”TÄYDESTÄ SYDÄMESTÄMME JA TÄYDELLÄ YMMÄRRYKSELLÄMME”

- Näkökohtia koko kansan liturgiaan

Kaikki kirkkomme jumalanpalvelukset ovat yhteistä rukousta. Kaikkein keskeisin jumalanpalvelus on liturgia, jossa seurakuntalaiset osallistuvat Herran Pyhästä Ehtoollisesta. Liturgiaa voi kutsua täydelliseksi toimitukseksi, vaikka se onkin ajan saatossa muuttunut hyvin paljon. Alkukirkon aikana eukaristinen kokoontuminen tapahtui yksityisessä kodissa ja muutamia vuosisatoja myöhemmin liturgiaa toimitettiin jo suurissa kirkoissa, joiden loistokkuus on ollut vertaansa vailla. Monet seikat ovat muovanneet siitä lopulta sellaisen, millaisena me siihen osallistumme tänä päivänä.

Liturgian ulkoisten puitteiden kehitys ei ole kuitenkaan ollut pelkästään nousujohteista, sillä löydämme historiasta monia ajanjaksoja, jolloin sitä on toimitettu hyvin vaatimattomissakin olosuhteissa. Ajatellaan vaikkapa sotiemme jälkeistä Suomea 1950-luvulla, jolloin monissa paikoissa liturgioita toimitettiin yksityisissä kodeissa tai sitten kouluissa. Ulkoinen loistokkuus ja kauneus on ollut siitä kaukana, mutta se ei kuitenkaan ole tehnyt siitä vähemmän täydellistä. Noina aikoina liturgian sisäinen kauneus on noussut sen tärkeimmäksi piirteeksi. Voisi lyhyesti todeta, että eukaristia on ollut aina muuttumaton, mutta liturgia toimituksena on kokenut suuria muutoksia ja siinä on aina heijastunut ympäristön vaikutus sekä ajan henki.

Edellä mainitun valossa ymmärrämme varsin hyvin sen, että liturgia on sekä puitteiltaan, että kaavaltaan muuttunut jatkuvasti. Se on luonnollista, koska siinä heijastuu aina myös ihmiskunnan kehittyminen. Liturgian perimmäisenä tarkoituksena on saattaa ihminen siihen tilaan, johon Jumala hänet on tarkoittanutkin. Liturgia ei ole eristäytymistä tai pakenemista tästä maailmasta, vaan Jumalan valtakunnan todellistumista tässä ajassa. Liturgia liturgian jälkeen on sitä, että me emme pidä kaikkea itsellämme, vaan kannamme Kristuksen kirkkautta maailmaan.

Olisiko meidän syytä palata siihen tilaan, jossa liturgiaa toimitettiin kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana? Tämä ei luonnollisesti ole tarpeellista, sillä liturgiaa ei  tule väkivalloin tai mielivaltaisesti muuttaa, vaikka pyrkisimmekin tekemään sitä hyvässä reformin hengessä. Voimme kuitenkin tunnustaa sen, että olemme ajan saatossa alkaneet peittää liturgian merkityksen kannalta hyvin tärkeitä asioita. Ennen kaikkea tarkoitan tällä nyt liturgian ymmärrettävyyttä. Jos kerran liturgia on yhteistä rukousta, niin silloin sen tulee olla kaikille ymmärrettävää ja selkeää. Rukouksen sanojen mukaisesti: ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme, lausukaamme.”

”Salaiset rukoukset”

Lähes kaikki liturgian rukoukset on kirjoitettu ME – muodossa, jolloin ne on tarkoitettu luettavaksi kaikkien läsnäolijoiden kuullen, koska kysymys on yhteisestä rukouksesta.  Salaisia rukouksia on puolusteltu monin eri tavoin, joista on viitattu esimerkiksi ihmisten välinpitämättömyyteen pyhiä asioita kohtaan sekä Itä-Syyriasta tulleen mystiikan korostamisen vaikutuksesta. Lisäksi 500-luvulla lukutaidottoman ihmisen puhekielenkin sanavarasto on kertakaikkisesti ollut pienempi, jolloin kaikkia rukouksia ja teologisia sanoja ei ole yksinkertaisesti ymmärretty. Kärjistettynä salaisten rukousten kehittyminen on jossain määrin perustunut myös ajatukselle: ”Ei helmiä sioille”.

