa.

Kolme kirjaa on valmiina. Mare, Terra, Anathomy.

Järjetöntä tehdä suuria töitä sillä en pysty kuljettamaan niitä lentokoneella pois. Kaikki pitää jättää tänne. Siksi päätin että jätän ne yöllä kadulle ja kuten hyvä taoisti, annan niiden kokea kohtalonsa. Luon mutta en omista.

Öiset kaupungit taivaan alla ovat kuin Boschin palavia helvettejä, kaupunkien valot nuolevat alhaalta päin pilviä, ja ylhäältä näyttää kuin pilvet olisivat tulen valaisemia. Pelottavaa. Neljän ja puolen tunnin lennon jälkeen taas Helsingissä. Kaksikuinen matka on ohi.

Tämä matka havahdutti minut tajuamaan monta asiaa. Esimerkiksi sen että olen oikeastaan depressiivinen tyyppi. Se ei lannistanut minua kertaakaan mutta tuntui kyllä. Kriisini syntyvät tällaisissa tilanteissa.

Juhan "Vaeltajan" ensi-ilta. Hienoa nähdä kuinka Juha kehittyy. Olen tuntenut hänet 13 vuotta ja nähnyt monta esitystä. Eniten olen tykännyt "Vanhenemisprojektista" joka oli uskomattoman maaginen esitys. Myös Vaeltaja oli hieno.

Yksi viikko on mennyt paluun jälkeen. Tänään oli ensimmäinen päivä kun maalasin vähän. Tähän asti olen vain järjestellyt niitä töitä joita pelastin Espanjasta, muutamaa siellä tekemääni kirjaa. Nyt odotan tilaamiani kehyksiä jotta voin jatkaa eteenpäin.

Kahden kuukauden suurin positiivinen asia oli Tao johon nyt tutustuin entistä paremmin. Hieno ajattelija, loistavalla huumorintajulla varustettu nuorimies.

Erään afrikkalaisen heimon perinteen mukaan käärmeet ja muurahaiset olivat kerran ihmisiä. Käärmeihmisten rike yhteisöä vastaan oli että he muuttuivat yli-itsekkäiksi, kun taas muurahaisihmisten persoonallisuudet vajosivat yhteisössä massan tasolle. Kun heimossa ilmeni tällainen tapaus, rangaistus oli suhteessa rikkeeseen, joko käärme tai muurahaiskeko tuhottiin rikollisena. Tällä heimo palautti arjen tasapainon. Pohjoisen ihminen on käärme kun taas etelän ihminen on muurahainen.

Lutherista sen verran että pohjoisen ihminen kärsii juuri siksi että tämä saksalainen poisti mm. ripin. Ihmisellä ei ole ketään jonka puoleen kääntyä kun sieluun koskee - tämä kipu johtuu osittain yhteisön ulkopuolelle joutumisesta. Ripittäytyminen tapahtuu nykyisin klinikalla kahden hermoromahduksen välissä.

Olen kolmatta päivää sairas. Siirsin työhuoneen olohuoneesta entiseen makuuhuoneeseen.

Aloitin "last supper -detail" nimisen työn jo ennen matkaa, nyt oli aika saattaa se päätökseen. Olin tyytyväinen vasta neljänteen luonnosmaalaukseen. Se ei ollut helppo työ.

Purin "Portiton portti" -taulun. Idea on raunioina. Maalasin sen viikon aikana kolmesti uudelleen. Se ei toimi.

Kolmas teos työn alla on "Pääkalloalttari". Toin sen Espanjasta. Sijoitan sen uusien teosten joukkoon. Toivon mukaan se saa jatkoa. Toivon mukaan sillä kuvan konsepti rakentuu nopealle oivallukselle jonka kehitin espanjalaisia roskakasoja maalatessani. Spontaniteetti näyttelee siinä suurta osaa.

Kain varmaan rakasti Jumalaa kovasti koska pystyi tappamaan hänen takiaan. Kain muistutti esikois-Eevaa.

Bruegel maalasi tauluihinsa kuoleman hajun.

Tangó nukkuu vieressäni. Luen Unkarin kirjallisuushistoriaa.

Onnellisuus on sellainen tila jossa ihminen unohtaa itsensä niin että vajoaa takaisin ajattomuuden muinaiseen olotilaan ja vapautuu näin ikuiselta huolelta.

Kehykset ja kankaat tulivat. Alan työstää Espanjan-luonnoksiani. Tällä viikolla työn alla on ollut "Totenbuch". Pitää miettiä miten jatkan.

Bruegel Symphony. Se on valmis. Hyvä maalaus. Kuvan taustan muodostaa neljä automaattipianon nuottiarkkia. Schubertia ja Mozartia.

Turun kirjamessut olivat täynnä komiikkaa. Jyskyn kootut runot. Ne ovat hänen 31. teoksensa jos oikein lasken. Kirjailijaliitto pyysi häntä täyttämään jäsenhakemuksen.

Hannu Helenius näytti lauantai-iltana 12 x 8-metrisen, Jugoslavian-sodan inspiroiman maalauksensa. Hätkähdyttävä pressulle maalattu työ. Baconin- ja Goyan- tyylinen ihmisen aggression ja sadismin syvä kaivo. Maalaus on niin suuri että meidän piti levittää se kadulle. Seisottiin kadulla katsomassa apokalyptistä kirkkofreskoa, kun ihmiset tulivat töistä, yksi perhe korjasi autoa ja lapset juoksentelivat.

Olin E:n ja V:n luona yötä. Tämänvuotisen väittelymme aihe on ihmisyyden mahdollisuudet Marsissa. Sanoin että sinne matkustava ihminen joutuu kohtaamaan vakavia psyykkisiä ongelmia, tästä syystä ensimmäiseen rakennettavaan laitokseen pitää sijoittaa psykiatrin vastaanotto ja bordelli. Toinen vakava ongelma on kulttuurin luominen. Maasta etääntymisen ongelma on myös omasta itsestämme ja kulttuuristamme etääntymisen ongelma. Millaiselle perinteelle tuo kulttuuri rakennetaan? E. oli tapansa mukaan "faktojen mies". Ja viimevuotisen Apteekissa käydyn keskustelun jälkeen hän kutsuu itseään "sieluttomaksi mieheksi". Tällaista ihmistä ei luonnollisestikaan arveluta mahdollinen elämä Marsissa. Minä ajattelen pessimistisemmin. Ihmistä ajavat uteliaisuus ja kunnianhimo. Hän haluaa voittaa Maan, Kuun, nyt Marsin, sitten aurinkokunnan, Linnunradan, koko universumin ja viimeiseksi Jumalan. Olkoon näin. Mutta ei ole yhdentekevää millä nöyryydellä käymme tähän universumin valloitukseen.

Tänään ilmestyi Otson kirja, Kosketuspinta nimeltään. Olisi pitänyt mennä julkistustilaisuuteen mutta laiskotti. Totta puhuen minua ei huvittanut mennä. Niinpä laiskuus voitti. En olisi tuntenut paria poikkeusta lukuunottamatta ketään paikalle tulleista taiteilijoista. Olisin palloillut muukalaisena siinä taiteilijalabyrintissa. Tietysti olisi hyvä käydä silloin tällöin taiteilijapiireissä mutta ei se ole se ongelma. Tunnen itseni kolmanneksi pyöräksi siinä porukassa.

Luen taas István Vasin kirjaa. Kyllä katkeroittaa tämä ihmisen typeryyden, vallanhimon ja politiikan liitto, kun valta päätyy ruskeakielisen, kunnianhimoisen ihmisen käsiin. Se mitä István Vas kirjoittaa sotaa edeltäneestä ja senjälkeisestä unkarilaisesta kirjallisuudesta, katkeroittaa. Miten suuret ihmiset kuolivat pikkuasioiden takia. Miten suurten ihmisten elämä ja ura katkesi täysin merkityksettömien asioiden takia. Politiikka. Valta. Ja sama peli jatkuu.

Kävin toissapäivänä ja tänään kirjakauppa Aatmassa. Jyskyn ansiosta minultakin tilattiin kirjoja. Kauppaa pitävä aviopari oli tosi sympaattinen. Juteltiin yli tunti. Selvisi että myös he ovat suuria Trismegistosin ihailijoita.



He omistavat yhden Trismegistos- kirjan 1700-luvulta. Se olisi hienoa nähdä. Juteltiin pitkään ja toivon että tavataan vastakin. Ihanaa että tuollaisia ihmisiä on olemassa. He säteilevät lämpöä, rakkautta ja huumoria.

Unkari, Biatorbágy. Se mitä odotin syksyltä eli sisälläni vain mystifioituna kuvana. Raskas, sumuinen, pureva, sateinen, luitajäytävän kylmä ilma, ja sen sisällä tyhjä sieluni. Olen myös kipeä. Asioilla ei ole mitään merkitystä, vaikka siksi tulin, tekemään selkoa viime kuukausista ja ajatuksistani. Olen haluton tekemään mitään, ja sen lisäksi sää masentaa. Kaikki on vain tyhjää loistoa. Kirjoja, näyttelyjä.

Katselin tähtiä ja ajattelin ääretöntä. Suhteita. Me emme oikeasti ymmärrä suhteita, ehkä siksi Jumalaa on niin vaikea käsittää. Ääretön tila - siellä on elämä olemassaolon jokaisessa asteessa.

Ihminen ei ole olemassaolonsa aikana kyennyt selittämään tai vastaamaan tärkeimpiin kysymyksiin järkiperäisesti tai loogisesti. Tärkeimmät peruskysymykset odottavat edelleen vastauksiaan. Sanotaan että Aleksandriassa nämä vastaukset vielä tiedettiin.

Keskustelut Károlyn kanssa. Sanat juoksevat miltei käsittämättöminä, kirjoittamattomina ja muodostuvat maagisiksi lauseiksi ihmisen ja universumin salaisuudesta. Käsittämättöminä sillä tämän miehen ei vain aivoissaan varastoiman vaan luissaan, hermosäikeissään ja vaistoissaan kantaman tiedon määrä on sanoinkuvaamaton. Ja se on sellaista muinaista tietoa jota ei voi oppia uudestaan. Jos se unohdetaan sitä ei voi enää tuoda esiin. Siihen ei ole aikaa. Károly ei ole ainoastaan säilyttänyt tietoa vaan myös laajentanut sitä ja nyt hän antaa sitä mestarina eteenpäin. Kuuntelen Mestaria.

Rakkaus - velvollisuus. Velvollisuus on astunut rakkauden tilalle. Tätä ajattelin Károlyn puutarhassa aamun kylmässä auringonpaisteessa. Jossakin emäntä siivoaa, hakkaa rytmikkäästi itämaista mattoa. Kirkonkellot soivat, tuuli kiikuttaa niiden äänen vuoria kohti. Velvollisuus astui rakkauden tilalle kun rakkaus loppui. Minulla ei ole velvollisuudentuntoa, pystyn toimimaan vain rakkaudesta. Jos toimin velvollisuudesta, kärsin, teen jotain pakosta. Ajattelin ketä kohtaan tunnen rakkautta ja huolta ja ketä kohtaan velvollisuutta.

Helsinki
Neljättä päivää kotona. Asunnon järjestelyä. Kun olin poissa, Nea oli pudottanut päälleen kylpyhuoneen lasihyllyn. Oli tuuria ettei pesuvati ollut lyönyt häntä niskaan ja lasihylly leikannut kaulaa. Mikään ei ole sattumaa.

Luen Sándor Weöresiä, Gábor Pappia ja Schopenhaueria. Kaikki ovat omassa lajissaan hyviä. Weöres on suorastaan universaalinen mutta sen olen tiennyt aina.

Päivät kituvat eteenpäin. Kehykset tulevat vasta kuukauden kuluttua, siihen asti olen tuomittu tekemättömyyteen. Luen Sándor Weöresin kirjeenvaihtoa ja hämmästelen tämän neron kohtaloa. Ajat eivät muutu. Ihmisen päälle heitetään paskaa korkealta. Milloin koittaa sellainen aika että kansa tunnistaa lahjakkuuden ja nostaa sen taivaaseen eikä paina lokaan?

Elän kolmatta kuukautta ilman rahaa. Rahaa ei tule mistään. Elämme viidestään Nean palkalla.

Kukkani, jalot kasvini tulevat vuosi vuodelta runsaammiksi, ja katson iloiten niiden sekavaa, boheemia arsenaalia. Välillämme virtaa hiljainen, hilpeä kommunikaatio. Suhteemme on kehittynyt sellaiseksi että puhumme keskenämme unissani, alitajunnassani. Kerran, kun yhdellä kasvilla meni huonosti, se ilmoitti siitä yöllä. Ne sanovat jos jokin on vialla. Aamulla menin sen luokse ja todella, se voi huonosti vaikka eilen se vielä kukoisti. Sellaisia nämä kasvit ovat. Mukavia, hyväntuulisia, täynnä huumoria, hyvyyttä ja uskomatonta kommunikaatiokykyä. Huolehdin niistä kuin ne olisivat lapsiani. Minulla on suosikkini mutten näytä sitä niille etteivät ne loukkaantuisi. Näin harmonia on täydellinen. Ne elävät rauhassa rinnatusten. Tästä riippumatta kukkiani ei voi käsitellä yhdenmukaisesti. Ne ovat yksilöitä. Yhdenmukaisesti niitä voi vain rakastaa.

Satoi ensilumen. Pikkulapset odottivat suut ammollaan lumihiutaleiden eksyvän heidän lämpimiin suihinsa. Tangó on maannut flyygelin päällä jo kolme päivää. Se on masentunut. Panin sille tänään soimaan Paganinin viulukonserton. Se heilautti korviaan. En minäkään ruusuilla tanssi mutta kestän jotenkuten. En ole tehnyt töitä kohta kuukauteen. Odotan tilaamiani kehyksiä mutta tunnen itseni levottomaksi. Pitäisi lepuuttaa hermoja. Tulee talvi ja pitäisi nukkua kevääseen, mutta ihminen on tuomittu levottomaan puuhasteluun. Tein yhtä ainoaa työtä koko viikolla. Lao-tsen muistoksi pientä bitumikirjaa. Sen lisäksi ei mitään muuta. Aivoni lyövät tyhjää kuin vapaaksipäässyt viikate vaikka kaikki on jo niitetty sen ympäriltä.

Luen Gyula Krudya. Hänen kielensä on yhtä ihanaa kuin aina. Mutta häntä ei saa lukea paljon, kyllääntyminen vaanii. Toistaiseksi nautin hänen valkeaan pitsiin verhoutuneista puna-, vaalea- ja tummaveriköistään tulisine, silkkisine, kosteine huulineen.

Puhuin kerran Károlyin kanssa ennen lähtöäni. Istuin hänen lehtimajassaan, siemailin viiniä ja puhuin tulevasta matkastani Sisiliaan, Taorminaan. Puhuttiin Csontvárysta, pyhästä, hullusta apteekkarista joka uhrasi itsensä Jumalan sanalle ja lähti maalaamaan Auringonrataa. Ennen tätä ilmestystä hän ei ollut pitänyt sivellintä kädessään, ei ollut vetänyt viivaa paperiin eikä tiennyt maalaamisesta mitään. Hän pani toimeksi, myi liikkeensä, pakkasi tavaransa ja lähti maailmaan. Hän tallensi näkynsä kolmekymmenneliömetrisiin tauluihin ja kantoi valmiita töitään aina mukanaan. Jalan, laivassa, hevosen selässä, miten milloinkin. Hän eli omenoilla ja luumuilla. Kukaan ei ymmärtänyt häntä, häntä herjattiin koko hänen elämänsä ajan. Lopulta hän loukkaantui. Eikä maalannut enää koskaan. Kuoli nälkään. Katson hänen kuviaan ja hämmennyn aina. Mielipuolen näkyjä giganttisissa mittasuhteissa. Yhden taulun edessä katsoja huutaa, "Nero!", toisen edessä seisoo neuvottomana, hämmentyneenä, sen diletantismia ymmärtämättä. Hänen kirjoituksensa, kirjeensä ovat sekavia. Hänen näkynsä ovat pelottavia. Ja kuitenkin hän oli reilusti edellä aikaansa. Oliko hän nero vai mielipuoli, kysyin Mestarilta. Mestari vastasi: Kysymys on huono. Ei pidä arvioida sitä oliko hän nero vai hullu vaan sitä missä määrin hän seurasi ja tiedosti itsessään taivaan ja universumin sanoman. Me kaikki olemme maailmaan suunnattuja antenneja. Maailma taas on täynnä sanomia joille me olemme herkkiä. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus vastaanottaa universumin sanoma. Siinä ei ole kysymys neroudesta tai hulluudesta vaan virittäytymisestä ja herkkyydestä. Csontvárysta tuli Auringonradan maalari.

Teen Bruegel Symphonya, hitaasti. Kuusi osaa on valmiina.

Ajatuksia rististä. Vertikaaliviiva on henki ja horisontaalinen on aine. Hengen ja aineen risteytyminen on ihmisen keskeinen ongelma. Siinä on kristinuskon ydin, ongelma ja muutoksen mahdollisuus.

Ostettiin tänään kultakala. Pikkuraukka on aivan säikähdyksissä. Nimettiin se Bélaksi. Béla Bartók.

Sovittiin Juhan ja Nean kanssa "memory works" -niminen näyttely ja performanssi Galleria U:hun.

Tapasin Naokon. Näytin hänelle Bruegel Symphonyn. Hän piti ideasta.

Kiilapuut tulivat lopulta tänään. Huomenna voin aloittaa työn. Tällä välin olen työstänyt pieniä veistoksia. Työt eivät ole huonoja mutta en ollut aikonut tehdä niitä nyt. Kehykset makaavat huoneessani. Ne näyttävät hienoilta maatessaan siellä päällekkäin. Huomenna kiinnitän ne. Nyt ne ovat vielä levollista arkkitehtuuria lattialla, huomenna ideoiden kantajia.

Tragedian synty -nimisestä teoksesta.
On asioita joita emme kenties koskaan voi ymmärtää, sillä ne eivät kuulu niihin tietoisuuden alueisiin jotka muuttivat ihmisen luodusta luojaksi. Työskentelen sellaisten kuvien ja muotojen kanssa jotka näyttävät tutuilta - johtuen kyvystämme yhdistää mielikuva ja muoto - mutta vajotessamme nykytietoisuuteemme nämä asiat loistavat muisti- ja tietoisuuden lokeroissamme selvittämättömänä aineena. Muoto on tuttu mutta ei kuitenkaan - vain assosiaatiokykyni voisi auttaa mutta tällä hetkellä sekin on sekaisin. Muoto ei ole abstrakti. Meidän pitää ratkaista se itse. Siksi että silloin meidän on muututtava luojasta luoduksi. Jos sen teemme, voimme tajuta että kaikki muodot ovat mahdollisia. Vaikka ilman tehtävää. Ei siinä ole mitään ihmettelemistä, eihän luotukaan ymmärrä omaa alkukuvaansa.

Luodusta luojaksi muuttunut ihminen muotoilee itsensä kautta Jumalan alkukuvan luomusvariaatioita. Niitä on lukematon määrä.

Tragedian synnyssä ihminen jää yksin itsensä kanssa jos hän ei kykene ottamaan vastaan luodun statusta. Jos yritämme vastaanottaa sitä luojana, joudumme vaikeuksiin oman itsemme kanssa sillä kaikki visiot eivät ole ymmärrettäviä. Aivan kuten Jumalankaan visio ei ole ymmärrettävä. Mutta silti se on olemassa meissä, ympärillämme. Kaikkialla. Joka päivä me tunnistamme uusia, outoja muotoja ja asioita joita emme ole aiemmin ymmärtäneet. Taide on vapaus.

Eilisiltana Jyskyn kanssa runoillassa. Ensin "valitulle joukolle" Pressiklubilla rautatieaseman toisessa kerroksessa. En oikein ymmärtänyt keille runoja esitimme. Ehkä toimittajille. Sitten yhdeksästä eteenpäin Marian Helmessä.

En tykkää tällaisista illoista sillä useimmiten ohjelman puolivälissä ihmiset ovat jo kännissä eivätkä pysty keskittymään. Mutta eihän se ole niiden syy. Tästä huolimatta siitä tuli kiva pikku ilta. Markku Innon ja Jyskyn runot olivat mielenkiintoisia. Sitten eräs öö-öötä viljellyt nuorukainen joka oli kääntänyt Baudelairen Belgian-päiväkirjat suomeksi. Ei hän huono ollut mutta pitäisi opetella esittämään asiansa.

Väittelin erään J:n tutun kanssa jonka mielestä tiede oli jumalallista ja kaiken yläpuolella. Hän puhui keskeytyksettä kuin saarnaaja. Silmät loistivat.
Nostin esiin sen ongelman että Nasan lähettämä viesti ihmiskunnasta oli puutteellinen sillä se ei sisältänyt tietoa siitä millaista on olla ihminen. Viesti kirjoitettiin tieteen kielellä, sen perusta ei siis ollut emotionaalinen vaan looginen. Mutta vain taide pystyy lähettämään viestin. Sillä sen piirissä ihminen toimii tuntevana olentona. Kuolema, usko, rakkaus, kärsimys, luomisvoima, havainto- ja ajattelutapa kertovat siitä miten me maan päällä koemme itsemme, maailman ja universumin. Taiteeseen verrattuna tiede kulkee lapsenkengissä.

Lapseni ovat jatkuvan ilon ja onnen lähde. On ilo katsoa kuinka he kasvavat, ajattelevat ja toimivat. Näen kuinka päivä päivältä he voittavat esteitä, heidän ajattelunsa, maailmankuvansa ja -katsomuksensa laajenee ja kehittyy ja heidän kokemuksellinen tietonsa rikastuu. Tällä viikolla seurasin Taoa joka kirjoitti koulutehtävää kesän kokemuksesta. Se oli mielenkiintoista sillä en voinut tietää mitä 15-vuotiaan nuoren miehen päässä ja sielussa tapahtui kaksikuisen Espanjan-matkan aikana. Näin vain sen että jotakin tapahtui, että hän alkoi arvioida itseään ja ympäristöään eri tavalla kuin ennen matkaa. Nyt seurasin tarkkaavaisena niitä sisäisiä muutoksia joita hän kirjoitti itsestään ulos.

En ole koskaan kannattanut ajatusta että lähtisin pikkulasten kanssa ulkomaille. Mukavuusnäkökohtien rinnalla minusta oli tärkeää että lapselle jäisi matkasta kokemus ja muisto. Viime vuonna tunsin että kaikki kolme lastani olivat kypsiä matkustamaan. Tekla ja Nouk siksi että oppisivat suhteuttamaan omaa kulttuuriaan toisen kansan kulttuuriin, omaa elämäänsä toisen elämään. Tao taas oppisi asettamaan vapauden käsitteen paikalleen ja tunnistamaan oman arvonsa ja senhetkisen sisäisen olotilansa.

Taon matkamuistot ja matkan synnyttämät oivallukset olivat vaikuttavia. Hän oli oppinut havaitsemaan, arvioimaan, harjoittamaan kritiikkiä. Hänen kirjoituksestaan aisti vahvan taiteiden suuntaan avautuneen kiinnostuksen ja yllättävällä tavalla korkeatasoisen ymmärryksen. Moni taiteenystävä häpeäisi tämän 15-vuotiaan pojan rinnalla. Sitten hän kirjoitti sellaisista kokemuksista joista olin ajatellut etteivät ne olleet koskettaneet häntä. Taon kieli, kirjoitusvalmius, sanojen ja lauseiden rikkaus innostivat. Olen iloinen että minulla on lapsia.

Jyskyn kanssa runoilta Cella-nimisessä sikolätissä Kalliossa. Ihmisiä ei naimisen ja juomisen ohella kiinnosta kovin moni asia.

Eläimet ovat suurimpia buddhisteja. Ihminen ei pysty koskaan tulemaan täydellisesti buddhaksi. Ihmisen pitää valaistua saavuttaakseen sen tason jolla eläin on aina ollut. Katson kateellisena kissaani.

Jouluaatto vai joko on joulu? Olisin halunnut tehdä veistoksia tänä vuonna. Ideoita oli juuri sopivasti mutta kotona se on mahdotonta. Minulla ei ole vuosiin ollut työhuonetta. Onhan tämäkin mahtiteko, tehdä kolmimetrisiä tauluja täällä. En sano inhoavani sitä että työhuoneeni on kotona mutta aika ajoin se panee luopumaan suunnitelmista, kuten nyt veistoksista. Mutta kuka tietää, ehkä ensi vuonna rupean joka tapauksessa tekemään niitä.

Piirsin tänään Teklan. Hän kasvaa, muuttuu naiseksi. Erittäin hieno, herkkä, kevyt muoto. 13-vuotiaassa vartalossa näkyy jokainen elämänvärähdys. Näin nuorta ei ole helppo piirtää. Aivan kuin se muuttuisi joka hetki. Muuttuva ihme.

Luen Paulo Coelhon kirjoja. Alkemisti. Käännös on huono.

Vuoden viimeinen päivä, pitäisi tehdä tiliä vuodesta. Vuoden mukava kokemus oli yhdessäolo lasten kanssa. Sain heiltä paljon. Menen Jukan luo juhlimaan Apinan vuotta.

Yöllä. Iloista jutustelua, hyvää konjakkia, kuubalainen sikari, venäläistä kuohuviiniä. Vuosi alkaa. Makaan, luen, kuuntelen Satieta. Näin on hyvä.

Ajatuksia yöllä sängyssä nukkumisen sijaan. Helsingin Sanomat, Transhumanismi. Yliälyn vuosisata. Artikkeli Ray Kurzweilin tulevaisuusnäkemyksestä. Transhumanistien utopistisen muttei mahdottoman tulevaisuusnäkemyksen yksi huippukohta on kryostaatti - jäädyttäminen -196 asteeseen siksi aikaa että ikuisen elämän ongelma saadaan ratkaistuksi, 100 - 200 vuodeksi.

Näin katkaistaan luonnon kiertokulun ketju. Fyysinen olemassaolo redusoituu nollaan. Maatalous, teollisuus jne. lakkaavat. Elämme vain aivojemme hermotoiminnan loppumisen myötä passiivisina jossakin säilykepurkissa. Niin koemme ja elämme maailmankaikkeutta.

Lukuisten ihmisten elämät ja tarinat mätänevät maan alla tämän kehityksen takia, ikuisen elämän takia. Tätä minä en enää tule kokemaan, saatan tuntea vain hipaisun siitä miten lähelle kuolemattomuutta pääsin. En usko menettäväni paljon. Olen vanhanaikainen ihminen.

Atomipommi lopetti maailmansodan. Suuri keksintö. Se toi rauhan ihmiskuntaan. Muistojuhla. Ei vain Hiroshiman vaan myös uuden aikakauden alun jonka pommi toi.

Kahvilassa. István Vas sanoi että kriisi on luksusta. Sen voi suoda itselleen vain se jolla on paljon aikaa ajatella itseään. Siinä hän on oikeassa. Olisin kenties levollisempi jos minulla olisi vähemmän aikaa mutta silloin minun pitäisi luopua työstä. Luksus jäisi jäljelle. Olen kriisissä.

Katselen ihmisiä. Tulevat ja menevät, kasvoillaan huoli, apatia, päämäärättömyys, tylsyys. Vastapäätäni nuori nainen näprää kännykkäänsä. Vieressäni vanha herra järjestelee pankkikorttejaan. Hänen vieressään venäläinen gangsteri uhkailee puhelimessa huonolla suomellaan "liikekumppaniaan". Hermostunut mutta hillitsee itsensä. Huutaa hiljaa.

Vanhat rouvat istuvat ikkunan vieressä ja juttelevat. Heikkoja painoksia sisilialaisista vanhoista rouvista. Hymytöntä juttelua hymyttömän tammikuun harmaan taivaan alla. Nuori aviopari katsoo mykkinä, arvioiden toisiaan. Nuori nainen panee kännykän pois ja maistaa kahviaan. On yksin. Aika on huono sielun etsintään.

Ateismi on tulevaisuudettomien kansakuntien vapaus.

Taas István Vasia. Palaan hänen kirjaansa yhä uudelleen.


En erityisemmin pidä Vasin runoudesta mutta elämäkertansa kirjoittajana ja ajankuvaajana hän on loistava. Tarkkailen hänen maailmaansa, ajatteluaan, uskoaan, runoutensa taustoja, miten Unkarin kaksi- ja kolmikymmenlukujen taiteellinen ja poliittinen maailma piirtyvät sieltä esiin.

Missä määrin olen luovana ihmisenä läsnä ajan ja aikakauden virrassa? Vasin kirja palauttaa aina elämäniloni, antaa syyn olla läsnä tässä virrassa. Silloinkin kun tämä ihmis-sirkus tuntuu järjettömältä.

Taide on armottomin eloonjäämistaistelu. (Der Tod und das Mädchen) Miten kovasti täytyykään taistella sen edestä että kuvani näyttäisivät yksinkertaisilta.

Olen elänyt pimeydessä kuukausia. Luulin ettei Suomen ilmasto enää vaikuttaisi minuun. Aurinko ja sen puute vaikuttavat minuun valtavasti. Pitäisi uneksia. Latautua. Käydä ulkona.

Käyn tappavaa taistelua maalauksieni kanssa joka päivä. Maalaaminen ei oikein suju sillä en halua toistaa itseäni. Joka maalauksen pitää yllättää. Jos se ei onnistu, maalaus on huono.

Tein koko päivän Der Tod und das Mädcheniä. Tämä oli kolmas uudelleenmaalaus. Jokainen on ollut hyvä omalla tavallaan mutta ne eivät ole olleet rehellisiä. Jos ne olisivat olleet jonkun muun maalaamia, olisin ollut tyytyväinen mutta omina teoksinani en ole pitänyt niistä.

Maalaukset eivät muodostu ainoastaan ideasta ja muodosta vaan myös senhetkisestä sielullisesta tilastani. En voi pakottaa itseäni. Sieluni ja hermojeni tilan täytyy olla läsnä töissäni. Idean laatu ja vilpittömyys riippuvat tekijän sielun tilasta. En pysty muuhun kuin näyttämään itseni. Kaikki muu olisi valhetta.

Luen Kassakia. Koottuja runoja ja julkaisuja.

Tämä tekemättömyys on merkittävää. Jonkin täytyy syntyä.

Aamulehdessä oli artikkeli Mars-tutkimuksesta. Kun sinne joskus lähetetään ihmisiä, niin kuka on ensimmäinen? Minä ajattelin lapsellisesti että ihminen on ensimmäinen. Mutta se ei mene niin, poliittiset edut sanelevat muuta. Uskonnolliset, rodulliset, poliittiset ja taloudelliset edut johdattelevat näitä periaatteita. Ihmiselon peruslakeja progressiivisesti rikkovan tieteen sopii ajatella lastentarhatasolla ja tehdä kauppaa vallan kanssa. Ei maailmankaikkeuteen voi tutustua näin sillä jos tämä peli jatkuu, yksi kaunis päivä Jumalan selkään lätkäistään Amerikan lippu.

Miten ihmiseen vaikuttaa psykologisesti se tieto että Marsia lähestyttäessä Maa alkaa pienetä ja lopulta pikkuruiseksi pisteeksi kutistuneena se sulautuu kaikkeuden miljardien tähtien joukkoon. Etääntyessään planeetaltaan ihminen etääntyy myös itsestään. Ehkä silloin nähdään mikä on ihmisen todellinen ydin. Ilman kulttuurisia, kielellisiä, perinteistä johtuvia, uskonnollisia, kansallisia, perheeseen liittyviä, moraalisia ja eettisiä siteitä.

Ihmisen täytyy olla sielultaan vahva tunteakseen itsensä todella valmiiksi tällaiseen seikkailuun. Ja samanaikaisesti tiede vähät välittää ihmisen sielusta. Maailmankaikkeuden tutkimiseen vaaditaan vahvaa sielua ja tervettä nöyryyttä. Ehkä muinaisessa Kiinassa elänyt viisas talonpoika oli löytänyt totuuden: hän ei elämässään käynyt kylänsä ulkopuolella ja tiesi silti paljon maailmankaikkeudesta. Hän eli harmoniassa sen kanssa.

Hätäkellot eivät soi vielä mutta liikun ei-minkään rajalla. En löydä kieltä jolla voisin esittää ideani. Pyörin tyhjää, ja tietoisuus tästä ajaa minua hulluuden partaalle.

Ajaudun rantaan, ajelehdin aaltojen ja virran mukana aivan kuin tämän elämän tila ja aika eivät riittäisi kaiken elämiseen. Rakkaus on yksi elämä, työ on toinen, jokaisen hetken eläminen kolmas. Elämän syvyys ja korkeus vaihtelee hetkestä toiseen, se laajenee, sen ääriä ei voi kokea sillä siellä elämä loppuu. Tämä ihmisestä pulppuava tunne on katkera ja vaikuttava. Ihminen on valtava, oikeasti Jumalan varjo.

Docpoint: Lehmuskallion "Jumalan morsian" Samaanin syntymässä Numin morsiameksi nimeämä nainen kärsii yksinelosta, sillä nuoret miehet pysyttelevät hänestä kaukana, pelkäävät häntä. Aikuisena hän muuttaa kolmanneksi vaimoksi vanhuksen telttaan mutta ei jaksa pitkään. Hän siirtyy toiseen kotaan jossa on nuori mies. Yhdessäelo on onnellista siihen saakka kun selviää että nainen on hedelmätön. Siitä lähtien hän elää yksin. Num ilmestyy hänelle silloin tällöin. Nainen puhuu tälle.

Lunta, tylsä loputon mitääntapahtumattomuus, turhan elämän tarina. Viimeisessä kohtauksessa Num ilmestyy taas vanhalle naiselle. Nyt nainen oksentaa tämän silmille elämänsä tragedian ja kiroaa Jumalan. Tämän hetken takia elokuva kannatti kärsiä loppuun asti. Nietzsche tuli mieleeni. Tämä vanha siperialainen nainen ilmaisi omalla tavallaan saman asian, erilaisissa oloissa elävänä ihmisenä. Siperiaan asti yltää se palava tuuli joka kuohuttaa ihmisen sielua ja tietoisuutta.

Nainen kysyy: mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä? Minä elän maassa, sinä taas seitsemännessä taivaassa. Meidän elämämme eivät voi kohdata sillä minulla on, olisi ollut tekemistä täällä. Mutta sinä puutuit elämääni. Sain vanheta yksin. Lapsettomana. Elämäni on tyhjä. Kiroan sinut, Num. Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä. Otan itselleni toisen miehen. Tämä mies ilmestyy naisen rinnalle ja ojentaa hänelle kätensä. Tämä mies on kuolema.

Elokuvassa nainen kertoo tarinansa sokealle pikkutytölle. Sokea pikkutyttö symboloi kauniisti sielua. Kulkusia vaatteissaan hän kulkee päivästä toiseen kahden kodan välistä köyttä pitkin. Äitinsä teltasta vanhan naisen telttaan. Rutiini. Sitä ei voi katkaista sillä silloin sekä sielu että ihminen katoaa. Myös autio tundra symboloi tätä hienosti. Ja porot vetävät ihmisiä edestakaisin tässä maisemassa. Ei ole vertauskohtaa tai -pistettä. Vanhan naisen kuollessa pikkutyttö tulee ulos kodasta, kulkuset kilisevät, ja tyttö lähtee ilman köyttä sokeana tundralle äitinsä nimeä huutaen. Sielu vapautui.

Elokuvan musiikin surkeus on korvinkuultavaa. Äänimaailma rakentui sterotyyppien varaan, se oli leikottu ja riisuttu. Se ei toiminut, mikä on ikävää sillä se olisi voinut pelastaa elokuvan. Musiikilla on suuri valta. Pelastava valta.

Kasvini kukkivat. Orkidea on työntänyt jo viikon verran valkovioletteja kukkiaan. Tänään huomasin uusia kukkia eräässä toisessa kasvissa. Pelastin sen vuosia sitten, ja siitä lähtien se on kiitollisena puhjennut kukkaan joka vuosi. Tämä on kolmas sukupolvi. Se lahjoittaa kukkansa talviseen, pimeään aikaan ja ennustaa kevään raikkaita iloja.

Taide ei käsittele sitä minkä ihminen tietää vaan sitä mitä ihminen tuntee.

Maalaan. Tauluja syntyy ja tauluja tuhoutuu. Tänään on sellainen päivä että voisin selättää vaikka kaksi enkeliä.

Aamupäivällä oli vastaanotto suurlähetystössä. Kansallisen kulttuuriperinteen ministeri István Hiller otti vastaan Suomessa elävät unkarilaiset taiteilijat ja tieteilijät. Meitä ei ole paljon mutta kenties riittävästi. Hän piti lyhyen puheen ja painotti puhuttelevansa meitä tunnepohjalta, ilman protokollaa. Se oli hyvä kuulla, sillä hourailut nolostuttavat aina.

Tapasin Zoltán Popovicsin. Ei oltu nähty vuosiin. Sanoi haluavansa nähdä töitäni. Hieno juttu. On harvinaista että saan näyttää töitäni ihmiselle joka ymmärtää niitä. Ei tarvitse heittäytyä typeräksi.

Sanoi muuttavansa takaisin Suomeen. Unkarissa on vaikeaa sillä siellä ei voi tietää mitä ihmisten päissä liikkuu. Mikään ei ole niin miltä se näyttää tai millaiseksi se sanotaan. Ymmärrän häntä mutta se ei olekaan minulle uutinen. Pikkuaivoissani on käyttöohje Unkarissa pärjäämistä varten. Suomessa pikkuaivojeni tietoa ei ole tarvinnut käyttää. Joskus pelottaa että tämä helvetillinen tieto kuihtuu.

Maalasin taulun neljättä kertaa enkä ole päässyt taustaa pidemmälle. Mutta tausta alkaakin olla hyvä. Pelottaa tämä taistelu. Aamulla tunsin sen sydämessäni. Vain maalarit tietävät mitä tarkoittaa tämä levoton, epäilyksentäyteinen kireys johon voi vaikka kuolla. Kuolla maalauksen takia. Mikä olisikaan parempi kuolema. Nuorempana olisin halunnut kuolla naisen jalkojen väliin. Sen taika on vuosien saatossa haalistunut, mikä ei tarkoita sitä etteikö se olisi hyvä kuolema, vaan sitä että elämän laatu on muuttunut. Jos joku minua täällä maan päällä pitää niin se on taide ja naiset. Kuoleman asiassa minun on valittava näiden kahden välillä. Luulen että taide on salaperäisempi kuin nainen mutta voi olla että olen väärässä. Joka tapauksessa taide saa minut suurempien epäilysten valtaan. Tunnen monesti olevani kuolemani kynnyksellä.

Gábor Görgey. Kiusausten kirja.
Schumannin pianokappaleet.

On asioita jotka tunnen sydämessäni mutten ymmärrä päässäni. Se on hyvä merkki. Muutoksia tulossa. Korkeampi henkinen taso. Ehkä. Ymmärtäminen ei ala päässä vaan sydämessä.

Keskustelu Cian ja Joakimin kanssa. Taiteesta ja vain taiteesta ilman suuria sanoja ja sivujuonteita, puhua elämän väistämättömistä asioista silmät kirkkaasti loistaen. Ilman sivujuonteita.

Minun ei ole pakko kehua että he jotka tässä istuvat viiniä juomassa ovat lahjakkaita. Tunnen olevani onnellinen ja armonalainen.

Joakim tekee mustalaisantologiaa. Tässä työssä erittäin kaunista on se etten näe siinä minkäänlaisia stereotypioita. Hän ei kuvaa mustalaisia niin kuin niitä on aina ajateltu kuvattavan. Hän kuvaa esimerkiksi erittäin kauniisti luontoa mustalaisuuden kautta.

Perhe talon katolla. Kuva on rajattu perheeseen mutta päiden yläpuolella näkyy horisontti ja sen alla kylän katot piirtyvät esiin kapeana viivana. Päiden yllä oikealla näkyy avonainen talonkatto ja hirrestä tehdyt kattotuolit, joita ei oikeastaan olekaan tehty hirsistä vaan ne on kudottu paksuista kasveista. Se on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ja nämä kattotuolit tempaavat minut ihmisten kautta takaisin luontoon jonka näen nyt kuin minä itse olisin mustalainen enkä niin kuin mustalaiset sen näkevät. Olen mustalainen. Valokuvat ovat niin ihmeellisiä että niistä on vaikea puhua, ne pitää nähdä.

Juurillaan rantaan juokseva jättipuu polvistuu juomaan joesta.

Cian työt. Hän kulkee runouden rajoilla. Tekstit muuttuvat kuviksi ja kuvat teksteiksi - kiertokulku. Kielet muuttuvat, tulevat, menevät, sekoittuvat. Ne eivät ole kuvarunoja eivätkä runokuvia. Ne ovat jossakin siinä välissä. Esine ja käsite -kuvia, esine ja käsite -runoja. Jos hän ei kirjoita, niin hän yhdistelee pieniä esineitä veistoksiksi. Löydettyjä esineitä, löydettyjä veistosesineitä, esineveistoksia. Löydettyjä veistos-esine -runoja.

Puhtaus. Taiteen puhtaus on helppo jättää huomiotta, tallata maahan. Puhtaus tarkoittaa myös sitä että kaikki, mihin tekijä ryhtyy, on pyhää. Pyhää myös siksi että taiteilija ei muusta tiedä, se on hänen ainoa tehtävänsä. Vaikka eläisi miten vaikeissa oloissa, taiteilija ei saa antaa pois pyhyyttään eikä vaihtaa sitä pienempään elinmahdollisuuksien takia.

Näytin C:lle Nietzsche-sarjani. Se ei kaivannut selityksiä. Sen ymmärtääkseen ei Nietzscheä tarvitse ainoastaan lukea vaan myös tuntea. Tämä puuttuu monilta ihmisiltä.

Tekla leipoo leipää. Aurinkoinen kevätpäivä. Kaikkein paras riitti. Nea auttaa leivän tekemisessä, neuvoo vierestä. Katson kuinka nämä kaksi olentoa vaivaavat taikinaa. Vatsat ja rinnat tärähtelevät pehmeästi taikinan kanssa. Jauhoja laskeutuu pehmeille vatsoille.

Kissani sanoi että elän järjestäytymätöntä elämää. Se voi olla oikeassa, se elää harmoniassa maailman kanssa. Se on opettanut monta mestaria Taoon.

Tietokoneeni harrastaa sensuuria. Ilmoittaa että "typerää" sanaa ei sovi kirjoittaa. Pelottavaa! Joko tietokonekin moralisoi. Parempi olisi että se sen sijaan toimisi.

Yöllä. Luen jälleen Máraita. Päiväkirjoja. En pääse irti tästä suuresti sivistyneestä miehestä. Tuntuu että tällaiset ihmiset ovat kuolleet sukupuuttoon. Tällaisia suuruuksia näkee yhä harvemmin. Aivan kuin tämä pitkä ja tyhjä rauha tekisi ihmisistä hölmöjä. Kaventuminen näkyy kaikkialla turrassa Euroopassa. Missään ei ole suurta henkeä.

Enemmistö päättää millaista on kunnollinen elämä. Mutta miten enemmistö osaa päättää kun enemmistö on aina sivistymätön.

Lapsuudessani, isoäitini luona, kuuli usein kuinka ruokaa laittaessaan emäntä pudotti kädestään kattilan kannen. Se pyörähteli kolisten keittiön kirjavien lattiakaakelien päällä. Porraskäytävä kaikui. Tiesi että naiset ahkeroivat. Nykyään tuollaista kolinaa ei enää kuule koska naiset eivät enää laita ruokaa. Vain mikroaaltouuni kilisee. Mutta sitä ei kuule tänne ylös. Luulen että myös minä alan muuttua mohikaaniksi. Ruokaa laittaessani pudotin kannen kädestäni. Millaisia muistoja tuollainen kolina avaakaan. Oli hyvä muistella isoäitiä.

Hammaslääkärissä. Olen aivan puuduksissa kaulasta päälakeen asti. Aivoni ovat turtuneet. Porauksen aikana ajattelin maalauksia. Hassu perversio. Enpä ole ennen sellaista tehnyt.

Joku haluaa kostaa kärsimyksensä muille. Suunnittelee jotakin - jotain julmaa - jota ei onnistu toteuttamaan suunnitelmiensa mukaan mutta puolittaisesta epäonnistumisesta huolimatta kaikki tapahtuu niin kuin hän oli ajatellut. Hän ei tiedä miten siinä niin kävi, ainoastaan sen että Jumalalla oli kätensä pelissä.

Isänmaallisuuteni tulee esille kun puhutaan naisista.

Noukin konsertti Temppeliaukion kirkossa. Myöhästyin. Ovet olivat lukossa. Koputin kärsivällisesti. Ihmisiä kulki edestakaisin lasiseinän takana, he katsoivat minua hartaasti ja jatkoivat matkaansa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan ei tullut avaamaan ovea. Lutherin perkeleensikiöt. Pääsin lopulta sisälle mutta sielussani kiehui.


Saarnastuolissa pappi saarnasi änkyttäen synneistäni. Hänen huuliltaan kuului tyhjiä sanoja. Heikko monologi Jumalalle jolla ei ole mitään tekemistä tämän säälittävän flagellanttipiknikin kanssa. Olen surullinen: tämäkö on syntynyt Kristuksen näystä. Tekopyhät silmänkääntäjä-virkamiehet ruoska kädessään piiskaavat ihmistä sen sijaan että rauhoittaisivat häntä ja kohottaisivat hänet pyhyyden läheisyyteen. Mieluummin he karkottavat hänet jyristen helvettiin. Olen niin kaukana tästä mielettömästä harvahampaisesta joukkiosta että tunnen itseni pakanaksi. Jaettiin Kristuksen ruumis ja veri. Pappi antoi sen käteen, ei enää suuhun, aivan kuin olisi pelännyt tartuntaa.

Isorintainen, aistikas nainen polvistui Kristus suussaan. Hymyilin sillä näin Jumalan ja tällä ilmestyksellä hän vapautti minut synneistäni.

Pojat lauloivat kirkonmenojen aikana. Poikaenkelikuoro ja korkeat C:t. Tämän aikana minulle luettiin syntini neljä kertaa. Pappi kehotti yhtymään rukoukseen. Sanoin Isä meidän ja vielä toisen rukouksen.

Herra, sinun ei tarvitse kuunnella minua. En usko että meillä on tarvetta sellaiseen kommunikaatioon. Tunnemme toisemme sen verran hyvin. Jos rukoukseni kuitenkin tavoittaa sinut, pyydän sinua vain tekemään pesäeron tähän päättömään joukkoon sillä heidän epätietoisuutensa on niin pöyhkeää tietoa että siihen verrattuna yksi musta lammas on kuin vastasyntynyt kotieläin. Joukkion tieto on mätää, ja sen löyhkä leviää kaikkialle. Eroa! Ihmisen ylösnouseminen on hänen omassa kädessään. Sinä olet vain mittapuu. Älä kanna meistä vastuuta. Se on meidän asiamme. Kiitos. Aamen.

Enkelikuoro laskeutui maanalaiseen pukuhuoneeseen, kryptaan - kuin helvettiin. Myöhemmin he tulivat sieltä ylös, toisissa vaatteissa, kuin pettyneet Orfeukset.


Kristinusko on vain tie kohti dogmatonta uskontoa

Messun jälkeen Noukin kanssa Strindbergillä. Myös hän kummasteli saarnaa. On jo niin älykäs ettei niele jokaista kirousta. Nurisi että hänet leimattiin syntiseksi. Sanoin että mennään pullalle ja kaakaolle, tupakalle ja kahville. Se helpottaa.

Vieressämme tytöt nauttivat hauskaa aamiaista, heitä ympäröi vielä yön huuma. Kahvikupeissa ja kuohuviinilaseissa hymyilivät hilpeät huulipunatahrat. He hölmöilivät tuoreina ja raikkaina. Kevätpäivä paistoi ja nautin läsnäolosta. Jumalan läsnäolosta.

Naistenpäivä. Aamulla kaksi naista veti viisaudenhampaani.

Kansansatu. Olipa kerran mies joka oli niin vahva ettei hänen sydämensä kestänyt. Siihen hän myös kuoli.

Nea herätti aikaisin aamulla että Béla ei liiku. Béla on kuollut. Se makasi liikkumattomana akvaarion pohjalla. Eilen se vielä eli ja teki suullaan kuplia veden pintaan. Jokainen kuolema kaivertaa omaatuntoa.

Sohjoinen, pimeä ja kylmä ilma. Kahvi oli lopussa. Lähdin kauppaan. En ole ollut hereillä näin aikaisin pitkään aikaan. Tuttuja joka puolella, bussia tai ratikkaa odottamassa. Päiväkodin Merja heilutti minulle. Aamumaailma on erikoinen mutta tällaisella kelillä ei ole järkeä herätä näin aikaisin.

Eilen ajattelin että pitäisi lopettaa taiteen tekeminen. Maalaaminen. Mutta kaikesta tarpeettomuudesta huolimatta en pysty lopettamaan sitä sillä se on elämäni merkitys, taide.

Jysky oli täällä toissapäivänä, osallistui keskusteluun Rikhardinkadun kirjastossa. Muusikko, valokuvaaja, kuvataiteilija, kirjailija ja taideteollisen korkeakoulun rehtori. Naisjuontaja kysyi, onko taiteella rajoja ja kuka määrittelee mikä on taidetta ja kuka päättää teoksen arvon. Keskustelu oli intensiivinen. Yleisöstä tehtiin hyviä välihuomautuksia. Ainoa miinus oli A. Kuuntelin ja katselin tätä naista ällistyneenä. Hän puhui taiteesta ja itsestään. Etupäässä itsestään ilman mitään nöyryyttä.

Hän näyttää töitään. Yleisön joukosta joku mies kysyy kysymyksiä. Pyytää A:ta  selittämään töitään. A. kertoo sen minkä me näemme. Mies sanoo tämän. Hän on kiinnostunut ideasta ja siitä miten taiteilija alkaa työskennellä idean kanssa, miten hän transponoi sen toiseen sfääriin. A. alkaa hermostua. Ideaa ei ole, vain yksinkertaisia jokapäiväisiä ajatuksia, ilman symboleita, allegorioita, henkistä leikkiä tms. Surullista. Palkittu taiteilija A. on yksinkertainen. A. sanoo ettei ylipäätään lue koska ei pysty keskittymään, kirjoitus ja lukeminen hermostuttavat.

Aiskhyloksen kuolema. Kotka pudotti hänen päähänsä kilpikonnan. Luuli että Aiskhyloksen kalju pää on kallio johon voi rikkoa konnan kilven. Niinkin voi kuolla.

Herodotos, helleeni Waltari. Kreikkalaisten Persian-sota. Kyyros ja Kroisos. Tulee hyvä olo aina kun luen tätä kirjaa. Kuin laskeutuisin menneisyyteen ja seuraisin tapahtumia aivan läheltä. Harva kirja onnistuu tässä.

Márain päiväkirjat. Toista kertaa. Havaitsen jatkuvasti uusia asioita. Viimeinen päiväkirja ravistaa aina, esiin nousee kysymys, miten minä ratkaisen menetysten kivun, vanhuuden, kulumisen, takaisinkatsomisen, elämän merkityksen, kuoleman ja Jumalan.

Kuningas Jeesus, Gravesin kirja. Jeesusta ei voi ymmärtää ilman taustatietoja. Ketään ei voi ymmärtää ellemme tunne hänen taustaansa, sitä miten hän on rakentunut.

Kirjassa taustan ja perinteen vaeltaminen kulttuurista toiseen toimii. Myytin käsittely. Jeesuksen henkilö hermostuttaa vähän. Minusta ei olisi ollut opetuslapseksi. Fanaattisuudesta johtuva taipumus itsetuhoon on Gravesin tarinan valossa käsittämätön. Jeesuksen kuolema tuntuu turhalta silloisessa tilanteessa ja hänen tilanteessaan. Toinen asia on se mitä kristityt ovat rakentaneet tästä kuolemasta.

Tämän jälkeen melkein vahingossa käteeni osui Huizingan kirja jossa puolestaan hahmottuu levinneen kristinuskon maailmankuva. Pelottavan synkkä ja epävakainen aikakausi. Armo ja julmuus. Typeryys ja musta tyhmyys. Näen saman itsemurhaisen pessimismin kuin Kristuksen hahmossa. Joskus kristinusko tuntuu todella vahingolliselta.

Ihmisyys ei ole muuttunut syntymänsä jälkeen joten itsekritiikkiä ei voi harjoittaa. Se on kaikkina aikoina ollut mahdollista vain Jumalan avulla. Mutta millainen on itse kunkin Jumala, se aiheuttaa ongelmia. Kuinka paljon muistutan häntä ja missä suhteessa olen erilainen. Minut erottaa Jumalasta se miten käytän äärellisen elämäni mahdollisuudet. Se ei kosketa Jumalaa. Jumala ei luonut moraalia eikä lakia. Hänhän on itse laki, ja laki sisältää kaiken. Äärellisestä äärettömyyteen. Minä vastaan tähän. Seuraan elämän ja olemassaolon minulle osoittamaa tietä joka sisältää kaiken. Se on ihmisen kohtalo.

Huizinga: Keskiajan syksy.
"--taideleikkiä voi leikkiä vain etuoikeutettujen pieni ryhmä. Kaikilla ei ole oikeutta sankarin tai viisaan rooliin. Ilman vapaa-aikaa ja varakkuutta ei elämää voi värittää yleväksi ja idylliseksi. Se toiminta, jossa uneksittu kauneus toteutetaan yhteiskunnallisen elämän alueella, kantaa aristokraattista, eksklusiivista leimaa." Bravo!

Nea toi aamulla kaksi punaista tulppaanikimppua. Ne ovat ihania ja maagisia. Keskellä kolme mustaa luottia, kuusi hedettä jakavat kolme mustaa luottia. Kolme kulmissa ja kolme jotka jakavat kulmat. Niiden alta lähtee kuusi punaista terälehteä. Kolme päällä ja kolme päällimmäisten alla. Kuin kaksi kolmiota, jollainen Daavidin tähtikin on, yhdistäisi miehen ja naisen. Olen 36-vuotias.

Kain. Tämä teos on ollut työn alla jo kuukausia, tuloksetta. Se ei ole syntynyt lukuisienkaan päällemaalausten jälkeen. Tänään se vain lennähti esiin minusta. Valmis.

Kain ja Abel. Kuvassa Kain ja Abel ovat laatikoita. Laatikko kuvaa taloa, ja talo on unisymboliikan mukaan ihminen. Antennit pistävät ulos laatikoista. Elämän ja elämiseen tarvittavan ylhäältä tulevan energian vastaanottamiseen. Itse ihminen on antenni elämiseen tarvittavan energian vastaanottamiseen. Kiinalainen ennustusten kirja, I-Ching, puhuu siitä kuinka tavoite ei ole arvioida seurauksia vaan seurauksia edeltävää syytä joka on ilmestynyt taivaassa jo hyvissä ajoin ennen seurausta. Kainin ja Abelin tarinassa minua ei kiinnosta teko, tappo, vaan murhan taivaassa ilmestyvä alkukuva, murhaaja ja häneen tarttunut energia joka lyö ihmisen läpi käyttäen tätä antennina.

Juhlimme Cian syntymäpäivää isolla joukolla. Suurin osa oli valokuvaajia. Huumorintajuisia, älykkäitä ja sivistyneitä ihmisiä. Älykkäämpiä ja sivistyneempiä kuin maa-larit.

Iloista ja intensiivistä seurustelua kirjallisuudesta, historiasta, taiteesta henkevien ihmisten kesken. Narsismi oli siitä kaukana.

Aamunkoitteessa lähdettiin kohti kaupunkia. Matkalla pohjoistaivaalle syntyivät villit revontulet. Valkeat ja vihreät valoryöpyt hyökkäilivät taivaalta alas kohti horisonttia. Yläpuolellamme pimeä taivaankansi ja linnunrata. Sekin on harvinainen näky sillä joka kolkka on jo valaistu.

Nykytähtiä ovat näyteikkunoiden mainokset. Ne ovat uusi taivas.

Maalarit ovat tätä nykyä harvoin mielenkiintoisia ihmisiä, vaikka he puhuisivat siitä mitä tapahtui kun he maalasivat jotakin teostaan. Hyvä maalaus kertoo itse tämän sisäisen kulun. Siitä ei tarvitse puhua.

Pääsiäinen, meditaatio.

Rutiinilla ei ole mitään tekemistä innoituksen kanssa. Siksi rutiini on hävitettävä joka kerta kun aloittaa uutta työtä. Innoitus jää jäljelle. Työn alla Böcklin-sarja.

Olen paiskinut viime päivät kovasti töitä, ja nyt taas taiteessani voi nähdä yhdenlaisen muutoksen. Nyt se tuntuu vain positiiviselta mutta ilo kantaa mukanaan myös varoituksen sanaa sillä työt vaativat korkeaa tasoa. Eikä tuon tason löytäminen ole itsestäänselvää. Tällä tarkoitan sitä mistä Tao-Te-Kingissa kirjoitetaan. Jos haluat hioa veitsesi teräväksi, jätä viimeinen hionta tekemättä. Se tekee terään loven. Tämä teräväksi hiominen näkyy nykyisissä töissäni, ja pitää huolehtia siitä että jätän viimeisen hionnan tekemättä.

Ihana auringonpaiste, lämmin ilma. Aivan euforinen tun-ne. Hienoinen krapula. Aamukeskustelu Jyskyn ja Nean kanssa.

Lukemista. Ádám Bodor: A börtön szaga (Vankilan haju).

Aamulla uimahallissa lasten kanssa. Edestakainen kävely kylmässä auringonpaisteessa. Lyhyt, mukava uinti, lojuminen lämpimässä vedessä. Hieronta.

Tästä tuli mieleeni yksi nuoruuden aamiainen. Yöbileet, myöhäinen herätys. Tytöt heräilevät sängyssäni. Ikkunasta paistaa aurinko. Rastaat laulavat, naapurin koira haukkuu.


Kylven venytellen aamuvalossa ja imen itseeni laiskasti aurinkoa. Pukeudun ja menen yläkertaan jossa aamiainen odottaa. Tuoksuvaa vahvaa kahvia, tuoretta leipää, salaatteja, munia, leikkeleitä ja juustoa ja vastapuristettua appelsiinimehua. Kasettinauhurissa soi Steve Reichin musiikkia. Pöydän ympärillä istuvat Attila, Viktor, Imo ja tytöt. Aamiaisjutustelua. Kaikki ovat vielä pikkuisen pyörryksissä. Menen istumaan puutarhaan jättimäisen saksanpähkinäpuun alle. Katselen kuinka rastaat hyppivät ja pyrähtelevät viiniköynnösten alla ja myöhemmin lähden ystävieni kanssa retkelle lähivuorelle. Meillä on mukana muutama pullo hyvää viiniä. Päästään vuoren huipulle, juodaan viiniä, jutellaan. Yhtäkkiä meidät yllättää raikas kesäinen kaatosade. Seisomme puolialastomina sateessa enkeleiden laskeutuessa päähämme. Olin 19 tuona aamuna.

Böcklin-työt hidastuvat. Kauheaa tai ei, en pysty tekemään yhtä työtä kerralla loppuun. Kahdella tai kolmella teoksella pystyn ilmaisemaan kaiken mikä on tärkeää. Enempi olisi vain voimistelua eikä voimistelu kiinnosta minua. Tiedän että sarja on valmis kun koristeita alkaa tulla minimalismin läpi. Olen tehnyt kolme päivää yhtä Böcklin-maalausta enkä pääse eteenpäin. Sen osat ovat hyvät ja kokonaisuuskin on hyvä. Mikä on sitten vialla? Se että osia on liikaa mikä tekee kokonaisuudesta hajanaisen. Siihen on tullut koristeita. Panen sen sivuun.

Luen Dostojevskia.

Viimeisimmät työt ovat puolivalmiita. En uskalla tehdä niitä loppuun.

Matkustamme Unkariin. Pelkään perheessä tapahtuneita muutoksia. Sairauksia, sairaalaa. Kuinka kohtaan taiteen ulkopuolisen kuoleman. Tähän asti taide on suojellut minua tällaisilta iskuilta. En tiedä kuinka kuoleman kanssa tulee käyttäytyä. Jokainen sana ja liike on liikaa ja teatraalinen. Pelkään katsoa sukulaisia silmiin, niitä joita rakastan ja jotka huojuvat lopun kynnyksellä, takanaan suuri elämä, kurja ja vaikuttava 1900-luku. Pelkään ettei sellaista vuosisataa enää tule mutta jos sanoisin sen ääneen he eivät ymmärtäisi sitä. Eivät ymmärtäisi että meidän pitäisi iloita siitä melun vuosisadasta jolla he elivät. Se kävi heille kalliiksi.

Olen siinä iässä että aktiviteetti on huipussaan. Luomisvoiman vuodet. Ja silti minusta tuntuu että sisälläni on valtava kaaos jota en kykene purkamaan. Nuorempana kaikki näytti puhtaammalta, yksiselitteisemmältä. Nyt kaikki tuntuu hämärältä. Läpinäkyvyys on kadonnut. Tuoko ikä mukanaan viisautta?

Jokin elämässäni lähestyy loppuaan, jokin joka pitää sulkea. Luulen että kysymys on osittain käyttäytymistavasta. Vai elämäntavasta? En tiedä, tunnen vain että on asioita jotka minun on muutettava jotta pystyn menemään eteenpäin. Asioita on lopulta kirjoitettava puhtaaksi.

Kysyin mummolta putoaako lentokone. Hän sanoi että se ei ole minun tragediani. Voisin istahtaa lentokoneeseen rauhallisin mielin. Oloni helpottui mutta samalla kiinnitin huomioni hänen sanoihinsa. Se ei ole minun "tragediani". Mikä on tragediani, koska näyttää siltä että mummo näkee sen. Onko joka ihmisellä tragediansa? Aivan kuin hän olisi herättänyt minut unesta, katsohan miten elät elämääsi, enkä usko että hän tarkoitti arkipäivän asioita. Ei tietenkään. Vaan henkilöstäni aiheutuvia seurauksia. Voiko tragedian välttää muuttamalla omaa luonnettaan vai onko sitä mahdoton välttää koska se on kohtalomme. Jos niin on, niin sitä vastaan ei voi tehdä mitään, pitää vain oppia elämään tragedian kanssa yhdessä. Siis siinä tapauksessa että tragedia jättää henkiin. Isoisäni, isoäitini ja äitini se on jättänyt henkiin.


Unkari.  Ensimmäinen aamu puutarhassa. Eilinen lentomatka selätti minut kuten aina. En totu siihen koskaan. Kirjoitan suuren saksanpähkinäpuun ja pajun välissä, taustalla kylä herää uuteen päivään. Kanat juoruavat, tunturikyyhkyt kujertavat. Nyt nämä äänet rauhoittavat. Niin ei ole ollut aina. Äänet terävöittävät ihmisen ja luulen että tarvitsen sitä nyt. Olla tekemättä mitään, vain olla.

Tapasin Károlyn ja Péterin. Kumpikin tapaaminen oli tärkeä. Ja Zsuzsan ja Katin tapaaminen myös. Tällä kertaa  naiset vetivät minut takaisin urilleni. Sieluni urille. Zsuzsan kohtalokuva ja Katin rakkaus. Pitäisi herätä tajuamaan että Unkarissa ihmiset rakastavat.

Ihmiset kehittyvät mutta vain lastensa kautta (useimmiten). Se on mielenkiintoinen huomio, tosin (ulkoinen) ympäristö muotoilee lapsia. Puhuin L. kanssa. Positiivinen mutta näyttää siltä ettei hän ole kärsinyt elämässään minkään takia.

Ajattelen isänmaattomuuttani. Istun muista erillään kahvilassa ja tunnen itseni isänmaattomaksi. Se ei ole uutta sillä jo vuosia sitten tunsin niin mutta nyt tämä tunne tuli tosi konkreettisena. Olen menettänyt Unkarin osittain. On olemassa enää muutamia ihmisiä jotka ylläpitävät siteitäni.

Beyus ja Miro elivät vuosia lamassa. Miro 36-vuotiaana, niin kuin minä. Beyus ei maalannut kymmeneen vuoteen.

Kuolema on teoksen väline, teos on elämän metafora.

Luen John Lukácsia.

Budapest. Kyyhky sai poikasia taloa vastapäätä olevan palomuurin alla. Pienet, untuvaiset, keltaiset kyyhkyset kyykistelevät emonsa vatsan alla. Emo kasvattaa niitä suurella huolella. Ei edes liikahtaisi paikaltaan. Liikuttavaa tuollainen huolenpito. Syötän emolle leipää sillä pelkään että se syö liian vähän. Poikaset kasvavat päivä päivältä. Ne ovat uskomattoman hiljaa. Joskus ne liikahtavat pikkuisen.

Yhden ruokinnan jälkeen kuulin kuinka alakerran naapuri kirosi. Se karjui inhoten että syötän kyyhkyjä. Ihmisissä ei ole mitään inhimillistä.

Mustalaisviulisti soittaa alikulkukäytävässä. Viulu itkee tuskaansa, ihmisiä tulee ja menee. Mustalainen on kurttuinen, vanha ukko ryttyisessä, parhaat päivänsä nähneessä puvussa, silmät tuijottavat surullisina, lapsellisina, kun hän itkettää viuluaan. Koko tapaus oli kuin tsekkiläisestä nukke-animaatiosta.

Aukiolla soittaa iäkäs, sokea aviopari. Huuliharpuilla. On vaikuttavaa, hirvittävää ja pelottavaa nähdä miten nämä kaksi maailmatonta ihmistä pysyvät elossa musiikin avulla. Sokeiden kuoppien syvyydessä näkyy surullinen, villi, eläimellinen ilo. Tuli mieleen Bruegel. Jalat polkivat villisti tahtia.

Henry Mooren ajatuksia taiteesta.

Eilen linnassa, Cafe Mirossa istuessani näin Józsi Gaálin. Yksi parhaista unkarilaisista taiteilijoista. Muistan kuinka hän vuosia sitten Helsingissä näyttelynsä avajaisissa valitteli tiukkaa tilannettaan. Asui Kispestissä huonoissa sosiaalisissa oloissa. Sitten asiat muuttuivat ja nyt hän asuu eräällä Budan varakkaimmista alueista. Hän on sen ansainnut sillä hän on kyvykäs taiteilija. Hänellä on ihmisestä tärkeää sanottavaa. Häneltä voi oppia paljon.

Istuin G.B:n kanssa terassilla, sitten mentiin alas katsomaan hänen työhuonettaan. Tuntuu siltä että hän tuhlaa kykynsä. Hänestä voisi tulla erittäin hieno taiteilija mutta ympäristön kritiikki tukahduttaa hänet. Pyysin yhden hänen töistään. Hän antoi sen mielihyvin. Sanoi että vie pois, ei se muille kelpaakaan.

Istuimme pitkälle yöhön parvekkeella juttelemassa, allamme Budan valot ja tähdet. Hän on 35-vuotias ja ikä alkaa huolestuttaa. Mitä hän on saanut aikaiseksi? Hän on tehnyt tilanteestaan omantunnon kysymyksen. Luulen että monen taiteilijan ongelma on että he pitävät itseään sosiaalipummina, muiden niskassa elävänä andersenilaisena heinäsirkkana. Tästä väärästä kuvasta pitäisi päästä eroon sillä siitä eivät kärsi niinkään muut kuin taiteilija itse. G:llä on iso ongelma mutta sen voi ratkaista vain hän itse. Kukaan ei ymmärrä häntä. Hän haluaisi ilmaista omaa maailmaansa mutta häntä huolestuttaa voiko sillä elää. Pelkää että sanotaan: tee rahaa ja hölmöile vasta sitten.

Henry Moore kirjoittaa että vastasyntyneet näkevät maailman kaksiulotteisena ja oppivat kolmannen ulottuvuuden vasta kokemuksen (empiirisyys) myötä. Se tarkoittaa sitä että aika ja tila ovat tietoisuuden olotila, ei muun. Ne eivät ole olemassa ilman tietoisuutta. Ihminen syntyy maailmaan ilman aikaa ja tilaa.

Puhuttiin Johannan kanssa läpi yön. Hän pelkää kadottavansa kielensä. Ymmärrän sen. Minulle kävi niin vuosia sitten. Aamulla herätessä eivät unkarin taivutusmuodot solju enää päästä kuin vettä vaan. Se on väliaikainen olotila. Se menee ohi.

Taiteella on merkitys, koska taide on yleismaailmallinen.

Tallinna. Näyttely. Ilta. Kahvilassa. Tulva. Sataa toista päivää, kaatamalla. Kadut ovat vettä täynnä. Nainen ylittää kadun lahkeet polvien yläpuolelle käärittyinä, paljain jaloin, kengät kädessä.


Luen yöllä Radnótin Borin-päiväkirjaa. Järisyttävää kuten aina kun ihmisen suuruus voittaa kuoleman. Vaimolleen kirjoittamansa kirje saattaa maailman häpeään.

Pravoslavin kirkon kumea syvä-ääninen kello soi. On lyönnin jälkeen hiljaa kunnes viimeinenkin resonanssi on haihtunut aukiolta. Viimeisiä värähdyksiä ei enää kuule, ne vain tuntee rintakehässä. Sitten vielä lyönti. Pitkä tauko ja resonanssi. Vielä yksi lyönti. Kolmen hitaan lyönnin jälkeen minuutti mattalyöntejä aivan peräperää. Herätys.

Galleria on karsea. Tappelemme toisiamme vastaan kunnes päädymme jonkinlaiseen kompromissiin.

Kaupunginosa jossa Nean kanssa asumme on kuollut. Ei ketään missään. On satanut kolme päivää tauotta. Ihan kuin se hellittäisi vähän. Näyttelyn avajaiset oli ja meni.

Toissapäivänä, kun vielä rakensimme näyttelyä, tulin galleriaan, ja siellä odotti kaksi naista. He seisoivat tauluni "Nietzsche in Torino" edessä. Toinen naisista kääntyi puoleeni ja kysyi: No mutta missä on hevonen? Tällaiset pienet kohtaukset tekevät iloisiksi, ei tarvitse selittää.

Illalla juttelin virolaisen nationalistin kanssa. Sanoin hänelle etten kunnioita minkäänlaista valtaa, oli se sitten vasemmalla tai oikealla. Ihminen on aivan liian heikko, menee sekaisin vallan läheisyydessä ja muuttuu selkärangattomaksi, halpamaiseksi poliitikoksi, diktaattoriksi. Viimeinen suurihminen jota voin kunnioittaa on Lao-tse.

Ulkomaalaiset puhuvat toisinaan kauniimpaa, vaihtelevampaa unkaria kuin unkarilaiset mutta keinotekoisemmin.

John Lukács. Julkaisivat kootut teokset. Orwellin kaltainen profeetta. Molemmat olivat realisteja.


Olen huomannut työskenteleväni taulujeni kanssa kuin saalistaan väsyttävä metsästäjä joka lopulta saa heikentyneeltä saaliiltaan kunnian pistää viimeisen piston. Näin minä työskentelen. Annan maalauksen kypsyä hitaasti, päivä päivältä ja tuikkaan siihen vain pieniä pistoja jotta voiton tunne olisi sitä suurempi. Ei kaataa kertaiskulla vaan aistia vaaraa, pyrkiä pääsemään aivan jaloon petoon kiinni jotta lopulta voisi antaa viimeisen iskun silmästä silmään, hengittäen toisen hengitystä ja huohotusta, ja lähettää teos autuaammille metsästysmaille. Näin se transponoituu tästä maailmasta toiseen.

Die geburt der Tragödie. Yhteenveto ajatuksista.
Apolloninen ihmiskuva on läntisen sivilisaation individualistinen, eksistentiaalinen kuva, kohtalonsa omiin käsiinsä ottavan humanistin kuva joka astuu näyttämölle luojana mutta kärsii siitä huolimatta, sillä hänen luomuksensa, olemassaolonsa merkitys on epävarma siinä mielessä, että hän on "tietoisuutensa" takia menettänyt alkuykseyden kuvan. Hän on asettanut itsensä Jumalan sijaan keskipisteeseen. Näin hän on menettänyt tuon turvallisuutta antavan mittapuun johon verrattuna ihminen voi nimittää itseään ihmiseksi ja joka on ihmisenä olemisen kriteeri. Dionyysisellä ihmisellä ei tällaisia ongelmia ole. Hän tietää mittapuunsa sillä hän on osa alkuykseyttä. Yhteisön jäsenenä, ei massan, yksilönä, ei egona. Hän tuntee olemassaolonsa merkityksen sillä hän tietää olevansa alkuluojan osa ja siksi vastuussa. Dionyysisessä hurmiossa ihminen kadottaa tietoisuutensa yksilöllisyydestään ja sulautuu alkuykseyteen.

Tämän yhteensulautumisen myötä kollektiivisten visioiden ja kuvien pyörre kokoaa ihmisen eheäksi. Mutta huumaa seuraa selviäminen, jokainen putoaa takaisin eriytyneeseen olemassaoloonsa. Tämä selviäminen on vaarallinen hetki. Traaginen hetki. Eikä tragedia ole mikään muu kuin kollektiivisesta alkuhurmasta tapahtuva putoaminen. Eriytyminen. Samalla se on myös tappio. Tämän tappion ihminen kärsii sekä rikoksena että rangaistuksena. Työni käsittelevät tätä ongelmaa, fragmentoitunutta ihmistä, modernia dualismia joka on itse jakomielitauti. Tarkkailen töissäni ihmisen ja ympäristön suhdetta, sitä miten ne vaikuttavat toisiinsa sekä sielullis-henkisellä että fyysisellä tasolla. Miten Dionysos ja Apollo ovat läsnä. Se on minulle paitsi inhimillinen myös taiteellinen ongelma.

Nykyihminen ei taistele enää niin paljon kuoleman kanssa -tietysti myös sen kanssa-, kuin itsensä tunnistamisen ja määrittämisen kanssa, sen suuren ongelman kanssa jonka humanismi nosti päivänvaloon kadottaessaan Ykseyden. Näin ykseydestä tuli sirpaleinen. Ihminen ei ole enää yhtenäinen, hän pystyy elämään, ajattelemaan, toimimaan vain fragmentteina. Nykyihminen ajattelee paljon kohtaloa ilmeisesti siksi että hän on tajunnut ettei hänellä ole enää kohtaloa. Hän ajelehtii ideologioiden, valtojen, järjestelmien ja lakien keskellä ja yllättyy huomatessaan että se mitä hän luuli omaksi kohtalokseen ei ole muu kuin massakohtalo.

Musiikki on dionyysistä kun taas sana on apolloninen. Ja sana voitti musiikin. Ja sana menetti merkityksensä. Sana on kielen ja tietoisuuden väline kun taas musiikki on olemassaolon väline. Mutta olemassaolo ja tietoisuus eivät sovi yhteen sillä tietoisuus sulkeutuu olemassaololta. Ja tästä tietoisuuden sulkeutumisesta syntyi suuri tragedia.

Tiedon ja tietoisuuden sokraattinen merkitys on vaarallinen sillä tietoisuus hävittää alitajunnan luovan voiman, intuition. Näin syntyi dialektiikka, rationalismi, näin sai alkunsa tieto ilman viisautta, läntinen ihminen. Ja tämä tieto vei voiton myytistä, uskonnosta ja taiteesta. Ihminen ei elä enää intohimoisesti, ja dialektiikka voitti kohtalon. Näin syntyi se harhakuvitelma että tieto voi korjata ja ohjata kohtaloa.

Autoin K:ta muutossa. Vietiin viidenteen kerrokseen käsittämätön määrä rasioita, kaappeja, pöytiä ja laatikoita. Tavaroiden paljous kauhistuttaa aina, mutta luulen ettei minulla ole varaa puhua asiasta, vaikka olen jo vuosia pyrkinyt vähentämään tavaroita ympärilläni. Ehkä sitten kun lapset muuttavat pois kotoa. Sitten en halua ympärilleni mitään ylimääräistä kirjojeni ja joidenkin rakkaiden esineideni lisäksi.

Yksi vapauden muoto on tavaraton vapaus, joka ei ole vähäpätöinen tässä kulutusyhteiskunnassa jossa ihminen valmistetaan ja pakotetaan tavaroiden orjaksi jotta elämästä lähtö olisi vaikea ja kipeä, koska mittapuuna käytetään tavaroiden paljoutta.

Luen John Lukácsin kirjaa. Lukács todella amerikkalaistui ja katsoo unkarilaisuutta sieltä käsin. Hän kaipaa amerikkalaista elämänmenoa ja toisinaan sentimentaalisuus iskee läpi.

Kertész: "Voimmeko hyväksyä maailman järjettömyyden ja yksinkertaisen elämämme täydellistä hävittämistä vaativan ajatuksen ilman että vajoamme epäuskoon ja siten että saamme jopa voimaa tästä ajatuksesta? Siitä alkaisi vapaus. Ja tietyssä mielessä rukous myös." Lisätään perään vielä taide.

Kuukausia sitten kirjoitin Kertészistä että nobelistilta riittää kolme kirjaa. Kohtalo johti minut varastamaan yhden Kertészin kirjan. Gályanapló (Kaleeripäiväkirja). Jännittävä! Minä olisin liittänyt tämän kirjan osat tiettyihin Kertészin kirjoihin. En tarkoita sitä etteikö hänen kirjoistaan näkyisi kirjailijan aikomusten suuruus kulloisenkin aiheen käsittelyssä, vaan sitä että silloin aikomukset tulisivat yleisemmiksi. "Kohtalottomuus" kohoaa tämän päiväkirjan lukemisen jälkeen korkeammalle kirjailijan intention suuruudessa. Nyt se vaikuttaa viisaammalta kuin sitä lukiessani. Tämä on mielestäni ilman muuta hyve.

Kuolleita uhataan ylösnousulla.

K. on sellainen feministi ettei hän periaatteesta astu keittiöön.

Aikainen herätys, viiden tunnin unet. Pahaenteisesti lähestyvästä masennuksestani huolimatta pakenen Kertészin kirjan kanssa Strindbergiin. Olemme samalla aaltopituudella, joten hänen ajatustensa synkät sävyt eivät pelasta päivääni. Katsotaan mihin joudumme kahden. Vaikka minulla ei olekaan synnintuntoa, olen hänen kanssaan syvästi samaa mieltä.

Ihmiset tekevät työtä saadakseen rahaa. Sitten kulutusyhteiskunta nielee tämän rahan takaisin sillä halun objekti vaatii sitä. Ihminen orjuuttaa ja nöyryyttää itsensä sillä niin hän on onnellinen. Vapauden vuoksi kärsitään. Tämä on vain eläinten, taiteilijoiden ja pyhimysten etuoikeus. Heitä ei koske metsästyskielto. Heidät voi tappaa milloin vain.

Vapauden ihannekuva ja sen mahdollisuudet hämmentävät ihmisiä, sillä se on vaarallinen. He vajoaisivat tylsyyteen sillä vapaus vaatii meitä elämään vastuullisina ihmisinä. Eikä se ole mahdollista sillä ihminen ei halua tulla ihmiseksi. Elää vastuullisesti. Hän näyttää siltä vain ulospäin mikä taas ei ole hänen hyveensä vaan Jumalan. Ihmisen ulkokuori on plagiaatti.

Jumalan jälkeen ei objektiivisuutta ole olemassa. Mihin verrattuna objektiivisuus voisi olla olemassa?

"Taiteilijan on synnyttävä traagisesta tai transsendenssistä maailmankokemuksesta. Kaikki muu on vain tragedian ja transsendenssin jäljittelyä." Kertész.

Kahvilassa. Naiset pukeutuvat tyylittömästi, aivan kuin naisena ja naisellisena oleminen olisi syntiä. Kuka on syntinen sen takia? Nähdessäni kauniin naisen, täydessä naisellisuudessaan, en useinkaan katso naista vaan ympäristöä. Tarkkailen reaktioita.

Kohti Tallinnaa. Viesti Juhalta, Tallinnasta. "Odotan satamassa. Leppeitä tuulia!" Liikuttavaa huolenpitoa. Isäni seilasi meriä 25 vuotta, eikä mieleeni juolahtanutkaan olla huolissani hänen takiaan. En ehkä edes tajunnut että voisin olla huolissani.

Joutuessamme myrskyyn Marokon edustalla pelkäsin mutta pelkoni oli luonnollista. Olin vastatusten luonnon kanssa. Myrskystä selviäminen oli kohtalon tai sallimuksen kysymys. Miksi minun olisi pitänyt huolehtia kohtaloni takia. Olisin voinut.

Meri on nyt tyyni. Tietyt valot voi nähdä vain meren yllä, niiden takia pitää lähteä merelle.

Jos seisahtuisimme, aikakaan ei kenties menisi eteenpäin. Mutta halumme laukkaavat eteenpäin. Ilman halujamme ei olisi aikaa. Mutta myös kuolemattomuus on halu. Toivoa ei ole.

Illalla Juhan kanssa performanssi: "Die geburt der Tragödie".

"Tarrautuminen kaikkeen mikä tuhoaa ihmisen." Kertész.

Tallinna, aamu, aikainen herätys, kävely satamaan.

Illalla teatterissa. Eesti ballaadid.  Kuin Bruegelin tai Boschin kuvat olisivat heränneet henkiin tässä demonisessa butoteatterissa. Jumala teki luomistyönsä mudasta, maasta, tomusta. Mieleeni tuli Peter Brookin Mahabharatha.

Millaisen kuvan näytämme ruumiistamme ja sielustamme ja kuinka paljon se riippuu meistä. Kaikki on näennäistä mutta eepoksen voima riippuu aina siitä kuinka ihminen sen tulkitsee. Näennäinen kuvitelma muuttuu todelliseksi. Teatterin voima, maaginen voima erotti todellisuuden Maya- kuvitelmasta ja siirsi sen todelliseen todellisuuteen. Se oli muinaisen tarinan silminnäkijä ja kokija. Olin siellä. Tämän jälkeen bussimatka virolaisten maisemien läpi takaisin pääkaupunkiin oli fiktiota.

Pesäerostamme mystiikkaan todistavat sekä yksilöllisyys että rationalismi. Molemmat löytyvät pohjoisesta.

Juttelin O:n kanssa Kertészistä. Hän sanoi että Kaddish on nihilistinen teos. Sitä oli ollut vaikea lukea. O. on oikeassa. Se on nihilistinen teos. Minun oli helppo lukea se.

Kertészistä löytyy nihilisti. Se ei ole ihme. 1900-luku nosti sen hänessä esiin. Tappava valta ja järjestelmän järjettömyys synnyttivät sen. Koneisto on edelleen olemassa mutta nyt se toimii hitaasti, kavalasti ja hiljaa ja kysyy demokratian nimissä kansalaisiltaan että voiko heidät jauhaa osaksi sitä. Kansalainen nyökkää ylpeänä. Luulee olevansa tärkeä jauhettava, sillä häneltä kysyttiin. Demokraatti kävelee hilpeänä paloittelukoneeseen.

Onko vika oikeasti kristinuskossa vai ihmisessä? Kristinusko on vain idea. Ihminen teki siitä dogman. En voi olla kristitty koska en halua pilata ideaa.

Olen sairas. Räkä valuu ja keuhkot tuntuvat paperilta. Makoilen, lueskelen ja äänitän pianokappaleitani. Bruegel-variaatioita.

Rakastan syksyä. Nyt se on hidas, kostea ja hikoileva mätäneminen. On lämmin.

Keskustelu unkarilaisen nationalistin kanssa. Sanon: Hyvä herra, teidän näkemyksienne takia on käyty jo kaksi maailmansotaa. En tajua mikseivät tuollaiset ihmiset mene kotiin elämään kuin unkarilaiset. Jo niiden katse loukkaa, hakee tukea, iskee silmää. En ryhdy väittelemään niiden kanssa. Välttelen niitä.

Tällä viikolla olen kamppaillut Bruegel- mukaelman kanssa. "Vaivaiset." On vaikea olla yksinkertainen. Sokeiden tausta on voimakas, se ei vaadi selittelyä. Vaivaisten kohdalla on sen sijaan vaikea kuvitella että kyse olisi yksinkertaisesta teemasta. Vaivaiset, itse tiede joka jatkuvasti paljastaa ihmisen kuin mysteerin. Mutta se mitä se paljastaa on vain ruumis.

Sokeat, sielun tila. Näistä kahdesta kuvasta yhdessä syntyy teokseni Ruumis ja Sielu. Ja välissä on sinfonia.

Siveltimeni ovat surkeassa kunnossa. Tämä ei ole sanonta.

"Taide välittää kokemuksen, maailman elämisen kokemuksen ja sen eettiset seuraukset."
Kertész. Kaunis lause.

Kriitikot ja taidehistorioitsijat pyrkivät selvittämään taiteilijan tavoitteen ja tunteellisen ja henkisen sytykkeen joka sai tämän luomaan. Siksi kriitikolle eivät riitä vain sosiologia ja psykologia vaan hänen täytyy opiskella  myös pappina toimimista, tai siis hänen pitää syntyä papiksi.

Lönnströmin museossa pitämääni näyttelyyn liittyen eräs kriitikko syytti minua siitä että käsittelemäni aihe on jo monen filosofin pureskelema. Aivan kuin taide olisi näiden jälkeen muuttunut tarpeettomaksi eikä sillä olisi oikeutta käsitellä tätä kysymystä. Jokaisen ihmisen tehtävä on käsitellä olemassaolon kysymystä. Eikä vain tehtävä vaan myös velvollisuus. Näyttää siltä että kriitikkomme on luopunut elämän merkityksen tutkimisesta.

Palasin tiettyihin työskentelyni pisteisiin ja lähdin uudelleen matkaan mutta eri polkuja pitkin. Nyt en suuntaa itään vaan länteen mutta idän tietous hallussani. Energia ei tiivisty kuvaksi vaan musiikiksi.

Juhan ensi-ilta. Hyvä tunne siitä.

Lukemista: Nietzschen henkinen elämäkerta.

Ennen Hippokrateesta ajateltiin että ihminen on siksi sairas että hänen sisällään Jumala on sairas. Mikä totuus! Jos voimme huonosti, Jumala sisällämme on sairas, sillä me elämme sopimattomasti hänen ympärillään, hänessä.

Dwi kävi eilen. Näytin viimeisimpiä töitäni. Hänen mielenkiintonsa tuntui hyvältä sillä eivät ne ketään kiinnosta. Bernáth Aurel kirjoitti päiväkirjassaan samasta ongelmasta vaikka hän oli todella tunnettu taiteilija kotimaassaan. Tuttavat tulevat ympärilleen katsomatta, ja siellä on monituhatniteinen kirjasto ja seinällä roikkuu uusin maalaus, kirjoittaa Aurel. Tunnen tämän dilemman oikein hyvin. Työskentelemme armotta, kärsimme, annamme kaikkemme jokaiseen kuvaan, ja kun tutut ja vieraat tulevat eivät he edes vilkaise vielä verta valuvaan tauluun. Kuolemanväsyneinä tuijotamme hymyillen vieraidemme kasvoja ja yritämme kuunnella ymmärtäväisesti heidän sosiaalisia ongelmiaan. Mutta ehkä olen epäoikeudenmukainen. Ei, en ole.

Tutkin töissäni elämää kuin olemassaolon kahden vastakkaisen navan väliin joutunutta tilaa.

Käännän Johannalle LÁTÓN (Näkijä) Suomi-teemanumeroon runoja. Risto Ahtia, Jyskyä, Kari Kivistö-Rahnastoa ja Aronpuroa. Aronpuro on vaikea mutta nautin siitä. Jokaisesta sanasta pitää tapella.

Schlink, Márai, Anselm Grün ja Nietzsche. Riittää. Hyvää
yötä.

On syksy, se on saapunut toden teolla. Mukavan leudot ilmat ovat lopussa. Aamuisin lämpötila on nollassa. Aurinko on muuttunut kylmäksi valoksi. Voimakas, kova ja kylmä. Se alkaa kääntyä kohti nurkkaa. Pimeyden aika


Schlinkin Lukija. Sen ongelma on tunteiden, häpeän jne. peittäminen. Siitä saisi hyvän elokuvan.

Olen kyvytön ottamaan vastaan mitään mikä tulee ulkopuolelta, ja se koskee myös sellaisia asioita jotka ovat aiemmin toimineet mittareinani. Kaikki muuttuu, ja myös taiteeni muuttuu enkä ensi kertaa elämässäni tiedä minne se on menossa. Jonkinlaista nihilististä minimalismia kohti josta on kadonnut ajatus mutta sen sijaan ovat tulleet vahvat tunne-energiat. Ehkä Nietzschen jälkeen oli juuri tämän aika.

Ei ole mitään, vain tyhjyys ja kaaos. Tähän mennessä hankkimani tieto on hajoamaisillaan pirstaleiksi, tunnen itseni yhä tyhmemmäksi eikä toistaiseksi mikään ole paikallaan.

Tämä on se aika jota benediktiinit kutsuvat odotusajaksi. Odottaa kunnes sielun malja täyttyy uudelleen. Siihen asti tyhjyys ja epäily. Aivan kuin olisin kirjoittanut kaiken mikä kuuluu elämäni ensimmäiseen puoliskoon ja nyt pitäisi odottaa että uusi tulee tilalle. Ulkoinen vaihtuisi sisäiseksi. Vaikea aika sillä se tekee levottomaksi.

Odottaa levollisena että se muuttaa sisääni...

Elämän ensimmäinen puolikas on tutustumista maailmaan mikä toimii valmistautumisena persoonallisuuden rakentamiseen. Se ilmenee kaikissa olosuhteissa ja ihminen mukautuu näihin ulkoisiin ehtoihin. Mitä ottaa
vastaan ja mitä ei. Kaikki mitä hän ajattelee ja miten toimii näyttää hänen suhteensa ulkoiseen maailmaan. Vanhempiin, kasvatukseen, sosiaaliseen, taloudelliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen tilanteeseen johon olemme syntyneet ja joka vaikuttaa meihin. Persoonallisuus voi muodostua vain näiden funktiona. Kaikki informaatio ja tieto tulee ulkoa. Sisäinen maailma on vielä silloin hiljaa. Maailmankatsomus ja -kuva, mielipiteet voidaan ilmaista vain suhteessa ulkoiseen maailmaan.

Arvokasta on se henkinen, spirituaalinen perinne joka siirtyy sukupolvelta toiselle ja joka antaa ihmiselle arvoasteikon. Mutta tämä perinteen tunnistaminen on vain informaatiota siitä että maailmassa on asioita jotka tulevat sisältä tai ylhäältä mutta pystyäksemme käsittelemään niitä, meillä on oltava elämänkokemusta. Elämän ensimmäisessä puolikkaassa ei ole kysymys spiritualiteetistä vaan maallisesta elämästä joka on todellista. Se on väistämätöntä sillä se on ensimmäinen taso ja se valmistaa ihmistä kääntymään ulospäin. Maailman fyysisen olemassaolon empiirinen oivaltaminen. Oikea spirituaalinen elämä odotuttaa itseään sillä se ei perustu ulkoiselle vaan sisäiselle tiedolle. Ymmärrykselle, mutta tämä ymmärrys ei toimi loogisesti vaan syvemmällä tasolla, aivan kuten maailmaa eikä ihmistäkään voi tunnistaa loogisesti.

Olen siinä onnekkaassa tilanteessa että työskentelen taiteen parissa, tehdessäni siis mitä tahansa työskentelen myös itseni kanssa ja näin pystyn seuraamaan muutoksia päivästä toiseen. Ei myöskään ole sattumaa että työskentelen juuri sen asian kanssa minkä kanssa minun on juuri sillä hetkellä työskenneltävä.

Olen työskennellyt viikkoja Juhan kanssa. Pro deo et patria on nyt valmis. Seuraavaksi teemme Kohtalon sinfonian jonka esitystä kaavailemme maaliskuuksi. Töitä on paljon mutta se on nyt hyvä. Niin muutos on helpompi kestää ja sitä on myös helpompi seurata sillä se on sisällä
töissäni

De Mellon kirjan rinnalle Márai. Taas.

Ensilumi

On sivistystä ja kirjatietoisuutta. Mitä kirjatietoisempi ihminen on sitä selkeämmin hänestä näkee spiritualiteetin puutteen. Sivistys ei tarkoita kirjatietoisuutta. Sivistys, vastuun ottaminen siitä että olemme ihmisiä ja tiiviissä suhteessa jokaiseen elävään olentoon.

Elokuvaensi-ilta. Vaietut salaisuudet, ei hyvä, ei huono. Ei minkäänlainen. Kolmen neljäsosan jälkeen elokuvassa tapahtuu muutos. Unkarilaisesta todellisuudesta kanadalaiseen. Jokainen unkarilainen elokuvaohjaaja pitäisi lähettää ulkomaille tekemään elokuvia. Ehkä he osaisivat tehdä hyviäkin elokuvia. Unkarilaisten ohjaajien ongelma on unkarilaisen todellisuuden näyttäminen. Tylsää, kuolettavan tylsää. Ulkomaalainen tekisi Unkarissa paremman elokuvan kuin unkarilaiset ohjaajat.

Chaplinin elämäkerta. Häneltä voi oppia paljon.

Olen työstänyt "Kohtalon sinfoniaa" kohta kaksi viikkoa enkä pääse eteenpäin. Työ on vaikea sillä Juhalle pitää jättää tilaa. Tähän verrattuna sävellykset Jyskyn runoihin sujuvat hyvin. Aivan kuin edellisen cd:n kaksi viimeistä biisiä olisivat ennustaneet tätä musiikillista muutosta. Kaoottisempia, syvempiä, herkempiä ja samalla kovempia ääniä. Siivilöin melodian pois. Vain rytmi ja hälyäänet jäivät jäljelle.

Nikin kanssa etenemme Bruegel-teoksessa. Kun ensimmäinen osa on valmis, luulen että sämplään äänet ja siirrän ne takaisin alkuperäiseen pianokappaleeseen.

Primo Levi: Aselepo.

Tapasin Klaaran. Viiden tunnin intensiivinen keskustelu töistäni. Taisin hämmentää häntä.

Niki lähetti Lastenleikkien ja Tie Golgotalle -partituurit. Kuuntelen niitä nyt. Järisyttävää!

Noukin joulukonsertti Temppeliaukion kirkossa. Valoisina vuodenaikoina on ällistyttävää katsoa ja tuntea kuinka valo siivilöityy katon läpi, kattotuolien välistä ja kiertää kirkon seinät. Mutta nyt keskitalvella istuin kirkossa, kuuntelin nuorten poikaenkeleiden laulua ja katsoin kattoon, aurinkoon joka kulkee parhaillaan maan alla, syvällä. Katon läpi saattoi nähdä pimeän tyhjyyden. Aivan kuin olisin matkannut yhdessä auringon kanssa helvetin pohjaan. En surrut. Iloitsin että sain elää tämänkin hetken.

Harmaa, myrskyinen, ruma ilma. Aurinko kulkee helvetissä. Masentavaa. Tällaisena aikana voi joko kirjoittaa tai lukea. Vain kristillinen mytologia voi pelastaa minut tältä painostavalta tunnelmalta. Adventti.

Niki lähettää partituureja. Kuuntelin jo Lasten leikit ja Golgotan. Jännittäviä töitä. Nyt sämplään ne. Ulkomaa-ilma on tosi masentava.

Nousen myöhään, vaikeaa. Luonnossa on menossa harmaa, pilvinen kuolema, ja minussa myös. Kuuntelen Bachin Goldberg-variaatioita. Ne ilmaisevat tunteitani täysin. En ole maalannut päiväkausiin, vain kirjoittanut. Kirja alkaa olla valmis. Sekin on jotakin vaikka haluaisin ennemmin maalata, mutta toistaiseksi paperi jolle kirjoitan on halvinta materiaalia. Kaikki muu tuntuu kalliilta. Myös siveltimeni ovat haudan partaalla. Mutta ei pidä valittaa. Siihen ei ole syytä. Alan ymmärtää asioita ja se rauhoittaa minut. Aurinko voisi kuitenkin paistaa. Edes puoli tuntia.

Heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen, selkeään taivaaseen ja lumisateeseen. Koko päivä keskustassa. Aamiainen Strindbergillä, sitten Akateemiseen kirjakauppaan jossa vietin päivän lukemalla ja valikoimalla kirjoja.

Bach: Preludes and Fugues, partita No.

Böcklin-sarja lähestyy loppuaan mutta itse työ ja prosessi synnyttivät uusia ideoita jotka saivat minut ajattelemaan taas teostani "Henkilökohtainen viesti maailmankaikkeuteen."

Ilmaista taiteen kielellä tekniikan ja tieteen ideoita ja pyrkimyksiä, kuin jokin utopistinen ja lapsellinen toiveuni joka muuttuu todeksi. Teoksessa on tärkeää ajatus, uni, visio joka johdatti ihmisen historian kuluessa oivalluksesta toteutukseen. Puinen avaruusalus.

Alan ymmärtää Bachia mutta en ymmärrä miksi Mondrian tulee mieleeni kuunnellessani hänen musiikkiaan. Näiden kahden välillä täytyy olla syvä yhteys.

Maalaan. Katson puolivalmista työtä, tasapaino on kateissa. Otan automaattisesti maalarinteippirullan ja merkkaan tasapainon kohdan. Silloin mieleeni tuli että miten monta kertaa jokin idea antaa odotuttaa itseään ja miten erikoisten merkkien kautta se näyttäytyy vuosien kuluttua. Näin Mondrianeja Madridissa - ja vaikka hänen työnsä eivät koskaan olleet tuntuneet läheisiltä - niiden vaikutus oli suuri. Sitten unohdin ne. Ja nyt Bachia kuunnellessani palasi tuo kaksi vuotta alitajunnassani hautunut kokemus yhtäkkiä mieleeni. Jokin valmisti siihen että Mondrian nousi nyt esiin. Ja Bach. On mielenkiintoista että kumpikaan ei vaikuttanut taiteeseeni kehitysvaiheessani. Ne jättivät minut kylmäksi. Nyt sen sijaan... takaisin työn pariin.

Böcklinin Toteninsel on pyörinyt mielessäni vuosia. Omana aikanaan tämä työ edusti vuosisadan ihmisen romanttista ja sentimentaalista maailmankuvaa niin menestyksekkäästi että Böcklin maalasi pienin muutoksin samaa kuvaa lähes läpi elämänsä. Häneltä jäi vain muutama taulu mutta Toteninselistä on tullut yksi maailman tunnetuimmista tauluista.

Jatkan variaatioiden maalaamista omalla tavallani, oman tulkintani mukaan. En maalaa uudelleen taulun teemaa vaan sitä tunnevaikutusta joka suuntautuu taulusta minuun. Kyseessä on kaksi asiaa. Toinen on oma tunnereaktioni tauluun ja toinen on se miten itse Böcklin lähestyi omaa työtään tunnetasolla.

Tulva, maanjäristys. Tsunami. Mitä Jumala tekee? Taide ei pysty reagoimaan tällaiseen järkkymiseen.

Kirjat. Luen John Lukácsin uusinta kirjaa. Párviadal (kaksintaistelu). Värikkäällä, hyvällä kielellä kirjoitettu kirja. Ei puhettakaan kuivuudesta, tylsyydestä. Harva historioitsija kykenee kirjoittamaan kirjallisesti.

Kimmo Pasanen: Musta neliö. Mielenkiintoinen työ, en ole vielä pääsyt pitkälle sen kanssa. Joka tapauksessa on hyvä että tällaisiakin on.

Maailma hävitetään työllä.

Jumalani! Maailma on sinusta riippuvainen, me vain täytämme tahtosi. Sinä olet meissä kuva maailmasta. Me olemme sinun kokemuksesi. Näyttäydy meissä, suo sydämiimme rakkautta, ymmärrystä ja rauhaa. Puhdista sydämemme kärsimyksestä ja pahuudesta. Anna maa-ilmalle valoa ja järkeä. Älä rankaise meitä enää äläkä syytä itseäsi enää. Anna maailmalle uusi rauhan vuosi. Aamen.

Viides vuosi ilman Talazüekiä ja yhä ajattelen sitä helpottuneena. Sen jälkeen taiteessani on tapahtunut jännittäviä seikkailuja, silloinkin kun se on poljettu maahan. Asiani sujuvat nykyään vaikeammin,  mutta euforia on suurempi.

Olen palasina kuin jättimäinen palapeli ilman kuvaa. Elän täynnä toiveita ja pelkoja, ja tuntuu siltä että tämä vuosi on raja. Tänä vuonna tapahtuu monia asioita mutten tiedä riittävätkö pöydälle nostamani asiat siihen että pystyn jatkamaan elämääni ja taidettani niin kuin hyväksi koen. Ulkoiset olosuhteet puuttuvat elämääni yhä enemmän. Tarvitsen diplomatiaa. Kaikesta huolimatta elän toivossa. Mitä muuta voisin tehdä.

Aikainen aamu Strindbergillä. Kahvila on tyhjä. Luen.

Ruumis on tärkeä mutta sielu ei voi olla ruumista vaatimattomampi. Kansakunta pitää kohottaa ensin sielullisesti, sitten taloudellisesti. Päinvastoin seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Minulla on tällaiset oireet.

Poincaré: "Ajatus on salamanisku kahden äärettömän pimeyden välissä." Tämä on matemaatikon ajatus mutta ehkä se pitää paikkansa. Se koskee myös taiteilijaa.

Tarjoilijatyttö ei ole erityisen kaunis mutta hän hymyilee itsekseen työskennellessään. Se loihtii hänet kauniiksi.

Elämä on ihmeitä täynnä. Beethoven!

Yöllä Márain vuosien 43-44 päiväkirja.
Hän ei kirjoita fyysisestä vaan henkisestä kärsimyksestä josta sotakirjallisuudessa kirjoitetaan niin vähän. Siitä miten kirjailija eli luokkansa petoksen ja katoamisen. Kokonaisen maan henkisen romahduksen josta oli vastuussa maan oma kansa ja sen politiikka. Márai kuvaa hyvin näitä pyrkyreitä, karriäristejä, julmia ja typeriä ihmisiä jotka suorittivat osansa maan hävityksessä. Henkisesti

ja fyysisesti. Ryöstivät ja tuhosivat sen viideksikymmeneksi tai vielä useammaksi vuodeksi. Minäkin synnyin näiden viidenkymmenen vuoden aikana. Kasvoin aikuiseksi henkisessä ja poliittisessa kurjuudessa.

Surullista että tällä lailla toimivia, alhaisia ihmisiä on ja tulee lisää aina vain. Sellaisia jotka kansaan, uskontoon, rotuun ja aatteeseen viitaten hävittävät kansoja ja valtioita. Henkinen perintö painetaan alas, henki ja eettinen asenne murskataan.

Merkittävä päivä. Tao herätti minut aamulla paiskaamalla oven brutaalisti kiinni. Kesken uniani. Sitä seurasi se hirveä partaveden löyhkä jota hän holvaa päälleen aivan estottomasti litrakaupalla kuin joku kolmannen luokan bordellin matami. Se oli siihen aikaan aamulla liikaa. Keitin kahvia ja kaaduin takaisin sänkyyn meditoimaan puolivalmista työtäni. Lähdin uimahalliin. Uin vähän ja menin turkkilaiseen saunaan. Uimahallista Strindbergille aamiaiselle ja kirjaa lukemaan ja sieltä kotiin. Taulu on seissyt jo kuukauden, en ole kyennyt jatkamaan sitä sillä viimeinen silaus on puuttunut. Tänään ratkaisin ongelman. Muutamassa tunnissa. Taulu on valmis. "Kaksi apinaa."

Mitä enemmän luen historiaa, mitä laajempana ja paremmin maailman historia piirtyy mielessäni, sitä enemmän ajattelen ja tunnen ettei tätä globusta voi auttaa sillä kaikkina aikoina typerykset ovat johtaneet kansoja ja olleet vallassa. Maailmaa ei voi pelastaa, ei silloinkaan vaikka minä en luovuttaisi.

Päivät kuluvat hitaasti. Henkisesti korkealla mutta tunteiden tasolla alhaalla.

Aamulla Strindbergillä. Kirjoitan ja luen. Bysantin tarina. Yöllä satoi paljon lunta ja nyt oksia peittää toisiinsa takertuneiden hiutaleiden paksu kerros. Kaupunki alkaa virota.
Kuluvana vuonna on monesti herännyt epäilys että jatkoa ei ole. Se mitä taiteessani teen ei ole minulle enää ratkaisu. Pitää katsoa sisartaiteiden alueelle. Bruegel Symphony on tällainen koe, samoin performanssit, videot ja kirjoittaminen. Mutta kaikista kokeiluista huolimatta kuvataide on ainoa asia joka tyydyttää elämäni. Kaikki muut ovat vain sivuprojekteja. Ulospääsyä on vaikea löytää. Pelottavaa että kaikesta energiastani ja toimeliaisuudestani huolimatta tästä vuodesta tulee hitaan luomisen vuosi. Minun on pidettävä temperamenttini ja sisäinen kypsymiseni jotenkin tasapainossa. Kuvataiteen alue kapenee kun taas sisartaiteiden laajenee. Tuntuu että musiikissa on sellaisia mahdollisuuksia joita en tällä hetkellä maalauksessa näe. Mutta musiikin alueella olen epävarma sillä minulla ei ole teknisiä valmiuksia, turhaan soivat uudet sinfoniat päässäni päivittäin kun niitä ei saa sieltä ulos. Brueghel Symphony on ollut työn alla kohta kaksi vuotta, ja minun oli pyydettävä Niki mukaan kirjoittamaan partituurit puhtaiksi.  Tämän vuoden suuri kysymys on se mitä kylvän ja mitä niitän.

Aamulehti. Hakaristi kielletään Euroopassa. Säälittävää. Näin maailmasta katoaa kaikki ja vain siksi että yksi hullu käytti sitä symbolinaan 26 vuotta. Muinainen, monta tuhatta vuotta vanha merkki katoaa 26 vuoden takia. Tällainen sivistymättömyys ja manipulaatio on pelottavaa. Samaan syssyyn voitaisiin hävittää risti, daavidintähti, punatähti jne. On mielenkiintoista että nuoriso käyttää mieluusti Che Guevara t-paitoja. Moni on tehnyt hyvät rahat Che-bisneksellä. Eikö sekin pitäisi kieltää? Missä on toleranssi ja missä valistunut maailma. Mielestäni ennemmin pitäisi opettaa symbolien takana piileviä merkityksiä jotta näiden merkkien käyttäjät olisivat tietoisia ajatustensa vastuullisuudesta. Se on sivistystä. Muu on puhetta asian vierestä

Kolmatta päivää näyttelyä pystyttämässä. Illalla näyttelynavajaiset. Nean ensimmäinen iso näyttely. Yhteenveto monen vuoden työstä ja kokeiluista. Brava!

Etsin jotain. Jonkin sortin kubismia joka on sukua Giottolle ja ikonostaaseille.  Ajattelen jonkinlaista tilallista teosta, maalaus-veistoksia, mutta niiden materiaalit vievät silti ennemmin maalauksen kuin kuvanveiston suuntaan.

Kuinka palata takaisin figuratiiviseen maalaukseen siten ettei se kuitenkaan vaikuttaisi figuratiiviselta ja että siinä olisi se viiva jota olen tehnyt kahden viimeisen vuoden ajan. Vaikeaa, tosi vaikeaa. Yksi askel eteen, kaksi taakse.

Forsblomilla näyttelyssä yksi aviopari. Halusivat näyttää oikein sivistyneiltä ja asiantuntevilta kuten jokainen joka haluaa leimautua yläluokkaan. Raha ei merkitse sivistystä. Mies kehui kuinka he olivat ostaneet sieltä taulun. Galleristirouva kysyi että kenen taiteilijan. Mies ei muistanut maalarin nimeä. Se porvarillisuudesta. Alkaa tympiä nämä ihmiset

Tänä vuonna täytyy taistella kaiken edestä. Käsistäni syntyy vähän töitä.

Kuljeskelen asunnossa kovan öisen kuumeen jälkeen. Työskentelen, mutta ilman erityistä ideaa. Kokeilen etupäässä erilaisia teknisiä juttuja. Näyttelyn materiaali on ollut valmis jo pitkään, ehkä se estää työnteon. Pelkään tehdä työtä, pelkään että pidän uusiakin teoksia näyttelykelpoisina. Niin se on aina. Näyttelyitä on vähän, tauluja paljon. Olen hylännyt jo ainakin kaksi isoa aihekokonaisuutta sillä juuri silloin ei ollut näyttelymahdollisuutta. Nyt ne makaavat pimeässä varastossa pääsemättä esille tuskin koskaan. Vaikka olivat nekin hyviä teoksia.

Toissapäivänä olin Forsblomilla katsomassa Penckin näyttelyä. Luulin jo olevani taiteelle immuuni, luulin ettei taide
pystyisi enää sytyttämään minua. Tämä näyttely palautti uskoni

Olen 37-vuotias. Käännyn sisäänpäin.

Ja Jumala loi parasiitin

Näyttelyni avajaiset TM-galleriassa.

Die Geburt der Tragödie.
Aamukritiikki. Pitkähkö mitäänsanomattomuus. En odottanut sitä mutta yllättyä ei kannata. Teeman tuntemattomuudesta johtuva hengenveto, viimeinen ennen tukehtumista. Silloin kirjoitetaan fraaseja. Kulttuuri epäilyttää minua yhä enemmän. Hävettää muiden takia. Konkurssi on täydellinen.

Pohjakosketus. Ajaudun harvoin tätä alemmaksi.

Aloitin Ranskan vallankumous -sarjan. Death of Marat. Se on ensimmäinen teos. Se seisoi puolivalmiina kuivumassa kun Tekla katsoi sitä pitkään ja kysyi, eivätkö ranskalaiset loukkaannu siitä. Ehkä, mutta se ei minua paljon liikuta. Senkun loukkaantuvat.

Melkein leikkasin pvc-veitsellä irti vasemman käteni etusormen (Jupiterin symbolin). Pitkästi kynnen läpi, nyt se on koottu yhteen kahdesta palasta. Sain jäykkäkouristusrokotuksen. Siitä oli pitkä aika kun olin saanut ensimmäisen. Olin kuusitoistavuotias. Muutin aikaisin aamulla taiteilija-asuntolaan ja vietin yön tyttöseurassa ajatellen että taiteilija-asuntolaan muuttoa voisi juhlia sukeltamalla hameen alle. Juotiin punaviiniä mutta minulla ei ollut korkkiruuvia. Yritin avata korkkia isältä saamallani pitkällä, kapealla ja hengenvaarallisen terävällä arabien okapiveitsellä. Se ei onnistunut, veitsi luiskahti ja
viilsi etusormeni tyvestä keskisormen tyveen asti. Katkaisin suurehkon suonen sillä verta pulppusi ympäri huonetta. Lähdin jalan yön selkään lääkäriin. Riippuva sormeni ommeltiin takaisin neljällä tikillä, ja sain tetanuksen takapuoleeni. Tetanus ei tainnut kestää punaviiniä, ja niin kahden aineen kohtaamisesta seurasi raju oksennus. Pää humisten ja käsi ommeltuna nousin aamujunaan. Siitä viikon päästä leikkasin ompeleet irti kynsisaksilla. Nyt ei sitten soiteta pianoa jne.

Hyvät ja huonot päivät vaihtelevat sään mukaan. Elämä laukkaa.

Maalaan, mutta hitaasti, joka päivä vähän jotta tajuan mitä teen. Välillä luen sillä muuhun keskittymiskykyni ei riitä. Ajelehdin päivästä toiseen ja ajattelen että pitäisi lähteä ulos tuulettumaan mutta en tee mitään asian eteen. Rahaakaan ei ole että voisin istuskella jonkin kahvilan terassilla lukemassa. Olen elänyt omaehtoisessa eristyksessä jo kuukausia. Ainoa pelastava ja hengissäpitävä ajatus on Italia ja Toscana. Eilen kirjoitin kirjeen Johannalle. Hän muistutti tekijän lamasta. Tunnen sen samalla tavalla kuin hän. Se voi johtua iästämme mutta aavistan että kysymys ei ole vain siitä vaan ympäristömme ärsykeköyhyydellä on vahvasti näppinsä pelissä. Siitä on erittäin vaikea taikoa taidetta. Yksilöllinen omasta myytistä luominen saa minut oksentamaan. Puhuin eilen myös Károlyn kanssa puhelimessa. Postfilosofiasta, siitä että Károlyn massaihmiskirjoitus ilmestyy yhdessä postfilosofisessa antologiassa. Ihmettelimme sitä molemmat sillä Károlyn kirjoitus käsittelee vakavampia ongelmia ja ratkaisuja kuin postfilosofian tyhjät siemensyöksyt jotka silpovat tarpeettoman atomeiksi ja yrittävät siitä päätellä jotain ihmisestä. Minua filosofia kiinnostaa suurin piirtein Nietzscheen asti. Sartre on vain sanan kutoja. Bataille pitää minut vielä hereillä. Muut tuudittavat minut uneen.

Tunnen olevani tyhjässä tilassa jonka imuvoimaa on yhä vaikeampi vastustaa. Aivan kuin toinen maailmansota olisi sodan alkaessa tai loppuessa alkanut imeä kaikkea itseensä eikä tänään olisi jäljellä enää mitään siitä suuresta seikkailusta jota kutsutaan ihmisyydeksi sanan jalossa ja klassisessa merkityksessä. Ihmisen olemassaolon perustan muodostavat byrokratia ja passiivinen toiminta joilla pidetään yllä tätä fiktiivistä olemassaoloa.

Aivan kuin yksi aikakausi olisi loppunut yhtä aikaa minun kanssani.

Teklan syntymäpäivä (14). Suuri ikä. Muistan että se oli ensimmäinen iso syntymäpäivä. Jokin muuttui sisälläni, tiedostin jotain voimakkaasti. Sen että minusta tulee maalari, että haluan tehdä taidetta, sen että löysin kutsumukseni. Tekla jätti taakseen kovan vuoden. Minäkin aistin sen vaikka usein minulla ei ollut aavistustakaan kuinka teinityttöä pitää kasvattaa. Rakastaa ehdottomasti, heilua vapauden kunnioittamisen ja rajojen pitämisen välillä. Minulla ei ole siskoa eikä ympäristössäni ollut ketään jonka kehitystä olisin lapsuudessani voinut seurata. Ainoa tyttö oli isäni pikkusisko joka oli yhdeksän vuotta minua vanhempi.

Nean näyttelyn pystytys saaressa. Italian-materiaalista tehdyt graffitityöt. Vaateliaita, voimakkaita tauluja.

Juhannus. Saaressa. Joka puolella ympärillämme kirkuvia lintuja. Haudonta on ohi, nyt on poikasten kasvattamisen vuoro. Lokit, sorsat, hanhet, joutsenet opettavat poikasiaan uimaan. Siivelliset oppivat ennemmin uimaan kuin lentämään. Äänekäs rääkyminen ja kirkuminen saattelee uuden sukupolven yrityksiä. Aivan kuin olisin ollut koulussa seuraamassa eri aineiden oppitunteja. Yksi lokki istui taulun päällä, alapuolellaan neljä pikkuista. Emo opasti kirkuvalla äänellään, ja pikkuiset alkoivat yhtä aikaa nyökkiä päitään aivan kuin olisivat tanssineet häätanssia. Jokaisella olennolla on välttämätön tieto eloonjäämiseen ja elossapysymiseen. Tämä tieto tulee erittäin syvältä, siinä piilee maailman salainen tieto, enkä voi muuta kuin katsoa tätä maailmaa ihmeissäni.

On aika. Lähdön aika.
Jokainen lähtö, matka on syntymä ja kuolema ja uudelleensyntymä. Espanjan jälkeen olen ollut kuollut, nyt tuntuu siltä että on ylösnousun aika, syntymän aika.

Laivassa kohti Tallinnaa. 1800-luvun ihminen oli individualistisempi kuin nykyihminen, ja tuossa individualismissa oli jotain kohottavaa. Jokainen matka pitää aloittaa merellä. Myös nykyään. Ajattelen Goethea ja hänen Italian-matkaansa jolle minäkin olen nyt lähtenyt, toisella tavalla mutta samaa perinteistä individualismia noudattaen. Otin matkalukemiseksi Hamvasia. Luen.

On rauhoittavaa nähdä meri ja sen yllä kuohuvat taivaalliset vedet. Raamatun ihminen ymmärsi hyvin Genesiksen lauseen. Erotti taivaalliset vedet maallisista. Meren näkeminen saa aikaan euforisen tunteen. Maailma olisi aikojen alussa voitu rakentaa vesille. Yhteiskunnasta olisi ehkä tullut erilainen.

Aamulla Rostockissa. Kahvia, aamiainen, tupakka kannella. Katselen saksalaisia. Vanhuksia. Seitsemänkymppisiä. En tunne heitä mutta minusta tuntuu että he elävät hyvin kollektiivisesti ja tämä kollektiivisuus pelasti heidät suurelta saksalaiselta traumalta. He kantavat rikoksen ja rangaistuksen yhdessä. Niin häpeästä on helpompi selvitä. On myös totta että juuri tämä kollektiivisuus vei tämän kansan maailmansotaan. Mutta rikoksen kokemuksen työstäminen kollektiivisella tasolla lieventää henkilökohtaista traumaa. Se on kenties saksalaisen mentaliteetin perusta.

Kaikista ennakkoluuloistani huolimatta tuntuu että
saksalaiset ovat kyenneet säilyttämään asemansa kulttuurikansana.

Berliini, Alexanderplatz. Aamiainen kahvilassa. Die Brücken näyttely Kansallisgalleriassa. Esille on tuotu valtava kokoelma, joukossa yksi minulle tuntematon Gauguinin taulu. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta kokoelma vaikuttaa heikolta. Jopa tylsältä. Ei yhtään mestariteosta. Ihmettelen itseäni sillä olen aina pitänyt Die Brücken töistä. Nyt ne jättävät minut kylmäksi. Joku Kirschnerin ja Nolden tussimaalaus liikuttaa, muuten ei mikään. Näyttely oli kauniisti ripustettu.

Holokaustin muistomerkki. Se ei ollut suuri kokemus mutta labyrinttiseinien keskellä on varmaan hyvä meditoida. Ehkä sen ongelma on se että holokaustiin verrattuna teos on pieni. Jokainen teos on pieni holokaustiin verrattuna. Ehkä vain musiikki pystyy ilmaisemaan senkokoista aihetta.

Berliini on järjestynyt, kireä, värikäs kaupunki suurine puistoineen mutta en voisi asua siellä koskaan. Sen tunnelma jähmettää minut.

Twomblyn veistokset pistävät ajattelemaan.

Nuorena kuolema seisoo kasvojemme edessä. Vanhempana se vaanii selkämme takana.

Berliinistä Pisaan lentokoneella. Lentokoneesta katsottuna maailma, yksittäiset ihmiset, poliitikot, sotapäälliköt, rocktähtikultit jne. tuntuvat naurettavilta. Ylhäältä katsottuna asioita ei voi käsittää, kuten ei sitäkään että on olemassa taide, väline ihmisen ilmaisulle. Ihmisen ikuisesti mukanaan raahaamien esineiden maailma tuntuu niin turhalta. Kuten myös itse sivilisaatio. Tarvitsen yhden vaatekerran tai ehken sitäkään nauttiakseni perhosen tai linnun lennosta mutta samalla ihmisen toiminta ihmetyttää.

Illalla Pisasta Firenzeen. Ensimmäinen pizza, taiteellisesti sommiteltu quattro stagione, täytteet on heitetty taikinan päälle huolimattomasti niin kuin syksy heittää kirjavat, mätänevät lehdet maahan. Mestariteos.

Taksilla Grassinaan. Pimeässä yössä. Kokeillaan avaimia kunnes työhuoneen ovi avautuu. Pontormo. Suuri, avara, keveä työhuone, holvikaaret, leveät ovet avautuvat kukkulalta Toscanan maisemaan. Maisemamaalaus. Työhuoneen yläpuolella makuuhuone, mukava viime vuosisadan tunnelma.  Rakastavaisten salainen tapaamispaikka.

Aamulla ylös. Ensikohtaaminen muiden ateljeetalon asukkaiden kanssa. Sympaattisia. Pitkän kahvittelun jälkeen hidas laskeutuminen korkealta kukkulalta alas Grassinaan.

Grassinan hautausmaa. Toscanalle luonteenomainen, böckliniläinen puu on sypressi joka hallitsi hautausmaan tunnelmaa niin kuin se on merkittävässä osassa myös taulussa kuolleiden saaresta. Hautausmaalle mennessä nämä puut saattavat ihmistä aina hautausmaan portille saakka. Toscanalaiset hautausmaat eroavat sisilialaisista ja espanjalaisista hautausmaista. Talot ovat suuria, niissä on ikkunoita ja sisällä 3-4 kerrosta joihin uurnat on asetettu. Jos sinne menee illalla, uurnien yläpuolella olevat pienet kynttilät valaisevat kuolleiden talon. Kuolema on voimakkaasti läsnä, sen paino laskeutuu elävien ylle. Kuvatessani huomasin erään rakennuksen. Böcklinin kuolleiden saaren rakennuksen.

Öisen sateen jälkeen herätti minut aamunkoitossa  erikoisen laululinnun trilli, jollaista en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Jokaisen trillin jälkeen se työnsi puoliääneen säveltä eteenpäin mistä syntyi pelottava, yliluonnollisen sireenin ääni. Sävelfraasi kesti kolmesta
neljään sekuntia.

Öinen keskustelu ateljeen asukkaiden kanssa. Kylän yllä kaukana ilotulitus. Juomme sille toscanalaisia viinejä.

Teen työtä. Kaikenlaiset pienet tapaukset, näyt, ajatukset, havainnot kiinnittävät huomioni. Annan niiden tarttua minuun, menen niiden mukana ja annan niiden mennä eteenpäin. Olen siivilä kun tärkeitä ideoita nousee esiin.

Kaksi päivää sitten Firenzessä, kadun vilinässä tajusin että nähtävyyksiä ei kannata kuvata. Riittää että kuvaan turisteja ja heidän kauttaan ympäristöä. Ihmisiä on niin paljon etteivät nähtävyydet juuri kiinnosta. Uffizin edessä oli monisatametrinen jono. Se on mielenkiintoinen ilmiö, eikä vain täällä vaan maailman muidenkin kaupunkien museoiden edessä. Aivan kuin jokin pakottaisi ihmisiä taiteiden suuntaan, aivan kuin se olisi välttämätön olemassaolonkokemus. Olen sitä mieltä että se on vain ulkomailla olevan turistin pakonomaista toimintaa. Kuinka paljon he saavat nähtävyydestä irti, mitä heissä tapahtuu Tizianon tai Bruegelin edessä. Samaan aikaan he ohittavat della Virgon, Stamina Gheraldon ja Lorenzo di Credin. Eivätkä he tiedä mitään Masacciosta, vaikka hän on yksi tärkeimpiä hahmoja taidehistoriassa.

Italia vetää aina maton jalkojeni alta. Toscanan kauneus huimaa ja samalla Firenze ei tunnu miltään. Se oli kaupan ja kauppiaiden kaupunki ja on edelleen. Firenzen arkkitehtuuri ja taide on kauppiaiden välisen kilpailun tulos. Olen nähnyt sellaista tarpeeksi.

Kummastelu- ja meditaatiotuokiot täyttävät päiväni. Kirjoittaminen ei oikein suju. Maisema vangitsee. Ajattelen taidetta. Olen etruskien maalla.

Olemme olleet täällä jo reilun viikon. Ei ole ollut aikaa ajatella määrätietoisesti, olen antautunut virran vietäväksi, antanut ajatusten ja ideoiden tulla minun luokseni. Kuten aina, Italia antaa paljon, minun ei tarvitse tehdä muuta kuin seistä avoimena kaiken sen edessä. Böcklin- sarja menee eteenpäin kahden viimevuotisen pysähdyksen jälkeen


Löysin Firenzestä vanhoja sanomalehtiä. Ne ovat nyt työn alla.

Muutama päivä sitten näin erään munkkiveljeskunnan kappelissa Fra Angelicon freskoja. Viimeksi minulla oli onni saada enkelillinen tervehdys Madridissa. Täällä Firenzessä näin toisenlaisen tervehdyksen. Veljeskunnan kammioissa oli niin ikään Fra Angelicon ja Lippin maalauksia. Kalvaariokuvia. Se keveys millä Fra Angelico maalasi on ainutlaatuista taidehistoriassa. Raskaimmatkin aiheet nousevat kevyesti lentoon. Fra Angelico maalasi töihinsä vapahduksen.
Veljeskunnan merkki, joka näkyi kaikkialla rakennuksista freskoihin, oli aurinko. Ja se toi keveyden rinnalle ilon ja rakkauden. Harvinainen veljeskunta.

Masaccion freskoja toisessa kirkossa. Paratiisista karkotus.

Venetsia. Mukava yllätys. Ensimmäinen vilkaisu kaupunkiin rautatieasemalta ulos astuessa. Kanaaleja, kirkkoja, siltoja, gondoleita ja tietysti valtavasti ihmisiä. Lähdimme jalan kohti Pyhän Markuksen torin lähellä sijaitsevaa hotellia. Kattoterassi, hyvät näkymät. Yöllä kaukainen myrsky valaisi kymmenen sekunnin välein yötaivaan kellertävät pilvet. Majoittumisen jälkeen koko päivä kaupungissa. Valokuvien teettäminen. Digikameran edeltäjät. Hidasta mutta kuvan laadun näkee heti ja se on minulle tärkeää.  Nuorempana kuvasin jatkuvasti vanhalla 6x6-Ljubiteljilla ilman valotusmittaria tai mitään mutta se toimi. Suomeen tultuani lopetin valokuvaamisen.

En tiedä valokuvauksesta paljoakaan, joten en ole koskaan
osoittanut mitään kunnioitusta tätä alaa kohtaan. Parhaimmat kuvani syntyvät sattumalta, spontaanisti. Digikamera avasi uudelleen eteeni ne mahdollisuudet jotka 17-18-vuotiaana hylkäsin. Kamerani haittapuoli on sen hitaus mutta silti nautin siitä samasta sattuman mahdollisuudesta kuin ennen. Haluan pysyä valokuvauksessa amatöörinä ja säilyttää "viattomuuteni". Tällä mielellä ja intensiteetillä syöksyin Venetsiaan. Pyhän Markuksen tori oli suosiollinen paikka. Aloin kuvata turisteja jo Firenzessä. Täällä jatkoin sitä.

Biennaalin työt olivat yllättävän korkeatasoisia. Oli maku, ei tasokysymys jos ei pitänyt jostakin työstä. Vietin kaksi päivää teosten keskellä. Tätä olin kaivannut jo pitkään. Se sisäinen yhteys joka minun ja teosten välille syntyi, alkaa Suomessa olla mahdoton. On idea, on ajatus ja teemojen syväluotaava tutkimus. Italian-paviljonki oli erittäin vahva. Samoin Espanjan, Brasilian, Saksan. Arsenaalin alueella ollut osa oli ilmeisen yhtenäinen ja korkeatasoinen. Kiinalaisten ensimmäinen osallistuminen oli täysosuma.

Teen töitä joka päivä, improvisoin, valmistan variaatioita tulevia töitä varten. Paperikollaaseja.

Äitini soitti. Kummisetäni Gyuri on kuolemaisillaan. Aivokasvain, luusyöpä jne. Koskaan ei voi tietää millainen kuolema ketäkin odottaa. Laci sukelsi mereen, pääsi saarelle ja sydän petti. Kaunis kuolema merimiehelle. Gyuria odottaa toisenlainen kuolema ja voin vain rukoilla ettei hänen tarvitse kärsiä. Gyuri tunnisti lahjakkuuteni ja vanhemmistani huolimatta kannusti ja avusti minua ryhtymään taiteilijaksi. Hänen kirjastossaan luin ensi kerran suurista mestareista.

En ole nähnyt häntä vuosiin kuten en nähnyt kummitätiänikään. Omaa syytäni. Niin meni kummitätini ja niin menee Gyuri myös. Ilman minua, sillä minulla ei ollut voimaa mennä heidän luokseen. Voin vain ruikuttaa anteeksiantoa.

23. kesäkuuta, Grassina. Gyuri kuoli tänään iltapäivälllä klo 15. Hän on jo taivaan kapakoissa ryyppäämässä tähtiä. Rauha hänen sielulleen!

Kummitätini kuoli ensin. En ymmärtänyt häntä kuin vasta myöhemmin - liian myöhään - kun hänet haudattiin kirkon kivilattian alle. Hän oli omalla tavallaan pyhä. Nyt kuoli kummisetäni, herrasmiesjuoppo joka antoi taiteen minun käsiini.

Kuolema on aina epäoikeudenmukainen, mutta he ovat jo pelinsä pelanneet, kirous ei koske enää heitä.

Uffizi. Monen päivän yrittämisen jälkeen Uffizissa. Väentungosta ei voi ymmärtää. Uffizi jää selvästi kakkoseksi Pradolle jonne on koottu kaikki taidehistorian merkittävät teokset. Gotiikka on museon ainoa esiinnouseva osa. Se oli sali jossa oli vähiten ihmisiä, ja näin saatoin nauttia meditaatioista taulujen edessä. Yksi havainto goottisista töistä. Näillä esikubistisilla töillä on ollut minuun aina suuri vaikutus mutta nyt niiden keskellä kävellessäni tajusin että se johtuu myös siitä että nämä taulut ovat alunperin olleet kirkkojen alttaritauluja joiden edessä sadattuhannet ihmiset ovat rukoilleet vuosisatojen kuluessa. Tämä rukoilu, tämä mittaamaton magia ja energia antaa tauluille lisämerkitystä ja voimaa. Tauluista huokuu voima. Rukous!

Gotiikan elämys taiteessa on Äidin ja Lapsen yhteys. Rakkaus, sisäisen sielullisen yhteyden virittäminen. Mies on yksin.

Stamina Gherald 1345-1413,  Madonna del' umilta.

Kristinusko ei ole Jumalan vaan ihmisen tarina.
Ajatuksia muutamista tauluista.

Maestro Della Virgo Inter Virgines / Crocifissone.

Ylhäällä puussa viattomuus kärsii, Äidin lapsen goottinen essentia. Ristin juurella apina leikkii Aatamin pääkallolla ja raapii tyhmänä takamustaan.

Äidin ja lapsen suhde on syvä, sisäinen sielujen suhde. He ovat yksin kuten mieskin toisessa taulussa. Mies on pyhä tai marttyyri tai yksinkertainen hölmö, ruoskii itseään, rukoilee erakon yksinäisyydessä syyttäen itseään samalla kun janoaa puhtautta ja voihkii kadotettua paratiisia. Miehen varaan ei voi enää laskea, näin äiti jää yksin lapsensa kanssa.

Jeesus, poika. Pikkupoika on viattomuuden symboli joka opettaa. Jokainen kunnioittaa viattomuutta, jokainen pitää sitä mittapuunaan mutta kukaan ei siedä sitä, joten se pitää tuhota. Taulussa kasvot ovat vääristyneet sillä ne eivät vastaa mittapuuta. Viattomuuden ja puhtauden pitää tuhoutua. Kuolla.

Kristinusko on äidin ja pojan tarina.

En voi omistaa aikaa mutta välillä pystyn kesyttämään sen. Olen tehnyt sen eteen paljon työtä. Italia on itse synninpäästö ja puhdistuminen, aika täällä menee uudelleensyntymisen merkeissä, Italia antaa ja kylvää luonnollisesti ideoitaan. Olen siitä kiitollinen.

Helle on kestänyt päiväkausia. Päivässä menee kaksi paitaa. Jumalan kiitos, työhuoneet ovat viileät, niissä voi työskennellä. Pysyttäydyn suunnilleen rytmissäni. Nousen myöhään, kahvia, tupakkaa, lukemista, sitten töihin. Auringon laskiessa menen joskus Grassinaan asioille.


Rooma. Asumme Via Giulialla, Unkarin akatemiassa. Illalla juhlimme Kirsi-Marjan syntymäpäivää vanhassa työläiskorttelissa.

Heräsin aamulla linnunlauluun. Aivan kuin aika ja tila olisivat avautuneet hetkeksi ja äänet  kiirineet vuosituhansien takaa. Kuulin erikoista, kaupungista hävinneiden lintujen laulua. Roomaan, maailman pääkaupunkiin laskeutui hetkeksi hiljaisuus, vain linnut lauloivat. Tuo aika kun äänet rikkoivat ulottuvuudet tuntui aavemaiselta ja eteeriseltä. Epätodellinen tunne. Ensin auton ääni rikkoi laulun ja heti perään lentokoneen syvä pauhu. Lopulta työmiesten äänet peittivät laulun kokonaan ja ajan portit sulkeutuivat. Menneiden aikojen ulottuvuus. Antiikin, Rooman, etruskien, pakanallisten, muinaisten maailmojen äänet katosivat. Ja niin se elää öisin, maailman loppuun asti.

Linnut avaavat aamuisin ajan portit.
Tämä on se paikka jossa voisin asua ikuisesti.

Yöllä Rooman yllä myrsky ja ukkonen. Aamulla seitsemältä katupora, vasarointi, metalliputkien pauke. Urbaani myrsky.

Museum Arte Contemporale. Istun Twomblyn, Burrin, Rotellan, Fontanan, Kounellisin teosten edessä samalla tavalla kuin neljä vuotta sitten. Silloin Rotella vaikutti minuun vahvasti ja antoi voimia Italian-matkani jälkeen. Nyt Kounellisin työt hurmaavat minut. Valkeat, konkreettiset taulut huokuvat voimaa. Twomblya en edelleenkään oikein tajua. Istun hänen taulunsa edessä ja silmissäni, aivoissani ja sielussani vilkkuu samalla tavalla kuin yrittäessäni käsittää tähtien täyttämää äärettömyyttä. Välillä se onnistuu, välillä ei.


Matkalait
1. Älä ole ulkomailla riippuvainen kenestäkään.
2. Ulkomailla ollessasi kierrä kaukaa unkarilaiset .
Tämä on tärkeä laki jos haluat säilyttää inhimillisen arvokkuutesi.

Vatikaani. Vatican-can.
Olin täällä viimeksi neljä vuotta sitten. Silloin tunsin että kristinusko on menettänyt voimansa. Se makaa turistien tallustelevien jalkojen alla kuin hampaaton vanha leijona. Kaupustelijoiden kadut johtavat aina Pyhän Pietarin haudalle. Nyt kun olen täällä taas, tunnen ja ajattelen aivan samoin. Sama sivistymätön barbaarijoukko tungeksii portaita ylös ja raastaa leijonan luita. Tuntikausia puskemista ja muksimista ilman että omatunto kolkuttaisi yhtään. Ei tietoakaan meditaatiosta, sisäänpäin kääntymisestä, pyhyydestä. Kupoliin nousu valmistaa hiljaiseen, yksinäiseen meditaatioon. Edessäni leveäperäinen amerikkalainen nainen kömpii ylöspäin videokamera kädessään. Hän dokumentoi itseään kovaan ääneen - sanoo varmuuden vuoksi ääneen kaiken mikä on jo näkyvissäkin - sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja kiljaisee: "Oh my God! This is window!" Kupoli kaikuu huudosta. Amerikkalaiset ovat yksi maailman sivistymättömimmistä kansoista mutta on pelottavaa että globalisaation myötä Eurooppa on samassa junassa. Täälläkin on jo nostanut päätään uusi barbarismi jota ei voi verratakaan vanhaan, klassiseen barbarismiin. Tullessamme Vatikaaniin näin hermoheikon isän hakkaamassa lastaan. Silloin säikähdin. Tullessani Vatikaanista ulos ymmärsin. Tämä on se paikka jossa ihminen menettää itsehallintansa, ihmisyytensä.

Grassina. Károly perheineen saapui. Öinen keskustelu tähtien alla.

Keskustelut Károlyn kanssa vahvistivat niitä lähtökohtia joita olen viime aikoina ajatellut. Ranskan vallankumouksen työstäminen.

Ravintolassa. Asiakkaan tulee toimia tarjoilijan kanssa samalla tavalla kuin potilaan hypnotisoijan kanssa. Vain silloin suhde on hedelmällinen.

Musiikki. Seudun ilmanala määrittelee kaikissa tapauksissa musiikin harmonian ja skaalan. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Musiikkia ei voi erottaa paikasta.

Apina. Apina on mielenkiintoinen teema. Sitä on käytetty taiteessa paljon ja se on aina symboloinut alentunutta ihmistä joko konkreettisesti tai kuvaannollisesti. Alentuneen, tyhmän, hölmön ihmisen kuva, vastuuntunnottoman ihmisen kuva.

Työni täällä on tehty. Liikun rauhallisin mielin ja kestän Firenzen ihmispaljoutta helpommin Rooman jälkeen. Kotiinpaluuta edeltää meditatiivisempi aika. Työ on koossa, muuta tekemistä minulla ei ole kuin aloittaa taulujen toteuttaminen kotiin palattuani.

Jumalani! Miksi en syntynyt etelässä. Se on minun temperamenttini ja kotini.

Yöllä viininjuontia ja juttelua. X opettaa yliopistossa moraalifilosofiaa. Sama katsantokanta kuin E:llä ja luultavasti koko Suomen tiedemaailmalla. Kehitysmaiden kehityskulkuun saa puuttua aggressiivisesti siitä syystä että eurooppalaisen ihmisen ylemmyys on joka tapauksessa merkitsevä. Ei anneta toisille kulttuureille mahdollisuutta nähdä omia virheitä itse ja kirjata sitä oivallusta. (Missä määrin voimmekaan sitten puhua virheistä.) Sen sijaan täytyy puuttua aggressiivisesti kaikkien eurooppalaisesta kulttuurista poikkeavien erilaisten maailmojen luonnolliseen kulkuun ja karkottaa "paha" tulella ja raudalla. Heidän mielestään ainoa mahdollinen ja oikea kulttuuri on eurooppalainen. Miehen mukaan kaikki uskonnot on pyyhittävä maan päältä ja luotava demokratia niiden sijaan. Kaunista. Demokraattinen, jumalaton maailma.

Näyttää siltä että eurooppalainen ihminen ei ole oppinut tyhmyyksistään mitään. Vieläkään se ei ole käsittänyt omaa tragediaansa, joka ulvoo taivaalle, korkeammalle kuin mikään muu läntisestä sivilisaatiosta suhteellisen vapaa ja omalla tavallaan kehittyvä kulttuuri. Tämä maailmankuva on lievästi sanottuna fasistinen. Tätä minä kutsun sivistymättömyydeksi, oli ihminen kuinka korkeassa asemassa tahansa. Mielenkiinnoton mutta vaarallinen ihmistyyppi. Pitää itseään ylempänä mutta ei siinä mielessä kuin Nietzsche tarkoitti.

Kuiva tieto kuin housuni lahkeeseen tarttunut loskainen sanomalehtipaperi. Sydämen viisautta on itku kahden naisen välissä ja etäisyyden ottaminen vallasta.

Juttelen iltaisin L:n kanssa. Hän edustaa minuun verrattuna klassista koulukuntaa, ja näin välillemme syntyy nautinnollinen väittely. Hän on vielä ylpeä teknisestä mestariluokan tietämyksestään. Ymmärrän häntä, niin minäkin olin nuorempana. Nykyisin koko tuo tekninen tietämys vain kiusaa minua. Pakenen heti kun näen sellaista. Olen iloinen että olen vapautunut ylpeydestäni ja pystyn piirtämään ja maalaamaan haluni ja persoonani mukaan. Ei tarvitse enää pelleillä.

Akatemialla. Michelangelon maalaukset ovat aina tuntuneet etäisiltä mutta veistokset ovat upeita. Niiden modernius hätkähdyttää yhä. Jos modernin maalaustaiteen voi katsoa alkaneen Masacciosta, niin moderni kuvanveisto alkaa ilman muuta Michelangelosta vaikka se ei täysin näykään hänen keskeneräisistä töistään. Nyt ymmärrän Henry Mooren masennuksen Michelangelon veistosten edessä.

Kaikesta robustisuudestaan huolimatta Michelangelon veistokset säilyttävät uskomattoman hienon graafisuutensa. Hienoja, taidokkaita piirroksia, jokainen teos on kuin ihmisen henkäys. Akatemian päänähtävyys on Daavidin patsas jonka edessä tuhannet turistit tallovat toistensa jaloille. He ohittavat toiset työt niitä huomaamatta. "Prigione" hätkähdyttää, se miten huolimattomasti, karkeasti veistetystä kivestä nousee esiin luonnos hymyilevistä ihmiskasvoista. Se riittää. Ei tarvita enempää sillä ihme on tässä huolimattomuudessa. Ihme tulee julki niiden vierekkäisestä olemassaolosta, transponaatiosta. Mestari veistää kivestä hymyä tai kärsimystä mutta kivi näyttää voimansa vielä lyötynäkin ja hymy ihmisen kasvoilla on yhtä lailla kiven hymy. Tähän verrattuna Daavid on hyvin asemoitu amerikkalainen teini. Vaikka sen ympärillä seisoisi miljoona ihmistä, Daavid ei koskaan pääsisi lähellekään Prigionen pyhyyttä ja herkkyyttä.

Viisisataa vuotta vanhan Daavidin kunniaksi näytteillä on Baselitzin, Kounellisin ja kolmen muun taiteilijan teoksia. Katson kuinka ihmiset ohittavat ne. Espanjalainen nuorukainen ryntää salien poikki ja huomatessaan Daavidin hän työntää peukalon ja keskisormen suuhun ja vislaa voimakkaasti toiseen saliin jääneille kavereilleen. Kovasti huitoen hän kerää porukan ympärilleen ja huutaa, Daavid! Sitten hän tunkee ihmisjoukon läpi ja hetken patsasta tuijotettuaan menettää mielenkiintonsa. Syvään koomaan vajoten hän tuijottaa eteensä. Mielenkiinto, turistin euforia menetti voimansa. Hän voivottelee kuvauskieltoa.

Toisessa salissa on vuosisatojen oppilaiden veistoksia, akatemiassa kulutettujen vuosien kipsivaluja. Nämä klassiset veistokset ovat täynnä nauloja jotka ovat auttaneet muovailussa ja mittasuhteiden säilyttämisessä. Ne tuntuvat täysin moderneilta.

Goottinen taulu. Kristuksen kolme hahmoa. Astraaliruumis istuu tuolilla ristiinnaulitun itsensä edessä ja karitsana lippua pitäen päänsä päällä. Toisessa taulussa on aurinko taivaalla, siinä pyhä henki lintuna ja alapuolella pyhimykset. Aurinko-pyhähenki antaa liekin, josta pyhimykset ottavat osansa. Kuva on rakennettu kuin evoluutiotaulu, kuin biologinen kartta osittamisen teoriasta. Kaunis taulu joka esittää pyhän hengen jakamisen. Se leviää yhdestä kohti jokaista ja sitä myötä koko maailmaan ja maailmankaikkeuteen.

Koko yön satoi vettä, ja myöhään aamulla luonto nostatti itsensä valtavaksi myrskyksi joka koristi maiseman raesateella. Sitten aurinko tuli esiin, maisema kirkastui, valtavat pilvet piiloutuivat takaisin vuorten taa antaen kuitenkin ymmärtää että siellä ne ovat. Viileä päivä teki  hyvää nuutuneelle ololleni, ja aterian kruunasi tulinen paprikapasta. Nyt kuuntelen Vivaldia ja alan pakata taulujani.

Eilen menin vielä hautausmaalle kuvaamaan, siellä meni iltapäivä. Luen Hamvasia. Jätin lukemisen matkan loppuun siihen tyhjään tilaan joka oli odotettavissa ennen kotiinpaluuta. Nyt se on tässä enkä voi tehdä muuta kuin lukea ja tarkkailla luontoa. Pitäisi ehkä juoda jotakin mutta säästän sen illaksi. Matka alkaa olla kohdaltani lopussa. Kokoan ajatuksiani, suunnitelmiani, ideoitani. Olen valmis uuteen alkuun.

Kristuksesta. Sukupuolisuus pitää ehdottomasti peittää mutta kirkuvan barbaarisuuden, piinan ja kärsimyksen merkit näyttää kasvottomina. Piinasta vuotavat haavat. Kristus otti kantaakseen maailman synnit ja vei ne mukanaan kuolemaan. Mutta niin kuolivat myös lukemattomat muut, järjettömän kuoleman toisten syntien ja syntisten käsien kautta. Niin maan päällä ei elänyt vain yksi vaan lukematon määrä Jumalan poikia. Kristuksen tarina eroaa siinä että ehkä silloin, ristin juurella, ihmiselle välkähti ensi kerran tietoisuus synnistä. Ihminen oivalsi pahuuden vallan. Tämä oivallus saattoi synnyttää synnintunnon. Synnin oivaltaminen on kyllä vanhempaa perua mutta moraalisella tasolla se sai tässä uuden sisällön ja niin tämä oli kenties ihmisen ensimmäinen tapaaminen synnin kanssa. Muinaista syntiä ei seurannut moraalinen tiedostaminen ja katumus, vain säikähdys mutta ei häpeä. En kirjoittanut tätä humanistina.

Mariasta. Pyörtyminen on peräisin kauneudesta, nautinnosta, kärsimyksestä ja kivusta. Nämä neljä väitettä muodostavat samalla myös taiteen perustan.

Apinasta. Onko ihminen yrittänyt joskus käännyttää apinaa?

Apina on vapauden, hölmöyden, leikillisyyden ja typerän pahuuden kuva. Kuvissa se syö kahleissa pähkinää, alkemistien töissä se on naisen jaloissa ja Golgatalla se leikkii ristin juuressa Aatamin kallolla.

Toscana. Illalla juon hiljalleen viiniä ja katselen maisemaa. Yritän säilöä, polttaa maiseman kuvajaisen aivojeni sopukoihin. Katson sitä miten paljon tahansa, tehtävä tuntuu mahdottomalta. Maisemaa ei voi valokuvata ja minua pelottaa että muistikuvaani maisemasta on vaikea palauttaa mieleen.

Viini on loppu. Kertaakaan en ole tullut känniin vaan olen noussut enkelten vaikutuksesta lentoon. Känni olisi osoittanut kunnioituksenpuutetta tämän maiseman edessä. Olen känniä paljon euforisemman tunteen vallassa. Maa täällä on pyhää sillä täkäläiset ajattelevat niin. Nousen joka päivä myöhään ylös. Aristokraattisen vereni on vallannut huolettomuus ja se tuntuu hyvältä. Näin on.

Firenze. Päänsärkyni hallitsi minua kuin eräänlainen maskuliininen hysteria.

Ylihuomisaamuna varhain junalla Pisaan ja sieltä illalla Johannan luokse Berliiniin. Sain häneltä Látón heinäkuun numeron joka käsittelee Suomen kirjallisuutta ja kulttuuria. Nyt kun tapaamme lyhyen hetken, voimme puhua suomalaisesta kulttuurista. Látó on onnistunut luodessaan
läpinäkyvän ristileikkauksen suomalaiseen nykykulttuuriin, pois lukien kuvataiteen mikä on ymmärrettävää sillä kyseessä on kirjallisuuslehti. Nuori sukupolvi uskaltaa rohkeammin analysoida ja tutkia itseään , kulttuuriaan ja ympäröivän yhteiskunnan tabuja. Identiteetti, kulttuuri, vähemmistötunne, nationalismi jne. Heitä edeltävälle sukupolvelle se oli vielä kivulias vivisektio. Tämän päivän sukupolvella on mahdollisuus käsitellä sitä, astua keskipisteestä marginaaliin ja jopa sen yli ja katsoa sieltä ongelmiaan. Niin tein myös minä silloin kun opettelin katsomaan oman kansani kulttuuria ja ennen kaikkea sen identiteettitietoisuutta ulkoapäin. Se oli opettavaista. Sen jälkeen olen ollut herkkävaistoinen ja kriittinen puhuessani maanmiesteni kanssa. Tarkkailen heidän liikkeidensä, puheidensa ja ajatustensa lähtökohtia. Enää en ole sokea, suomut ovat tippuneet silmiltäni. Toivon tämän tapahtuvan tietysti niin suomalaisten kuin muidenkin kansojen kohdalla. Että ne näkisivät itsensä ulkopuolelta. Siitä voi oppia paljon. Valheet ja harha-aatteet paljastuvat ja niistä voi päästä eroon. Onnellinen on se kansa jolla ei ole tabuja tai joka pystyy katsomaan tabujaan silmiin, ja nyt puhun ennen kaikkea kansallisen identiteettitietoisuuden vääristymistä. Látón numerossa ilmestynyt analyysi suomalaisesta identiteetistä hätkähdyttää kun se yhdistetään Kullervon henkilöön.

Kirkossa Marian edessä polvillani. Jumala halusi Marian kautta luoda itsensä ihmiseksi maan päälle. Ei vain kärsimyksen vaan opetuksen takia joka tuli julki Jeesuksen kautta. Maria on tässä valossa uuden ilmestyksen alku, tärkeä nainen, Jumalaa kohtaan tuntemansa rakkauden takia. Jeesuksen uhraaminen, oman itsensä uhraaminen ja sen opetuksen julistaminen että Jumala on kaikissa läsnä. Se on elämän kunnioitusta, rakkautta ja arvostusta. Sillä Jumalan sielu on kaikkialla läsnä. Se on kristinusko.

Pisa. Kalteva torni saa hyvälle mielelle. Sitä ei voi tajuta näkemättä. Sitä pitää katsoa, vain niin voi ymmärtää sen mahdottomuuden. Tuntuu siltä että koko kaupunki on hullujen arkkitehtien suunnittelema. Kaikki on kallellaan, ei ainoastaan torni. Pisa on yksi Italian sympaattisimmista kaupungeista. Itse arkkitehtuuri luo sen sympaattisuuden ja boheemiuden. Torni on sen ainoa nähtävyys, siksi se on pysynyt vaatimattomana, toisin kuin Firenze snobistisessa pöyhkeydessään. Pisassa voisi asua.

Paluumasennus. Aivan kuin minut olisi kymmenen vankilavuoden jälkeen heitetty takaisin yhteiskunnan vieraaseen ja jauhavaan myllyyn. Vielä Pisan lentokentällä ajattelin että mitä jos vain astuisin ovesta ulos ja katoaisin. En tulisi koskaan takaisin. Sillä hetkellä tunsin vastuuni raskaana, enhän olisi paennut rakkaitani vaan pohjoista kulttuuria.

Budapest. Ensi askel Pestissä tuntui hassulta. Hitaasti tajusin että tämä ei ole Rooma, ei Berliini eikä Helsinki. Tämä on Budapest. Kuljin hallusinoiden, unessa, ja unessa näin tämän tutun kaupungin jossa kerran olin oikeasti kulkenut ja jossa olin syntynyt. Tämä kaupunki on synnyinkaupunkini, ja nyt se oli muuttunut unikuvaksi jossa painottomana astuin ensi askeleeni. Oli vaikeaa tajuta tila todelliseksi ja tuntea askelteni paino, Budapestin painovoima.

Jos kohtalossani on ongelmakohtia, se on levoton kotimaattomuuteni. Lepatan maailman yllä ilman kotimaata.

Kaunotaiteenmuseossa Bruegelin Johannes Kastaja. Löysin sen viereltä myös Brueghel nuoremman taulun. Golgata, keskellä Jeesus, molemmin puolin vieressä ryövärit. Jeesuksen oikealla puolella Maria, Maria Magdalena, Johannes ja pieni joukko muita. Ristin edessä tyhmän- ja ilkeännäköisiä sotilaita. Jotkut tappelevat vaatteista. Jeesuksen takaa alkaa metsä ja metsän reunassa, ristin takana on mies paskalla. Niin tietysti, Brueghel.


Eilen juttelin serkkuni kanssa. Olen hämmentynyt hänen maailmastaan joka jo noin nuorella iällä on myrkyn syömä mutta ehkä vielä ei ole liian myöhäistä. En muista millainen olin kaksikymppisenä. Olinko sivistynyt? Ne olivat hämäriä aikoja, muistan vain naisjutut mutta kaikesta huolimatta öisin keskusteltiin taiteesta, kulttuurista, kirjallisuudesta ja henkisestä elämästä. Ja juotiin unicumia kolan kanssa. Siihen verrattuna serkkuni ei tiedä mistään mitään mutta ehkä tämä tietämättömyys johtuu ajan hengestä. Siitä yksinkertaisesta asiasta että ihmisille on uskoteltu että sivistys ja kulttuuri ovat tarpeettomia, niistä ei voi elää, ne ovat turhia. On käynyt myös ilmi että sosialistiseen idän leiriin verrattuna länsi oli paljon materialistisempi. Nyt tämä tavaramaailma virtaa itään kuin laimennettu uloste. Täällä ja nyt ihminen kadottaa itsensä, pimeästi, syvästi, traagisesti.

Ehkä sellaiset ihmiset puhuvat paljon joita ei kuunnella. Ja tilanne vain pahenee sillä vuosien kuluessa niille kertyy yhä enemmän sanottavaa. Turhia, usein toistettuja mitäänsanomattomuuksia. Minun on yhä vaikeampi sietää paljon puhuvia ihmisiä. Loputtoman tuntuisia lauseita kaikkein yksinkertaisimmista asioista.

Károlyn luona. Vähän aikaa, paljon puhuttavaa.

Pelkoni ottaa aina uusia muotoja riippuen luottamukseni määrästä.

On pelottavaa kun ihminen luulee kykenevänsä muutokseen, ja tuo muutos pitää tehdä neljänkymmenen vuoden aikana - tunnistaa ne kohtaloomme liittyvät tekijät jotka elämämme ensimmäisen puolikkaan aikana vaikuttivat meihin ehkäisevästi. Kolmekymmentäviisivuotiaaksi asti uskoin vahvasti voivani tunnistaa ja avata nämä vaikutusvoimat jotta voisin muuttaa niitä. Nyt lähestyessäni neljääkymmentä olen epävarmempi tunnistamisten ja muuttamisten suhteen.

Paluu ja kotiinlöytäminen ovat nykyään hienompia hetkiä kuin matkaanlähtö. Seitsemän vuoden harharetket.

Tapoihin ja järjestelmään liittyvän suhteeni aika on ohi. Olen kaivanut puolustusasemat itseni ja ympäristöni välille. Ei enää minkään analysointia.

Minun ei tarvitse juosta mutta samanaikaisesti haluan elää ja luoda intensiivisesti.

The passion of the Christ. Gibsonin elokuva. Katsoin elokuvan sekavin tuntein, välillä tuhahdellen näkemälleni. En tiedä mihin Gibson haluaa johdattaa katsojan. Elokuvassa kuvattu kärsimyshistoria ei epäilytä. Niin on varmaan tapahtunut. Aina on ollut pahoja ja sadistisia ihmisiä. Mutta sadismin tehostaminen voi heittää ihmisen vaaralliseen päätepisteeseen. Elokuvassa kuullaan Jeesuksen suusta yli-inhimillisiä lauseita kaikkien kärsimysten jälkeen. Mutta noita lauseita on vaikea ymmärtää jos turvaudumme vain Gibsonin elokuvaan. Kahden tunnin hakkaaminen ja julmuus loppuu lauseeseen: Herrani, anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Tämä lause sysää ihmiskunnan niin syvälle että syvempää hautakuoppaa ei löydy. Ihmiskunta ei tiedä itsestään eikä toimiensa merkityksestä, ei niiden alkuperästä eikä syyllisyydestäkään.

Gibsonin näyttämä kärsimys valmistaa joko syvään letargiaan tai vihaan ihmiskuntaa vastaan. Jeesuksen opetus rakkaudesta jää jonnekin kauaksi. Kristinusko makaa niin raskaalla perustalla että alan ymmärtää että edes kaksituhatta vuotta ei ole riittänyt tämän trauman käsittelyyn. Polvistumme Jumalan lapsen piinatun ja uhratun ruumiin edessä ja joudumme joka päivä kohtaamaan oman tietämättömyytemme ja rajamme sen suhteen että emme pysty rakkauteen sillä oma henkilökohtainen olemassaolomme erottaa meidät siitä.  Henkilökohtaisesta olemassaolostamme on muodostettu sellaiset lait että ihminen luulee ettei rakkaudelle ja anteeksiannolle ole mitään käyttöä.

Jos Gibson halusi kiinnittää huomion tähän, niin hän onnistui siinä.

Hän ei nostanut esiin Juudaksen hahmoa vaan antoi sen huomion Pilatukselle. Se saattoi olla vaikea ratkaisu tuossa juutalaistorassa jossa jokainen askel ja päätös voi olla viimeinen.

Olen lumoutunut Juudaksen hahmosta sillä hän rakasti Jeesusta eniten. Se kuka minua elokuvassa liikutti oli Johannes. Hän kärsi hiljaa ja kyvyttömänä. Erittäin inhimillistä.

Jyskyn kanssa äänitykset. Uusi materiaali on valmis. Siitä tuli erilainen kuin edellisestä, minimalistinen, keskittynyt, ja kuten Nouk sanoi, aggressiivisempi. Kuin partaveitsi. Instrumentteja on vähän, vain rumpu ja basso, joissakin kappaleissa myös piano. Pelkistettyä minimalismia, nautin yhä enemmän riisutusta äänimaailmasta joka on kuin kalkinvalkoinen luuranko.

Jokaista teostani edeltää pitkä kypsyttely. Nyt ei voisi toisin ollakaan sillä aiheet ja niiden käsittely eivät edes salli nopeaa tempoa. Sain valmiiksi "The Death of Marat" -taulun joka rakentuu viittauksista eri suuntiin. Marat oli Ranskan vallankumouksen verikäsinen johtaja joka kohtasi kuolemansa kylpyammeessa. Nuori nainen upotti häneen veitsensä. Taulussani näkyy Che Guevara. Kuolleena, makaamassa ruumiinavauspöydällä. Ympärillään sotilaita, korkea-arvoisia upseereita ja siviilipukuisia, ehkä opiskelijoita tai järjestelmän palveluksessa olevia nuoria virkamiehiä.

Näen analogian Ranskan ja Guevaran vallankumousten aatteiden välillä, Marat ja Guevara ovat toistensa reinkarnaatioita. Tänä päivänä monet ovat keksineet uudelleen Guevaran, etupäässä nuoret. En voi kuin ihmetellä eikö t-paitaan olisi löytynyt joku vähemmän verinen henkilö.

Itse kuvan kiinnostavuus piilee toisessa analogiassa joka ei perustu niinkään henkiseen kuin visuaaliseen vastaavuuteen, ja niin siitä nousee harhaanjohtava tai erehdyttävä tunne. Guevara muistuttaa paljon Kristusta. Erikoista on että tässä näkyville on asetettu Antikristus. Tämän huomioon ottaen kuva ei olekaan enää poliittinen vaan eräänlainen Ilmestystenkirja. Näin se kääntyy takaisin profaaniksi, apokalyptiseksi pyhimyskuvaksi joka kehottaa varovaisuuteen.

Heräsin aamulla Teklan kiljaisuun. Tangón suussa oli vielä elävä tiainen. Ryntäsin alasti parvekkeelle ja yritin pelastaa pikkuisen linnun kissan suusta. Tangó varmasti pelästyi koska pudotti linnun suustaan. Se yritti paeta verissään yhteen nurkkaan. Toin onnettoman sisälle, ja Tekla yritti soittaa eläinlääkärille. Seisoin siinä keskellä huonetta syntymäalasti kädessäni pieni kuoleva olento. Kissa naukui ymmärtämättä että miksi sitä ei ylistetty sankariteosta. Panimme tiaisen pieneen rasiaan mutta se oli jo alkanut aukoa nokkaansa hassusti. Pieni kieli sojotti kohti taivasta. Seurasi hiljainen, äänetön, lyhyt ja erittäin surullinen kuolinkamppailu kunnes lintu kuoli pienet mustat silmät appoauki. Tunnen aina omantunnon kolkutuksen kun näen elävän olennon kuolevan. Nyt myös. Lintu oli mielessäni koko päivän. Kissalle sen sijaan olisi ollut turha saarnata kymmenestä käskystä sillä ne eivät koske sitä. Me ihmiset vain yritämme heijastaa omaa moraalimaailmaamme eläimiin mikä ei onnistu sillä eläimet elävät aivan toisten koordinaattien mukaan. Siksi ei ole olemassa viisasta koiraa, viekasta kettua, tyhmää hanhea, pahaa kissaa jne. On eläimiä.

Vielä yksi lintu.

Maalatessani tunnen aina sydämeni. Luodessani kuolemani on aina läsnä.

Käyn harvoin näyttelyissä, ja syystä.

Enää ei näe ryppyotsaisia ihmisiä. Ennen, maalla vanhusten kasvoista saattoi lukea heidän elämänsä. Nykyään on vain "ikinuoria" naamioita. Hyvinvointi on pyyhkinyt kohtalot pois.

Luen Kassákista. Hän oli kova ihminen. Sietämättömän kova mutta hyvä runoilija ja maalari. Jos hän olisi mennyt ulkomaille, hän olisi yhtä tunnettu kuin Moholy-Nagy. Ihmisenä olisin luultavasti inhonnut häntä.

Tästä vuodesta tuli kärsivällisyyden aika. Työskentelen hitaasti mutta omalla tavallani huolettomana.

Herra Ibrahim ja koraanin kukat.


Uudestaan Castanedan kirjat. Ne osuivat sattumalta käsiini järjestäessäni kirjahyllyä. Luin niitä huvittuneena etsiskellen niistä samalla nuoruudenaikaisia ensikohtaamisen elämyksiä. Don Juan - "maailma on joutunut mustan magian käsiin. Siitä pääsee ulos vain vapaan soturin nöyryydellä." Oli hyvä että se palautui mieleen.

Ishikava Takuboku: Syötäviä runoja, tanka-runoja ja elämäkerta. Kuoli kaksikymmenvuotiaana.

En tiedä monentenako luomistyön päivänä virhe tapahtui. Tai ellei se ollut virhe niin ainakin sellainen Luojan antama tehtävä että se asetti ihmiskunnan ratkaisemattoman ongelman eteen. Ulkoisen maailman valo ei pysty kompensoimaan ihmisen maailman sisäistä pimeyttä joka vuotaa sieltä kuin reikäisestä pussista. Aivan kuin luomisen valosta poissuljettu pimeys olisi tiivistynyt ihmiseen raskaana aineena ja asettunut syvyyteen. Se ei ole pieni tehtävä purtavaksi.

Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Luin sen ensi kerran 16-vuotiaana. Olin unohtanut monta asiaa. Esi-merkiksi sen että se on viides evankeliumi. Saatanan evankeliumi. Kuulin että venäläiset tekevät siitä elokuvaa mutta kirkko vastustaa sitä. Säälittävää. Mitä kirkko tekisi ilman Saatanaa?

Kun Saatana karkotettiin sen siivestä irtosi yksi sulka. Sulka putosi alisen maailman reunalle jossa se alkoi salaisesta valosta hehkua ja kasvaa. Jumala loi tästä ihmeellisestä sulasta ihanan enkelitytön ja nimitti sen Vapaudeksi. Sen isyyttä vaativat itselleen sekä Jumala että Saatana.

Jos muistan oikein, taiteiden suojelupyhimys on Lucifer.

Maailmassa on niin paljon kauneutta ja ihmeellisiä asioita.

Maalaan kolmatta päivää. Asunto on taistelukenttä. Maali valuu parketille josta se tarttuu sukkaani josta se leviää matolle. Koen maalaamisen voimakkaan fyysisesti. Huohotan, pulssini on nopea, olen uuvuksissa... Iltakahdeksalta soi ovikello. Tekla avaa oven. Siellä seisoo naapuri alushoususillaan vähän hämmentyneen näköisenä mutta muuten normaalisti. Minäkin menen ovelle. Hän pyytää soittamaan ambulanssin. Näppäilen numerot ja annan puhelimen hänelle. Sekavaa puhetta. Hän antaa puhelimen takaisin, kiittää ja lähtee alushoususillaan portaita alaspäin. Huudan perään: Onko kaikki kunnossa? Naapuri nostaa kätensä kohti kattoa, katsoo ylös ja viheltää kerran. Ymmärrän että jotain tosi ikävää on sattunut mutta en tajua mitä. Odottelen epätietoisena hetken kunnes kuulen sireenin äänen.

Naapuri oli puukottanut vaimoaan. En maalaa enää, mahassani kouristelee hirveästi.

Edessäni ovat kasvot jotka juuri tajuavat jotain. Tietoisuuden puhdistuminen, hämmennyksen ja humalan haihtuminen. Tietoisuuden kristallisoituneen puhdas olotila, tajuaminen että jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Kasvoilla äärimmäisiä ilmeitä. Niillä vaihtelevat kylmän rauhallisuuden ja paniikin, tyyntymisen ja kauhistuksen merkit. Muinaiset kasvot jotka muutama minuutti aikaisemmin huoneeni seinän toisella puolella, ehkä metrin päässä minusta iski vaimoonsa puukon ja tajusi nyt tekemänsä hirmuteon.

Näin lasteni kasvoilla syvän järkytyksen. Järkytyksen jonka aiheutti tutun ihmisen toiminta. Luulen että he pelästyivät tätä tuntematonta tilannetta. Näin kuinka he ajattelivat omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan.

Tänään löysin yhden nuorimman Brueghelin työn (Jan Bruegel the Elder -Sense of Vision 1618, Prado, Madrid) jossa valkopartainen apina katsoo maalausta ja pyörittelee rillejä käsissään. Ilvehtii, pelleilee, matkii. Ja tässä matkimisessa tunnistan porvarin. Sen luokan joka jäljittelee asiantuntijaa ja taiteenystävää akateemisella snobistisuudella, niin kuin parran ja silmälasien symbolistinen käyttö riittäisi tekemään tästä luokasta taiteentuntijan ja sivistyneen. Nuorin Brueghel ei yllä isoisänsä ja isänsä tasolle maalarina mutta hän väläyttää perheperintönä saamaansa huumoria tämän pikku kohtauksen hyväksi. Jo 1600-luvulla saattoi olla mielipiteitä muotoutuvan porvariston pöyhkeästä sivistymättömyydestä. Pitäisi tehdä kirja jonka otsikko olisi "Apina taiteessa". Minulla on jo tusina apinaa.

Yksi naistyyppi kävelee kuin urheilusuoritusta tehdessä. Laukkaa kireästi, kulmikkaasti, neuroottisesti, pomppien. Itsetietoisena ja tärkeilevänä. Kuin ylikireäksi viritetty viulun kieli katkeamisen rajalla. Liikkeessä ei ole mitään naisellista. Hidasta, levollista, tarkastelevaa, mukavaa, aaltoilevaa, eroottista liikettä on yhä vähemmän.

Demokratia ei tunne niitä korkeampiasteisia tavoitteita joilla se voisi nimetä oman kehityssuuntansa, niinpä demokratialla ei ole tavoitetta eikä maalia. Tavoite ja maali suuntautuvat yksinomaan sitä kohti että demokratiaa pidetään yllä ja se liitetään materialismiin jotta ihmisen tavoitteet ja sydän hämärtyisivät.

Kuolla taulun takia. Koen erittäin voimakkaasti nämä emotionaaliset teokset joiden kimpussa juuri työskentelen. Jatkan Böcklin-sarjaa. Jo Italiassa tuli selväksi että toscanalaisen ja roomalaisen maiseman luonne muistuttaa Böcklinin maisemia ja värimaailmaa. Kuolleiden saaren perusta voi olla peräisin tästä ympäristöstä, ajattelin kesällä. Sittemmin minulle selvisi että hän kävi Italiassa ennen vuotta 1880 ja että sikäläinen taide ja maisemat vaikuttivat häneen suuresti. Hän maalasi Kuolleiden
saaren 1880, taulun joka sitten askarrutti häntä vuosikausia. Taulu huokuu tunnevoimaa. Aloin tehdä Böcklin-variaatioita ja tavoitteeni oli ilmiselvästi käsitellä ja transponoida tätä emotionaalista tehoa. Idea muistuttaa sitä assosiaatioleikkiä jossa uusi käsite synnyttää meissä uuden kuvan ja tämä assosiaatioketju saa aikaan loputtoman määrän kuvia. Böckliniin reagoidessani maisemakuvani muuttuivat emotionaalisiksi sielun maisemiksi. Siinä ei ole puuta, taivasta, vuorta tai merta mutta se avaa meissä muistoja, saa meidät muistamaan puun, taivaan, vuoren tai meren. Kaikki nämä ovat sielun assosiaatioita väreistä joita vilisee taulussa. Tällä hetkellä reaktioita synnyttää Kuolleiden saari joka oli 1800-luvun romanttinen ikoni. Yritän hahmottaa mielessäni tuon tunnelman, kuten 1800-luvun filosofiaa lukiessa tulee ilmi senaikaisen ihmisen ajatuksia itsestä ja maailmasta sellaisena kuin hän sen silloin koki. Kuvat eivät ole analyyttisiä, ne ovat yksinkertaisesti ihmissielun aaltoilusta poimittuja kuvia. Työ muistuttaa valokuvien kehittämistä, tässä ja nyt vedostan itsestäni Böcklin-kuvia, laboratorio olen minä itse.

Nämä maalaukset on täytetty suurella intensiteetillä. Siksi koen ne fyysisesti. Sydän hakkaa ja ruumis tärisee sillä kuvassa sielu on rauhaton ja kuohuksissa, se aaltoilee kuin myrskyävä meri. Kuolla taulun takia.

Mikä on Kuolleiden saari?

Eroottinen kuva. Rakennukset ja puut ja keskellä portti. Kuin avonainen naisen syli, vulva jonka edessä Kharon seisoo lautassaan ruumis jalkojensa edessä. Hän vie vainajan takaisin syvyyteen, synnyinpaikkaan, takaisin saarelle jolla on monta merkitystä. Lepo, paluu, ajattomuus, unohdus, ikuisuus. Ehkä olemme kokeneet juuri sen ennen syntymäämme. Ja se on tietoa jolla on metafyysinen sisältö, paluu ei ole yksinkertainen iltahämärä vaan mystinen melankolia, tietoa olemassaolon salaisuudesta. Alusta ja lopusta jotka kulkevat ympyrää kuin moebiuksennauha. Meri, vesi, elämänvesi, sikiövesi. Saari ui tässä sikiövedessä kuin lähdön ja paluun solu.

Italian isola ja sen vastineet muissa indogermaanisissa kielissä tarkoittavat eristettyä kuivaa paikkaa jota on vaikea tai mahdoton lähestyä ja josta on vaikea tai mahdoton päästä pois, palata. Kaikki mikä liittyy saareen seuraa tästä tiedosta; sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä, sekä todellisuudessa että kuvaannollisesti.

Saaresta jolta ihminen ei voi päästä pois tuli kuolleiden asuinsija. Hautausmaa, ja kuvaannollisesti, tuonpuoleinen tai paikka josta vie tie tuonpuoleiseen.

Homeros sijoitti Odysseian saarimaailman purppuraisen hämärän viininväriseksi värjäämään läntiseen mereen. Lootuksensyöjien maa, kykloopin luolasaari, Pyloksen satama, Aialos, Persefoneen lehto, seireenien saari. Mutta samalla ne ovat myös paikkoja tuonpuoleisessa ja kaikki ne merkitsevät kuolemaa. Yhdelläkään niistä ei ole manalan porttia. Kuten Odysseiassa on useita kuolemansaaria, niin tähtiuskon mukaan myös taivaalta löytyy useita saaria, portteja tuonpuoleiseen.

Jos sellainen maailma saattoi syntyä kerran, niin myös metafysiikan pitää olla olemassa. Vuosi on lopussa.