Tällä rukousten salaisesti lukemisella varmasti haluttiin varjella liturgian salaista luonnetta, mutta samalla koko eukaristia verhottiin salaisuudeksi, jota kaikkien ei ollut soveliasta käsittää. Seurakunnan kahtiajako papistoon ja maallikoihin oli alkanut saada jo 400-500-luvulla ulottuvuutta, jossa kirkkokansan puolesta toimitettiin jotain. Yhteisestä liturgiaa, jota koko seurakunta, ”kuninkaallinen papisto” toimitti, ei enää ymmärretty sen alkuperäisessä merkityksessä. Tämä kehitys soti koko varhaisempaa eukaristista käsitystä vastaan. Tänä päivänä on vaikea löytää teologisesti hyvää perustelua sille, että näitä rukouksia tulisi edelleen lukea salaisesti. Jumala varmasti ymmärtää ja vastaanottaa rukoukset, jotka on luettu salaisesti, mutta ihmiset eivät voi täysin ymmärtää muuta kuin sen, mitä on luettu ääneen. Mikäli salaisesti lukemista halutaan perustella ajan säästämisellä, niin voidaan yhtä lailla pohtia, että eikö liturgiasta kuitenkin löydy jotain muuta lyhennettävää kuin eukaristia, jonka ympärille kaikki rakentuu? Miten kansa voi vastata yhteen ääneen ”Amen”  jos he eivät tiedä, mitä tätä ennen on sanottu?

Edesmenneen arkkipiispa Paavalin (1914-88) merkittävimmistä saavutuksista oli liturginen uudistus, joka rakentui juuri sille tosiasialle, että liturgia on jumalanpalvelus, johon kaikki osallistuvat. Siinä mielessä kysymys ei ollut uudistamisesta, vaan palaamista eukaristisen hengen ytimeen. Paavali oli varmasti saanut intonsa toiminnalleen rovasti Alexander Schmemannilta (1921-83), joka oli yksi aikansa merkittävimmistä liturgisen teologian uranuurtajista. Meidän ei siis nytkään tarvitse ryhtyä kaivelemaan uusia perusteita rukousten ääneen lukemiselle. Schmemann ja Paavali ovat tämän työn tehneet jo puolestamme.

2) Liturgian vertauskuvalliset selitykset

Liturgian eri osia pyritty tulkitsemaan erilaisin vertauskuvin hyvinkin seikkaperäisesti. Luonnollisesti, tällainen symbolinen tulkinta on syntynyt aikojen saatossa ja sillekin on vaikea löytää kovin hyvää teologista perustetta. Liturgian vertauskuvallinen tulkinta kytkeytyy myös siihen samaan epäkohtaan, jossa jumalanpalvelusta toimitetaan kirkkokansan puolesta, jolloin ihmiset ovat ikään kuin sivustaseuraajan asemassa. Liturgian eri vaiheiden selittäminen on tuonut siihen toki uutta ”sisältöä”, jota on nimenomaisesti mukava seurata sivusta. Kuulostaahan kieltämättä kauniilta verrata liturgian Suurta saattoa siihen, kuinka Jeesus ratsasti kärsimyksiensä edellä Jerusalemiin. Todellisuudessa kysymys on leivän ja viinin esiinkantamisesta alttariin, jolla toimitetaan veretön uhripalvelus. Ihminen uhraa Jumalalle sitä, mikä on hänen elämän kannalta olennaista ja hän saa Jumalalta takaisin sen Kristuksen ruumiina ja verenä, joka on taas hänen iankaikkisen elämän kannalta olennaista. Olisi paljon rehellisempää selittää asia edellä mainitulla tavalla, kuin selittää asioita keinotekoisesti vertauskuvilla, jotka johtavat ihmiset harhaan tosiasioista. Miten me pystymme selittämään vakuuttavasti ja ymmärrettävästi koko liturgian luonteen ja merkityksen, jos kaikki asiat perustellaan vertauskuvilla. Tästä on vaarallisen lyhyt matka siihen, että koko ehtoolliskäsityskin voi muuttua symboliseksi.

Edesmennyt liturgisen teologian uranuurtaja isä Alexander Schmemann on sanonut tästä seuraavasti: ”Eukaristialiturgian selittäminen Kristuksen maanpäällisen elämän kuvaukseksi on keinotekoista jokaisesta, joka vähänkin tuntee liturgian historiaa, rukouksia ja rakennetta. Se on kuitenkin Bysantin ajoista saakka ollut suosituin ja hyväksytyin tulkinta ja tosiasiassa suoraan tuottanut liturgiaan kokonaisen sarjan lisäyksiä, jotka osaltaan ovat tuhonneet sen alkuperäistä rakennetta. Tulkinnan menestyksen selittää vain tietynlaisen liturgisen hartauden paine.” (Alexander Schmemann, Johdatus liturgiseen teologiaan 1994, s.78)

3) Kirkkolaulu

En pidä itseäni kirkkomusiikin teologian asiantuntijana, mutta rohkenen tästä huolimatta esittämään asiasta muutamia näkemyksiä. Kirkkolaulu on rukousta siinä missä lausututkin rukoukset. Tärkeimpänä periaatteena voidaan pitää sitä, että laulettukin rukous täytyy olla ymmärrettävää. Tämän vuoksi selkeyteen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Usein länsimaisen taidemusiikin mittapuiden mukaan korkeatasoinen ja kaunis laulu voi kuitenkin tehdä eniten vahinkoa rukouksen ymmärrettävyydelle. 1800-luvun Venäjällä tuotettu kirkkomusiikki on hyvä esimerkki tästä. Kysymys ei ole pelkästään musiikillisesta, vaan myös teologisesta vääristymästä. Tuohon aikaan esimerkiksi aivan liian vapaasti lyhennettiin jumalanpalveluksia ja niihin lisättiin siihen kuulumattomia veisuja. Kaiken huipuksi näitä muutoksia eivät panneet alulle piispat tai teologit, vaan säveltäjät, joilla oli ainoastaan länsimaisen taidemusiikin koulutus. Otetaan esimerkiksi vigilian alkupsalmi (104), joka meillä Suomessa hyvin usein lauletaan N. Bahmetjevin (1807-91) sävellyksen  mukaan. Siinä psalminjakeita lauletaan käytännössä kaksi, kun niitä koko psalmissa on yhteensä 35. Toisena esimerkkinä voidaan ottaa Artemi Vedelin ”Synninkatumuksen ovet”, joiden ongelmaksi muodostuu sanojen toisto. Esimerkiksi sana ”vapahda” toistuu kahdeksan kertaa peräkkäin. Lisäksi sävellys on oiva esimerkki siitä, että monen kohdalla sävellys nostattaa varmasti ihon kananlihalle musiikillisella kauneudellaan, mutta saavutetaanko sillä rukouksellisuutta ja pyhyyden kohtaamista?

Olen varma, että kirkkomusiikki aiheena herättää kuumia tunteita puolesta ja vastaan. Kenties on helpointa todeta, että liturgisella musiikilla ja kirkkomusiikilla on selvä ero!

Elävä liturgia

Edellä on mainittu ainoastaan muutama yksityiskohta suuremmasta kokonaisuudesta.  Tämän päivän ongelma on se, että suurin osa liturgiseen elämään liittyvistä terveistä muutoksista tyrehtyy siihen, että ortodoksisessa kirkossa näennäisesti vannotaan yhdenmukaisuuden nimeen (vaikka todellisuudessa joka seurakunnassa tai jopa sen pyhäköissä on omat tavat). Lisäksi muutospelko on kirkon piirissä aina ollut hyvin voimakasta. Meillä on vain yksinkertaisesti tapana tehdä asiat ”niin kuin on ennenkin tehty”. Tällaista ajattelua ei voida perustella järjellä, eikä edes teologialla, vaan se selittyy ainoastaan inhimillisellä pelolla kaikkea uutta kohtaan. Leikkisästi tässä voisi mukailla englannin kielistä jääräpäisyyttä kuvaavaa sanaa ja puhua ”stubbornismista”. Tällaisen ajattelun omaava ihminen pitäytyy vanhoissa tavoissa pelkästään periaatteen vuoksi tai siksi, että näin tehty ennenkin. Jos kaikki suhtautuisivat kaikkeen uuteen stubbornistisesti niin luulen, että kävisimme kauppaa edelleenkin oravannahoilla.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, että tässä kannustettaisiin Raamatun tai uskonopin mielivaltaiseen muokkaamiseen. Kysymys jumalanpalveluksen kaavasta, tai enemmänkin sen soveltamisesta, josta ei käsittääkseni ole annettu sellaista kanonisesti velvoittavaa yleisortodoksista ohjetta, jota kaikkien kirkkokuntien tulisi ehdottomasti seurata. Kirkkokuntaa koskevat yleiset liturgiset ohjeet antaakin piispainokokous. Suomen ortodoksisessa kirkossa liturginen ohjeistus onkin tällä hetkellä hyvin kirjavaa. Erilaisuus ei ole välttämättä ongelma, vaan ennemmin rikkaus. Kuitenkin, tietyissä asioissa yhdenmukaisuus olisi suotavaa. Esimerkiksi sanamuodon ”iankaikkisesti” vs ”iankaikkisesta iankaikkiseen” veisaaminen näyttää saavan lähes koomisia piiteitä kirkkokunnan yhteisissä tapahtumissa. Lisäksi epistolaa edeltävä ”veljet” vs ”veljet ja sisaret” käyttäminen näyttää olevan ikään kuin uuden ja vanhan liiton välistä taistelua. Allekirjoittaneen on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää sitä, että liturgian epistolateksti olisi kohdistettu ainoastaan miespuolisille seurakuntalaisille. Jos tätä perustellaan sillä, että apostoli Paavali alkukielinen puhuttelusana ”veljet” pitää sisällään myös paikalla olevat sisaret, niin miksi ihmeessä sitä ei sitten voisi ääneen lausua muodossa ”veljet ja sisaret?

Nyt olisi korkea aika ryhtyä panostamaan Suomen ortodoksisessa kirkossakin liturgiseen teologiaan. Kysymys ei ole vähäpätöisestä asiasta, sillä juuri liturgisen teologian avulla itse liturgia pidetään elävänä, jotta ihminen pääsee siitä osalliseksi täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä!